-- Jatkakaa!
-- Pidä salaliittolaiset koossa aamuun asti, lausui hän. Jos he väkisin
koettavat murtautua läpi, niin pane väkivalta väkivaltaa vastaan ja
pistä heidät kuoliaaksi ennemmin, kuin annat yhdenkään päästä karkuun.
-- Mitä vielä...
-- Kauemmaksi eivät tehtäväni ulotu. Mynher Vanloo lisäsi kuitenkin...
-- No, Lilje, lausui eräs vanhemmista upseereista, -- onko päästy
sovintoon, vai kuinka? Me tahdomme tietää, kuka julkenee...
-- Odota, vastasi Lilje, -- keskustelu loppuu siinä paikassa... Mitä
Vanloo lisäsi?
-- Että tähän toimenpiteeseen on ryhdytty herrojen omaksi hyväksi. Minä
tahdon estää, sanoi hän, heitä auttamasta miekoillansa hanketta, jonka
tarkoituksen suhteen heitä on petetty ja jonka seurauksia he eivät voi
aavistaa.
-- Meidän jäijillemme on siis päästy! sopersi Lilje.
-- Myöskin, jatkoi hän, ovat salaliittolaiset ja se hallitus, jonka he
tahtovat kukistaa, liian vaatimattomia ja koko juttu liian vähäpätöinen
ansaitaksensa sijaa historian lehdillä. Kaikki on päättyvä mitä
suurimmassa hiljaisuudessa. Paitsi minua itseäni ja sinua, ei kukaan,
ei edes uhattu hallitus saa tietää, että mitään mainittavampaa vaaraa
on ollut.
-- Sanoiko hän niin?
-- Sanoi, ja hänen sanansa ovat varmemmat kuin konsanaan kuninkaan
sana.
Lilje tarkasti Sigurdia epäilevin silmin, mitteli levotonna ja
miettiväisenä lattiata, kääntyi sitten tuskastuneiden toveriensa
puoleen, jotka asettuivat piiriin hänen ympärilleen, ja ilmoitti
hiljaisella äänellä heille vieraalta saamansa tiedot.
Nyt syntyi upseerien kesken vilkas kina, jota sentään käytiin
matalalla äänellä. Tuumailtiin, mitä olisi tehtävä. Toiset näyttivät
suuttuneilta, toiset alakuloisilta, kaikki tuskaisilta. Lopulta tultiin
kuitenkin yhteiseen päätökseen: puhujat istuutuivat välinpitämättömän
näköisinä pöytien ympärille, pikarit täytettiin uudelleen, pelinopat
pyörivät, puheltiin ja naureskeltiin, jos kohta hiukan väkinäisesti.
Lilje palasi Sigurdin luo, joka tällä välin oli astellut salissa
edestakaisin, ja sanoi tälle:
-- Hyvä herra, te häiritsette vierasten iloa. Tämä huone on meidän
käytettävänämme niin kauan kuin täällä tahdomme olla, emmekä me tapamme
mukaan lähde täältä ennen kuin aamulla. Jos mynher Vanloo on tullut
hulluksi, niin se on seikka, joka ei kuulu meihin; hänen ja teidän
tekonne jääköön teidän itsenne, isännän ja oikeuden välillä
ratkaistaviksi. Mutta jos vielä hetkenkään viivytte meidän joukossamme,
katsomme sen loukkaukseksi, enkä minä vastaa seurauksista.
Sigurd pohti asiata tuokion ajan ja vastasi:
-- Olkoon minusta kaukana se, että väkisin tunkeutuisin herrojen
joukkoon. Pääasiasta olemme yhtä mieltä, ja sillä hyvä. Katsotaanpa ...
muuta ulospääsytietä ei ole, ja me olemme toisessa kerroksessa, siis
korkealla maasta. Hyvä on, minä siis vietän aikaani niin hyvin kuin
voin täällä oven ulkopuolella, kunnes torvi Brunke-vuorella toitottaa
vapahduksen hetkeä. Toivotan herroille hyvää yötä.
Hän poistui huoneesta ja meni rauhoittamaan isännän mieltä jollakin
keksimällään jutulla, jonka jälkeen hän käski tuoda virvokkeita
itselleen ja miehilleen maksaen niistä niin paljon yli vaaditun määrän,
että isäntä ällistyneenä jupisi itsekseen:
-- Jos nuo ihmiset ovat rosvoja, niin ovatpa ne omituisia rosvoja, kun
antavat enemmän kuin ottavat.
_Kolmas kohtaus_.
Tiedämme, että salaliittolaiset olivat jättäneet vaarallisimman
tehtävän, Ruotsin valtakunnan holhojahallituksen ja neuvoskunnan
vangitsemisen, herra Kustaa Draken toimeksi.
Sen piti tapahtua heti herttuan lähdettyä linnasta, niin että tieto
tuosta tärkeästä tapahtumasta ehtisi saapua ritariston ja aatelin
korviin herttuan vielä ollessa tämän säädyn luona. Liittolaisten
tarkoitus oli, että tämä _fait accompli_ ["suoritettu asia",
peruuttamaton teko] yhdessä alemman kansan uhkaavan käytöksen ja
aatelittomista säädyistä kootun lähetystön kanssa yllättäen lamauttaisi
ensimmäisen säädyn vastustusvoiman ja pakottaisi horjuvaiset
sopeutumaan asianhaaroihin ja heti vannomaan uskollisuutta uuden
järjestyksen lipulle. Mutta jos sääty osoittaisi suurempaa sitkeyttä
kuin oli odotettu, niin oli liittolaisilla kumminkin sillä hetkellä
väkevämmän oikeus puolellaan, ja he olivat sitä tapausta varten
päättäneet käyttää Liljen rykmentin musketteja ja ammattityöläisten
patukoita tehdäkseen asiasta lopun.
Saavuttuaan linnaan oli herttua pyytänyt päästä nuoren kuninkaan ja
leskikuningattaren puheille, mutta kun hänelle vastattiin, että
molemmat korkeat henkilöt olivat rukouskammiossa, oli hän jättänyt
näille kirjeet ja lähtenyt valtaneuvoston istuntosaliin.
Hänen odottamaton ilmestymisensä ja hiljainen juhlallisuutensa, kun hän
laski suuren, sinetillä varustetun kirjeen neuvospöydälle, sai
valtakunnan isät aika lailla hämmästyksiinsä.
-- Jätän tämän kirjeen luettavaksenne sekä tarkoin pohdittavaksenne ja
toivon, että päätös, jonka sen johdosta teette, tulisi teille kunniaksi
ja valtakunnalle onneksi.
Siinä kaikki, mitä hän kokoontuneille herroille lausui, jonka jälkeen
hän lähti salista, välttääkseen epäilemättä niitä karttavia kysymyksiä,
joita nämä varmaan tapansa mukaan olisivat Hänen Korkeudelleen tehneet
päästäkseen selville hänen esiintymisensä syistä.
Herra Pentti oli puolisen tuntia ennen herttuan tuloa ottanut puheeksi
arkaluontoisen asian, jonka täytyi herättää kiivasta sananvaihtoa.
Kysymys koski erinäisiä valtion varoja, jotka olivat kadonneet erään De
la Gardien ja hänen puolueensa suosiman virkamiehen käsistä. Muutamat
näennäisesti säyseät, mutta itse asiassa terävät huomautukset herra
Pentin suusta olivat antaneet keskustelulle hänen haluamansa suunnan,
eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän, ollen suuttuvinaan niistä tuimista
hyökkäyksistä, jotka hänen oli onnistunut kohdistaa itseensä, saattoi
ottaa ne syyksi noustakseen ja poistuakseen istuntosalista.
Herra Pentti riensi salaliittolaisten päämajaan.
Täällä vallitsi suuri pelko ja hajaannus.
-- Mitä nyt? kysyi hän hätääntyneenä, -- mitä on tapahtunut?
-- Te tulette linnasta? kysäisi Frisendorff ja pyyhki hikeä otsaltaan.
-- Linnasta.
-- No niin, ettekö huomannut mitään epäiltävää, mitään, josta voisi
aavistaa, että hankkeemme on tullut ilmi?...
Kaikki odottivat hengähtämättä Pentti Skytten vastausta.
-- En, virkkoi hän, -- mutta mistä tämä hätä?
-- Me olemme kaikki satimessa, sanoi Ribbing, -- meidän täytyy
hajaantua, ennenkuin...
-- Täällä on joku salainen kavaltaja...
-- Malttakaa, hyvät herrat, sanoi herra Pentti koettaen näyttää
levolliselta, -- meidän täytyy käsitellä asia järjestyksessä. Te
kysyitte, enkö havainnut neuvoskunnassa mitään epäiltävää. En,
ystäväiseni, ellen ole kuuro ja sokea, niin uskallan väittää, ettei
hallituksella ja neuvoskunnalla ole kaukaisinta aavistustakaan siitä,
mitä on tapahtumassa. Ja kun meillä siltä taholta ei ole mitään
pelkäämistä, niin enpä totta tosiaan käsitä, mistä tämä päätön melu,
tämä silmitön säikähdys ... sanalla sanoen, mitä on tapahtunut?
-- Merkillistä, sanoi Frisendorff vähän tyyntyen, -- ja täällä me
olemme mitä suurimmassa pelossa. Kuulkaahan! Vahtimiehemme saapuvat
ammattikäsityöläisten luota toinen toisensa jälkeen ilmoittaen, että
heitä yhdennellätoista hetkellä on kohdannut vastus Jumala ties minkä
salaperäisen vallan kätyrien taholta. Samat asiamiehet ovat saaneet
koolle aatelistyöläisiä ja kungsholmalaisia; ja heidän ja
ammattilaisten välillä on ollut käsikahakkaa. Siltä taholta ei meillä
siis ole mitään odotettavissa. Mutta sitten tulee jotakin vielä
käsittämättömämpää. Ystävämme aatelittomien säätyjen joukossa ovat
tuntemattomalta taholta saaneet varoituksen. Lähetystöstä Ritariston ja
Aatelin luo ei siis tule mitään. Mitä suurin hämmennys vallitsee
puoluelaistemme kesken. Kuinka tämä on selitettävissä? Eikö meillä ole
syytä pelätä pahinta?
