-- Kapteeni, sanoi hän, -- minä olen ottanut pestin kauppalaivaan,
mutta en kaappariin, tai mikä tämä on. Minulla ei ole teidän kanssanne
mitään tekemistä. Päällysmieheni oli Sakari Jansen.
Useita laivueen miehiä seisoi lähellä kuunnellen keskustelua. Drake
näki tarpeelliseksi antaa varoituksen. Hän vetäisi vyöstä pistolin ja
ampui miestä otsaan.
Vaikutus, jonka tämä teki miehistöön, edisti suuresti mieskuria. Ei
tunnettu vielä tarpeeksi uutta päällikköä, mutta hänen kylmä
käytöksensä ja suuri perehtymyksensä meritoimiin olivat jo
vaikuttaneet, ja enemmistö oli sitäpaitsi tottunut kaapparin uraan ja
verenvuodatukseen.
-- Se oli välttämätöntä, sanoi Drake Skyttelle astuessaan tämän
rinnalla peremmälle. -- Vainotulla laivalla täytyy lainkäytön olla
lyhyttä.
-- Oikein, lausui Sullivan miehille, jotka olivat kokoontuneet ruumiin
ympärille heittääkseen sen mereen. -- Tämä Becker muistuttaa minua
kapteeni Laurentista ... lyhyt oli hänelläkin laki, ukolla aikanaan.
Oletteko kuulleet kerrottavan kapteeni Laurentista, pojat? Hän oli
urhein mies, mikä konsanaan on kantta polkenut, ja hänen vertaistansa
ei tule enää maailmaan. Minä purjehdin hänen johdollaan kerran, kun
kaksi espanjalaista kaleeria, kumpikin 60-kanuunaiset, karkasi hänen
kimppuunsa. Mitäs luulette hänen tehneen? Hän pani miehen, iloisen ja
ylen vallattoman saakelin, semmoisen kuin tämä Feliks, palava sytytin
kädessä ruutisäiliön ääreen, käski hänen ensi viittauksesta räjähdyttää
meidät ilmaan, ja sanoi meille: "Nyt purjehdimme molempien laivojen
välistä ja panemme tulikidat pärskymään oikealle ja vasemmalle!" Ja
tuskin oli tämä sanottu, kun se jo oli tehty. Espanjalaiset eivät
odottaneet niin uskaliasta temppua, ja käsikivääriemme tuli tuhosi
heidät niin pahoin, että he menivät aivan tainnoksiin. [Tämä Laurentin
urotyö on kerrottu Raynalin teoksessa "Histoire des deux Indes".] Me
pääsimme karkuun ja ryöstimme tuntia myöhemmin espanjalaisen
hopealaivan puhtaaksi, aivan heidän nenänsä edestä, eivätkä he
yrittäneetkään apuun.
Puolipäivän aikaan tuuli kääntyi niin äkkiä, että Scylla hetkeksi
menetti vauhtinsa. Samoin kävi Algernon Sidneyn, mutta niin pian kuin
tämä sai purjeensa ahdetuksi toisinpäin, lähti se puhkaisemaan parempaa
vauhtia, ja välimatka pieneni taas muutamalla kaapelinmitalla.
Drake kutsutti miehet laivan takakannelle.
-- Toverit, lausui hän kuuluvalla äänellä, -- alus, joka ajaa meitä
takaa, on juuri sama, jonka veneille annoimme muistomerkin ollessamme
Vermdön luona. Se pyrkii tappeluun kanssamme, se haluaa kostaa. Minä
tunnen teitä vielä vähän, mutta olen vakuutettu siitä, että olette
sotakelpoista väkeä. Kuinka moni teistä on nähnyt ruudinsavua ennen?
Kaikki he menkööt vasemmalle puolelle!
Koko miehistö, Parker ja Sullivan etunenässä, siirtyi vasemmalle
puolelle. Joukossa oli muutamia, jotka itse asiassa eivät koskaan
olleet tapelleet, mutta nämä häpesivät tunnustaa sitä ja seurasivat
tovereita. Feliks, joka seisoi Draken sivulla, otti huilunsa ja puhalsi
marssin johteeksi muutamia juoksutuksia.
-- Hyvä! huudahti Drake. -- Nyt takaisin oikealle puolelle kaikki ne,
jotka ovat hyvillään siitä, että saavat tapella! Toiset jäävät
paikoilleen.
Taas kulki joka mies kannen poikki ja taas viritti Feliks muutamia
huilunsäveliä marssin johteeksi.
Draken poskille nousi vieno puna, ja hänen silmänsä loistivat.
-- Miehet, sanoi hän, -- hyvä on. Kansi selväksi taistelun varalle!
Käsikiväärit esiin ja ladatkaa kanuunat!
Käsky otettiin vastaan raikuvin hurraahuudoin. Synkeä mieliala oli
haihtunut.
-- Tästä alkaa tulla hyvä, sanoi Ligelius Skyttelle. -- Te haette
aseita, sallikaa minun tarjota teille niitä omasta varastostani.
Ligelius ojensi Skyttelle pistolinsa.
-- Entä te itse? lausui Aadolf.
-- Minulla on muita aseita, joita käytän juhlatilaisuuksissa. Nyt
lähden paneutumaan sotisopaan.
Ligelius heitti nutun päältään, veti ylleen vanhan ylioppilastakin,
joka uskollisesti oli seurannut häntä aina Upsalan ajoilta asti, ja
pisti vyöhön kaksi pistolia, joita hänen kasvatusveljensä bukanierien
parissa oli käyttänyt. Siinä oli hänen n.s. sotisopansa.
Senjälkeen hän kuljeskeli kannella ja piti silmällä, että kaikki
pantiin tappelun varalta tarpeenmukaiseen kuntoon.
Mutta kun tuuli taas oli kääntynyt, muuttui se hetki hetkeltä yhä
tasaisemmaksi ja vahveni sitä mukaa. Scyllan purjeita pullisteli taas
navakka vihuri. Mustia pilviä nousi lounaiselle taivaanrannalle,
auringon loiste kävi vaaleankellertäväksi, vedenpinta musteni, eikä
aikaakaan, niin se kuohuili jo vaahtoharjaisina mahtavina aaltoina:
myrsky näytti olevan tulossa. Drake, joka Skytten ja Ligeliuksen
seurassa oli asettunut laivan perään ja sillä välin, kun miehistö yhä
vain puuhasi kaikkea kuntoon tappelun varalta, oli pitänyt silmällä
vastustajaa, näki, että tämä nyt antoi kääriä kokoon muutamia
yläpurjeitaan. Halveksiva hymy karehti hänen huulillaan. Parker-vanhus
astui esiin ja kysyi, luuliko kapteeni Scyllan voivan kantaa moista
purjeiden paljoutta. Drake vastasi kysymykseen käskemällä vain
pingoittaa purjeita tiukemmalle. Scylla kiiti nuolena eteenpäin, vaahto
pärskyili taavetissa, hyökylaineita hulvahteli keularyntään ja
nostopalkkien yli.
Ennen iltahämärää oli Algernon Sidneyn purje vajonnut taivaanrannan
taa. Drake, joka siitä asti, kun astui laivaan, ei ollut nauttinut
lepoa, poistui nyt kannelta, heittäytyi peräkajuutan sohvalle ja
nukkui. Puoliyön aikaan hän heräsi, käväisi kerran kannen päästä
toiseen, tarkasti koiranvahtia ja meni taas peräkajuuttaan, mukanaan
Skytte, joka samoinkuin Ligeliuskin oli tähän asti ollut ylhäällä.
Tuuli ja aallokko kiihtyi, muuttumatta silti oikeaksi myrskyksi, ja
Scylla pyyhki myötäistä, koko purjejoukko navakan tuulen puskettavana.
Skytte paneutui peräkajuutan toiselle sohvalle, mutta ei voinut nukkua.
Hänen korvissaan soi aaltojen pauhina ja syvä huokailun kaltainen
ääni, joka vahvassa merenkäynnissä säännöllisin väliajoin lähtee
luonnonvoimien kanssa taistelevan laivan saumoista. Äskeisten tapausten
kuvat yhtyivät hänen sielussaan ajatuksiin siitä, mitä tuleman piti,
mutta kaikki vain tolkuttomassa hämmingissä, kunnes hän tunsi
unenhorron raukaisevan jäsenensä ja vaipui torkuksiin.
Tällaisen tilan jatkuessa hän kuuli raskasta huokailua, tukahdutettuja
ahdistuksen huutoja ... hän säpsähti ja heräsi taas täyteen tajuntaan.
Kajuutta oli pimeä. Hän kuuli Draken nousevan makuusijaltaan,
hapuilevan hyllyä, missä tulukset olivat, ja iskevän tulta.
-- Kuinka jaksatte? kysyi Aadolf, kun hän Draken sytyttämän lampun
valossa oli tarkastanut hänen velttoja, aavemaisia kasvonpiirteitään.
-- Minä nukuin rauhattomasti, vastasi tämä.
-- Lienette nähnyt unta...
-- En.
-- Te vapisette, Drake, olette sairas.
-- Joutavia... Minä en ole koskaan sairas ... vertani vain hyytää ...
yö on kylmä... Maatkaa te, Skytte!
Drake kääri kauhtanan ympärilleen, otti kirjan käteensä ja istuutui
lukemaan.
Mutta muutaman minuutin päästä hän heitti pois kirjan, nousi, joi
pikarillisen viiniä ja lähti kajuutasta.
Tuuli vielä yhtä kovasti, kun Aadolf päivännousun aikaan ilmaantui
kannelle. Taivaanranta oli kirkas, purjetta ei näkynyt pohjoisessa,
Scylla oli päässyt vainolaisesta kauas edelle. Mutta edessä tuulen
päällä häämötti purje, jonka muoto ilmaisi sen hollantilaiseen
kauppalaivaan kuuluvaksi. Se purjehti samaa laitatuulta kuin Scylla, ja
sen rajapiirteet alkoivat yhä selvemmin näkyä siintävää taivaanrantaa
vastaan.
Tuskin oli Draken silmä keksinyt purjeen, kun hän viittasi Feliksiä
syrjään.
Scyllan suunta pantiin heti kauppalaivaa kohti ja Portugalin lippu
nostettiin tankoon.
-- Minkävuoksi te tuon lipun nostatte? kysyi Skytte tullen Draken luo.
-- Minkäpä sitten valitsisimme? Emmehän vielä ole päättäneet oman lipun
hankkimisesta valtiolaivallemme, vastasi Drake olkapäitään kohauttaen.
-- Mutta kumminkin, mikä on tarkoituksenne?
-- Laiva, jonka tuolla näette, kulkee Hollannin lipun suojassa. Hauskaa
on vainotusta ruveta itse vainoojaksi.
