XVII.

Epäonnistunut vallankaappaus.

Eräänä kauniina, kirkkaana päivänä kolme viikkoa vastakerrottujen

tapausten jälkeen vierivät upeat, neljänvedettävät vaunut Skanstullista

pääkaupunkiin. Ne olivat Vanloon ajoneuvot.

Ihana kevätilma oli houkutellut Tukholman hienon maailman jalkeille.

Vaunuja, isoja ja kömpelötekoisia, mutta silkissä ja kullassa

kiiltäviä, lakeijoja takana ja lakeijoja astuimilla, vyöryi kaduilla,

ja ratsastajat uhkeiden hevosten selässä kumarsivat satulassa ja

nostivat sirolla kädenliikkeellä sulkatöyhtöisiä hattujaan, kun vain

kauniit kasvot tulivat vaununuudinten välistä näkyviin.

-- Rikas muukalainen on tullut takaisin ... niin huomautettiin

kaikkialla, missä Vanloon ajopelit liikkuivat, ja enemmän tahi vähemmän

syvät, enemmän tahi vähemmän tuttavalliset tervehdykset kohtasivat

tuota ylpeätä ja kadehdittua miestä joka taholla.

Norrbron lähellä pysähdytti hänet kaksi ratsumiestä, jotka heti

käänsivät hevosensa ja ratsastivat hänen rinnallaan vaunujen kahden

puolen.

-- Terve tuloa takaisin, mynher Vanloo! huudahti toinen vilkkaasti,

jotavastoin toisen kursaileva tervehtiminen osoitti, ettei hän ollut

niin tuttavallisessa suhteessa tervehdittyyn henkilöön.

Edellinen oli herra Kustaa Drake, toinen kaartineversti Kustaa Helmer

Lilje, yksi niitä, jotka tanssiaisissa Sjövikissä olivat

allekirjoittaneet liittosopimuksen, mies, jonka hänen asemansa

sotajoukossa teki skytteläisen kapinaliiton pylvääksi.

-- Minä olen tosiaankin ikävöinyt teitä, mynher Vanloo, huusi Drake;

-- kunpa vain olisitte saapunut parhaaseen aikaan!

-- Parhaiten saapuu, kun ajallaan saapuu, lausui Vanloo. -- Mitä uutta

Sjövikistä, herra Kustaa Drake?

-- Ei muuta uutta, kuin että minä en viihdy siellä yksinäisyydessä.

Sentähden näette minut täällä: olen muutamaksi päiväksi lyöttäytynyt

osalliseksi pääkaupungin huveihin. Naapuriperheestä Signildsborgista

voisin sen sijaan paljonkin kertoa, mutta te saatte ne kyllä aikanansa

tietää, sillä ne ovat joka miehen suussa.

-- Vai niin...

Vanloo kääntyi toiseen ratsastajaan ja vaihtoi muutamia

kohteliaisuuslauseita tämän kanssa.

Drake aikoi juuri jatkaa puhetta kysymällä, milloin hän voisi päästä

mynher Vanloon puheille, kun hänen miekankannikkeensa, joka kaiketikin

oli huolimattomasti kiinnitetty, irtausi ja miekka putosi kadulle.

_Dii avertite omen!_ ["Jumalat, torjukaa tämä enne!" Vanhojen

roomalaisten käyttämä lause onnettomuuden enteen sattuessa.] huudahti

Vanloo kylmän leikillisesti, kun miekka sälähti katukiviä vastaan.

Hän sanoi sen jälkeen hyvästit ratsastajille, viittasi kuskia ajamaan

kovemmin, ja vaunut vierivät pois.

-- Hyi saakeli, minä en kärsi hollantilaisia, sanoi Lilje Drakelle,

kun ohikulkeva jalankävijä oli ojentanut viimeksimainitulle miekan,

-- minä en kärsi pöyhkeätä, kaupittelevaa ja tinkivää tasavaltalaista

mynheriä, ja kaikkein vähimmin tuota. Hänen kohteliaisuutensa

tuntuvat alentuvilta ... hänen katseensa oli minusta pilkallinen ...

hollantilainen koira!

-- Tämä ei kumminkaan ole vain tavallinen hollantilainen eikä edes

tavallinen ihminenkään, huomautti Drake, vaikka hän kyllä oli

huomannut, että Vanloon äänessä ja käytöksessä oli jotakin hyytävää,

joka ei ollenkaan vastannut sitä innokasta tuttavallisuutta, jolla hän,

Drake, oli lausunut hänet tervetulleeksi.

Sigurd tiesi odottaa herransa tuloa ja oli häntä vastassa

portilla hänen Norrmalmintorin varrella sijaitsevassa talossaan.

Vaunujen ajaessa pihaan tervehti Algernon Sidneyn miehistö Vanloota

hurraa-huudoilla, ja reimat meriurhot, kaikki siniviiruisissa

villapaidoissa ja valkeissa housuissa, tungeskelivat hänen ympärillään

puristaakseen hänen käsiään.

Nämä miehet olivat eri kansa- ja kielikuntia ... heidät oli yksitellen

koottu sieltä täältä, tarkan valinnan nojalla, niiden laveiden matkojen

varsilta, joita Vanloo oli tehnyt ympäri maapalloa; mutta heidän

kasvoissansa, joissa kaikki pohjoismaalaisen vaaleaverevän ja

espanjalaisen kreolin pronssinkarvaisen ihon väliset värivivahteet

tulivat näkyviin, kuvastui sama reippaus, iloisuus ja rehellisyys;

molemminpuolinen kunnioitus ja veljeystunto yhteisissä vaaroissa oli

sulattanut heidät voimakkaaksi kokonaisuudeksi, jossa kapteeni oli

keskuksena. Siinä oli kuin olikin yleismaailmallinen, mutta samalla

tarkasti suljettu yhteiskunta, jossa ei ollut helppo hankkia

kansalaisoikeutta.

-- Kapteeni, huusi muudan heistä, perämies Blackwell, -- ettekö ala jo

kyllästyä maissaoloon? Me haluamme kaikki pian päästä toimeen. Algernon

Sidney on valmiina lähtemään merelle ... joutukaapa, kapteeni, näkemään

sitä: se upeilee hienona ja kiilloitettuna ja haluaa vain, niinkuin

mekin, päästä satamasta.

Muut yhtyivät Blackwellin sanoihin ja ilmaisivat kaikki toivonsa päästä

mitä pikimmin vesille.

Vanloo lupasi, ettei kestäisi kauan, ennenkuin Algernon levittäisi

purjeensa meren tuuliin, ja ilmoitti miehilleen, että hän päivemmällä

aikoi tulla kaunista prikiänsä tarkastamaan.

Miehistö lähti takaisin Kastellisaareen. Sigurd yksin jäi Vanloon luo.

Kaiketikin on lukija jo arvannut, että Vanloon matka oli yhteydessä

Agnes Draken matkan kanssa. Hän oli jättänyt Agnes Draken rauhaisaan

maataloon Seelannin pyökkimetsäin varjostamalle rannalle ja rientänyt

takaisin Tukholmaan, jossa valtiolliset tapaukset vaativat hänen

läsnäoloaan.

Sitä ennen hän oli kuitenkin matkalla vielä käymäseltään pistäytynyt

kerran kotiseudullaan.

-- Sigurd, sanoi Vanloo kesken puhettaan, -- minä en tälläkään kertaa

ole saanut tietoa äidistäni enkä sisarestani. En niin jälkeä ole

tavannut, jotka veisivät minut heidän luokseen, jos he vielä ovat

elossa, tai heidän haudoilleen, jos he ovat kuolleet! Mutta minä en voi

näin epätietoisena heidän kohtalostaan lähteä synnyinmaastani.

Nuoruudessani unelmoin, että kerran rikkaana ja kunnioitettuna palaisin

äitini majaan; elämän taistelussa se toivo sulostutti menestykseni ja

vahvisti uskallustani vastoinkäymisissä... Oi, jatkoi Vanloo itsekseen,

-- lieneekö hän paljonkin vanhentunut, armas äitini... ja Elli ...

hänen pitäisi nyt olla kukoistava neitonen.

-- Kuule, ystäväni, jatkoi Vanloo kotvan vaiti oltuaan, -- minä olen

viime matkallani ajatellut erästä keinoa, joka ehkä varmemmin ja

pikemmin kuin mikään muu vie minut määräni perille. Minä annan kaikissa

valtakunnan kirkoissa kuuluttaa sukulaisiani. Kuulutuksessa tulee

tarkasti mainita heidän sukulaisuutensa ja entiset elämänvaiheensa,

ettei mitään erehdystä tapahtuisi. Jos he vielä ovat elävien joukossa,

niin he saavat sen kautta tietää, että heidän poikansa elää, että hän

hartaasti haluaa heitä tavata, ja että Tukholmassa olevan Hollannin

lähetystön jäsen Vanloo mielellään ilmoittaa, mistä he hänet löytävät.

Mutta mikä on tapahtuva, sen täytyy tapahtua pian. Minä ryhdyn jo tänä

päivänä sitä varten toimiin ... ja ollakseni vakuutettu siitä, että

kuulutus tulee leviämään niin pian ja täydellisesti kuin mahdollista,

pyydän, että se otetaan hallituksen kuulutusten joukkoon. -- Mutta nyt

toiseen asiaan! Onko salaliittolaisten leiristä montakin paperia minun

poissaollessani joutunut sinun käsiisi?

-- On, kapteeni, koko joukko. Kullalla voi tehdä ihmeitä, se on ihan

varmaa. Olen pannut ne siinä järjestyksessä, kuin ne ovat tulleet,

kirjoituspöytänne laatikkoon, kapteeni.

