Merellä.
Sumu oli hälvennyt ja taivas alkanut seestyä. Huomenkoitto levisi
ulapalle, itäistä taivaanrantaa punerrutti rusko, joka himmeänä
kajastuksena heijastui harmahtavalla vedenpinnalla ja Scyllan
valkoisilla purjeilla. Drake seisoi perässä lippuarkun luona, hänen
vierellänsä Ruys ja ent. Upsalan ylioppilas Ligelius, toinen luutnantti
laivassa. Miehistö oli kannella. Drake paljasti päänsä ja puhui:
-- Toverit, maankamara ja entinen elämämme ovat takanamme, meri ja
tulevaisuus edessämme. Minä olen teitä jo koetellut, minä tunnen teidät
ja tiedän, ettei kukaan teistä kaihomielin katsele taaksensa, siihen,
minkä hän jättää. Me pudistamme päältämme kaiken entisen, nimemme,
muistomme, ne siteet, jotka ovat kytkeneet meidät yhteiskuntaan ja sen
sortaviin, vääriin lakeihin. Me muodostamme valtion omassa
keskuudessamme: sorron palkitsemme kostolla. Toverit, jos olette
ymmärtäneet sanani ja hyväksytte ne, niin vastatkaa!
-- Olemme, hyväksymme! huusivat useimmat ja heiluttivat hattujaan.
-- Hyvä, minä olen siinä tapauksessa kapteeninne. Nimeni keskuudessanne
on Becker. Minä johdan teidät iloisiin seikkailuihin, nautintoihin ja
rikkauteen. Te jätätte kohtalonne minun käsiini. Minä ohjaan sitä kuin
mies, ja voi minua, jos petytte! Mutta suostumuksenne täytyy olla
vapaaehtoinen. Jos sentähden katsotte paremmaksi kulkea miehistönä
rihkamalaivassa Tukholman ja Amsterdamin väliä kahden guldenin pestillä
ja kohtuullisella läski- ja herneannoksella, niin minä vetäydyn syrjään
ja jätän päällikkyyden tälle arvossapidetylle kauppiaalle Sakari
Jansenille, joka seisoo vieressäni.
-- Ei, eläköön kapteeni Becker! huusi miehistö.
-- Kuulen, että ymmärrätte minua, ja koska siis olemme samaa mieltä,
niin tahdon tässä äsken Sakari Janseniksi kutsumassani miehessä
esitellä teille lähimmän alipäällikköni, jota olette velvolliset
ehdottomasti tottelemaan, niin kauan kuin hän toimii minun käskystäni.
Toverit, tämä mies on Ruys, meren vapaa lapsi nuoruudestaan lähtien.
-- Me tunnemme hänet hyvin, sanoi joukkueen kaksi ikämiestä. -- Olemme
purjehtineet sekä hänen että Tomkinsin johdolla.
-- Hyvä, hyvä, sanoi Drake ja puristi näiden vanhojen merisissien
kättä. -- Meillä ei siis ole pelkästään vasta-alkajia mukanamme.
-- Ja tämän nuoren, mutta kokeneen miehen, jatkoi hän, osoittaen ent.
Upsalan ylioppilasta, -- olen Ruysin puoltolauseella valinnut toiseksi
alipäällikökseni. Hänen nimensä ... mikä se olikaan? lisäsi hän
kääntyen tämän puoleen.
-- Nimeni on milloin mikin, katsoen siihen asemaan, joka minulla
yhteiskunnassa tai sen ulkopuolella on, vastasi ent. ylioppilas; --
tätä nykyä on nimeni Feliks, sillä olen tavattoman onnellinen. Miehistö
tuntee minut jo sillä nimellä: muuta ei tarvita.
-- Ja nyt, miehet, täytämme maljat ja tervehdimme nousevaa aurinkoa ja
juomme toiveittemme täyttymiseksi... Ruys, pidä huoli miehistön
kestityksestä, mutta valvo myös järjestystä! Purjehtiessamme en kärsi
mitään hurjastelua.
Aadolf Skytte oli kuunnellut tätä puhetta nojautuen isoon mastoon. Hän
meni nyt Draken luo. Tämä pani kätensä hänen olalleen ja lausui:
-- Tulkaa mukaani! Minä olen nyt käytettävissänne.
Aadolf seurasi Drakea peräkajuuttaan, missä he kauan keskustelivat.
Toinen luutnantti, joka oli innokas soittelija ja kantoi aina huilua
mukanaan joko takin taskussa tai vyössä pistolien vieressä, piti
hurautettuaan kurkkuunsa pari kolme pikarillista viiniä puheen, kehuen
kerskuvassa äänilajissa miehistön ravakkaa käytöstä taistelussa
takaa-ajavaa venekuntaa vastaan, jonka jälkeen hän nouti Ruysin ja
hänen yhteisestä kajuutastaan jonkinlaisen kielisoittimen ja sitä
näppaillen lauloi merirosvolaulun:
Ihmistelmeest' ikävästä,
mailman hälinästä kauas
meren lainehille lähden
vapautta henkimään!
Vapaana kuin taivaan pilvi
kiidän myrsky-ilman teitä
maahan, mikä kaukaa siintää
uljahalla matkallain.
Minne mennään, tahdot tietää.
Käännä, minne myrsky kutsuu,
minne aalto ajelehtii,
itään, länteen, minne vaan:
missä revontulet leimuu
Zemlan hyisten templein päällä,
taikka missä taukoomatta
kevät ihmisillä on.
Tuhat ukkostulta lyököön
taivaankannen kaikin puolin,
peittyköön vain paksuin pilvin
näköala kaikkineen,
laiva heilukoon kuin lastu:
sitä riemuisempi mieli!
Älä, Luoja, lännen leyhkää tuo,
vaan myrsky hirmuisin!
Kaikki tyyni tähtein tuike
sammukoon! Mä ruorin varaan
annan onnen'... Raivoo, aalto!
Purjeen povi, pullistu
hirmumyrskystä kuin immen
lumenpuhdas povi paisuu,
milloin ensilemmen liekin
illan haaveet sytyttää.
Heijaa, pojat potrat, hurjat,
paheen orjat kalvasposket!
Aallot huuhtoo kuumaa otsaa,
juomingeissa juopukaa,
kunnes rauhattomat sielut
pelastaa hain kita hirmu.
Nauttikaa, upottakaamme
elon hätä hekumaan!
Merirosvo! Myrsky puistaa
taivaankantta; meri pauhaa,
hyöky hyökkää halkeimista,
laivan liitteet koitellen.
Joka lauta ryskää, ruskaa;
vaan sä immen syleilyissä,
hekumassa, hurmoksissa
pilkkaat kuolemaa ja juot.
Haa, sä kokenut, sä naurat
kuten huuhkain raunioissa,
ja sä puistat valkopäätäs,
suurten syntein painamaa.
Tajuun mykän vastaukses;
kolkko katsees kyllin lausuu:
"Sielun tuskaa ei voi poistaa
mikään neste rypäleen."
Niin; mut elon taakkaa yksin
arka kirotkoon. Päin pohjaa
tuuli pilvet puhaltaapi.
Mennään mukaan hurjapään!
Tallataan maan vanhaa otsaa,
Tellus-ukon valkotukkaa,
pohjoisnavan jäitä, joita
viel' ei kenkään tunnekaan.
Missä revontulet leiskuu,
missä tähdet valaisevat
maita, joilla kuolinliinat
iät kaikki yllään on,
missä kuolon kolkon mailla
silmää ollut ei oo eikä
ihmisääni yrittänyt
synnyttämään kaiuntaa.
Missä aaltoin vaahto roiskii
puoli vuotta pitkäss' yössä
jättiläisiin, haamumaisiin,
liikkuviin jäävuorihin,
jotka ukkosina iskee
vastaan toisiaan ja voittaa
taikka häviää ja haihtuu
aavain merten aaltoihin.
Sinne, veikot, siirtykäämme
Tellus-ukon kiirehelle!
Allamme näin nähdä saamme
hitaat liikkeet Telluksen.
Siellä viime maljan juomme
syleilyssä tyttöjemme,
kunnes kuolon kylmyys ruumiin
hermot hyytää tykkänään.
Yhtä kauan kuin maan rataa
eetteriset aallot huuhtoo,
nähdään meidän hyiset ruumiit
huipussa maan akselin
muistopatsaina; ne kertoo
tuhansille tähtösille
haluist' aina häipyneistä,
pettyneistä toiveista.
Lopetettuaan laulun hän löi soittimensa pirstoiksi reelinkiä vastaan.
Peräkajuutta oli tilava ja valoisa. Kahta seinää koristivat
lehtiköynnösten muotoon ripustetut aseet; toisilla oli hyllyjä, joilla
paitsi moninaisia tarve-esineitä nähtiin kirjoja ja työkaluja, mitkä
todistivat, että Drake halusi tyydyttää alkemistista kiihkoaan
merelläkin.
Molemmilla sivuseinillä oli sohva. Drake oli istahtanut toiselle ja
Aadolf Skytte häntä vastapäätä.
Nuoren Skytten kasvot olivat melkein tuntemattomiksi muuttuneet: hänen
ihonsa oli keltaisen kalpea, silmät kuopallaan.
Hän oli vaatinut Drakelta selitystä kuluneen yön tapauksista ja siitä,
mitä hänen ympärillänsä tapahtui, sillä hän ei käsittänyt mitään, ja
se, mitä hän aavisti, tuntui hänestä uskomattomalta.
