XIX.

Loppu.

On sen päivän jälkeinen aamu, jolloin Algernon Sidney hyvällä

menestyksellä luovailtuaan saapui Tukholmaan.

Pahimmin haavoittuneet on viety laivasta ja sijoitettu Vanloon taloon

Norrmalmintorin varrelle, niiden joukossa myös Aadolf Skytte.

Hänen tilansa on koko yön ollut arveluttava, ja kuumehoureet ovat häntä

vaivanneet. Unikuvia on kirjavana sekasotkuna liidellyt hänen vuoteensa

äärellä, härnäillen häntä niiden hahmojen muodossa, jotka hereillä

ollessa eniten liikkuvat hänen ajatuksissaan.

Hän on vielä kerran Marian kanssa rinnan kahlaillut myrskyn, pimeän ja

korkeiksi kasaantuneiden kinosten halki ja taas pysähtynyt tutun

pelastavan kynnyksen luo. Mutta kun hän oli sen yli astunut, niin Maria

oli muuttunut Elliksi, eikä hän ollutkaan Inkerin mökissä, vaan

kappelin sakastissa: pyövelin kamala naama irvisteli häntä vastaan,

uhreja kidutettiin, valitushuutoja kaikui autiossa holvissa, veri valui

pitkin sen lattiaa, Inkeri makasi ruhjottuna hänen jalkojensa juuressa,

ja resuisen papinkauhtanan verhoama luuranko heilutteli palavaa

kekälettä hänen päänsä kohdalla. Hän rientää ulos kantaen Elliä

sylissään ... ja huomaa olevansa mestauspaikalla aavemaisen

vartijapiirin keskellä. Tuhat verenhimoista silmää häneen tuijottaa:

roviot leimuavat, tyttö kiskotaan hänen käsistään ja viedään

mestauspölkylle, pyövelin kirves kohoaa hänen päänsä päälle. Aadolf

kiljaisee kauhusta, herää hetkeksi ja huomaa sekavasti, että hän on

nähnyt unta, ja näkee vuoteensa vieressä haamuja, joiden piirteitä hän

ei voi erottaa. Mutta nämä kaikkoavat taas eksyttävien unikuvien

tieltä. Hän taistelee vielä kerran kaikki merellä kestämänsä taistelut,

elää uudelleen vankeusaikansa pitkät päivät ... kunnes hän vihdoin

herää, karkaa pystyyn ja katselee hämmästynein silmin ympärilleen.

Hän ei ole kolkossa vankilassa, vaan mukavasti sisustetussa huoneessa,

jonka ikkunauudinten läpi herttainen päivä paistaa. Hänen päänaluksensa

kohdalla seisoo hänen ystävänsä Eerikki pitäen häntä kädestä.

-- Sinä olet nukkunut rauhattomasti, sanoi tämä ja hymyili lempeästi

ystävälleen.

-- Oi, sinäkö se olet, Eerikki?... Minä olen nähnyt kauheita unia ...

ja tiedän tuskin vieläkään, olenko hereillä. Sano, missä minä olen?

Mitä on tapahtunut?

-- Sinä olet hyvissä käsissä ... ihmisten parissa, jotka toivovat

onneasi.

-- Minun onneani! toisti Aadolf surunvoittoisesti ja pudisti päätään.

Ja silmäillen hartaasti nuorta pappismiestä hän lisäsi: -- Kuule, mitä

minä kasvoistasi näen, sääliäkö vai iloa? Sinä et ole kaltaisesi ...

sinä hymyilet, ja kuitenkin on kyyneliä silmissäsi. On varmaan tulossa

jotakin, joka tärisyttää koko olentoasi. Minä muistelen nyt, mitä on

tapahtunut: meidät voitettiin merellä, minä haavoituin taistelun

alussa, minut vietiin maihin ja ... ei, muistini on sekaisin, mutta

kesken uniani on minulla ollut hämärä tietoisuus siitä, että olen

oikeuden käsissä. Sano, odottaako viimeinen hetkeni minua kohta ... vai

miksi katselet minua niin kummallisesti?

