-- Missä he ovat? kysäisi hän siinä silmänräpäyksessä palvelijalta,
joka hänen kiivaasti soitettuaan aukaisi kotitalon oven.
-- Herra, tarkoitatteko pappia ja kahta naista, jotka...
Vanloo ei kuunnellut vastausta; hän kiiti portaita ylös omiin
huoneisiinsa. Eräs palvelija riensi ilmoittamaan Eerikille hänen
tulostaan. Vierashuoneessa tämä kohtasi hänet. Eerikin koko olemus
säteili juhlallista iloa ja syvää liikutusta.
-- Minä tiedän kaikki, huusi Vanloo ja painoi Eerikin rintaansa
vastaan.
-- Te olette saanut kirjeeni, lausui Eerikki, -- mutta tiedättekö
myös...
-- Kaikki, parahin ystäväiseni. Seuratkaa minua heidän luokseen! Mutta,
lisäsi hän samassa, -- onko heille tästä kohtaamisesta edeltäkäsin
ilmoitettu?
-- He odottavat teitä, vastasi Eerikki, tarttui Vanloon käteen ja vei
hänet sisimmän huoneen ovea kohden.
Mutta siinä tuokiossa lennähti ovi auki ... Inkeri ja Elli
näyttäytyivät kynnyksellä. Inkeri oli kuullut poikansa äänen,
äidinvaisto oli viisitoistavuotisesta erosta huolimatta tuntenut sen.
Äiti, poika, tytär katsoivat tutkivasti toisiinsa ... äiti tunsi pojan,
jota hänen sydämensä niin kauan turhaan oli huutanut, jota hän oli
kuolleena itkenyt ja jonka hän oli luullut vasta Jumalan luona
löytävänsä ... ja poika tunsi noissa vanhentuneissa, kärsivissä
kasvoissa sen äidin jalot piirteet, jonka kuva muuttumattomana aikojen
vaiheissa oli syöpynyt hänen sieluunsa ... hän tunsi ne, luki tuosta
ainoasta pikaisesta katseesta kaikki ne surut, jotka olivat niissä
hävitystänsä tehneet, ja riensi riemun ja surun valtaamana äidilliseen
syliin, joka häntä vastaan aukeni. Sanoja ei vaihdettu, mutta hän
painoi vanhuksen ryppyiselle otsalle, hänen harmenneille kutreilleen
pojan suudelmia, puristi ja yhä uudestaan puristi hänet rintaansa
vastaan, ja hänen kyyneltyvät silmänsä katsoivat sanomattomalla
rakkaudella syvemmin ja yhä syvemmin niihin silmiin, joiden lempeätä
loistoa hän oli rakastanut aina siitä asti, kun ne hänen kehtonsa
vieressä valvoivat.
Kuinka kauan tätä syleilyä olisi kestänyt, on vaikea sanoa, ellei Elli,
joka iloisesti ja kuitenkin melkein kainosti ihmetellen oli tarkastanut
veljensä jaloja, miehekkään kauniita kasvoja ja nyt kauan, ristissä
käsin, äänetönnä ja liikkumatta katseltuaan äitinsä ja veljensä välistä
hellää kohtausta vihdoin olisi rientänyt antamaan ja vaatimaan osaansa
rakkauden osoituksista. Vanloo tunsi hempeän käden koskettavan kättänsä
ja kuuli viehkeän äänen kuiskaavan:
-- Aarno, minä olen sisaresi Elli...
-- Elli, jota kannoin sylissäni, kun sinä läksit isäsi majasta, sanoi
Inkeri.
-- Elli, sisareni! huudahti Vanloo ja nosti hänet syliinsä. Elli kiersi
kätensä hänen kaulaansa, ja sisarusten huulet yhtyivät suudelmiin.
Vanloo silmäili surunsekaisella ihastuksella kalpeata neitosta, jonka
lapsellisen hempeistä kasvonpiirteistä vielä tänä onnenhetkenäkin
kuvastuivat kovat koettelemukset ja syvä, pitkällinen kuolemanpelko,
jota hänen oli täytynyt kärsiä. Kesken ylenpalttista iloaankin Vanloo
värisi ajatellessaan, mikä tämän tytön ja hänen äitinsä kohtaloksi
olisi tullut, ellei Kaitselmus viime hetkessä olisi ojentanut
pelastavaa kättään heidän ylitseen, ja hän syleili uudestaan Eerikkiä,
joka vesissä silmin ja sydän täynnä kiitollisuutta Herraa kohtaan oli
katsellut tätä jälleennäkemisen iloa ja ottanut osaa siihen.