-- Skytte, te näette edessänne miehen, joka ulkomuodoltaan on
täydelleen sen naapurin näköinen, jonka lapsuudestanne asti olette
tuntenut Sjövikin isännän, Kustaa Draken nimellä. Hän oli tunnettu
ahkerana maanviljelijänä, hyvänä taloudenpitäjänä ja hiljaisena
alamaisena ... miehenä, joka ei eronnut muista tavallisista ihmisistä
missään muussa suhteessa kuin siinä, että hän oli umpimielinen
luonnoltaan, rakasti yksinäisyyttä ja että hänen huhuiltiin salaa
harjoittavan kullantekoa. No niin, se mies on nyt riisunut valepuvun
yltään ja näyttäytyy silmienne edessä sellaisena kuin hän on. Hänen
kylmän ulkomuotonsa alle kätkeytyy hurjaa katkeruutta ihmisten
viheliäisyyttä ja orjamieltä kohtaan, hehkuva viha sortoa vastaan, ja
hänen sielussaan liikkui rohkeita rankaisu-, parantelu- ja
uudestiluomisen tuumia. Se yö, joka vapautti teidät vankeudestanne ja
onnellisen sattuman kautta saattoi teidät minun luokseni, on nähnyt
ensimmäisen tuumani raukeamisen. Voimilla, joiden vähäpätöisyyttä oli
korvaava niiden pikainen vaikutus, koetin kukistaa sen mielivallan,
joka sortaa isänmaatamme...
Drake kertoi nyt, että hän vähälukuisen joukkonsa etunenässä oli
hyökännyt linnaan vangitakseen holhojahallituksen ja valtaneuvoskunnan,
jolloin hän myös avautti vankilan ovet; että yritys oli mennyt myttyyn
ja että hän väkinensä pakeni tähän laivaan, jonka hän sitä tapausta
varten oli pitänyt varalla.
-- Ja tässä näette minut nyt, jatkoi hän, -- henkipattona, miehenä,
joka on jättänyt kotimaan ja kaiken sen, mikä hänen sydäntään siihen
kiinnitti. Pakoon päässeelle maankavaltajalle pystytetty häpeäpaalu on
ainoa muistopatsas, joka kansalle säilyttää sen nimen, jonka
aikomuksena oli pelastaa samainen kansa tyrannien vallasta.
Pitäisikö minun nyt surra niinkuin nainen, pitäisikö minun käsivarret
ristissä epätoivoisena tuijottaa onneni raunioihin, pitäisikö minun
ehkä vastuksetta antautua vihollisteni käsiin ja laskea pääni
mestauspölkylle? Ei, leijona taistelee kuolemaansa asti, susi
irvistelee viime hetkellä metsästäjälle, ei mikään luontokappalekaan
anna vapaaehtoisesti lopettaa olemassaoloansa ... enkä minä tahdo
taistelutta luovuttaa noille kurjille oikeuttani iloita auringon
valosta ja taivaan vilppaista tuulista. Skytte, käsitättekö minua?
-- Käsitän, vastasi tämä, jonka silmiin Draken puhuessa oli syttynyt
uusi loisto.
-- Nämä palkit, jatkoi Drake, -- ovat uusi isänmaani, kuningaskuntani,
ja tällä valtiolla, joka keinuu aalloilla, on sama oikeus, kuin maan
multaan kytketyillä. Hätyytä sitä, se puolustaa itseään, loukkaa sitä,
se hyökkää! Anna kansan nälkiintyä, niin se syöksee heikomman kimppuun
imeäkseen sen veren.
-- Olette oikeassa, lausui Aadolf Skytte tulisesti. -- Me muodostamme
täällä valtion omassa keskuudessamme ja tahdomme sille hankkia kaikki
valtion oikeudet. Oi, on hurmaavaa tietää olevansa vapaa, voida murtaa
ne siteet, tavat ja ennakkoluulot, jotka vanhentuvassa yhteiskunnassa
jokaisen poismenevän suvun nurinkurisuus alati lisääntyvänä taakkana
heittää jälkeen tulevaisten niskoille. Drake, me emme täällä tahdo
yksinomaan taistella olemassaolomme puolesta niinkuin metsänpedot; me
tahdomme vapaina miehinä taistella periaatteiden puolesta, sen edestä,
minkä pidämme järkevänä ja oikeana. Me julistamme sodan sortoa,
pahuutta, halpamielisyyttä vastaan, me suojelemme heikkoja, nöyryytämme
ylpeitä, paljastamme viekastelijain juonet, lyömme maahan
sortovaltiaat, perustamme turvapaikan vainotuille ... me vuodatamme
ilkiöiden veren ja kuivaamme kärsivien kyynelet. Me olemme Jumalan
vitsana halveksittavalle maailmalle... Vai kuinka? Hyväksyttekö sanani?
-- Hyväksyn, vastasi Drake, -- te olette ottanut ne minun sydämestäni.
-- Hyvä on... Minä olen siis teidän ruumiineni sieluineni.
Aadolf Skytte ojensi Drakelle kätensä.
Drake puristi sitä, mutta ajatteli itsekseen:
-- Nämä haaveilevat unelmat pian kyllä haihtuvat. Minä olen yksin
hurjan roistojoukon keskellä, jonka olen koonnut ympärilleni, ja
tarvitsen ystävän samasta yhteiskuntaluokastani. Ystävä, morsian,
mitäpä merirosvo muuta kaipaakaan ollaksensa onnellinen?
Drake ja Skytte lähtivät kajuutasta. Aurinko parhaillaan nousi ja
hopeoi meren aamuruskollaan. Tuuli tyyntyi äkkiä, ja purjeet, joita
äsken tuulenpuuska pullisteli, riippuivat velttoina mastoissa.
-- Mitä aiotte nyt ensiksi tehdä? kysyi Skytte. -- Minne päin
suuntaatte kulkunne?
-- Ulos valtamerelle, vastasi Drake.
-- Kuulkaa, sanoi Aadolf nopeasti, -- meidän maanmiehiämme on
Amerikassa. Ruotsalaisia asustaa Delawaren luona. Heidän yhteiskuntansa
on ankarasti taisteltuaan hollantilaisia vastaan sortunut kavaluuden ja
ylivoiman kaksinaisen vallan alle. Hollantilaiset karkasivat
äkkiarvaamatta uudisasutuksen kimppuun ja ovat nyt sen isäntiä. Ruotsin
lipun on tuo rihkamakaupustelija häväissyt. Eikö meidän pitäisi murtaa
maanmiestemme häpeällinen ies ja hankkia Ruotsille takaisin sen osa
uudessa maailmassa?
-- Totta tosiaan, sanoi Drake, -- tuumanne ansaitsee miettimistä.
Voimamme ovat tosin vähäiset senlaatuisen yrityksen toimeenpanemiseen,
mutta voimme ehkä odottaa englantilaisilta apua tai yhtyä muutamiin
Länsi-Intian kulkuvesillä risteileviin merirosvoihin... Niin,
ystäväiseni, minä hyväksyn ehdotuksenne: me tahdomme sitä koettaa.
Julistamme siis hollantilaisille sodan, ja missä ikinä Hollannin lippu
kohtaa meitä merellä, on se meille kehoituksena hyökkäykseen ja
kostoon.
-- Hyvä on, lisäsi Drake itsekseen, -- minulla on nyt yksi syy, jonka
hän hyväksyy, kun karkaan niiden hollantilaisten rihkamalaivojen
kimppuun, jotka kohtaavat minua teilläni. Kun vain syitä vähän
kaunistelee, niin tämä nuori mies pitää minua ja itseänsä ihmisyyden
pelastajina, sillä välin kuin me ryöstelemme kauppamiesten rahat aito
merirosvojen tavalla.
-- Minua miekkoista, lausui Aadolf, -- te olette se mies, jota hain, se
ystävä, jonka henki on sopusoinnussa minun henkeni kanssa. Drake,
minulla on pyyntö, joka kauan on pyörinyt huulillani ja jonka tiedän
teidän nyt täyttävän.
-- Puhukaa!
-- Me emme saa poistua maasta antamattamme julmalle uskonkiihkolle
veristä muistomarjaa. Me emme saa lähteä pelastamatta niitä onnettomia,
jotka taikausko tahtoo heittää rovion liekkeihin.
-- Mitä tarkoitatte? kysyi Drake ällistyneenä. -- Onko puhe
noita-akoista, vai olenko ymmärtänyt teitä väärin?
-- Niin, noidista...
-- Se on myöhäistä. Minä tiedän, että heidät oli aikomus polttaa tänä
aamuna.
-- Katsokaa itään! Päivän kultapyörä koskettaa vielä alareunallaan
meren pintaa ... ja tuolla lännessä, metsäisen saaren takana, on ranta
ja teloituspaikka.
-- Luultavaa on, että meitä ajetaan takaa ... me tarvitsemme joka
hetken päästäksemme aavalle merelle.
-- Purjeet riippuvat höllinä, tuuli on tyyntynyt, ja pian ei ainoakaan
tuulenhengähdys enää värähdytä veden pintaa. Takaa-ajajamme ovat
niinkuin mekin riippuvaisia tuulesta. Drake, jatkoi Aadolf, -- niiden
onnettomien joukossa on kaksi...
-- Minä tiedän, virkahti Drake...
-- Hyvä on; kun väkenne viime yönä mursi vankilani oven, riensin heidän
vankityrmäänsä, näin sen tyhjänä, ja olen siitä asti koettanut
pysytellä siinä toivossa, että heidän onnistui pelastua. Mutta he ovat
heikkoja, avuttomia naisia, ja minä pelkään... Sanalla sanoen: teidän
on täytettävä pyyntöni, tai minä vaadin, että minut yksin viedään
maihin...
-- Ystäväni, minä en ollenkaan vitkastele suostumasta pyyntöönne, jos
vain jokin keino löytyy sen pelastuksen toimeenpanemiseksi, jota te
tarkoitatte. Olen vain itsekseni aprikoinut, miten sen tulee tapahtua.
