Ser Ciappelletto pettää väärällä ripillä hurskasta munkkia
ja kuolee. Ja vaikka hän eläessään oli sangen huono ihminen,
pidetään häntä kuoleman jälkeen pyhimyksenä ja hän saa
nimen Pyhä Ciappelletto.
Kerrotaan, että erään Musciatto Francesin, joka oli noussut hyvin
rikkaasta ja suuresta kauppamiehestä ritariksi, oli lähdettävä
Toscanaan Kaarle Maattoman, Ranskan kuninkaan veljen kanssa, jonka
paavi Bonifacius oli kutsuttanut sinne. Ja koska hän tiesi, että hänen
asiansa olivat hyvin sekavia, niinkuin kauppiaitten usein ovat, eikä hän
niitä voinut helposti ja yhtäkkiä saada kuntoon, niin päätti hän antaa
ne useain henkilöiden hoitoon. Ja kaikissa niissä keksi hän keinon,
paitsi yhdessä, nimittäin siinä, kuka olisi kyllin pystyvä mies, jolle
hän voisi jättää niiden velkain perimisen, joita hän oli antanut
joukolle burgundilaisia. Ja syynä tähän epäröimiseen oli, että hän
tiesi burgundilaiset riidanhaluisiksi, kehnotapaisiksi ja vilpillisiksi
ihmisiksi, eikä hänen muistoonsa ensin johtunut, kuka olisi niin katala
mies, että hän saattaisi asettaa hänet heidän pahuutensa vastapainoksi
ja kuitenkin jossakin määrin häneen luottaa. Mutta kun hän oli tätä
kysymystä pitkän aikaa miettinyt, muistui hänen mieleensä viimein muuan
ser Ciapperello da Prato, joka kävi usein hänen kotonaan Parisissa.
Tämä oli vartaloltaan pieni, mutta silti keikailija, ja kun
ranskalaiset eivät tienneet, mitä Ciapperello merkitsi, vaan luulivat,
että se oli lausuttava: Cappello, siis seppele, heidän kieltänsä
jäljitellen, niin kutsuivat he häntä, koska hän, kuten sanoimme, oli
pienikokoinen, Ciappellettoksi, pikku seppeleeksi, eivätkä Cappelloksi.
Ja niinpä hänet tunnettiin kaikkialla nimeltä Ciappelletto, ja harvat
tiesivät, että hän oli oikeastaan Ciapperello.
Tämä Ciappelletto oli laadultaan tällainen mies: Hän, joka oli notaari,
olisi hävennyt ankarasti, jos yksikin hänen asiapapereistaan, vaikka
vähän hän niitä laatikin, olisi huomattu väärentämättömäksi; mutta
viimemainituita hän sensijaan olisi tehnyt niin paljon kuin häneltä
niitä vaan pyydettiin, jopa aivan ilmaiseksi, kun taas oikeita ei
isosta maksustakaan. Vääriä todistuksia hän lausui suurimmasta halusta,
sekä pyynnöstä että pyytämättä; ja kun Ranskassa siihen aikaan
pidettiin valaa kovin arvossa eikä osattu varoa vääriä valoja, niin
voitti hän konnamaisesti kaikissa jutuissa, joissa hänet kutsuttiin
uskonsa kautta vannomaan, että hän puhuu totta. Häntä ilahutti
tavattomasti, jopa hän sitä alaa suorastaan tutkikin, hommata
ystävysten ja sukulaisten ja kenen muitten välille tahansa
onnettomuutta ja vihamielisyyttä ja häpeällisiä selkkauksia, ja kuta
enemmän pahaa hän näki niistä seuraavan, sitä iloisempi hän oli.
Jos häntä kutsuttiin tekemään murhaa tai muita kunnottomia töitä, ei
hän kieltäytynyt koskaan, vaan lähti mielellään; ja monta kertaa hän
oli mielihyväkseen osallisena haavoittamassa tai tappamassa omin käsin
ihmisiä. Jumalaa ja pyhimyksiä sadattelemaan hän oli mestari, ja
jokaisesta pikkuasiasta oli hän niin pikainen vihastumaan kuin kukaan
olla saattaa. Kirkossa hän ei käynyt milloinkaan, ja pyhiä
sakramentteja hän ivasi kuin mitä halpoja asioita kaikkein hirveimmillä
sanoilla; mutta kapakoissa ja muissa häpeällisissä paikoissa hän
sitävastoin kävi mielellään ja oleskeli niissä. Naisia hän rakasti
niinkuin koira keppiä, mutta eräästä vastakohtaisesta paheesta haki hän
huviaan enemmän kuin kukaan surkea mies saattaa. Varastanut ja
ryövännyt hän olisi yhtä hyvällä omallatunnolla kuin pyhimys antaa
almuja. Syömäri ja juomari oli hän siinä määrin, että sai usein kärsiä
tautia kohtuuttomuutensa tähden. Pelissä ja väärän nopan heitossa hän
oli oivallinen.
