KOLMAS KERTOMUS.

Juutalainen Melkisedek pelastuu, kertomalla sadun

kolmesta sormuksesta, suuresta vaarasta, jonka

Saladin hänelle oli valmistanut.

Saladin, jonka urhoollisuus oli niin suuri, että se ei ainoastaan

kohottanut häntä vähäpätöisestä miehestä Babylonian sulttaaniksi, vaan

antoipa hänelle monta voittoakin saraseenilaisista ja kristityistä

ruhtinaista, kulutti monissa sodissa ja tavattomalla anteliaisuudellaan

loppuun kaikki aarteensa. Ja kun hänen piti erääsen odottamattomaan

tarpeesen saada melkoinen summa rahaa, eikä hän tiennyt, mistä sen

ottaa niin kiireesti kuin hän sitä tarvitsi, niin muistui hänen

mieleensä eräs rikas juutalainen nimeltä Melkisedek, joka lainasi

korkoa vastaan rahaa Aleksandriassa. Tämän ajatteli Saladin kykenevän

rahoillaan palvelemaan häntä, jos tahtoisi. Mutta Melkisedek oli niin

kitsas, ettei varmaankaan mielisuosiolla sitä tekisi, ja väkivaltaa

Saladin ei tahtonut häntä kohtaan harjoittaa. Mutta koska hätä ahdisti

häntä kovasti, niin ajatteli hän päänsä puhki keinoa, jolla saisi

juutalaisen häntä palvelemaan, ja päätti viimein tehdä hänelle

väkivaltaa näennäisen oikeuden varjolla. Ja siksi hän kutsutti

Melkisedekin luokseen ja otti hänet ystävällisesti vastaan, ja kun oli

pyytänyt häntä istumaan seuraansa, sanoi hänelle: Kunnon ystävä, olen

monilta henkilöiltä kuullut sinut sangen älykkääksi ja jumaluusopin

asioissa ylen viisaaksi, ja siksi haluaisin nyt tietää, mitä sinä pidät

kolmesta uskonnosta oikeana, juutalaisten, saraseenien vai kristittyjen

oppia?

Juutalainen, joka todella oli älykäs mies, huomasi liiankin hyvin, että

Saladin koetti solmia häntä sanoissa saadakseen aikaan kiistaa hänen

kanssansa; ja sentähden hän ajatteli, ettei hänen sovi kiittää jotakuta

näistä kolmesta enemmän kuin toisia, niin ettei Saladin saisi

aikomustaan toteutetuksi. Niinpä hän ponnisti älyään, koettaessaan

keksiä vastausta, josta hän ei joutuisi kiinni, ja pian selkenikin

hänen mielessään, mitä hänen oli vastattava, ja hän sanoi: Minun

herrani, se kysymys, jonka te minulle teette, on sangen kaunis, ja

lausuakseni teille, mitä siitä ajattelen, on minun kerrottava teille

eräs pieni kertomus, jonka nyt kuulette:

Ellen erehdy, niin muistan kuulleeni monesti kerrottavan, että ennen

oli mahtava ja rikas mies, jolla muiden kalliiden jalokivien joukossa

oli aarteissaan hyvin kaunis ja kallisarvoinen sormus. Sen arvon ja

kauneuden tähden piti hän sitä suuressa kunniassa ja tahtoi jättää sen

ikuisiksi ajoiksi perillisilleen, ja tämän vuoksi hän määräsi, että se

hänen pojistaan, jolta sormus hänen kuoltuansa hänen antamanaan

löydettäisiin, oli oleva, niinkuin on itsestään ymmärrettävää, hänen

perijänsä, ja kaikkien toisten oli häntä kuultava ja kunnioitettava

ylimpänä. Se, jolle tämä taas jätti sormuksen, antoi samanlaisen

määräyksen jälkeläisilleen ja menetteli niinkuin hänen edeltäjänsä oli

menetellyt. Parilla sanalla: tämä sormus kulki monilla seuraajilla

kädestä käteen. Mutta viimein joutui se eräälle, jolla oli kolme

kaunista ja kunnokasta ja isälleen tottelevaista poikaa, jonka vuoksi

isä rakasti heitä kaikkia yhtä suuresti. Mutta pojat, jotka tunsivat

sormukseen liittyvän tavan, himoitsivat kukin olla kunnioitetuimpana

joukossa, ja jokainen pyysi, miten vain parhaiten taisi, että isä, joka

oli jo vanha, antaisi kuollessaan sormuksen hänelle. Kunnon mies, joka

rakasti heitä kaikkia yhtä suuresti ja joka ei tiennyt itsekään valita,

kenelle hän mieluimmin sen tahtoisi jättää, päätti silloin, luvattuaan

sen kullekin heistä, tyydyttää heitä kaikkia. Siksi valmistutti hän

salaisesti eräällä hyvällä mestarilla kaksi muuta sormusta, jotka

olivat niin ensimäisen näköisiä, että tuskin hänkään, joka oli ne

teettänyt, eroitti, mikä niistä oli se todellinen. Ja kun hänen

kuolemansa sitten läheni, niin antoi hän salaisesti kullekin pojalle

sormuksen. Pojat tahtoivat isän kuoltua kukin saada itselleen perinnön

ja kunnian, ja toinen kielsi toistensa oikeuden, ja silloin toi kukin

käsille sormuksensa todistuksena, että hän oli väitteessään oikeassa.

Mutta kun sormukset havaittiin siinä niin samannäköisiksi, ettei voitu

eroittaa, mikä niistä oli se todellinen, niin jäi kysymys, kuka oli

isän oikea perijä, ratkaisematta ja on ratkaisematta vieläkin.

Ja samaa sanon, herrani, kolmesta uskonnostakin, jotka isä Jumala on

antanut kolmelle kansalle ja joista kysymyksen minulle sovititte.

Jokainen heistä uskoo olevansa hänen perillisensä ja omistavansa hänen

oikean lakinsa ja noudattavansa hänen käskyjään, mutta millä ne ovat,

siitä on kysymys vielä, samoin kuin noista sormuksista, ratkaisematta.

Saladin näki, että toinen oli oivallisesti osannut välttää ansan, jonka

hän oli hänelle virittänyt. Ja sen vuoksi päätti hän ilmaista hänelle

suoraan asiansa ja katsastaa, tahtoisiko hän auttaa häntä. Ja hän teki

niin, ilmaisten hänelle samalla, mitä hän oli aikonut tehdä, ellei hän

olisi vastannut niin viisaasti kuin hän vastasi.

Juutalainen auttoi silloin omasta halustaan Saladinia niin suurella

summalla kuin hän pyysi. Ja Saladin korvasi sitten täydellisesti

lainan, antoipa vielä Melkisedekille suuret lahjatkin ja kohteli häntä

aina ystävänään ja piti luonaan korkeassa ja kunnioitetussa asemassa.

Novelleja Decameronesta · 第 8 / 44 题