-- Aiotteko hyökätä sen kimppuun?
-- Aion. Oletteko ehkä unohtanut sopimuksemme? Vai onko teillä jotakin
sitä vastaan, että hollantilaiset saavat kartuttaa sotarahastoamme, kun
nyt lähdemme vapauttamaan Delawaren luona olevia kansalaisiamme heidän
ikeestään.
Drake lausui tämän ivansekaisella äänellä, mutta Aadolfin korva ei sitä
erottanut.
-- Ei mikään lippu, jatkoi hän, -- voi elävämmin muistuttaa näitä
kaupustelevia, hidasluontoisia rosvoja, näitä aikamme foinikialaisia
siitä, että on olemassa kansa, jonka onnettomuutta he käyttivät
hyväkseen varastaakseen sen suuruuden, ja joka senvuoksi himoitsee
kostoa. Rauha on paperilla olemassa Portugalin ja Hollannin välillä,
mutta itse asiassa jatkuu sota yhtä tuimasti kuin konsanaan, ja missä
ikänä heidän lippunsa kohtaavat toisensa merellä, pakotetaan toinen
ikipäiviksi väistymään toisen tieltä. Te saatte nähdä, että Mynher
[Mynher (hollanninkieltä) = herra; leikillinen hollantilaisten nimitys.
Suom.] vallan hyvin ymmärtää aikeemme, kun levitämme Portugalin värit
liehumaan. Sehän purjehtii kuin taklattu vesikauha, mutta saatuaan
meidät oikein näkyviinsä se nostaa kaikki mitä purjetta lienee, siinä
turhassa toivossa, että sen onnistuisi päästä pakoon.
Puheen keskeytti tähystäjän huuto, hän oli nähnyt veneen keulanpuolella
tuulen alla. Aallon harjalla nähtiin vähäinen vene ja siinä mies, joka
rukoilevana kurotti käsiänsä prikiä kohden. Oikeaan aikaan singahdutti
Feliks varmalla kädellä köyden miehelle; mies tarttui siihen, oli
seuraavassa silmänräpäyksessä prikin vieressä ja kiipesi, veneen
keikahtaessa kumoon, ylös kannelle.
Miehistö kerääntyi tuntemattoman tulokkaan ympärille. Tämä oli hento,
puolialaston mies, jolla oli keltaisenruskea iho ja pitkä, jouhimainen
tukka. Hän vilkaisi ympärillä oleviin ja huomattuaan Draken ja Skytten,
jotka puvuiltaan erosivat muista, heittäytyi heidän eteensä polvilleen
ja painoi heidän kätensä otsaansa vastaan.
-- Hän on hollantilainen orja, Jaavan alkuasukkaita, lausui Parker, --
sen näen hänen naamataulustaan.
-- Nouse, sanoi Drake hollanninkielellä. -- Kuka olet ja mistä tulet?
Puhuteltu nousi seisaalleen, loi hurjan katseen vainottuun
kauppalaivaan ja vastasi samalla kielellä:
-- Minä tulen tuosta.
-- Oletko karannut?
-- En, minut heitettiin viime yönä mereen.
-- Selitä tarkemmin!
-- Herra, katsokaa selkääni ja hartioitani ja sanokaa, eikö minulla
ollut syytä tehdä niinkuin tein!
Jaavalainen osoitti sormellaan ruumiinsa paljastettuja osia. Hänen
selkänsä ja hartiansa olivat täynnä hirmuisia haavoja.
-- Näin he ovat minua rääkänneet, jatkoi hän. -- He ruoskivat minua ja
hieroivat haavoihini hiekkaa...
-- Ja miksi he niin tekivät? kysyi Skytte kiivaasti.
-- Herra, älkää vihastuko minuun! Minä olin heidän orjansa ja
ilveilijänsä. Kun oli tyven ja valkoihoisilla, teidän kaltaisillanne,
ei ollut muuta tehtävää kuin juoda tulivettänsä ja poltella tupakkaa
purjeen katveessa, niin oli tapani tanssia heidän edessään ja vääntää
kasvojani ja lyödä rumpua tai puhaltaa huilua. He olivat silloin
tyytyväisiä, nauroivat minulle ja potkaisivat minua ainoastaan silloin
tällöin. He olivat ostaneet minut sitä varten, että huvittaisin heitä
sillä tavalla; minä olin heidän orjansa ja olen pakosta seurannut heitä
kauan. -- Mutta minulla oli ystävä mukanani, uskollinen ystävä, joka
muistutti minulle niitä aikoja, jolloin ihmiskauppias ei ollut vielä
ottanut minua kiinni, vaan jolloin vapaana ja onnellisena kuljeskelin
saareni metsissä, vaimoni ja lasteni kanssa ... se ystävä oli koirani.
Mutta ystävä kuoli kaksi päivää sitten, he tappoivat hänet minun
nähteni; silloin minä suutuin enkä tahtonut enää tanssia heidän
huvikseen. He löivät minua kovasti nuoranpätkällä, mutta minä en
kumminkaan tanssinut. Sitten he sitoivat minut ja ruoskivat, mutta minä
en tanssinut sittenkään. Sitten he sitoivat minut uudestaan ja
hieroivat raadeltua selkääni painolastihiekalla, mutta minä en tuntenut
sitä, sillä isieni Jumala otti minulta pois tunnon ja tajunnan ...
mutta tanssimaan he eivät minua saaneet.
-- Konnat! huudahti Skytte.
-- Minä halusin kuolla, mutta halusin myöskin kostaa, jatkoi
jaavalainen, ja hänen verestävät silmänsä kääntyivät vielä kerran
hollantilaiseen kauppalaivaan. -- Minä kätkin poran vaatteisiini ja
viime yönä hiivin köliruumaan ja aloin porata reikiä. Mutta useimmat
herroistani olivat valveilla, sillä tuuli yhtä kovasti kuin nytkin. He
keksivät minut, vetivät minut kannelle ja viskasivat mereen. Mutta sen
sijaan että olisin mennyt pohjaan, niinkuin he luulivat, minä istuin
peräholvin alla, pitäen kiinni sorkkiköydestä. Sitten kiipesin ylös ja
leikkasin poikki kiinnitysköydet toisesta loorinkiveneestä, niin että
se loiskahti veteen, ja hyppäsin itse jäljestä ja uin veneeseen. Päivän
valjetessa näin teidän laivanne ... ja nyt olen luonanne. Tehkää
minulle mitä tahdotte. Mutta minun on jano, kurkkuani kirveltää:
antakaa minulle armosta vettä!
Eräs laivamies kiiruhti hakemaan sitä hänelle.
-- Tämä mies on minun suojelukseni alainen, sanoi Drake kääntyen
miehistön puoleen. -- Kohdelkaa häntä hyvin... Skytte, mitä pidätte
tästä?
-- Sanon vain, vastasi tämä, -- että jos ihmiset ovat Jumalan kuvia,
niin Jumala on villipeto... Jaavan mies, me kostamme sinun puolestasi!
Ajamme takaa sortajiasi, ja kun heidät saavutamme, niin saat näyttää,
kuka heistä on julmin pyövelisi, ja minä hakkaan hänet palasiksi, niin
että saat lauhduttaa kostoasi hänen veressään.
-- Niin, vastasi jaavalainen ja painoi Skytten käden otsaansa.
-- Nuo mahtavat olla vielä julmempia kuin punanahkaiset ihmissyöjät,
virkahti Parker. -- Olen minä ollut jos jossakin, mutta en vielä
mokomaa ole nähnyt... Kun purjehdin kapteeni Rameaun johdolla, hänen,
joka lähinnä Laurentia oli urhein mies merirosvojen joukossa, oli
meillä tapana leikitellä katolisten pappien kanssa, jotka saimme
käsiimme, niinkuin kissa leikkii hiirellä. Kun olimme siepanneet
tuommoisen espanjalaisen papin, niin kumarsimme hänen edessään, ja
kapteeni vei hänet kajuuttaansa, jossa oli pöytä omenilla ja muilla
herkuilla katettuna. Ja kun pappi oli syönyt, sanoi kapteeni:
"Viimeinen laji on liharuokaa; se tulee heti kohta valmiiksi." Kokki,
joka seisoi papin tuolin takana, listi häneltä samassa korvat, nämä
paistettiin, suolattiin ja pippuroitiin, ja pappi pakotettiin pistoli
otsalla syömään ne. Tosin tämä oli kovaa, mutta niinpä huomattakoonkin,
että se tapahtui Jumalan ja uskonnon kunniaksi, ja sitäpaitsi ovat
kaikki espanjalaiset papit mitä julmimpia petoja: he polttavat omia
maanmiehiään hiljaisella tulella, kun nämä eivät tahdo olla kirottuja
katolilaisia, ja he usuttavat verikoiria punaihoisten villien kimppuun.
Tämä tapaus oli Drakelle mieleen, sillä se teki, mitä hänen omat
todistuksensa kukaties eivät olisi tehneet: tukahdutti kaikki Skytten
arvelut hankkeissa olevan yrityksen siveellisestä arvosta.
Syödessä kestittiin miehistöä kahta runsaammalla paloviinamäärällä kuin
ennen. Drake, Skytte, Ligelius ja Parker kokoontuivat, takaa-ajon yhä
jatkuessa, peräkajuuttaan aamiaispöydän ympärille, eikä täälläkään
viinanjumalan nesteitä säästellen nautittu. Ligelius oli vähällä juoda
kumoon vanhan Parkerin, joka ehtimiseen täytti ruukusta pikarinsa
katajanmarjaviinalla, edellisen nauttiessa jalompia nesteitä; mutta
Draken selvästi ymmärrettävä katse pidätti ensimmäistä luutnanttia
panemasta toisen luutnantin kukistamisyritystänsä toimeen. Nyt ei ollut
hurjastelujen aika. Scylla läheni joka hetki hidaskulkuista
hollantilaista, ja Parkeria tarvittiin omalla paikallaan.
Puolentoista tunnin ajon jälkeen olivat molemmat laivat toisiansa niin
lähellä, että saattoivat laskea toistensa kanuunat. Hollantilainen
laiva oli joltisenkin iso Itä-Intian purjehtija ja sellaisena
täydellisesti asestettu. Kaikki kauppalaivat, lukuunottamatta pienempiä
rannikkolaivoja, oli tänä rauhattomana aikana, kun merenkulkijakansat
pitivät alituista riitaa toistensa kanssa ja kaapparit ja rosvot
tekivät kaikki isommat vedet vaaranalaisiksi, varustettu torjumaan
väkivaltaa väkivallalla.