Herra Pentti kalpeni huomattavasti.
-- No, mikä on teidän ajatuksenne? kuiskasivat useat.
-- Minä en toden totta voi selittää tätä ... mutta ... varsinaista
vaaraa ei sentään ole pelättävissä... Hallitushan ei tiedä kerrassa
mitään ... ja asia on kuin onkin jo alulla ... kotvan päästä on
ratkaisu tiedossamme... Odottakaamme niin kauan tyynesti, hyvät
herrat... Me emme siis tällä hetkellä voi luottaa roskaväen apuun
emmekä myöskään puoluelaisiimme aatelittomissa säädyissä, mutta linna
on vallassamme, ja Drake tekee kyllä aikanaan asiasta lopun...
Herra Pentin epävarma käytös lisäsi vain salaliittolaisten pelkoa.
Kotvan kuluttua saapui tiedonanto, että herttua oli tullut linnaan.
Kymmenen minuuttia sen jälkeen syöksähti sisään eräs Liljen rykmentin
upseereista, jotka sinä iltana olivat palveluksessa linnassa. Hän
ilmoitti, että kun hän sovittuna aikana riensi ravintolaan
Norrmalmintorin varrelle kutsuakseen sinne kokoontuneet toverit
paikoilleen, oli kaikki ovet salvattu.
Ennenkuin ehdittiin selvitä tästä uudesta hämmästyksestä, tuli maaherra
Graan ja ilmoitti, että herttua oli lähtenyt linnasta ja ajanut
Ritariston ja Aatelin luo, mutta että kansajoukkoa ei ollutkaan häntä
saattamassa.
Heti sen jälkeen saapui tiedonanto Drakelta, joka oli vartioinut linnan
lähistöä. Kirjeessä oli vain seuraavat rivit:
-- Sparrea ei ole saatu vangiksi. Hän ei ole pysynyt kotosalla. Asia
ratkaistaan heti.
-- Pian! Meidän täytyy estää häntä! huudahti Frisendorff.
Hän hyökkäsi ulos monien liittolaisten seuraamana.
-- Luultavasti he tulevat liian myöhään, lausui herra Pentti toisille,
jotka kalmankalpeina ja epäröivinä seisoivat hänen ympärillään. --
Hyvät herrat, jos Drake tekee hullun kepposen, jos hänen hassuun
päähänsä on juolahtanut kourallinen roskaväkeä mukanaan tunkeutua
linnaan ja tehdä väkivaltaa maan hallitukselle, niin mitä meillä on
siinä tekemistä? Vastatkoon hän puolestaan. Ja jos hän, tuo raivopäinen
hullu, sitten syyttää meitä osallisiksi samaan rikokseen, niin kysymme:
mitenkä hän tämän typerän syytöksensä näyttää toteen?... Ja koko maassa
tullaan pitämään sitä naurettavana, sillä mitenkä tervejärkiset
ihmiset, puhumattakaan varovaisuudestaan ja älykkyydestään tunnetuista
miehistä, voisivat antautua mokomaan maankavaltamis-narripeliin? Hyvät
herrat, menkää rauhassa kotiin ja heittäytykää unen helmoihin, jos
teitä haluttaa. Minua puolestani unettaa niin, etten toden totta saa
silmiäni kunnolla pysymään auki. Minä lähden kotiin ja paneudun
nukkumaan vanhurskaan unta, ja miten suuresti hämmästynkään, kun
huomenna herään ja luokseni pyrkiviltä virkaveljiltä saan kuulla, mitä
tänä iltana on tapahtunut. Minulla on kunnia sulkeutua suosioonne.
Herra Pentti kääriytyi kauhtanaansa, painoi hatun kähäräperuukilleen,
kahmaisi ison kultanuppisen keppinsä, kumarsi oikealle ja vasemmalle ja
lähti.
* * * * *
Muutamista sanoista, jotka Ahasverus-kellarissa lipsahtivat erään
vieraan suusta, on lukija saanut tietää, että noituudesta syytetyt
naiset sen päivän jälkeisenä aamuna, jonka tapauksia nyt kuvataan, oli
hovioikeuden tuomion nojalla vietävä kihlakunnan teloituspaikalle
mestattaviksi ja roviolla poltettaviksi.
Eerikin Hovioikeudelle antama kertomus niistä huomioista, joita hän oli
noitatutkinnoissa tehnyt, kuin myös Inkerin ja Ellin entisestä elämästä
ja käytöksestä vankilassa, oli jäänyt tuloksia vaille. Inkerin ja Ellin
ilmoitus, että heidät kiduttamalla oli pakotettu tunnustamaan itsensä
syypäiksi, oli jätetty huomioon ottamatta. Samoin kuin muutkin
taikauskon uhrit tuomittiin äiti ja tytär menettämään henkensä ja
heidät oli määrä viedä seuraavana aamuna mestauspaikalle
kuolemanrangaistusta kärsimään.
Kello on lähes kahdeksan korvilla iltasella. Eerikki oleilee
asunnossaan. Hän on tehnyt kaiken voitavansa pelastaakseen onnettomat.
Hän oli pyytänyt ja päässyt kreivien Pietari Brahen ja Maunu de la
Gardien puheille, hän oli käynyt useimpien Hovioikeuden jäsenten luona
-- kaikki turhaan. Kaikki olivat sanoneet, etteivät he voi estää
oikeuden menoa, ja monet ennakkoluuloisimmista herroista olivat
kummeksineet sitä, että pappismies oli halukas vaikuttamaan
pahantekijöiden hyväksi, joiden syyllisyys oli yhtä ilmeinen kuin se
oli jumalaton ja kauhea.
Aika, jolloin Eerikin on mentävä vankien luo, on käsissä. Hän on
päättänyt viettää yhdessä heidän kanssaan heidän viimeisen yönsä
pitkät, tukalat hetket, seurata heitä mestauspaikalle ja olla heidän
läheisyydessään heidän mennessään kuolemaan. Ääretön tuska täyttää
hänen sielunsa: hän on kehoittanut heitä tunnustamaan itsensä
syyllisiksi ja siten ollut syöksemässä heitä turmioon, josta hän nyt
itseänsä soimaa. Totta on, että heidät muussa tapauksessa kiduttamalla
olisi pakotettu tekemään sama tunnustus, mutta siitä ei ole Eerikille
minkäänlaista lohtua: hän ei edes ajattele sitä. Niin kauan kuin vielä
saattoi jotakin toivoa oikeuden tutkivalta silmältä tahi ihmisten
sääliväisyydeltä, oli hän, tyynesti luottaen Kaitselmukseen, odottanut
puuhiensa hedelmiä. Nyt, kun kaikki toivo oli sammunut, hänen sielunsa
horjui niinkuin ruoko myrskyssä, ja yltyvä hätä uhkasi muuttua
epätoivoksi, kunnes vasta kiivaan taistelun jälkeen ristiriitaisten
tunteiden ja ajatusten myllertävä vuo keskittyi yhdeksi ainoaksi
valtavaksi avunhuudoksi Jumalan luo.
Hän tunsi vielä itsessänsä tuon kiihtyneen, suloisesti järkyttävän
mielialan vaikutusta, jota Jumalan tahtoon rajattomalla nöyryydellä
alistunut sielu tuntee -- kun hänen silmänsä sattuivat paperiin, joka
oli hänen pöydällään samana iltana tulleiden kuulutusten joukossa,
mitkä hänen seuraavana sunnuntaina piti lukea seurakunnalleen julki.
Hän otti paperin, tietämättä miksi, ja luki sen kiireesti.
Sen sisällys vaikutti häneen kuin sähkötärähdys. Se oli Vanloon laatima
kuulutus. Hän luki nimet Inkeri ja Elli ... olosuhteet, joissa
kuulutettujen henkilöiden ilmoitettiin eläneen, näyttivät soveltuvan
niihin tietoihin, jotka nuo kaksi naista itse olivat entisistä
elämänvaiheistaan antaneet.
Siinä oli kylliksi. Eerikki tunsi rukouksensa tulleen kuulluksi, hän
näki tässä Jumalan sormen johdatuksen. Se vaikutti häneen kuin ihme.
Toinnuttuaan ensimmäisestä valtavasta hämmästyksestään hän kokosi
ajatuksensa ja riensi täyttämään pelastustyötä, jonka onnistumista hän
ei enää epäillytkään.
Hänen tiensä kävi niitä katuja pitkin, missä kansanmeteli riehuili. Hän
tunkeutui vastaan tulevien joukkojen, rähisevien ja tappelevien
laumojen läpi, ihmettelemättä edes syytä tähän hurjaan hälyyn, ja
riensi linnan ohi Norrbron poikki Vanloon taloon Norrmalmintorin
varrelle.
Hän pyysi ensimmäistä kohtaamaansa palvelijaa saattamaan hänet mynher
Vanloon luo.
Palvelija vastasi, että hänen herransa äsken oli lähtenyt ajelulle, hän
ei tiennyt oikeastaan minne, mutta jos asia oli tärkeä ja pastori
suvaitsi kirjallisesti esittää sen, niin mynher Vanloo saisi kirjeen
viipymättä.
