Bergamino nolaa kertomuksella Primassosta ja Clugnyn
apotista hienolla tavalla messer Cane della Scalaa
hänen äkillisen saituudenpuuskansa vuoksi.
Niinkuin tavaton maine melkein kautta koko maailman kertoo, oli messer
Cane della Scala, jolle onni monessa suhteessa oli sangen suotuisa,
ylevämpiä ja anteliaimpia herroja, mitä Italiassa tunnettiin keisari
Fredrik Toisen päivistä nykyaikaan saakka. Hän oli päättänyt kerran
panna toimeen Veronassa ihmeellisen komeat juhlat, ja niihin olikin jo
tullut väkeä monilta eri suunnilta, ja varsinkin kaikenlaista
hovijoukkoa. Mutta yhtäkkiä, mikä lieneekään ollut syynä, hän päätti
toisin ja jakoi lahjoja monille saapuneille ja antoi heidän palata
kotiinsa. Ainoastaan eräälle heistä, nimeltä Bergamino, joka oli niin
taitava ja kaunosanainen kertoja, ettei moista voinut uskoa, ellei
ollut häntä kuullut, ei annettu lahjaa eikä mainittu lähdöstä mitään,
joten hän jäi sinne, siinä toivossa, että oli kai menetelty näin
ainoastaan hänen tulevaksi hyödykseen. Mutta messer Cane della Scala
oli saanut sellaisen päähänpiston, että kaikki, mitä hän antaisi
hänelle, menisi pahemmin hukkaan, kuin jos heittäisi tavaransa tuleen,
ja siksi ei hän puhunut Bergaminolle mitään eikä lähettänyt hänelle
minkäänlaista sanaa. Kun Bergamino muutaman päivän jälkeen näki, ettei
häntä kutsuta puheille tai vaadita mihinkään, mikä hänen ammattiinsa
kuului, ja kun sitäpaitsi lasku majatalossa hevosten ja palvelijain
hoidosta nousi yli hänen varojensa, niin alkoi hän tulla alakuloiseksi.
Mutta kuitenkin hän odotti vielä, ajatellen, ettei hän tee viisaasti,
jos lähtee pois. Ja kun hän oli tuonut matkassaan kolme kaunista ja
kallista pukua, jotka hän oli saanut lahjaksi muilta ylhäisiltä
herroilta, voidakseen esiintyä kunniallisesti täällä juhlissa, niin
antoi hän ensin yhden majatalon isännälle, koska mies tahtoi maksua.
Sitten hän oleksi siellä vielä pitkän aikaa, joten hänen täytyi antaa
toinenkin puku, jos aikoi yhä jäädä majatalon isännän luo. Ja sen
jälkeen hän rupesi syömään jo kolmatta, ajatellen, että hän jää tänne
vieläkin katsastamaan, niin kauan kuin sitä pukua riittää, ja matkustaa
sitten pois.
Mutta hänen kolmatta pukua syödessään tapahtui, että hän ilmestyi
eräänä päivänä, kun messer Cane oli ruualla, hänen eteensä hyvin
alakuloisen näköisenä. Kun messer Cane näki hänet, sanoi hän,
paremminkin pilkallaan kuin haluten kuulla jonkin hauskan jutun:
Bergamino, mikä sinulla on? Sinä seisot siinä niin raskasmielisenä.
Kerropas jotakin!