Mutta miksipä olen niin laajasanainen? Hän oli kelvottomin ihminen,
mitä on syntynyt milloinkaan.
Hänen pahuuttaan suojeli messer Musciatto mahdillaan ja rikkauksillaan
pitkän aikaa, jonka tähden yksityishenkilöt, joille hän teki sangen
usein vääryyttä, ja oikeus, jota hän loukkasi alinomaa, sietivät häntä.
Kun siis tämä ser Cepparello muistui messer Musciatton mieleen ja hän
tunsi erinomaisesti hänen elämänsä, niin ajatteli hän, että juuri tuo
samainen Cepparello oli mies, jollaista burgundilaisten ilkeys vaati.
Ja siksi hän kutsutti suojattinsa luokseen ja sanoi: Ser Ciappelletto,
kuten tiedät, olen aikeissa vetäytyä syrjään kaikesta täällä, ja koska
minä olen muiden muassa tekemisissä burgundilaisten kanssa, jotka
ihmiset ovat pelkkää petosta, niin en tiedä ketään sopivampaa, jolle
voisin jättää saatavieni perimisen heiltä, kuin sinut. Ja koska sinulla
ei nykyään ole mitään tekemistä, aion minä, jos tahdot siihen suostua,
hankkia sinulle jälleen oikeuden suosion ja antaa sitäpaitsi sinulle
siitä, mitä saat perityksi, kelvollisen osan.
Ser Ciappelletto, joka tiesi olevansa työttömänä ja sangen suuresti
vailla maailman hyvää ja kuuli vielä sen miehen lähtevän pois, joka oli
kauan ollut hänen tukensa ja turvansa, teki viivyttelemättä ja melkein
hädän pakoittamana päätöksensä ja sanoi, että hän suostuu mielellään.
He sopivat siis asioistaan keskenään, ja kun ser Ciappelletto oli
saanut valtuudet ja kuninkaan suojeluskirjan, lähti hän, senjälkeen
kuin messer Musciatto oli matkustanut pois, Burgundiin, jossa kukaan ei
häntä tuntenut. Ja siellä alkoi hän periä nyt saatavia ja tehdä muuta,
mitä varten hän sinne oli mennyt, vastoin luontoaan sangen lempeästi ja
ystävällisesti, ikäänkuin säästääkseen kiukustumisen viimeiseksi.
Mutta kun hän tällä tavoin siellä oleskeli ja asui kahden firenzeläisen
veljeksen talossa, jotka lainasivat korolle ja osoittivat hänelle
suurta kunnioitusta messer Musciatton vuoksi, niin tapahtui, että hän
tuli sairaaksi. Silloin haettivat veljekset heti hänelle lääkäreitä ja
palvelijoita, jotka häntä hoitaisivat, ja tekivät kaikki, mitä voivat,
että hän saisi terveytensä jälleen. Mutta kaikki apu oli turhaa, ja
mies-poloinen, joka oli jo vanha ja, mikäli lääkärit sanoivat,
säännöttömästi elänyt, tuli päivä päivältä huonommaksi, sillä hänellä
oli jo kuoleman tauti. Tästä olivat veljekset suuresti huolissaan, ja
kun he eräänä päivänä olivat aivan lähellä sitä huonetta, jossa
Ciappelletto makasi sairaana, alkoivat he puhua keskenään hänestä.