Eerikin täytyi mukautua asianhaaroihin. Hän pääsi huoneeseen, sai
kirjoitusneuvot, kirjoitti kiireesti ja sulki sinetillä kirjelipun,
jossa hän ilmoitti Vanloolle, että hänen kuuluttamansa henkilöt oli
löydetty, että he istuivat linnanvankilassa aiheettomasti syytettyinä
noituudesta, että ensi yö oli onnettomien viimeinen, jollei pikainen
pelastus ennättäisi, koska heidät oli määrä seuraavana aamuna viedä
teloituspaikalle kuolemanrangaistustaan kärsimään.
Niihin sanoihin päättyi kirje, jonka nopeat kynänkäänteet todistivat
sitä kiirettä ja mielenliikutusta, minkä vallitessa se oli kyhätty.
-- Tämän kirjeen pikaisesta perilletulosta riippuu kahden herrallenne
kalliin ihmishengen pelastus, sanoi Eerikki palvelijalle; -- onko minun
tarvis sanoa muuta?
-- Olkaa huoleti, vastasi palvelija, -- mynher Vanloo saa sen puolen
tunnin kuluttua käsiinsä.
Eerikki riensi nyt takaisin linnaan. Hän aikoi ensin tarkemmin
pohtimatta antaa Inkerille ja Ellille tiedon tuosta kuin ihmeen kautta
auenneesta pelastumisen mahdollisuudesta. Hänellä oli, kuten tiedämme,
vapaa pääsy linnan vankilaan. Mutta vasta nyt, hänen lähetessään
linnaa, alkoi pelko saada valtaa hänen sielussaan. Että Inkeri ja Elli
olivat juuri ne, joita Vanloo kuulutuksellaan haki, sitä hän ei
epäillyt, eikä myöskään, että tämä mahtava mies kaikin tavoin koettaisi
vaikuttaa näiden ihmisten kohtaloon, koska hän oli ryhtynyt sellaisiin
toimiin heidän löytämisekseen: mutta riittikö Vanloon mahti viime
hetkessä pysähdyttämään lain miekan? Eikö ollut luultavaa, että Vanloo,
aikansa ennakkoluuloihin kallistuvana, jättäisi poloiset heidän oman
onnensa nojaan saatuaan tiedon niistä kauheista rikoksista, joista
heidät oli tuomittu? Eerikki ei tiennyt mitä laatua Vanloon
myötätuntoisuus näitä naisparkoja kohtaan oli: kenties moinen havainto
sen hyvinkin riittäisi tukahduttamaan. Olisi niinmuodoin epäviisasta,
olisi julmaa jonkin hataran pelastumismahdollisuuden nojalla virittää
uutta maallista toivoa sydämiin, jotka kovan taistelun jälkeen olivat
alistuneet Jumalan tutkimattomiin päätöksiin ja vihkiytyneet kuolemaan.
Näissä mietteissään Eerikki lähenemistään läheni linnaa. Hänen
kulkunsa, äsken ilon keventämä, oli nyt hiljaista, hänen rintaansa,
jota äsken paisutti onnellinen toivo, pusertivat tuskalliset
epäilykset.
Hän oli kulkenut Norrbron yli, ja kuninkaallista palatsia ympäröivä
muuri kohosi nyt hänen edessään miltei läpinäkymättömän sumun keskellä.
Mutta samassa salpasi häneltä tien kansanjoukko, joka tiheästi yhteen
sulloutuneena seisoi parinkymmenen askelen päässä pohjoisesta
porttiholvista. Sumu ja pimeys oli niin synkkä ja joukko niin
hiljainen, että Eerikki ei huomannut sitä, ennenkuin hän näki
ympärillään hurjia parrakkaita, keihäillä, sapeleilla ja pistoleilla
varustettuja miehiä, joiden mykkä äänettömyys herätti hänessä yhtä
suurta kummastusta kuin heidän ulkomuotonsakin. Sumusta astui esiin
uusia haamuja, jotka näyttivät nousevan ikäänkuin linnankaivannosta,
missä airojen hiljaisesta, mutta tiheästä loiskunnasta päättäen oli
veneitä liikkeellä.
-- Mitä te katselette? kysyi eräs pitkäkasvuinen, samettitakkinen nuori
mies, joka ei ollut kukaan muu, kuin toinen luutnantti Scyllasta; --
menkää te menojanne, hurskas pappismies! Mutta jos uteliaisuuden vuoksi
haluatte tietää, keitä olemme, niin tietäkää, että olemme mynher
Vanloon prikin Algernon Sidneyn miehistöä ja että väijymme täällä
eräitä laivastamme paenneita konnia, joiden pitäisi luulomme mukaan
kulkea tämän kautta.
-- Kaiketi siis myös tiedätte, missä isäntänne, mynher Vanloo,
parast'aikaa oleilee, kysyi Eerikki.
-- En, vastasi samettitakkinen mies, -- enpä tosiaankaan voi sanoa,
missä mynher suvaitsee oleskella.
Eerikki sanoi hyvästi, jatkoi kulkuaan ja meni sisään himmeästi
valaistusta portista, missä vahtisotamies puheli erään vanginvartijan
kanssa huomispäivän suuresta juhlatilaisuudesta, noitien poltosta.
Kun hän sitten, vahtimiehen seuratessa avainkimppuineen, astui vankilan
eteiskäytävään, tunsi hän tuskallisen pelon pääsevän hänessä entistä
suurempaan valtaan: hän painoi käden kovasti rintaansa vastaan
vahtimiehen kiertäessä avainta lukossa ja aukaistessa natisevan oven.
Eerikki astui sisään.
Lamppu loi himmeätä valoaan noiden kahden naisen surulliseen asuntoon.
Inkeri makasi kurjalla vuoteellaan; hän oli hetken uinahtanut, ja Elli
istui hänen päänaluksensa vieressä nojaten otsaansa samaan tyynyyn,
jolla äidinkin pää lepäsi.
Oven rasahtaessa Inkeri heräsi.
Vieno ilo välähti naisten kalpeille kasvoille, kun he näkivät ystävänsä
ja sielunpaimenensa. Elli suuteli hänen kättään, ja Inkeri tarttui
toiseen käteen ja lausui:
-- Oi, te viivytte nyt seurassamme niin kauan kuin meille aikaa on
suotu ... minä olen nukkunut niin hyvin ... viimeisen kerran ... ja
näin unessa poikani. Se oli herttainen uni, ja minä toivon, että Jumala
antaa sen pian toteutua taivaassa. Elli, sinullahan on muistoesine
herra Aadolfille ... muistutan sinua siitä, ennenkuin ajatuksemme
kaikkoavat maallisista, katoavista kappaleista ... pastori vie sen ynnä
viimeisen hartaan tervehdyksemme tuolle hyvälle herralle.
Elli otti taskustaan pienen muistoesineen, hänen hiuksistaan
taidokkaasti palmikoidun kukkasen.
-- Antakaa tämä hänelle, sanoi tyttönen hiljaa, -- ja sanokaa, että
minä suuresti häntä rakastin...
Ellin silmiin herahti kyynel hänen näitä sanoja lausuessaan.
-- Antakaa anteeksi, Inkeri ja Elli, sanoi nyt Eerikki, ja syvä huokaus
kohosi hänen rinnastaan, -- minun täytyy vähän aikaa koetella
kärsivällisyyttänne puhuakseni asioista, joiden tällä hetkellä
oikeastaan tulisi olla vieraat teidän ajatuksillenne... Inkeri,
oletteko kuullut nimen Vanloo?
-- Vanloo? toisti Inkeri tapaillen muististaan.
-- Äiti, sanoi Elli, -- Vanloo, sehän on sen muukalaisen nimi, joka
asui metsässä siinä talossa, jota sanottiin metsästysmajaksi.
-- Niin se taisi olla, tai jotenkin sinnepäin. Minä näin hänen joskus,
useimmiten hämärissä, ratsastavan mökkini ohi.
-- Ettekö koskaan nähnyt häntä niin läheltä, että olisitte voinut
tarkastaa hänen kasvojaan? kysyi Eerikki.
-- En.
-- Mutta minä kerran näin, virkkoi Elli; -- hän näytti niin lempeältä
ja kauniilta.
-- Muistatko ennen nähneesi samat kasvot? kysyi Eerikki edelleen.
-- En, vastasi Elli pudistaen päätään.
-- Inkeri, lausui Eerikki, -- tuo Vanloo, joka on ylhäinen ja mahtava
mies, on lähettänyt kirjoituksen luettavaksi julki kaikissa maan
kirkoissa, jossa hän kuuluttaa kaksi teidännimistänne henkilöä
etsittäväksi; näitä, joista toinen äiti, toinen tytär, hän kehoittaa
saapumaan luokseen, kuulemaan tärkeitä ja iloisia sanomia...
Inkeri kävi tarkkaavaiseksi: hänen silmänsä seurasivat herkeämättä
Eerikin huulia. Tämä jatkoi:
-- Kirjoitus, jonka mainitsin, tuotiin minulle tänä iltana. Se on
minulla mukanani, ja minä pyydän, että niin tarkkaan kuin mahdollista
kuuntelisitte joka ainoata sanaa, kun minä nyt sen luen.
Samassa kuului ulkoa kimakka, huikea vihellys, niinkuin
merkinantopillin ääni. Se kuului linnankaivannosta päin, aivan läheltä
Inkerin ja Ellin vankilan ikkuna-aukkoa.
-- Minä kuuntelen tarkkaavaisesti ... mutta lukekaa pian! lausui
Inkeri, ja hänen äänensä ilmaisi sydämen levottomasta aavistuksesta
herännyttä mielenkiintoa.
Sama aavistus heräsi Ellissäkin, mutta paljon selvempänä. Hän muisti
illan, jolloin hänen äitinsä kummallisessa puolihorrostilassaan oli
luullut pojakseen Aarnoksi tuota vierasta, joka silloin kuutamossa
ratsasti heidän yksinäisen mökkinsä ohi. Ratsastaja oli ihan varmaan
metsästysmajan omistaja Vanloo, ja samainen Vanloo kuulutti nyt
etsittäväksi kahta henkilöä, jotka olivat äiti ja tytär, nimeltään
Inkeri ja Elli. Salaman nopeudella kutoutuivat nämä ajatukset toisiinsa
Ellin sielussa...
