Juutalainen Melkisedek pelastuu, kertomalla sadun
kolmesta sormuksesta, suuresta vaarasta, jonka
Saladin hänelle oli valmistanut.
Saladin, jonka urhoollisuus oli niin suuri, että se ei ainoastaan
kohottanut häntä vähäpätöisestä miehestä Babylonian sulttaaniksi, vaan
antoipa hänelle monta voittoakin saraseenilaisista ja kristityistä
ruhtinaista, kulutti monissa sodissa ja tavattomalla anteliaisuudellaan
loppuun kaikki aarteensa. Ja kun hänen piti erääsen odottamattomaan
tarpeesen saada melkoinen summa rahaa, eikä hän tiennyt, mistä sen
ottaa niin kiireesti kuin hän sitä tarvitsi, niin muistui hänen
mieleensä eräs rikas juutalainen nimeltä Melkisedek, joka lainasi
korkoa vastaan rahaa Aleksandriassa. Tämän ajatteli Saladin kykenevän
rahoillaan palvelemaan häntä, jos tahtoisi. Mutta Melkisedek oli niin
kitsas, ettei varmaankaan mielisuosiolla sitä tekisi, ja väkivaltaa
Saladin ei tahtonut häntä kohtaan harjoittaa. Mutta koska hätä ahdisti
häntä kovasti, niin ajatteli hän päänsä puhki keinoa, jolla saisi
juutalaisen häntä palvelemaan, ja päätti viimein tehdä hänelle
väkivaltaa näennäisen oikeuden varjolla. Ja siksi hän kutsutti
Melkisedekin luokseen ja otti hänet ystävällisesti vastaan, ja kun oli
pyytänyt häntä istumaan seuraansa, sanoi hänelle: Kunnon ystävä, olen
monilta henkilöiltä kuullut sinut sangen älykkääksi ja jumaluusopin
asioissa ylen viisaaksi, ja siksi haluaisin nyt tietää, mitä sinä pidät
kolmesta uskonnosta oikeana, juutalaisten, saraseenien vai kristittyjen
oppia?
Juutalainen, joka todella oli älykäs mies, huomasi liiankin hyvin, että
Saladin koetti solmia häntä sanoissa saadakseen aikaan kiistaa hänen
kanssansa; ja sentähden hän ajatteli, ettei hänen sovi kiittää jotakuta
näistä kolmesta enemmän kuin toisia, niin ettei Saladin saisi
aikomustaan toteutetuksi. Niinpä hän ponnisti älyään, koettaessaan
keksiä vastausta, josta hän ei joutuisi kiinni, ja pian selkenikin
hänen mielessään, mitä hänen oli vastattava, ja hän sanoi: Minun
herrani, se kysymys, jonka te minulle teette, on sangen kaunis, ja
lausuakseni teille, mitä siitä ajattelen, on minun kerrottava teille
eräs pieni kertomus, jonka nyt kuulette:
Ellen erehdy, niin muistan kuulleeni monesti kerrottavan, että ennen
oli mahtava ja rikas mies, jolla muiden kalliiden jalokivien joukossa
oli aarteissaan hyvin kaunis ja kallisarvoinen sormus. Sen arvon ja
kauneuden tähden piti hän sitä suuressa kunniassa ja tahtoi jättää sen
ikuisiksi ajoiksi perillisilleen, ja tämän vuoksi hän määräsi, että se
hänen pojistaan, jolta sormus hänen kuoltuansa hänen antamanaan
löydettäisiin, oli oleva, niinkuin on itsestään ymmärrettävää, hänen
perijänsä, ja kaikkien toisten oli häntä kuultava ja kunnioitettava
ylimpänä. Se, jolle tämä taas jätti sormuksen, antoi samanlaisen
määräyksen jälkeläisilleen ja menetteli niinkuin hänen edeltäjänsä oli
menetellyt. Parilla sanalla: tämä sormus kulki monilla seuraajilla
kädestä käteen. Mutta viimein joutui se eräälle, jolla oli kolme
kaunista ja kunnokasta ja isälleen tottelevaista poikaa, jonka vuoksi
isä rakasti heitä kaikkia yhtä suuresti. Mutta pojat, jotka tunsivat
sormukseen liittyvän tavan, himoitsivat kukin olla kunnioitetuimpana
joukossa, ja jokainen pyysi, miten vain parhaiten taisi, että isä, joka
oli jo vanha, antaisi kuollessaan sormuksen hänelle. Kunnon mies, joka
rakasti heitä kaikkia yhtä suuresti ja joka ei tiennyt itsekään valita,
kenelle hän mieluimmin sen tahtoisi jättää, päätti silloin, luvattuaan
sen kullekin heistä, tyydyttää heitä kaikkia. Siksi valmistutti hän
salaisesti eräällä hyvällä mestarilla kaksi muuta sormusta, jotka
olivat niin ensimäisen näköisiä, että tuskin hänkään, joka oli ne
teettänyt, eroitti, mikä niistä oli se todellinen. Ja kun hänen
kuolemansa sitten läheni, niin antoi hän salaisesti kullekin pojalle
sormuksen. Pojat tahtoivat isän kuoltua kukin saada itselleen perinnön
ja kunnian, ja toinen kielsi toistensa oikeuden, ja silloin toi kukin
käsille sormuksensa todistuksena, että hän oli väitteessään oikeassa.
Mutta kun sormukset havaittiin siinä niin samannäköisiksi, ettei voitu
eroittaa, mikä niistä oli se todellinen, niin jäi kysymys, kuka oli
isän oikea perijä, ratkaisematta ja on ratkaisematta vieläkin.
Ja samaa sanon, herrani, kolmesta uskonnostakin, jotka isä Jumala on
antanut kolmelle kansalle ja joista kysymyksen minulle sovititte.
Jokainen heistä uskoo olevansa hänen perillisensä ja omistavansa hänen
oikean lakinsa ja noudattavansa hänen käskyjään, mutta millä ne ovat,
siitä on kysymys vielä, samoin kuin noista sormuksista, ratkaisematta.
Saladin näki, että toinen oli oivallisesti osannut välttää ansan, jonka
hän oli hänelle virittänyt. Ja sen vuoksi päätti hän ilmaista hänelle
suoraan asiansa ja katsastaa, tahtoisiko hän auttaa häntä. Ja hän teki
niin, ilmaisten hänelle samalla, mitä hän oli aikonut tehdä, ellei hän
olisi vastannut niin viisaasti kuin hän vastasi.
Juutalainen auttoi silloin omasta halustaan Saladinia niin suurella
summalla kuin hän pyysi. Ja Saladin korvasi sitten täydellisesti
lainan, antoipa vielä Melkisedekille suuret lahjatkin ja kohteli häntä
aina ystävänään ja piti luonaan korkeassa ja kunnioitetussa asemassa.