Mitä me nyt tuolle teemme? sanoi toinen. Me olemme hänen tähtensä
joutuneet pahaan pulaan. Sillä jos toimittaisimme hänet pois kotoamme
näin sairaana, niin meitä soimattaisiin ankarasti; ja olisi selvä
merkki huonosta älystämme, jos ihmiset näkisivät, että me, jotka otimme
hänet ensin luoksemme ja sitten palvelimme ja lääkitsimme huolellisesti
häntä, lähettäisimme hänet nyt, kun hän ei ole voinut tehdä mitään,
joka olisi meille epämieluista, sairaana ja kuolemaisillaan yhtäkkiä
pois talostamme. Toisaalta jälleen: hän on ollut niin kelvoton ihminen,
ettei hän tahdo ripittää itseään eikä huoli mitään kirkon sakramenttia;
ja jos hän kuolee ripittä, niin ei ainoakaan kirkko tahdo ottaa hänen
ruumistaan vastaan, vaan hänet heitetään ehkä kuoppaan kuin koira. Ja
jos hän ripittäisikin itsensä, hänen syntinsä ovat niin monet ja
kamalat, että seuraus olisi sama; sillä ei olisi yhtään munkkia tai
pappia, joka tahtoisi tai voisi antaa hänelle synninpäästöä, joten
hänet anetta saamatta silloinkin heitettäisiin johonkin kuoppaan. Ja
jos siten käy, niin alkaa tämän seudun väki, sekä ammattimme tähden,
joka heistä on väärää ja jota he panettelevat joka päivä, kuin myöskin
halusta meitä ryöstää, sen nähdessään meluta ja huutaa: Näitä
Lombardian koiria, joita kirkkokaan ei ole huolinut, emme tahdo enää
sietää. Ja he ryntäävät kotiimme, eivätkä ainoastaan meitä ryöstä, vaan
riistävät sitäpaitsi ehkä henkemmekin. Joten meidän käy joka
tapauksessa pahoin, jos tuo kuolee.
Ser Ciappelletto, joka makasi, kuten sanottu, sen huoneen vieressä,
jossa veljekset tätä puhelivat, ja oli tarkkakuuloinen niinkuin näemme
sairaiden usein olevan, kuuli kaikki, mitä hänestä sanottiin. Hän
kutsutti silloin veljekset luokseen ja sanoi heille: En tahdo, että
olette minun tähteni huolissanne tai pelkäätte saavanne minun vuokseni
jotain vahinkoa. Minä olen kuullut, mitä te minusta puhuitte, ja olen
varma, että kävisi niinkuin sanotte, jos asia kehittyisi teidän
luulonne mukaan. Mutta se kehittyy aivan toisin. Olen jo eläessäni
tehnyt niin paljon harmia Jumalalle, että jos teen yhden lisää
kuolemaisillani, ei se sitä enennä eikä vähennä. Ja sentähden hankkikaa
minun luokseni joku oikein hurskas ja kunnon munkki, parhain mitä
löydätte, jos niitä täällä on, ja jättäkää asia minun huolekseni. Sillä
minä järjestän varmasti sekä teidän että omat asiani niin, että ne ovat
hyvällä tolalla ja te voitte olla tyytyväisiä.
Vaikkei tämä herättänytkään veljeksissä suuria toiveita, menivät he
kuitenkin erääsen munkkiluostariin ja pyysivät sieltä mukaansa jotakuta
hurskasta ja viisasta miestä, kuulemaan erään lombardialaisen rippiä,
joka makasi heidän kotonaan sairaana. Ja heille luvattiin muuan iäkäs
veli, elämäntavoiltaan hurskas ja hyvä, joka oli mestari raamatun
tuntemisessa ja sangen kunnianarvoisa ihminen ja nautti kaikkien
kansalaisten suurta, jopa aivan erikoista kunnioitusta. Ja tämän he
veivät mukaansa.
Kun hän tuli huoneesen, jossa Ciappelletto makasi, ja oli asettunut
hänen viereensä istumaan, alkoi hän ensin häntä lempeästi lohdutella.
Ja kysyi sitten, kauanko siitä oli, jolloin sairas oli käynyt viimeksi
ripillä.
Ciappelletto, joka ei ollut käynyt ripillä milloinkaan, vastasi: Isäni,
minun on ollut tapana käydä ripillä vähintään kerta viikossa,
puhumattakaan siitä, että käyn sangen monina viikkoina useamminkin.
Mutta nyt täytyy tunnustaa, että siitä saakka kuin sairastuin, josta on
kulunut kahdeksan päivää, en ole käynyt ripillä, niin ankarat ovat ne
tuskat olleet, joita tauti on minulle tuottanut.
Siihen sanoi munkki: Poikani, sinä olet tehnyt oikein ja jatka vaan
sillä tapaa. Mutta nyt näenkin, että koska käyt niin usein ripillä,
minulla on sangen vähän vaivaa sinua kuulustella ja tutkia.
