XVI.

Noitatutkinnat.

Tie, jota Aadolf kulki, luikerteli vaihtelevan seudun läpi oikullisissa

polvekkeissa, joita nykyajan tienrakentaja olisi hämmästyen katsellut.

Näytti siltä, kuin tienmutkat olisivat olleet vain sitä varten, että

matkailijat olisivat saaneet tutustua kaikkiin seudun kauneuksiin,

mutta heidän pikaista perilletuloaan tai matkan mukavuutta ne eivät

ollenkaan edistäneet. Joka mäellä oli tavaton viehätysvoima; sen sijaan

että olisi kulkenut suoraan tasankojen poikki, tie teki mutkia

huviksensa kuljettaen matkustavaisia äkkijyrkänteitä ylös ja alas.

Nykyiset ajanhukkaa pelkäävät rahanonkijat olisivat kylmäkiskoisina

sättineet tuntematonta tien tekijää; maita kiertelevä ylioppilas, joka

etsii kauniita ja vaihtelevia maisemia, olisi sen sijaan antanut

katseensa kiitää yli seutujen joka kukkulalla yhä enenevällä

ihastuksella.

Aadolf Skytte ei tehnyt kumpaakaan: hän oli vaipunut synkkiin

ajatuksiin, ja hevonen kiidätti häntä sillä välin milloin petäjänummien

poikki, joiden ympärillä maisema havumetsineen, järvineen levittäytyi

aamunkoitteen kalpeassa valossa; milloin somien laaksojen läpi, joissa

tuorelehväiset koivut humisivat ja kauniiksi punatut talonpoikaistalot

niittyineen, peltosarkoineen vilahtelivat matkustajan silmiin.

Aadolfin ehdittyä puolitiehen nousi aurinko itäiseltä taivaanrannalta:

sumu, joka oli kietonut seudun puoleksi läpikuultavaan vaippaan, kohosi

metsän latvoja ylemmäksi ja katosi.

Hän ajoi nyt kestikievarin talon ohi. Klaus, joka vast'ikään oli

noussut makuulta ja seisoi kuistissaan, kumarsi syvään ja alkoi purkaa

sana-arkkuaan.

-- Hoo, sanoi hän, -- Signildsborgin nuori herra liikkeellä! Kas siitä

onkin jo pitkä aika, kun minulla oli ilo nähdä teitä, herra Aadolf

Skytte ... lähditte maalta pois ja rupesitte kaupunkilaiseksi ... aivan

päinvastoin kuin minä, joka muutin kaupungista pois ja rupesin

maalaiseksi. Onneksi olkoon, että viihtyisitte kaupungissa yhtä hyvin

kuin minä maalla! Saisinko pyytää armollista herraa astumaan alas

ratsailta ja juomaan pikarillisen parasta oluttani? Aamunhenki hiukoo.

Aamunhenki hiukoo... Päivänhenki hiukoo ... illanhenki hiukoo ...

lämmin hiukoo ... kylmä hiukoo ... ei sitä oikullisen sään vivahdusta,

ettei Klaulla olisi ollut syytä puhua oluensa puolesta.

-- Te taidatte, armollinen herra, jatkoi hän, -- olla matkalla käräjiin

kuulemaan niitä kummallisia noitatutkintoja. Kaikki ihmiset ovat

uteliaita tietämään tuosta asiasta, ja minä myös, mutta koska luulen,

että samainen uteliaisuus houkuttelee monta matkustavaista tästä ohi,

niin jäänen minä kotiin tarjoilupöytäni ääreen iltaan saakka. No, hyvä

herra, teettekö minulle sen kunnian?

Mutta Aadolf kieltäytyi ystävällisesti Klaun kutsusta, nyökäytti

hänelle päätään ja jatkoi matkaansa.

Mikäli aamupäivä kului ja Aadolf läheni matkansa päätä, sikäli

matkustavaisten, ratsumiesten ja jalankulkijain luku karttui, sillä

kaikkien oli mieli käräjiin kuulemaan noitien tutkintoa. Useita ajoi

sinne uteliaisuus, mutta monta oli myös kutsuttu todistajiksi. Aadolf

kuuli heidän puheestaan, että taikauskoinen kansa oli vimmoissaan

syytettyjä kohtaan.

-- Tuolla, huusi eräs talopoika ja osoitti hiekkaharjua, joka samassa

kohosi matkustavaisten edessä, -- tuolla on hirsipuumäki, hyvät

ihmiset. Siellä, jos Herra suo, saadaan pian nähdä muutakin kuin pari

hirtettyä voroa.

-- Luuletko, että noidat siellä mäellä poltetaan? Kun ei piru vain

veisi heitä pois sitä ennen! virkkoi toinen.

-- Herra meitä auttakoon, lausui eräs eukko, joka istui

nappularattailla miehensä rinnalla itkevä poikanen polvillaan. -- Herra

meitä auttakoon, asiat ovat huonolla kannalla tänä pahennuksen aikana.

Pikku Pekkani on vallan säikähtynyt, eikä se ihme olekaan, kun hänen

pitää todistaa Nummen Kaarinaa vastaan.

-- Pitääkö sinunkin Pekkasi olla vieraanamiehenä? kysäisi

mustakulmainen mies, joka talutti pientä tyttöä kädestä.

-- Pitää, Kalle-suutari, vastasi eukko ja otti mieheltään viinapullon,

jonka hän ojensi jalankulkijalle, -- ja sinun Annisi on kai samassa

kadotuksessa?

-- Niin on, eräs kirottu noita-akka otti äskettäin yöllä viattoman

lapsen mukaansa hornaan. Mutta perkele ei ole vielä pannut merkkiänsä

tyttöön, joten toivon, että hänen sielunsa voidaan vielä pelastaa.

-- Voi, voi! huokasi eukko, -- minun Pekkani on käynyt siellä kaksi

kertaa. Kaikki meidän kylän lapset ovat olleet siellä, ja muutamat ovat

jo niin pitkälle tulleet, että kykenevät omin neuvoin lentämään, ja

saatana on kirjoittanut heidän nimensä kirjaansa. Voi vieteltyjä

lapsiraukkoja!

-- Niin, se on kauheata, sanoi suutari. -- Mutta on siitä ilokin

koituva, kun saa nähdä paholaisen apurit polttoroviolla. Kuinka se on,

lautamies? Eikö laissa sanota, että ne on elävältä poltettava?

-- Ei, ne mestataan ensin ja sitten vasta poltetaan roviolla, vastasi

puhuteltu, lihavahko äijä, joka ratsasti pienen, pörrökarvaisen virkun

selässä.

-- Olipa se vahinko, jupisi suutari; -- on kuitenkin lohdullista

tietää, että hornan tulikivijärvet heitä odottavat.

Aadolf kannusti hevostaan päästäksensä kuulemasta keskustelun jatkoa.

Ajettuaan hirsipuun ohi, missä kaksi luurankoa kieppui aamutuulessa, ja

noustuaan hiekkaharjuun raivattua solatietä ylös kukkulalle näki hän

edessään alhaalla havumetsän ympäröimän laakson, jossa levisi isohko

kylä.

Kylän komein rakennus oli käräjätalo. Sen edustalla oli jo koolla suuri

väkijoukko, ja juhlallisesti kaikuivat virren sävelet tuhansista suista

tulijoita vastaan.

Siltä paikalta, jossa Aadolf nyt oli, hän näki koko laakson ja kaikki

tiet, jotka sinne johtivat. Kaikkialla vilisi ajopelejä, ratsastajia ja

jalkamiehiä. Näkyipä sotamiesosastokin liikkuvan yhteistä yhtymäpaikkaa

kohden; heidät tunsi auringonpaisteessa välkähtelevästä aserivistä.

Laaksosta kajahteleva virsi päätti jumalanpalveluksen, jolla käräjät

lain ja yleisen tavan mukaan aloitettiin. Aadolf tuli niin myöhään,

ettei kuullut pastori Svenoniuksen taivasalla pitämää saarnaa, mutta

pelästyneet naamat ja vettyneet silmät todistivat sen tehneen toivotun

vaikutuksen.

Väki veisasi vielä viimeistä virrenvärssyä Aadolfin liittyessä

joukkoon, joka oli kokoontunut käräjätalon läheisyyteen. Töyrämällä

keskellä väkijoukkoa seisoi pastori Svenonius ja hänen vieressään

laamanni Skytte, jonka seurassa oli muutamia lähiseudun ja pääkaupungin

herroja sekä lautakunnan jäseniä.

Svenonius näytti vaipuneen rukoukseen. Hänen otsansa oli kumartunut

maahan päin ja kädet olivat ristissä rinnalla. Laamanni Juhana oli

paljain päin, ja tuuli leyhytteli hänen harmaita hapsiaan. Hänen

kasvojenilmeensä oli ankara ja juhlallinen; hän seisoi siinä kansan

keskessä ikäänkuin sokean, rautaisen, leppymättömän sallimuksen

edustajana.

Kun hänen silmänsä, jotka väliin olivat luodut maahan, väliin

tähystelivät ympärillä olevaa väkijoukkoa, keksivät vastasaapuneen

ratsumiehen, niin hänen otsansa synkkeni ja hänen katseensa kiintyi

terävästi Aadolfiin, aivan kuin se olisi tahtonut tunkea hänen

lävitseen.

Mutta Aadolfin silmät hakivat Elliä ja hänen äitiään ja keksivät

heidät viimein kukkulan juurella muiden syytettyjen joukossa. Inkeri,

Elli ja muutamat noista toisista onnettomista olivat polvillaan ja

tuijottivat maahan; toiset taas seisoivat suorina ja näyttivät

rohkealla asennollaan tahtovan uhmata tahi osoittaa viattomuuttaan.

Vielä oli syytettyjen joukossa eräs vanhuuttaan kumarainen eukko,

jonka silmistä loisti mielipuolisuuden kamala tuli ja jonka koko

käytös osoitti, ettei hän tiennyt olevansa syytetty. Hän nojasi

kainalosauvaansa, silmäili hymyillen ympärilleen ja hänen veisatessaan

muiden mukana kuului hänen terävän kimakka äänensä kaikkia muita

ylempänä.

Syytettyjä ympäröi kymmenen tahi kaksitoista ratsumiestä Södermanlannin

rykmentistä. Jos katselija olisi voinut olla ajattelematta tämän

kohtauksen kauheata ja surullista puolta, olisi hän huvikseen katsellut

noita tuiman näköisiä, parrakkaita, hartevia sotureita pitkävartisissa

saappaissaan, pyöreissä silkkihuopahatuissaan ja sinisissä

sarkanutuissaan, joiden ainoana koristeena oli leveä nahkakannike,

mihin hirmuinen kalpa oli kiinnitetty. Ei ollut heidän joukossansa

ainoatakaan, joka ei olisi korjannut osaansa kunniakkaista laakereista,

joita Ruotsin miekat ovat niittäneet; iäkkäämmät olivat saaneet

soturimaineensa Saksan kolmikymmenvuotisessa sodassa, nuoremmat olivat

Kaarle Kustaan rinnalla otelleet Varsovan luona ja kulkeneet jäitse

Beltin yli.

Virrenveisuun vaiettua riensi laamanni töyrämältä alas, tunkeutui

kansanjoukon läpi, joka kunnioittavasti teki hänelle tietä niin

nopeasti kuin tungoksessa oli mahdollista, ja meni Aadolfin luo.

Tämä paljasti kunnioittavasti isänsä edessä päänsä.

-- Onneton, kuiskasi laamanni Juhana, -- miksi sinä tänne tulit? Minä

näen kasvoistasi, että sinä liikut pahoissa aikeissa. Mene heti pois

täältä!

-- Minä olen tullut kuulemaan tutkintoa, vastasi Aadolf, -- enkä lähde,

ennenkuin se on päättynyt.

Laamanni tukahdutti huokauksen ja kääntyi otsa rypyssä pois. Hän olisi

puhunut enemmän, mutta saapuvilla olevat herrat ja muutamat lautakunnan

jäsenet lähenivät häntä.

Näiden seurassa hän meni jälleen töyrämälle ja antoi muutamia käskyjä

nimismies Askelinille sekä läsnäolevien sotaväenosastojen päälliköille.