-- Lähinnä Jumalaa, huudahti Vanloo, -- olen velvollinen kiittämään
teitä omaisteni pelastumisesta.
-- Ah, sanoi Inkeri, -- hän on ollut se hyvä enkeli, jonka Jumala
lähetti lohduttamaan meitä hätämme ollessa suurimmillaan. Hän kävi joka
päivä luonamme vankilassa ja vahvisti sieluani, kun olin
joutumaisillani epätoivoon.
-- Hän ja Aadolf-herra, joka meidän tähtemme on niin onneton! lausui
Elli. -- Ah, veljeni, minä en tiedä, oletko kuningas vai ruhtinas vai
joku muu mahtava henkilö, mutta auta Aadolfia, sillä he ovat salvanneet
hänet vankilaan ja tahtovat hänet tappaa sen tähden, että hän on
säälinyt meitä!
-- Kuka se Aadolf on, josta Elli puhuu? kysyi Vanloo.
-- Elli on oikeassa, sanoi Eerikki. -- Se on onneton Aadolf Skytte...
-- Oh, lausui Vanloo, -- minä olen kuullut hänen myöhemmistä
vaiheistaan ... tiedän, että hänet vangittiin, kun hän väkivallalla
tahtoi pelastaa kahta onnetonta kidutuksesta, mutta sitä en kuuna
päivänä aavistanut, että nuo onnettomat olivat äitini ja sisareni.
-- Saatpa kuulla, mitä tuo nuorukainen on tehnyt hyväksemme, sanoi
Inkeri, -- kun kerromme toisillemme onnemme vaiheet. Mutta nykyisyys
ilahduttaa minua niin, että tuskin voin palauttaa mieleeni elettyä
aikaa. Minä unohdan kaikki, kun näen sinut, Aarno. Oi, kuinka sinusta
on tullut uljas mies! Sellaisena näin sinut joskus haaveissani, mutta
useimmiten ajattelin sinua juuri kukoistukseensa puhjenneena
nuorukaisena ... jollainen olit lähtiessäsi luotamme. Oi, jatkoi Inkeri
lapsellisen iloisesti ja katseli ympärilleen huoneessa, -- kuinka
täällä on komeata! Ellet ole ruhtinas, olet toki mahtava mies, Aarno,
ja minusta näyttää, että isäimme kuninkaallinen loisto on palannut
ympärillesi. Mutta nyt on sinun kerrottava kaikki ne vaiheet, joiden
kautta Herra on ohjannut sinua tähän onneen, ja sitten me vuorostamme
kerromme omasta elämästämme.
-- Tulkaa, sanoi Vanloo ja otti monihaaraisen kynttiläjalan, -- minä
vien teidät siihen huoneeseen, joka toistaiseksi on Ellin kabinetti.
Siellä sulkeudumme pienoiseen piiriimme ja vaellamme muistojen tietä
läpi menneisyyden, jota on sulostuttava onnellisemman tulevaisuuden
varmuus. Ole huoleti, pikku Elli! Velvollisuuteni on pelastaa se jalo
nuorukainen... Herra pastori, jatkoi hän nopeasti, -- missä nuorta
Skytteä säilytetään vangittuna? Minä kysyn tätä, sillä jos hän on
linnanvankilassa, niin ovat tämäniltaiset tapaukset varmaan ulottuneet
hänenkin vankityrmäänsä asti, ja meidän on ajoissa hankittava siitä
tieto.
-- Se oli juuri tarkoitukseni, vastasi Eerikki, -- ja minä riennän nyt
heti sinne.
-- Menkää, kertokaa, mitä hänen ystävilleen ja turvateilleen on
tapahtunut, ja viekää hänelle minulta sydämellisiä terveisiä, lämpimät
kiitokseni, vakuutukseni uskollisesta ystävyydestä! Ja tulkaa sitten
takaisin ottamaan osaa iloomme!