Puheenaoleva Itä-Intian laiva oli lähtenyt hollantilaisesta satamasta
lastinaan siirtomaatavaroita, joita se oli purkanut Itämeren
suurimmissa satamissa, ja oli nyt hamppulastissa, raha-arkku täpöisen
täynnä, matkalla Bataviaan.
Drake oli otaksunut, että hollantilainen alkaisi epäillä heti
Portugalin lipun tultua sen näkyviin. Niin kävikin. Se nosti kaikki
purjeensa, ei kuitenkaan päästäkseen pakoon, vaan saadakseen aikaa
varustautua taisteluun.
Hollantilainen ei näet aavistanut joutuvansa moiseen seikkailuun
Itämeren rauhallisilla kulkuvesillä. Oli tosin takavuosina kuultu
merirosvouksista valitettavan sielläkin, mutta moiset valitukset olivat
harvinaisia, ja merenkulkijoiden ainoana pelkona, varsinkin heidän
purjehtiessaan itärannikkoa pitkin, olivat rannikkojen asukkaat, jotka
usein öisin virittivät rantakallioille tulia ja koettivat viekoitella
purjehtijoita perikatoon. Jos nämä menivät ansaan ja laskivat rantaan,
karkasivat miehet nälkäisinä korppikotkina laivojen kimppuun.
Portugalin lippu sai Itä-Intian laivan pelkäämään turvallisuuttaan, ja
kun hämäräperäinen purjehtija piti suoraa suuntaa sitä kohden, ei sen
aikeista ollut enää epäilyäkään.
Kun molempien laivojen väliä oli vain neljä tahi viisi kaapelinmittaa,
näki Scyllan miehistö, kuinka Itä-Intian laiva aukaisi kanuuna-aukot ja
nosti Hollannin lipun isonmaston huippuun.
Scyllassa oli kaikki valmiina taistelua ja valtausta varten. Miehet
olivat varustautuneet kaikilla pelihuoneesta löytämillään aseilla.
Useimmat seisoivat tuulen alapuolella ladattujen kanuunojen vieressä,
pistolit vyössä, käsikiväärit, keihäät tahi valtauskirveet edessään
kuulapiteiden vieressä tahi laitaa vastaan pystyssä. Toisilla oli
valtaushaat valmiina. Toiset taasen, niin monta kuin manööveriin
tarvittiin, seisoivat ahtimien ja kuristimien ääressä. Kaikki odottivat
valppaina merkkipillin ääntä hyökätäkseen valtaukseen.
Drake seisoi komentosillalla ja hänen vieressään Skytte. Seikkailuhalu
ja runsaan saaliin toivo virittivät miehistössä sotaista mieltä, mutta
kukaan ei ollut niin kiihkeä kuin nuori Skytte. Hänen sisäänpainuneet
silmänsä leimusivat; hänen kätensä, joka piteli teräväksi hiottua
miekkaa, vapisi malttamattomuudesta. Jaavalainen pysytteli hänen
rinnallaan.
Scylla nousi tuuleen hyökätäkseen vastustajansa kimppuun
tuulenpuolelta. Kahden kaapelinmitan päässä jymähtivät ensimmäiset
laukaukset. Ne tulivat hollantilaisen takakanuunoista ja katkaisivat
Scyllan etumaston tuulenalaisen vantin. Scyllan miehistö vastasi
tervehdykseen hurraahuudolla, jaavalainen juoksi ylös reelingille ja
ilmaisi hollantilaiselle läsnäolonsa hurjilla, uhkaavilla huudoilla ja
eleillä.
Muutamassa tuokiossa oli Scylla saavuttanut vastustajan. Kaapelinmitan
päässä se ampui täydeltä laidalta vasemmanpuolisilla kanuunoillaan, ja
sillä aikaa kun tuuli painalsi koko savupilven hollantilaisen päälle,
teki Scylla reippaan käänteen ja laski, käsikivääritulta tuiskuttaen,
tuulen mukana sitä kohti ryhtyäkseen valtaukseen. Hollantilainen ampui
ja ohjasi sukkelasti takaperin päästäkseen Scyllaan nähden looringille,
sitten se aikoi kääntää vastatuuleen kulkeakseen ohi peränpuolelta ja
pyyhkäistäkseen sen kantta pitkinpäin vasemmanpuolisilla kanuunoillaan.
Savupilvi esti kumminkin hollantilaista ratkaisevana hetkenä näkemästä
vihollisen uutta asemaa, ja kun se kääntyi, iskivät molemmat kokkapuut
toisiinsa. Draken merkkipilli kimahti, ja väkensä etunenässä hän
laskeutui miekka kädessä ja pistoli hampaissa itäintialaisen laivan
kannelle.
Ennenkuin tämän miehistö, joka enimmäkseen vielä seisoi kanuunoiden
luona tai oli ohjausmanööveriä toimeenpanemassa, ehti syöksyä rohkeata
hyökkääjää vastaan, oli etukansi täynnä vihollisia. Yllätys oli
mahdollisimman nopea, ja sitä seurasi hurja hyökkäys keihäillä ja
valtauskirveillä, jotka pyyhkäisivät tieltään keskellä laivaa seisovat
hajanaiset joukot. Jotkut yrittivät suunnata kanuunat etukantta kohden,
mutta heidät hakattiin maahan tai ajettiin peräkannelle, mihin suurin
osa hollantilaisista nyt oli kokoontunut ja koetti pidättää merirosvoja
käsikivääritulella, joka haavoitti näistä muutamia.
Mutta Scyllan miehistöä ei pidättänyt mikään: ensimenestyksestä
rohkaistuneena tunkeutui se, pelottomat johtajat etukynnessä,
peräkantta kohden. Luoti oli riipaissut Skytten vasempaa olkaa, mutta
hän hyökkäsi ensimmäisenä vihollisjoukon keskelle: hänen verensä tuntui
kuohuvan kuin laavavirta. Eräs laivamies, joka oli kohottanut kangen
lyödäkseen häntä päähän, kaatui, ennenkuin oli ehtinyt aiettansa
toteuttaa; samassa tuokiossa tunsi Skytte kylmän pistolinsuun
koskettavan niin rajusti huuliansa, että niistä pursui verta, mutta
ennenkuin pistoli ehdittiin laukaista, oli Feliks ampunut hätyyttäjän,
ja tämän luoti viisti läheltä Skytten korvaa. Hollantilaiset
peräytyivät hurjasti ryntäävän sissijoukon tieltä: muutamat taistelivat
vielä, toiset heittivät jo aseensa.
-- Tuossa, tuossa! huusi jaavalainen, joka oli seurannut Skytten
jäljissä ja syöksyi nyt kuin raivostunut tiikeri pitkäkasvuista,
punapartaista hollantilaista kohti, joka valtauskirves koholla vetäytyi
taapäin ruoriratasta kohti, -- kostoa tuolle! Hänet on hakattava
kappaleiksi!
-- Kummitteletko, orja! kähisi tämä hampaidensa välitse, suuntasi iskun
jaavalaista kohti, kaatoi hänet maahan murskatuin päin ja suistui
itsekin samassa, Skytten miekan iskemänä, orjan ruumiin päälle,
vuodattaen verensä hänen vereensä.
Murhaaminen jatkui vielä vastarinnan tauottua, kunnes Drake ja Feliks
vihdoin panivat sille rajan. Suurin osa Itä-Intian laivan miehistöä oli
kaatunut tai haavoitettu; edellisten joukossa olivat kapteeni ja
perämiehet. Jäljelle jääneet antautuivat voittajien armoille.
Merirosvoilla oli saalis varmasti hallussaan. Sodanmelske oli
tauonnut, murhanhalu tyydytetty, ja verisellä kannella kieriskeleväin
haavoitettujen valitushuudot alkoivat nyt herättää inhimillisempiä
tunteita. Tappelun vielä jatkuessa takakannella oli Itä-Intian laivan
kirurgi, laiha, kaljupäinen ukko, kömpinyt ylös isosta luukusta ja
alkanut erään laivapojan avulla kantaa haavoitettuja alas. Drake antoi
nyt muutamia sitomataitoon perehtyneitä miehiään tohtorille
avustajiksi, mutta selitti tälle, ettei nyt ollut aikaa leikellä pois
jäseniä, vaan että pahasti haavoittuneet, jotka eivät voineet suoriutua
tavallisella kääreellä, heitettäisiin mereen.
Tähän julmaan käskyyn Drake sai aiheen siitä, että hän oli taas
huomannut Algernon Sidneyn purjeen taivaanrannalla.
-- Se käsky jääköön teidän itsenne toimeenpantavaksi, vastasi vanha
haavalääkäri halveksivasti, -- minä hoidan haavoitettuja, jotka käsiini
joutuvat, ja käytän työkalujani, missä tarpeelliseksi näen.
-- Kuule sinä, vanha verenimijä, luunsahaaja ja lihannikertäjä, huusi
Feliks vetäen Skytteä mukaansa haavoittuneita varten järjestettyyn
laivaruumaan, -- tänne kääre heti paikalla!... Tuossapa onkin yksi,
pitkä kuin lokinuora. Hyvä on... Nuttu pois nyt, raivaaja! Minä sidon
omin käsin haavanne. On toisia, jotka paremmin tarvitsevat tohtoria
kuin te.
Ollessaan laivaruumassa Feliksin sitoessa hänen haavansa pelastui
Aadolf näkemästä julmaa kohtausta kannella, kun kaatuneet, pyörtyneet
ja pahasti haavoittuneet erotuksetta heitettiin mereen. Sillä välin
Drake oli antanut osalle miehistään käskyn korjata niin pian kuin
mahdollista pahimmat vammat Scyllan taklauksessa, jonka hollantilaisen
viimeinen laukaisu oli melko pahasti turmellut; hän kannusti heidän
intoaan osoittamalla pohjoisessa näkyvää purjetta, joka nopeasti läheni
navakassa tuulessa.
Parkerin, Sullivanin ja muutamien muiden seuraamana hän riensi itse
tutkimaan Itä-Intian laivan pohjia myöten. Ampumavarasto ei ollut sitä
laatua, että se tällä kertaa, kun hetket olivat kalliit, olisi
kiihoittanut hänen ryöstönhaluaan, mutta hollantilaisen kapteenin
kajuutassa, johon hän ensin ohjasi askelensa, hän löysi haettavansa:
raha-arkun. Hän antoi murtaa sen auki, ja vanha Sullivan, joka
taitavasti aukaisi kannen, päästi mielihyvän huudon, kun leimatun
metallin loiste kohtasi hänen ahneita silmiään. Arkku vietiin
voitonriemulla hollantilaisesta aluksesta Scyllaan ja asetettiin Draken
kajuuttaan.
Vangit, jotka oli salvattu kanssiruumaan, kutsuttiin nyt kannelle.