Nämä sotaväenosastot oli maaherran käskystä siirretty käräjäpaikalle

vartioimaan vankeja, suojelemaan heitä rahvaan omankäden kostolta ja

ylimalkaan valvomaan järjestystä ja käräjärauhaa. Kun nämä käskyt oli

annettu, meni laamanni pastori Svenoniuksen, käräjäherrain ja

lautamiesten seurassa käräjätaloon, kun taas syytetyt ratsumiesten ja

jalkasotureiden ympäröiminä vietiin lähellä olevaan vankikoppiin.

Väkijoukko jakautui: ne, jotka ajoissa tahtoivat hankkia itselleen

hyvät kuulijanpaikat, riensivät käräjätaloon, jonka sali ja eteinen

heti täyttyivät ääriään myöten; toinen utelias ja vimmastunut joukko

tunkeili reuhaten ja kiroten surullisen saattueen ympärillä, joka

verkalleen eteni vankikoppia kohden; kolmas patoutui töyrämän

ympärille, jolle nimismies Askelin neljännesmiehinensä nousi ja kovalla

äänellä ilmoitti, että kaikki, miehet, naiset ja lapset, jotka oli

haastettu käräjiin, kokoontuisivat käräjätuvan portaiden eteen ja

siellä odottaisivat, kunnes heidät vuoron perään huudettaisiin sisään

tuomiopöydän eteen.

Aadolf liittyi niihin, jotka seurasivat syytettyjä. Hän näki Inkerin

hoipertelevan eteenpäin nojautuen Elliin, käsivarsi kiedottuna tämän

kaulaan. Vaimovanhuksen katse oli luotu maahan, ja hänen vartalonsa oli

kumarassa, mutta siitä huolimatta oli siinä synnynnäisen jalouden

häipymätön leima: hän oli kunnianarvoinen alennuksessaan, juhlallinen

surussaan. Hänen kasvoillaan kuvastuva syvä kärsimys oli enemmän

henkistä kuin ruumiillista laatua: tänäkin silmänräpäyksenä hän

taisteli itsensä kanssa pitääksensä yllä horjuvaa uskoaan

vanhurskaaseen Jumalaan, hallitsevaan kaitselmukseen.

Elli oli sitävastoin taas saanut entisen joustavuutensa, joka oli

pitänyt häntä pystyssä ennen vangitsemista. Hän astui vakavasti ja

kohtasi tuhannet häneen luodut katseet viattomuuden suomalla

tyyneydellä sekä toivottomaan kohtaloonsa alistumisen synnyttämällä

välinpitämättömyydellä.

Kun hän ympäröivässä ihmisjoukossa huomasi Aadolfin, joka oli

ratsastanut aivan lähelle vahtisotamiestä, seisahtui hän ja ojensi

kätensä häntä kohden. Tämä liike sai Inkerinkin havahtumaan

mietteistänsä; hän katsahti ylös ja näki niinikään ainoan ystävänsä,

joka hänellä onnettomuudessaan oli. Mutta ratsumiehiä komentava

aliupseeri huusi heti:

-- Noita-akan ilkiöt, miksi pysähdytte? Astukaa eteenpäin, ellei pahus

teitä riivaa!... Rask, aja tuonne ja raivaa tietä! Varokaa, hyvät

ihmiset, hevosten jalkoja! Kirotkaa ja sadatelkaa niin paljon kuin

haluatte, mutta antakaa tietä, ellette tahdo maistaa miekkani lapetta.

Saattue pysähtyi pian käräjävankilan eli, niinkuin sitä kutsuttiin,

kihlakunnanarkun eteen. Syytetyt teljettiin lukkojen taakse, ja

sotamiesosasto jätettiin heitä vartioimaan.

Kytkettyään hevosensa lähimpään vajaan ja hankittuaan sille rehua

Aadolf lähti käräjätaloon ja tunkeutui ihmisjoukon läpi saliin.

Laamanni Juhana luki parast'aikaa julki niitä "erilaisia asetuksia,

jotka kulloinkin käräjien alussa on saatettava yhteisen kansan

tiedoksi, heille varoitukseksi ja opetukseksi". Kaksi peruukkipäistä

tukholmalaista lainoppinutta, jotka laamanni Skytten pyynnöstä oli

varta vasten lähetetty hovioikeudesta avustamaan häntä tässä

tavattomassa oikeusjutussa tarpeellisilla neuvoilla ja selityksillä,

istui tuomiopöydän ääressä hänen kummallakin puolellaan. Muilla

sijoilla pöydän ääressä istuivat Svenonius, eräs toinen pappismies ja

kirjuri. Huoneen perällä oli puoliympyrään asetettu kaksitoista tuolia,

joilla istui yhtä monta lautamiestä, arvokkaan näköisiä vanhuksia

pitkissä sarkanutuissa, villasukissa ja pikisaumasaappaissa.

Nämä kansan keskuudesta lähteneet oikeuden jäsenet olivat koko

käräjätuvan juhlallisin nähtävyys. Heidän läsnäolonsa todisti, että

lainkäyttö nojautui kansalliselle pohjalle huolimatta roomalaisen

oikeuden vaikutuksesta ... että rahvaan jäseniä vielä pidettiin

ajattelevina kansalaisina, joilla oli oikeutensa ja velvollisuutensa,

vaikka munkkilaitos ja aatelisto kautta monien vuosisatojen olivat

koettaneet saattaa sen hengellisen ja maallisen vallan kahleihin.

Kauemmaksi huoneen toiselle seinälle oli järjestetty paikkoja

virka-arvoltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan ylempiä henkilöitä

varten. Toisella puolella seisoi nimismies ja muutamia alempia

oikeudenpalvelijoita, ja vähän loitompana heistä, asianmukaisen matkan

päässä, pyöveli.

Sanoimme: "asianmukaisen matkan päässä", sillä puheenaoleva virkamies

oli siksi kaino, ettei hän uskaltanut asettua halvimmankaan

neljännesmiehen rinnalle seisomaan. Pyövelin ammattia on useimpien

kansojen keskuudessa pidetty kunniattomana ja sitä on vaistomaisesti

inhottu: varsinkin on niin ollut laita skandinaavilaisten kesken.

Helpompi oli palkata salamurhaaja kuin löytää mies, joka olisi ollut

halukas panemaan oikeuden verituomioita toimeen. Suurin pahantekijä

katseli pyöveliä ja hänen tointaan kammoksuen, vieläpä hyljeksienkin.

Toimi täytyi siis tavallisesti uskoa niille yhteiskunnan paarioille,

jotka tunnetaan tattarien eli mustalaisten nimellä, joilla ei ollut

mitään kunniaa eikä arvoa menetettävänä.

Siihen kansakuntaan kuului tämäkin pyöveli: Musta Antero, joksi kansa

häntä kutsui. Hän oli mustakulmainen, lyhyen jäntterä ja roteva mies,

synkän ja hurjan näköinen. Ihmisten osoittama ylenkatse häntä ja hänen

surullisia tehtäviään kohtaan -- hän ei ollut ainoastaan teloittaja,

vaan myös kidutusten toimeenpanija -- oli karaissut hänen luonnostansa

hurjan mielensä kovaksi kaikkia inhimillisyyden ja säälin tunteita

vastaan.

Lukuunottamatta pientä tilaa tuomiopöydän edessä oli koko muu osa

huonetta ääriään myöten täynnä ihmisiä. Kun oli luettu asetukset, jotka

oli aiottu "yhteiselle kansalle varoitukseksi ja opetukseksi", ilmoitti

laamanni Skytte syytettyjen ja todistajain kuulustelun alkavan. Kirjuri

luki heidän nimensä siinä järjestyksessä kuin pastori Svenonius oli ne

listaansa merkinnyt; nimismies huusi samat nimet käräjätalon portailta

ja johdatti kutsutut tuomiopöydän ääreen.

Syytettyjä oli kolmatta sataa. Enemmän kuin puolet oli 6-12 -vuotiaita

lapsia. Tutkinto kesti koko päivän keskeytyen kotvaseksi puolipäivän

aikana, mutta vain puolet ehdittiin kuulustella ja heidän kummalliset

kanteensa ja todistuksensa merkitä pöytäkirjaan.

Yleisö ei kuitenkaan kaikitenkaan väsynyt kuulemasta ja kauhistumasta

sitä, mitä tutkinnassa tuli ilmi. Kokoontuneet seurasivat

sanoinkuvaamattomalla kauhulla, kun ensimmäinen lapsi vanhempiensa

kanssa vietiin tuomioistuimen eteen, ja vanhemmat viljavia kyyneliä

vuodattaen kertoivat, mitä erään syytetyn noita-akan toimesta oli

lapselle tapahtunut.

Kymmenvuotias tyttö, niin he kertoivat, oli eräänä iltana saanut

kauhean kouristuskohtauksen ja sitten nukkunut sikeään,

kuolemankaltaiseen uneen. Seuraavana aamuna herättyään hän kertoi

kauhistuneena, että eräs noita-akka yöllä oli tullut hänen luokseen ja

vienyt hänet mukanansa hornanretkelle. Sama seikka oli sittemmin

uudistunut useampina öinä. Suotta olivat vanhemmat valvoneet onnettoman

lapsen vuoteen ääressä; uni alkoi raskaasti heitä painaa, ja tuskin he

olivat ummistaneet silmänsä, kun noita-akka jo tuli uudestaan ja vei

tytön hornaan. Tyttö oli jo käynyt hornassa monta kertaa; paholainen

oli ristinyt hänet uudestaan, vaatinut häntä luopumaan Jumalasta,

kirjoittanut hänen nimensä kirjaansa ja pannut merkkinsä häneen, joka

tietäisi sitä, että tyttö muka oli hänen omansa elämässä ja kuolemassa.

-- Katsokaa, armollinen laamanni, sanoi isä osoittaen sormellaan

sinistä pilkkua tytön otsassa lähellä tukanrajaa; -- tuossa on se

kamala merkki, jonka perkele itse puri hänen otsaansa. Jos inhimillistä

oikeutta on, niin minä vaadin, että häijy noita-akka rangaistaan

mitä julmimmilla tuskilla. Ja minä vaadin, ettei mitään sääliä

osoiteta perkeleelliselle viettelijälle, sillä mikä rikos voisi

kauheudessa tämän voittaa? Armollinen laamanni, minä olen

syntynyt jumalaapelkäävistä vanhemmista ja olen itse tehnyt mitä

taitamattomuudessani olen voinut kasvattaakseni lastani Jumalan

valtakuntaan. Ja nyt hän on kuitenkin ilman omaa syytänsä ikuisesti

kelvoton näkemään Jumalan kasvoja. Voi, se on kauheata, kauheata.

Nämä sanat löysivät vastakaikua lukuisissa sydämissä.

-- Kauheata, kauheata! höpisi kokoontunut väkijoukko, ja monet

saapuvilla olevat isät ja äidit, joiden lapsia oli samalla tavalla

koeteltu, alkoivat ääneensä huokailla ja nyyhkiä.

-- Te miehet ja naiset, on olemassa inhimillinen oikeus, sanoi laamanni

Skytte verkkaan ja juhlallisesti, -- on olemassa oikeus, vaikka kohta

yhtä heikko kuva jumalallisesta, kuin ihminen on heikko ja vajanainen

kuva Jumalasta. Olkaa silti vakuutetut, että maallisella lailla on

peloittavia aseita käytettävänään, eikä sitä ole turhaan asetettu

hyville turvaksi ja pahoille kadotukseksi. Olkaa vakuutetut, että lakia

tunnollisesti käytetään kärsiville lohdutukseksi, pahantekijöille

rangaistukseksi, pahaa aikoville varoitukseksi.

-- Rauhoittukaa, onnettomat vanhemmat, lausui senjälkeen Svenonius

nousten seisomaan; -- älkää epäilkö, ettei lapsenne vielä olisi

pelastettavissa! Herra, joka ihmisten pahuuden tähden on antanut

Leviatanille meidän päivinämme suuren vallan maan päällä, on kuitenkin

armahtava lapsiraukkaa, joka ei ole tahallisesti rikkonut, ja maallinen

laki, joka tekee erotuksen viettelijän ja vietellyn välillä, on

osoittava hänelle kaikkea mahdollista sääliväisyyttä. Minä otan tämän

lapsen huostaani, minä tutkin sen mieltä ja koetan juurineen hävittää

pahan siemenen, joka kiusaajan kenties jo on onnistunut siihen kylvää

... mutta voimani ovat vähäiset, ja minä sanon teille, jotka nyt koossa

olette, että se vitsaus, jolla Herra rankaisee meitä, ei lopu,

ennenkuin te kaikki särjetyin sydämin nostatte kätenne korkeutta kohti,

anotte Häneltä apua ja katuvaista mieltä, parannatte elämänne ja

annatte sen kautta tehoa rukouksillenne!