Eerikki alkoi lukea kuulutusta, mutta ei ehtinyt pitkällekään, kun
Inkeri äkkiä kavahti pystyyn ja lausui:
-- Kukahan tuon on mahtanut kirjoittaa? Kuka tuntee niin tarkoin
entiset elämänvaiheeni? Kuka on tuo Vanloo? Vastatkaa!
-- Vanloo on ulkomaalainen ... Hollannin lähettiläs...
-- Ulkomaalainen? Se on mahdotonta ... tai onko hän... Sama se, minä
tahdon puhutella häntä, tahdon nähdä hänet. Ei kukaan muu kuin poikani
ole voinut hänelle näitä tietoja antaa ... ja tahtoohan hän saattaa
_iloisen_ sanoman tiedokseni, sanoittehan niin?
Inkeri puhui kuumeisella kiihkolla.
-- Sanoin, vastasi Eerikki, -- niin hän kirjoittaa.
-- Siinä tapauksessa poikani elää... Oi, Jumala, Jumala... Viekää minut
hänen luokseen, minä tahdon nähdä hänet.
Inkeri ei muistanut, missä oli. Hän ei muistanut, että vankilan muurit
piirittivät häntä ja että kun ovi pian avattaisiin, hänen tiensä vei
kuolemaan ja rovion liekkeihin.
-- Mikä on muukalaisen ristimänimi? kysyi Elli yhtä innokkaasti, --
tiedättekö sen?
-- Olen kuullut hänen ristimänimensä ja ... on se tässä
kuulutuksessakin, vastasi Eerikki, silmäten paperiin, -- mynher Vanloon
ristimänimi on Aarno. Antaako se asiaan jonkinlaista selvyyttä?
Inkeri ja Elli vastasivat riemuhuudolla ja syöksähtivät toistensa
syliin.
Eerikki katseli kohtausta sanomattomalla hämmästyksellä, ja aavistus
tämän äkillisen molemminpuolisen tunteenpurkauksen syystä täytti hänen
sielunsa.
-- Hän on minun poikani, huudahti Inkeri mielettömänä ilosta. --
Löysinpä hänet jälleen... Elli, Elli, sinä olet löytänyt veljesi...
-- Teidän poikanne! toisti Eerikki saman ihastuksen vallassa. -- Niin
se on, sen täytyy olla niin. Minä heikko, joka epäilin, vaikka näin
Jumalan sormen viittauksen!
Ulkona vihellettiin uudestaan ja yhtä kimeästi kuin ensikerrallakin,
mutta kukaan sisällä-olijoista ei sitä kuullut. Merkki kutsui Draken
miehiä niiden eri porttien kautta, joiden eteen heidät oli sijoitettu,
ryntäämään linnaan.
-- Minun täytyy nähdä hänet, jatkoi Inkeri. -- Mutta, oi Jumala, lisäsi
hän tuskaisella äänellä, -- kenties hän on hyvin kaukana ... ja
kuolemankello kutsuu meitä muutaman tunnin päästä ... ehkä on jo
myöhäistä!
Tuo ajatus lannisti, mykisti Inkerin. Hän väänteli vavisten käsiänsä ja
katsahti toivottomasti ympärilleen harmaihin vankilan muureihin.
-- Herra pastori, virkkoi Elli ja otti Eerikin käden käsiensä väliin,
-- tuokaa hänet tänne! Meidän täytyy nähdä hänet, ennenkuin kuolemme.
Ei, nyt minä en tahdo kuolla. Sanokaa pyöveleillemme, että heidän
täytyy antaa meille lykkäystä ... he eivät voi olla niin kovia että
erottaisivat äidin jälleen löydetystä pojastaan, sisaren veljestään,
ennenkuin he ovat saaneet syleillä toisiaan ja sanoa toisilleen
viimeiset jäähyväiset... Mutta he ovat julmia, säälimättömiä ... he
eivät kuule rukousta... Äiti, meidän täytyy paeta: eivät muurit, eivät
mitkään portit voi estää meitä...
-- Paeta? toisti Inkeri ja lysähti tuolille. -- Lapsi, sinä hourit.
Siinä tuokiossa kuului linnanpihalta kovaa meteliä, huutoa ja aseitten
kalsketta. Melu läheni.
-- Jos hän löytää heidät eikä voikaan pelastaa ... jos hän tulee ja
näkee heidän häpeällisen kuolemansa! Oi, se olisi kauheata... Niin
ajatteli Eerikki, ja se ajatus oli hetkeksi mykistänyt hänet ja
viivyttänyt hänen päätöstänsä heti hakea ilmi Vanloo.
Tähän asti ei kukaan sisällä-olijoista ollut huomannut ulkona
puhjennutta melskettä; mutta nyt kuului hurjaa huutoa yhä lähempää
käytävästä, aseet rämisivät, ovien saranat natisivat, kun niitä
väännettiin auki, rautasalvat putosivat kilahtaen lattiakiville.
Osa Draken miehiä oli murtautunut linnanvankilaan päästääksensä irti
vangit. Lukija tietää tämän sisältyneen Draken suunnitelmaan; hän
tahtoi siten lisätä hämminkiä ja kääntää huomion pois pääyrityksestä,
jota hän itse lukuisamman joukon etunenässä oli rientänyt panemaan
toimeen.
Vahtimies oli jättänyt avaimen suulle siksi aikaa, kun Eerikki oli
vankien luona.
Ovi avattiin selko selälleen. Aseita välkkyi, haamuja vilisi
käytävälampun himmeässä valossa.
-- Ulos, yön lapset! Ulos, saakeli soikoon! Te olette vapaat,
huudettiin tyrmistyneille vangeille keskellä pauketta, jota vielä
jatkui ovia avattaessa ja salpoja pudotellessa.
-- Kuuletko, äiti? Ne huutavat, että me olemme vapaat! Tule! Jumala on
kuullut rukouksemme, hänen kätensä on avannut vankilamme oven...
Tule! Me riennämme Aarnon luo, huusi Elli mielettömänä ja tarttui
suonenvedontapaisella voimalla äitiänsä käsipuoleen.
-- Kuuletko! Arnoldin luo! toisti hän kiihkeästi, kun Inkeri, jonka
päätä huimasi, vielä viipyi.
-- Pian! Tulkaa! lausui Eerikki, jonka ajatukset tuskin lienevät olleet
Inkerin ajatuksia selvemmät, ja hän auttoi vanhusta nousemaan tuolilta,
jolle tämä oli lysähtänyt. -- -- -- -- --
He riensivät ulos.
Käytävästä haarautui useampia solia, jotka kaikki veivät linnanpihalle,
mutta tavallisissa oloissa pidettiin näiden solien päissä olevat vankat
rautaovet suljettuina.
Pakolaiset lähtivät keskellä mylläkkää suorinta tietä pihalle. He eivät
nähneet oikealle eivätkä vasemmalle, eivät huomanneet mitä heidän
ympärillään tapahtui, eivät aavistaneet keitä heidän vapauttajansa
olivat, he riensivät vain edelleen. Mutta pian keskeytyi heidän
pakonsa: uloskäytävän sulki aaltoileva ihmisjoukko, jonka päiden päällä
välkkyi aseita lepattavassa valossa; pyssyjä laukaistiin, huudettiin ja
kiljuttiin, tapeltiin mies miestä vastaan. Pakolaiset kääntyivät
takaisin ja etsivät toista ulospääsytietä; he samosivat läpi holvin,
missä tappelu ei vielä ollut ehkäissyt parhaillaan tapahtuvaa
vapautustouhua. Avoimista ovista syöksyi ulos vankeja, miehiä ja
naisia, hajautuen hurjassa hämmingissä kaikille haaroille, jotkut
seuraten samaa tietä kuin hekin. Sitten he olivat linnanpihalla. Synkkä
pimeys ympäröi heidät, sillä kaikki lyhdyt oli särjetty. Joukkoja kulki
edestakaisin, huutoja, kirouksia, komentosanoja kajahti ehtimiseen, ja
pihan eteläpuolelta, missä kasarmi oli, kuului rummun pärinää.
Draken väki oli äkkiarvaamatta karannut vahtien kimppuun, mutta
kun meteli oli herättänyt linnanpalvelijain huomiota ja kun
ensihämmästyksen puuska oli haihtunut, oli kaikilla tahoilla annettu
hälytysmerkkejä. Drake ei tiennyt, että salaliittolaisten ystävät
Liljen rykmentin upseerikunnassa eivät voineet asettua paikoilleen: hän
toivoi linnan miehistöltä ainakin sitä apua, mitä se toimettomana
pysyen olisi voinut antaa, kunnes hän olisi täyttänyt tehtävänsä ja
kapinaliiton johtajat ilmestyneet huutamaan valtakunnalle uuden
hallituksen. Nyt riensivät ne kolme tai neljä upseeria, jotka olivat
jääneet kasarmiin ja siten pelastuneet vangiksi joutumasta, varmoina
siitä, että liittolaisten yritys oli mennyt myttyyn, ja valmiina
poistamaan kaiken epäluulon itsestään, ensimmäisen hätämerkin kuultuaan
kutsumaan sotajoukkoa aseisiin: joukko sotamiehiä oli jo kuitenkin
käskyä odottamatta karannut vanginvartijain ja linnanpalvelijain
avustamana tuntemattoman vihollisen kimppuun. Ei tiedetty, mitä
oikeastaan oli tapahtumassa, ja luultiin vain, että metelin tarkoitus
oli päästää vangit irti linnanvankilasta. Taistelu jatkui aitauksen
sisässä ja vankilan vieressä, ja sen aallot murtuivat sokeasti
toisiansa vastaan keskellä sumua ja pimeyttä. Taistelijat eivät
itsekään olleet selvillä tapahtumien kulusta. Hajajoukkojen ja
lähettien välitse, jotka kiitivät taistelupaikalle tai olivat saaneet
käskyjä eri tahoille vietäviksi, samosivat pimeän peitossa pakoilevat
vangit ja heidän takaa-ajajansa kaikki yhtenä rykelmänä.