Vanloolta kului runsas tunti näiden kirjeiden lukemiseen. Tämä

tutkiminen häntä silminnähtävästi huvitti. Hän luki tarkkaavaisesti,

vaipui syviin mietteisiin ja nousi väliin ylös mitelläkseen ripein

askelin permantoa.

Kun hän oli lopettanut lukemisen ja pannut paperit laatikkoon, olivat

hänen kasvonsa erinomaisen iloiset.

Kylvettyään, murkinoituaan ja pukeuduttuaan Vanloo meni yhdessä

Sigurdin kanssa prikilleen, joka vielä oli ankkurissa entisellä

paikallaan Kastellisaaren ulkopuolella. Niiden monien sotalaivojen

joukossa, jotka osaksi talvipeitoissaan, osaksi purjehduskuntoisina

olivat kiinnitettyinä Skeppsholman eli Laivasaaren ja Kastellisaaren

ulkopuolella, oli tosin monta isompaa kuin Algernon Sidney, mutta ei

ainoakaan vetänyt sille vertoja rakennustavan komeudessa ja

tarkoituksenmukaisuudessa. Priki oli yhtä paljon merimiesten kuin

"maamyyräin" ihastuksen esineenä. Edelliset ihmettelivät sen

oivallisuutta sota-aluksena, jälkimmäisten silmiä huikaisi sen komeus.

Algernon Sidney oli kapteeniansa odottaessaan somistettu

juhlatamineihinsa. Kaikenvärisiä lippuja ja viirejä liehui navakassa

tuulessa sen solakoista mastoista; varppeiden portit olivat auki ja

niistä näkyi kiiltävä metallinen hammasrivi: kaikki köyden päät oli

hyvin kiinnitetty, juoksevat touvit tiukasti pingoitettu ja raakapuut

huolellisesti kiristetty. Miellyttävän ja sittenkin peloittavan

näköisenä lepäsi kaunis priki veden pinnalla niin kevyenä ja leijuvana,

kuin se olisi ollut valmis nostamaan kölinsä ylös auringonpaisteessa

kimmeltävistä pikkuaalloista, jotka ympärillä leikittelivät.

Vanloon lähestyessä miehitettiin raa'at, kajahdutettiin hurraa-huuto,

ja laivassa päällikköinä toimivat miehet kokoontuivat laskuportaiden

luo ottamaan kapteeniansa vastaan.

Vanloo polki laivansa kantta nuorukaisen riemastuksella. Hän tarkasteli

kaikkea ruumasta mastonhuippuihin saakka, ja kaikki oli mitä

parhaimmassa kunnossa.

Sen jälkeen hän antoi joitakin käskyjä, ja muun muassa sen, että

miehistö jättäisi majapaikkansa maissa, maksaisi, mitä oli siellä

velkaa ja muuttaisi laivaan, ollakseen hetkellä millä hyvänsä valmiina

lähtöön.

-- Kapteeni, sanoi Sigurd ja osoitti laivaa, joka oli jonkin matkan

päässä Algernon Sidneystä ulompana rannasta, -- voitteko arvata, mikä

merikarhu tuo on?

Laiva, johon Sigurd käänsi herransa huomion, oli prikin tapaan taklattu

ja kantoi Hollannin lippua. Se oli korkeamastoinen, sileäkantinen,

vähän pitempi ja kapeampi kuin Algernon Sidney, ja varustettu

korkealla, kaarevalla perällä.

Vanloo vastasi:

-- Se on rakennettu pikapurjehtimista varten, mutta perä on jokseenkin

korkea ja nostopalkit liian kaukana perässä: se kiikkuu kovasti

merenkäynnissä. Mikähän veitikka se on? Se näyttää epäiltävältä.

Hollantilainen se ei ole, vaikka se näkyy kantavan Hollannin lippua.

-- Prikin nimi on _Scylla_, kapteeni, ja sillä on yhtä terävä

hammasrivi kuin Algernon Sidneyllä. Ettekö arvaa, kapteeni?

-- Haa, minä ymmärrän...

-- Se on kunnianarvoisen kauppamiehen, Sakari Jansenin, priki, aiottu

hyvin rauhallisia matkoja varten Tukholman ja Amsterdamin välille.

Mutta en takaa, etteikö tuo säyseä meripeto matkalla pure joitakin

lampaita kuoliaaksi, jos sillä vain on aikaa panna leukaluunsa

liikkeelle.

-- Minun täytyy päästä tuohon Scyllaan, sanoi Vanloo. -- Fredrik, laske

loorinkivene vesille! Haluatko tulla mukaan, Sigurd?

-- En, tuhat tulimmaista, kapteeni, se ei käy päinsä. Sakari Jansen

aavistaisi pahan olevan pelissä, jos näkisi minut teidän seurassanne.

Vanloo soudatti itsensä Scyllaan.

-- Onko kapteeninne laivalla? oli hänen ensimmäinen kysymyksensä, kun

hän tarttuen rustirautoihin oli heilahduttanut itsensä kannelle.

Kannella olevat miehet tuijottivat välinpitämättömästi Vanloohon. Yksi

heistä malttoi toki vastata, että heidän kapteeninsa oli äsken mennyt

maihin, jonka jälkeen hän taas jatkoi riitelyään tovereidensa kanssa.

Väki, jonka kapteeni Sakari Jansen oli hankkinut laivaansa, olisi

heidän "kliivarileikkauksistaan" päättäen ollut pikemmin omiansa

kuritushuoneeseen. Miehellä, joka vastasi Vanloon kysymykseen, oli

humalasta turvonneet kasvot, jotka olivat sitä kamalammat, kun niissä

oli tiheässä verinaarmuja, mitkä avoimia, mitkä laastarilapuilla

peitetty. Käheällä äänellään hän haukkui alasaksaksi tovereitaan ja

tahtoi sillä ikäänkuin osoittaa, että hän kapteenin poissaollessa oli

kukkona tunkiolla. Toistenkaan ulkomuoto ei herättänyt enempää

luottamusta.

Vanloo kiersi kerran kannen ja tarkasteli kaikkea tutkivin silmin.

Varustus näytti vanhalta ja korjaillulta, mutta oli täydellinen,

tarkoituksenmukainen ja joltisenkin hyvässä kunnossa. Kanuunat, joita

oli yhtä monta kuin Algernon Sidneyssä, olivat vanhoja, ruostuneita ja

näyttivät siltä, kuin olisivat maanneet monta vuotta sateessa ja

tuulissa jonkin kruununvarastohuoneen edessä, mutta ne oli ilmeisesti

kuitenkin valittu tuntijan silmällä.

Nyt astui Vanloon luokse laivaväestöön kuuluva mies, jota hän ei ollut

ennen huomannut. Tämä oli nuori ja pitkäkasvuinen; kasvojensa, pukunsa

ja olentonsa puolesta hän silmiinpistävällä tavalla erosi muista. Hänen

kasvonsa olivat hienopiirteiset, mutta kalpeat ja laihat, ne ilmaisivat

vallattomuutta ja teeskenneltyä hilpeyttä; vaikka hän olikin kaikissa

liikkeissänsä raisu ja hontelo, näkyi kumminkin, että hän oli paremman

kasvatuksen saanut mies; hänen pukunsa oli puoleksi merimiehen,

puoleksi ylioppilaan: päässä oli hänellä öljylakki, kaulassa

huolimattomasti solmittu huivi, ja hänen solakkaa vartaloansa verhosi

vanha karvakulu samettitakki tavallista ylioppilaskuosia.

-- Kuulkaa, sanoi hän tunkeilevasti ja pani kätensä Vanloon olalle, --

ketä te täältä haette?

Vanloo kääntyi puhujaan päin. Tämä vetäytyi pari askelta taaksepäin

nähdessään hänen kylmän katseensa ja nosti hieman hämillään

öljylakkiaan paljastaen kauniin otsan ja tuuheat vaaleat kutrit.

-- Suokaa anteeksi, jatkoi hän kohteliaammalla äänellä; -- jos te,

herra, haette meidän kapteeniamme ja isäntäämme, hyvinarvoisaa herra

Sakari Jansenia, niin saan ilmoittaa, että hän vast'ikään lähti tästä

oivallisesta aluksesta ja soudatti itsensä Skeppsholmaan. Mutta jos

asianne on senlaatuinen, että sen voi uskoa toisellekin, niin olen minä

hänen uskotuin miehensä ja olen kernaasti käytettävissänne... Vaiti,

miehet, huusi hän sitten räyhääville matruuseille ja otti taskustaan

huilun, jolla hän iski pahinta huutajaa päähän, -- vaiti, saamarin

lurjukset, kun toinen luutnantti puhuu?

-- Te olette siis toinen luutnantti tässä laivassa?

-- Olen.

-- Olette ruotsalainen synnyltänne?

-- Piru sen tiesi; minä olen maailmankansalainen.

-- Aluksenne on tavattoman vahvasti varustettu aseilla...

-- Niinkuin näette. Saa varoa kaikkea, kun matkustelee vaarallisilla

kulkuvesillä niinkuin me. Täältä aiomme lähteä Hollantiin, ja sieltä

sitten Itä-Intiaan, missä on enemmän merirosvoja kuin täällä

merilokkeja.

-- Hyvä on, uteliaisuuteni on nyt tyydytetty, ja muuta asiaa ei minulla

ollutkaan. Olen merimies ... tuo priki tuolla on minun omani ... ja

minua huvitti nähdä laivaanne lähempää.

-- No, pahus olkoon, minä olen kuullut, että rikas Vanloo muka olisi

tuon mainion prikin omistaja. Te taidatte siis ollakin...