Tämä saarnamiehen kehoitus vastaanotettiin uudella huokausten ja

kyynelten tyrskeellä.

Kun hälinä salissa oli jotakuinkin asettunut, ryhtyi laamanni Skytte

tutkintoa pitämään. Hän kyseli tyttö-rukalta tarkoin tämän hornanretkiä

koskevia yksityiskohtia. Tyttö vastasi epäselvästi ja sekavasti, mutta

vanhempien, jotka seisoivat hänen vieressään ja lapsen kanssa ennemmin

puheltuaan olivat täysin perehtyneet asiaan, sallittiin autella tyttöä

vastaamaan tuomarille.

Kaikkien kasvoilla kuvastui uteliaisuus ja kauhu, ja tuskin

uskallettiin hengittääkään, ettei vain ainoatakaan sanaa menisi

hukkaan. Ainoa, joka turhia luulematta tarkkaavaisena seurasi

toimitusta, oli Aadolf Skytte. Hän oli valinnut paikkansa toisten

jalosukuisten joukossa ja istui siinä miettiväisen näköisenä, kädet

ristissä rinnallaan. Svenonius katsahti väliin syrjäsilmällä nuoreen

vastustajaansa, ja tuo katse tuntui sanovan: -- Häijy epäilijä, kuule

nyt ja tule vihdoinkin vakuutetuksi!

Ensimmäisen kantajan poistuttua huudettiin esille toisia, jotka kukin

vuorostansa antoivat todistuksensa. Muutamat tiesivät vain kertoa

taudeista, jotka noitien vaikutuksesta olivat kohdanneet heitä itseään

tahi heidän kotieläimiään, taikomisista ja monenlaisista salaisista

tempuista, joita olivat nähneet harjoitettavan; mutta nämä kantelut

vetivät verraten vähäistä huomiota puoleensa. Uteliaisuus oli parhaasta

päästä kiintynyt hornaan. Ja kylläpä se tuli runsaasti tyydytetyksi,

sillä useimmissa kanteissa, joita alaikäiset lapset, mutta joskus myös

vanhemmat ihmiset esiintoivat, olivat nuo retket juuri ytimenä, ja

tarkkoja kertomuksia retkien yksityiskohdista ja niitä muka

seuranneista juhlista tarjottiin viljalti.

Aadolf pani merkille, että kummallisimmat todistukset olivat

silmiinpistävällä tavalla yhdenmukaiset, minkä seikan hän saattoi

selittää ainoastaan siten, että sairaalloiset mielikuvitukset olivat

saaneet kuvaustensa aiheen samasta yhteisestä ajatustavasta ja samoista

taikauskoisista tarinoista. Mutta hän huomasi myös, että laamanni

Skytte ja pastori Svenonius, joka jälkimmäinen usein sekaantui

tutkintaan, tahtomattaan tekivät yhtäpitäväisyyden vielä suuremmaksi

kysymyksillään, joita toistettiin niin usein, että lapsukaiset, jotka

kertoellessaan usein empivät eivätkä olleet varmoja asiasta, vastasivat

inkvisiittoreille mieliksi.

Merkillinen, joskaan ei selittämätön ilmiö todellakin on, että

noituuden kulkutauti kaikkialla, niin päivänpaahtamassa Granadassa kuin

pohjoisessa Taalainmaassa, katolisissa niinkuin protestanttisissa

maissa, viidennellä- ja kuudennellatoista yhtä hyvin kuin

seitsemännellä- ja kahdeksannellatoista vuosisadalla oli takertunut

samoihin harhaluuloihin. Mielikuvitus, vaikka se muuten onkin niin

vapaa ja luo vaihtelevia muotoja ihan loppumattomiin, ja vaikka sen

voima ja sisällys ovat ajasta ja paikasta niin suuresti riippuvaisia,

liikkui kaikkialla tässä suhteessa samojen kuvitelmien piirissä, erotus

oli vain siinä, että sama kuvitteluvoima, joka etelässä ilmeni paljon

tyynempänä ja runsaampana, antoi luomilleen yhä hurjemman, yhä

kummallisemman leiman, mitä kauemmaksi kulkutauti leveni pohjoiseen.

Niissä tutkinnoissa, joista tässä kerrotaan, ynnä sittemmin niissä,

jotka toimitettiin Moran pitäjässä Taalainmaassa, kantajain

kertomukset, joita vahvistivat syytettyjen myönnytykset -- tosin

piinapenkillä puristetut -- olivat pääsisällykseltään seuraavat:

On henkilöitä, etupäässä naisia, jotka salaisesti harjoittavat

kristinuskolle aivan vastakkaista palvontaa. Nämä kristinopin vastustajat

tunnustavat perkeleen herraksensa, hekuman elämänmääräksensä, pahat työt

luvallisiksi sekä ovat perehtyneet salaisiin taitoihin, joiden avulla

voivat tehdä yliluonnollisia töitä.

He tuntevat toinen toisensa ja yhtyvät salaisessa paikassa, jota

sanotaan hornaksi, missä he herransa ja mestarinsa seurassa viettävät

meluavia juhlia ja antautuvat aistillisiin nautintoihin.

He ovat velvoitetut levittämään oppiansa viettelemällä nuorempaa

polvea. Sitä tarkoitusta varten on perkele varustanut heidät

yliluonnollisella vallalla. He aukovat huoneiden seinät taikaneulalla,

nukuttavat vanhemmat uneen ja vievät pois lapset, jotka eivät kykene

vastustamaan tai huutamaan apua. Kun sitten noita-akka on koonnut niin

monta lasta kuin mahdollista ja hieronut heitä taikavoiteella, joka

tekee heidät kykeneviksi kohoamaan ilmaan, nostaa hän heidät

tilaisuutta varten valitun taikahevosen -- keittiöesineen, lehmän,

hevosen tai ihmisenkin -- selkään ja kiitää heidän kanssaan

yhtymäpaikalle.

Matka ei toki ole tuokiossa tehty. Noita levähtää seurueineen aina

välillä kirkonkatoilla ja vuolee työkseen malmia kirkonkelloista.

Toisia noitia saapuu silloin sinne samanlaisilla matkoilla; he

kerskuvat, paljonko kukin on onnistunut saamaan lapsia kokoon, ja liuta

lähtee senjälkeen taas liikkeelle. Lentäessään jonkin sinipilven päällä

he heittävät alas kelloista kaapimansa malmin ja lausuvat sen kauhean

toivomuksen, että heidän sielunsa älköön tulko lähemmäksi Jumalaa kuin

tuo malmi kelloa, josta he sen vuolivat.

Perille tultaessa lapset näkevät linnan, joka hohtaa kuin tulessa.

Noita-akka vie heidät saliin, jossa pimeyden ruhtinas, mahtavan ja

julman näköisenä, mutta kumminkin kahleisiin kytkettynä, istuu

kunniaistuimella. Noita taluttaa vastatulleet esiin, lankeaa polvilleen

perkeleen eteen ja kutsuu häntä herraksi, suuriruhtinaaksi, jumalaksi

j.n.e. Monien muiden temppujen jälkeen kysyy perkele heiltä, tahtovatko

he palvella häntä. Monien silmiä häikäisee hänen kunniasuuruutensa ja

heidän ympärillään loistava kirkkaus, ja he vastaavat myöntäen. Sen

jälkeen hän merkitsee heidät puremalla heitä otsaan tai leikkaamalla

heidän pikkusormeaan, sekä kirjoittaa siten vuotaneella verellä

heidän nimensä isoon kirjaan. Sitten he saavat lahjoja, tekevät

vaitiololupauksen ja heille vakuutetaan iloa, lohdutusta ja huveja niin

kauan kuin he elävät ja ikuinen sielunrauha kuoltua.

Heidän sallitaan sitten olla läsnä pidoissa, jonka hekumat ovat sitä

laatua, etteivät siedä lähempää kuvausta. (Värit, joilla niitä

kuvataan, osoittavat kuitenkin, että noitahullujen mielikuvitus aivan

varmaan on hakenut aiheen heidän omasta selvästä kokemuksestaan: huvit

ja syömingit, sellaisina kuin ne kuvataan, muistuttavat suurellisia

talonpoikaispitoja; hurjasteleminen on kaikkea muuta kuin hekumaa.)

Pitojen päätyttyä noita palaa lasten kanssa heidän kotiinsa, panee

heidät sänkyyn ja poistuu yhtä huomaamatta kuin tulikin. Kohta hän

kuitenkin tulee ja vie uudestaan lapset mukanansa hornaan. Joka

kerralla he kasvavat yhä enemmän perkeleen suosiossa, saavat opettajia,

jotka neuvovat heitä palvelemaan häntä, saavat viimein häneltä kasteen

ja ovat sen jälkeen täydellisiä noitia tai velhoja, joilla on kykyä ja

tahtoa tehdä ominpäin matkoja hornaan.

Perkele on sangen oikullinen herra. Väliin hän sattuu olemaan pahalla

päällä, kaiketikin, koska kahleet häntä rasittavat; niitä hänen

vieraansa kyllä ahkerasti viilailevat, mutta eivät kuitenkaan voi häntä

auttaa. Silloin hän pieksää noidat monikirjaviksi ja rauhoittuu sitten

jälleen hyväksi.

Toisinaan hän on erittäin leppeä ja hyvänsuopa ja soittaa harpullaan

monta kaunista kappaletta vieraittensa huviksi.

Väliin hän on taas pahoinvoipa ja kivulloinen. Silloin noidat iskevät

häneltä suonta ja hoitelevat häntä mitä hellimmin. Kerran hän oli

joidenkin kertomusten mukaan jo kuolemaisillaan, ja silloin oli

hornassa suuri parku ja voivotus.

Mutta kuinka sellaisetkin miehet, jotka sivistyksensä puolesta olivat

paljon ylempänä kansan suurta enemmistöä, saattoivat uskoa moisia

mahdottomia juttuja ... miehet, joiden velvollisuus tuomareina oli

epäillä ja ennakkoluulottomasti tutkia asiaa?

Yleinen mielipide, uskonnolliset käsitykset, maallisen lain määräykset,

oppineiden miesten kirjoitelmat, kaikki auttoi pitämään voimassa ja

vahvistamaan tätä taikauskoa moisten juttujen todenperäisyyteen, niin

hulluilta kuin niiden täytyneekin näyttää uudemman ajan ihmisten

silmissä.

Katolisessa kristikunnassa olivat useat paavilliset käskykirjat

julistaneet uskon noitien olemassaoloon dogmiksi, uskonsäännöksi, jonka

epäileminen oli vääräuskoisuutta. Uskonpuhdistus, joka taisteli niin

monia muita erhetyksiä vastaan, ei tähän ollenkaan kajonnut: Luther

itsekin uskoi noituuteen ja perkeleen persoonalliseen esiintymiseen

kiusaajana ja viettelijänä. Uskonpuhdistus tätä pahaa enemmän lisäsi

kuin vähensi. Kansan mielikuvitus, jota katoliset kirkonmenot eivät

enää pitäneet vireillä, pyrki protestanttisuuden yksitoikkoisuudesta

vapautuakseen turvautumaan salaisiin, kätkettyihin asioihin ja viertyi

uusille urille kaivaten taikauskoisuuden syliin. Se selittää, miksi

noitavainot olivat julmemmat protestanttisissa maissa kuin katolisissa.

Sachsen, luterilaisen uskonpuhdistuksen kehto, täyttyi polttorovioilla;

Genèvessä, joka oli kalvinilaisen uskonpuhdistuksen lähtökohta,

poltettiin yhtenä ainoana vuonna 500 naista.

Katsoen siihen, mille kannalle sen ajan lainsäätäjät olivat tässä

kysymyksessä asettuneet, lienee kylliksi Ruotsiin nähden, kun

muistutamme, että v. 1687 annettiin kuninkaallinen asetus, jossa

sanotaan:

"Jos joku tekee kirjallisen tahi suullisen liiton Saatanan kanssa, se

rangaistaan, niinkuin Noituudesta, Kuolemalla."