-- Sanoinhan jo, että olet ihmisten parissa, jotka rakastavat sinua.

Vai näyttääkö tämä huone mielestäsi vankilalta?

-- Ei, sanoi Aadolf ja katsahti vielä kerran ympärilleen.

Samassa aukeni ovi, ja Vanloo astui sisään.

-- Tuossa on ystäväsi ja suojelijasi, lausui Eerikki.

-- Hän! jupisi Aadolf, ja hänen kasvonsa synkkenivät, mutta ainoastaan

tuokion ajaksi, sillä Vanloon kasvoissa ja levollisessa katseessa

ilmeni niin paljon sydämellisyyttä ja hänen olennossaan niin suurta ja

ehdotonta ylevyyttä, että Aadolfista tuntui, kuin kaikki soimaukset

tässä olisivat olleet kerrassaan epäoikeutettuja.

-- Niinpä kävi kuin tohtori sanoi, lausui Vanloo, -- että te vielä

heräisitte; hän vakuutti teidän olevan siksi voimissanne, että voitte

kestää lyhyen keskustelun. Luonnollisesti haluatte tietää, mitä on

tapahtunut. Eikä se teihin voi vaikuttaa muuta kuin hyvää, että niin

pian kuin mahdollista pääsette epätietoisuudestanne. Te olette minun

talossani, Hollannin lipun turvissa, kuollut kaikilta muilta paitsi

tämän talon asukkailta ... ja heti kun tulette entisiin voimiinne,

matkustatte minun ja muutamien muiden teille rakkaiden henkilöiden

seurassa pois tästä maasta ja seuraatte minua toiseen ympäristöön,

missä teitä varten on avoinna kunniakas työala, -- ala, joka soveltuu

teidän luonteellenne... Tämä olkoon sanottu aluksi. Ennenkuin jatkamme,

on teidän vahvistettava itseänne jollakin virvokkeella...

-- Ei, sanoi Aadolf, -- minä en kaipaa virvoketta ... minulla on paljon

kysyttävää teiltä.

-- Kysymyksiinne vastataan sitten kyllä mielenne mukaan, sanoi Vanloo

ja soitti kamaripalvelijaa. Tämä toi pyydettyjä virvokkeita, ja Aadolf

sai malttamattomuutensa hillityksi ja vahvisti taudin heikontamia

voimiaan.

Paluumatkalla Tukholmaan oli Vanloo ryhtynyt tarpeellisiin

toimenpiteisiin salatakseen Drakelta tämän seuralaisten kohtalon. Drake

oli nähnyt Aadolfin taistelun alussa suistuvan kannelle, mutta ei

tiennyt, oliko hän kuollut vai haavoittunut. Keskustelun jälkeen, josta

edellä olemme puhuneet, Vanloo ja Drake eivät olleet sanaakaan

toisillensa lausuneet: jälkimmäinen pysyi mykkänä ja umpimielisenä ja

oli nähtävästi niin vaipunut omiin synkkiin mietteisiinsä, ettei

häneltä riittänyt ainoatakaan ajatusta onnettomuustovereitten

kohtalolle. Vasta kun laiva taas saapui Tukholman saaristoon, oli Drake

välinpitämättömästi kysäissyt Sigurdilta, joka kapteenin käskystä

pysytteli Draken läheisyydessä, miten Aadolf Skytten laita oli. Sigurd

vastasi, ettei hän tiennyt puheenaolevasta miehestä mitään, mutta että

kaatuneitten joukossa kyllä oli ollut erään nuorukaisen ruumis, joka

näytti liian säädylliseltä merirosvoksi, ja että sama ruumis mynher

Vanloon käskystä, sensijaan että olisi heitetty mereen, haudattiin

Algernon Sidneyn kaatuneitten miesten viereen. Drake ei sen enempää

kysellyt: hän piti varmana, että nuorukainen oli Skytte.

Ennenkuin laivat purjehtivat Vermdön sivu, oli Vanloo käskenyt laskea

ankkurit ja siirtää kaikki vangit, Drakea lukuunottamatta, Scyllaan

tarpeellisen vartion silmälläpidettäväksi. Scylla jäi ankkuripaikalleen,

ja Algernon Sidney laski yksin Tukholman satamaan.