Drake kysyi, tahtoivatko he palvella häntä. Kysymys lausuttiin
uhkaavalla äänellä, -- muutamat vastasivat myöntäen, useimmat kieltäen.
Edelliset lähetettiin heti ottamaan osaa Scyllan taklauksen
korjaustyöhön, jälkimmäisten annettiin jäädä omaan laivaansa, sillä
Drake ei halunnut tänä hetkenä, kun vaarallinen vihollinen ajoi häntä
takaa ja jokainen tuulen käänne saattoi tuottaa uuden taistelun, lisätä
laivuettansa vastahakoisella väellä, joka ensimmäisessä sopivassa
tilaisuudessa eittämättä antaisi vihollismielensä ilmetä teoissa.
Kun Itä-Intian laivan kanuunat oli heitetty mereen, sen käsiaseet
kuljetettu Scyllaan ja merirosvot haeskelleet läpi kaikki, yksin
vankien taskutkin, ja korjanneet haltuunsa sen mikä heitä miellytti,
komensi Drake väkensä pois ryöstetystä laivasta. Vanha kirurgi vietiin
väkivallalla mukaan, mutta hän ei antanut perään, ennenkuin hänen
sallittiin ottaa mukaan kaikki hoidokkinsa. Drake, jonka sanoissa ja
liikkeissä ilmeni kuumeentapaista kärsimättömyyttä, häpesi Skytten
läsnäollessa olla suostumatta tähän pyyntöön, vaikkakin haavoitettujen
kuljetus laivaan tuottaisi viivytystä.
-- No, ystäväiseni, lausui Feliks Skyttelle, -- lähdetään nyt
kunnioitettavaan Scyllaamme. Tämä oli ensimmäinen opinnäytteenne. Te
ette, riiviö vieköön, suorittanut sitä ainoastaan niinkuin mies, vaan
niinkuin ... sanoisinko ... te olitte koko paholainen. Te tappelitte
ajattelematta, päätä pahkaa, ja uskallan vannoa, että te ette itse
nähnyt, kuinka jakelitte iskujanne. Niin aina käy ensikerralla, mutta
jos on asiaan perehtynyt, niin hoitaa sitä yhtä tyynesti kuin sävyisät
ihmiset hoitavat mitä muita tehtäviä hyvänsä.
-- Me olemme jakaneet kovaa oikeutta, vai kuinka? sanoi Skytte,
katsellen synkeänä veren tahrimaa kantta.
-- Oikeutta? Niin olemme. Voisi panna kymmenen yhtä vastaan, että
oikeutta käydään kaikkialla, missä ihmisverta vuotaa... Ohoi, senkin
koirat ja lurjukset, huusi Feliks muutamille miehille, jotka kiipesivät
peräkajuutasta ylös, ryöstettyänsä sieltä hollantilaisen kapteenin
vaatteet ja viinivaraston, -- ettekö kuulleet Beckerin merkkiä, vai
aiotteko jäädä tänne? Pois ryysykääröt, senkin roistot, ja auttakaa
haavoittuneita!... Skytte, näettekö tuota purjetta? Meillä on, saakeli
soikoon, ennen päivänlaskua uusi kahakka kestettävänä...
-- Sen parempi, sanoi Skytte.
-- Oikein, sen parempi! Taistelusta taisteluun, myrskystä myrskyyn, ja
kuolo saapukoon kanuunain pauhatessa tai myrskyn vinkuessa! Tiedättekö
mitä? Minusta tuntuu helteiseltä sekä sisälläni että ilmassa, vaikka
käy vinha tuuli. Meillä on säänmuutos ... tai kohtalonmuutos
odotettavana.
Sen sanottuaan Ligelius riensi ottamaan osaa puuhiin, joita Drake
joudutteli tavattomalla kiireellä.
Kohta oli Scylla taaskin purjehduskunnossa. Valtaushaat irroitettiin,
ja molemmat laivat, voittaja ja voitettu, erosivat. Scylla jatkoi
täysin purjein suuntaansa etelään. Itä-Intian laivan harvalukuinen
miehistö laittoi kuntoon isonveneen, jolla se aikoi pyrkiä maihin
päätettyään jättää oman onnensa nojaan ison laivan, jota se ei enää
kyennyt ohjaamaan.
Algernon Sidney oli nyt tullut niin lähelle, että Scyllan kannelta
helposti saattoi nähdä, mitä värejä se oli nostanut tankoon.
Drake kutsutti miehensä laivan takakannelle.
-- Toverit, sanoi hän, -- minä onnittelen itseäni sen varmuuden
johdosta, jonka tänään olen saanut uljuudestanne ja sotaisuudestanne.
Matkamme on alkanut hyvin entein. Olemme korjanneet runsaan saaliin ja
jaamme sen auliiden periaatteiden ja vanhan tavan mukaan. Mutta jaosta
ei voi olla puhettakaan, ennenkuin olemme joko jättäneet tuon
purjehtijan, joka painelee jäljissämme, näköpiirin taa tai kurittaneet
sitä, jos se meidät saavuttaa. Jälkimmäisessä tapauksessa olen varma
uudesta voitosta, sillä tiedätte kaikki, mikä seuraa, jos elävinä
joudutte vainoojan käsiin. Parempi on viimeiseen asti taistella
voitosta, kaatua ase kädessä, kuin kuolla nuora kaulassa.
Merirosvot vastasivat tähän puheeseen aseiden kalinalla ja
hurraa-huudoilla.
Senjälkeen kannettiin viinitynnyri varpekannelle, ja miehistö kerääntyi
pikareja helistäen ja ilolauluja laulaen ammentamaan rypäleiden
nesteistä voimia uusien seikkailujen varalle. Toinen luutnantti oli
osallisena juomingissa, mutta oli Drakelta saanut käskyn valvoa
järjestystä.
Drake ja ensimmäinen luutnantti käyskentelivät peräkannella. Skytte oli
jälkimmäiselle heistä valittanut olevansa uupunut ja mennyt
peräkajuuttaan.
-- Skytte käyttäytyi hyvin, lausui Drake. -- Hän on astunut ensimmäisen
askelen ... eikä hän enää voi palata...
-- Pyh, virkkoi Ligelius. -- Huimaus, kuumeenpuuska, vimma, josta hän
herää tuntien mielikarvautta ja katumuksen vaivoja! Sitä sielua ette
värvää helvettiin, kapteeni, siihen ette pysty.
-- Hänen arpansa on heitetty, hänellä on verta käsissään, hänen päänsä
on lain alainen...
-- Olihan hänen päänsä lain alainen jo ennenkin. Mutta hänen syitänsä
ja perusteitansa, hänen ajatustapaansa ette kykene muovailemaan omien
mallienne mukaisiksi...
-- Entäpä sitten? Hänen kohtalonsa on minun kohtalooni kytketty. En
pyydä enempää.
-- Hän rupeaa inhoamaan teitä, kapteeni, opittuaan tuntemaan teidät.
Minä sanon sen, huomatkaa tarkoin: persoonaanne kaikin puolin
kunnioittaen. Jättiläiskäärme on kunnioitettava käärme, mutta
kuitenkaan älköön ihmeteltäkö, että on olentoja, jotka inhoavat sitä.
Haikala on kaikin puolin kunnioitettava kala ... sillä on
kunnioitettava kita ja kunnioitettava ruoansulatuskyky ... ja
kuitenkin! Olkoon kylliksi. Te ymmärrätte minua. Mitä arvelette
tuulesta, kapteeni?
-- Se pysyy.
-- Näettekö, kapteeni? Isovene kääntyy ja laskee Algernon Sidneytä
kohti.
-- He ovat huomanneet hänet maanmiehekseen. No niin, Vanloo voi nyt
saada tarkemman selostuksen ryöstöstä, jonka hänen vainottu
vihamiehensä on tehnyt. Toivoakseni uutinen ilahduttaa hänen mieltänsä.
Scyllassa olevat hollantilaiset olivat niinikään huomanneet, että laiva
pohjoisessa kulki heidän kotimaansa lipulla. -- Se on näköjään
sotalaiva, kuiskasi eräs toiselle.
-- Se laskee meitä kohti, vastasi toinen. -- Saa nähdä, kumpi on
parempi kulkemaan: siitä se riippuu.
Tuulta kesti, niinkuin Drake oli ennustanut, koko päivän. Drake ei
hetkeksikään poistunut kannelta. Hän siirrätti taaskin varalastia,
heitti osan siitä mereen ja ruiskututti vettä purjeisiin, että ne
paremmin vetäisivät. Jonkinlainen mielen ahdistus, jonka hän osasi
salata kaikilta muilta, painoi hänen rintaansa: hän syytti itseänsä
pelkuruudesta ja yritti jo jos kuinkakin monetta kertaa antaa käskyn
yläpurjeen käärimisestä kokoon, odottaakseen Vanloota. Tunti toisensa
jälkeen kului; laivojen välimatka ei ollut huomattavasti muuttunut:
Draken toive, että Scylla tällä tuulella kulkisi paremmin kuin Algernon
Sidney, ei toteutunut, ja hänen oli pelättävä pahinta, jos tuuli
tyyntyisi.
Aurinko meni mailleen, tähtikirkkaan kesäyön herttainen hämärä verhosi
ulapan, ja vainolaisen purje häipyi sen varjojen keskelle. Vasta
puoliyön aikaan Drake poistui kannelta nauttiakseen lyhyen levon
annettuaan ensin tarpeelliset määräykset Parkerille, jonka vuorostaan
täytyi jäädä koiran vahtiin.
Tuuli jatkui tasaisena. Toinen luutnantti asteli edestakaisin, varotti
ruorimiestä ja tähystäjää ja siemasi tuontuostakin katajanmarjaviinaa
pullosta, joka häntä varten oli pantu kompassikopin päälle. Tämä alkoi
ajanoloon tuntua hänestä yksitoikkoiselta, ja ollen paljon kokenut
mies, joka mielellään toisillekin jutteli kokemuksiaan, hän kutsui
erään miehistä luokseen ja alkoi tälle sitten pakinoida ja jakaa
ryyppyjä. Kohta olivat kaikki joutilaat vahdit kerääntyneet hänen
ympärilleen kuulemaan tarinoita ja saamaan osansa katajanmarjaviinasta.
Kukaan ei tällä välin huomannut kahta haamua, jotka nousivat
parraskannen luukusta ja katosivat taklaukseen.
Neljännestunnin kuluttua, kun Parker vielä kertoili merirosvojuttujaan,
nousi vielä neljä tai viisi miestä samasta luukusta ja liikkui keulaan
päin. Nämä keksittiin, ja Parker huusi, lähestyen muiden seuraamana
heitä:
-- Ohoi! Mikä hätä siellä!