Itse asiassa noitaruton ilmaukset olivat sellaiset, että

järkeisuskolaisenkin täytyi hämmästyä. Kansan yksiääninen valitus ruton

saastuttamissa maanäärissä ... suunnaton kanteiden luku, joita tehtiin

tuomioistuinten edessä, sekä lukuisat oman itsensä ilmiannot ...

merkillinen yhtäpitäväisyys kantajain kertomuksissa ... kulkutaudin

selittämättömät somnambuliset ilmaukset ... mieliä valtaava kauhistus

... tuo kaikki yhdessä ajan uskonnollisen ja tieteellisen käsityskannan

kanssa riittää täysin selitykseksi, miksi nekin, jotka olivat paljon

ylempänä kansan suurta enemmistöä, saattoivat järkähtämättömällä

vakaumuksella kuunnella mitä kummallisimpia kanteita ja vähääkään

empimättä tuomita viattomia ihmisiä roviolle.

Ei siis liene lukijan mielestä outoa, että laamanni Skytte ei

hetkeäkään epäillyt kuulemansa täydellistä todenperäisyyttä. Hänestä

tuntui ihmeelliseltä vain se, ettei perkele -- kuten sanottiin --

kaikin ajoin ollut oikein hyvissä voimissa ja että noitien sentähden

täytyi iskeä häneltä suonta ... mutta laamanni tukahdutti tämän

epäilyksen hennon oraan totutulla tavalla: hän piti tuota mieletöntä

juttua mystillisenä asiana, jota järjen ei ollut luvallista eikä

sopivaakaan tutkiskella.

On helppo ymmärtää, kuinka tiukaksi tutkinta näin ollen tuli ja kuinka

vähän toiveita syytetyllä oli päästä vapaaksi.

Mainittiin, että kanteen esittäjinä olivat useimmiten alaikäiset

lapset. Toista sataa sellaista lasta oli haastettu todistajiksi. Pelko,

joka oli vallannut kaikkein kuulijain mielet, itse tuomarin ja arvoisan

lautakunnankin, paisui ennen pitkää mitä julmimmaksi kauhuksi. Muudan

kaksitoistavuotias poika ja hänen sitäkin nuorempi sisarensa astuivat

esille ja todistivat, että heidän oma äitinsä oli vietellyt heitä

palvelemaan saatanaa. Tämä vaimo oli itse pannut syytteeseen erään

naapurivaimon, ja nyt tämä naapuri haluten kaiketikin kostaa astui

esiin ja ilmoitti, että hän oli kuullut puheenaolevan äidin hänen

odotellessaan nuorinta lastaan luvanneen kohtunsa hedelmän perkeleelle.

Tuomari ja kuulijat mykistyivät hetkiseksi tämän kauhean syytteen

kuultuaan: äitirukka, joka oli saapuvilla käräjätuvassa, pyörtyi

paikalla.

Hämmästyksen hälinää kuului yleisön joukosta. Kirjurikin,

hidasluontoinen nuori mies, antoi kynänsä kotvasen levätä, ennenkuin

hän jatkoi kirjoittamistaan reunamuistutuksella:

_Proh dolor, audiuntur hic horribilia_.

Ensinnä toipui hämmästyksestään Svenonius.

-- Voi, voi! huusi hän peloittavalla äänellä, nousi ylös ja ojensi

kätensä taivasta kohden. -- Maailmanlopun aika on tullut. Herran vihan

_täytyy_ tulla maan päälle, kun sellaisia helvetillisiä rikoksia

tapahtuu. Peittäkää kasvonne, heittäytykää maahan, huutakaa, että

vuoret kaatuisivat teidän päällenne. Voi, se on kaikki turhaa.

Tuomiopasuunan pauhatessa vuoret halkeavat, maa avaa povensa ja Hän on

itse näkevä koko teidän pahuutenne. Voi, pian on jo myöhäistä huutaa

Kyrie eleison ... Herra armahda meitä!

Kotvan oli kaikki hiljaista ja Svenoniuksen viimeiset sanat kaikuivat

vienoina kuiskauksina kuulijain kelmeiltä huulilta, mutta sitten

laamanni Skytte jälleen virkkoi:

-- Nimismies, tämä nainen on heti vietävä käräjävankilaan ja

säilytettävä siellä muitten syytettyjen joukossa.

Askelin riensi käskyä toimeenpanemaan. Neljännesmiehen avustamana hän

raahasi naisen ulos huoneesta ja jätti hänet portaitten luona

vartioivien sotamiesten haltuun.

Tutkinta jatkui. Läsnäolijat saivat pian tottua samanlaisiin

kohtauksiin. Useat lapset syyttivät vanhempiaan. Joukko, joka laamannin

mielestä oli vangittava, kasvoi toista vertaa suuremmaksi, ennenkuin

tutkinta hämärissä keskeytettiin seuraavaan päivään asti.

Käräjiin kokoontuneesta kansanjoukosta lähimpänä asuvat lähtivät

kotiinsa; toiset pyrkivät kyläläisten majoihin, hakivat itselleen

yösijaa ladoissa ja muissa ulkosuojissa tahi olivat yötä taivasalla.

Laamanni Skytte ja muut virkamiehet jäivät käräjätaloon. He olivat

suurimman osan yötä valveilla, tarkastelivat asiakirjoja ja

keskustelivat päivän mittaan kuulemistaan asioista. Laamanni oli

kuulustelun päätyttyä kysynyt poikaansa, mutta kun tämä näki, ettei

todistajain kuulustelu päättyisi ennen kuin seuraavana päivänä, oli hän

kyllästyneenä kuulemiinsa vähän ennen hämärän tuloa lähtenyt

käräjätuvasta, satuloinut hevosensa ja ajanut kylästä pois.

Hän oli vanhan soturin, Rolfin, pyynnöstä ja tämän seurassa, --

hänenhän tietysti kaikin mokomin myöskin täytyi olla kuulustelussa

läsnä, -- ajanut hänen talolleen ollakseen yötä siellä.

-- Mutta kuulkaahan, kunnon herra Aadolf, sanoi Rolf matkalla, --

mitähän nyt siihen sanotte? Ettekö te vieläkään usko, että kiusaajalla

on osaa tässä pelissä? Oi, sehän on kauheata! Jumala varjelkoon meitä

kaikkia!

Aadolf ei vastannut siihen mitään, vaan rupesi puhumaan aivan muista

asioista, kevättöistä, ilmoista ja muusta, mikä Rolfia suuresti

oudoksutti, kun hänen koko sielunsa oli kiintynyt vain siihen, mitä hän

oli oikeuden tutkinnossa kuullut.

Rolf koetti sentähden monen monta kertaa ottaa päivän kysymyksen

puheeksi, mutta sai vain vältteleviä vastauksia, ja huomasi vihdoin,

ettei se puheenaihe ollut nuoren herran mieleen.

Tämä samoinkuin Aadolfin synkkä mielentila antoi hänelle aihetta

tuumailuihin.

-- Kaiketi se sitten on totta, ajatteli hän itsekseen, -- mitä ihmiset

sanovat, että häijy Inkeri on tenhojuomalla lumonnut Aadolf-herran.

Poika parka, jatkoi hän itsekseen katsahtaen sääliväisesti

nuorukaiseen, joka ratsasti hänen sivullaan, -- kunpa tämä päättyisi

hyvin!... Herra laamannilla on hänestä paljon murhetta: sen olen

huomannut ... mitä lienevätkin sanoneet toisilleen, kun aamusella

jumalanpalveluksen päätyttyä keskenänsä puhelivat; monta sanaa ei

lausuttu, mutta painavia ne mahtoivat olla; sen huomasin laamannin

silmistä. -- Niin, niin, kylläpä sen pitänee olla jotakin tavatonta,

jotakin käsittämätöntä, mikä voi erottaa niin kelpo isän ja niin kelpo

pojan sydämet toisistaan... Mutta minä kiitän Jumalaa, että pääsin

auttamasta noita kahta noitaa pakoon. Muuten olisin tänä päivänä

seisonut tunnonvaivoissa kuulijain keskellä; kukaties nyt olisin ollut

syytettyjen joukossa...

-- Armollinen herra, sanoi hän sitten ääneensä, -- sanokaa, ette kai te

nyt enää usko, että Inkeri ja hänen tyttärensä ovat syyttömät?

-- Rolf, sanoi Aadolf, -- älä kysele minulta sellaista. Minä käsitän

hyvin, että viisaammatkin ihmiset kuin sinä pitäisivät kaikkia

epäilyksiä syytettyjen rikollisuudesta sopimattomina. Ihmiset

langettavat heistä kuolemantuomion; he eivät voi muuta. Kuinka julma,

pilkallinen ja kauhea onkaan se hämärä voima, joka maailmaa hallitsee!

-- Minä en tiedä muuta voimaa, joka hallitsisi maailmaa, kuin

vanhurskaan Jumalan, huomautti Rolf, -- ja uskon, armollinen herra,

että te kaikella viisaudellanne ette voi toista keksiä.

Aadolf ei vastannut mitään.

-- Hm, jupisi Rolf suruissaan, -- minä ymmärrän. Hän on päästänsä

sekaisin, niinkuin ihmiset sanovat. Jumala tuomitkoon ilkeän Inkerin.

Soturivanhus ei puhunut siitä sen enempää, koska se ilmeisesti oli

nuorelle Skyttelle vastenmielistä ja koska hän pelkäsi Aadolfin

vastausten näyttävän todeksi erään arvelun, joka täytti hänen mielensä

surulla.

Seuraavana aamuna varhain Aadolf matkusti takaisin käräjiin ja asettui

paikalleen kuulijoitten joukkoon. Edellisen päivän kanteet ja

kohtaukset uudistuivat, mutta todistajain kuulustelussa ei mitään uutta

esiintynyt. Puolipäivän aikana päättyi todistajain kuulustelu.

Syytteenalaisista kohtasivat raskaimmat syytökset Nummen Kaarinaa. Yli

viisikymmentä lasta todisti tämän eukon vieneen heidät hornanmatkalle.

Syynä kanteiden paljouteen oli epäilemättä se, että Kaarina oli

tunnetuin ja pelätyin paikkakunnan "velhonaisista" ja niinmuodoin se,

johon lasten mielikuvitus helpoimmin saattoi kiintyä. Havainto, jonka

pastori Svenonius ja nimismies Askelin luulivat tehneensä käydessään

Kaarinan tuvassa, riitti muuten jo hänen langettamisekseen. Sitäpaitsi

moni syytti häntä siitä, että hän oli harjoittanut noitumista, tappanut

karjaa, nostanut tauteja, neuvonut, mistä varastettu esine oli

löydettävissä j.n.e. Nämä jälkimmäiset syytökset perustuivatkin

tosiseikkoihin. Vanha Kaarina oli vuosikausia pitänyt loihtimista,

puoskaroimista ja taikauskoisen vilpin harjoittamista elinkeinonaan;

hän oli itse tehnyt kaikkensa, että vain uskottaisiin hänen osaavan

harjoittaa tuhoisia temppuja. Eikä hän tätä tehnyt yksinomaan elantonsa

hankkimiseksi: halveksittu, katkera ja häijy ihminen on valmis

käyttämään millaisia keinoja tahansa, kunhan ne vain tuottavat hänelle

valtaa, ja sellainen ihminen on yhtä mielellään pelätty, kuin muut ovat

rakastettuja.

Mäntysuon Inkeriä vastaan esiintyi paljon vähemmän kanteita. Neljä

lasta vain väitti hänen vietelleen heitä hornan palvelukseen. Nämä

lapset olivat sellaisista kodeista, joissa Inkeriltä oli kysytty

neuvoja lääkitsemiseen. Pastori Svenonius kanteli, että Inkeri oli

tappanut häneltä lehmän ja tuottanut hänen vaimolleen kovan taudin,

josta tämä Jumalan armon kautta kuitenkin jo oli päässyt.

Inkerin tytärtä Elliä vastaan ei ollut mitään kannetta tehty, mutta

useat lapsista vakuuttivat nähneensä hänet hornassa, ja että hän siellä

oli puettu paljon somempaan pukuun kuin muut noidat, että hän oli

ylimalkaan ollut hyvin perehtynyt oloihin ja että hänellä oli ollut

suuri sananvalta sielläpäin.

Kun todistajain kuulustelu oli päättynyt, käski laamanni Skytte tuoda

syytetyt oikeuden eteen.