Näiden toimenpiteiden johdosta ei vielä tiedetty, että Aadolf Skytte

oli tavattu merirosvolaivassa, saatikka että hän haavoittuneena makasi

Vanloon talossa. Sitäpaitsi tämä oli tehnyt sen päätöksen, ettei hän

jättäisi millään ehdolla Ruotsin viranomaisille ketään muita vangeista

kuin Draken. Merirosvot olivat ryöstäneet hollantilaista omaisuutta,

olivat suurimmaksi osaksi vieraiden maiden alamaisia ja olivat

joutuneet Hollannin kruununlipulla purjehtivan laivan vangeiksi:

Ruotsin viranomaisilla ei ollut minkäänlaista valtaa esittää heihin

nähden vaatimuksia. Vanloon aikomus oli armahtaa heitä, tehdä heille

mahdolliseksi aloittaa uutta elämänuraa ja mikäli mahdollista pelastaa

heidät kunnialliselle tulevaisuudelle.

Me palaamme Aadolfiin. Keskustelussa, joka sukeusi hänen ja Vanloon

välille, selitettiin molemmin puolin kaikki, mikä koski Drakea ja

Aadolfin oleskelua Scyllassa.

-- Te esiinnytte nyt minulle aivan toisessa valossa, sanoi Aadolf, --

mutta mitä te minusta ajattelette ... mitä minun on ajateltava

itsestäni? Tämä keskustelu tuottaa minulle vain pelkoa eikä lohdutusta.

Näettehän, että kohtalo on vetänyt minua yhä syvemmälle ja syvemmälle

... minä en sille mitään voi: parhaimmistakin aikeistani koituu vain

tekoja, jotka ihmisten välttämättömästi täytyy leimata rikoksiksi.

-- Se tuomioistuin, vastasi Vanloo, -- joka tässä jakaa oikeutta, on

siitä onnellinen, ettei sen tarvitse muuta kuin katsoa itsesyyttäjän

sieluntilaan ja vaikuttimiin punnitakseen hänen tekojensa laatua. Siltä

kannalta katsoen te olette syytön. Ja minun kaikkein vähimmin sopii

langettaa teistä kuolemantuomio, sillä minä olen teille suuressa

kiitollisuuden velassa, ja onnettomuutenne alkujuuri on lähtenyt

jalosta myötätunnostanne kahta avutonta, yhteiskunnan ennakkoluulojen

julmasti sortamaa olentoa kohtaan, jotka ovat minulle rakkaammat kuin

mikään muu maan päällä.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi Aadolf iloisesti hämmästyen.

Eerikki puristi hänen kättään ja katseli häntä riemusta loistavin

silmin.

-- Selitän sen heti, sanoi Vanloo ja lähti huoneesta.

-- Minä en käsitä häntä, sanoi Aadolf levottomana Eerikille, -- mutta

minut on vallannut aavistus...

-- Joka ei petäkään... Ei! Mutta ole huoleti ... malta mielesi! Sinua

kohtaa odottamaton ilo.

Ovi aukeni taasen. Vanloo astui sisään taluttaen kahta naista.

-- Äitini ja sisareni, sanoi hän.

Aadolf oli hetkisen hämmästyksestä mykkä: hän ei ollut uskoa silmiänsä.

Mutta Elli riensi poistamaan hänen epäilyksensä. Hän juoksi

riemuhuudoin Aadolfin luokse, tarttui hänen käteensä ja virkkoi:

-- Ettekö tunne enää minua, hyvä Aadolf? Minähän tässä olen ... Elli!

Ja tässä on äitini ... ja hän, Aarno, on veljeni. Nyt emme enää eroa,

vaan olemme aina yhdessä.

Lukijan on epäilemättä helpompi mielessään kuvitella kuin tekijän

kertoa, mitä sitten seurasi. Kun Vanloo sekä hänen äitinsä ja sisarensa

vihdoin vetäytyivät pois ja Aadolf rauhassa saattoi pitää ajatuksensa

koossa ja tarkastella sitä yhteyttä, joka surujen ja vaarojen

koetteleman menneisyyden, riemuisan nykyisyyden ja valoisia toiveita

herättävän tulevaisuuden välillä vallitsi, heittäytyi hän Eerikin

syliin ja huudahti: -- Kuinka ihmeelliset ovat Jumalan tiet!