-- Ne on ne hollantilaiset, kivahti toinen. -- Mitä te aiotte?
-- Niinkuin näette, vastasi tyynesti eräs niistä, joille kysymys
lausuttiin, -- me laskemme alas tuon veneen.
-- Mitä se tarkoittaa! ärjäisi Parker ja veti pistolin vyöstään. --
Teillä näyttää olevan perkeleen juonia mielessä. Menkää koreasti
ruumaan takaisin, tai minä annan suolaa selkäänne! Kuuletko! jatkoi hän
ja ojensi pistolin hollantilaista laivamiestä kohti, joka hinasi alas
venettä, -- mene tahi saat uutta lyijyä lyijykalloosi!
-- Ka kyllä, vastasi matruusi, -- johan tästä menenkin. Emme aikoneet
mitään pahaa.
-- Mitä lienettekin aikoneet, niin selkäänne tulette saamaan joka
ainoa, jahka Becker havahtuu, sen paksupäiset kampelat. Luulitte noin
vain karkaavanne.
Hollantilaiset kääntyivät ja menivät takaisin keulasoppiluukun luo.
Sinne tultuaan eräs heistä päästi terävän vihellyksen.
Kotvan kuluttua kuului ryskettä: isomärssyn raaka pudota romahti
kannelle ällistyneitten vahtimiesten keskelle, purjeet alkoivat
lepattaa, laiva kohosi äkkiä tuuleen.
Ennenkuin vartijat olivat toipuneet hämmästyksestään, olivat
kanssiluukun ääreen kokoontuneet hollantilaiset ynnä heidän kaksi
toveriansa, jotka olivat livahtaneet ylös taklaukseen ja leikanneet
poikki raa'ankannittimia ja muita köysiä, heittäytyneet veneeseen,
katkaisseet kokkanuoran ja työntäytyneet irti laivasta.
-- Kapinaa! huusi Parker ja soitti hätätorvea.
Päälliköt ja miehistö heräsivät unestaan ja karkasivat ylös kannelle.
Saatuaan selville asianlaidan Drake tuomitsi heti toisen luutnantin
menettämään henkensä huolimattomuuden tähden, mutta Aadolf tuli väliin
ja pelasti esirukouksillaan vanhan Parkerin. Miehiä lähetettiin heti
ylös vahinkoa korjaamaan, ja kun se vihdoin oli tehty, käski Drake
kääriä kokoon yläpurjeet.
-- Ymmärränkö teitä oikein, kapteeni? Aiotteko odottaa vihollista?
kysyi Ligelius.
-- Aion, vastasi Drake, -- miksi lukea minuutteja ja tuskaisesti lykätä
toistaiseksi sitä, minkä kerran täytyy tapahtua? Kuka voi Kohtalon
päätöstä muuttaa? Minä olen kyllästynyt olemaan vainottuna otuksena.
-- Hyvä on, kapteeni.
-- Jaguaari kääntyy vainoojiansa päin, repii koirat, raastaa
metsästäjän palasiksi. Ystäväiseni, jatkoi hän kääntyen Aadolfiin ja
Feliksiin, -- menkää alas ja nauttikaa sitä lyhyttä lepoa, mikä teille
on suotu! Minä jään kannelle ja herätän teidät ajoissa. Tunnin kuluttua
alkaa aamunsarastus; silloin on hetki tullut.
-- Tulkaa, sanoi Ligelius Skyttelle. -- Minä olen puheliaalla tuulella,
ja haastellessa kuluu aika nopeasti... Ei, peräkajuuttaan emme mene!
Minä en voi katsella kirottua raha-arkkua. Tulkaa minun kojuuni!
Ligelius pani tulen kajuutan lamppuun ja istuutui penkille Skytten
viereen.
-- Kohta siis pääsemme uudestaan taisteluun, sanoi hän, -- monellekohan
meistä nouseva aurinko on oleva viimeinen... Kuulkaa, Skytte, minä en
salaa teiltä, että toivoisin teidän olevan täältä kaukana...
-- Mitä tarkoitatte? lausui Aadolf ja käänsi kalpeat kasvonsa Feliksiin
päin. -- Te ette ymmärrä mitä puhutte. Näihin lankkuihin olen
kiinnittänyt viimeisen toivoni... Ettekö tiedä, minkä päämäärän olen
asettanut elämälleni?
-- Vielä mitä, keskeytti hänet Ligelius, -- te olette nuorukainen, ja
nuorukaisen ei sovi puhua elämänsä viimeisestä toivosta, saatikka
kiinnittää sitä niin hauraaseen kappaleeseen kuin tämä vanha laivarunko
on. Minä varoitan teitä, Skytte. Älkää luottako kehenkään muuhun kuin
itseenne. Sanon vieläkin selvemmin: varokaa seuralaista, jonka Kohtalo
on teille antanut! Hän ei ole sellainen, millaisena hän tahtoo teille
näyttäytyä. Älkää antako tulevaisuuttanne hänen käsiinsä: se on liian
hyvä hänen hallittavakseen. Skytte, teidän tulevaisuutenne pitää olla
valoisa ja onnellinen, sillä mitkään tuntoa kalvavat menneisyyden
muistot eivät vielä luo pitkiä varjojansa sille uralle, joka on
edessänne; teillä ei ole vielä syytä epäillä ... voi, miekkoinen teitä!
-- Neuvonne lienevät hyväätarkoittavia, vastasi Skytte, -- mutta
muistakaa, että minä en ole lapsi! Puhukaamme muusta!
-- Ei, vastasi Ligelius, -- te olette ainoa, johon minä tällä hetkellä
olen halukas kiinnittämään ajatukseni. Kuulkaa senvuoksi vielä eräs
neuvo! Luopukaa aikeistanne toimia muka kostavan kaitselmuksen nimessä,
ellette tahdo kuolla suurempana pahantekijänä kuin yksikään niistä,
joita aiotte rangaista! Valitkaa elämäntehtävä, joka on ihmisvoimin
toteutettavissa! Lähtekää Amerikkaan. Siellä ylenee uusia yhteiskuntia
aarniometsän povessa: liittykää niihin, rakentakaa itsellenne maja,
valitkaa puoliso, taistelkaa jylhää luontoa vastaan ja liittäkää tekin
turpeenne viljelyksen uudissarkaan! Te olette silloin rauhaisella
työllänne tehnyt enemmän ihmiskunnan hyväksi, kuin mitä miekalla
kykenette aikaansaamaan.
-- Lasketteko leikkiä, kysyi Aadolf, -- vai onko vakaa aikomuksenne
rakentaa sieluani siveellisillä mietelmillä? Ne kuuluvat varsin
kummallisilta teidän suustanne.
-- Ehkä. -- Olkaa kuitenkin vakuutettu, että tarkoitukseni on tosi! Se
on outoa, mutta kumminkin totta. Minä tunnen, että olen lähellä elämäni
loppua; silloin ei tee mieli laskea kevytmielistä pilaa. Niinpä niin
jatkoi ent. ylioppilas, -- aavistus sanoo minulle, että kurja elamäni
kohta on lopussa. Olen usein katsellut kuolemaa silmiin ja olen mennyt
kokemaan paljon arveluttavampia vaaroja, kuin mikä nyt meitä uhkaa,
mutta en koskaan ennen ole tuntenut tätä onnellista aavistusta. Saan
kuolla isänmaani läheisyydessä. Ehkä aalto heittää ruumiini sen
rannalle ja auttaa minua pääsemään hautaan sen povessa. Hyvää yötä,
Skytte! Jos halveksittekin nyt sanojani, niin vastedes ette kuitenkaan
niitä unohda. Minä tahdon nukkua ja uneksia harvoista valoisista
muistoistani. Hyvää yötä!
Puoleksi hämillään osoittamastaan hempeämielisyydestä Ligelius ojensi
Skyttelle kätensä; tämä nousi ja avasi hänelle sylinsä. Nuorukaiset
syleilivät toisiansa innokkaasti.
Skytte riensi senjälkeen ulos kajuutasta ja meni kannelle aamunkoittoa
odottamaan. Hän ei ryhtynyt puheisiin Draken kanssa, joka umpimielisenä
ja synkkänä nojasi peräparraspuuta vastaan, herkeämättä tähystäen
pohjoiseen.
Ligelius paneutui vuoteelleen ja nukkui. Tuntikauden kuluttua herätti
hänet merkki, joka kutsui kaikki miehet kannelle.
Algernon Sidneyn purjeet kuvastuivat korkeina ja selväpiirteisinä
taivasta vastaan. Drake käski tehdä kannen selväksi tappelua varten.
Hänen otsansa oli äkkiä kirkastunut, hänen katseensa oli tyyni, hän
näytti tavallista korkeammalta ja käskevämmältä. Hän kulki miehestä
mieheen ja kehoitti jokaista taistelemaan kuolemaa halveksien. Kun
kaikki oli järjestetty taistelun varalle, nousi hän komentosillalle.
-- Toverit, lausui hän, -- me odotamme vihollista, emme sen vuoksi,
että se hyökkäisi meidän kimppuumme, vaan voidaksemme itse hyökätä.
Niin pian kuin se on heittänyt valtaushaat, on meidän oltava valmiina
iskemään siihen kiinni.
Hurraa-huudot, jotka kajahtivat vastaukseksi näihin sanoihin,
todistivat miehistön taisteluhalua. Merirosvot tiesivät, että heidän
valittavanaan oli voitto tai häpeällinen kuolema.
Laivojen tultua tykinkantaman päähän Algernon Sidney aloitti tulen
keulakanuunoillaan. Scylla vastasi peräkanuunoillaan. Kohta senjälkeen
alkoi molemmilta puolin vilkas käsikiväärituli, ja sen kestäessä
pyyhkäisi Algernon Sidney tuulen alle, ja nyt ampuivat viholliset
toisiansa koko kylkiriviltään vain muutaman sylen päästä. Tämän
läheisen tulen vaikutus oli kauhistava. Molemmat laivat jytisivät,
aivan kuin olisivat kaikki liitteet olleet hajoamaisillaan, suuria
varppeiden kappaleita ruhjoutui ja ylt'ympäri singahtelevat pirstaleet
lisäsivät luotien aikaansaamaa hävitystä. Scyllassa oli kaksi tykkiä
miehiä vailla, kuolleita ja haavoittuneita kieriskeli kannella, ja koko
miehistö oli valtavasta jyskeestä hetken aikaa huumauksissaan. Algernon
Sidneyssä ei hävitys ollut vähäisempi.