Ciappelletto sanoi: Hyvä isä, älkää puhuko niin! En ole koskaan
ripittänyt itseäni niin tiheästi ja monesti, etten olisi aina vaan
uudestaan tahtonut tunnustaa ylimalkaan kaikkia syntejäni, mitä muistan
siitä päivästä alkaen, jolloin synnyin, siihen saakka, jolloin olin
ripillä. Ja siksi rukoilen teitä, hyvä isäni, että kyselisitte minulta
täsmälleen kaikki, kaikki, aivan kuin en olisi koskaan käynyt ripillä.
Ja älkää säästäkö minua siksi, että olen sairas, sillä paljon
mieluummin menettelen tätä lihaani vastaan kuin teen sen mieliksi
mitään sellaista, joka voisi tuottaa kadotuksen sielulleni, jonka
Vapahtajani on kalliilla verellään lunastanut.
Nämä sanat miellyttivät suuresti munkkia, sillä ne näyttivät hänestä
ilmaisevan hyvin valmistunutta sieluntilaa. Ja kiiteltyään suuresti
mainittuja ser Ciappelletton tapoja hän alkoi kysyä, oliko hän koskaan
tehnyt lihan syntiä jonkun naisen kanssa.
Siihen Ciappelletto vastasi huokaisten: Isäni, tässä asiassa minua
hävettää puhua teille totta, koska pelkään lankeavani itsekylläisyyden
syntiin.
Hurskas veli sanoi hänelle: Puhu vaan rohkeasti, sillä totuutta
tunnustaessa ei tee syntiä milloinkaan, ei ripissä eikä muissakaan
tilaisuuksissa.
Silloin Ciappelletto vastasi: Koska minua siihen rohkaisette, niin minä
sanon sen teille. Minä olen yhtä neitseellinen kuin tullessani äitini
kohdusta.
Oi sinua, Herran siunattu! sanoi munkki, siinä sinä olet tehnyt
oikein! Ja se teko on luettava sinulle sitä suuremmaksi ansioksi, koska
sinulla olisi ollut, jos olisit tahtonut, vapaa valta tehdä aivan
päinvastaista, jota taas meillä ja kaikilla niillä, joita joku sääntö
sitoo, ei ole.
Ja tämän jälkeen munkki kysyi, oliko hän vatsan synneillä pahoittanut
Jumalaa, johon ser Ciappelletto vastasi raskaasti huokaisten: Olen,
olen, monta kertaa! Sillä vaikka hänellä oli tapana, paitsi
varsinaisena paastoaikana, jota hurskaat ihmiset aina noudattavat,
paastota joka viikko vedellä ja leivällä ainakin kolme päivää, niin oli
hän silloin, ja varsinkin kestettyään joitakin rukoilemisesta tai
toivioretkistä johtuvia vaivoja, juonut vettä sellaisella himolla ja
nautinnolla kuin suuret juopot viiniä. Ja monta kertaa oli hän
himoinnut semmoista heinistä tehtyä salaattia, jota naiset maantöissä
ollessaan valmistavat; ja jonkun kerran oli syönti maistunut hänestä
paremmalta kuin se hänen mielestään saisi maistua sellaisesta, joka
paastoaa hartaasti, niinkuin hän teki.
Siihen sanoi munkki: Poikani, nämä synnit ovat luonnollisia ja sangen
vähäpätöisiä, enkä siis tahdo, että niiden tähden raskautat
omaatuntoasi enemmän kuin on tarpeellista. Jokaisesta ihmisestä, olipa
hän vaikka miten pyhä, maistuu ruoka pitkän paaston ja juoma
ponnistuksen jälkeen hyvältä.
Oi, sanoi Ciappelletto, isä, älkää puhukokaan näin ainoastaan minua
lohduttaaksenne, sillä minä tiedän, niinkuin tekin, että se, mitä
ihminen tekee Jumalaa palvellakseen, on hänen tehtävä totuudessa ja
sopuisella mielellä. Ja joka menettelee toisin, hän tekee synnin.
Munkki sanoi hyvin tyytyväisenä: Olen iloinen, että sinä olet sitä
mielipidettä, ja minua miellyttää suuresti, että sinun omatuntosi on
siinä suhteessa puhdas ja hyvä. Mutta sanopas minulle, oletkos tehnyt
ahneuden syntiä ja himoinnut enemmän tavaraa kuin oli soveliasta, tai
anastanut jotain, mitä sinun ei tullut ottaa itsellesi?