* * * * *

Kolme viikkoa tämän kohtauksen jälkeen keinui Algernon Sidney,

vastustajansa Scyllan rauhallisesti saattamana, Kattegatin ulapalla.

Laskeva aurinko loi purppuraloistettaan meren selälle. Kevyt tuuli

pullisteli purjeita.

Algernon Sidneyn peräkannella oli pieni ryhmä, joka ääneti silmäili

etäisyyteen häipyvää Ruotsin rannikkoa, kunnes viimeinenkin häive siitä

peittyi näköpiirin taa. Silloin kohosi heidän rinnoistaan yhteinen

huokaus, ja he ojensivat kätensä itään, isänmaan kaukaista rantaa

kohti.

Mutta Algernon Sidneyn miehistö hurrasi, heilutteli hattujaan ja nosti

kapteeninsa käskystä Ruotsin lipun Hollannin lipun viereen.

Tuossa pienessä ryhmässä olivat Vanloo, Agnes-rouva, Inkeri, Elli ja

Aadolf Skytte.

Vanloo oli noutanut Agnes-rouvan hänen turvapaikastaan Seelannista.

Huhuja niistä tapauksista, jotka olivat sattuneet hänen lähdettyään

surullisesta kodistaan, ei ollut kantautunut hänen korviinsa, ja Vanloo

oli päättänyt, ettei hänen pitänyt saada niitä tietää, ennenkuin uusi

onni oli ehtinyt versoa Agnekselle hänen veljellisen rakkautensa

vaalimana.

Surulliset muistot eivät voi katkaista siteitä isänmaan ja sen

rannoilta pakosta poistuvien lasten väliltä ... sitä ne eivät voi,

vaikka niihin yhtyisi toiveita onnellisemmasta tulevaisuudesta

vieraassa maassa. Sen tunsivat he kaikki, jotka nyt olivat kerääntyneet

Vanloon ympärille; mutta he rakastivat toisiaan ja se oli heille

lohdutuksena, ja eron haikeus tuntui vain vienoisena suruna

herttaisesti sulautuvan heidän onnellisuutensa tunnelmaan.

* * * * *

Huhu että Drake oli otettu kiinni merirosvona ja jätetty Ruotsin

viranomaisten rangaistavaksi levisi tulen nopeudella halki

pääkaupungin. Vanloo oli leskikuningattarelle sekä kreivi Brahelle ja

kreivi De la Gardielle näyttänyt sen kirjoituksen, jossa Hollannin

hallitus pyysi Draken luovuttamista, ja jättänyt heidän

päätettäväkseen, halusivatko he luovuttaa hänet vai sovelluttaa häneen

oman maansa lakeja. Suostuttiin jälkimmäiseen ehtoon, se kun oli

vähemmin häpeällinen, silla Drake oli vanhaa ruotsalaista aatelissukua,

ja sitäpaitsi hän oli sukulaisuussuhteissa useiden arvokkaiden

perheiden kanssa ja tuntui kuin häpeä, jonka hän oli saattanut

nimelleen, myös jossakin määrin olisi langennut koko aateliston

niskoille. Senvuoksi päätettiin pikaisella tutkimuksella ja tuomiolla

tehdä loppu häväistyksestä ja saattaa pahat kielet niin pian kuin

suinkin vaikenemaan.

Kukaan ei ollut innokkaampi puolustamaan pikaista menettelyä kuin

valtaneuvos Skytte. Tosin hänen ei tarvinnut suuresti pelätä

valtiollisen asemansa puolesta, vaikka tutkimus, niinkuin hän arveli,

ulotettaisiin myös Draken valtiopetoksellisiin hankkeisiin valtakunnan

neuvostoa vastaan ja vaikka vangittu viime hetkessä ilmaisisi

salaliittosuunnitelman ja rikostoverinsa, sillä Draken väitteisiin ei

asiain tällä kannalla ollen voitaisi suurta huomiota panna, ja kaikki,

mikä olisi voinut todistaa syytöksen päteväksi, oli raivattu pois.