Vanloo puristi hänen kättänsä, ja hän riensi pois.
Kun Vanloo oli saattanut äidin ja sisaren pieneen kabinettiin, poistui
hän vähäksi aikaa antaakseen määräyksen virvokkeista ja niistä
kotoisista tehtävistä, jotka molempien naisten talossaolon vuoksi
olivat tarpeen.
Eerikki palasi pian ilmoittamaan, että Aadolf melskeen aikana oli
päässyt vankilastaan pakoon ja kadonnut niille teilleen. Sen kuultuansa
Elli ihastuksissaan taputti käsiänsä, sillä hän piti aivan varmana,
että karkaaminen ja pelastuminen olisi samaa; että turvapaikka,
suojelija, taasen löydetty ystävä odotti jokaista onnetonta, joka oli
päässyt vankilansa muurien ulkopuolelle.
Mutta Eerikki, joka saman päivän aamuna vielä oli käynyt Aadolfin luona
ja tiesi, millainen hänen mielentilansa oli, ei voinut hillitä
pelkoansa. Mitä lähemmäksi tultiin sitä päivää, joka oli määrätty
Inkerin ja Ellin viimeiseksi, sitä syvemmälle vaipui Aadolf milloin
katkeraan välinpitämättömyyteen, milloin hillittömiin epätoivon
purkauksiin. Eerikki ei kuitenkaan tahtonut häiritä läsnäolevien iloa
ilmaisemalla pelkoaan, vaan päätti odottaa, kunnes voisi yksityisesti
ilmaista asian Vanloolle. -- Kyllä me hänet löydämme, sanoi Vanloo, --
minä sovitan heidät, hänet ja isän, keskenänsä, ja jos mahdollista
lepytän maallisen lain vartijat, tai muussa tapauksessa hankin hänelle
suojan, jota vastaan yhteiskunnan sokea raivo murtuu.
Sitten Vanloo istuutui sohvaan äidin ja sisaren väliin pidellen heidän
käsiänsä omissaan ja alkoi kertoa elämänsä vaiheita isänkodista
lähtönsä jälkeen. Hän kertoi vilkkaasti kohtauksen toisensa jälkeen
vaiherikkaasta elämästään: he kuuntelivat, kyselivät, elivät hänen
maailmassaan, ottivat osaa hänen töihinsä, vaivoihinsa, seikkailuihinsa
ja iloihinsa, ja Inkeri keskeytti hänet usein huomauttaakseen
älykkäästi, elävällä vakaumuksella jostakin sisäisestä, Kaitselmuksen
tarkoituksia todistavasta yhdysrenkaasta tässä kirjavain tapausten
ketjussa. Mutta kun Vanloo oli kuvaillut elämäntarinansa, oli Inkerin
vuoro kertoa omansa, ja niin kuluivat yön hetket huomaamatta, kunnes
loppuun palaneet vahakynttilät muistuttivat, että nuo kysymykset,
joihin ei väsytty vastaamasta, ja nuo vastaukset, jotka johdattivat yhä
uusiin kysymyksiin, oli viimein keskeytettävä. Vanloo vei Inkerin ja
Ellin heitä varten järjestettyyn makuukammioon ja jätti heidät
nauttimaan lepoa, jonka jälkeen he heräisivät elämänsä uuden,
onnellisemman vaiheen ensimmäistä päivänkoittoa tervehtimään.
Eerikki erosi pienen perheen piiristä luvattuansa saapua jälleen
seuraavana päivänä Vanloon luo. Tämä meni makuuhuoneeseensa.
Aamunsarastus hohti jo akkuna verhojen poimujen läpi, mutta Vanloo ei
tuntenut unentarvetta; hän ei malttanut uhrata tiedottomaan
unenhorrokseen vähääkään niistä hetkistä, joita hän piti elämänsä
onnellisimpina. Ennenkuin melu ja hyörinä ilmoitti väkirikkaan
kaupungin heränneen uuden päivän toimeliaisuuteen, saapui Sigurd. Hän
oli tottunut minä vuorokauden hetkenä tahansa astumaan isäntänsä luo,
milloin hänellä oli tärkeitä ilmoitettavia tälle. Nyt hän palasi
kertoaksensa hankkeestaan Scyllaa vastaan.