Vartijapiirinä on kaiketikin sotaväkeä ja mestauspaikka täynnä
uteliasta, yltiöpäistä kansaa. Jos tyventä jatkuu koko päivä, niin on
muuten aikomukseni laskea ankkuri neljännespenikulman päähän tästä, sen
rannikon läheisyyteen, joka vanhastaan on ollut isieni hallussa. Tahdon
sanoa heidän haamuilleen ja perintötilalleni viimeiset jäähyväiset.
-- Haa, lausui Aadolf Scyllan sivuutettua luodot, joiden taakse
rannikko häipyi näkymättömiin; eräältä kukkulalta, joka kauempana
sisämaassa kohosi muita korkeampana, kieriskeli savupatsaita kirkasta
taivasta kohden. -- Pian! Näettekö?
-- Noitaroviot on jo sytytetty, sanoi Drake. -- Me tulemme liian
myöhään. Mutta kuitenkin...
Hän käski miehistön varustautua aseisiin ja laskea veneet vesille.
Siinä hetkessä astui hänen muistissaan elävänä esiin sen ihanan,
kalvakan neitosen kuva, jonka hän kerran näki matkallaan Pentti Skytten
metsästysmajaan, käydessään Inkerin tuvassa. Hän tiesi tuon tytön ja
hänen äitinsä olevan onnettomien joukossa, ja vaikka hän omassa
mielessänsä kirosi koko yrityksen, johon hän oli suostunut vain
saadakseen Skytten sidotuksi itseensä, päätti hän kuitenkin pelastaa
nuo kaksi naista, jollei saapuisi liian myöhään ja jos se saattoi käydä
päinsä liian suuretta vaaratta.
Veneet laskettiin vesille. Drake ja toinen luutnantti lähtivät mukaan.
Ruys ja osa miehistöä jäivät Scyllaan, joka pantiin metsäisen saaren
taakse sillä tavalla, että kanuunat voisivat suojella miehistöä, jos
tätä koetettaisiin ahdistella, kun sen jälleen piti astua veneisiin.
Miehet olivat varustetut vain sellaisilla aseilla, jotka he saattoivat
kätkeä vaatteisiinsa: puukoilla ja pistoleilla. Drakella ja Skyttellä
oli kuten toisillakin yllään viitat ja öljylakit: jälkimmäistä olikin
laihtuneine kasvoineen ja vankilan ilmassa kalvenneine ihoineen melkein
mahdoton tuntea.
Kokonaisuudessaan tämä joukkue näytti rauhalliselta laivamiehistöltä,
joka autodafeeta nähdäkseen oli tullut maihin. Senvuoksi ei herättänyt
mitään huomiota, kun parvi rantakallioiden yli kuljettuaan kohosi
rinnettä ylös hietaharjulle, jolla mestauspaikka sijaitsi.
Suunnaton ihmisjoukko oli kerääntynyt paikalle. Drake ja Skytte
tunkeutuivat, miehistö kintereillään, vartijapiiriin saakka, joka
ympäröi mestauspölkkyä ja rovioita.
He olivat saapuneet liian myöhään. Pyövelin kirves lepäsi verellä
tahratun mestauspölkyn vieressä, useimmat rovioista olivat jo puoliksi
palaneet ja pyövelin rengit sytyttivät par'aikaa viimeistä.
Vartijapiirin sisässä vastakkaisella puolella seisoivat laamanni Skytte
ja muut oikeuden jäsenet, jotka olivat nämä onnettomat tuominneet, sekä
laamannin vieressä pastori Svenonius, jolle halu olla mestauksessa
läsnä oli antanut voimaa nousta sairasvuoteelta.
-- Täällä ei ole mitään tekemistä. Lähtekäämme takaisin! kuiskasi
Drake.
Aadolf ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt tähän kamalaan
verinäytelmään.
-- Pian pois täältä! Me olemme vaarassa joutua ilmi, jatkoi Drake ja
otti Aadolfia käsivarresta vetääksensä hänet mukanaan.
He seisoivat aivan sotamiesvartijapiirin takana, ja heidän ympärillään
oli Scyllan miehistö, niin että ilmitulemisen vaara ei ollut läheskään
suuri. Mutta samassa käännähti rivissä lähinnä Aadolfia seisova mies --
se oli vanha Rask -- ja hänen katseensa osui sattumalta Aadolfin
kasvoihin. Alussa hän ei näyttänyt tuntevan Aadolfia, sillä hän kääntyi
jälleen pois, mutta kohta hän loi uuden tutkivan silmäyksen
nuorukaiseen aivan kuin tullakseen vakuutetuksi, ettei nähnyt väärin,
ja kuiskasi:
-- Armollinen herra!
Kiinnitettyään näillä sanoilla Aadolfin huomion hän lisäsi nopeasti:
-- Inkeri ja hänen tyttärensä eivät olleet mukana. He ovat viime yönä
karanneet vankilastaan, niinkuin huhutaan.
-- Oletko nähnyt oikein? Oletko varma siitä?
-- Olen.
-- Lähtekää! kuiskasi Drake, joka levottomana oli huomannut heidän
keskustelevan.
Aadolf seurasi häntä.
Paluumatkalla hän kertoi Drakelle mitä oli kuullut. Mutta se ilo, jonka
vanhan Raskin sanat hänessä herättivät, katosi samassa, hänen mieleensä
muistui tuo kamala näytelmä, jonka hän vast'ikään oli nähnyt. Hänet
valtasi kauhea aavistus, että sama kohtalo ennemmin tahi myöhemmin
tulisi Ellin ja hänen äitinsä osaksi, sillä kuinka nämä avuttomat
naiset ajan pitkään voisivat säilyä lain polyyppikäsiin joutumasta,
piiloutua uskonkiihkon kaikissa sopissa vaanivia silmiä? Aadolf
katsahti ylös taivaan sinikantta kohden ja ajatteli Herraa, joka
raamatun sanojen mukaan on lukenut jokaisen ihmisen hiuskarvat, mutta
nuo sanat loihtivat hänen eteensä verisen pään, jonka hän oli nähnyt
roviolla, ruumiin vieressä. Se oli sen nuoren tytön pää, joka syytti
itseään noituudesta, ja sitä koristivat tuuheat vaaleat kiharat, joihin
Aadolf oli nähnyt pyövelin tarttuvan työntäessään sen roviolle
hiiltymään.
-- Ei, ajatteli Aadolf ja painoi katseensa maahan, -- se usko ei ole
muuta kuin hairahdusta, josta ihminen ei tahdo luopua, koska hän tuntee
itsensä liian heikoksi vastustamaan niitä julmia luonnonvoimia, joiden
keskellä hänen olemuksensa versoo. Maan avaruuden päällä vierivät
sokean Sallimuksen voittovaunut, ja rattaat murskaavat kaiken, mikä
tielle sattuu.
Veneet lähtivät rannasta ja palasivat Scyllaan.
Aadolfin näitä miettiessä istui myöskin Drake ääneti ja umpimielisenä.
Hän syventyi siihen arvoitukseen, joka oli pitänyt hänen ajatuksiansa
vireillä aina siitä asti, kun hän pelastui Scyllaan: hän mietti syitä
Vanloon menettelyyn, niitä keinoja, joiden avulla hänen oli onnistunut
saada salaliitto ilmi, ja hänen lausumiansa sanoja, kun hän luuli
Draken olevan hänen vallassaan.
Sitä arvoitusta Drake ei voinut selittää: hän ei mistään voinut löytää
avainta siihen.
Mutta sitä miettiessään hän alkoi tuntea omituista mielenahdistusta;
hänestä tuntui, kuin olisi joskus, kauan aikaa sitten, nähnyt Vanloon
kasvot, hän ei tiennyt milloin ja millaisissa oloissa ... hänen
pohjaltaan taikauskoinen mielensä alkoi kuohua, ja hän rupesi
tuossa salaperäisessä miehessä aavistamaan yliluonnollisen
maailmanjärjestyksen sanansaattajaa, järjestyksen, jonka lakeja hänen
paha omatuntonsa joskus varomattomina hetkinä kauhistui.
Scylla nosti taas ankkurin. Oli rasvatyyni. Täytyi laskea
hinaajaveneitä vesille, että priki saataisiin paikaltaan liikahtamaan.
Tämän työn kestäessä Aadolf Skytte tuli lähemmin tarkastaneeksi toisen
luutnantin kasvonpiirteitä. Ne olivat hänestä tutut. Ne muistuttivat
nuoresta miehestä, jonka hän yliopistossaoloaikoinaan oli tullut
päällisinpuolin tuntemaan ja jonka kohta senjälkeen sattuneet
vastoinkäymiset herättivät yleistä huomiota. Hän meni toisen luutnantin
luo ja sanoi:
-- Emmekö ole ennen nähneet toisiamme paremmissa oloissa?
-- Mahdollista kyllä, vastasi tämä.
-- Te olette Feliks Ligelius?
-- Vaiti, lausui toinen luutnantti, ja Skytte näki hänet ensikerran
vakavana. -- Isäni nimi ei ole enää minun nimeni enkä tahdo sitä
mainittavan _täällä_. Nimeni on Feliks, ei muuta.
-- Lempo soikoon, lisäsi hän, -- että kuitenkin tunsitte minut! Minä
olisin tuskin tuntenut teitä, jollen olisi kuullut nimeänne. No, terve
tuloa meidän seuraamme, vapaaherra Skytte! Kaikkein vähimmin odotin
näkeväni teidät täällä, mutta ... _quo fata trahunt retrahuntque
sequamur_. [Menkäämme minne onnettaret ohjaavat.]