Mutta suureksi mielihyväkseen Pentti-herra huomasi useimpien olevan

sitä mieltä, että vain merirosvous tulisi ottaa tutkinnan alaiseksi ja

jättää asian valtiollinen puoli syrjään, osaksi sen tähden, että

tutkimus saataisiin supistetuksi, ja myöskin, ettei vedettäisi

julkisuuteen ja yleiseksi puheenaiheeksi asiaa, joka jo kerran oli

päätetty verhota salaperäisyyden huntuun.

Pentti-herra ei kuitenkaan pitänyt tarpeettomana asettua salaisesti

vangin kanssa yhteyteen ja uskotella tälle, että hänen mahtavat

ystävänsä, luottaen varmasti hänen vaitioloonsa, tekisivät kaiken

voitavansa hänen pelastamisekseen. Kun Pentti-herra toiselta puolen

koki tällä keinoin tukkia Drakelta suun, vaati hän, kuten mainittiin,

toiselta puolen rikoksentekijän kohtalon pikaista ratkaisemista.

Itse asiassa tutkintaa ei tarvinnutkaan pitkälle venyttää. Asia oli

selvä, eikä Drake verukkeilla koettanut tuomiota välttää. Hän tunnusti

suoraan, että hän monena kesänä oli harjoittanut merirosvousta, kuin

myös, että hän parast'aikaa oli ollut samanlaisella matkalla ja oli

juuri ryöstänyt hollantilaisen kauppalaivan putipuhtaaksi, kun Vanloo

hänet saavutti ja voitti. Sanalla sanoen: hän tunnusti kaikki

pääkohdissa, mutta kieltäytyi vastaamasta kaikkiin sivuasioita

koskeviin kysymyksiin, väittäen moisia kysymyksiä tarpeettomiksi.

Luultiin, että hän kehoittamattakin jollakin tavoin tahtoisi selittää

vallankaappausyritystä, mutta siihenkin nähden hän pysyi aivan vaiti.

Hänen käytöksensä oli koko tutkinnan ajan levollinen, äänensä kylmä,

joskus ivallinen. Hän oli selvittänyt välinsä kohtalonsa kanssa; toive,

jolla Pentti-herra tahtoi pettää häntä, ei ottanut juurtuakseen hänen

sieluunsa. Enemmän ylpeydestä kuin kunniantunnosta ei Drake sanallakaan

kosketellut yhteyttänsä muitten salaliittolaisten kanssa.

Ennenkuin hän Sigurdin puheesta oli tullut siihen harhaluuloon, että

Aadolf Skytte oli kaatunut, oli hän tämän osallisuuden nojassa vähin

vielä toivonut, että Skytte-suvun sekä sen heimolaisten ja ystävien

vaikutuksen kautta voisi hänelle koitua pelastus. Mutta kun tämäkin

toivo oli rauennut, ei hän tutkinnankaan aikana päästänyt Aadolf

Skytten nimeä huuliltaan.

Kuolemantuomio julistettiin, ja se määräsi hänet ammuttavaksi. Drake

vastaanotti tuomion aivan välinpitämättömänä. Pappi, joka lähetettiin

valmistamaan vankia kuolemaan, sai palata tyhjin toimin.

Varhain sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin kuolemantuomio

langetettiin, ja Vanloon vielä ollessa pääkaupungissa, vietiin Drake

linnanpihalle rangaistusta kärsimään. Plutoona muskettisotureita oli

sijoitettu vankien aitauksen sisään, linnanportit oli lukittu ja vain

muutamia harvoja todistajia oli saapuvilla. Drake astui tyynesti

määrätylle paikalleen vähäisen matkan päähän miehistä, riisui takkinsa,

paljasti rintansa ja vastaanotti tyynesti surmanluodit.

* * * * *

Ennenkuin lopetamme tämän kertomuksen, lienee syytä muutamalla sanalla

tehdä selkoa kertomuksen muiden päähenkilöiden elämänvaiheista.