-- Haa, kapteeni, sanoi hän, -- taaskaan ette koko yössä ole ummistanut
silmiänne! Te nukutte vähemmän kuin lintu metsässä. Mutta jos olette
valvonut sitä varten, että näkisitte minun tähän aikaan tuovan Draken
silmäinne eteen, niin olette valvonut suotta. Niin, kapteeni, jatkoi
Sigurd ja iski lakkinsa pöytään, -- konna on luistanut ankeriaan tavoin
käsistämme. Harmillista se on, mutta sille en mitään taida. Päätökseksi
tulee, että meidän täytyy aavalla merellä ottaa hänet kiinni.
Kuulkaahan ... mutta, saakeli soikoon, te hymyilette, kapteeni! No,
ellei vastoinkäyminen olekaan niin suuri, että sentähden kannattaisi
hirttäytyä, niin ei sille toiselta puolen saisi nauraakaan. Me emme
minuuttiakaan vitkastelleet: käytimme sekä purjeita että airoja, ja
miehet soutivat hiki hatussa, mutta sittenkin tulimme liian myöhään,
kuinka harmillista! vain muutaman hetken myöhästyimme, ja siksi
palaamme nyt tyhjin käsin...
-- Me otamme hänet sitten aavalla merellä kiinni, sanoi Vanloo. --
Mutta ennenkuin kerrot, miten yksi vanki jäi käsiisi tulematta, niin
minä kerron, miten kaksi muuta vankia on joutunut minun käsiini...
-- Mitä tarkoitatte, kapteeni?
Vanloo kertoi nyt, kuinka hän oli löytänyt äitinsä ja sisarensa. Sigurd
syleili häntä ja unohti iloissaan ja hämmästyksessään koko Scyllan
tapauksen, kunnes Vanloo vihdoin muistutti häntä siitä.
-- Ei, ei, nyt annamme Draken olla hiidessä, kapteeni, lausui hän, --
missä ovat äitinne ja sisarenne? Minä tahdon nähdä heidät.
-- Kärsivällisyyttä, ystäväni!... Tottahan sallit heidän levätä sen
aikaa, kun annat raporttisi... Mitenkä Scyllan laita nyt on?
-- Scyllan laita on kyllä hyvin; se huuhtoo vapaana ja eheänä
ryntäitään Itämeren aalloissa. Olkoon menneeksi, kapteeni, minä kerron
miten siinä kävi. Me lähestyimme navakasti soudettuamme Scyllan
ankkuripaikkaa. Oli niin pimeä, että vaivoin erotimme mitään
maamerkkejä, mutta juuri kun olimme ottaneet purjeet sisään, käärineet
hankatapit, laittaneet aseet kuntoon ja viidellä veneellämme
rinnatusten lähennyimme sitä paikkaa, missä tiesimme laivan olevan,
juolahtaa kuulle mieleen ensikerran koko matkallamme näyttää pyöreätä
naamaansa kahden pilvenhattaran välistä. Me näimme prikin edessämme
kolmen kaapelinmitan päässä iso- ja märssypurje levällään mennä
puhkaisevan hyvää vauhtia navakassa tuulessa, ja seuraavassa tuokiossa
olivat kaikki purjeet ylhäällä. Että priki myös oli huomannut meidät,
sen havaitsimme pian, sillä miehistö kajahdutti uhmaavia hurraahuutoja,
joihin emme jättäneet vastaamatta. Soudimme kahta innokkaammin.
-- Malta, keskeytti Vanloo, -- tottahan muistit käskyni: yllätettävä,
ei avonaisesti hyökättävä?
-- Ai, sanoi Sigurd, -- Blackwell oli siis oikeassa. Hän muisti
kapteenin käskyn paremmin kuin minä, sillä hän intti vastaan, kun minä
komensin hyökkäykseen. Mutta minä ymmärsin kapteenin käskyn näin:
yllätettävä tai hätätilassa avonaisesti hyökättävä. Olkoon, minä
rohkaisin miehiäni, me tulimme lähemmäksi prikiä, joka aloitti tuiman
muskettitulen meitä vastaan, mutta me lähenimme sittenkin. Puolentoista
kaapelinmitan päässä he tervehtivät meitä peräkanuunoillaan,
sattumalaukaus särkee oikeanpuolisen veneen niin pahasti, että se
vajoaa ja...