Puhelu keskeytyi, sillä Aadolf huomasi, ettei se ollut toiselle
luutnantille mieleen.
Nuori Ligelius oli papin poika ja oli yliopistossa tullut tunnetuksi
ahkeruudestaan ja erinomaisista hengenlahjoistaan sekä liiallisesta
kunnianhimostaan, ylpeästä mielenlaadustaan ja seikkailevasta
luonteestaan. Päätettyään oppijakson hän tuli opettajaksi ylhäiseen
perheeseen, mutta kun hän täällä rakastui talon tyttäreen ja nuorten
hellä, viaton suhde pian tuli ilmi, ajettiin hänet häpeällä pois. Hän
palasi senjälkeen Upsalaan. Eräs nuori korkea-aatelinen ylioppilas,
puheenalaisen perheen sukulainen, oli sen maakunta-yhdistyksen
_inspector illustris_, johon Ligelius kuului. Tämä herra, joka katsoi
"sukunsa halventajan" julkealla rakkaudellaan loukanneen häntä
samoinkuin hänen sukuaan, ja joka ei muuten voinut kärsiä
Ligeliuksen ylpeätä ja itsenäistä luonnetta, solvaisi häntä kerran
eräässä julkisessa tilaisuudessa. Ligelius vastasi solvaukseen
kaksintaisteluhaasteella. Hänen riitamiehensä ei sitä hyväksynyt, vaan
sai aikaan sen, että Ligelius haasteensa tähden karkoitettiin
yliopistosta. Samana päivänä, kun karkoitustuomio luettiin, Ligelius
haki riitakumppaninsa tämän asunnosta, pakotti hänet tappelemaan ja
antoi hänelle miekanpiston, joka oli vähällä viedä nuoren inspehtorin
isiensä luo. Samana yönä Ligelius pakeni Tukholmaan, meni ulkomaiseen
jaalaan ja poistui isänmaastaan. Senjälkeen hän oli kokenut vaiheita,
joiden kertominen täyttäisi paksun kirjan. Ajatellessaan tulevaisuutta,
jolta hän itse oli niin paljon odottanut, mutta joka nyt oli pirstoiksi
rauennut, hän tuli onnettomuudessaan hillittömäksi: muistojansa
hälventääkseen hän antautui hurjaan seikkailuelämään. Hän oli elänyt
intiaanien ja malaijien, bukanierien ja merirosvojen, sanalla sanoen
sellaisten ihmisten parissa, joissa mitä parhaimmat avut kätkeytyivät
kuin helmet törkeimpien paheitten liejuun, villien, seikkailijain,
henkipattojen ja pahantekijäin seurassa. Kaikkialla hän oli näitten
joukossa kohonnut vaikuttavaan asemaan ja ihmetyttänyt muita, sillä hän
osasi kiihoittaa ympäristönsä avut ja paheet korkeimmilleen, mutta
tyydytystä ei hänen rauhaton sielunsa löytänyt mistään: haikea epätoivo
oli kiidättänyt häntä maasta maahan, mereltä merelle, seikkailuista
seikkailuihin, kunnes hän koti-ikävän valtaamana palasi isiensä maahan.
Sinne saavuttuaan hän oli mennyt kotiseudulleen, hiipinyt isänsä majan
ympärillä, kunnes hän taattonsa tuntematta oli saanut nähdä hänen
kasvonsa, oli sitten käynyt äitinsä haudalla, lapsuutensa kisatanhuilla
ja taas rientänyt pois. Isänmaa poltti hänen jalkainsa alla. Hänellä ei
ollut siellä muuta tekemistä, ja hän päätti senvuoksi lähteä uusia
onnen vaiheita kokemaan. Tukholmassa hän oli meriväenkapakoissa
kohdannut pari Länsi-Intian aikuista toveria ja näitten kanssa ottanut
pestin herra Sakari Jansenilta, sitten kun hän tämän persoonassa oli
oppinut tuntemaan vanhan, vielä muistissa elävän merirosvon Ruysin.
Sellainen oli lyhykäisyydessään toisen luutnantin elämäntarina.
Hinausta jatkettiin, kunnes Drake käski uudelleen laskea ankkurin.
Scylla oli silloin osaksi alastomain, osaksi metsäisten saarten
keskellä erään vähäisen lahden suulla, jonka rantoja peitti
mustanpuhuva havumetsä. Se oli Sjövikin satama.
Scylla ei ollut yksin. Kiväärinkantomatkan päässä siitä, mihin se oli
kiinnitetty, oli toinenkin alus, jota tavallinen silmä ei voinut nähdä
ja jonka miehistö nukkui ikuista untaan. Vedenpinta levittäytyi tyynenä
ja kimmeltävänä mastonhuippujen päällä, ja kalat kisailivat kannen
yläpuolella.
Ainoa, joka näki tuon toverin, oli vanha Ruys. Hänen silmänsä eivät
tosin olleet terävämmät kuin monen muunkaan, mutta hän näki kuitenkin
laivan ikäänkuin kajastuksena lepäävän entisellä ankkuripaikallaan. Hän
tunsi taas sen vesilinjat, takilan ja jokaisen raa'an, purjeet ja
touvit; kuulipa hän hurjaa sorinaakin sen kannelta ja näki reelingin
yläpuolella kalpeita kasvoja, jotka herkeämättä tuijottivat häneen.
Syynä tuohon tilapäiseen tarkkanäköisyyteen oli epäilemättä se, että
Ruys yön ja aamun kuluessa oli tirkistellyt syvemmälle kannun pohjaan
kuin kukaan muu. Hän oli ensin runsaasti naukkaillut molempien
ystäviensä, vanhojen merirosvojen keralla ja sitten hinausmatkalla
vähänväliä täyttänyt ja tyhjentänyt pikarinsa; mutta alkoholihöyryt
lienevät varmaankin synkän, umpinaisen mielialan vaikutuksesta
kokoontuneet johonkin määrättyyn paikkaan aivoissa, missä
mielikuvitusvoiman välineillä lienee sijansa, ja jättäneet muut
aivosolut entiseen tilaansa, sillä paitsi silmien haljakkaa, kalamaista
kiiltoa ei ollut mitään, mikä olisi ilmaissut hänen nauttineen liiaksi
väkeviä, ja tehtävänsä laivalla hän hoiti yhtä säntillisesti kuin
ennenkin.
Nyt hän seisoi käymäsillalla, tuijotti kummituslaivaan ja pyyhki
tuskanhikeä otsaltaan. Ja mitä kauemmin hän tuijotti, sitä enemmän
muuttui ympäristö sellaiseksi kuin se oli ollut hänen viimeksi
käydessään täällä. Aurinko paistaa heloitti niin kirkkaasti ja
lämpimästi kuin kesäisenä päivänä ainakin, mutta Ruysin silmissä se
muuttui öiseksi kuuksi, sen loisto syksyiseksi kuutamoksi, ja hän
kuulosti, eikö rannan kallioilta kuuluisi samainen merkki, joka silloin
kutsui häntä isäntäänsä vastaan.
Näistä mietteistään havahdutti Ruysin Draken ääni. Hän sai vaivoin
käännetyksi katseensa pois siitä kohdasta, johon se oli kiintynyt, ja
astui kapteenin luo.
-- Tänään ei ole tuulta odotettavissa, sanoi Drake. -- Jäämme siis
tähän. Minä menen maihin ja palaan vasta yön seuduissa. Jos läsnäoloani
tarvitaan, niin olen Sjövikissä, jonne suorin tie käy tuon lahden
perukasta. Poissaollessani on sinun harjoitettava laivuetta hoitamaan
purjeita minun komentotapani mukaan.
-- Niinkuin käskette, vastasi Ruys. -- Kuulkaa, kapteeni, jatkoi hän
puoleksi kuiskaten, -- näettekö tuota?
Hän luuli viittaavansa kummituslaivaan, mutta osoittikin siihen
paikkaan merenpohjaan, mihin kuunari oli upotettu.
Drake vastasi vain luomalla synkän katseen ensimmäiseen luutnanttiinsa,
ja käski hänen laskea alas laivaveneen.
Drake kysyi Skytteltä, tahtoiko tämä lähteä hänen seurassaan maihin.
Vastaus oli kieltävä, kuten hän salaa oli toivonutkin, mutta Skytte
pyysi, että hän sensijaan ottaisi mukaansa Sjövikiin erään kirjeen,
jonka sitten joku Draken palvelijoista seuraavana aamuna voisi
toimittaa perille Signildsborgiin.
-- Kernaasti, vastasi Drake, -- mutta kirjoittakaa varovasti älkääkä
pienimmälläkään viittauksella ilmaisko sitä henkilöä, jonka kanssa
tulette onnenteitä taivaltamaan. Kustaa Drake on kuollut kaikilta
muilta paitsi teiltä.
Aadolf lähti kirjoittamaan kirjettä. Se oli hänen äidilleen. Hän kertoi
karanneensa vankeudesta erääseen laivaan, jolla hän nyt lähtisi
onneansa etsimään vieraisiin maihin. Loppuun hän liitti herttaiset
jäähyväiset äidilleen ja isälleen ja lupasi, että jos hänen suotaisiin
elossa pysyä, niin hän kerran, kun aika olisi parantanut vanhat haavat,
palaisi tahrattomin mainein isänmaahansa ja kotiinsa.
Tällävälin Drake oli riisunut merimiesvaatteet yltään ja pukeutunut
säätynsä mukaisesti. Hän otti kirjeen, antoi Ruysille ja Feliksille
tarkempia määräyksiä ja soudatti senjälkeen itsensä maihin.