-- Oikein: minä olen Vanloo... Ja kun laivanne kulkee Hollannin lipun

suojassa, niin se oli yhtenä syynä, miksi halusin nähdä sen.

Toinen luutnantti, joksi nuori mies suvaitsi nimittää itseänsä, kumarsi

ääneti.

Kun Vanloo sen jälkeen varustautui lähtemään pois, riensi nuorukainen

laskemaan alas laskuportaita.

Tultuaan vähän matkan päähän Scyllasta kuuli Vanloo sen kannelta huiman

iloisia huilunsäveliä. Toinen luutnantti se kaiketi nyt käytteli samaa

soitinta, jolla hän vast'ikään oli sävähdyttänyt huutavaa merimiestä

päähän.

-- No, miltä näytti, kapteeni? kysyi Sigurd, kun Vanloo palasi Algernon

Sidneyhyn; -- vastustajanne ei ole niinkään halveksittava, vai kuinka?

-- Ei ole, vastasi Vanloo, -- mutta sitä parempi.

Puolen tunnin kuluttua Vanloo lähti Sigurdin seurassa laivastaan ja

palasi kotiin Skeppsholman kautta.

Skeppsholma oli siilien aikaan miltei asumaton; siellä oli vain yksi

isohko rakennus, amiraliteettitalo. Mutta siitä huolimatta oli siellä

sangen vilkasta, sillä useita sotalaivoja oli rannalla korjattavana, ja

ihmisiä, sekä työssä hääriviä että joutilaita, oli kuin muurahaisia.

Jälkimmäisten joukossa oli niinikään eräs pienenläntä mies, joka pää

kumarassa ja kädet ristissä selän takana käyskenteli edestakaisin.

Hänellä oli yllään tavallinen pitkätakki, jalassa arkisukat ja

hopeasolkiset kengät. Vanloo luuli häntä edullista kauppayritystä

tuumiskelevaksi kauppamieheksi.

-- Kapteeni, se on Ruys, sanoi Sigurd nopeasti. -- Hän ei saa nähdä

minua niin ylhäisessä seurassa kuin teidän.

Sigurd pysähtyi siksi, kunnes Vanloo oli päässyt kappaleen matkaa hänen

edelleen.

Vanloo halusi nähdä miehen lähempää. Hän meni hänen luokseen ja

havahdutti hänet mietteistä seuraavilla hollanninkielisillä sanoilla:

-- Sallikaa minun kysyä: oletteko te hollantilainen kauppias Sakari

Jansen?

Ruys nosti kasvonsa, paljasti päänsä ja teki kaunistelevan kumarruksen.

-- Niin olen, niin olen, vastasi hän, -- nimeni on Sakari Jansen.

-- Rotterdamista, vai kuinka?

-- Rotterdamista, armollinen herra ... tai oikeimmin sanoen:

Amsterdamista.

-- Tai kenties Alkmaarista.

-- Alkmaarista? toisti Ruys arasti. -- Ei, vaan niinkuin jo sanoin,

Amsterdamista...

-- Me olemme maanmiehiä. Nimeni on Vanloo. Onko nimi tuttu?

-- On maar... En minä ole ainoa, joka tiedän, että meidän maamme mainio

kansalainen on täällä. Nimenne, mynher, on muuten minulle tuttu

vanhastaan: kukapa hollantilainen ei tuntisi kauppamaailmassa ja sen

ulkopuolella kunniassa pidetyn Vanloon nimeä? Olen monesti aprikoinut,

mynher, onko isänne rotterdamilaisen toiminimen Vanloo & Kumpp. päämies

vaiko vanha Vanloo Bataviasta.

-- Olen jälkimmäisen perillinen, vastasi Vanloo lyhyesti. -- Mutta

sallikaa minun katsella teitä tarkemmin, kunnon Sakari Jansen! Luokaa

silmänne ylös, ystäväiseni, ja näyttäkää ujostelematta rehelliset

kasvonne! Onpa se, kautta Jupiterin, kummallista, jopa sopimatontakin

luonnon ja sattuman pilaa...

-- Mitä tarkoitatte, mynher? änkytti valekauppias, jonka niskasuonta

näytti vetävän niin, ettei hän voinut nostaa muuta kasvojen osaa kuin

vain silmäteriä puhuttelijaan päin.

-- Niin, mitä itse sanotte? Eikö sitä tosiaankin voi sanoa

sopimattomaksi luonnon ja sattuman pilaksi, kun edellinen tekee

rehellisen kauppiaan kasvot täysin erään tunnetun konnan näköisiksi, ja

jälkimmäinen lisää yhdennäköisyyttä rumentamalla molemmat aivan

samanlaisilla arvilla ja naarmuilla.

-- Mynher, minä en ymmärrä, mumisi Jansen liidunvalkeana naamaltaan,

lukuunottamatta nenänpäätä, joka kaikissa elonvaiheissa loisti yhtä

punaisena.

-- Minä selitän muutamin sanoin asian, herra Sakari Jansen. Minulle on

annettu erään Ruys-nimisen vanhan paatuneen hulttion tuntomerkit, hän

on kotoisin Hollannista, mutta vähän hänestä on kunniaa tälle

arvossapidetylle kansalle... Olettehan kaiketi kuullut puhuttavan

Ruysistä?

-- Kuinka sanoitte? Ruys? Ei, mynher, minä en tunne häntä.

-- Hänen nimensä ei muuten ole vallan tuntematon kauppamiesten ja

merenkulkijain kesken. Jos huhu totta tietää, oli hän luutnanttina

tunnetun merirosvokapteenin Tomkinsin laivalla, jonka luurangon minä

viisitoista vuotta sitten näin riippuvan vitjoissa Thamesjoen suulla.

Sittemmin Ruys lienee joitakin vuosia harjoittanut merirosvousta omin

päin, vaikk'ei se oikein onnistunutkaan: kuitenkin, ellen väärin

muista, hän kaappasi laivan samalta Batavian Vanloolta, jonka nimen te

äsken mainitsitte. Hänen myöhemmät vaiheensa eivät myöskään ole minulle

vallan oudot... Mutta huomaan, että tämä keskustelu ei huvita teitä.

Muutamme siis puheenaihetta! Tehän olette Scylla-nimisen laivan isäntä?

-- Olen, mynher, isäntä ja kapteeni samalla kertaa.

-- Minä tulen juuri laivastanne: kävin sitä katsomassa...

-- Hoo, mynher! Vahinko etten ollut saapuvilla, kun teitte minulle sen

kunnian...

-- Mainio laiva, se Scyllanne...

-- Oi, mynher, vaatimaton, hyvin vaatimaton.

-- Vielä mitä! Minä en useinkaan ole tavannut semmoista kauppalaivaa.

Sehän hakee vertaistaan kohtalaisten sotalaivojen joukosta. Mutta minä

kulutan kallista aikaanne, herra Jansen. Vielä yksi kysymys: milloin

aiotte nostattaa ankkurin?

-- Ei ole vielä niin tarkoin päätetty. Minulla on täällä monenlaisia

asioita... Sitten lähdemme pitkälle matkalle, mynher. Kanuunat, jotka

näitte, ovat aiotut malaijilaisia varten... Malaijit ovat vaarallinen

kansa ... niinpä niin, mynher, te, joka olette Bataviasta, tunnette

heidät kyllä parhaiten... Niinkuin sanoin: vaarallinen...

-- Hyvä on. Jääkää hyvästi, herra Jansen! Kenties tiemme sattuvat

joskus vielä yhteen: minä aion myöskin lähteä samanne päin kuin tekin.

-- Hoo, se ilahduttaisi minua. Hyvästi, mynher! Sakari Jansen lausui

hyvästit Vanloolle kumartaen ylensyvään, kääntyi, pyyhkäisi tuskanhien

otsaltaan, hengähti syvään ja mumisi:

-- Kirous! Onpa niinkuin sanon: täällä kummittelee ihan selvällä

päivällä. Maankamara polttelee jalkojani. Miksi Drake vitkastelee? Minä

en kestä tätä.

* * * * *

Oli toukokuun 30:s päivä. Valtaneuvos Skytte oli illalla palannut

huvimatkaltaan Görvälnistä, herttua Aadolf Juhanan maatilalta, kahden

penikulman päästä Tukholmasta.

Herra Pentti oli miettiväisen näköinen. Kapinan piti puhjeta seuraavana

päivänä.

Kotiin tultuaan hän näki pöydällään kirjeen, jonka päällekirjoitus oli

hänelle osoitettu ja piirretty hänen keksimällään salakirjoituksella.

Siitä melko hämillään hän mursi tuntemattoman sinetin ja luki seuraavat

rivit:

"_Teräväjärkisinkin voi joskus menetellä varomattomasti, viisainkin

tarvita neuvoa, kun suuri ja vaarallinen hanke on toimeenpantava.

Polttakaa salaiset paperinne_!"

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi herra Pentti levottomana itseltään. --

Kuka on kirjoittanut tämän? Piileekö tässä petos? Onko minut saatu

ilmi?... Ei, neuvo on liian hyvä vihamiehen kädestä tulleeksi. Mutta

jos se on ystävän kirjoittama, niin onhan moinen salakähmäily tuiki

tarpeeton. Näemmehän joka päivä toisemme ja voimme neuvotteluissamme

suullisesti kehoittaa toisiamme tarpeelliseen varovaisuuteen.

Hän soitti kamaripalvelijan luokseen ja kysyi, kuka kirjeen oli tuonut.

Kamaripalvelija kyseli muilta palvelijoilta, ja vastaukseksi tuli, että

kirjeentuoja oli matruusiksi puettu mies, jota vastaanottaja ei

tuntenut.