Ensin kutsuttiin sisään nuori neitonen, joka pastori Svenoniuksen

edessä oli syyttänyt itseänsä noituudesta.

Todistajia kuulusteltaessa ei ilmennyt mitään, mikä olisi vahvistanut

tätä itsesyytöstä, mutta hän pysyi kumminkin väitteessään.

Kun neitonen nimismiehen rinnalla astui lakitupaan ja kuulijat

tungeskelivat avataksensa heille tietä tuomiopöydän ääreen, nähtiin

harmaapäisen, köyhäpukuisen vanhuksen tunkeutuvan väkijoukon läpi

tyttöpoloisen luo ja tarttuvan häntä käsivarteen. Se oli hänen isänsä.

-- Martta, sanoi hän epätoivo kasvoillaan, -- ajattele mitä teet!

Ajattele, että olet ainoa lapseni ... vanhuuteni ainoa tuki ja turva!

Ajattele tuomiota, joka sinua odottaa, jos pysyt tunnustuksessasi ...

pyövelinpölkky ... polttorovio...

-- Kuka siellä puhuu? kuului laamannin terävä ääni.

-- Minä se olen, lapsipoloisen isä, vastasi vanhus.

-- Käy syrjään ja laske syytetty esille! käski laamanni.

Nimismies työnsi ukon syrjään, mutta tämä seurasi tytärtään

tuomiopöydän ääreen.

-- Hävytön, sähisi Svenonius, -- julkeatko itse tuomiopöydän edessä

houkutella tytärtäsi kieltämään totuuden?

-- Hän on syytön, vastasi ukko.

-- Ei, isä, lausui tyttö vesissä silmin, -- se ei ole totta. Minä en

ole syytön ... minä olen kadotettu olento.

-- Martta, Martta! mutisi vanhus.

-- Viekää pois hänet! käski laamanni Skytte. Kovaonninen isä teki

rukoilevan liikkeen ja halusi sanoa jotakin toivoen, että tuomari

heltyisi, mutta nimismies ja pyöveli tarttuivat häntä käsivarsiin

ja veivät hänet ulos tuvasta, jonka jälkeen edellinen käski

vahtisotamiesten estää häntä palaamasta sisään.

Tyttö oli silminnähtävästi kuumeisessa tilassa; hänen kalpeat kasvonsa

kuvastivat pitkällisiä sielunvaivoja ja mitä syvintä tuskaa. Mutta

siitä huolimatta oli hänen tunnustuksensa selvä ja yhtenäinen. Hän

ilmoitti olevansa niin perinpohjin turmeltunut, että hän, vaikka oma

pahuutensa häntä päivällä kauhistikin, ei voinut yhtenäkään yönä olla

uudestaan käymättä hornassa. Hän pyysi senvuoksi saada niin pian kuin

mahdollista kärsiä hyvin ansaitun rangaistuksensa, ja että hänet siksi

aikaa rautakahleilla kytkettäisiin vankityrmänsä seinään.

Laamanni lupasi ottaa hänen pyyntönsä täyttämisen huolekseen, jonka

jälkeen hän viittasi oikeudenpalvelijoille, että veisivät tytön

takaisin vankeuteen, ja huusi seuraavan syytetyn nimen.

Samassa nousi Aadolf paikaltaan ja kääntyi seuraavin sanoin oikeuden

jäsenten puoleen, jotka yhtä kummissaan kuin muukin yleisö käänsivät

katseensa häneen:

-- Minä en tiedä, lausui hän lujalla äänellä katsellen tyynesti isäänsä

silmiin, -- minä en tiedä, katsovatko oikeuden jäsenet tätä

itsesyytöstä riittäväksi; mutta jos niin on, tahdon kiinnittää heidän

huomiotansa siihen, että uusi ja perinpohjainen tutkimus on

välttämättömästi toimitettava, elleivät he tahdo viattoman veren

tulevan heidän päittensä päälle. Tämä tyttönen on silminnähtävästi

sairaalloisessa, hulluutta lähentelevässä mielentilassa; olen

vakuutettu siitä, että hän on uneksinut kauheita unia ja että kaikki,

mitä hän täällä on puhunut, on vain hänen mielikuvituksensa tuotetta.

Se yleinen kauhistus, joka on vallannut taikauskoisen kansan ja jonka

pastori Svenonius ja muut täkäläiset pappismiehet ovat kiihkeillä

saarnoillaan paisuttaneet äärimmilleen, on kaiketikin vienyt hänen

järkensä.

Aadolf ei saanut enempää sanotuksi, sillä laamanni Skytte syöksähti

ylös, asettui aivan hänen eteensä ja lausui vihasta vapisevalla

äänellä:

-- Kuka olet sinä, joka rohkenet sekaantua oikeuden toimintaan ... joka

uskallat sillä tavalla soimata tätä pappismiestä?

Ääni, jolla se lausuttiin, kiukku, joka jännitti jok'ainoan lihaksen

tuomarivanhuksen rautaisissa kasvoissa, tekivät valtavan vaikutuksen,

ja salissa syntyi syvä hiljaisuus. Läsnäolijain katseet olivat

tuskaisesti kiintyneet isään ja poikaan ... edellinen seisoi siinä

uhkaavana, onnettomuutta ennustavana, jälkimmäinen kalpeana, tyvenenä,

järkkymätönnä.

-- Kohdistakaa sama kysymys omaan sydämeenne, vastasi Aadolf, -- ja

varmasti se on vieläkin vastaava, että minä olen poikanne.

Kiivastuminen teki Skytte-vanhuksen sanattomaksi. Aadolfin kolkko

tyyneys tuntui hänestä uhmalta... Hänen ohuet, yhteenpuristetut

huulensa vapisivat ... hän käännähti ja viittasi oikeudenpalvelijoille.

Mutta tuokiossa kavahtivat toiset pöydän ympärillä istuvat herrat

paikoiltaan ja riensivät uhkauksen toimeenpanoa ehkäisemään.

-- Armollinen herra, kuiskasi Svenonius, -- hillitkää kiukkunne!

Muistakaa, että poikanne on syyntakeeton ... muistakaa, että täällä on

paljon tuota ymmärtämätöntä kansaa saapuvilla ja että te ette saa antaa

heidän katsella isän ja pojan väkivaltaista kohtausta! Minua on eniten

loukattu, ja jos välttämättömästi vaaditte poikaanne rangaistavaksi,

niin se tapahtuu parhaiten siten, että hänen lausuntonsa otetaan

pöytäkirjaan varsinaisen syytteen tekemistä varten häntä vastaan.

Sillä aikaa kuin pastori Svenonius näillä sanoilla koetti tyynnyttää

laamanni Skytteä, kääntyi toinen kähäräperuukkisista tukholmalaisista

lakimiehistä Aadolfin puoleen ja, säästääkseen tätä kuulemasta isän

suusta vielä katkerampaa vihanpurkausta, lausui:

-- Nuori herra, koska te ette ole oikeuden jäsen ettekä asianosainen,

todistaja tahi asianajaja tässä jutussa, niin te ette ole oikeutettu

omasta aloitteestanne lausumaan mitään oikeudelle tai oikeuden edessä.

Laki säätää, että käräjät on pidettävä avoimin ovin, mutta antaa

samalla tuomarille vallan poistaa jokaisen, joka tavalla tai toisella

häiritsee toimitusten menoa. Tahdon täten teille vain viitata, kuinka

teidän tulee käyttäytyä, jos tahdotte kuulla jatkoa tähän yhtä

hämmästyttävään kuin surulliseen oikeusjuttuun.

-- Hyvä on, vastasi Aadolf, -- minä otan viittauksenne huomioon, sillä

minä tahdon kuulla jatkoa. Aikomukseni on Svean Hovioikeudelle antaa

täydellinen kertomus siitä, mitä minä puolueettomana kuulijana tässä

tutkimuksessa olen havainnut ja tulen vielä havaitsemaan.

Niin sanottuaan Aadolf istuutui tyynesti paikalleen. Läsnäoleva rahvas

katseli häntä säälivästi ja kuiskaili keskenään noitajuomasta, joka oli

pilannut nuoren herran pään. Laamanni Juhana näytti hetkisen empivän,

mitä tehdä; mutta luotuaan poikaansa rypistettyjen silmäkulmiensa alta

katseen, jossa suuttumukseen nyt oli sekoittunut syvää surua, hän meni

sen enempää lausumatta tuomiopöydän ääreen, istui paikalleen ja huusi

seuraavan syytetyistä, jonka nyt oli vuoro astua esiin.

Se oli tuo mielipuoli eukko. Hän astua köpiköi ravakkana tuomareidensa

eteen, nyökäytti päätään niille lautamiehistä, jotka hän tunsi, ja

kuunteli niin välinpitämättömästi syytöskohtia, kuin ne eivät olisi

ollenkaan häneen koskeneet. Laamanni Skytten kysyttyä, myönsikö hän ne

tosiksi, vastasi hän heti myöntäen. Eräs lautamiehistä nousi ylös ja

ilmoitti, että vaimovanhus hänen ja monen muunkin mielestä ei ollut

täysijärkinen. Huomautus otettiin pöytäkirjaan, ja eukko vietiin

vankilaan takaisin.

Kolmas järjestyksessä oli Nummen Kaarina. Vakuutettuna niin hyvin

omasta rikollisuudestaan kuin siitä, että hänen oli mahdoton

kieltämisellä välttää rangaistusta, oli hän vankihuoneessa osoittanut

katuvaista mieltä ja tunnusti nyt valittaen ja itkien itsensä syypääksi

kaikkeen, mistä häntä oli syytetty. Hän ilmoitti äitinsä vietelleen

hänet jo varhaisessa lapsuudessa ja että hän äidiltään oli oppinut

tenhovoiteen valmistamisen sekä paljon muita salaisia tietoja. Oikeuden

kehoituksesta hän teki sitten selvää niistä synneistä, joita hän muka

oli hornassa harjoittanut ja nimitteli pitäjäläisten ja muiden

tuttaviensa joukosta kaikki ne, jotka hän siellä muka oli nähnyt.

Siinä olivat mukana ei ainoastaan kaikki vangitut henkilöt, vaan vielä

paljon muitakin, joita ei ollut ennen epäilty noituudesta, ja joista

useita oli kuulijain joukossa. Kun joku sellainen nimi mainittiin,

kuului hämmästyksen hälinää yli koko tuvan, valituksia, ulinaa ja

vastalauseita, ja laamanni Skytten täytyi ehtimiseen nuijalla vaatia

hiljaisuutta.

Vanhalla Kaarinalla oli häijy ja kostonhaluinen sisu. Ketä vastaan hän

vain syystä tai toisesta kantoi vihankaunaa ... emäntiä, jotka olivat

uskaltaneet ajaa hänet apua antamatta ovesta ulos, kun hän kävi

kerjuulla ... lapsia, jotka olivat kevytmielisesti häntä haukkuneet ...

kaikkia hän syytti rikokseen osallisiksi. Mäntysuon Inkeriä, jonka

lääkitsemistaito oli vienyt vanhalta puoskariakalta monta avunpyytäjää,

hän kutsui hornanruhtinaan lempivaimoksi ja hornankekkerien emännäksi.

Ellin hän sanoi olevan naimisissa Belsebubin _pojan_ kanssa, -- muudan

tähän saakka tuntematon ruhtinaallinen suuruus, josta sittemmin

syytetyt Taalainmaan noitatutkinnoissa tiesivät paljon kertoa.

Nimismies Askelin, jonka muistissa oli elävästi säilynyt hänen ja

pastori Svenoniuksen käynti Nummella, kalpeni huomattavasti, kun eukko

alkoi luetella niitä hornanvieraiksi luultuja, jotka hänen piti muka

tuntea. Eikä hän syyttä pelännyt, sillä kun Kaarina oli antanut ilmi

kaikki muut, ja kun nimismies juuri toivoi, että luettelo olisi valmis,

lisäsi hän kierosti katsahtaen nimismieheen:

-- Kuolema ja kadotus! Vielä on yksi, jonka minä monta kertaa olen

nähnyt hornassa... Suokoon Jumala hänelle ja meille kaikille anteeksi,

hän kävi siellä yhtä ahkeraan kuin me toiset, hän, mokoma synnin orja,

vaikka onkin esivallan mies, jonka sen vuoksi tulisi paremmin tietää...