Hänen poissaollessaan Ruys ja Feliks harjoittivat miehistöä
merkkipillin mukaan hoitamaan purjeita. Huviksensa Skytte katseli
jonkin aikaa harjoituksia, jotka kohta alkoivat sujua jotakuinkin
hyvin, kun monet laivueesta olivat meritoimiin harjaantuneita miehiä ja
olivat oppineet ammatin erilaisilla laivoilla, kuten sota-aluksilla,
kauppalaivoilla ja kaappareilla. Mutta ennen pitkää Aadolfin valtasi
uupumus: hän ei ollut kahtena viime vuorokautena silmiänsä ummistanut.
Hän meni peräkajuuttaan, heittäytyi sohvalle ja vaipui rauhattomaan
uneen.
Hänen herätessään oli aurinko laskenut ja iltakylmä tunki avoimista
ikkunoista sisään. Toinen luutnantti näyttäytyi ovessa.
-- Hoo, te olette valveilla, Skytte, sanoi hän. -- Hyvä on! Tyventä
jatkuu, taivas näyttää likaisen harmaalta, ja kohta alkaa sataa. Mutta
en minä sitä tullut ilmoittamaan, vaan tahdoin kysyä, haluttaisiko
teitä kapteeni Beckeriä odottaessamme katsahtaa siihenkin loukkoon,
joka on minun ja Ruysin yhteisenä asuntona tässä kaikin puolin
kunnioitettavassa aluksessa. Mitä arvelette? Luulisinpä olevan syytä
henkilöillä, jotka kohtalo on kytkenyt samoihin kahleihin, tehdä
lähempää tuttavuutta. Teidän sopii valita. Jos mieluummin tahdotte olla
yksin, niin saatte olla varma siitä, että minä tuntikausia tulen
kiusaamaan teitä huilujuoksutuksillani.
-- Minä suostun ehdotukseenne, vastasi Skytte, -- semminkin koska uskon
meistä tulevan ystävykset.
-- Hoo? Se olisi ilahduttavaa... Auttakaa siinä tapauksessa minua
hauskuttamaan Ruys-vanhusta, joka tänä iltana on vallan houruna. Lienee
syy ilmassa. Ukolla on paksu veri ja sydämessä hänellä, niinkuin
muillakin, jonkinlainen mato, joka tavallisesti herää ja kalvaa
sydänjuuria tällaisena hetkenä, kun yö on yllättänyt, taivas lupaa
sadetta ja sydämen sykyttäjä haluaa nukkua. Ukko odottaa meitä
vastamainitussa loukossa viinipullon ja aterian ääressä, joka
viimeksimainittu on parhaimpia mitä Scyllan kokki ankaralle
päällystölleen voi saada varatuksi.
Skytte seurasi toista luutnanttia tämän ja Ruysin yhteiseen kajuuttaan.
Vanha merirosvo istui pulloilla ja pikareilla täytetyn pöydän ääressä
edessään lamppu, jonka valo lankesi hänen tuskaisille kasvoilleen. Hän
näytti nuorten astuessa sisään heräävän syvistä mietteistä, sillä hän
hätkähti ja loi heihin älyttömän katseen.
Kajuutan ulkoasusta näkyi, etteivät ensimmäinen ja toinen luutnantti
pitäneet liian tarkkaa huolta mukavuudesta.
Aadolf maisteli vain vähäisen pöydälle pantuja ruokia, vaikka ne
olivatkin kaikeksi kunniaksi keittäjälle, mutta otti sitä innokkaammin
osaa juominkiin, sillä hän tunsi kiihoittavien aineiden tarvetta. Seura
oli hänen mielestänsä kaikkea muuta kuin hupainen. Vanhan Ruysin
katkonaiset sanat, hänen hajamieliset, sekavat vastauksensa, hänen
kelmeät, värisevät huulensa, hänen iljettävä teeskennelty irvinaurunsa,
kun hän tuontuostakin oli käsittänyt jonkin toisen luutnantin
kokkapuheista ja katsoi seurustelutavan vaativan, että tuli näyttää
hilpeältä, tekivät Aadolfiin varsin vastenmielisen vaikutuksen, jota
ent. ylioppilaan huima, remahteleva rattoisuuskaan ei saanut
vaimennetuksi. Heissä kummassakin ilmeni epätoivo, joka vain tuli eri
tavalla näkyviin, ja Aadolf joi hurjasti tuota tulista viiniä
päästäkseen siitä jäätävästä, pöyristävästä tunteesta, joka oli
vallannut hänet uusien tuttavien parissa.
-- Hoi, vanha merikarhu, sanoi toinen luutnantti, kun jo kauan oli
ryypiskelty, ja löi Ruysiä olalle, -- mikä sinua vaivaa? Onko sinun
uni? Etkö juo enää? Sinun täytyy, ukko.
Nuorukainen täytti uudestaan vanhan merisissin pikarin.
-- Säälikää häntä, sanoi Aadolf katsahtaen Ruysiin, joka oli
lyyhistynyt kokoon ja yhä ääneti tuijotti eteensä. -- Hän näyttää jo
saaneen kylliksi.
-- Vielä mitä, sanoi Feliks. -- Minä tunnen hänet. Hän on meren
kaltainen, joka ei tule koskaan täyteen, vaikka siihen kuinka monta
virtaa purkaisi vetensä. Juo, äijä, ja ole iloinen! Viini tekee sinut
nuoreksi, iloiseksi, vilkkaaksi, rohkeaksi ... viini tekee sinut
onnellisemmaksi kuin yksikään Jumala... Mutta, saakeli, on totta, mitä
sanotte: hän ei ole kaltaisensa. Ensikertaa minä näen miehen jäävän
alakynteen Bakkuksen kanssa otellessa.
Ruys avasi huulensa ja mutisi:
-- Minä tulen...
-- Hyvä, hän murtaa äänettömyytensä sinetin ja aukoo kaunopuheisuutensa
sulut. Jatka, äijä! Sanoit tulevasi. No niin, se on, että tulet
itseesi.
-- Se on, virkkoi Ruys ojentautuen suoraksi ja katsahtaen täysin
itsetietoisena ympärilleen, -- se on, minä tulen niiden luo, jotka
kutsuvat minua.
-- Hyi, ukko! Olet juovuksissa ja hulluttelet. Ylös kannelle ja hurauta
sangollinen vettä niskaasi!
-- Hurautan enemmänkin.
-- Sitä parempi.
-- Voi ... isänmaani ... tilani Alkmaar ... ja huvilani meren
rannalla... Kaikki helvetissä! jupisi Ruys.
-- Mitä horiset?
-- Hullutuksia... Täytä pikarini, ukuli!
-- Alathan jo voimistua. Pikarisi on jo täysi. Kippis, vanha toveri.
-- Se oli viimeinen pikari se, sanoi Ruys tyhjennettyään juomamaljan.
-- Nyt otan virkistävän kylvyn, ja sitten on kaikki niinkuin olla
pitää. Feliks, kun kuulet Draken merkkipillin, niin ole varuillasi...
-- Ole huoleti!
-- Ja sano, että ellei hän seuraa kutsua, niin he ennen pitkää tulevat
ja vievät hänet väkisin.
-- Viini on pannut aivosi sekaisin. Ylös ja kaada kaksi, kolme, neljä,
viisi sangollista hupsuun päähäsi! Käske sitten ja minä tottelen!
-- Niin todellakin! Olin unohtaa ... jatkoi Ruys ottaen
vyöhyttaskustaan avaimen, jonka hän antoi Feliksille. -- Kuule, sinä
sulaton myrskylintu, tuossa kaapissa on moniaita kukkaroita ja
tukaattikääryjä. Sinun pitää jakaa ne vanhojen toverieni, Parkerin ja
Sullivanin kanssa. Luotan rehellisyyteesi.
-- Antaisit lahjojesi olla jakamatta, kunnes selvenet; voisi muuten
käydä katumoiksesi.
-- Ei, kun lähtee uudelle matkalle, niin ei mokomista pikkuseikoista
pidä liioin väliä. Minä menen nyt ylös kannelle ja annan herrain jatkaa
huvia niin kauan kuin sitä voinee kestää.
Ruys poistui kajuutasta.
-- Onneton tuo vanhus on sydämenperukoitansa myöten, sanoi Skytte
Ruysin lähdettyä. -- Hänellä näkyy olevan jotakin omallatunnollaan...
-- Hän on humalassa, vastasi Feliks lyhyesti.
-- Ja teissä, Ligelius ... teissäkin piilee iloisen pilanne alla
pohjaton epätoivo. Me olemme kumpikin onnettomia, mutta te enemmän kuin
minä. Juokaamme paremman tulevaisuuden, sankarielämän ja jalon kuoleman
malja!
-- Ihmiskunnan hävityksen, maailmanpalon, maan atomeiksi murskaamisen
malja! huusi Ligelius ja kalahdutti pikariansa Skytten pikariin.
-- Minä tunnen kiintymystä teihin, Ligelius, jatkoi Skytte. --
Ensimmäiset vastoinkäymisenne ovat minulle tutut. Te olette hiukan
vanhempi minua, olette sivistynyt mies, ja kohtalomme voivat kauankin
liittyä yhteen. Ojentakaa sentähden kätenne ystävyyden merkiksi!
-- Toveruuden, vaaroissa auttajan merkiksi, vastasi Ligelius ja puristi
hänen kättänsä, -- mutta ystävyyden merkiksi ei koskaan! Älkää
ihmetelkö! Minä selitän tarkemmin. Te pidätte minua onnettomana.