Kehoitus oli muuten tarpeeton, sillä herra Pentti, joka pelkäsi jos

mitäkin tapahtuvan, oli jo viskannut kaikki salaliittolaisilta tulleet

kirjeet liekkeihin. Hän oli ryhtynyt sekä tähän että kaikkiin muihin

varokeinoihin hävittääkseen todistukset syyllisyydestään ja

osallisuudestaan kapinaan, siltä varalta, ettei vallankaappaus

onnistuisi.

Hän pisti kirjeen taskuunsa, astui vihellellen muutamia askelia

permannolla, istuutui sitten nojatuoliinsa ja odotti tyynesti,

selaillen Pliniuksen luonnonhistoriaa, hämärän tuloa, jolloin useiden

liittolaisten oli määrä saapua hänen luokseen.

Ensin tuli Kustaa Drake.

-- Onko tämä kirje teidän kirjoittamanne? kysyi herra Pentti puheen

aluksi, ja ojensi kirjelipun Drakelle.

Katsottuaan sen läpi otti Drake kirjesalkkunsa ja ojensi Skyttelle

samalla käsialalla kirjoitetun kirjelipun.

-- Ja minä, vastasi Drake, -- aioin kysyä, oletteko te kirjoittanut

tämän lipun, jonka tuntematon henkilö antoi tänään palvelijalleni.

Sisällys on molemmissa sama.

-- Kummallista, lausui herra Pentti.

-- Lilje, Frisendorff ja Graan, jotka minä päivällisen aikaan tapasin,

ovat saaneet aivan samanlaiset varoitukset, jatkoi Drake. -- Mutta

vähätpä meitä hyödyttää tämän pulman selvittely. Teidän ylhäisyytenne,

minä palasin äsken, kuten tiedätte, Sjövikistä, jossa olin käymäseltä,

ja voin teille lausua sydämelliset terveiset rakkaalta tyttäreltänne...

-- Kiitos, ystäväiseni! Ottaessanne perheseikat puheeksi johtuu

mieleeni, etten vielä ole esiintuonut syvää valitustani teidän vaimonne

kuoleman johdosta. Taisitte saada ilmoituksen siitä eilen...

-- Niin eilen, Agnes parkani kuoli Kööpenhaminassa ... hän ei ehtinyt

kauemmaksi etelään, muuttolintu raukka, kun luonto vaati lainansa

takaisin...

-- Kumminkin tiedän, sanoi herra Pentti vetäen suunsa vienoiseen

hymyyn, -- ettei tuo ankara isku riistä meiltä sitä toimekasta apua,

jota teiltä odotamme: te kannatte miehen tavalla kohtalonne kuorman...

-- Olkaa huoleti, virkkoi Drake, -- tappioni ei tee minua kokonaan

välinpitämättömäksi niistä suurista yrityksistä, joita meillä on

tekeillä...

-- Isänmaa, jatkoi herra Pentti, -- isänmaa ja sen suuret edut ovat

kalliimmat kuin rakkaimmatkin yksityiset...

-- Aivan oikein ... mutta palatkaamme asiaamme. Te tulette herttuan

luota?

-- Niin.

-- Ja olette vakuutettu, ettei hän, kuten hänen tapansa on, peräydy

viime hetkellä?

-- Siitä on pidetty tarpeeksi huolta. Kirjeet, jotka hänen tulee antaa

kuninkaalle, leskikuningattarelle, neuvoskunnalle ja valtasäädyille,

ovat valmiina hänen pöydällään. Kuusivaljaiset valtiovaunut, joissa

hänen on suoritettava Odysseiansa, ovat jo valmiina. Ja ratkaisevana

hetkenä ystävämme, maaherra Graan, jolla, niinkuin tiedätte, on suuri

vaikutus herttuaan, seisoo hänen rinnallaan ja lietsoo uutta rohkeutta

hänen mieleensä, joka hyvin pian horjuu... Muuten olen tehnyt voitavani

saadakseni hänet oppimaan tulevan osansa ja pysyttääkseni hänet lujana

päätöksessään.

-- Kello 9 huomenillalla on hän siis kuninkaan luona...

-- Niin, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun näette hänen vaunujensa

vierivän linnanpihasta ulos, on teidän vuoronne tehdä asiasta loppu.

Onhan joukkonne riittävän suuri ja luotettava?

-- On.

-- Me tapaamme siis toisemme, ystäväiseni, valtaneuvoston

istuntosalissa. Minua huvittaa jo edeltäpäin nähdä teidän vangitsevan

minut.

-- Minä olen ennen jo sanonut teidän ylhäisyydellenne, että teidän on

kartettava sitä huvia, ja minä kehoitan teitä vielä kerran, että

ajoissa lähdette salista pois ja jätätte virkakumppaninne ja herrat

valtakunnan holhojat oman onnensa nojaan.

-- Varokaa itseänne, Drake! Älkää ylittäkö ohjeitanne! Minä olen

sanonut teille: älköön tarpeettomasti ryhdyttäkö väkivaltaan!

Ääni, jolla Pentti-herra tuon lausui, ilmaisi vain puoleksi totuuden.

-- Ja minä olen vastannut: minulle uskottu tehtävä on senlaatuinen,

etten itse eikä kukaan muu voi edeltäkäsin määrätä toimenpiteitteni

rajoja. Menettelytapani tulee riippumaan arvaamattomista seikoista.

-- Tehkää niinkuin parhaaksi katsotte, mutta minä pyytämällä pyydän:

välttäkää verenvuodatusta! Välttäkää sitä suuremmalla syyllä, kun

kaikki väkivalta on liikaa. Kaikki hallitukselle uskolliset Liljen

upseerit on huomenna kutsuttu hänen maatilalleen, puolentoista

penikulman päähän kaupungista, ja linnassa olevan sotaväen komentajana

on yksinomaan meidän miehiä. Ainoa pelättävä on Sparre väkineen, mutta

me olemme järjestäneet niin, että Sparre vangitaan samaan aikaan kuin

te tunkeudutte linnaan, ja sitäpaitsi on hänen rykmenttinsä niin

hajallaan ympäri kaupunkia ja malmeja, ettei sitä saada kokoon,

ennenkuin kaappaus on tehty. Teillä ei siis ole vaarallista vastarintaa

odotettavana.

-- Sitä parempi, sanoi Drake. -- Toivoakseni kaikki käy niin nopeasti,

ettei kukaan saa tietää hankkeestamme mitään, ennenkuin se jo on

lopussa.

-- Annattehan kuitenkin vartioida linnanportteja, heti kun väkenne on

päässyt sisään...

-- Annan, ja minä aion päästää kruununvankilasta vangit ulos, että

sekasorto tulisi suuremmaksi ja linnan suurilukuisen palvelusväestön

huomio ohjautuisi väärälle taholle. Ensi silmänräpäyksessä luullaan,

että vangit ovat nostaneet kapinan ja hälinällään ajaneet kansan

liikkeelle.

-- Hyvä on. Ammattityöläisiin voimme luottaa. Frisendorffin kätyrit

ovat puhuneet heille asian valmiiksi. He kokoontuvat huomenna

majataloihinsa, joissa annetaan maksutonta kestitystä, ja määrätyllä

kellonlyönnillä lähtee joukko liikkeelle seuraten herttuan vaunuja

hänen lähtiessään Ritariston ja Aatelin luo. Herttuan puhuessa sisällä

ja kansanjoukon räyhätessä ulkona saapuu säädylle tieto neuvoskunnan ja

holhojain vangitsemisesta, jonka jälkeen Liljen rykmentti marssii

sinne, ja lähetystö, jäseninään puoluelaisiamme aatelittomista

säädyistä, saapuu samaan aikaan ja kehoittaa herttuaa ottamaan

hallitusohjat käsiinsä.

Kun he näin olivat jonkin aikaa kuiskaillen jatkaneet puheluaan, saapui

herttuan uskottu Romann ja hänen kanssaan pari salaliittoon

osallistunutta porvarissäädyn valtiopäivämiestä. Määrätty

kokoontumisaika oli käsissä. Mentiin syrjähuoneeseen, jossa salaiset

neuvottelut tavallisesti pidettiin. Talon takaportti oli jätetty auki,

ja herrat voivat niinmuodoin tuloansa ilmoituttamatta saapua isännän

luo.

Kotvan kuluttua tulivat Ribbing, Lilje, Frisendorff, Graan ynnä muut.

Kaikki he olivat saaneet samanlaiset kirjeet kuin valtaneuvos Skytte ja

herra Kustaa Drake. Kaikki olivat myös varoitusta noudattaneet. Se

olisi epäilemättä aiheuttanut pelkoa ja häiriötä leirissä, ellei

jokainen, Drakekin siihen luettuna, olisi salaa epäillyt, että

kehoituksen oli lähettänyt itse herra Pentti, joka tietysti tahtoi

saada jok'ikisen merkin osallisuudestaan vehkeeseen hävitetyksi, jos

tämä vastoin kaikkea todennäköisyyttä menisi myttyyn. Herra Pentin

varovaisuus oli tunnettu, eikä kukaan hämmästynyt siitä, että hänkin

oli saanut kirjeen.

-- Hän on kirjoittanut sen itse, vanha kettu ... niin he ajattelivat

kaikki.

Kaikki oli jo järjestetty, tehtävät jaettu, varokeinoihin ryhdytty: oli

vain toimeenpantava jonkinlainen harjoitus ennen näytännön alkua.