Siihen Ciappelletto vastasi: Isä, en soisi, että ajattelisitte
sellaista, vaikka olenkin näiden koronkiskurien talossa. Minä en etsi
täällä omia etujani, paremminkin olen tullut tänne heitä varoittamaan
ja hillitsemään ja kääntämään tästä inhoittavasta ammatista. Ja uskon,
että olisin siinä onnistunutkin, ellei Jumala olisi minua tällä tavoin
koetellut. Mutta teidän tulee tietää, että isäni jätti minulle suuren
perinnön, josta omaisuudesta minä annoin kohta, kun hän kuoli,
suurimman osan Jumalalle köyhäin almuina. Ja sitten olen, sekä henkeäni
elättääkseni että auttaakseni köyhiä Kristuksessa, tehnyt pieniä
kauppoja, joissa olen koettanut saada voittoja, mutta aina olen
tasannut sen, mitä olen voittanut, Jumalan köyhien kanssa, käyttäen
puolet omiin tarpeihini ja antaen toiset puolet heille. Ja siksi on
Jumala minua auttanutkin niin hyvin, että olen saanut menestymään
asiani yhäti paremmin.
Hyvin olet tehnyt, poikani, sanoi munkki; mutta kuules, oletko useasti
pikainen suuttumaan?
Oi, sanoi Ciappelletto, se täytyy minun tunnustaa, sellainen minä olen
ollut sangen usein. Ja kukapa voisi hillitä itseään, kun näkee kaiken
päivää ihmisten tekevän kunnottomia töitä, ei välittävän Jumalan
käskyistä eikä pelkäävän hänen tuomiotansa? On ollut monta päivää,
jolloin olisin mieluummin ollut kuollut kuin elossa, nähdessäni, miten
nuoriso kilvoittelee turhuuden poluilla, kuullessani, miten se kiroilee
ja vannoo väärin ja kuljeksii kapakoissa eikä käy kirkossa, vaan
vaeltaa paremminkin maailman kuin Jumalan askeleissa.
Munkki vastasi silloin: Poikani, tämä on hurskasta vihaa enkä minä
voisi sellaisesta määrätä sinulle parannuksen töitä. Mutta eikö viha
ole sinua sattumalta koskaan voinut johdattaa miesmurhaan, tai
haukkumaan jotakuta taikka tekemään jotain muuta vääryyttä?
Tähän vastasi Ciappelletto: Voi, herrani, voi, te näytätte minusta
olevan Jumalan mies, kuinka voitte te puhua minulle sellaista? Jos minä
olisin hiukankaan ajatellut tehdä edes yhtä ainoaa noista asioista,
joita mainitsette, kuinka luulette minun voivan uskoa, että Jumala
olisi tukenut minua niin kauan? Moiset ovat maantierosvojen ja
pahantekijäin töitä, ja aina kun olen sellaisia nähnyt, olen sanonut:
Mene, ja Jumala sinut kääntäköön!
Sitten kysyi munkki: Mutta sanopas nyt, poikani, jota Jumala
siunatkoon, oletkos koskaan lausunut väärää todistusta lähimäistäsi
vastaan tai puhunut pahaa toisista taikka ottanut jotakin vasten sen
tahtoa, jonka omaa se oli?
Olen, hyvä isä, vastasi Ciappelletto, olen minä puhunut pahaa
lähimäisistäni; sillä kerran minulla oli eräs naapuri, joka ei tehnyt
muuta kuin pieksi vaimoaan, mikä oli suurinta vääryyttä maailmassa,
silloin minä kerran puhuin hänestä pahaa vaimon sukulaisille, niin
minua alkoi säälittää tuo nais-raukka, jota mies aina, kun oli juonut
liikaa, muokkasi niin, että Jumala armahtakoon.
Munkki sanoi: No hyvä. Mutta sinä sanoit minulle, että olet ollut
kauppias; oletko siis milloinkaan pettänyt ketään, niinkuin kauppiaiden
tapa on?
Totisesti, vastasi Ciappelletto, olen kyllä. Mutta minä en tiedä, kuka
se oli, sillä kerran vaan eräs mies toi minulle rahoja, jotka hän oli
velkaa kankaasta, minkä minä hänelle möin, ja minä panin ne laatikkoon
laskematta niitä. Mutta runsaan kuukauden päästä huomasinkin, että
niissä oli neljä äyriä enemmän kuin piti olla. Niin ollen minä, kun en
häntä enää tavannut, säilytin niitä vuoden, palauttaakseni ne hänelle
takaisin, ja annoin ne sitten köyhille.
Munkki sanoi: Tämä on pikku asia; ja hyvin teit, kun käytit ne niin
kuin käytit.