Vai niin, älkääpä kieltäkö, nimismies, siitä ei nyt ole apua ... häntä,

nimismiestä, minä juuri tarkoitan.

-- Nimismies! huudahti laamanni Skytte.

-- Itse nimismies!... Siinä sitä ollaan... Kuka sitä olisi uskonut? --

Tällaisia huudahduksia kuultiin läsnäolijain joukosta.

Nimismies Askelinin muutoin punakka naama oli kalpea kuin palttina. Hän

koetti änkyttää juhlallisen vastalauseen Kaarinan hävytöntä, murhaavaa

syytöstä vastaan, mutta kieli ei kääntynyt suussa, ja laamannin

epäluuloinen katse sai hänet tykkänään ymmälle.

Onneksi pastori Svenonius nousi ja ilmoitti vakaumuksensa olevan, että

syytöksessä ei ollut perää -- että se oli tehty osaksi kostonhalusta,

osaksi tarkoituksella saattaa tuomarit hämmennyksiin.

Mutta laamanni Skytten huomautettua, että Kaarina pastorin oman

ilmoituksen mukaan kauan oli osoittanut katuvaista ja parannukseen

taipuvaa mieltä, joka teki moisen arvelun epäiltäväksi, pastori

ällistyi ja vaikeni.

-- Se oli odottamaton ja ikävä ilmoitus, sanoi laamanni, -- ja antaa

välttämättä aihetta lähempiin tutkimuksiin. Nyt panemme sen vain

luetteloon, ja nimismies Askelin on toistaiseksi esteetön jatkamaan

virantoimitustaan.

Mutta Askelin parkaa kohtasi todellinen este: hän tuli säikähdyksestä

kipeäksi, lähti käräjistä kesken pois ja jätti pakosta virkansa

kirjurinsa hoidettavaksi.

Nummen Kaarinan jälkeen huudettiin ja tuotiin Mäntysuon Inkeri esiin.

Syytöskirja luettiin. Inkeri kuunteli tarkkaavaisesti... Hän oli kauan

odottanut tätä hetkeä ja koonnut kaiken jäljellä olevan sielunvoimansa

esiintyäkseen arvokkaasti.

Hänen suuret, harmaat silmänsä, jotka ihmeellisesti korostivat noiden

jalojen, puhdaspiirteisten, surujen ja kärsimysten kirkastamien

kasvojen kauneutta -- hänen silmänsä, jotka vielä olivat tavattoman

loistavat, katselivat tyynesti läsnäolijoihin, pysähtyivät kirkastuen

kotvaksi aikaa Aadolfiin ja kiintyivät sitten laamanni Skytteen

tarmolla, joka veti täysin vertoja tuomarin terävälle ja lujalle

katseelle.

Kun syytöskirja oli luettu, sanoi laamanni entistä painavammalla ja

terävämmällä äänellä:

-- Vaimo, sinä kuulit nyt sinua vastaan tehdyt syytökset. Kaikkein

suurimman tuomarin, Jumalan nimessä, lain nimessä ja oman sielusi

autuuden vuoksi kehoitan sinua puhumaan totta.

Pastori Svenonius pudisti päätään merkiksi, ettei hän juuri uskonut

paatuneen Inkerin vapaaehtoisesti tunnustavan. Hän oli käynyt

vankilassa hänen luonaan ja oli Inkeri, niinkuin jotkut muutkin

syytetyistä, osoittanut olevansa täysin paatunut.

Inkeri vastasi selvällä äänellä:

-- Kaikki syytökset ovat vääriä, yhtä ainoata lukuunottamatta. Ja tuo

ainoa oikea lukee viakseni, että olen lääkintätaitoani käyttänyt

lähimmäisteni hyödyksi. Jos sitä voitte rikoksena pitää, niin olen

tosin teidän silmissänne syyllinen, mutta itse luulen täyttäneeni

kristityn velvollisuutta.

-- Sinä puhut rohkeasti, sanoi laamanni Skytte; -- mutta minä haluan

tietää, keneltä olet lääkintätaitosi oppinut. Jos mestarisi on perkele,

niin oppisikin on perkeleellinen. Vastaa: keneltä olet sen oppinut?

-- Äidiltäni.

-- Hän oli siis noita niinkuin sinäkin?

-- Herra laamanni, te julistatte minut syylliseksi, ennenkuin tutkinto

on päässyt kunnolla alkuunkaan. Minä kehoitan teitä olemaan antamatta

minulle sitä haukkumanimeä, kunnes olette tutkinut, olenko sen

ansainnut vai enkö. Mitä äitiini tulee, oli hän hurskas ja jalo nainen

ja polveutui Folkungien suvusta, joka ennen on kantanut Ruotsin

kruunua. Hänen muistonsa ei ole tämänkaltaisen tuomioistuimen

tuomittavissa.

-- Kuulkaa, armollinen laamanni, kuulkaa minkälaista kieltä hän

julkenee käyttää! sanoi pastori Svenonius laamannille ja pudisteli yhä

uudestaan päätään.

-- Hän on sellainen, millaiseksi te hänet kuvasitte, vastasi laamanni

Skytte, -- viekas, suurisanainen ja kovapintainen... Vaimo, sinä

kiellät siis sinua vastaan tehtyjen syytösten totuuden?

-- Kiellän.

-- Minä kehoitan vielä kerran sinua Jumalan nimessä ja oman sielusi

autuuden tähden vapaaehtoisesti tunnustamaan! Ellet sitä tee, on kyllä

keinoja, joilla totuus saadaan pakotetuksi ilmi ... saat itse vastata

seurauksista!

-- Minä olen jo lausunut totuuden.

-- Sinä siis sitkeästi ja julkeasti väität vääriksi tämän

kunnianarvoisen pappismiehen ja neljän viattoman lapsen selvät

todistukset?

-- Minä en tahdo syyttää itseäni väärin, ja tuskinpa teilläkään on

oikeutta sitä vaatia. Minusta nähden pitäisi kristityn tuomarin olla

yhtä paljon velvoitettu vapauttamaan syyttömiä kuin langettamaan

syyllisiä.

-- Vielä kerran: tiettäväksesi ilmoitan, että sinä astut vaarallista

tietä, jos vastoin selviä ja täysin päteviä todistuksia kiellät

totuuden. Laki ei tuomitse syylliseksi ketään, joka ei ole tunnustanut,

mutta missä asian todellinen laita on niin päivänselvä, sallii se,

kuten sanoin, käytettävän keinoja itsepintaisimmankin pakottamiseksi

tarpeelliseen tunnustukseen. Varo itseäsi!

-- Varokaa vain te itseänne, herra laamanni! Älkää ryhtykö semmoisiin

keinoihin ajattomalla ajalla! Jos te tuomarina kidutatte viattoman

ottamaan päällensä rikoksen, niin te olette kerran Jumalan ja

omantuntonne edessä seisova suurempana rikoksentekijänä kuin yksikään

niistä, joille olette tuomion julistanut.

-- Puheesi on röyhkeätä, kiljaisi laamanni Skytte jyrisevällä äänellä;

-- pahahenki puhuu sinun suustasi... Tämä nainen, jatkoi hän kääntyen

pappismiehiin, -- jätetään teidän huostaanne. Teidän tulee koettaa

pehmittää hänen jäykkä mielensä, jos mahdollista pyhällä sanalla,

muussa tapauksessa toisilla keinoilla, jotka minä käytettäväksenne

asetan.

-- Me koetamme parastamme, vastasi pastori Svenonius.

-- Viekää hänet nyt pois, komensi laamanni oikeudenpalvelijoille.

-- Haluan lisätä muutamia tätä juttua koskevia seikkoja, joita

tuomioistuimen on velvollisuus kuulla, sanoi Inkeri.

Laamanni Skytte tuumiskeli, antaisiko hän syytetyn puhua, mutta toinen

kähäräperuukkisista lakimiehistä lausui:

-- Mitä sinulla on sanottavana?

-- Minä tahdon, sanoi Inkeri, -- ensi sijassa lausua kiitollisuuteni

Jumalaa kohtaan siitä, että hän tähän hetkeen asti on antanut minun

pysyä ymmärryksessäni, vaikka minä joka päivä ja syystä kyllä olen

pelännyt tulevani hulluksi vankeuteni loputtomina hetkinä ja olletikin

viimeisenä hirmuisena yönä ... hirmuisena, sillä vahvinkin sielu voi

horjua, terveinkin pyörtyä nähdessään niin paljon hätää, niin paljon

tuskaa ja sekasortoa, kuin minä niiden kovaonnisten keskuudessa, jotka

minun kanssani on vedetty teidän tuomioistuimenne eteen. Minä en voi

sanoin kuvata, mitä olen nähnyt ja kuullut, mutta olen vakuutettu,

että jos te olisitte nähneet ja kuulleet sen, mitä minä, niin te

ajattelisitte toisin, ja sääliväisyys karkoittaisi vihan teidän

sydämistänne. Minä en voi edes selittää, minkälaisessa tilassa itsekin

toisinaan olen: tajuntani loppuu, ja minä vaivun puolihereillä ollen

houreisiin. Minusta silloin tuntuu, ikäänkuin voisin yhdellä kertaa

nähdä kahteen eri maailmaan. Jos se on alkua siihen tautiin, jota minä

pelkään, niin tahdon nyt, ollessani vielä täydessä ymmärryksessäni,

ilmoittaa, että jos joskus vapaaehtoisesti tunnustan itseni syylliseksi

noituuteen, hornanmatkoihin ja muihin vehkeisiin, niin se on

mielipuolisuuden merkki, ja minun vereni tulkoon teidän päällenne,

ellei minua viedä hulluinhuoneeseen vaan polttoroviolle. Samaa ilmoitan

onnettoman tyttäreni puolesta, vaikka hän mielestäni näyttää Jumalalta

saaneen kummallisen voiman kohtalonsa kuorman kantamiseen. Muuta

minulla ei ole sanomista.

-- Paholainen on jo näköjään villinnyt ymmärryksesi, tai pyrkii hän

suusi kautta villitsemään meitä, tiuskaisi pastori Svenonius.

Laamanni Skytte viittasi oikeudenpalvelijoita viemään Inkerin pois. Sen

jälkeen huudettiin Elli sisään. Äiti ja tytär kohtasivat toisensa

eteisessä.

-- Elli, ole rohkea! sanoi Inkeri.

-- Ole huoleti, äiti! vastasi Elli ja astui tuomariensa luo.

-- Tavattoman kaunis tyttö! ajatteli toinen kähäräperuukkisista

herroista. -- Ja niin viattoman näköinen! Semmoiseksi minä, kautta

Jupiterin, en ole noitaa koskaan kuvitellut. Mutta jos on totta, että

hän on naimisissa hornan perillisen kanssa, niin enpä muuta voi kuin

onnitella nuorta ruhtinas Belsebubia moisen puolison saamisesta.

Samanlaisia ajatuksia, ehk'ei aivan niin vallattomia, liikkui toisenkin

kähäräperuukkisen lakimiehen päässä. Molemmat nämä lakimiehet,

samoinkuin jokunen lautakunnan jäsenistä ja kuulijoista, tunsivat

nuoren neitosen nähdessään sääliä ja osanottoa.

Kun Ellille oli ilmoitettu, mistä rikoksista häntä oikeastaan

syytettiin ... asia, josta hän tähän asti oli ollutkin epätietoinen ...

kehoitettiin häntä vuoroin lempeästi vuoroin uhkaavasti tunnustamaan

totuus. Mutta nuori neitonen oli näköjään yhtä paatunut kuin

äitinsäkin. Kun häntä vaadittiin tunnustamaan itsensä osalliseksi

Inkerin luuloteltuihin rikoksiin, niin hän ilmoitti, että sekä hän että

hänen äitinsä olivat syyttömät. Laamanni kehoitteli leppeästi, lupasi

armahtaa ja säästää, mutta se ei Ellin mieltä liikuttanut; hänen

uhkauksiansa ei Elli pelännyt. Kysyttäessä hän vastasi lyhyesti ja

päättäväisesti; hänen käytöksensä oli tyyni, ja kun laamanni sätti

häntä paatumuksesta ja jätti hänet (kuten sitä ennen Inkerin)

pappismiesten hoiviin "pehmitettäväksi", olivat hänen silmänsä

kiintyneet Aadolfiin, joka ihaili hänen mielenlujuuttansa ja katseiden

hiljaisin kielin kehoitti häntä rohkeuteen ja jatkuvaan kestävyyteen.