Tähän harjoitukseen kului sentään suurin osa yötä. Salaliittolaiset

olivat hamaan tähän hetkeen asti ottaneet asian joskaan ei

kevytmieliseltä kannalta, niin ainakin kevyellä mielellä: heidän

varmuutensa sen hallituksen heikkoudesta, jota he lähtivät kukistamaan,

oli paisuttanut heidän rohkeutensa ja lisäksi vaikuttanut vielä sen,

etteivät he uskoneet asialla arveluttavampia puolia olevankaan.

Mutta nyt, kun esirippu oli valmiina nostettavaksi ja näyttelijöiden

oli astuttava kansan eteen taistelemaan sen onnesta ja onnettomuudesta,

sen pyhyydestä ja mahtavuudesta, sen kruunusta ja tapparasta, -- niin

harvatpa kokoontuneista pysyivät tyyninä. Salaliiton johtajan, herra

Pentin, levollisuus ja Draken hurja päättäväisyys, Draken, jolla oli

vaikein tehtävä suoritettavanaan, vaikuttivat kuitenkin rauhoittavasti

muihin.

-- Ja nyt, hyvät herrat, sanoi herra Pentti vihdoin nousten seisomaan,

-- nyt ei mikään estä meitä laskeutumasta rauhalliseen, suloiseen

lepoon. Neuvottelu on päättynyt, nyt kysytään toimintaa... Mutta

olkaamme kärsivällisiä! Neljänkolmatta tunnin kuluttua saamme molemmin

puolin onnitella toisiamme hyvän asiamme voitosta.

* * * * *

Toukokuun 31 p.

_Ensimmäinen kohtaus_.

Professori Spole [almanakan tekijä] lupasi täksi illaksi kuutamoa ja

selkeätä.

Kuu oli tosin noussut oikeaan aikaan, mutta selkeästä säästä ei

ollut tietoa, josta näkyy, että oppinut tähtientutkija, jos kohta hän

olikin erehtymätön nativiteettiennustuksissaan [nativiteetti =

taivaankappalten keskinäinen asento jonkun ihmisen syntyessä. Suom.],

joilla hän höysti almanakkansa, ei sentään aina onnistunut säntilleen

laskemaan epävakaisen sään kaikkia oikkuja. Iltataivas peitti synkkänä

Ruotsin pääkaupungin, ja pimeyttä lisäsi paksu sumu, joka tiheänä

verhosi Mälarin ja meren rantoja ja lukuisia saaria; ja milloin kuu

joskus pilviuudinten raosta pääsi vapaasti pilkistelemään, esti

samainen kateellinen sumu sitä valaisemasta muuta kuin Birger Jaarlin

mahtavan tornin huippua ja Södermalmin korkeimpien mäkien harmaita

rakennusryhmiä.

Kaupungin keskustan pimeitä ja ahtaita katuja valaisivat niukalti

viheliäiset talikynttilät, joita siellä täällä lepatti lyhdyissä

isoimpien talojen porttien ja ulko-ovien yläpuolella. Varovaisimmat

jalankävijät kulkivat lyhdyt käsissä; ylhäisten vaunuja ympäröivät

soihdunkantajat.

Niillä kaduilla ja kujilla, joiden varsilla käsityöläiset pitivät

asuntoa, oli sinä iltana tavattoman vilkasta. Melu ei tosin kaikunut

niistä verstaista, seppien, takojien, nikkarien ja muiden

ammattilaisten työpajoista, joiden uutteruus tavallisesti ilmenee

kuuluvalla tavalla; päinvastoin: tasainen vasarankalke, joka

tavallisesti alkoi jo aamunkoitossa, kun Brunke-vuoren torninvartija

oli antanut tunnetun merkin, ja jatkui sitten yhtämittaa, kunnes sama

mies ilmoitti levon hetken tulleen, oli sinä iltana tyyten vaiennut,

vaikk'ei ollut pyhä eikä pyhäpäivän aatto. Punervat liekit, jotka

tavallisesti sieltä täältä kyklooppien työpajoista loivat ahtaiden

porttien kautta lepattavia valonhäiveitään vaeltajan tielle, olivat

sammuneet; iloiset laulut, jotka tavallisesti säestivät höylän suhinaa

sen hivellessä metsän oksaisten urhojen kylkiä, olivat hiljenneet; ja

jos utelias nuorallatanssija olisi uskaltanut kavuta harmaiden,

muinaissaksalaiseen tyyliin rakennettujen talojen seinille, ja

katsellut huoneeseen hienojen lukinverkkojen läpi, jotka paremman

puutteessa somistivat suutarien ja räätälien työhuoneiden ikkunareikiä,

niin tuskin hän olisi nähnyt ainoatakaan neulaa, ainoatakaan naskalia

liikkeessä.

Ja yhtäkaikki oli näissä kaupunginosissa tavattoman vilkasta. Missä

hyvänsä kullattu viinimarjaterttu tahi muut hyvin tunnetut, harvoin

väärinymmärretyt merkit osoittivat kuivien kurkkujen virkistyspaikkaa

... ja niitä sellaisia merkkejä oli paljon ... siinä sai jokainen

ohikulkijakin mitä epäämättömimpiä ja perinpohjaisimpia todistuksia

siitä, ettei työtätekevä luokka ollut sukupuuttoon kuollut, vaikka

verstaat tällä kertaa ammottivat tyhjinä. Kaikki kellarit ja

ravintolat, joihin saman ammattikunnan mestarien oli tapana kokoontua,

kaikki kansainvälisemmät majapaikat, jotka yhtä suopeihin syliinsä

sulkivat niin räätälit kuin suutarit, ja vihdoin kaikki kuljeksivien

ammatinharjoittajien yömajat olivat ääriään myöten täynnä meluavia

vieraita.

Viemme lukijan erääseen ensinmainittuun lajiin kuuluvaan komeaan

ravintolaan Baggeninkadun varrella.

Sen kilpeen oli kuvattu mainio "Jerusalemin Suutari", lestikimppu

selässä, vaahtoava olutkipponen kummassakin kädessä. Mieluista kyllä

iäti janoiselle, iäti kuljeksivalle suutarille! Maalauksen alla oli

ravintolan nimi: Ahasverus, ja vielä alempana komeili kultakirjaiminen

runosäe, jossa jokaista kisällinäytteestä suoriutunutta,

ammattikunnassa oikean porvarin oikeuden saanutta kunnon suutaria

kehoitettiin astumaan sisään, mutta kaikkia muita töpiköimään edelleen.

Kellari Ahasverus oli siis se herttainen tyyssija, jonne Tukholman

sangen kunnioitettavan ja sitäpaitsi hallitukselta aivan äsken uudet

privilegit saaneen suutariammattikunnan jäsenet päivätyön päätyttyä

ohjasivat kulkunsa juodakseen kipposellisensa ja ladellakseen

valtioviisauttansa. Valtioviisastelu oli ainoa ammatti, jossa jokainen

mielinmäärin saattoi patustella, niinkuin oikein ja kohtuullista on

kaikissa vapaissa yhteiskunnissa. Ja siihen aikaan sai, kuten nytkin,

puhua kuinka tyhmästi ja kuinka äänekkäästi tahansa valtioasioista,

tarvitsematta pelätä urkkivia ilmiantajia. Urkinta ei ole ottanut

koskaan oikein menestyäkseen Ruotsissa, vaikka silloin tällöin onkin

vähin yritetty tätä ulkolaista tainta istuttaa meidän maaperäämme ja

totuttaa sitä meidän kolkkoon ilmanalaamme.

Vieraita kuhisi rasvalamppujen ja talikynttiläin valaisemassa

kellarisalissa, jonka kalkituille seinille oli hiilellä piirretty

kaikenlaisia nimiä ja ajatelmia. Emme tiedä, oliko ajatelmien joukossa

lausetta "Suutari pysyköön lestissään", useimmat olivat vain

mielenpurkauksia ammatin vihollisia, patustelijoita ja aateliston

verovapaita käsityöläisiä vastaan.

Jos joku paikan ja sen vieraitten tuntija sillä hetkellä olisi tullut

sisään, olisi hänen ollut helppo huomata, että liike täällä oli yhtä

tavatonta kuin kestityskin oli runsasta.

-- Isäntä kulta, täyttäkää vielä kerran tuopit koko joukolle! Minä

maksan!

Niin huusi eräs pienenläntä mies, tavallinen porvarispuku yllään, ja

laski kourallisen hopearahoja tarjoilupöydälle; sen tehtyään hän

kääntyi takaisin keskilattialle kerääntyneen joukon luo, jonka kanssa

hän vilkkaasti huitoen käsillään oli pakinoinut.

-- Helkatin aulis mies tuo! Hän mahtanee olla rikas kuin kreivi, lausui

naapurilleen muudan harmaapäinen porvari, joka tyynesti härppi oluttaan

salin nurkassa. -- Tunnetteko hänet?

Naapuri oli nuori, hiljaisen ja sävyisän näköinen mies. Samoinkuin

harmaapää-ukko hänen vierellään oli hän tähän asti tyytynyt vain

kuulemiseen ja katselemiseen.

-- En, virkkoi hän, -- minä en luule koskaan ennen häntä nähneeni.

-- Hm, sepä merkillistä. Hän sanoo, niinkuin tekin, saaneensa

mestarikirjansa Lyypekissä. Minun nähdäkseni teidän siis pitäisi tuntea

toisenne, koska te maanmiehinä ja ammattitovereina olette elelleet

vieraassa kaupungissa.

-- Sanooko hän niin? Sitten hän valehtelee. Minä en koskaan ennen ole

nähnyt hänen naamaansa. Epäilen lisäksi, tokko mies eläissään on

punonut yhtäkään pikilankaa.