Ja paitsi näitä kyseli pyhä munkki häneltä vielä monia muita asioita,
joihin kaikkiin Ciappelletto vastasi samaan tapaan. Mutta kun munkki
aikoi ryhtyä antamaan synninpäästöä, niin Ciappelletto sanoi: Isäni,
minulla on vielä yksi synti, jota en ole teille ilmoittanut.
Munkki kysyi, mikä se oli. Ja Ciappelletto vastasi: Johtui mieleeni,
että panin kerran palvelijani lauvantai-iltana kello yhdeksän jälkeen
lakaisemaan lattiaani, joten en antanut pyhälle Herran päivälle sitä
kunnioitusta kuin minun olisi pitänyt.
Oi poikani, sanoi munkki, tämä on mitätön asia.
Ei, vastasi Ciappelletto, älkää sanoko: mitätön asia, sillä sunnuntaita
täytyy ehdottomasti kunnioittaa, koska juuri sinä päivänä meidän
Herramme nousi ylös kuolleista.
Silloin sanoi munkki: No, oletko mitä muuta rikkonut?
Olen, hyvä mestari, vastasi ser Ciappelletto; minä kerran
ajattelemattomuudessani sylkäisin kirkossa.
Munkki alkoi nauraa ja sanoi: Poikani, sellaisesta ei tarvitse olla
millänsäkään. Mekin, jotka olemme hengen miehiä, siellä pitkin päivää
syljeskelemme.
Siihen vastasi Ciappelletto: Mutta siinä te teette sangen rumasti,
sillä mitään ei tule pitää niin siistinä kuin sitä pyhää temppeliä,
jossa Jumalalle annetaan hänen uhrinsa.
Ja lyhyesti sanoen: sellaisia asioita Ciappelletto tunnusti hänelle
paljonkin, ja viimein hän alkoi huokailla ja sitten katkerasti itkeä,
sillä sellaista hän osasi tehdä, milloin vaan tahtoi.
Silloin kysyi pyhä munkki: Poikani, mikä sinulla on?
Ser Ciappelletto vastasi: Voi minua, mestari, sillä vielä minulla on
yksi synti, jota en ole koskaan tunnustanut, niin kovasti minä häpeän
sitä sanoa. Ja joka kerta, kun sitä muistelen, itken minä niinkuin nyt
näette, ja minusta on aivan varmaa, ettei Jumala voi mitenkään antaa
minulle armoaan, kun tein sen synnin.
Silloin sanoi hurskas munkki: No, no, poikani, mitäs nyt puhut! Vaikka
kaikki synnit, mitä ihmiset yhteensä kuunaan ovat tehneet tai mitä
kaikki ihmiset vielä tekevät niin kauan kuin maailma kestää, olisi
koottu yhteen ainoaan ihmiseen, ja hän olisi niin katuvainen ja
ahdistettu kuin nyt näen sinun olevan, niin suuri on Jumalan laupeus ja
armo, että hän antaisi hänelle mielellään anteeksi, jos hän ne
tunnustaisi. Sano siis se vaan rohkeasti.
Silloin sanoi Ciappelletto yhä katkerasti itkien: Ei, rakas isä, minun
syntini on liian suuri, ja tuskin jaksan uskoa, että Jumala antaa sitä
milloinkaan minulle anteeksi, elleivät teidän rukouksenne sitä saa
aikaan.
Silloin sanoi munkki: Sano se vaan rohkeasti, sillä minä lupaan
rukoilla Jumalaa sinun puolestasi.
Ser Ciappelletto itki yhä eikä sitä sanonut, vaikka munkki rohkaisi
häntä puhumaan. Mutta pidettyään pitkän aikaa munkkia jännityksessä hän
huokaisi viimein raskaasti ja sanoi: Isäni, koska lupaatte rukoilla
Jumalaa edestäni, niin minä sen sanon. Kuulkaa siis, että tuollaisena
pikkuisena poikana minä kerran kirosin äidilleni.
Ja sen sanottuaan hän alkoi taas ääneensä itkeä.
Silloin sanoi munkki: Oi poikani, onko tämä nyt sinusta niin suuri
synti. Ah, ihmiset kiroavat kaiken päivää Jumalaakin, ja Hän antaa
kuitenkin mielellään sille anteeksi, joka katuu häntä kironneensa. Ja
sinä et usko, että hän leppyy sinulle tästä! Älä itke, vaan ole
turvassa, sillä totisesti, vaikka sinä olisit yksi niistä, jotka
naulitsivat hänet ristiin, niin hän antaisi sinulle anteeksi, kun kadut
niinkuin näen sinun tekevän.