Haavoittuneiden joukossa oli Skytte, joka oli seisonut keskilaivassa
Ligeliuksen vieressä: puunkappale oli iskenyt häntä niin voimakkaasti
päähän, että hän tiedotonna ja verissään suistui kannelle. Erään miehen
avulla, jonka Ligelius ensin kutsui luokseen, mutta johon hänen sitten
täytyi tarttua käsin ja ravistella, ennenkuin sai hänet tointumaan,
kantoi hän Skytten alas kirurgin luo, joka ison luukun alla oli tehnyt
valmistuksiaan haavoittuneiden vastaanottamiseksi.
-- Tässä on ensimmäinen hoidettavanne, sanoi Ligelius. -- Kohta saatte
niitä tusinoittain... Pitäkää hänestä hyvää huolta! Kuinka hänen
haavansa laita on? Sanokaa pian, te kuhnusteleva laiskiainen!
Kirurgi-vanhus tarkasti haavaa ja vastasi vakavasti:
-- Se on vaarallinen.
-- Oletteko koskaan pelastanut pahemmin haavoittunutta?
-- Olen.
-- Minä selitän oraakkelivastauksenne parhain päin.
Sen sanottuaan Ligelius riensi taas paikalleen.
Vastustajat olivat kylkiriviltä ammuttuaan pysyneet muutaman sekunnin
toimettomina, ikäänkuin vetääkseen henkeään. Savu haihtui nopeasti
tuulen mukana, ja kun näköala taas oli vapaa, vihelsivät yht'aikaa
vihollisten päälliköiden merkkipillit. Drake ja Vanloo olivat
huomanneet toisensa ... jälkimmäinen seisoi komentosillallaan,
edellinen oli noussut varppeille mesaanitouvin ääreen ... ja aivan kuin
salaisesta sopimuksesta laivat ohjasivat toisiansa päin.
Scyllan miehistö heitti pois tuliaseet, tarttui keihäisiin ja
valtauskirveisiin ja kerääntyi taajaan vasemmanpuolisen reelingin luo.
Peräkannella Drake johti valtausta, kokan puolella Parker ja
keskilaivalla Ligelius, joka oikeaan aikaan oli ilmestynyt paikalleen
ja nyt, toisella kädellä pitäen kiinni suurvantista, toisella puristaen
miekkaa, seisoi joukkonsa etunenässä valmiina heilauttamaan itsensä
vastustajan kannelle.
Nyt heitettiin Algernon Sidneystä valtaushaat, laivain kyljet iskivät
voimakkaasti yhteen, ja samassa hyökättiin molemmilta puolilta
valtaamaan. Kun laivan laidalla oli hetken aikaa oteltu teräaseilla ja
pistoleilla, murtuivat taistelevain linjat: kokanpuolella Algernon
Sidneyn miehistö murtautui Scyllan kannelle ja syöksyi alas kiivaasti
kuin vedenputous: keskilaivalla oli merirosvojen hyökkäys sitävastoin
niin valtava, että kaikki esteet sen tieltä murtuivat. Ligelius oli
joukkoineen tunkeutunut isolle luukulle asti, kun vähäinen parvi, jonka
Vanloo oli varannut tueksi, riensi väistyvien toveriensa avuksi ja
valtauskirveillänsä tuhoisasti iskien sai aikaan tällä kohden
tappelussa uuden käänteen. Ligeliuksen ympärillä kaatuivat hänen
parhaimmat ja rohkeimmat miehensä; häntä itseänsä kohtaan ojennettiin
monta asetta, ja kun keulanpuolella johtajana ollut Sigurd,
puhdistettuaan Scyllan etukannen, hyökkäsi hänen harvenevan laumansa
kimppuun takaapäin ja teki sen tappion täydelliseksi, taisteli hän
vielä huiman iloisena, yksin vihamiesten keskellä, täynnä haavoja,
kunnes pistolinluoti kaatoi hänet kuoliaana kannelle.
Takakannella oli taistelu kääntynyt merirosvoille yhtä epäedulliseksi.
Täällä taistelivat molemmat päälliköt toisiansa vastaan. Laivain
iskiessä yhteen Drake oli suunnannut pistolin Vanloota kohti, mutta
perämies Blackwell, joka oli hypännyt ylös varppeille, kohotti
iskupiilunsa merirosvon pään yli. Drake, joka näki kirkasta asetta
välkyteltävän päänsä kohdalla, tähtäsi epävarmasti, hänen luotinsa
puhkaisi Vanloon hatun: Vanloo itse esti iskun, jonka Blackwell oli
tähdännyt merirosvopäällikön päähän, ja vetäytyi muutaman askelen
taaksepäin, antaakseen hänen vapaasti tulla Algernon Sidneyn kannelle:
Drake ja muutamat harvat hänen miehistään syöksyivätkin vihollisen
kannelle, mutta toiset torjuttiin takaisin kesken rynnäkön, ja Algernon
Sidneyn miehet ahdistelivat näitä heidän omalla aluksellaan.
-- Miehet, lausui Vanloo niille, jotka olivat pysähtyneet hänen
ympärilleen, -- älkää tunkeko päälle! Tämän minä otan omalle osalleni.
Nyt alkoi Algernon Sidneyn peräkannella kaksintaistelu päälliköiden
kesken; kummankin miehet seisoivat alallaan, aseet valmiina, pitäen
silmällä toisiansa.
Molemmat olivat pitkäkasvuisia, vahvoja miehiä, mutta näyttivät tällä
hetkellä mahtavammilta kuin konsanaan. Vanloon katse oli levollinen,
kirkas ja läpitunkeva, Draken terävä ja vihasta hehkuva. Tieto siitä,
että hänen kohtalonsa nyt tulisi ratkaistuksi, teki hänen ryhtinsä
kuumeisen jännittyneeksi, mutta antoi samalla sille juhlallisen leiman.
Niin pian kuin he olivat tulleet vastatusten, Drake teki hyökkäyksen ja
yritti pistää Vanloota rintaan. Vanloo väisti. Iskut, pistot ja väistöt
seurasivat nyt huimaavan nopeasti toisiaan. Vanloo pysyi tyynenä.
Henkeään pidättäen seurasivat ympärillä-olijat taistelua. Vanloo oli
tähän asti pysynyt puolustuskannalla; nyt hän astui askelen
taaksepäin tunkeilevan vastustajansa tieltä; tämän voimat näyttivät
kaksintaistelussa lisääntyvän hetki hetkeltä. Vanloon miehet alkoivat
pelätä päällikkönsä henkeä, ja he olisivat rynnänneet apuun, jollei hän
keskellä kahakkaa toistamiseen olisi huutanut heille, käskien heidän
pysyä alallaan. Tämä tyynesti lausuttu kehoitus osoitti, että hänen
huomionsa ei ollut yksinomaan kääntynyt vastustajaan. Seuraavassa
tuokiossa oli taistelun päätös varma: väistettyään uuden piston Vanloo
teki itse hyökkäyksen ja haavoitti vastustajaansa oikeaan käsivarteen
olkapään alapuolelle. Draken käsi vaipui, mutta hänen sormensa
puristivat vielä suonenvedontapaisesti miekankahvaa. Vanloo laski
miekkansa. Drake seisoi sekunnin liikkumattomana, astui sitten askelen
taaksepäin ja vei vasemman kätensä vyölle vetääkseen pistolin. Eräs
hänen miehistään ryntäsi esiin ja aikoi survaista laivapuukon voittajan
kylkeen, mutta sai, ennenkuin ehti toteuttaa aikeensa, luodin päähänsä.
Vanloo väänsi itse pistolin Draken kädestä ja tämä seisoi nyt
aseettomana verivihollisensa edessä.
Draken silmät säihkyivät kiukkua ja vimmaa. Mutta hänen ryhtinsä, joka
oli vaipunut kokoon ikäänkuin Kohtalon raskaan käden satuttamana,
ojentui äkkiä, hän avasi yhteenpuristetut huulensa ja ärjäisi ylpeästi:
-- Tapa minut, katala petturi!
-- Ottakaa hänet kiinni, lausui Vanloo miehilleen, -- ja viekää hänet
kajuuttaani. Laskekaa aseenne, miehet, jatkoi hän merirosvoille, jotka
päämiehensä surkeasta tappiosta lamaantuneina seisoivat siinä lähellä,
kaikkialla ympärillään vihollisia, jotka olivat rientäneet tänne
sieltä, missä tappelu jo oli päättynyt, ja jo alkaneet jaella iskuja,
kun Vanloo ehkäisi verenvuodatuksen.
-- Ei, ei, toverit, huusi Sullivan ravistellen itseään ja kohotti
iskupiilunsa, -- minä en antaudu koirana hirtettäväksi. Tässä on
surmattava ja itse mentävä kuolemaan!
Vanha merirosvo, jolla oli jo useita verisiä haavoja, kokosi viimeiset
voimansa ja syöksyi vihollisten kimppuun, mutta kaatui heti verissä
päin ja rinta lävistettynä. Toiset laskivat aseensa ja antautuivat
vangeiksi. Vanloo riensi nyt Algernon Sidneyn kannen yli ja siitä
Scyllaan. Kaikkialla, missä merirosvot vielä taistelivat toivotonta
taistelua, jotkut harvat lujasti päättäneinä kuolla ase kädessä,
useimmat senvuoksi, ettei ollut aikaa heittää aseita, hän teki
murhaamisesta lopun. Hurjimmat ja leppymättömimmät voittajista olivat
hollantilaisen Itä-Intian laivan matruusit, jotka matkalla oli otettu
Algernon Sidneyhin. Vain väkivallalla, pistoli kädessä, onnistui
Vanloon saada heidän kostonhimoinen raivonsa hillityksi.
Vangeilta riisuttiin aseet ja tarkasti vartioiden heidät koottiin
Scyllan etukannelle. Tappelu oli päättynyt, mutta voitto kalliisti
ostettu. Algernon Sidneyn miehet oli Vanloo jokaisen itse valinnut,
koetellut ja ystävällisellä kohtelullaan itseensä liittänyt.
Kulkiessaan suruissaan hurmeisella kannella ja pitäessään huolta
haavoitettujen, niin vihollisten kuin omiensa, hoidosta hän näki nyt
monet noista tutuista kasvoista kuoleman kalventamina tai haavain
kivuista vääntyneinä. Eräs hänen kuolevista miehistään näki hänet ja
ojensi kätensä jäähyväisiksi. Vanloo piteli sitä, kunnes se kylmeni,
käski sitten Sigurdin tehdä tappioluettelon ja riensi Algernon Sidneyn
keskikannelle, jossa kaksi taitavaa kirurgia, lukuisia apureita
ympärillään, toimitti kärsiville kaikkea mahdollista apua ja
lievitystä.