Vanloon kasvot synkistyivät.
-- Menikö meiltä miehiä? kysyi hän.
-- Kapteeni, ne otettiin kaikki kahteen lähimpään veneeseen, ei
ainoatakaan mennyt pohjaan. Mutta kun kuulin Draken miesten hurjasti
huutavan ja ilkkuvan onnettomuuttamme, ajattelin vain jatkaa ajoa.
Sillä välin kuin Blackwell ja Leclerc pelastivat miehistön
rikkiammutusta veneestä, sousimme minä ja Bergman vihollista vastaan.
Hankkiuduimme laskemaan veneemme sen viereen, kun se samassa kääntyy ja
laskee tuulen alle; meidän täytyi peräytyä, ja samassa piiloutuu kuu
taas pilvien taakse, aivan kuin olisi arvellut hyvinkin suorittaneensa
työnsä. Oli pimeä kuin säkissä, vihuri kiihtyi, ja minä aloin oivaltaa,
että oli turha vaiva jatkaa yritystä. Annoin siis merkin kääntyä,
vaikka se olikin raskasta. Konnat ovat päässeet käsistämme, meillä on
kaksi haavoittunutta ja olemme hukanneet yhden laivaveneen; siinä koko
vaurio, kapteeni.
-- Emme ainakaan voi kiittää sinun viisauttasi siitä, ettei asia
päättynyt vielä pahemmin.
Vanloo vaikeni ja mietti itsekseen.
-- En voi päästää tilaisuutta käsistäni, sanoi hän. -- Minun täytyy
koettaa saada hänet kiinni, ennenkuin hän pääsee pujahtamaan pois
Itämereltä. Olen askel askelelta seurannut sen miehen perikadon tietä.
Onnetar ei ehkäissyt tuumaani salliessaan salaliittolaisen päästä
pakoon; tiesin, että kun vehkeilijä oli menettänyt pelinsä, aloittaisi
merirosvo uuden. Kenties hän on siis kuoleva häpeällisesti, niinkuin
hän elänytkin on, ja päivänvalo kirkastaa lopun elämänurasta, joka
tähän saakka on piillyt läpitunkemattomassa pimeydessä. Kenties sitten,
kun olen ottanut hänet vangiksi, myöskin saan ne todistukset, joiden
puutteessa en ole voinut hallitukseni ohjeitten mukaan vaatia miehen
päätä, miehen, jolla on ylhäinen nimi, arvossapidetty yhteiskunnallinen
asema ja jonka maineeseen ennen ei ole minkäänlaista varjoa sattunut.
Sigurd, minä nousen jo tänä päivänä Algernon Sidneyhin, ja ennenkuin
nouseva aurinko jälleen on vaipunut näköpiirin taa, on vainoretkeni
merirosvoa vastaan alkanut.
-- Mutta, kapteeni, äitinne ja sisarenne!
-- Viimeistään kahden viikon kuluttua on tämä risteily päättynyt. Jos
en sitä ennen ole kohdannut häntä, on hän päässyt valtamerelle, ja vain
verijäljet, jotka hän tiellensä jättää, voivat ohjata minua hänen
jälkeensä. Äitini ja Elli jäävät siksi aikaa tänne talooni Hollannin
lipun ja oman mahtini turviin. Ja vaikka he näyttäytyisivät
maailmallekin, niin kukaan ei uskaltaisi hätyyttää vieraan mahtavan
vallan edustajan äitiä ja sisarta. Tahdon kuitenkin, että salaisuus
toistaiseksi pysyy salaisuutena... Sinä lähdet siis laivaan ja käsket
Blackwellin laittaa kaikki kuntoon risteilyämme varten. Tule sitten
takaisin, niin vien sinut kalliitten omaisteni luo.