Ciappelletto vastasi: Voi isäni, mitä te puhutte? Omalle, rakkaalle
mammalleni, joka kantoi minua ruumiissaan yhdeksän kuukautta yötä ja
päivää ja kanniskeli sylissäänkin satakin kertaa, kovin pahoin tein,
kun kirosin hänelle, ja liian suuri synti se on. Ja jos te ette rukoile
Jumalaa puolestani, niin en voi saada sitä anteeksi.
Kun munkki nyt näki, ettei Ciappellettolla ollut enää mitään
sanottavaa, niin antoi hän hänelle synninpäästön sekä siunauksensa ja
piti häntä suorastaan pyhimyksenä, sillä hän uskoi täydellisesti, että
se, mitä Ciappelletto oli puhunut, oli totta.
Ja kukapa ei olisi sitä uskonut, kuullessaan miehen kuolemaisillaan
puhuvan sellaista? Ja kaiken lopuksi munkki sanoi hänelle vielä: Ser
Ciappelletto, Jumalan avulla te kyllä paranette. Mutta jos kuitenkin
kävisi niin, että Jumala kutsuisi teidän siunatun ja aivan otollisen
sielunne luokseen, niin suvaitsisitteko, että teidän ruumiinne
haudattaisiin meidän kirkkoomme?
Tähän Ciappelletto vastasi: Kyllä, isäni; enkä tahtoisikaan nyt joutua
muualle, koska te olette luvannut rukoilla Jumalaa minun puolestani,
paitsi sitä, että minä olen aina kunnioittanut erikoisesti juuri teidän
veljeskuntaanne. Ja siksi pyydän teitä, että kun nyt menette takaisin
luostariinne, pitäisitte huolta siitä, että minulle lähetetään Herran
totista ruumista, jonka olette aamulla alttarilla pyhittäneet. Sillä,
vaikka en olekaan sen arvoinen, aion teidän luvallanne nauttia sitä ja
sitten saada myöskin pyhän ja viimeisen voitelun, niin että joskin olen
syntisenä elänyt, edes kuolen kristittynä.
Pyhä mies sanoi, että se oli hänestä suuresti mieleen ja että
Ciappelletto oli oikeassa, sekä lupasi pitää huolta siitä, että
ehtoollinen hänelle kohta lähetetään. Ja niin tapahtui.
Veljekset, jotka pelkäsivät suuresti, että Ciappelletto pettää heitä,
olivat asettuneet erään väliseinän viereen, joka eroitti sen huoneen
toisesta, missä Ciappelletto makasi, ja kuulivat ja ymmärsivät asiaa
seuratessaan kaikki, mitä ser Ciappelletto sanoi munkille. Ja heille
tuli monta kertaa, kun he kuulivat, mitä kaikkea hyvää tämä ilmoitti
tehneensä, niin kova halu nauraa, että olivat pakahtua. Ja he puhuivat
keskenään: Mikä on tuo mies, jota ei vanhuus, ei sairaus eikä kuolema,
jonka hän näkee niin lähellä, eikä edes pelko Jumalan edessä, jonka
tuomiolle hän voi odottaa tuokion päästä joutuvansa, ole voinut kääntää
pahuudesta, eikä saada häntä tahtomaan kuolla toisin kuin hän eli.
Mutta kun he kuulivat Ciappelletton selvittävän asiansa niin, että
hänet otettaisiin haudattavaksi kirkkoon, niin eivät he muusta
välittäneet.
Vähän sen jälkeen Ciappelletto nautti ehtoollista, ja kun hän huononi
tavattomassa määrin, sai hän viimeisen voitelunkin. Ja kohta iltasoiton
jälkeen samana päivänä, jolloin hän oli suorittanut kauniin rippinsä,
hän kuoli.
Niin ollen veljekset sopivat, miten pitää hänelle hänen omilla
varoillaan kunniakkaat hautajaiset, ja lähettivät sanan munkkien
olinpaikkaan, että nämä tulisivat samana iltana toimittamaan yömessun,
niinkuin tapa vaati, ja sitten aamulla noutamaan ruumista. Ja he
järjestivät kaikki kuntoon, mitä siinä tarvittiin.