Kunnia sille kelle kunnia kuuluu! Alamme siis valtaneuvos Pentistä.

Hänen tutkimuksensa stoalaisen filosofian alalla eivät ainakaan

käytännöllisesti katsoen tuottaneet minkäänmoisia hedelmiä. Hänen

rauhaton henkensä johti hänet uusiin salahankkeisiin, herttua Aadolf

Juhana keskipisteenä, ja niiden lopullisena seurauksena oli, että hänet

erotettiin valtaneuvostosta. Hän hylkäsi silloin kiittämättömän

isänmaansa ja samoili ympäri Eurooppaa. Hänen myöhemmät elämänvaiheensa

olivat hyvin kirjavat. Hän esiintyi jonkin aikaa Pariisissa ja ilmoitti

Ludvig XIV:lle ja ministeri Colbertille, että hänellä oli tiedossaan

suuria valtiosalaisuuksia, jotka hän tarjoutui ilmaisemaan, toivoen

nähtävästi siitä kultakolikoita korvaukseksi, sillä hänellä sattui

olemaan rahapula. Mutta huomatessaan, että häntä epäiltiin, hän

poistui Ranskan pääkaupungista ja lähti Brandenburgin vaaliruhtinaan

luo. Täällä häntä jonkin aikaa onnisti paremmin. Hän esitti

vaaliruhtinaalle, että koottaisiin kaikki Euroopan ajattelijat, nerot

ja oppineet yhteen. He muodostaisivat erityisen yhteiskunnan, jossa

he vaaliruhtinaan suojeluksen alaisina ja täydellistä omantunnon

vapautta nauttien asuisivat ja työskentelisivät yhdessä. Yhteiskunnan

nimi olisi _Sophopolis_ eli viisaiden kaupunki ja Pentti-herra

luonnollisesti tämän kaupungin pormestari. Esitys miellytti ruhtinasta,

Pentti-herralle maksettiin melkoinen summa esityksen toteuttamiseksi,

ja piirustus uuden akatemian sinettiä varten oli jo valmiina; mutta

pahaksi onneksi ei yksikään Pentti-herran mainitsemista neroista

noudattanut vaaliruhtinaan kutsua, ja tiedot, jotka Pentti-herrasta

saapuivat vaaliruhtinaan kuuluville Ruotsista, olivat siksi vähän

suotuisia, että tämä vihdoin vetäytyi hänestä kokonaan erilleen. Kun

tämäkin tuuma raukesi, lähti Pentti-herra tulista kyytiä ajamaan

kaupungista kaupunkiin saavuttaakseen herttua Aadolf Juhanan, joka

samaten oli matkoilla, mutta huolellisesti vältteli kohtaamasta

kukistunutta liittolaistaan. Saatuaan tästäkin ajosta kylläkseen

toimitteli Pentti-herra milloin mitäkin: hän kirjoitteli valitusvirsiä

nuorelle kuninkaalle ja vaati hyvitystä solvauksesta, jonka valtakunnan

holhojat olivat häneen kohdistaneet, hän puuhaili kullantekijänä ja

oppineiden kirjain kirjoittajana ja lienee muun muassa, niinkuin huhu

kertoo, matkustellut ympäri pitämässä kansankokouksia, joissa hänen

sanotaan saarnanneen ateismia. Vihdoin hän palasi Ruotsiin, mutta

siellä hänen täytyi tarkoin pysyä erillään kaikista valtiollisista

vaikutustoimista. Hän kuoli v. 1683, ja kuvaavana miehen luonteelle

kerrottakoon, että palvelijat luulivat hänen kuolemaansakin

teeskentelyksi, kunnes alkoivat tuntea ruumiin hajua.