Sigurdin mentyä Vanloo istahti kirjoittamaan De la Gardielle kirjettä,
jossa hän ilmoitti sulan sattuman kautta saaneensa tiedon Draken
aikeista, ja teki siinä määrin selkoa eilispäivän tapauksista, kuin
hänen tuumiinsa soveltui. Vanloo osoitti, että koko meteli oli erään
kunnianhimosta ja vihasta ylhäisaatelia kohtaan hullaantuneen miehen
epätoivoinen koe saada aikaan vallankaappaus. Hän koetti näyttää
toteen, ettei se ollut sen läheisemmässä yhteydessä herttuan
samanaikaisten toimien kanssa, kuin että Drakea halutti herttuan
tietämättä käyttää niitä tyhmänrohkean tuumansa auttamiseksi. Vielä hän
viittasi valtiosäätyjen kesken vallitsevaan eripuraisuuteen, kaikkialla
ilmenevään vihaan aatelistoa, nurinaan hallitusta vastaan ja monessa
osassa maata vallitsevaan hätään ja kehoitti sen johdosta pitämään
asian todellisen tilan mitä tarkimmin salassa. Esimerkki saattaisi
muuten tarttua. Kapina ei tosin jäisi tulematta pääkaupungin asukasten
tietoon, mutta sitä pidettäisiin epäilemättä jonakin roskaväen
vähäpätöisenä yrityksenä päästää vangit irti linnan vankilasta,
semminkin jos linnan palvelusväki olisi sitä mieltä. Lopuksi Vanloo
ilmoitti, että syy, miksi hän ei suullisesti lausunut kreiville
ajatuksiansa, vaan teki sen kirjeellisesti, oli se, että hän aikoi
muutaman tunnin päästä lähteä merimatkalle, jolta hän viimeistään
kahden viikon kuluttua palaisi Ruotsin pääkaupunkiin.
Kirjoitettuaan tämän kirjeen Vanloo ryhtyi heti puuhiin järjestääkseen
Inkerin ja Ellin olon turvalliseksi ja mukavaksi poissaolonsa aikana.
Lukuisa ja luotettava palvelusväestö oli jätettävä vartioimaan taloa,
portit pidettävä lukossa ja Hollannin lippu nostettava kattotankoon.
Kun naisia halutti lähteä ajelulle, oli heidän käytettäväkseen
tarjottava umpivaunut. Niinikään pidettiin huoli tarkoituksenmukaisista
vaatteista. Talonväelleen Vanloo ilmoitti, että Inkeri ja Elli olivat
hänen äitinsä ja sisarensa ja niinmuodoin talon valtiattaria. Eerikille
hän jätti hallitukselle annettavaksi sinetöidyn kirjeen, jossa hän teki
tiettäväksi heidän sukulaisuussuhteensa häneen ja ilmoitti, että he
olivat Hollannin lähetystön suojeluksessa. Tämä kirje tuli Eerikin
esittää siinä tapauksessa, että Inkerin ja Ellin turvapaikka tulisi
tiedoksi ja heitä lain nimessä vaadittaisiin luovutettaviksi.
Eerikki ilmaisi nyt pelkonsa Aadolf Skytten suhteen, mutta Vanloo
vakuutti, että ei ollut mitään pelkäämistä.
-- Mitäpä voisi tapahtua sen pahempaa, kuin että nuorukainen otetaan
kiinni ja viedään takaisin vankeuteen? Jos niin käy, menette hänen
luoksensa, kerrotte hänelle, mikä onnellinen käänne on tapahtunut hänen
turvattiensa oloissa, ja vakuutatte, että hän kohdastansa voi luottaa
minun apuuni. Nuori Skytte saattaa olla huoleti. Minun vaikutukseni
tämän maan valtamiehiin on vahvalla perustuksella, ja elleivät he
kohteliaisuudesta ja kiitollisuudesta ota toivomustani kuuleviin
korviinsa, niin täytyy heidän tehdä se pelosta, sillä minä olen
seurannut heidän vehkeitänsä tarkemmin kuin kukaan muu.
Lopun aamupäivästä Vanloo vietti äitinsä ja Ellin seurassa. Hän oli
sanonut heille, että tähdellinen asia vaati hänen poissaoloaan, ja
rauhoittanut heitä vakuuttamalla, että hän lyhyen ajan kuluttua palaisi
takaisin.