Niinhän olen, mutta kukapa ihmiskunnan myriadeista voi valehtelematta
sanoa: minä olen onnellinen? Oleminen ja onnettomuus ovat ajan pitkään
samaa. Harvat ne hetket, joiden iloon ei sekoittuisi katkeria muistoja
tai tulevaisuuden pelkoa, ja moiset hetket ovatkin liikanaisen
kiihoituksen eivätkä terveen tilan hetkiä. Minä en saata valitella
osaani, sillä olen nauttinut enemmän kuin useammat muut. Olen kuullut
kainon, viattoman immen sopertavan, että hän rakasti minua ... eikö se
ollut autuas hetki? -- ja minulla on ollut ystävä... Se oli bukanierien
luona San Domingossa. Noitten hurjain konnien joukosta tapasin lapsen
-- pojan, jolla oli tytön lempeät kasvonpiirteet ja sankarin sydän. Kun
hänen tuli lakiemme mukaan valita itsellensä kasvatusveli, valitsi hän
minut. Hän kaatui minun rinnallani taistelussa espanjalaisia vastaan.
Mikä kelpo poika pelottomine, säteilevine silmineen ja härän vereen
tahrattuine nahkahaarniskoineen! Poikanen, joka ei ollut koskaan
valehdellut, ei koskaan vilpistellyt, ei koskaan pelännyt; joka nälkää
nähdessään antoi leipänsä häntä nälkäisemmille; joka aina oli valmis
antamaan iskuja röyhkeille ja sydämettömille; joka ei kärsinyt nähdä
eläintä rääkättävän, mutta hymyili omille tuskilleen ja kuoli pilapuhe
huulillaan! Oi, saadapa kuolla niinkuin hän -- nuorena, iloisena,
puhtaana syntisen maailman saastasta, elettyään pojan elämää, joka ei
ole ollut muuta kuin satua, seikkailua, leikkiä ja haaveilua!
Ligelius heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvot käsiinsä.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän nousi jälleen ja lausui
muuttuneella äänellä:
-- Turkin vietävä, luulenpa että olen ollut heikko ... ollut naurettava
... minä olenkin juonut paljon, ja te voitte tämän purkauksen lukea
viinin ansioksi. Minä olen muutoin iloinen sielu. Maljanne, Skytte!
Toinen luutnantti lähti kajuutasta käväistäkseen kannella ja
tarkastaakseen vahdissa olevaa miehistöä. Skytte seurasi häntä. Hän
kysyi Ruysiä. Kukaan ei ollut nähnyt häntä. Etsittiin kaikkialta ja
löydettiin vihdoin hänen viittansa kapteenin kajuutan ikkunan alta.
Vanha merirosvo oli tämän ikkunan kautta sukeltanut mereen, uinut
siihen paikkaan, mihin kuunari oli upotettu, ja mennyt siinä pohjaan.
Ensimmäisen luutnantin katoaminen teki syvän vaikutuksen miehistöön.
Sitä pidettiin onnettomana enteenä, ja joka miehen valtasi alakuloisuus
ja synkät aavistukset, joita keskinäiset huomautukset vain vahvistivat.
Skytte ja Ligelius, jotka muistelivat Ruysin kummallista käytöstä ja
sekavaa sieluntilaa, olivat melkein varmat hänen kohtalostaan. Ligelius
käski kumminkin panna laivaveneet vesille ja tutkia laivan lähintä
ympäristöä. Eräs veneistä palasi kohta tuoden mukanaan ruumiin, joka
oli löydetty rantakallioista lohjenneiden graniittijärkäleiden välistä,
mitkä suojasivat rantaa aaltojen tyrskyiltä.
Yö oli pimeä ja kauan oli jo sataa rapistellut. Sytytettiin laivalyhdyt
ja kokoonnuttiin ruumiin ympärille. Siinä oli vain kamalia jätteitä
jostakin ruumiista, joka nähtävästi kauan oli ollut vedessä. Kasvot
olivat näet miltei kokonaan mädäntyneet, ja turvonneita jäseniä
verhosivat vaateriekaleet.
-- Vaikea on sanoa, kuka tuo eläessään on ollut, huomautti toinen
luutnantti. -- Miehet, toimittakaa, että hän saa rauhan rauhattomassa
haudassaan. Hankkikaa säkki ja luoti ja vierittäkää raato takaisin
mereen! Useimmat meistä saavat kai käydä samaa tietä.
Luutnantin käsky täytettiin. Muut veneet palasivat toinen toisensa
jälkeen, mutta eivät tienneet mitään Ruysistä. Miehistö kokoontui
pienissä ryhmissä kannelle ja puheli kuiskaten näistä tapauksista.
Silloin tällöin kuului pimeässä yölintujen surullinen rääkynä rannan ja
ympärillä olevain saarten vinkaloista.
-- Rupeaa tuulemaan, sanoi toinen luutnantti Skyttelle; -- luulenpa,
ettei Becker enää malta viipyä maissa. Hänen pitänee kohta olla täällä.
Haluatteko vaihteen vuoksi lähteä mukaani rantaan ja odottaa häntä
siellä?
Aadolf myöntyi.
Pursi soudettiin lahden pohjaan. Vähäistä ennen, kun tultiin rantaan,
vingahti Draken merkkipilli.
Drake oli hämärään asti oleskellut Sjövikissä. Hän oli yksin
käyskennellyt autioissa suojissa ja tuntikausia viettänyt
tornikammiossa, jossa hänen laboratoorionsa sijaitsi. Vanloo kummitteli
hänen ajatuksissaan: hän muisteli kaikkia tässä huoneessa hänen
seurassaan viettämiään hetkiä, tutkisteli kaikkea, mitä heidän
välillään oli tapahtunut siitä lähtien, kun Pentti Skytte oli esittänyt
heidät toisilleen. Mutta hän ei mistään keksinyt yhteyttä näitten
muistojen ja sen arvoituksen välillä, jota hän turhaan koetti
selvittää.
Ennen illan hämärtymistä hän istuutui kirjoittamaan. Sinetöityään
kirjeen hän kutsutti ratsupalvelijansa.
Nuori Pekka tuli saapuville. Drake kysyi häneltä yhtä ja toista
Signildsborgin oloista, ja Pekka, joka päivällisen aikaan oli kohdannut
Hannan, osasi antaa isäntänsä kysymyksiin oikeat vastaukset. Muun
muassa hän kertoi, että laamanni noitien mestauksen jälkeen oli
matkustanut Tukholmaan, joten vapaaherratar ja Maria olivat yksin
kotona.
Pekan käskettiin senjälkeen heti kohta ratsastaa Signildsborgiin, antaa
kirje Hannalle ja huomauttaa erityisesti, että Hanna, näyttämättä sitä
kenellekään muulle, antaisi sen neidilleen. Pekan tuli sitten palata
Sjövikiin, mutta jättää hevosensa torppaan järven rannalle molempien
hovitilusten rajalle.
Pekasta tämä oli mieleinen tehtävä, ja hän lähti muita mutkitta
matkaan.
Illansuussa hän tuli takaisin. Asia oli toimitettu. Toipa hän vielä
pienen kirjelipunkin siltä, joka oli kirjeen vastaanottanut.
Drake antoi Pekan mennä. Jäätyään yksin hän mursi kirjeen ja luki
seuraavat rivit:
"Kustaa Drake, minä alan pelätä Teitä. Puoliyön hetki minua
kauhistuttaa. Taivaan nimessä, älkää tulko!"
-- Hyvä on, sanoi Drake ja repi kirjeen palasiksi. -- Minä tulen.
Vähän ennen puoliyötä Drake satuloitsi itse hevosen, kääriytyi viittaan
ja lähti ainaiseksi isiensä talosta.
Kaikki oli hiljaa tällä hetkellä yksinäisessä linnassa. Vanha
portinvartija vain valvoi: leini ja muut vaivat estivät häntä unen
virkistystä nauttimasta. Kun hevoskavioiden kapse kajahti
porttiholvissa, aukaisi hän pienen kammionsa oven ja astui ulos,
toisessa kädessä lamppu, toisessa avainkimppu.
Hän nosti lampun ratsastajan kasvojen tasalle ja lausui:
-- Armollinen herra, tekö siinä todellakin olette?
-- Miksi niin kysyt?
-- Teidän haamunne on usein ilvehtinyt kanssani viime öinä, herra. Olen
kuullut kolkutettavan porttia, ja kun olen aukaissut, on aivan kuin te
olisitte ratsastanut sisään, mutta aamulla ette ollut linnassa.
-- Sinä olet vanha, heikkonäköinen ja taikauskoinen. Siitä johtuvat
moiset näyt. Jää hyvästi, vanhus! Isäntäsi ei ole täst'edes enää
häiritsevä yörauhaasi.
-- Minun yörauhastani ei kannata puhua, mutta ollessani nuori, niinkuin
te, sain kyllin unta, tämänkaltaisina öinä semminkin.
-- Haudassa saat ennen pitkää nukkua tarpeeksi. Hyvästi, vanha
uskollinen palvelija!
Sjövikin portti suljettiin viimeisen kerran viimeisen Drake-sukuisen
isännän jälkeen.
Drake ratsasti edelleen Signildsborgia kohti, alussa hiljalleen, sitten
ravakammin, sillä tuulen leyhyttelyä tuntui sateessa, ja hän ajatteli
Algernon Sidneytä, jonka purjeita se jo ehkä pullisteli.
Matkalla hän pysähtyi ennenmainitun torpan luo, nouti Pekan sinne
jättämän hevosen ja jatkoi ajoaan kuljettaen sitä suitsista, kunnes
tuli Signildsborgin lehtikujaan. Siinä kytki hän hevoset puuhun ja
aukaisi rautaportin, joka kahden taivaankantta kannattavan
Atlas-patsaan välistä johti aukeaan linnanpihaan.