-- Niin minäkin melkein uskon, mutta oikeassa mies sittenkin on. Meillä

on päteviä syitä tyytymättömyyteen, eikä tässä auta muu kuin

hallituksen muutos, se on varmaa. Jospa vain nuori kuningas pian tulisi

täysi-ikäiseksi! Mutta ennenkuin se aika koittaa, ovat kai isoiset

herrat syöneet meidät karvoinemme päivinemme. Joukossamme täällä on

monta, jotka tahtoisivat nähdä kirveen heiluvan, mutta harvat

uskaltaisivat käydä kiinni varteen ... ja siksi minäkin pysyn erilläni

koko asiasta.

Tähän nuori lyypekkiläinen mestari ei sanonut mitään, vaan katseli

miettiväisenä tuoppinsa pohjaan.

-- Valtiollisten asioiden pohtiminen ei näy huvittavan teitä, jatkoi

ukko; -- puhutaan sitten jostakin muusta! Oletteko kuullut, että

noita-akat aiotaan huomenna polttaa?

-- Niin olen kuullut puhuttavan. Aiotteko mennä katsomaan?

-- Sieltä ei pitäisi kenenkään olla poissa, se on minun

mielipiteeni. Verstas saa huomenna levätä; minä ja kisällini lähdemme

päivänkoitteessa mestauspaikalle. Vaimoni ja lapseni saanevat niinikään

lähteä mukaan; muuten ei niiltä saa rauhaa.

Samassa toverusten puhe keskeytyi, sillä pikkuruinen aulis muukalainen

nousi tuolille ja käsillään hurjasti viittoillen alkoi puhua

ympärillään hälisevälle joukolle:

-- Ystävät ja suutarit! Olen sanonut, että minullakin oli kunnia kuulua

teidän ammattiinne, mutta minä luovuin siitä ajoissa, kun näin

minnepäin asiat kallistuivat. Te seisotte kadotuksen partaalla,

ystäväni! Te kuolette ennen pitkää vaimoinenne, lapsinenne nälkään, ja

kruunu nylkee ruumiinne, joiden nahalla se paikkaa rahamassinsa, kun

viimeiset roponne ovat soljuneet pohjattomaan, tyhjään lakkariin.

Niinkuin mainitsin, minä heitin lestit, naskalit ja taulut hiiteen ja

antauduin harjoittamaan muita elinkeinoja, jotka paremmin korvaavat

työntekijän vaivat.

-- Kuules vain! Kuule! huusivat useat ympärillä olijat.

-- Ja minä neuvon teitä, ystävät ja suutarit, ajoissa tekemään samoin,

jos säälitte vaimoa ja lapsia, joiden ennen pitkää kuulette turhaan

vaikeroiden pyytävän leipää...

-- Se neuvo ei vetele... Mihinkä meistä sitten on, jos luovumme

ammatistamme! Ei, ei! melusi joukko puhujan ympärillä.

-- Hiljaa, ystäväiseni, antakaa minun puhua loppuun! Neuvo, jonka

annoin, on ainoa mahdollinen, jos kärsivällisesti tahdotte suvaita sitä

valtaa, joka nykyisin sortaa ja rasittaa teitä. Mutta jos teillä on

rohkeutta rinnassa, niin tietysti tämä neuvo ei teille sovellu. Totta

on, että hallitus äsken on suonut teille uusia etuoikeuksia, mutta mitä

ovat kaikki etuoikeudet, elleivät ne suojele työtä? Eikö hallitus ole

julistanut, että jokainen, ken tahtoo talon rakentaa ja asua

Kungsholmassa, saa vapaasti tehdä työtä kuulumatta mihinkään

ammattikuntaan tai tarvitsematta suorittaa mestarinäytettä? Eikö täällä

ole ainakin satakunta suutaria, jotka ovat ammatista luopuneet ja

porvariston ikuiseksi häpeäksi ruvenneet aatelisherrain palvelijoiksi?

Nyt he pohjaavat muutaman parin saappaita vuodessa ilmaiseksi sille tai

sille kreivilliselle tai vapaaherra-suvulle, ja sillä hinnalla annetaan

heidän pitää verstasta ja syödä paljaaksi teidät, rehelliset porvarit,

ja verot, jotka heidän muutoin olisi täytynyt suorittaa, syöstään

myöskin teidän niskoillenne. Niinpä jokaisen porvarin täytyy joko

kuolla nälkään tahi antautua aateliston orjaksi.

-- Hän on oikeassa! Hyvin puhuttu! Hiiteen kaikki patukset ja

aatelisorjat! huudettiin yht'aikaa.

-- Tahdotteko siis kädellänne ja suullanne auttaa hurskasta ruhtinasta,

hänen jalouttansa herttua Aadolfia, autuaan kuningasvainajan veljeä,

joka, niinkuin mainitsin, on havainnut hätänne, säälii teitä ja

menestyksestänne suuresti huolehtien tahtoo tehdä voitavansa teidän

parhaaksenne? Minusta se olisi oikeus ja kohtuus...

-- Oikein, oikein!

-- Olen sanonut teille, ystävät, että herttua tänä iltana kello

yhdeksän ajoissa ajaa linnasta Ritariston ja Aatelin luo esittääkseen

tälle säädylle teidän valituksenne ja kehoittaakseen sitä ajattelemaan,

mitä sen ja teidän rauhaanne kuuluu...

-- Eläköön herttua!

-- Nyt ei ole tarkoitukseni kehoittaa teitä väkivaltaisuuteen ja

kapinaan. Ei, sillä tiedätte hyvin, että se voisi päättyä meille

kaikille hullusti: me olemme kunnon alamaisia, kaikille inhimillisille

säännöksille kuuliaisia. Tahdon ainoastaan kysyä teiltä yhteisesti,

kuten jo olen useimmilta yksityisesti kysynyt, ettekö katso oikeaksi ja

sopivaksi auttaa hyvän herttuan puuhia siten, että kokoatte kaikki

kisällinne ja palvelijanne ja lähdette linnan luo, ympäröitte herttuan

vaunut, ja hänen ollessaan herrojen puheilla kannatatte hänen

esitystänsä sopivilla suosionhuudoilla, että he tietäisivät herttuan

esiintuovan teidän valituksianne eikä puhuvan omasta päästänsä.

Ehdotus hyväksyttiin suurella mieltymyksellä.

-- Juokaamme siis lähtömalja ja lähtekäämme liikkeelle, sillä aika on

tullut. Tiedätte kai, ystävät ja suutarit, että kaikki muutkin arvoisat

ammattikunnat aikovat tehdä samoin. Suuri ja mahtava on se valta, hyvät

ystävät. Yksimielisyys on voimaa: se olkoon tunnuslauseemme!

Nyt nousi lyypekkiläiseksi mestariksi luultu ja huusi yli joukon

pauhinan:

-- Lähtömaljat minä kustannan, eikä siihen kelpaa olut, vaan parhain

viini, mitä isännällämme kellarissaan on. Hoi, isäntä, ymmärrättekö

yskän? Siinä te seisotte ja töllistelette, niinkuin herrain kukkarot

möllistelevät kansan rahoja? No, ettekö saa suutanne kiinni ja

tappianne auki, jos näytän teille tätä.

Näin lausuen uusi puhuja nakkasi täyteen sullotun kukkaron pöytään.

Jalo metalli helähti ja sai isännän sääret selkään; hän riensi ulos

noutamaan mitä pyydettiin.

-- Ammattitoveri ja ystävä, sanoi puhuja N:o 1, pannen kätensä puhujan

N:o 2 leveille hartioille, -- eikö olisi syytä lykätä tämä jalo

auliuden näytös siksi, kunnes tämä tähdellinen asia olisi onnellisesti

suoritettu ja me saisimme riemulla tyhjentää useamman kuin yhden maljan

herttuan, porvariston ja teidän itsennekin onneksi?

-- Minä en juo herttuan maljaa, vastasi puhuja N:o 2 ja työnsi puhujan

N:o 1 syrjään.

-- Mitä nyt? huudahti tämä. -- Mitä tämä merkitsee? Onko tänne

ilmestynyt susi leijonain keskeen? Varokaa itseänne... Kuulkaa,

kuulkaa! jatkoi hän, kun samassa kova hälinä kadulla kiinnitti hänen ja

kaikkien sisälläolijain huomion puoleensa; -- toverimme ovat jo

liikkeellä. Kuuletteko? Ylös ja liittykäämme heihin!

Kadulta kuului melua, ja kansanjoukko kulki laulaen ja rähisten ohitse.

-- Olkaa rauhassa, hyvät ihmiset, huusi puhuja N:o 2; -- ettekö huomaa,

että joukko kulkee etelään päin, ja ellei kaupunki aivan äkisti ole

käännähtänyt kompassin ympäri, on linna, jonne kai on tarkoitus mennä,

täältä pohjoiseen päin.

Uteliaimmat vieraista ryhmittyivät raotetun oven ääreen ja katselivat

ulos pimeälle kadulle.

-- Jumaliste, eivätkö nuo liene aatelisorjia ja kungsholmalaisia, huusi

muudan; -- ovatko hekin liikkeellä?

-- Se ei olisi mikään kumma, vastasi puhuja N:o 2, -- sillä minä olin

tänä iltana tunti sitten eräässä ravintolassa, jossa sikäläisen väen on

tapana kokoontua, ja kuulin siellä miehen, joka nimitti itseään

vapaaksi aateliskäsityöläiseksi, pitävän puhetta ja kehoittavan

kokoontuneita lähtemään linnaan sitä varten, että seuraisivat

herttuata, koskapa tämä tänä iltana menisi Valtasäätyjen

kokoushuoneeseen esittämään heille, että olisi tuiki tarpeellista

peruuttaa kaikki ammattikuntia koskevat asetukset.