Silloin kertoi Bergamino, ollenkaan aprikoimatta, mutta kuitenkin
niinkuin hän olisi sitä jo kauan valmistellut, yhtäkkiä jutun, joka
osui hyvin hänen omaan asemaansa:
Minun herrani, teidän tulee tietää, että Primasso oli kerrassaan
oivallinen latinan taitaja ja niin suuri ja nopsa runoniekka, ettei
hänelle vertaa. Ne seikat olivat tehneet hänet niin mainioksi ja
kuuluksi, että missä häntä ei ehkä ulkomuodolta tunnettukaan, ei
kuitenkaan liene ollut ihmistä, joka ei olisi tiennyt nimeltä ja
maineelta, kuka oli Primasso. Nyt tapahtui kerran, että hän oli
Parisissa (jossa hän muuten oli enimmät aikansa) sangen köyhissä
oloissa, sillä ne, jotka hänen lahjojaan voivat parhaiten palkita,
eivät antaneet niille juuri arvoa. Niissä oloissa kuuli hän kerrottavan
Clugnyn apotista, jota arvellaan tulojensa puolesta rikkaimmaksi
mieheksi, mitä kirkolla on, paavia lukuunottamatta. Ja hän kuuli
puhuttavan apotista ihmeellisiä ja mainioita juttuja: kuinka hän pitää
aina juhlia, ja ettei hänen luonaan koskaan kielletä ruokaa eikä juomaa
keltään, joka sinne tulee, kunhan vieras vaan ilmaisee halunsa silloin,
kun apotti itse on syömässä. Tämän kuultuaan Primasso, joka kävi
mielellään aatelisten ja suurten herrain vieraana, päätti lähteä
näkemään tämän apotin anteliaisuutta. Ja siksi hän kysyi, miten pitkän
matkan päässä Parisista hän nykyään asui. Siihen hänelle vastattiin,
että noin kuuden miglion päässä eräällä tilallaan.
Silloin arveli Primasso, että jos hän lähtee liikkeelle varhain
aamulla, niin hän ehtii perille ruokailuaikaan, ja hän otti jo selon
tiestä. Mutta kun hän ei löytänyt muita sinne lähtijöitä, niin hän
pelkäsi, että hän, poloinen, ehkä voi eksyä ja joutua seudulle, jossa
ei ole helppo saada ruokaa; ja sentähden hän päätti ottaa mukaansa
kolme leipää, jottei joutuisi, jos niin kävisi, kärsimään nälän
epämukavuutta, ajatellen, että vettä, josta hän muuten piti sangen
vähän, löytyy joka paikassa.
Hän pisti siis leivät povelleen ja lähti matkalle, ja hänen onnistui
niin hyvin, että joutui juuri ennen ruoka-aikaa sinne, missä apotti
oli. Primasso meni sisään ja kulki kaikkialla katselemassa, ja kun hän
näki monet katetut pöydät ja suuret puuhat keittiössä ja muun, mitä
päivällisiä varten oli valmistettu, niin hän sanoi itsekseen: Totta
tosiaan tämä on niin vierasvarainen kuin ihmiset sanovat.
Ja kun hän siinä seisoi ja katseli näitä seikkoja, niin käski apotin
hovimestari tuomaan käsien huuhteluveden, sillä ruokailuhetki oli
tullut, ja kun vesi oli annettu, niin osoitti hovimestari kullekin
hänen paikkansa.
Sattumalta kävi niin, että Primasso asetettiin istumaan juuri sen
huoneen ovea vastapäätä, josta apotti oli tuleva sisään astuessaan
ruokasaliin. Ja siinä hovissa oli sellainen tapa, ettei pöytään tuotu
leipää eikä viiniä eikä mitään ruokia tai juomia koskaan ennen kuin
apotti itse tuli istumaan pöydän ääreen. Sentähden hovimestari,
asetettuaan vieraat pöytään, lähetti sanomaan apotille, että ruoka on
valmis, milloin hän vain suvaitsisi. Apotti käski nyt avaamaan
kamarinsa ovet ja aikoi mennä saliin; mutta kun hän sinne astuessaan
nosti päänsä, niin ensimäinen ihminen, johon hänen silmänsä siellä
osuivat, oli Primasso, joka oli kovin huonoissa vaatteissa ja jota hän
ei tuntenut ulkonäöltä. Tuskin apotti hänet näki, niin hänen päähänsä
pisti halpa ajatus, jollaista ei ikinä ennen ollut siinä ollut, ja hän
sanoi itsekseen: Kas, minkälaisia minä syötän ruuallani. Ja hän kääntyi
takaisin ja käski panna kamarinsa ovet kiinni ja kysyi niiltä, jotka
olivat hänen seurassaan, tunsiko kuka tuota heittiötä, joka istui
pöydässä vastapäätä hänen kamarinsa ovea? Kaikki vastasivat, että he
eivät tunne.