Kun Inkeri ja Elli olivat Eerikin rinnalla tulleet linnanpihalle,
suljettiin sen kolmesta portista kaksi ja vartijoiksi asetettiin niitä
miehiä, jotka rummun pärinä oli koonnut päällikköjen ympärille. Kolmas
eli pohjoinen portti oli vielä auki ja vartioimatta, kenties sen
vuoksi, että Drakella olisi mahdollisuus palata takaisin. Samassa
tuokiossa syöksyi isoja linnanportaita alas aseellinen joukko, joka
Draken jäljessä vast'ikään oli rynnännyt palatsiin. Nyt se paetessaan
rikkoi ja hajoitti säännöttömän piirin, joka otellessaan oli
tunkeutunut yhä lähemmäksi niitä joukkoja, jotka olivat rynnänneet
aitaukseen ja nyt koettivat murtautua läpi. Nämä saivat hengähtää, he
liittyivät tovereihinsa ja karkasivat avonaista porttia kohden, jonka
kautta koko lauma katosi, ennenkuin ehdittiin todenteolla ryhtyä
ajamaan sitä takaa.
Tuskin oli linnanpiha puhdistunut kutsumattomista vieraista, kun
riennettiin sulkemaan pohjoinenkin portti, etteivät vangit pääsisi
pakoon; niistä olikin vasta muutaman onnistunut raivata tiensä
vapauteen, sillä koko mellakkaan oli kulunut tuskin enemmän aikaa kuin
on tarvittu sen kuvaamiseen.
Inkeri ja Elli olivat saattajansa seurassa ensin kiireesti kulkeneet
pohjoista porttia kohden. Mutta ennenkuin he pääsivät holviin saakka,
täyttivät sen Draken pakoilevat miehet. He seisahtuivat neuvottomina.
Seinäpylväs suojasi heitä ohiryntäävältä ihmisjoukolta. Soihtuja alkoi
liikkua pimeässä. Ja soihdun valossa Elli näki isot, valjastetut vaunut
keskellä pihaa. Joka taholla etsittiin ulospäässeitä vankeja: huutoja
kajahteli, ja parvia liikkui siellä täällä soihtujen valossa vankilaa
kohden. Kaikesta näkyi, että työtä tehtiin hyvällä menestyksellä.
-- Pian ... vaunuihin! kuiskasi Elli. On vaikea sanoa, mikä hänen
päähänsä tämän ajatuksen toi. Oliko se aavistus? Oliko se epätoivo,
joka kaikkien muiden tukien pettäessä uskaltaa mitä tahansa löytääkseen
pelastuksen?
Pakolaiset riensivät sinne.
-- Kuka siellä? huusi sotamies nähtyään heidät pimeässä. Naiset
hiljensivät kulkuaan ja vetäytyivät vavisten syrjään. Eerikki astui
askelen miestä kohti, joka papillisen puvun nähtyään tervehti ja jatkoi
matkaansa.
He pääsivät enemmittä seikkailuitta vaunujen luo. Lakeija seisoi
hevosten vieressä, kuski istui liikkumattomana ajoistuimella, huomio
kiintyneenä hevosiin, jotka säikkyivät hälinää. Vaunujen ovella seisoi
mies kääriytyneenä viittaan.
Eerikki aukaisi oven. Mies kääntyi, tarkasteli häntä ja aikoi
huomauttaa heidän erehtyneen; mutta nyt läheni eri tahoilta
vanginvartijoita soihtuineen, ja heidän kysymyksistään ja
vastauksistaan ilmeni, että he hakivat velhonaisia.
-- Pian vaunuihin! kuiskasi Eerikki vapiseville naisille.
-- Herra pastori, te erehdytte ... nämä ovat mynher Vanloon vaunut,
lausui viittaan puettu mies.
Vanginvartijat lähenivät. Vielä muutamia askelia, ja soihtupiiri olisi
ympäröinyt pakolaiset. Elli työnsi äitinsä vaunuihin ja kiipesi itse
nopeasti perässä. Eerikki salpasi oven.
-- Kuolemaantuomittuja ... viattomia ... Vanloon äiti ja sisar... Muuta
ei Eerikki ehtinyt kuiskata ällistyneelle palvelijalle, kun
vanginvartijat jo seisoivat heidän edessään.
-- Tässä on pastori, joka oli velhonaisten luona, virkkoi sama vartija,
joka oli avannut oven Eerikille Inkerin ja Ellin vankityrmään; --
kenties pastori voi sanoa, mihinkä päin he pakenivat...
-- He juoksivat vankilasta erään käytävän kautta, ja minä seurasin
heitä, mutta minne he sitten pimeässä ja tungoksessa lienevät
häipyneet, sitä en tiedä, vastasi Eerikki.
-- Sehän hullua, jos he ovat päässeet livistämään, jatkoi vartija; --
koko tämä häly lienee itse paholaisen aikaansaama, hän kun on tahtonut
pelastaa noidat. Eipä enää tiedä mitä pitää uskoa.
Vanginvartijat poistuivat.
Eerikki oli koko ajan tuskaisesti puristanut palvelijan käsivartta, ja
tämän sanattoman rukouksen näytti palvelija ymmärtäneen.
-- Mikä on hätänä? Kuka nousi vaunuihin? kysyi kuski kumartuen
ajoistuimelta.
-- Hiljaa, vastasi palvelija, -- se on mynherin käskystä... Herra
pastori, lisäsi hän, -- minä tiedän, että he ovat kaksi irtipäässyttä
vankia, joita te tahdotte auttaa, ja kun te, joka olette pappi,
sanotte, että he ovat viattomat, niin...
-- Teidän täytyy pelastaa heidät, keskeytti hänet Eerikki. -- Minä
vannon Jumalan kautta, että nämä pakolaiset ovat herrallenne sangen
kalliit. Ajakaa heti mynher Vanloon taloon!
-- Mutta ... intti palvelija.
-- Te vastaatte herrallenne heidän hengestään. Minä seuraan heitä
mynherin asuntoon ja odotan siellä hänen tuloaan. Pian, sillä jos
viivytte, voidaan heidät millä hetkellä hyvänsä keksiä!
-- Olkoon menneeksi, sanoi ällistynyt palvelija uskaltamatta asettua
Eerikin tuimaa käskyä vastaan, -- mynher on kaikissa tapauksissa suova
anteeksi erehdyksenne.
Hän käski kuskin ajaa kotiin. Eerikki nousi vaunuihin turvattiensa luo.
Vaunut lähtivät liikkeelle.
-- Keitä siellä? huusi vahti, kun vaunut kulkivat pohjoisen
porttiholvin läpi.
-- Mynher Vanloon vaunut, vastasi lakeija.
-- Saavat mennä.
Portti avattiin ja suljettiin takaa-ajettujen jälkeen, ajuri lyödä
läiskäytti hevosia, ja nämä kiitivät Norrbron yli... Inkeri ja hänen
tyttärensä olivat pelastuneet.
* * * * *
Ytimenä siinä joukossa, jolla Drake hyökkäsi palatsiin, oli Scyllan
miehistö; täytteenä oli kapakoista haalittua humalaista roskaväkeä,
jolle oli työnnetty aseet käteen ... joka ei tiennyt, tuskinpa
kysyikään, minkälaiseen uhkayritykseen sitä aiottiin käyttää.
Valtaneuvoston kokoushuoneen ovella vartioivat drabantit olivat ainoat,
joiden Drake luuli mahdollisesti tekevän vastarintaa, mutta näitä oli
vähän eivätkä he voineet estää äkillistä päällekarkausta. Vakuutettuna
rohkean yrityksensä onnistumisesta hän oli niinmuodoin rientänyt isoja
linnanportaita ylös niiden molempien joukkojen etunenässä, jotka
kuultuaan linnankaivannosta annetun merkin olivat syöksyneet itäisestä
ja läntisestä portista sisään ja yhtyneet linnanpihalla, kun taas
kolmas, pohjoisportille kokoontunut joukko hyökkäsi linnanvankilaan ja
ylivoimallaan pakotti sen harvalukuisen vartijaväen väistymään.
Drake oli varma voitostaan, sillä hänen selkäpuoltaan suojelisi
vankilametakka ja edessä ei vaarallisia esteitä olisikaan. Sitäpaitsi
hän luotti lujasti Liljen rykmenttiin. Hänen ylenmäärin kiihoittunut,
vallasta ja suuruudesta houraileva mielentilansa, hänen vakaumuksensa,
että tämä silmänräpäys oli ratkaiseva hänen tähdissä kirjoitetun
kohtalonsa, oli panssari, jonka läpi epäilysten oli mahdoton tunkeutua
hänen rintaansa. Jos Pentti Skytten ja muiden liittolaisten salaiset
toiveet tämän vallankaappauksen tuloksista tähtäsivät niin korkealle,
etteivät he uskaltaneet niitä toisilleen eivätkä juuri itselleenkään
tunnustaa, niin olivat Draken vieläkin rohkeammat. Hurja luonto, joka
vapaana siveellisten periaatteiden hillitsevästä voimasta ei pelännyt
mitään, mielikuvitus, joka lapsuudesta pitäen oli haaveillut
seikkailuista, sielu, joka kaikessa, mihin vain voimiansa ponnisti,
tavoitteli jotakin maailmoja järisyttävää, pyrki suuruuteen, jonka ei
tarvinnut taipua kenenkään edessä.