Elli vietiin takaisin käräjävankilaan, ja tutkintaa jatkettiin

jäljelläolevien syytettyjen kuulustamisella. Useimmat heistä kielsivät.

Vihdoin juolahti laamanni Skytten päähän sukkela ajatus, millä tavalla

voitaisiin syytettyjen rikollisuudesta saada varmempi tieto ja tukkia

niiden suu, jotka jyrkästi kielsivät.

-- Niillä, jotka niin keveästi saattavat lennellä ilmassa, ei

kaiketikaan liene sitä ruumiinpainoa, mikä heillä tavallisen kokemuksen

mukaan tulisi olla, ajatteli laamanni, ja hän ilmaisi nokkelan tuumansa

muillekin oikeuden jäsenille.

-- Voimmehan koettaa, sanoi toinen tukholmalaisista lakimiehistä; --

ellei koe onnistu, niin ei sillä mitään ole tehty kieltävien eduksi;

jos se onnistuu, niin on meillä uusi ja kumoamaton todistus siitä, että

he ovat noitia.

Laamanni Skytte käski heti neljännesmiesten tuoda kylän jyvävaa'an

käräjätalon portaitten eteen.

Kun vaaka oli tuotu, mittasi Musta Antero noidiksi luullut, ja ...

ihme ja kumma! useimmat olivat paljon keveämmät kuin heidän

ruumiinrakenteeseensa nähden olisi luullut.

Tarpeetonta lienee tämän ihmeen selittämiseksi huomauttaa, että Musta

Antero punnitessaan teki vääryyttä. Hän katsoi pyövelinvirkansa

vaativan, että hänenkin tuli olla avullisena syytettyjen

langettamisessa, vaikka sitten tuli käyttää vilppiäkin.

Hämärän tulo keskeytti tutkinnanpidon, mutta sitä oli määrä jatkaa

seuraavana päivänä niitten syytettyjen kanssa, jotka eivät vielä olleet

tunnustaneet itseänsä syypäiksi.

Sillä välin tuli, kuten mainittiin, pappismiesten koettaa vaikuttaa

heidän paatuneisiin mieliinsä, ensin sanan voimalla, sitten toisilla

keinoilla.

"Toisilla keinoilla" ymmärrettiin kidutusta.

Siihen aikaan, jossa kertomuksemme liikkuu, oli lainkäyttö ylenmäärin

raaistunut. Kansainvaellusta ja muinaisaikaisen sivistyksen häviötä

seuranneet synkät vuosisadat olivat monessa suhteessa leppoisat ja

inhimilliset verrattuina seitsemänteentoista vuosisataan, jolloin

kaikki pahuuden voimat, jotka historian läpi kutovat lankojaan,

näyttivät yhdistyneen kohtaamaan ja työntämään takaisin uuden

maailmankatsomuksen etujoukot suunnattomalla ylivoimalla. Säätyvapaus

väistyy yksinvaltiuden tieltä, mitä suurin siveettömyys rehoittaa

muodollisen siveellisyyden rinnalla, joka taas siittää kaikkea suurta

ja ylevää kohtaan vihamielisen poroporvarihengen; poliisilaitos,

jesuiittalaitos, kirja-aateli kehittyvät, tieteitä vainotaan,

kaunotaiteet tukahtuvat, uskon vimma ja taikausko täyttävät Euroopan

tappotanterilla ja teloituspaikoilla...

On itsestään selvää, että tuona raaistuneena aikana, jolloin sukumme

kaikki pahat henget olivat valloillaan, käytettiin ahkerasti kidutusta.

Noitatutkinnoissa varsinkin sillä oli kamala tehtävänsä.

Tutkinnon päätyttyä oikeuden jäsenet neuvottelivat keskenään ja sopivat

seuraavasta, pastori Svenoniuksen lausumasta ehdotuksesta:

Kaikki syytetyt, jotka tuomioistuimen edessä olivat kieltäneet,

vietäisiin kylän läheisyydessä olevaan kappeliin, jossa pastori

Svenonius saarnastuolista juhlallisesti kehoittaisi heitä tunnustamaan.

Jos sekin kehoitus jäisi tuloksia vaille, vietäisiin ne, jotka vielä

pysyivät itsepintaisina, sakastiin ja suljettujen ovien sisäpuolella

kidutettaisiin tunnustukseen.

Svenoniuksen virkaveljen, toisen pappismiehen, sekä muutamien

vähäpuheisten luotettavien lautakunnan jäsenten tulisi seurata mukana

kappeliin kuulemaan ja todistamaan näin pakotettuja tunnustuksia.

Keitään muita, paitsi tietysti pyöveliä ja hänen renkiään, ei saisi

olla läsnä. Kappelin oven tuli olla lukittu ja ratsumiesosaston

vartioida lähitienoilla karkoittaakseen kaikki uteliaat.

Syytetyt olisi vasta pimeän tultua vietävä kappeliin, että kaikki turha

hälinä vältettäisiin.

Kun tämä tuli päätökseksi, haettiin kappelin avaimet, ja pyöveli

sotamiehineen lähetettiin heti puuhaamaan tarpeellisia valmistuksia.

* * * * *

Kaksi tuntia sen jälkeen saattue lähti liikkeelle.

Ilta oli pimeä ja taivas vettä valuvien pilvien peittämä. Kylän tiet

olivat tyhjinä; ihmiset olivat paenneet sadetta tupien turviin, joissa

luultavasti takkatulien ääreen kerääntyneinä pakisivat tutkinnossa

kuulemistaan kamalista asioista.

Sen lisäksi oli liikkeellä tarina, joka monen mielestä teki

takkatuliseuran ulkona pimeässä liikkumista hauskemmaksi -- tarina,

joka sittemmin levisi miltei kaikkiin paikkoihin, mihin kulkutauti

ulottui.

Moni näet kertoi useina iltoina peräkkäin nähneensä pienet, mustien

koirien vetämät rattaat, jotka hiljalleen kulkea nytystivät kylän läpi.

Ajomies oli mustissa kiireestä kantapäähän, rattaat täynnä osaksi

ruumiita, joiden ympäri käärmeet kiemuroivat, osaksi tenhokaluja, joita

ajaja runsain kourin jakeli lahjaksi vastaantuleville.

Kertojat eivät tosin puhuneet aivan yhtäpitävästi, mutta epäilijää ei

ollut ainoatakaan.

Ja kun tuvassa olijat kuulivat hevosjalkain töminän ja ohikulkevan

saattueen astunnan sekä ikkunoista näkivät ratsumiesten hämärästi

vilahtelevat haamut, niin puhe taukosi; keräännyttiin pelokkaina

valkean ääreen ... epäilemättä, niin he tuumivat, tuo salaperäinen,

kamala matkamies par'aikaa kulki ohi.

Eikä muuta puuttunut, kuin että nähtiin säkenen särähtävän

hevosenkengän alla kylän kivikkotiellä, niin sairaalloiset

mielikuvitukset leimahtivat jo liekkeihin ja loihtivat silmien eteen

mitä kummallisimpia kauhukuvia...

Saattue pääsi siis kylästä huomiota herättämättä.

Etumaisina kulkivat pappismiehet, heidän takanansa todistajiksi

kutsutut ja viimeisinä noidat ratsumiesten ympäröiminä.

Mitä oikeastaan oli tulossa, sitä eivät syytetyt eivätkä

vahtisoturitkaan tienneet. Uljaat sotamiehet, jotka pelotta olivat

monet yöt samonneet partioretkillä vihollisen lähettyvillä, tunsivat

nyt kuitenkin jonkinlaista ahdistusta. Sama mieliala oli vallalla

jokaisessa, ja kun pastori Svenonius, itseään ja muita rohkaistakseen,

alkoi hiljaisella äänellä laulaa erästä värssyä tunnetusta virrestä,

yhtyivät siihen kaikki. Sateen surunvoittoiseen sohinaan sekautuen

kajahteli seuraava laulu kolkosti illan pimeässä:

Pimennot sydämeni

Kuin päivyt valistat

Ja suunnan matkalleni

Oikean osoitat.

Rakkautes siipein alta

Saan turvan suotuisan:

Sun voimas kaikkivalta

Karkoittaa saatanan.

[Haqvin Spegelin sepittämä.]

Tätä värssyä laulettaessa saattue saapui kappeliin.

Se oli vanha rakennus, jota ainoastaan kerran tai pari vuoden kuluessa

käytettiin jumalanpalveluksissa. Taru kertoi, että se oli rakennettu

kuningas Eerikki pyhän aikana; sen paksut harmaakiviset muurit, ahtaus,

matala ovi ja pienet ikkunat sekä rakennuskoristeiden täydellinen puute

todistivat tosiaankin korkeata ikää.

Kun ratsumiehet oli lähetetty pois ja komennettu vartioimaan kylän ja

kappelin välistä tietä, astui saattue temppeliin, ja pastori Svenonius

työnsi ruostuneen ovensalvan kiinni.

Kirkko oli hämärästi valaistu: kaksi kynttilää saarnastuolilla ja

toiset kaksi alttarilla loivat niukkaa valoa vaakunakilville ja

maalauksille, jotka somistivat seiniä ja panivat kömpelötekoiset

neitsyt Marian ja apostolien kuvat aavemaisina häämöttämään pimeissä

seinälokeroissa.

Alttarin kehällä istui mies kädet ristissä. Saattueen astuessa sisään

nähtiin hänen nousevan ylös ja pujahtavan ovesta sakastiin. Se oli

pyöveli.

Sakastista kuului vasarankalketta, joka ilmoitti, että pyövelin renki

ei vielä ollut saanut loppuun tarpeellisia valmistuksia.

Pastori Svenonius käski vapisevia, kauheiden aavistusten valtaamia

naisia istuutumaan penkkeihin ja lähti itse sakastiin pitääkseen

pyövelin työtä silmällä.

Sillä välin toinen pappismiehistä meni alttarille ja luki

synnintunnustuksen ja muutamia tilaisuuteen sopivia rukouksia.

Sen jälkeen Svenonius nousi saarnastuoliin. Hänen laihat kasvonsa

syvine silmäkuoppineen ja loviposkineen näyttivät hämärässä valossa

ruumiinkallolta. Hetkisen nojattuaan otsaansa aidaketta vastaan

hän nosti päänsä ja alkoi lukea rukousta, jonka hän oli valinnut

kuritus- ja varoitus saarnansa johdannoksi. Hänen äänensä, tavallista

kumeampi ja koleampi, täytti kappelin, ja kaiku vastasi tyhjiltä,

pimeiltä lehtereiltä. Kuulijoitten mielestä oli aivan kuin näkymättömät

kummitusolennot olisivat ylhäältä toistaneet hänen sanansa.

Mutta äkkiarvaamatta kävi hänen äänensä epävarmaksi ... muuttui

käsittämättömäksi muminaksi ja vaikeni. Kuulijat katselivat häntä

kauhistuneina. Hän seisoi kalpeana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas

ja tuijotti herkeämättä kappelin pimeään nurkkaan.

Kun tätä äänettömyyttä ja liikkumattomuutta oli kestänyt muutamia

sekunteja, ja kuulijat sillä välin tuskaisina suunnanneet katseensa

samaa soppea kohden, täysin vakuutettuina, että joku ylimaailmallinen

olento astuisi sen pimeydestä esiin, ojensi pappi kiivaasti toisen

kätensä ja huusi jylisevällä äänellä:

-- _Vade retro, Satanas!_ Väisty, saastainen henki! Kaikki hyvät henget

ylistävät Jumalaa!

Mutta manaussanat jäivät näköjään tarkoitettua vaikutustaan vaille,

sillä Svenonius ryömi alas saarnastuolista, kiiti epäiltyyn nurkkaan ja

alkoi siellä mielipuolen tavoin viuhtoa käsillään, niinkuin olisi

tavoitellut jotakin näkymätöntä vihollista. Hänen kasvonsa olivat

vääntyneet, hiukset liehuivat hänen hikisellä otsallansa ... se oli

aavemainen, hirvittävä näky.

Elli painautui lähemmäksi äitiään. Inkeri katseli tuijottavin silmin

kamalaa kohtausta ... hän vei käden otsalleen ... hänen päätänsä tuntui

huimaavan.