Vanha herraskartano uinaili levossa. Kaikkialla oli pimeätä ja
hiljaista. Vain yhdestä ikkunasta tuikki valoa. Kahlekoirat, jotka
yöksi tavallisesti laskettiin valloilleen, rupesivat äreästi haukkumaan
ja lähestyivät uhaten yöllistä tulijaa, mutta huomattuaan tämän
tuttavaksi vaikenivat ne ja ryömivät koppeihinsa.
Drake hiipi portaita ylös, kulki kepein, kuulumattomin askelin pitkän,
pimeän eteisen läpi ja pysähtyi viimeisen oven luo. Hän haparoi
pimeässä lukkoa, avasi oven hiljaa ja astui sisään.
Huonetta valaisi lamppu. Sisällä istui mustapukuinen nainen otsa
painettuna ikkunaruutuun, kuunnellen sateen surunvoittoista rapinaa.
Hän säpsähti oven jysähtäessä kiinni, nousi ja kiinnitti tumman,
säteilevän katseensa edessään seisovaan olentoon.
Samassa tuokiossa kuului linnanpihalta säännöllisin väliajoin
uudistuvaa rämähtelyä. Tornikello ilmaisi lyönnillään puoliyön ajan.
-- Puoliyön hetki! kuiskasi Drake ja tarttui tytön käteen. -- Tule!
-- Te olette täällä ... ja minähän rukoilin, ettette tulisi, lausui
Maria Skytte ja astui vapisten taaksepäin.
-- Vaikka olisit rukoillut minua polvillasi, olisin sittenkin tullut.
Maria, minä rakastan sinua, ja sinun täytyy seurata minua jakamaan
kohtaloni myrskyisellä merellä. Minä taistelin vast'ikään voittaakseni
kuningattaren kruunun kutreillesi. Taistelu on menetetty: minä olen
lainsuojaton; joka tuulahdus, joka painaa sadekuuroa tätä ikkunaa
vastaan, tuo vainolaiseni lähemmäksi minua. Tule! Ei mitään epäröintiä!
Minä tunnen sinut: sinä olet kaksoissieluni, ja jos naisellinen
vaistosi hetkeksi on saanut voiton tarmokkaasta hengestäsi, niin minä
tottelen vain sisäistä tahtoasi, kun nyt vannon, etten välitä
pelostasi, että olen kuuro rukouksillesi, että sinun täytyy seurata
minua, vienpä sinut sitten vaikka väkisin täältä.
Kustaa Drake tarttui Marian vyötäröön ja tahtoi nostaa hänet syliinsä.
Neiti Skytte riuhtaisi itsensä irti.
-- Kuulkaa, sanoi hän, kun Drake jälleen läheni häntä, -- kuulkaa minua
ja...
-- Maria, sanasi ovat turhat. Minä tunnen sinut, minä olen katsonut
sisimmälle sieluusi. Sinä rakastat minua...
-- En, lausui Maria silmät säteilevinä, -- minä en rakasta sinua...
-- Valehtelet. Sinä rakastat minua, tahdot seurata minua, olet
varustautunut tätä hetkeä varten. Miksi olisit täällä muuten,
vaatetettuna, valvoen, odottaen? Teeskentely on meidän välillämme
tarpeeton. Me olemme määrätyt sulautumaan yhteen kuten sadepisarat
tuolla ulkona...
-- Anna minun puhua! Minä seuraan sinua ... minä olen valvonut ja
odottanut seuratakseni sinua...
-- Haa! huudahti Drake, sulki hänet syliinsä ja painoi tulisen
suudelman hänen huulilleen.
-- Niin, jatkoi Maria, -- minä seuraan sinua, en rakkaudesta, vaan
epätoivosta...
-- Epätoivosta? No niin, epätoivo on luja rengas, mahtava side, joka
kytkee lujasti toisiinsa kaksi epätoivossa ahertavaa sielua. He hakevat
toisiansa, täyttääkseen toinen toisellaan oman tyhjyytensä...
-- Niin on, sanoi Maria, -- sieluni etsii sinun sieluasi, ja jos
milloinkaan saatan toista rakastaa, niin olet sinä se, sillä sinä olet
mieleiseni mies, Drake, minä olen tämän yön yksinäisinä hetkinä
tukahduttanut sydämeni äänen ja pohtinut järjen vaa'alla, niinkuin
koronkiskuri punnitsee ja laskee voittoa, ja tappiota. Olen itselleni
sanonut, että jos jään tänne, niin jään vain riutumaan jokapäiväisten
ihmisten pariin, viettäen verkkaan kuluvia päiviä, jotka kaikki ovat
toistensa kaltaisia eivätkä yksitoikkoisuudellaan voi saada minua
unohtamaan itseäni. Jos seuraan sinua...
-- Niin voit taisteluissa ja myrskyissä unohtaa ja oppia rakastamaan
sitä ainoata, joka on rakkautesi arvoinen, joka on niin varma
sydämestäsi, ettei hän viitsi edes kysyä, kuka hänen kilpailijansa on.
Nytpä tunnen sinut taas, Maria, ihana immyt, seikkailijan uljas
morsian!... Hevoset odottavat ulkona ... ja Scylla tahtoo levittää
purjeensa yön tuuleen... Emme saa hukata silmänräpäystäkään...
Drake tarttui Marian käteen. He riensivät ulos. Drake heitti viittansa
hänen hartioilleen, pani leveälierisen hattunsa hänen päähänsä
suojellakseen häntä sateelta, vei hänet linnanpihan poikki, nosti hänet
satulaan ... ja he laukkasivat pois rinnakkain.
Vasta kun he olivat päässeet Sjövikin herraskartanon ohi ja kun metsä,
jonka läpi tie kulki hovin satamaan, oli heidän edessään, hiljensi
Maria hevosensa kulkua. Hän hengähti syvään: hänen muistojensa tienoo
oli nyt hänen takanansa, pimeä tuntemattomuus edessä. Hänen sielussaan
alkoi herätä ajatuksia, jotka häntä itseänsäkin peloittivat ... mutta
hän ei tahtonut horjua, ja hän kannusti hevostaan saavuttaakseen
pikemmin sen päämaalin, jossa oli myöhäistä enää empiä.
Drake ratsasti ääneti hänen rinnallaan, kunnes he saapuivat lahden
rantaan.
-- Nyt ollaan perillä, sanoi hän voitonriemuisella äänellä,
seisahduttaen hevosensa Marian viereen; ja samassa hän kiersi kätensä
tytön uumille, aivan kuin viime hetkessä varmistuakseen siitä, että
saalis oli tallella. -- Tuuli kiihtyy, aallot ovat heränneet,
luonnonvoimat auttavat meitä. Sano nyt hyvästit menneisyydelle! Sinulle
alkaa uusi elämä, tyttöni ... seuraavassa tuokiossa keinut jo merellä.
Drake nosti pillin suulleen ja puhalsi merkin. Lahdelta kuului airojen
loisketta, joka lähenemistänsä läheni.
-- Kas niin, lemmikkini, -- sanoi hän astuessaan alas satulasta ja
taputti lempijuoksijansa kaulaa, -- nyt sinä viimeisen kerran kannoit
isäntääsi. Ole vapaana. Hyvästi!
Hän nakkasi suitset hevosen kaulaan, ja elukka, joka halusi talliin,
hirnahti hiljaa, kääntyi ja katosi pimeään.
-- Ohoi! Becker! kuului toisen luutnantin ääni rannalta.
-- Täällä! vastasi Drake ja tarttui Marian käteen auttaaksensa hänet
alas satulasta.
Mutta tuskin Drake oli tuntenut tämän käden vapisevan hänen kädessään,
kun Maria äkkiä riistäytyi irti. Maria oli rannalla keskustelevien
äänistä erottanut sen, jonka sointu tunkeutui syvälle hänen
sydänjuuriinsa asti.
-- Se on Aadolf! huudahti hän ja kouristi suonenvedontapaisesti
suitsia.
-- Niin on, vastasi Drake, -- minä tahdoin valmistaa sinulle
odottamattoman ilon ... sinä et ole yksin ... sinulla on lapsuuden
ystävä, sukulainen...
Kaksi hahmoa läheni nopeasti. Nämä olivat toinen luutnantti ja Aadolf
Skytte. Maria pyörähdytti yht'äkkiä hevosensa, pieksi suitsilla sitä
kaulaan, painoi kannukset sen kylkiin, hoputti sitä puoleksi
tukahtuneella huudolla, ja ennenkuin Drake oli ymmärtänyt tämän
liikkeen tarkoitusta, oli hän jo laukannut tiehensä.
Drake kuuli hänen hevosensa kavioiden kapseen: Maria oli jo kaukana,
ennenkuin Drake vaistomaisesti kurotti kättänsä, pidättääksensä hänet
pakenemasta.
-- Becker, sanoi Aadolf Skytte ja astui hänen luokseen.
Drake seisoi liikkumatta ja katseli metsän pimeyteen.
-- Kapteeni, sanoi toinen luutnantti, -- teidän poissaollessanne on
sattunut kaksi tapausta. Toinen, että tuuli on vahvenemassa, ja toinen,
että piru kaiketi on vienyt kunnioitettavan... Mutta mikä teidän on?
Olettehan paljain päin, ilman viittaa, mykkä ja liikkumaton kuin
kuvapatsas. Oletteko ollut tappelussa? Tuoltahan kuuluu ikäänkuin
hevosen juoksua...
-- Perkele! mutisi Drake ja kääntyi nopeasti.
-- Mitä on tapahtunut? kysyi Skytte. -- Kuka täältä vast'ikään lähti
pois?
-- Eräs _nainen_, vastasi Drake katkeralla äänellä. -- Lähtekää!