Kun hurskas munkki, joka oli Ciappelletton ripittänyt, kuuli, että hän
oli kuollut, meni hän luostarin priorin puheille ja soitti sitten
kokoukseen ja todisti paikalle saapuneille veljille, että ser
Ciappelletto oli ollut pyhimys, niinkuin hän oli hänen ripistään
huomannut. Ja koska hän uskoi, että Isä Jumala oli tekevä hänen
kauttansa vielä paljon ihmeitä, sai hän heidät vakuutetuiksi siitä,
että hänen ruumiinsa oli tuotava sinne kaikkein suurimmin ja hartaimmin
kunnianosoituksin.
Siihen priori ja muut herkkäuskoiset munkit suostuivat. Ja illalla
menivät he kaikki sinne, missä Ciappelletton ruumis oli, ja pitivät sen
ääressä suuren ja juhlallisen kuolinmessun, ja lähtivät seuraavana
aamuna, kaikki kuoripaitoihin ja kasukoihin puettuina, kirjat kädessä
ja ristit edessä ja laulaen noutamaan tuota ruumista, ja veivät sen
komeassa saatossa ja juhlallisesti kirkkoonsa. Ja heitä seurasi melkein
koko kaupungin väki, miehet ja naiset. Ja kun ruumis oli asetettu
kirkkoon, nousi hurskas munkki, joka oli hänet ripittänyt,
saarnatuoliin ja alkoi saarnata ihmeellisiä asioita hänestä, hänen
elämästään, hänen paastoistaan, hänen neitseellisyydestään ja
yksinkertaisuudestaan ja viattomuudestaan ja pyhyydestään, kertoen muun
muassa, mitä ser Ciappelletto oli pitänyt suurimpana syntinään ja
itkenyt sitä tunnustaessaan, joten hän oli tuskin saanut ajetuksi
vainajan päähän, että Jumala antaa sen hänelle anteeksi. Ja sitten
munkki siirtyi haukkumaan kansaa, joka häntä kuunteli, ja sanoi: Ja te,
jotka Jumala on kironnut, te sadattelette joka oljenkorren tähden, joka
jalkoihinne sekaantuu, Jumalaa ja Jumalan äitiä ja koko taivaan
sotalaumaa!
Ja vielä puhui hän paljon muuta kaunista vainajan kunniallisuudesta ja
puhtaudesta. Ja lyhyesti sanoen: hän sai sanoillaan, joita koko seudun
väki ehdottomasti uskoi, kaikki siellä-olijat niin päästä pyörälle,
että kun toimitus oli loppunut, kaikki ryntäsivät maailman kauheimpana
tungoksena suutelemaan ruumiin jalkoja ja käsiä. Ja kaikki vaatteet
revittiin hänen yltään, sillä jokainen, joka sai niistä vähäisenkin
tilkun, piti itseään suorastaan autuaana. Ja koko päivä täytyi ruumis
pitää näytteillä, jotta kaikki voivat päästä sitä näkemään ja
koskettamaan.
Seuraavana yönä hänet sitten haudattiin kunniakkaasti marmoriarkussa
erääsen kappeliin, ja jo seuraavana päivänä alkoi väkeä vähitellen
vaeltaa sinne ja sytyttää sinne kynttilöitä ja rukoilla häntä sekä
luonnollisesti tehdä hänelle myöskin lupauksia ja ripustaa kappeliin
vahakuvia, kukin tekemänsä lupauksen mukaan. Ja siinä määrin kasvoi
hänen pyhyytensä maine ja hänen jumaloimisensa, että tuskin oli
ainoaakaan, joka vastoinkäymisen kohdatessa olisi antanut lupauksiaan
muille pyhimyksille kuin hänelle. Ja häntä alettiin nimittää ja
nimitetään vieläkin Pyhäksi Ciappellettoksi, ja ihmiset vakuuttavat,
että Jumala on tehnyt monta ihmettä hänen tähtensä ja tekee vielä
tänäkin päivänä niille, jotka hurskaasti häneen turvautuvat.
Sillä tavalla siis eli ja kuoli ser Cepparello da Prato, josta tuli
pyhimys, niinkuin olette kuulleet. Enkä tahdokaan väittää
mahdottomaksi, ettei hän voisi olla autuaitten joukossa Jumalan
kasvojen edessä, sillä saattoipa hän, vaikka elämänsä olikin
jumalatonta ja häpeällistä, kaikkein viimeisimmillään katua vielä niin
ankarasti, että Jumala armahti häntä ja otti hänet valtakuntaansa.
Mutta koska tämä on salattua, niin arvostelen sen mukaan, miltä asia
näyttää, ja sanon, että hän on paremminkin joutunut pirun kynsiin ja
kadotukseen kuin paratiisiin.