-- Oi! Mitä sanotte? Onko se mahdollista? huusivat kaikki.

-- Hän valehtelee ... hän on urkkija, huusi puhuja N:o 1, jonka lukija

epäilemättä on arvannut salaliittolaisten kätyriksi.

-- Suu poikki, poika, lausui puhuja N:o 2, joka oli Vanloon miehiä, ja

tarttui kovalla kouralla pikkuruista miestä käsivarteen pitäen häntä

kiinni; -- minä katson kohta sinua hampaihin, jahka vähän odotat. Minä

puhun ensin asiani. Niin, nähkää, herttua ja kreivi Pietari Brahe

olisivat muka sopineet siitä, että nykyisillä valtiopäivillä kumotaan

ammattiasetukset ja porvaristo saatetaan täydellisesti aateliston ikeen

alaiseksi. Ettekö te, kunnon miehet, ole kuulleet puhuttavan, että

kreivi Pietari kerran on sanonut ammattikuntien olevan rosvojoukkioita,

jotka ovat yhtyneet koroittamaan käsiteollisuustavarain hintoja?

-- Olemme, se on totta.

-- No niin, varokaa sitten kuuntelemasta miehiä, semmoisia kuin tämä

tässä...

-- Ystävät ja suutarit ... yritti pikku mies, joka ei ollut kukaan muu

kuin Frisendorffin hovimestari; häntä halutti puhua vielä pitemmälti,

mutta vastustaja kouraisi häntä niin lujasti, että ensimmäinen sana

hupeni vain huokaukseen.

-- Hän on itse aivan varmasti joku urkkija, vapaatyöläisten kätyrejä,

jatkoi Vanloon lähetti. -- Uskallanpa lyödä vetoa, ettei hän edes osaa

mestarikolpakkoakaan tyhjentää, minkä kukin kunnon ammattikuntalaisenne

taitaa. Annammeko hänen koettaa?

-- Annetaan, annetaan, sorisi joukko, joka nyt alkoi epäilevin ja

uhkaavin silmin katsella miestä.

Mestarikolpakko, täynnä koukkuja, joissa riippui pieniä,

suutariammattikunnan vertauskuvilla koristettuja hopeakilpiä, tuotiin

reunoja myöten täytettynä isännän parhaalla viinillä. Kilvet riippuivat

siten, että monen niistä täytyi pudota, jos kolpakkoa piteli tottumaton

käsi.

-- Jos seitsemän kilpeä putoaa, niin hän ei ole teidän

ammattikuntalaisianne, jatkoi puhuja.

-- Jos kolme putoaa, niin hän tuskin on sittenkään, huusivat useat.

-- Hyvä on. Koeta nyt, poikaseni, ja varo sitten nahkaasi, sillä ellet

kestä koetta, niin pääset niskahöykässä pihalle...

-- Ja saat selkääsi sitäpaitsi, vakuuttivat useat.

-- Ystävät ja suutarit, jupisi pieni mies arkaillen ja työnsi kolpakon

luotansa, -- minä vakuutan, että olen täysi suutari...

-- Juo!

-- Ei, antakaa tuon isoäänisen miehen itsensä koettaa! Minä vakuutan,

että hän ei kestä koetta.

-- Ei mitään mukinaa! Juo!

Pieni mies, nähtyään että oli mahdotonta vapautua kokeesta, tutki

kolpakkoa joka puolelta ja nosti sitten sen varovasti huulilleen. Mutta

hänen taitamattomuutensa tämän arvokkaan ammattikapineen käyttämisessä

teki kaiken varovaisuuden tyhjäksi; useita pikkukilpiä putosi maahan,

ja tuskin se oli tapahtunut, kun eräs vieraista tempasi kolpakon hänen

kädestään ja heitti viinin hänen silmilleen.

-- Hän on urkkija, kungsholmalainen, huudettiin yleisesti, ja useita

käsiä iskeytyi säikähtyneeseen mieheen, antaaksensa hänelle urkkijan

kyydin.

Mutta hänen harteva vastustajansa ehkäisi suostuttelevin sanoin

hyökkäyksen, painoi hatun pienen miehen korville, vei hänet ovelle ja

paiskasi hänet kadulle keskelle uutta väkijoukkoa, joka meluten ja

räyhäten paraikaa samosi ohi.

-- Ystäväiseni, jatkoi hän sitten, -- teitä on petetty. Muutamat

ylhäiset herttuan puoluelaiset ovat tahtoneet teidän avullanne edistää

hänen vehkeitänsä, joilla ei ole teidän toiveittenne kanssa vähintäkään

yhteyttä. Samalla tavalla on tahdottu petkuttaa verovapaita

käsityöläisiä uskottelemalla heille, että herttua puolustaa heidän

asiataan. Minun ystävällinen neuvoni siis on, että te vastoin

alkuperäistä tuumaanne viettäisitte illan kaikessa rauhassa näitten

neljän seinän sisäpuolella, ja jos se neuvo teistä on hyvä, niin minä

kyllä pidän huolen siitä, että kestitystä ei pidä puuttuman...

Siinä silmänräpäyksessä riuhtaistiin ovi auki ja ryhmypatukoilla

varustettu käsityöläisjoukko syöksyi sisään.

-- Ulos auttamaan, hyvät ystävät, huusi joukon johtaja, roteva

kupariseppä; -- kungsholmalaiset ja aatelisorjat ovat kokoontuneet, ja

ovat karanneet niskaamme. Suuri tappelu Mustainmiesten kadulla!

Ja niin olikin laita. Vanloon lähetit eivät vain käyneet

ammattikäsityöläisten kapakoissa toimimassa salaliittolaisia vastaan,

vaan olivat varmuuden vuoksi koonneet aateliston veronvapaat

käsityöläiset ja näitten etunenässä sulkeneet kaikki linnakenttään

päättyvät kadut. Oli levinnyt huhu, että ammattiporvarien kisällit ja

oppipojat samana iltana aikoivat lähteä sotaretkelle kungsholmalaisia

vastaan, ja tämän huhun johdosta olivat kungsholmalaiset kokoontuneet

yhdistynein voimin hyökkäystä torjumaan. Kun sitten lukuisista

ammattilaisten ravintoloista, joissa Vanloon miesten ei onnistunut

saada sanojansa varteenotetuksi, lähti joukkoja linnalle päin, tulivat

he vihollistensa, vapaiden käsityöläisten, kanssa vastatusten ja

aloittivat hurjan tappelun, aseinansa nyrkit ja patukat.

Kuparisepän kehoitus singahti kuin tulikipinä ruutiaittaan. Paitsi

muutamia vanhuksia, jotka katsoivat iälleen ja voimilleen sopivammaksi

jäädä pikariensa ääreen, kiiruhtivat kaikki muut urhoollisina, kuten

suutariammattilaisten vanhastaan kuulu maine vaati, painamaan hatun

otsalleen, kaappaamaan kepin käteensä ja hyökkäämään ulos.

Siellä oli ottelu tuimimmillaan. Neniä turposi runsaasti aimo

patukkasateessa, moni ruskeasilmäinen urho palasi silmät mustelmissa,

iskettiin vimmatusti oikeaan ja vasempaan, niinkuin vain humalainen

voi, keskellä pimeyttä ja sumua. Sotahuutoja, kirouksia ja tuskan

ulinaa kaikui ahtailla kujilla, kunnes joukot olivat mielestänsä

saaneet tarpeekseen selkäänsä, ja tuntikauden kestäneen tappelun

jälkeen vetäysivät molemmat puolueet takaisin haavoittuneittensa kera

(kaatuneita ei onneksi ollut) ravintoloihinsa, juodakseen toistamiseen

ja kehuakseen sankaritekojaan. Vanloon miehet seurasivat joukkoja,

maksoivat kestit eivätkä koko yönä päästäneet taistelijoita

näkyvistään.

Mutta sillä välin olivat herttuan vaunut vierineet ulos linnanpihasta,

eikä häntä vastassa ollutkaan kansanjoukkoa, joka seuraisi häntä

seikkailumatkalle valtasäätyjen luo.

_Toinen kohtaus_.

Norrmalmintorin ääressä, lähellä Vanloon taloa, oli siihen aikaan

ravintola, jota pidettiin pääkaupungin parhaimpana.

Isäntä oli ranskalaisen keittotaidon salaisuuksissa perillä, ja

etevimmät viinin tuntijat vakuuttivat, että jos hän viiniin sekoittikin

vettä, niin se tapahtui mitä suurimmalla tarkkuudella.

Laitos oli muuten tunnettu kalliista hinnoistaan ja kauniista

tarjoilijattaristaan. Ei kumma, että pääkaupungin ilakoivan

ylhäisönuorison parhaimmat väliin kokoontuivat sen vaatimattomiin

huoneisiin Bacchusta ja Fortunaa palvelemaan.

_Goinfres-nimellä_ tunnetut juomaveikot olivat pitäneet täällä majaa ja

pitivät vieläkin, sillä tuo veljeskunta ei vielä ollut aivan

lopullisesti hajonnut. Kuolema oli tosin levitellyt sen piiriin suurta

hävitystä ja aina kylvänyt vanhuuden lunta jälkeenjääneiden kutreihin,

mutta Lorentz von der Linde ja veljekset Horn seisoivat vieläkin

ikäänkuin mahtavina pylväinä jätteiden keskellä, ja joukko

nautinnonhaluista nuorisoa oli kerääntynyt näiden huvittelijavanhusten

ympärille, samalla tavalla kuin Ateenan nuoriso muinoin kokoontui

epikurolaisten filosofien ympärille.