Holhojahallituksen ja neuvoskunnan herrat pitivät Vanloon neuvoa hyvänä
ja verhosivat salaperäisyyden huntuun koko epäonnistuneen
vallankaappausyrityksen. Se ei kuitenkaan estänyt heitä ryhtymästä
varokeinoihin ja panemasta tiedusteluita toimeen, sillä he epäilivät
yhtäkaikki, ettei Drake ollut yksin puuhassa. Ensihetkessä olivat
heidän ajatuksensa kääntyneet Pentti Skytteen, ja muutamat herrat
valtaneuvokset riensivät heti mellakan loputtua hänen asuntoonsa
toivoen saavansa siellä ilmi jotakin suurenmoista. Mutta heidän
tullessaan herra Pentti makasi sikeässä unessa, yömyssy korvilla, ja
kun he kertoivat, mitä oli tapahtunut, niin ei kukaan ollut
hämmästyneempi kuin hän. Hän oli tuota pikaa pukeissa, riensi takaisin
istuntosaliin ja otti innolla osaa sen läksytyksen laatimiseen, joka
seuraavana päivänä oli annettava herttualle. Herra Pentin taito
läksytysten laatimisessa oli tunnettu ja tunnustettu: pääkohdissaan
seurattiin hänen saneluansa, eikä hän suolaa ja pippuria
sepustuksessaan säästänyt.
Seuraavana päivänä koottiin kaksi lähetystöä, toinen valtaneuvoskunnan,
toinen neljän valtiosäädyn puolesta, joiden tuli juhlallisesti marssia
herttuan luo, viedä läksytys perille, vaatia häntä allekirjoittamaan
jonkinlainen vakuutus, että hän luopuu kaikista paikanvaatimuksistaan
holhojahallituksessa, ja jos hän kieltäytyy, uhata häntä maanpaolla.
Kysymys oli nyt, kuka läksytyksen lukisi julki Hänen Korkeudelleen, ja
valituksi tuli, joko sitten sattumuksesta tai salaisesta sopimuksesta,
herra Pentti Skytte. Tämä näytti iloista naamaa huonossa pelissä eikä
pyytänyt päästä vapaaksi luottamuksesta. Hän luki kirjoituksen
terävällä äänellä, mutta hänen viekas ilmehikäs katseensa tarkasteli
kaiken aikaa suuttunutta ja säikähtänyttä ruhtinasta, aivan kuin olisi
tahtonut sanoa:
-- Suokaa anteeksi, Teidän Korkeutenne, mutta, kautta Jupiterin, minut
on pakotettu näyttelemään tätä osaa, ja jos nyt vain otatte kiltisti
ojentuaksenne, niin olemme onnellisesti pelastuneet epäluulosta ja
saatamme sopivassa tilassa aloittaa uudelleen vanhan pelin, ellette ole
kyllästynyt siihen.
Hänen Korkeutensa raivosi hetken aikaa, puhui väärinkäsitetyistä
aikeista, petollisista ystävistä (mainitsematta kuitenkaan herra Pentin
nimeä) j.n.e., mutta taipui allekirjoittamaan vakuutuksen, jonka
jälkeen hän suoraa päätä lähti pääkaupungista ja matkusti Stegeborgiin.
-- Vanloo, mutisi herra Pentti, kun hän kotiin tultuaan istui
nojatuoliinsa ja aukaisi Pliniuksen luonnonhistorian siltä kohden,
johon oli viimeksi pannut merkin, -- Vanloo? Se mahtanee olla Belsebub
itse. Mitenkä hän on voinut sekaantua tähän peliin ja tuntea iloa
tuumamme ehkäisemisestä, sitä en käsitä, enkä vähästä hinnasta mene
siitä selvää onkimaan. Niinpä täytyy sittenkin olla jokin vielä
viekkaampi pää, vielä terävämpi silmä kuin Pentti Skytten. Minä luulin
päässeeni selville hänen sisimmistä salaisuuksistaan, mutta hänpä
onkin lukenut minun tuumani, lukenut ne, pelkäänpä, aivan kuin
kämmeneltään... Minä alan tulla vanhaksi, sanoi hän huoaten ja nosti
peruukin päästään sekä katseli harmaantuvia hiuksiaan peilistä. -- Ei,
ei, on jo aika luopua politiikasta ja antautua stoalaisen viisauden
viljelijäksi...
_Gaudia pelle,
Pelle timorem,
Nec dolor adsit
Spemque fugato_.
[Häädä ilo ja pelko, suru ja toivo sydämestäsi!]