Pentti-herran kauniin tyttären, Maria-neidin, myöhemmistä vaiheista ei

meillä ikävä kyllä ole mitään suurenmoista kerrottavaa. Muutamia vuosia

tässä mainittujen tapausten jälkeen hän rupesi luvattomiin suhteisiin

kreivi Banérin kanssa, tämän vaimon vielä eläessä. Mainittu suhde

herätti suurta huomiota ja sai aikaan sen, että Banér karkoitettiin

hovista. Kun hänen onneton vaimonsa kohta senjälkeen oli kuollut

suruun, tuli Maria Skyttestä tosin kreivitär Banér, ja aikakauden löyhä

moraali salli hänen pian kreivittärenä palata hoviinkin; siellä hän

ulkonaisesti esiintyi kylläkin loistavasti ... mutta onnellinen Maria

ei koskaan ollut: hänen muistonsa sekä hänen kovaluontoisen miehensä

huonosti salattu ylenkatse katkeroittivat osaltaan nekin hänen

elämäänsä ja virittivät hänessä haudankaipuun keskellä loistavaa

hovielämää.

Noitavainot raivosivat Ruotsissa vuosimääriä, ja pastori Svenonius oli

edelleenkin niissä johtomiehenä, kunnes lääkäri Urban Hjärne ja jotkut

muut terveen järjen miehet saivat uskonvimman hillityksi. Svenonius oli

kaikkein viimeisimpiä, joka tuli vakuutetuksi erehdyksestään;

uppiniskaisesti hän kielsi kauan aikaa sen ajatuksen mahdollisuuden,

että hän miekalla ja roviolla oli vainonnut ja surmannut niin monta

viatonta; mutta kun sama ajatus yhä yltyvällä voimalla alkoi vaivata

hänen omaatuntoaan, petti hänen heikko ymmärryksensä: hän tuli

mielipuoleksi ja päätti päivänsä hulluinhuoneessa.

Hänen ystävänsä, nimismies Askelin, vapautettiin ilman muuta vanhan

Kaarinan häntä vastaan tähtäämästä kanteesta, ja hän eli monta vuotta

uutterana kruununpalvelijana.

Jo aikoja ennen kuin Urban Hjärnen onnistui käännyttää vallanpitäjät ja

saattaa heidät lakkauttamaan noitavainot, olivat laamanni Juhanan

periaatteet noituuden suhteen alkaneet horjua. Niissä noitakäräjissä,

jotka hänen oli täytynyt toimittaa, aukenivat hänen silmänsä yhä

enemmän näkemään asian todellisen laidan. Se vaikutti tietysti myöskin

hänen mielipiteeseensä pojan menettelytavasta. Niin pian kuin Eerikki,

joka usein kävi laamannin luona ja oli saavuttanut hänen

luottamuksensa, huomasi tämän muutoksen, antoi hän vanhan herran

nähtäväksi kaksi kirjettä, jotka oli Aadolfilta saanut hänen

lähdettyään isänmaastaan. Näitten kirjeiden sekä Eerikin suusanallisten

kertomusten kautta laamanni sai tietää, että naiset, joiden vuoksi

Aadolf oli rikkonut välinsä isän kanssa, olivat arvossapidetyn

hollantilaisen Vanloon äiti ja sisar, että Aadolf eli onnellisessa

avioliitossa Ellin kanssa, että hän Vanloon rinnalla oli saavuttanut

kunniakkaan aseman uudessa isänmaassaan ja että hänen ainoa

toteutumaton toiveensa oli halu saada jälleen syleillä vanhempiaan.

Tämän kuultuaan Skytte-vanhuksen silmät täyttyivät kyynelillä, hän

kirjoitti heti ja pyysi poikaansa viipymättä palaamaan sovintoa

halajavan isän luo. Laamanni luki päiviä, jotka kuluivat, ennenkuin hän

taas saisi puristaa poikaansa rintaansa vastaan. Vihdoin tuli Aadolf ja

hänen kanssaan Elli, Inkeri ja Vanloo, ja mitä ihanin sovintojuhla

vietettiin.

Agnes-rouva oli niinikään seurannut ystäviänsä Ruotsiin, mutta hän ei

enää esiintynyt entisten tuttaviensa joukossa. Hän kävi vain Hedviginsä

haudalla ja palasi senjälkeen pienen uudisasukasjoukon mukana takaisin

siihen maahan, missä uusi onni oli alkanut hänelle kukoistaa.