Miehistö tervehti Vanloota hurraa-huudolla hänen näyttäytyessään
keskikannella, jossa kaikesta siitä kurjuudesta huolimatta, jota
verisen ottelun jälkeen moisella paikalla näkee, vallitsi iloinen
mieliala, ja monta kokkapuhetta laskettiin toisen auttaessa toistaan
haavain sitomisessa. Tiedusteltuaan heidän kaikkien tilaa hän poistui
mennäkseen Scyllan sairashuoneeseen, jonne haavoittuneet merirosvot oli
kannettu. Sinne mennessään hän pysähtyi erään kaatuneen merirosvon
eteen. Se oli Feliks Ligeliuksen ruumis.
Hän tarkasteli noita kalpeita kasvoja, joista kuolema oli poistanut sen
hurjuuden ja teeskennellyn raakuuden leiman, joka eläessä niitä oli
rumentanut, ja tunsi piirteistä sen nuorukaisen, joka oli häntä
puhutellut, kun hän ensikerran kävi Scyllassa.
Samalla lähestyivät miehet, jotka olivat kantta puhdistamassa, ja
aikoivat nostaa ruumiin heittääkseen sen mereen.
-- Ei, sanoi Vanloo, -- antakaa sen olla.
-- Kapteeni, lausui toinen laivamiehistä, -- se on merirosvoja, ei
meidän väkeä...
Vanloo oli näet käskenyt, että merisissien ruumiit oli heitettävä
mereen; omat kaatuneet vietäisiin maihin ja laskettaisiin yhteiseen
hautaan.
Vanloon ei tarvinnut etsiä syitä, jotka olisivat mahdollisesti
selittäneet, miksi tämä nuorukainen oli joutunut surulliselle tielleen.
Hän oli tarpeeksi maailmaa kokenut, eikä hänen sydämensä, ei liioin
maailmankatsomuksensakaan sallinut hänen langettaa ehdotonta
hylkäystuomiota jokaisesta, joka ei hänen tavallaan ollut suoriutunut
voitokkaasti elämäntaistelusta. Puu heittelee miljoonia siemeniä, joita
tuuli kuljettaa, mutta moniko niistä yhtyy sopivaan maaperään ja saa
rauhassa nousta taimelle ... ja toisaalta, moniko niistä saa
häiriintymättä kehittyä syntyperäisten taipumustensa mukaan
sopusuhtaisiin muotoihin? Kenties ei yksikään noista miljoonista.
Samoin on laita niiden siementen, jotka ihmiskunnan elämänpuusta
putoilevat.
Vanloo käski laivamiesten kääriä ruumiin parjevaatteeseen ja viedä
siihen huoneeseen, mihin hänen oman miehistönsä kaatuneet oli korjattu.
Sen jälkeen hän meni haavoittuneiden luo, joita Itä-Intian laivan
kirurgi hoiteli. Pöydällä, jolle oli levitetty mattoja alukseksi,
makasi Skytte, pää käärittynä; laivapoika seisoi vieressä ja pesi hänen
kasvojaan etikalla ja vedellä. Vanloon astuessa hänen luokseen hän oli
vast'ikään tullut tuntoihinsa.
-- Pettävätkö silmäni, vai näenkö Aadolf Skytten täällä? sanoi Vanloo
hämmästyneenä.
-- Kohtalomme on siis ratkaistu, virkkoi Skytte nähtyään Vanloon. --
Olemme voitetut... Missä on Drake?
-- Hän on minun vankini.
-- Entä Feliks?
-- En tunne häntä... Skytte, minua surettaa, että olen tavannut teidät
täällä ja tällaisissa oloissa, mutta joka tapauksessa olen iloinen,
että _tapasin_ teidät.
-- Sitä en epäile, vastasi Skytte vihaisesti ja kääntyi Vanloosta pois.
Tämä, joka tiesi Skytten tuona tapausrikkaana yönä paenneen
vankeudesta, arvasi heti, kuinka hän oli Scyllaan osunut.
-- Kuinka hyvä, ajatteli hän, -- nuorukaiselle itselleen ja niille,
jotka häntä rakastavat, ettei merirosvo päässyt pujahtamaan aavalle
merelle!... Sigurd, sanoi hän tälle, joka samassa läheni kuolleiden ja
haavoittuneiden luettelo kädessään, -- sinun on luovutettava kajuuttasi
tälle haavoittuneelle nuorukaiselle...
-- Niinkuin tahdotte, kapteeni... Te tunnette hänet siis?
-- Tunnen ... ja pidät huolta, että hänet mukavasti majoitetaan.
-- Se tapahtuu, kapteeni... Tappioluettelomme on surkea. Monta ystävää
on meiltä kaatunut...
-- Tappiomme on korvaamaton, sanoi Vanloo lukien läpi luettelon ja
vitkaan siirtyen nimestä toiseen.
Hän meni taas kannelle. Kannet olivat puhtaat, veri pois pesty ja
pahimmat vammat rungossa ja taklauksessa toistaiseksi korjatut. Vangit
jaettiin tasan molempiin laivoihin, ja Sigurd velvoitettiin jäämään
Scyllaan mukanaan osa Algernon Sidneyn miehistöä, jonka jälkeen
valtaushaat irroitettiin, purjeet laitettiin kuntoon ja suunta pantiin
pohjoista kohti.
Vasta sitten Vanloo lähti kajuuttaansa, missä hänen vankinsa odotti
häntä. Toinen käsi siteessä ja tavallista kalpeampana Drake istui
sohvalla kajuutassa. Vanloon astuessa sisään hän nosti päänsä, iski
silmänsä terävästi häneen ja virkkoi:
-- Odotin tuskin teidän tulevan... Arvelin melkein, että häpeäisitte
astua silmieni eteen, mutta siinä petyin. No, sen parempi. Antakaa nyt
kuulla, mitä teillä on sanottavaa!... Mutta sitä ennen yksi kysymys:
mihin aiotte viedä minut?
-- Minä palaan Tukholmaan antaakseni teidät lain käsiin, vastasi
Vanloo.
-- Hyvä, sitä odotinkin, enkä muuta aio enää kysyä. Minä olen nyt
pelkkänä korvana ja olen vakuutettu siitä, että päästätte minut
kuulemasta mahtipontisia korskasanoja. Te olette samaa ainesta kuin
minä: olemme vain valetut erilaisiin kaavoihin. Te kuljette
päämääräänne viekkauden, teeskentelyn, petoksen aseilla, minä julkisen
voiman varuksilla... Oho, Vanloo! katseenne ei muserra minua, ivanne ei
saa vertani kuohuksiin. Minä olen sortunut kohtaloni alle, ja te olette
vain sen kurja välikappale. Menettelynne vaikuttimia minä en tunne,
enkä nyttemmin huoli enää ruveta niitä tutkimaan.
-- Tarpeetonta teidän on niitä tutkiakaan, vastasi Vanloo, -- sillä ne
syyt, jotka saattaisivat minut tai kenen hyvänsä nousemaan teidän
kaltaistanne henkilöä vastaan, ovat ihan päivänselvät. Te olette
julistanut yhteiskunnalle sodan ja olette jokaisen vihollinen. Älkää
sentähden ihmetelkö sitä.
-- Ei, ei, en ihmettelekään... Minä ajattelen tällä kertaa vain niitä
hetkiä, jolloin vieraana majailitte minun talossani.
-- Minun ajatukseni, vastasi Vanloo, -- yhtyvät siinä kohden teidän
ajatuksiinne. Olen valmis antamaan teille selitystä...
-- Todellakin? puhkesi Drake sanomaan. -- Te alennatte liian paljon
itseänne. Pankaa edes rahtunen ivaa sanoihinne, mynher, niin ne
erinomaisesti vilvoittavat sydäntäni. Minä omasta puolestani olen yhtä
vähän ylpeä kuin te ja pyydän saada tilkkasen viiniä: minä tunnen
janoa, joka tavallisesti seuraa haavakuumetta.
Vanloo kutsui erään miehistään ja käski tämän täyttää Draken pikarin.
Miehen poistuttua hän jatkoi:
-- Meidän tiemme yhtyivät jo nuoruudessa, Kustaa Drake...
-- Olette jo viitannut siihen suuntaan, mutta minä en tunne teitä.
-- Isäni oli maamies, talollinen, joka asui appenne hovin
läheisyydessä...
-- Haa! huudahti Drake, -- te ... tekö Inkerin poika, talonpoika, jota
minä ruoskitutin.
Heleä puna leimahti Vanloon poskipäille. Hän kohosi istualtaan ja hänen
silmänsä säihkyivät. Mutta hän hillitsi nopeasti povessaan kuohuvan
tunteen ja jatkoi entiseen levolliseen tapaansa:
-- Minä se olen.
-- Tosiaankin, virkkoi Drake, -- se selittää paljon ... se selittää
kaiken. En ensinkään ihmettele, että olen saanut teistä verivihollisen.
Luonto teki teidät aatelismieheksi, mutta sattumuksen tahdosta
synnyitte talonpojan majassa. Jos sattumus olisi samaten leikitellyt
minun kanssani ja antanut ylimielisen nuorukaisen sitoa minut
pieksinpenkkiin ja kohdella minua orjana, niin minä olisin ahdistanut
häntä väellä ja viekkaudella, puukolla ja paulalla, kunnes hän olisi
kaatunut kostoni uhrina. Mynher, sattumus on sovittanut sen, minkä se
teitä vastaan on rikkonut. Te olette nyt onnenne kukkuloilla ja olette
saanut loistavan koston: olette syössyt vihamiehenne mahtavuuden
harjalta ja viette nyt hänet kuolemaan yhteiskunnan hylkyjen joukkoon.
Paha vain, että ette kykene musertamaan hänen sieluansa ja taivuttamaan
häntä jalkojenne juureen. Mutta, jatkoi hän, tiedättekö mitään äitinne
ja sisarenne kohtaloista? Oletteko kunnioittanut näitä sukulaisianne
ylhäisellä huomiollanne. Muussa tapauksessa...