Hänen tehtäväkseen, kuten tiedämme, oli uskottu holhojahallituksen ja
neuvoskunnan jäsenten vangitseminen. Herra Pentti oli varoittanut häntä
vuodattamasta verta, sillä hän tunsi miehensä. Draken mielestä niin
laimea toimenpide oli vain puolinainen, ja tällaisessa asiassa kaikki
puolinaisuus oli turmiollista; jos mieli lannistaa vallan koko suuruus,
niin oli varmempaa upottaa se vereen kuin häväistä sitä kahleilla,
joiden kumminkin muutamien päivien kuluttua täytyi kirvota ja antaa
samalle vallalle tilaisuus ehkä taas päästä voitolle. Hänen päätöksensä
oli sanalla sanoen itse istuntosalissa hakata maahan kaikki, joiden
voima ja vaikutus saattoi käydä vallankaappauksen tulevaisuudelle
turmiolliseksi. Hän tahtoi verellä piirtää ylipääsemättömän
rajamerkin menneisyyden ja tulevaisuuden välille, sovittamattomalla
väkivaltaisuudella pakottaa toverinsa heidän omaksi pelastuksekseen
peräytymättä kiitämään sitä päämaalia kohden, johon hänen hankkeensa
tähtäsivät. Mutta neuvoskunnassa istuivat maan herrat ja kiistelivät
kaikessa rauhassa ... niin rauhallisesti kuin keskinäinen kateus
salli ... maan parhaasta tai omista eduistaan, emme tiedä tarkoin
kummasta. Herttuan kirjeen suhteen oli tultu yhtä pikaiseen kuin
yksimieliseen päätökseen, ja se kuului, että herttua seuraavana päivänä
kutsuttaisiin leskikuningattaren ja neuvoskunnan eteen ja häntä
uhattaisiin maanpaolla, jos hän rohkenisi saman tempun tehdä
toistamiseen. Sitten oli siirrytty muihin asioihin. Ja kun he keskenään
kinastelivat, kun Bjelken puolue hyökkäsi De la Gardien puoluetta ja De
la Gardien puolue Bjelken puoluetta vastaan, ja herrat sanoivat
toisilleen vastenmielisiä asioita ja olisivat sanoneet vielä
pahempaakin, ellei yhteinen paha omatunto olisi ollut esteenä; kaiken
tuon kestäessä ei ollut heidän joukossaan ainoatakaan, joka olisi
aavistanut, että niin toisen kuin toisenkin puolueen toiveet olisivat
tuota pikaa olleet lopussa, ellei muudan tuntematon suojelija olisi
asettunut heidän ja vaaran väliin.
Kuitenkin he saattoivat rauhassa kuten tähänkin asti jatkaa
neuvottelujaan, sillä he olivat suojelijan valvonnan alaisina. Hän oli
tullut, ei pelastaakseen heidät, vaan kukistaakseen kapinan, ja heidän
onnensa oli, ettei hän voinut tehdä jälkimmäistä tekemättä samalla
edellistäkin. Hän ei tahtonut, että itsekkyys ja rikos tulisivat
itsekkyyden ja saamattomuuden sijaan, jotka kohtalo oli asettanut
valtion peräsimeen. Hän ei tahtonut sellaisen rikoksen muistoa ylvään
kansan historiaan.
Mutta Vanloon läsnäololla oli toinenkin tarkoitus. Oli mies, jonka
kohtaloon hän näkymättömin käsin oli ryhtynyt vaikuttamaan, jonka
elämänuran hän koetti johtaa sille kuuluvaa päämaalia kohden. Oli
tullut hetki, jolloin sen miehen kohtalo oli ratkaistava.
Niin sanotut isot portaat johtivat avaraan eteiseen, jonka holveja
toisella puolen kannatti kaksi pylväsriviä, toisella puolen rivi
seinäpilareita, joiden välissä korkeat, linnankaivantoon päin antavat
ikkunat ulottuivat niin kauas alas, että niistä lankesi valo porrasten
lähimmälle askelmallekin. Tämän eteisen ja sen takana olevan
drabanttisalin läpi oli Draken kuljettava mennessään neuvossaliin.
Porrasholvia valaiseva kattolamppu jätti avaran, pylväiden takaisen
huoneen hämäräksi. Siihen ja viereisiin pikkuhuoneisiin oli äskettäin
vähälukuinen, mutta luotettava ja luja aseellinen miesjoukko Vanloon
väkeä asetettu vahtiin. Sitäpaitsi oli eversti Sparre, joka oli
seurannut Vanloota linnaan, koonnut henkivartijat saliin sillä
tekosyyllä, että hän aikoi pitää tarkastuksen, niinkuin hänellä heidän
päällikkönään silloin tällöin oli tapana pitää.
Vanloon miehet olivat viimeisen tunnin kuluessa kaksittain ja
kolmittain eri porttien kautta kulkeneet linnaan ja ennen ratkaisevaa
hetkeä kokoontuneet erääseen pohjoissivun maakerroksessa olevaan
huoneeseen. Porttien ulkopuolelle oli asetettu tiedustelijoita, ja
linnankaivannossa liikkui veneitä, jotka pitivät silmällä Draken väkeä.
Niiden joukossa oli Vanloon palkkaamia miehiä. Hän tiesi sovitut
tunnusmerkit. Ensimmäinen niistä oli jo kuulunut.
-- Mynher, sanoi Sparre Vanloolle, joka eteisen pylvääseen nojaten
odotti Drakea, -- oletteko varma siitä, ettei halunne toimia salassa
viettele teitä liiaksi luottamaan käytettävissä oleviin vähiin
voimiimme? Te vaaditte minua koko illaksi luoksenne, viette senjälkeen
minut linnaan ja vasta täällä ilmoitatte minulle vaaran, jota en
vieläkään uskoisi todeksi, ellei kasvojenne vakavuus estäisi luulemasta
sitä pilaksi. Jos olisitte vihjauksellakaan ilmoittanut, niin olisin
koonnut rykmenttini...
-- Olkaa huoleti, sanoi Vanloo, -- vastustajamme voimat ovat sopivassa
suhteessa meidän voimiimme. Ei pidä nostaa turhan suurta melua
tyhjästä...
-- Mutta vihjaus linnan päällystölle ainakin...
-- Ei, ei, se on tarpeeton. Tiedätte, että Lilje ja useimmat hänen
upseereistaan ovat lähteneet maalle. Toiset hoitavat tänä iltana
huvituksiaan, joita olisi synti häiritä.
-- Mikä uhkayritys, jatkoi Sparre vähän levottomana; -- en koskaan saa
päähäni, että löytyisi mies, joka on niin järkeä vailla, että rohkenee
kourallisella seikkailijoita tunkeutua kuninkaalliseen linnaan...
-- Sen saatte pian nähdä. Mutta jo on aika, eversti hyvä, lopettaa
puhelumme... Kuuletteko?... Toinen merkki!
-- Mutta, mynher, ärähti Sparre, -- oletteko varma siitä, ettei nuori
kuningas joudu väkivallan uhriksi?...
-- Olen. Sitäpaitsi on senkin tapauksen varalle ryhdytty
toimenpiteisiin. Olkaa rauhassa ja luottakaa minuun!
Vanloo kääntyi nyt miehiinsä ja teroitti muutamalla sanalla heidän
mieliinsä ohjeita, jotka hän oli heille aikaisemmin antanut. Jyminä
pihalta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä portailta ilmoitti myrskyn
olevan tulossa.
Vanloo ja Sparre vetäytyivät pylväiden suojaan ja paljastivat
miekkansa.
Tuskin se oli tapahtunut, ennenkuin keihäitä, musketteja ja hattuja
tuli portaiden ristikon takaa näkyviin. Huimapäinen joukko törmäsi
eteenpäin tuulispään nopeudella, ja eteinen kaikui sen askelista ja
aseitten kalinasta. Ensin tuli näkyviin kookas mies, kasvot mustan
naamion peitossa. Hän oli johtaja itse. Miekka kädessä hän riensi
väkensä etunenässä: koko hänen ulkonainen olemuksensa hattusulkien
liikkeistä kannusten kilinään asti ilmaisi hurjaa päättäväisyyttä.
Sivuilleen vilkaisematta hän törmäsi suoraa päätä eteisen läpi
drabanttikammion ovea kohden.
Hän tarttui lukkoon. Ovi oli sisäpuolelta teljetty. Hän nosti jalkansa
potkaistakseen oven säpäleiksi. Miehet seurasivat hänen kintereillään.
Mutta samassa ovi avattiin. Sisäänkäytävän salpasivat henkivartijat.
-- Eteenpäin, eteenpäin! huusi johtaja ja kohotti raskasta miekkaansa
raivatakseen tietä.
Mutta ennenkuin hän oli askeltakaan lähestynyt peräytyviä
henkivartijoita, oli mellakassa tapahtunut käänne. Hyökkääjien kimppuun
hyökättiin äkkiä. Vanloo oli antanut merkin miehilleen. Keihäät tanassa
he hyökkäsivät väijyksistä ja viskasivat hämmästyneet väkivallantekijät
päistikkaa portaita alas.
Vastarintaa ajattelematta nämä lähtivät hurjasti pakoon, ja ennenkuin
heidän hämmästynyt päällikkönsä huomasi, miten asiain laita oli, hänen
miehistönsä, jättäen jälkeensä kaksi tai kolme kaatunutta, oli
kadonnut, ja hän seisoi siinä yksin joka taholta vihollisten
saartamana.
-- Laskekaa aseenne, valtionkavaltaja! Te olette vankini, Kustaa Drake!
huusi Vanloo ja lähestyi naamioitua.