Mainittiin jo, että kaikki linnaan majoitetun Liljen rykmentin

upseerit, joita luultiin hallitukselle uskollisiksi, olivat sinä iltana

kutsutut juhlimaan everstinsä maatilalle, puolentoista penikulman

päähän kaupungista.

Kutsuja oli tosin näön vuoksi lähetetty rykmentin koko upseerikunnalle,

mutta muille oli salaa vihjaistu, että he jollakin tekosyyllä

pysyisivät juhlista poissa. Oli järjestetty niin, että vain

salaliittolaisten puoluemiehiä sinä päivänä oli palveluksessa.

Nämä olivat miltei kaikki koolla Norrmalmintorin ravintolassa ja

odottivat, viiniä juoden ja pelaten, merkkiä salaliiton johtajilta,

joiden päämaja oli Frisendorffin talossa aivan linnan läheisyydessä.

Täältä haarautuivat kapinaliiton langat, ja ehtimiseen kulki viestejä

tämän keskuksen sekä linnan, säätytalon ja muiden tärkeiden

vartiopaikkain väliä.

Puheenaolevista upseereista ainoastaan yksi, Liljen veljenpoika, oli

tarkemmin selvillä salaliiton oikeasta tarkoitusperästä ja laajuudesta;

he olisivat muuten aivan varmasti peräytyneet ja kieltäytyneet

antamasta apuaan. Heille oli uskoteltu, että kysymyksenä oli yksinomaan

panna kuningasvainajan testamentti toimeen ja vaatia herttua Aadolf

Juhanalle hänen lainmukainen paikkansa holhojahallituksessa: he olivat

sitäpaitsi vakuutetut siitä, että nuori kuningas ja leskikuningatar

hyväksyivät heidän tuumansa, vieläpä että nämä jollakin tavoin olivat

itse hankkeessa osallisina.

Tähän on lisättävä, että herttua itse ei läheskään tiennyt, kuinka

laajalle hänen niinsanottujen puoluelaistensa suunnitelmat tähtäsivät.

Hän oli nukke heidän käsissään, mutta hauras nukke, jota oli kohdeltava

mitä varovaisimmin. Hän tahtoi itselleen ensimmäisen sijan

holhojahallituksessa, -- ei enempää eikä vähempää, ja tämän

toivomuksensa hän sekä houkutuksilla että uhkauksilla tahtoi saada

hyväksytyksi; niin pitkälle ulottui hänen osallisuutensa

salaliittolaisten vehkeissä. Mutta jos hän olisi aavistanut olevansa

hallituksen muutosta tarkoittavan aseellisen kapinan keskipisteenä,

niin varmaa on, ettei hänen horjuvainen mielensä olisi milloinkaan

sallinut hänen nousta kuusivaljakon vetämiin juhlavaunuihin, joissa hän

nyt Romannin rinnalla ajoi linnanpihaan.

Valtaneuvos Skytte kumminkin tiesi, että herttua ensi hämmästyksen

puuskasta onnellisesti selvittyään ilomielin tyytyisi asemaansa

valtakunnan ensimmäisenä holhojana niiden miesten rinnalla, jotka

olivat hänet tähän tähdelliseen virkaan koroittaneet.

Kun herttuan vaunut, uljaan juoksijan vetäminä ja lakeijojen ja

soihdunkantajien ympäröiminä, pysähtyivät isojen linnanportaiden eteen,

oli jo eräs liittolaisten ulkovartijoista menossa Norrmalmintorin

varrella olevaan ravintolaan, antaakseen siitä tiedon kokoontuneille

kaartinupseereille.

Ennenkuin tämä oli saapunut perille, avattiin Vanloon talon portti, ja

ajopelit vierivät kadulle aseellisen miesjoukon seuraamina.

Vaunuissa istui Vanloo ja hänen rinnallaan eversti Sparre. Ne kulkivat

torin poikki Norrbrolle päin. Aseellinen joukko, jonka pistimet

aika-ajoin välähtivät sumun keskeltä, jakautui kahtia: toinen ryhmä

seurasi jonkin matkan päässä vaunuja, toinen marssi ravintolaan.

Ravintolan portti ja eteisen ovi salvattiin ja vartijoita asetettiin.

Sitten johtaja muitten etunenässä riensi portaita ylös toiseen

kerrokseen.

Isäntä tuli heitä portaissa vastaan ja riensi hätääntyneenä takaisin

nähtyään meriväen pukuun puetut miehet, joilla kaikilla oli peitset

kädessä ja pistolit vyössä.

Hän kysyi änkyttäen, mitä he tahtoivat, ja johtaja käski hänen näyttää

tietä siihen huoneeseen, jossa kaartinupseerit olivat koolla. Isäntä

osoitti ovea ja tuijotti hämillään yhä edelleen ahavoituneihin,

parrakkaisiin kasvoihin. Hän epäili murhaa ja ryöstöä, ja luulo

vahvistui, kun hän apua hakeakseen riensi portaita alas ja näki oven

kadultapäin teljetyksi ja ulkopuolella vartijoita, jotka oudolla

kielellä, mutta kyllin selvillä liikkeillä kielsivät häntä tulemasta

ulos.

Sigurd, sillä hän se oli joukon johtaja, astui saliin; hänen väkensä

kerääntyi ovelle.

Otettuaan juuri äsken vastaan sanantuojan linnasta istuivat upseerit

vielä pöytien ympärillä, juoden ja pelaten. Heidän huomionsa kiintyi

heti tulijaan, ja eräs lähinnä oven suussa istuvista kysäisi, mitä

hänellä oli asiaa.

-- Minun asiani on viettää ilta herrojen seurassa, vastasi Sigurd; --

luullakseni ei seurapiiri ole niin tarkasti suljettu, ettei outoakin

siihen voitaisi ottaa.

-- Eikö teillä ole varsinaista asiaa meille?

Kapteeni Lilje toisti tämän kysymyksen ja astui samassa tulijan eteen,

jota hän tarkasti kiireestä kantapäähän.

Tämä oli tanakkarakenteinen, sotaisen näköinen mies, säätyläisten

tapaan puettu. Ainoa tavallisuudesta poikkeava kohta oli leveä vyö,

josta kaksi pistolia pisti esiin.

-- Asiani, vastasi Sigurd ja kierteli isoja viiksiään, -- on juuri se,

minkä mainitsin.

-- Mikä?

-- Viettää ilta herrojen seurassa.

-- Mikä on nimenne? Kuka olette?

-- Oikeutettuja kysymyksiä, jotka minun yhtäkaikki täytyy jättää

vastaamatta.

-- Siinä tapauksessa: kuka teitä on neuvonut tänne? Eikö isäntä, se

konna, sanonut teille, että nämä huoneet ovat yksinomaan meitä varten?

Kapteeni Lilje aukaisi julmistuneena oven huutaaksensa isäntää, kenties

myös jouduttaakseen muukalaisen poistumista vähemmän hellätuntoisella

tavalla.

Mutta kun ovi avautui ja vieraat näkivät aseellisen merimiesjoukon,

niin he kalpenivat, ja toinen luki toisensa silmistä sen, mitä itsekin

epäili: meidät on petetty.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi tuokion vaitiolon jälkeen kapteeni Lilje.

-- Ei mitään ... ei niin mitään, vastasi Sigurd, -- jos te vain, hyvät

herrat, tyynesti jatkatte hupaisaa ajanviettoanne.

-- Mutta muussa tapauksessa? virkkoi nuori upseeri laskien kätensä

miekan kahvalle.

-- Muuten saatte tehdä mitä haluatte, ette vain poistua tästä

huoneesta, ennenkuin vartija Brunke-vuorella ilmoittaa aamun tulon...

Ei, ei, hyvät herrat, jättäkää miekat koreasti tuppeen! Te olette

alakynnessä ... huone on piiritetty, portaat täynnä minun väkeäni ...

ja jos epäilette, etteivät mieheni ensi viittauksestani käytä

pistimiään, niin tarkastelkaa heitä vielä kerran...

Sigurd vetäytyi oven luo ja aukaisi sen selkoselälleen.

-- Meidät on petetty! mutisivat vieraat toinen toiselleen.

-- Kenen käskystä tämä on tapahtunut? alkoi eräs upseereista kysyä,

mutta ennenkuin hän oli ehtinyt lopettaa, huusi toinen:

-- Tässä piilee kavallus. Me murtaudumme läpi!

-- Seis! virkkoi Lilje kuolonkalpeana, -- ei vielä väkivaltaa! Asia

täytyy olla selvillä ensin, ennenkuin tartumme miekkoihin. Kuulkaa,

tuntematon herra, minä tahdon puhua kanssanne kahden kesken.

-- Hyvä on, vastasi Sigurd; -- kukaan ei toivo enemmän kuin minä, että

kaikki ratkaistaisiin sovinnolla.

-- Kuka on teidät lähettänyt, ja millaiset ovat ohjeenne? Oletteko

oikeutettu vastaamaan niihin kysymyksiin? kysyi Lilje, kun hän ja

Sigurd olivat vetäytyneet erääseen salin kolkkaan.

-- Olen kyllä, minä olen täällä mynher Vanloon käskystä...

-- Vanloon ... hollantilaisen? Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee sitä, että minä olen täällä hänen käskystään...

-- Entä ohjeenne? kysyi Lilje kuiskaavalla äänellä.

-- Ne ovat: pidä salaliittolaiset koossa.

-- Salaliittolaiset? toisti Lilje salaten pelkonsa; -- kuinka

uskallatte leimata meidät sellaisiksi?