-- He ovat minun hoidossani, keskeytti hänet Vanloo. -- Niinpä niin,
Drake, solvaus, minkä minulle annoitte, kirveli kauan mieltäni, mutta
aika paransi tämän haavan, ja minä saatoin tyynesti ajatella sitä,
kostonhalun jäytämättä sydäntäni: ajattelin luulevaista, kiivasta
mielenlaatuanne, laiminlyötyä kasvatustanne, yhteiskunnallista
asemaanne kaikkine vaatimuksineen ja ennakkoluuloineen, vallattomuutta,
jonka täytyy johtua lainkäytön löyhyydestä, se kun ei pysty suojaamaan
alempaa kansalaista ylemmän raakuudelta, ja iäkkäämpien vertaistenne
esimerkkiä, heidän, joiden joka päivä näitte rankaisematta harjoittavan
vääryyttä ja väkivaltaa. Kaikkea tätä punnitsemalla koetin lieventää
tuomiotani teistä ja oman rauhani vuoksi haihduttaa vastenmielisen
muistonne jyrkimmät piirteet. Se onnistuikin, ja ennen pitkää vei
kohtaloni minut niin moniin vaiheisiin, sallimus osoitti minulle niin
yltäkylläistä hyvyyttä, että aikoja sitten olisin lakannut teitä
ajattelemasta, ellei muistonne yhteyteen olisi liittynyt se neitonen,
jota minä rakastin ... hän, joka oli teidän onneton vaimonne. Mutta
sitten kantautui nimenne taas kuuluviini ja vieläpä sellaisissa
oloissa, että huomioni väkisinkin siihen kiintyi. Minä olen
hollantilaisen kaupparuhtinaan perillinen ja kannan hänen nimeään:
minulla on ollut ja on useita laivoja merellä. Yksi niistä joutui erään
merirosvon käsiin. Anastetun laivan perämies oli ruotsalainen, isänne
kartanon lähiseudulla syntynyt. Hän tunsi teidät, kertoi
laivaväellenne, kuka heidän johtajansa oikein oli, ja pääsi, oltuaan
kolme päivää vangittuna, karkuun. Hän kertoi minulle sen havainnon,
että Kustaa Drake oli sama mies kuin merirosvo Becker, jonka päästä
Hollannin hallitus ja molemmat hollantilais-intialaiset kauppaseurat
olivat luvanneet suuria palkintoja...
-- Sallikaa minun, lausui Drake, -- keskeyttää kertomuksenne eräällä
tiedonannolla, jota ei pidä unohtaa tutkinnassa. Tiedättekö, mitä
seurauksia oli perämiehenne kielimisestä miehistölleni? Ellette tiedä,
niin ottakaa merenpohja Sjövikin sataman ulkopuolella tutkittavaksi!
-- Mitä tarkoitatte?
-- Minä upotin kuunarin miehistöineen päivineen. Se olkoon sanottu,
jotta lempeä mielenne täyttyisi kauhulla!
-- Yhtä vähän kuin ilkitekonne hämmästyttää minua julkea
tunnustuksenne. Minä tunnen ja tiedän, että te olisitte altis tekemään
vaikka mitä.
-- Niin, sanoi Drake pää pystyssä. -- Minä en ole koskaan empinyt, en
koskaan pitänyt mitään päämäärää saavuttamattomana, olen rakastanut
valitsemaani uraa sen voiman vuoksi, jota se kysyy, niitten vaarojen
vuoksi, joita se tuo mukanaan.
Vanloo loi häneen säälivän silmäyksen. Drake ymmärsi sen ja lisäsi:
-- Se on sellaista, jota te ette käsitä.
-- Te erehdytte, vastasi Vanloo, -- minä näen syvemmälle sieluunne kuin
te itse voittekaan nähdä. Pysyäksenne rohkeana minun edessäni ja oman
itsenne edessä viehätytte liiaksi katselemaan omaa luuloteltua
suuruuttanne. Velvollisuuteni on poistaa tämä hairahduksenne. Te ette
voi kerskua jaloudellanne. Mielenjalous on ainoastaan sisällisellä
taistelulla saavutettavissa. Hyvää palvelevat henkiset ominaisuutenne
ovat jo kauan olleet turruksissa: paha on taistelutta päässyt voitolle,
te olette ollut sen orja, sokeasti seurannut itsekkäitä viettejänne, ja
järkeänne ja tahdonvoimaanne olette käyttänyt ainoastaan silloin, kun
olette horjunut kahden pahan päätöksen välillä. Teillä on rohkeutta,
mutta se on sitä eläimellistä rohkeutta, jota luonto on istuttanut
kaikkiin olentoihin, että ne voisivat käyttää sitä itsepuolustukseen;
taskuvarkaalla, joka nenäliinan tähden panee vapautensa vaaralle
alttiiksi, on sitä yhtä suuressa määrässä kuin teillä.
-- Tarkoituksenne on nöyryyttää minua, mutta mitä onneton kohtaloni ei
saanut aikaan, sitä eivät teidän viisastelunnekaan pysty tekemään.
-- Minulla ei ole muuta tarkoitusta kuin antaa teille selitykseni ja
sitten poistua... Sentähden jatkan. Velvollisuuteni vaati minua maani
hallitukselle ja hollantilais-intialaiselle kauppaseuralle, jonka
johtajana olin, antamaan tietoa tehdystä havainnosta. Sitä ennen
tahdoin kuitenkin tulla vakuutetuksi siitä, ettei mitään erehdystä
ollut tapahtunut. Minä varustin kuntoon sen laivan, jonka kanssa nyt
olette tehnyt tuttavuutta, ja onnistuin pitemmän aikaa risteiltyäni
pääsemään jäljillenne, mutta luonnonvoimat auttoivat teitä, ja te
pääsitte pakoon. Senjälkeen hankin teistä tietoja Ruotsista käsin; ne
olivat yleensä teille edullisia, mutta niissä esiintyi kuitenkin eräs
asianhaara, joka vahvisti epäluulojani; se nimittäin, että te varhain
joka kevät lähditte ulkomaanmatkoille, joilta vasta talven tullen
palasitte kotiin. Asia oli arkaluontoinen. Ehdotin hallitukselleni,
ettei vaatimusta teidän luovuttamisestanne tehtäisi Ruotsin
hallitukselle, ennenkuin pyynnön perustukseksi voitaisiin esiintuoda
kumoamattomia tosiseikkoja, ja kun minä ilmoitin aikovani lähteä
synnyinmaassani käymään, jätettiin paitsi tähdellisiä poliittisia
toimenpiteitä myös tämä asia minun huostaani. Siinä tapauksessa, että
syyllisyytenne saataisiin pätevästi toteennäytetyksi, annettiin minulle
valta Hollannin hallituksen nimessä vaatia teidän luovuttamistanne. --
Minä matkustin tänne. Kohta sain todistuksia syyllisyydestänne; ne
olivat tosin riittämättömiä kanteen perusteeksi teidän asemassanne
olevaa miestä vastaan, mutta kyllin selviä poistamaan minusta
viimeisenkin epäilyksen siitä, että te ja merirosvo Becker olitte sama
mies; rikostoverinne Ruys joutui minun käsiini. Mutta kuitenkin, kun
ajattelin vaimoanne ja lastanne, oli aikomukseni lähestyä teitä
varoittaakseni, vieläpä pelastaaksenikin, jos elämässänne olisin voinut
huomata yhdenkään ainoan kunnioitettavan puolen tai luonteessanne
keksiä yhdenkään ainoan, jos kuinkakin pienen kohdan, piirteen, jonka
nojalla olisi voinut toivoa parannusta. Mutta lähestyminen oli
vaikeata, sillä te olitte umpimielinen, luoksepääsemätön ihminen,
ongelma ympäristöllenne, enkä minä ollenkaan olisi onnistunut
tehtävässäni, ellei teissä olisi ollut vallalla kiihko, joka pakotti
teidät lähestymään minua...
Drake, joka oli kuunnellut häntä katkera hymy huulillaan, keskeytti:
-- Te tarkoitatte mieltymystäni alkemiaan. Vanloo, minulla on vielä
kysymys teille. Tahdotteko vastata siihen?
-- Tahdon, minä olen pannut tämän keskustelun alulle, koska käsitän
velvollisuudeksi itseäni sekä teitä kohtaan antaa teille tiedon
teoistani ja niiden vaikuttimista.
-- Teillä on siis mielestänne velvollisuuksia minua, voitettua
vihollista, halveksittua pahantekijää kohtaan, jonka äsken rinnastitte
taskuvarkaaseen.
-- Niin.
-- Teidän läpeensä mietitty ivanne vaikuttaisi todellakin syvästi ja
purevasti, jos edessänne olisi toinen mies kuin Kustaa Drake... Kysyn
vain sitä, jatkoi Drake äänellä, jonka hän koetti tehdä levolliseksi ja
välinpitämättömäksi: -- oletteko alkemistisissa tutkimuksissamme
pettänyt minua?
-- En.
-- Rabbi Chisdai ben Israelin tinktuuri sisältää siis sen suuren
salaisuuden?
-- Rabbiini uskoi niin. Itse en tiedä enempää kuin te, ja se on, että
siitä tinktuurista saadaan kultaa. -- Minä olen tehnyt tehtäväni,
jatkoi Vanloo, -- ja niin vastenmieliseltä kuin se minusta tuntuikin,
sain sentään uskallusta ryhtyä asiaan käsiksi, tultuani perinjuurin
tuntemaan teidät. Inhoni teitä kohtaan kiihtyi vihaksi, kun onnettoman
Agneksen kasvoissa näin kuvastuvan jälkiä siitä julmasta rääkkäyksestä,
jota hän vuosien kuluessa teidän puoleltanne oli saanut kärsiä. Minä
pelastin hänet pyövelinsä käsistä ja siitä häpeästä, joka ennen pitkää
tahraa tämän pyövelin nimeä...
-- Tekö? lausui Drake. -- Totta tosiaan, täällä saatetaan monta
salaisuutta päivänvaloon. No niin, minä aavistan toimintanne syyt.
-- Agneksen tähden aioin antaa teidän kuolla maankavaltajan kuoleman ja
säästää teidät merirosvon kuolemasta, mutta kostava Kaitselmus ei
myöntänyt kohtalollenne tätä lievitystä; loppunne on oleva yhtä
häpeällinen kuin elämännekin on ollut... -- Olen nyt sanonut teille
sanottavani, lisäsi Vanloo. -- Kohtalonne on tietty. Älkööt mitkään
maallisen pelastuksen toiveet kääntäkö ajatuksianne pois siitä
päämaalista, johon ne näin elämänne loppuvaiheella olisi suunnattava.
Tämän sanottuaan Vanloo lähti vankinsa luota.
Illan suussa laskivat Algernon Sidney ja Scylla lähelle erästä saarta,
jossa kallioiden välissä levisi vihanta nurmikenttä tuoreitten raitojen
reunustamana. Tähän kaivettiin rinnatusten kaksi hautaa, toinen isompi,
toinen pienempi. Edellisessä saivat viimeisen leposijansa ne uhrit,
jotka taistelu Algernon Sidneyn miehistön joukosta oli temmannut;
jälkimmäiseen haudattiin Feliks Ligelius. Vanloo toimitti itse
hautauksen ja lausui muutamia sydämellisiä kaipauksen sanoja
kaatuneitten miestensä muistoksi. Sen jälkeen nostettiin ankkurit,
ammuttiin lähtölaukaukset kaikilla laivain kanuunoilla ja jatkettiin
matkaa Tukholmaan.