-- Drake! mutisi Sparre hämillään. -- Onko se hän?
Naamioitu, joka tuokion oli seisonut ikäänkuin kivettyneenä, teki
suurta hämminkiä ilmaisevan liikkeen.
Samassa aukeni neuvoskammion ovi. Korkeat herrat tulivat, kummeksien
outoa melua, ottamaan asiasta selkoa. Siinä he seisoivat, mykkinä ja
ällistyneinä katsellen kohtausta, jonka menoa he eivät ymmärtäneet ja
joka oli loppunut ennenkuin eversti Sparre ennätti tehdä syvän
kumarruksensa ja senjälkeen avata suunsa kertoakseen heille ne vähät,
mitä itse tiesi.
Naamioitu ojensi Vanloolle miekkansa ja vilkaisi ympärilleen.
-- Ehkä erehdytte, sanoi hän äänellä, jonka naamio teki käheäksi, --
minä olen vankinne, mutta ... kenties en ole se, joksi te minua
luulette. Te olette Vanloo, seikkailija, kavala ystävä, vehkeilijä,
mutta tässä ette ota Kustaa Drakea vangiksi.
Tätä lausuessaan naamioitu oli vetäytynyt muutaman askelen taaksepäin
ja seisoi nyt erään eteisen ikkunan vieressä.
-- Minä tunnen teidät hyvin, jatkoi Vanloo -- ja olen tarkoin seurannut
askelianne. Meillä on nuoruuden velkoja selvitettävänä toistemme
kanssa.
Näin sanoen Vanloo tempasi vastustajansa silmiltä naamion.
Valtakunnan hallituksen ja neuvoskunnan herrat näkivät ilmeiseksi
hämmästyksekseen edessään Sjövikin herran, Kustaa Draken kasvot. Ne
olivat kalmankalpeat, mutta pelkoa tai hämmästystä niissä ei näkynyt,
vaan pikemmin ivaa, uhkaa ja päättäväisyyttä.
-- Nuoruuden velkoja? virkahti hän katsoen syvään Vanloota silmiin ja
antoi samassa viittansa pudota maahan. -- Minä en käsitä teitä...
Mutta, jos niin on, on meillä tästä hetkestä lähtien enemmänkin
keskinäistä selviteltävää ... mutta sen täytyy tapahtua toisessa
paikassa ... tai ei koskaan...
Hämmästyksen huudahdus kuului kaikkien läsnäolevien suusta ...
lasiruudut kilahtivat ... Kustaa Drake oli heittäytynyt ulos ikkunasta.
Temppu tapahtui niin nopeasti ja odottamatta, ettei kukaan ehtinyt sitä
estää. Vanloo ensimmäisenä tointui hämmästyksestään. Hän riensi ikkunan
luo ja kurkottui katsomaan.
Drake oli pudotessaan tarttunut ikkunanpieleen ja huolimatta
lasisiruista, jotka pahoin leikkelivät hänen kätensä, laskeutunut sitä
myöten alas. Pitäen toisella kädellä kiinni ikkunanreunuksesta ja
nojaten jaloillaan muurista ulkonevaan rautaristiin hän riippui nyt
kuilun päällä.
Drake katsoi alas. Sumu ja pimeys peittivät syvyyden hänen jalkainsa
alla. Linnankaivannosta kuului ihmisäänten sorinaa, johon sekaantui
nopeasti soutavien veneiden molskinaa.
Hän nosti merkkipillin huulilleen ja puhalsi. Sorina taukosi tuokion
ajaksi. Ilmeisesti hänen vihellystänsä kuunneltiin. Vielä hetkinen, ja
voimakkaasti ponnahtaen ulommaksi muurista, väistääkseen linnan
ulkonevaa kivijalkaa, hän irroitti kätensä ja putosi linnankaivantoon.
Epätoivoinen peli, jolle hän oli pannut kohtalonsa alttiiksi, ei ollut
vielä menetetty. Hänen tähtensä ei ollut vielä sammunut.
Hänen pakoilevat miehensä, jotka jo olivat ehtineet pelastua
veneisiinsä, kuulivat ikkunan kilahtavan rikki ja sitten herransa
merkkipillin äänen. Yksi noista veneistä, Scyllan laivapursi, oli juuri
puheenaolleen ikkunan kohdalla ja oli parhaiksi poistunut siitä
muutaman kyynärän päähän, kun jo ihmisruumis pudota molskahti veteen ja
vesi vaahdoten pärskyi kauas ympärille. Airot ojennettiin, pää tuli
laidan luona näkyviin, ja tuossa tuokiossa oli Drake hypähtänyt
veneeseen.
-- Emmepä erehtyneet ... herra Kustaa Drake se on, sanoi Scyllan toinen
luutnantti. -- Terve tulemastanne yläilmoista tänne taas. Hiisi
vieköön, herra, jos joudutte satimeen, niin osaattepa te nurinniskoin
luiskahtaa siitä poiskin.
-- Pian airoihin! huusi Drake ja tarttui peräsimeen.
-- Siitä ei teidän tarvitse meitä muistuttaa, herra. Meitä ei haluta
jäädä tänne, sillä paholainen on kaiketi kintereillämme... Ohoi, kuka
tuo on?
Toisen luutnantin kysymys tarkoitti pientä venettä, joka pyyhkäisi
läheltä ohi ja suuntasi kulkunsa linnankaivantoon päin. Hän huusi
sovitun tunnussanan, mutta ei saanut vastausta.
-- Ne eivät olleet meikäläisiä, sanoi hän; -- näkihän sen siitäkin,
että se laskee kaupunkiin päin. Ravakasti nyt, pojat! Vaikeata on
sanoa, onko takanamme ystäviä vai vihollisia.
Pursi pyyhälti voimakkain aironvedoin ulapalle.
-- Vallasta, kunniasta ja historiallisesta nimestä muutaman kyynärän
huippaus vain maanpakoon, häpeään ja unohdukseen, mutisi Drake.
Mies, joka istui aivan hänen lähellään, pani kätensä hänen olalleen.
-- Minä kuulin nimenne ja tunnen taas kasvonpiirteenne, sanoi hän.
-- Aadolf Skytte! huudahti Drake. -- Tekö täällä?
-- Saakeli soikoon! Meillä on muukalainen mukanamme, lausui toinen
luutnantti.
-- Mitä on tapahtunut? jatkoi nuori Skytte. -- Pelkäänpä, että tämä
kaikki on kuumehouretta...
-- Olkaa rauhassa! Olette keskellä todellisuutta, sanoi Drake.
-- Ja olen vapaa...
-- Vankila ja yhteiskunta eivät enää ole haittananne.
-- Ja ovatko he vapaat _kaikki_?
-- Minä vakuutan, ettemme ehtineet valikoida niitä jaloja helmiä, joita
vankilan muurit kehystivät, puuttui toinen luutnantti puheeseen. -- Me
hellitimme kehystä, ja helmet kimposivat joka suunnalle ... yksi tänne
veneeseenkin, ja se helmi olette te. Pahus soikoon, teillä on komeampi
nimi kuin tavallisilla kruununvangeilla. Skytte ... niinkö?
-- Lopettakaa tyhmät lorunne! lausui Drake. -- Skytte, jättäkää
kyselynne toiseen kertaan! Tämä ei ole niille otollinen hetki. Te
saatte kyllä aikoinanne tietää, mitä on tapahtunut... Miehet, jatkoi
Drake, -- pitäkää aseet varalla! Meillä on veneitä vanavedessä, ja
vaikeata on sanoa, ovatko ne ystäviä vai vihollisia.
Drake huusi lähimmille. Sieltä vastattiin hänen väkensä tunnussanalla.
Sama tunnussana kulki veneestä veneeseen, ja pian tultiin vakuutetuksi
siitä, että oli pelkkiä ystäviä ympärillä. Pieni laivasto vetäytyi
koolle, ja soutu jatkui. Kuljettiin isomman aluksen sivu, jonka
piirteitä ei erottanut pimeässä. Sieltä huudettiin veneitä, mutta
vastausta ei kuulunut. Se oli Algernon Sidney.
Scylla-laiva oli edellisenä päivänä nostanut ankkurin ja kulkenut
hinausköydessä Vermdön edustalle, jossa se nyt oli valmiina milloin
hyvänsä työntymään meren selälle. Tuuli oli senjälkeen kääntynyt: meren
pintaa myllersi navakka länsituuli. Scyllaan oli jätetty joitakuita
miehiä Ruysin päällikkyyden alaisina.
Ankaran soudun jälkeen Draken veneet pääsivät prikin luo. Merkkejä
vaihdettiin, veneet laskivat laivan kylkeen, Drake kiipesi ketterästi
kannelle, ja Ruys jätti miehistön saapuvilla ollessa päällikkyyden
hänelle.
* * * * *
Palaamme Vanloon luo ja siihen hetkeen, jolloin Drake rohkealla
hyppäyksellään on pelastautunut hänen vallastaan.
Vanloo lähetti yhden miehistään saamaan tietoja linnankaivantoon
sijoitetuilta vakoojiltaan, antoi toiselle käskyn koota miehistön,
jonka hänen määräyksensä mukaan tuli pysähtyä ja luopua takaa-ajosta,
niin pian kuin vihollinen oli torjuttu linnanpihaan, ja kääntyi sitten
herrojen puoleen, jotka sillä välin olivat ahdistelleet häntä
kysymyksillä.
-- Hyvät herrat, lausui hän, -- hetken vaatimus kieltää minua tässä
antamasta sitä selitystä, jota haluatte ja olette oikeutetut vaatimaan.
Olkoon kylliksi, kun sanon, että vaara on ohi, joten rauhassa voitte
palata valtakunnalle hyödyllisiin toimiinne. Älköön se kuitenkaan
estäkö teitä, eversti Sparre, korkealla luvalla rupeamasta eversti
Liljen poissaollessa komentajaksi linnassa ja heti siirtämästä lähimpiä
rykmenttinne osastoja tänne linnaväestön lisäksi.