Drake astui kiireesti veneeseen. Hänen seuralaisensa eivät pimeän takia
voineet nähdä hänen kasvojaan: jännittyneet lihakset, yhteenpuristetut
huulet, julmasti rypistyneet kulmakarvat ja ryppyinen otsa, jonka
ympärillä tukka liehui sotkuisena ja sateesta märkänä, tekivät ne
hirvittävän näköisiksi.
Häntä ei kauhistuttanut niin paljon morsiamen äkillinen kadottaminen
kuin se, että hän huomasi sallimuksen toistamiseen ihmeellisellä
tavalla tekevän hänen aikeensa tyhjäksi juuri viime hetkessä. Aina
siitä lähtien, kun hän oli lakannut uskomasta onnentähteensä, hän
kuvitteli kohtalonsa näkymättömäksi, yliluonnolliseksi vastustajaksi,
jota vastaan taistellessaan hän tunsi samaa hyytävää, ytimiä
puistattavaa mielihyvää kuin kamppaillessaan merellä hirmumyrskyn
kourissa.
Drake ei ollut mikään terävä metafyysikko, eikä hän liioin vaivannut
päätänsä sovittaakseen yhteen tämän ajatustapansa ja uskonsa
välttämättömään kohtaloon, jota vastaan oli turha taistella.
-- Johtakoon tämä hämärä voima tapausten kulkua, niinkuin se johtaa
maapallon kiertoa avaruudessa, tuulien lentoa, aallokon käyntiä,
liekkien leiskuvia liikkeitä. Olkoon sillä kädessään niin yksityisten
kuin kansojen onnen ja turmion avaimet! Aivojeni syitä hallitsee oma
henkeni: se on valtias omassa maailmassaan. Minä panen voiman voimaa,
hengen henkeä vastaan, ja jos sorrunkin, niin voinhan ainakin ivata.
Tätä ajatellessaan hän nosti jälleen päänsä pystyyn. Veneen viiltäessä
vettä soutajain tasaisten tempausten voimasta hän katseli ylös
ajelehtiviin pilviin, ja kun loistava Aldebaran, hänen horoskooppinsa
päätähti, pilkisteli niiden lomista, nosti hän kätensä taivasta kohti,
ja hänen rintaansa paisutti se ajatus, että hänen kohtalonsa,
muodostukoon se millaiseksi hyvänsä, oli kuitenkin otettu tuuminnan
alaiseksi maailmankoneistoa rakennettaessa, ja että se ajan alusta oli
ollut taivaan loistaviin hieroglyfeihin merkittynä.
-- Kapteeni, sanoi nyt toinen luutnantti, -- teidän poissaollessanne on
laivassa sattunut ikävä tapaus. Ruys vanhuksemme on kadonnut...
-- Kadonnut? huudahti Drake.
-- Niin, niin, ei tyyten kadonnut. Hän on kyllä olemassa, mutta
luultavasti meren pohjassa.
Toinen luutnantti kertoi sitten kaiken, mikä oli yhteydessä Ruysin
katoamisen kanssa, muistipa vielä terveisetkin, jotka Ruys käski lausua
Drakelle.
Tämä kuunteli ääneti. Luutnantin lopetettua kertomuksensa vene laski
Scyllan kylkeen. Tultuaan kannelle Drake käski heti nostaa ankkurin.
Alapurje nostettiin. Drake, joka paremmin kuin kukaan hänen
miehistöstään tunsi karit ja luodot tällä kohden rannikkoa, pysyi itse
ruorissa, kunnes Scylla pääsi ulos saaristosta.
Päivän valjetessa hän kutsui Feliksin ja vanhan Parkerin luokseen.
Edellinen nimitettiin ensimmäiseksi päällysmieheksi, jälkimmäinen
toiseksi.
Tuuli oli lounaasta ja vahveni aamupuoleen. Drake nostatti kaikki
purjeet. Aamu-usva lepäsi vielä selällä, mutta hälveni hälvenemistään
auringonnousun lähetessä, ja ympäröi viimein keveänä auterena
taivaanrantaa.
Drake asteli vaieten edestakaisin kannella. Kastepisarat kiilsivät
hänen viiksissään, hän vilkaisi tuontuostakin tutkivasti
taivaanrantaan.
-- Me olemme menettäneet aikaa, sanoi Feliks Skyttelle. -- Kun
taivaanranta selkenee, näemme varmaankin siellä jotakin.
Hän osoitti erästä kohtaa tuulen alla Scyllan perähangan puolella.
Tämä luulo toteutui. Sikäli kuin sumujuova pohjoisessa hälveni, tulivat
purjeen rajapiirteet sumun keskeltä selvemmin näkyviin.
-- Se ohjaa samaa suuntaa kuin mekin, kapteeni, huomautti Parker.
-- Algernon Sidney! sanoi Drake itsekseen. Hän käski heti ohjata
suoraan sivutuuleen. Kun tämä manööveri oli toimitettu, seisoi hän
kauan laivan perässä ruorimiehen rinnalla ja silmäili milloin purjetta
pohjoisessa, milloin viiriä ja keulamärssypurjeen reunusköyttä tuulen
puolella.
-- Kapteeni, sanoi Feliks lähestyen häntä, -- luulen, että saamme
tapella...
-- Niinkö luulette? keskeytti Drake hänet lyhyesti.
-- Niin juuri, jos tuo vain on Algernon Sidney...
-- Saadaan nähdä... Onko teillä muuta sanottavaa?
-- Tahdon vain ilmoittaa, että miehistö on nyreissään ja alakuloinen.
Niinpä Parker- ja Sullivan-vanhuksetkin, joiden kesken vast'ikään jaoin
kunnioitettavan, ikimenneen Ruys-ystävämme jälkeenjääneen omaisuuden
vainajan suullisen...
Drake teki kärsimättömyyttä ilmaisevan liikkeen. Ligelius käsitti sen,
poistui ja meni vihellellen iloista laulunpätkää Skytten luo
kertoakseen hänelle pian alkavasta verisestä ottelusta. Mutta samassa
Drake viittasi istuimeltaan, joksi hän oli valinnut kanuunan, Skytteä
luokseen ja sanoi puoleksi kuuluvalla, levollisella äänellä tälle:
-- Meitä ajetaan takaa. Laiva, jonka tuolla näette, on Algernon Sidney,
hollantilaisen Vanloon priki.
-- Vanloon?
-- Niin, minä olen teille jo sanonut, millaiseen suhteeseen tuo mies
minuun nähden on asettunut.
-- Mutta mitä Vanloolla on teidän kanssanne tekemistä? Olihan hän
ystävänne ja pitkin koko viime talvea melkein jokapäiväinen vieras
talossanne?
-- Hän on paljastanut oikean karvansa ja näyttänyt minulle
verivihollisen naamaa ... mutta hänen syitänsä ja vaikutteitansa en
tiedä. Varokoon hän itseään! Pelin loppu riippuu sotaonnesta, ja
onneton hän, jos onni kääntyy minun edukseni!
-- Mutta miksi ette pysähdy ja ryhdy julkitaisteluun? lausui Aadolf
kiivaasti. -- Konna olisi kuritettava. Eihän voimamme ole sanottavasti
pienempi kuin hänen, vaan mahdollisesti aivan yhtä suuri. Odottakaamme
häntä!
-- Toivomuksenne on oman mielihaluni mukainen; mutta oletteko
unohtanut, minkä päämäärän puolesta olemme päättäneet elää ja
vaikuttaa? Pitäisikö meidän, ellei pakko vaadi, uhrata vähäiset
voimamme taisteluun, josta -- jos sen voittaisimme -- emme muuta
hyötyisi, kuin että yksityinen vääryys olisi tullut kostetuksi?
-- Ei, sanoi Skytte ja puristi Draken kättä, -- te olette oikeassa.
Drake nousi paikaltaan ja meni toiselle puolelle kantta, antoi käskyjä,
keskusteli miehistön kanssa ja mitteli aina tuontuostakin Scyllan ja
vainoojan välimatkaa.
-- Parker, sanoi hän, -- varoita ruorimiestä ja katso, että mastot
pitävät yhtä tuon kanssa! Luutnantti, käskekää tiukata harusköysiä ja
partuunoita!... Ystäväiseni, jatkoi hän Skyttelle, -- pakko, josta
meillä oli puhetta, voi kohdata meitä. Scylla on oiva laitatuuleen
menijä, mutta niin kauan kuin tuuli ei ole tämän navakampi, vetää tuo
kyllä sille vertoja.
Välimatka pieneni huomattavasti aamupäivällä. Tuuli oli epätasainen ja
ajoittain niin heikko, että tuskin pullisti purjeet. Tehtiin se
havainto, että vainolainen sellaisella tuulella purjehti paremmin kuin
Scylla.
Drake oli vaitelias ja umpimielinen. Skytten kysymyksiin hän vastasi
vain lyhyesti.
Scyllan liikkeitä keventääkseen hän käski siirtää ankkurit kauemmaksi
perään ja muutella painolastia.
Se vaikutti jonkin verran. Seuraavana tuntina Scylla piti paremmin
puolensa ja välimatka pysyi muuttumattomana. Kumminkin pantiin
hinausköydet kuntoon sen todennäköisen tapauksen varalta, että tuuli
tyyntyisi.
Väestön mieliala oli, niinkuin Ligelius oli huomauttanut, myrtynyt ja
alakuloinen. Draken katse osui sattumalta mieheen, joka ristissä käsin
nojasi varppeisiin ja katseli häntä uhmailevin silmin joka kerta kun
hän kulki ohi.
Drake pysähtyi äkkiä hänen eteensä.
-- Kisko ylös tuo touvi, käski hän.
Mies ei hievahtanut paikaltaan.