Mutta Primassolla, joka oli kävellyt eikä ollut tottunut paastoamaan,
oli hyvä ruokahalu, ja kun hän oli hyvän aikaa odottanut, eikä nähnyt
apotin tulevan, niin otti hän poveltansa yhden kolmesta leivästään,
jotka oli tuonut muassansa, ja alkoi syödä.
Oltuaan jonkun aikaa kamarissaan käski apotti erään palvelijan mennä
katsomaan, joko tämä mainittu Primasso oli mennyt pois. Palvelija
vastasi: Ei, herra, hän päinvastoin syö leipää, jonka hän luultavasti
on tuonut tullessaan.
Siihen sanoi apotti: Syököön sitten, jos on mitä syödä. Mutta meidän
ruokaamme ei hän tänään syö.
Apotti olisi tahtonut, että Primasso olisi itsestään lähtenyt pois,
sillä hänestä ei näyttänyt hyvältä teolta suorastaan käskeä häntä
menemään.
Primasso oli sillä välin syönyt yhden leivän, ja kun hän ei nähnyt
apotin tulevan, alkoi hän syödä toista. Tästäkin kerrottiin apotille,
joka oli lähettänyt katsomaan, oliko hän nyt poistunut.
Viimein Primasso, kun apotti ei tullut, ryhtyi syömän kolmatta,
syötyään jo toisen leivän. Siitäkin ilmoitettiin vielä apotille, joka
alkoi nyt itsekseen miettiä ja sanoa: Hm, tällaista, mikäs kumma minun
päähäni tänään pälkähtikään? Miksi olen niin kitsas? Miksi niin nuiva?
Ja kuka on syypää? Minä olen antanut ruokaani niin monta vuotta
jokaiselle, kuka sitä vaan on tahtonut, katsomatta, oliko vieras
ylhäinen mies tai talonpoika, rikas tai köyhä, kauppias tai reppuri? Ja
olen nähnyt omin silmin, kuinka lukemattomat lurjukset täällä ovat
ahmineet, eikä koskaan ole pistänyt päähäni ajatusta, jonka tuo minulle
toi. Varmaankaan ei saituruus ole aivan tavallisen ihmisen tähden näin
kimppuuni karannut. Jotakin erikoista mahtaa tuossa miehessä olla,
vaikka hän näyttää minusta niin joutavalta, koska hän on saanut minut
näin vastahakoiseksi kestitsemään itseään.
Ja niin sanottuaan apotti tahtoi tietää, kuka vieras oli. Ja saatuaan
selvän, että hän oli Primasso, joka oli tullut näkemään, mitä oli
kuullut hänen vierasvaraisuudestaan, apotti häpesi, sillä hän oli kauan
tuntenut maineelta Primasson eteväksi mieheksi. Ja siksi hän koetti nyt
monin tavoin korjata erehdystään ja osoittaa hänelle kunnioitustansa.
Kun oli aterioitu, tuotatti hän Primassolle kauniit vaatteet, niinkuin
hänen oppineisuutensa ansaitsi, ja lahjoitti hänelle rahaa ja ratsun ja
jätti hänen valittavakseen, tahtoiko hän lähteä pois vai jäädä hänen
luokseen. Nyt oli Primasso tyytyväinen, kiitti apottia miten suinkin
voi ja palasi hevosen seljässä Parisiin, josta oli tullut jalkaisin.
Messer Cane della Scala, joka oli älykäs mies, ymmärsi erinomaisesti
selityksittä, mitä Bergamino tarkoitti. Ja hän sanoi hymyillen:
Bergamino, aivan soveliaasti olet nyt näyttänyt vahinkosi, oman arvosi
ja minun saituuteni sekä mitä minulta haluaisit. Eikä minua totisesti
ole koskaan ennen kiusannut saituus, niinkuin nyt sinua kohtaan. Mutta
minä ajan sen pois sillä patukalla, jonka sinä minulle neuvoit.
Ja sitten maksatti hän Bergaminon majatalon laskut ja lahjoitti hänelle
komean puvun, antoi hänelle rahaa ja ratsun sekä jätti hänen
valittavakseen, tahtoiko hän lähteä pois vai jäädä hänen luokseen.