Vähän sentään Vanloon sanat hallituksen ja neuvoskunnan herroja
rauhoittivat. He kuuntelivat kauhistuneina linnanpihalta kuuluvaa
rummun pärrytystä ja huikeita huutoja. Toiset ilmaisivat pelkonsa
nuoren kuninkaan puolesta, toisia halutti rientää alas päästäkseen
selville asiain todellisesta tilasta. Mutta nyt saapui viesti toisensa
jälkeen; yksi kertoi, että joukko aseellista roskaväkeä oli hyökännyt
linnaan, toinen, että vangit oli päästetty irti, kolmas, että
hyökkääjät olivat joutumaisillaan alakynteen eikä vaaraa lähimailla,
neljäs, että linnanpiha oh roistoväestä puhdistettu, linnanportit
lukossa ja osa vangeista saatu kiinni. Sanantuojat seurasivat toinen
toisensa kintereillä, ja ennenkuin hämmästyneet herrat ehtivät koota
ajatuksiaan, oli meteli ukkoseniskun lailla tauonnut.
Sillä aikaa kun useimmat herroista olivat kerääntyneet Vanloon
ympärille ja kiittelivät häntä hänen toiminnastaan tämän kummallisen
tapauksen aikana, ja toiset kiiruhtivat rauhoittamaan nuorta kuningasta
ja leskikuningatarta, palasi mies, jonka Vanloo oli lähettänyt
hankkimaan tietoja linnankaivannosta.
-- Mynher, sanoi hän, -- rohkea rokan syö ... se hurja mies ei ole
murskautunut, ei liioin hukkunut. Fredrik, joka kuuli akkunan
särähtävän ja hätämerkin ja loiskahduksen, kun hän heittäytyi veteen,
luulee, että hänet on otettu niihin veneisiin, joilla lurjukset
par'aikaa ovat menossa pois. Mynher, uskokaa, että siellä on ollut
tungos...
-- Sitä parempi, arveli Vanloo. -- Blackwell, sanoi hän, -- katso, että
miehistö on koossa. Me saamme vielä paljon tekemistä tänä iltana. Hyvät
herrat, lisäsi hän hiljentäen ääntään, -- huomenna annan kernaasti
kaikki tiedot, joita vain voin. Koko asia on ollut vain vaarallista
pilaa, vimmatun heittiön mieletöntä ilvettä, ei muuta; ja ellette
neuvosta pahastu, niin kehoittaisin teitä, että hallituksen arvon
tähden ja kansan vuoksi antaisitte koko jutun käydä vain alhaisesta
metelistä, jonka tarkoituksena muka oli vapauttaa täkäläisessä
vankilassa säilytetyt pahantekijät. Minä esitän huomenna ne syyt, jotka
puhuvat tällaisen asiankäsittelyn puolesta.
Vanloo oli tuskin sanonut nopeat jäähyväiset ja lähtenyt eteisestä, kun
eräs hänen livreepukuisista miehistään tuli häntä vastaan portaissa ja
ojensi hänelle kirjeen.
-- Kirjeenkirjoittaja, mynher, sanoi hän, -- on käynyt asunnossanne
tapaamassa teitä.
Kun Vanloo pisti kirjeen avaamatta taskuunsa, lisäsi palvelija:
-- Kirje on tärkeä: se koskee kahden ihmisen henkeä...
Vanloo pysähtyi ja luki kattolampun valossa Eerikin kirjoittamat rivit.
Hänen kasvoilleen levisi kuolemankalpeus, ja kun hän vihdoin päästi
kätensä koneellisesti vaipumaan alas, oli hänen katseensa aivan
muuttunut.
-- Milloin tämä kirje sinulle jätettiin? kysyi hän hiljentäen äänensä
kuiskaavaksi.
-- Vajaa neljännestunti sitten, vastasi palvelija.
-- Armollinen herra, miehistö on asemillaan linnanportaiden edessä,
ilmoitti Blackwell.
-- Tule mukaan, sanoi Vanloo hänelle ja meni eteisen läpi takaisin
drabanttisaliin. Hän pyysi kirjoitusneuvoja ja kirjoitti nopeasti
seuraavat rivit:
"Sigurd, päästä vankisi vapaiksi, anna väkesi yhtyä Blackwellin väkeen,
miehitä Algernonin veneet ja laske Scyllaan. Tiedät missä priki on. Älä
viivyttele! Sinun pitäisi voida tulla perille melkein samaan aikaan
kuin vastustajasikin. Äkillisen päällekarkauksen tulisi voida tapahtua
pimeän ja laivassa vallitsevan hämmingin avulla. Drake on päässyt
käsistäni. Hänet on saatava kiinni, ennenkuin hän on nostanut
ankkurin."
-- Sigurdille! sanoi Vanloo ja ojensi Blackwellille käskykirjeen. --
Sinä väkinesi olet hänen käytettävänään. Pian!
Blackwell katsahti herraansa levottomin, kysyvin silmin; hän ei koskaan
ollut nähnyt sellaista ilmettä tämän kasvoissa. Mutta Vanloo viittasi
kärsimättömän käskevästi, ja Blackwell riensi ulos.
Ensimmäinen välitön vaikutus, minkä Eerikin tiedot Vanloohon tekivät,
eli masentava tuskan tunne. Hän oli taas löytänyt omaisensa, mutta
tilassa, joka ei sallinut hänen ajatellakaan jälleennäkemisen iloa.
Mutta Vanloo rohkaisi pian mielensä. Toinen tunne täytti hänen
sielunsa, niin pian kuin hän oli tyyntynyt tasapainoonsa:
kiitollisuuden tunne Kaitselmusta kohtaan, joka ratkaisevana hetkenä
oli lähettänyt hänet omaistensa luo ja suonut hänelle voimaa pelastaa
heidät. Syvä henkäys todisti, että hänen korkea rintansa oli vapautunut
painostavasta taakastaan ja hengitti taas vapaasti. Hän nousi ja meni
vakavin askelin linnanportaita alas.
Tultuaan linnanpihalle hän pysähdytti ensimmäisen vastaantulevan
vanginvartijan ja pyysi tämän seuraamaan häntä vankilaan. Tultuaan
käytävään, jossa sotamiehiä ja vahteja vilisi kosolta, hän pyysi päästä
siihen kammioon, missä kahta noituudesta syytettyä naista, äitiä ja
tytärtä, säilytettiin.
-- Tässä, armollinen herra, sanoi vanginvartija ja osoitti huoneeseen,
jonka ovi vielä oli avoinna -- tämä on heidän tyrmänsä...
-- Tyhjä! huudahti Vanloo kiivaasti.
-- Niin, armollinen herra, vastasi vartija, -- ikävää se on ... noidat
pääsivät ulos, kuten melkein kaikki muutkin vangit, tässä kauheassa
mylläkässä, emmekä vielä ole saaneet heistä tietoa. Useimmat olemme
kumminkin siepanneet kiinni, ja ne istuvat taas lukkojen ja salpojen
takana. Mutta ellei itse paholainen vain ole auttanut velhonaisia
pakenemaan, niin me pian heidät löydämme. Huomenna, niinkuin armollinen
herra kaiketi tietää, heidän piti kärsiä oikeudenmukainen
rangaistuksensa.
Vanloota pöyristytti hänen katsellessaan harmaita seiniä, pieniä
ristikoilla varustettuja ikkunareikiä, viheliäisiä talouskaluja ...
hän hengitti vankilan ilmaa niin raskaasti, kuin olisi ollut
tukehtumaisillaan.
-- Tässä he ovat kituneet! Täällä he ovat kuolemaa odottaneet! sanoi
hän itsekseen.
-- Missä on mynher Vanloo? Minusta hän meni tuonne eteiskäytävään,
kuului ääni ulkoa.
-- Herranne on siellä sisällä noitien vankityrmässä, vastasi toinen.
-- Ahaa! jupisi kysymyksen tehnyt.
Sama mies, joka seisoi Vanloon vaunujen ovella, kun Inkeri ja Elli
olivat päässeet niihin turvaan, astui sisään.
-- Armollinen herra, sanoi hän, -- minä olen etsinyt teitä
ilmoittaakseni...
-- Mitä on asiaa?
-- Mynher, kuiskasi palvelija, -- sanottavaani eivät muut saa kuulla.
-- Me olemme kahden kesken, sanoi Vanloo nähdessään, että vanginvartija
poistui ollakseen avullisena etsintäpuuhissa, jotka vieläkin jatkuivat.
Palvelija kertoi nyt, että kaksi naisvankia, pappismiehen saattamina,
oli metelin aikana piiloutunut Vanloon vaunuihin, ja että hän,
palvelija, kun pappismies oli vakuuttanut pakolaisten olevan
henkilöitä, joiden pelastumista hänen isäntänsä hartaasti toivoi, oli
taipunut tämän rukouksiin ja antanut kyyditä heidät mynher Vanloon
asunnolle, jossa he kaikki kolme odottivat hänen tuloaan.
Asia esitettiin epäröiden, sillä palvelija ei tiennyt, oliko isäntänsä
hyvillään vai pahoillaan siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen epäilyksensä
kasvoi, kun hän huomasi Vanloon jännittyneellä tarkkaavaisuudella
kuuntelevan hänen sanojaan. Mutta hän oli tuskin puhunut loppuun, kun
Vanloo ilosta loistaen huudahti:
-- Jumalan sallimus! Kiitetty olkoon Hän ja ylistetyt olkoot
Hänen tiensä!... Ystäväiseni, minä olen sinulle ikuisessa
kiitollisuudenvelassa. Pian saat tietää, mitä olet tehnyt minun
hyväkseni...