Svenoniuksen virkakumppani oli heti tajuavinaan, mitä oli tekeillä. Ei

ollut tavatonta, että protestanttiset papit 16:nnella ja 17:nnellä

vuosisadalla, samoin kuin Luther, näkivät paholaisen heitä vaanivan.

Raaka harhausko synnytti ehtimiseen, semminkin noitatutkintojen aikana,

moisia näkyjä. Luther itse on neuvonut keinon, joka moisissa tiloissa

käytettynä melkein varmasti manaa paholaisen karkuun. Keino ei ole

hienointa laatua: se perustuu siihen johtopäätökseen, että Belsebub

ylpeyden henkenä ei voi kärsiä _ylenkatseellista_ kohtelua. Svenonius

piti kuitenkin sopivampana hyökätä vihollisensa päälle; ja hänen

virkakumppaninsa heittäytyi polvilleen alttarikehän sisään ja lisäsi

sanan aseilla hänen voimakkaiden tömäyksiensä ja nyrkiniskujensa tehoa.

Kun vimmattua käsikähmää oli käyty kotvanen ja katsojat sillä välin

ähkineet tuskanhien vallassa, alkoi voitto ilmeisesti kallistua

Svenoniuksen puolelle; hänen kaikille muille näkymätön vastustajansa

peräytyi ilmeisesti askel askelelta ja Svenonius ahdisteli häntä yhä

hurjemmin rusikoiden. Siten jatkui taistelu, kunnes lukittu kirkon ovi

ehkäisi hänen voittokulkunsa. Perkele pakeni viimein, kun ei mikään muu

auttanut, avaimenreiästä ulos, ja pastori seisoi voitonriemun loiste

kasvoillaan, mutta koko ruumis vapisten, voittajana taistelukentällä.

Hengitettyään muutamia kertoja syvään hän astui varmana ja ryhti kuin

keisarilla takaisin saarnastuoliin, ja nyt alkoi parannus- eli

oikeimmiten uhkaus- ja kuritussaarna, jonka vertaista tuskin oli

kuultu.

Ensin hän kertoi, mikä merkitys oli kohtauksella, jonka hänen

sanankuulijansa vast'ikään olivat nähneet. Saatana oli ilmestynyt

kappeliin epäilemättä pelastaakseen lempimorsiamiaan, kirottuja noitia,

jotka olivat pysyneet hänen liitossaan ja julkeasti kieltäneet

rikoksensa maallisen tuomioistuimen edessä. Mutta saatanan oli täytynyt

häpeällä palata tanterelta kuolevaisen ihmisen tieltä; suurempi ei

ollut sen voima, jota noita-akat ja velhot sanovat mestarikseen ja

jumalakseen; ja niinkuin hänen oli täytynyt paeta, niin oli heidänkin

uppiniskaisuutensa lannistuva ... ellei hengenaseiden, rukousten ja

nuhteiden kautta, niin muilla keinoilla sitten; heidän lihaansa

kidutettaisiin ja raastettaisiin siksi, kunnes valheenpiru kaikkoaisi

heidän ruumiistaan ja totuuden henki saisi vallan heidän kielissään.

Heidän sopi nyt valita.

Tämä oli pastorin puheen sisällys. Saarnan päätyttyä hän meni

alttarille ja kehoitti syytettyjä astumaan esiin ja vapaaehtoisesti

tunnustamaan.

Mutta pastorin uhkauksista huolimatta ei ainoakaan totellut hänen

käskyään. Vastattiin vain huokauksilla ja voivotuksilla, jotka kauhu

pusersi esiin!

Toinen pappi kulki syytetystä toiseen ja kehoitteli leppein sanoin

heitä tekemään vaaditun tunnustuksen; saapuvilla olevat todistajat

kehoittivat niinikään, mutta nuhteista ei ollut apua.

-- Minä en voi tunnustaa, minä olen syytön, olivat ainoat vastaukset.

Inkvisiittoreilla ei siis ollut muuta neuvoa kuin turvautua

kidutukseen. Noidiksi luullut ajettiin sakastiin.

* * * * *

Aadolf Skytte oli tutkinnan päätyttyä kauan kuljeksinut edestakaisin

käräjävankilan ulkopuolella. Hän oli siksi perehtynyt lakiasioihin,

että tiesi, mitä merkitsi, kun joku "valtiorikoksesta" syytetty

jätettiin papiston pehmitettäväksi. Hän odotti siis ennen pitkää

saavansa nähdä muutamien inkvisiittorien menevän pyövelin seurassa

käräjävankilaan, mutta kun puolitoista tuntia kului, eikä heitä näkynyt

tulevaksi, lähti hän sateesta läpimärkänä majapaikkaansa, jonka oli

onnistunut hankkimaan itsellensä; se oli erään talonpoikaistalon

pienehkö ullakkokamari. Hän luuli jo, että salainen kidutustutkinta,

joka syytettyjä odotti, oli lykätty toistaiseksi; ja viihdytellen

mieltänsä tällä toivolla hän istui kirjoittamaan muistiin tutkinnan

aikana tekemiään havaintoja. Hänen aikomuksensa oli, niinkuin hän oli

sanonut, antaa Svean Hovioikeudelle kertomus kokouksesta, siinä

toivossa, että tämä kertomus loisi oikeata valoa niihin virallisiin

oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, joiden mukaan Hovioikeus muuten

yksinomaan tulisi harkitsemaan asiaa.

Mutta Aadolf ei voinut kauan jatkaa sitä tehtävää; hän tuli jälleen

rauhattomaksi. Hän nousi, heitti viitan selkäänsä ja lähti ulos.

Käräjävankilan luona kiinnitti ovella vartioitsevien sotamiesten puhelu

hänen huomiotaan. Hän seisahtui pimeän varjoon jonkin matkan päähän.

Siinä hän sai tietää, että useat syytetyistä naisista ratsumiesten

vartioimina ja molempien pappismiesten sekä muutamien lautamiesten

seuraamina olivat lähteneet vankilasta ja että heitä kuljetettiin

edelleen kappeliin vievää tietä. Sotamiehet jutellessansa ihmettelivät,

mikä oikeastaan oli tämän touhun tarkoituksena, ja eräs heistä lausui

sen oikean otaksuman, että heitä kaikessa hiljaisuudessa tahdottiin

kiduttaa tunnustamaan, niin että tutkimus pikimmiten saataisiin

onnelliseen loppuun.

Aadolfin ei tarvinnut muuta tietää: hän kiiti takaisin vajaan, johon

oli hevosensa sijoittanut, satuloitsi sen, heittäytyi selkään ja riensi

pois.

Ehdittyään parahiksi kylän ulkopuolelle hän näki pimeässä muutamien

ratsumiesten salvanneen häneltä tien.

-- Seis! huusi komentava aliupseeri, -- ken siellä?

-- Ratsumies niinkuin tekin, vastasi nuori Skytte maltittomasti.

Vasta nyt, kuullessaan teräshuotrien rämisevän ratsumiesten raskaita

saappaita vastaan, ymmärsi hän, että tiensalpaajat eivät olleet

tavallisia matkalaisia, vaan käräjiin siirretystä sotamiesjoukosta

muodostettu tievartio.

-- Meillä on käsky, jatkoi aliupseeri, -- olla laskematta tästä

toistaiseksi ihmisiä, joilla ei ole muuta asiaa, kuin tyydyttää

uteliaisuuttaan...

-- Hyvä on... Minun asiani on tärkeämpi, vastasi Aadolf. -- Hyvää

iltaa!

Ja hän kannusti hevostansa.

-- Se on vapaaherra Skytte, sanoi aliupseeri, joka samassa tunsi

Aadolfin ja kunnioittavasti nosti käden hatulleen. -- Ajakaa edelleen,

armollinen herra!

Aadolf kiiti pois.

-- Onpa sillä saamarin kiire! huomautti muudan sotamiehistä. --

Kersantti, kuulkaa, -- te ette tainnut tehdä vallan oikein, kun

laskitte hänet menemään...

-- Se ei kuulu sinuun, Rask, vastasi aliupseerivanhus; -- minä en kärsi

muistutuksia käskynalaisiltani ... sen olen sulle jo sanonut.

-- Olette satakin kertaa, kersantti, mutta kun kaksikymmentä vuotta jo

olette sitä kärsinyt, niin kärsitte kai vielä nytkin. Kuten sanoin,

teidän ei olisi pitänyt päästää häntä kulkemaan, sillä olettehan

kaiketi kuullut puhuttavan, että hänet olisi kurja noita, Inkeri

muka...

-- Suus kiinni! ärjäisi aliupseeri. -- Älä tuppaudu sellaiseen, mikä ei

sinuun kuulu, vanha ruutiäijä!

-- Niin, ettäkö suu kiinni? hämmästeli Rask, joka käytti suoraa puhetta

vanhaa ystäväänsä ja toveriansa kohtaan Saksan, Puolan ja Tanskan

sotien ajoilta; -- eikö mitä, se on jo melko paljon pyydetty,

semminkin, kun vast'ikään otin uuden tupakkamällin, ja kuinka sitä

voisin pyöritellä, jos tulisi pitää suu kiinni?... Ettekö, kersantti,

haluaisi maistaa tupakkaani?

-- Anna tänne! vastasi kersantti puoleksi suuttuneena, puoleksi

leppyneenä, ja puraisi aimo palan hänelle ojennetusta tupakkarullasta.

-- Mutta kuinkahan on, kersantti, eikö sittenkin ajettaisi tästä

kappelille nähdäksemme, minnekä nuori herra meni, menikö hän kappeliin

vaiko muuanne. Minun luullakseni se olisi viisainta...

Toiset vahtisotamiehet arvelivat samoin.

-- Joko vain, lausui kersantti, -- siitä ei tule mitään. Me pysymme

alallamme. Teitä ajaa vain uteliaisuus, miehet, eikä muu mikään...

Piimäsuu, hoi! lisäsi hän kääntyen erään ratsumiehen puoleen, -- anna

tänne viinapullo. Läpi vaatteiden se vihdoinkin lyö tämä kylmähkö sade

ja vaatii lämpimämpää kostutusta sisältäpäin. No, Piimäsuu, pullo

esiin, ja anna sen käydä miehestä mieheen!

Niin sanotulla Piimäsuulla oli toinen nimi rykmentin nimiluettelossa,

mutta vanhemmat toverit kutsuivat häntä siksi hänen nuoruutensa tähden.

Tosin oli Piimäsuulla viikset, joita hän saattoi kierrellä sormiensa

ympäri, mutta hän oli ollut mukana vain kahdessa kenttätaistelussa ja

neljässä tai viidessä kahakassa, eikä hänellä sitäpaitsi ollut kuin

yksi ampumahaava olkapäässä ja yksi sapelinhaava käsivarressa, joista

kerskata ... hän oli haistanut liian vähän ruudin savua ansaitakseen

muuta kunnianimeä, kuin millä häntä nyt kutsuttiin.

Aadolf oli sillävälin saapunut kappelin luo. Hän kytki hevosensa

vanhaan lehmukseen, jonka latva humisi iäkkään hautakiven yllä, ja

riensi ovelle. Ikkunoista tuikkava heikko kynttilänvalo sai hänet yhä

vakuutetummaksi siitä, että hän oli oikeilla jäljillä. Ovi oli lukossa.

Toivoen löytävänsä toisen sisäänkäytävän hän lähti kiertämään kirkkoa,

kun yht'äkkiä sisältä kajahti hänen korviinsa ihmisääniä ... kimakkaa

valitushuutoa. Hän oli juuri sen ulkonevan kylkirakennuksen vieressä,

jossa sakasti sijaitsi. Hän kuulosti ... hän oli erottavinaan Ellin

äänen ... ja tuhansista tuskista mielettömänä hän syöksyi, kun ei muuta

ovea löytänyt, takaisin sinne, mistä oli lähtenyt ja koetteli uksen

vanhoja tammilankkuja voimakkaalla potkulla. Ovi antoi perään ... vielä

väkirynnäkkö, ja ruostunut lukko murtui. Aadolf syöksyi kappeliin. Hän

silmäistä vilkaisi hurjasti ympärilleen ... ei ristin sielua näkynyt

kirkossa, niin pitkälti kuin lepattavain kynttiläin punertava valo sitä

valaisi, mutta holvi kajahteli tuskanhuudoista, joita kuului eräästä

sivuhuoneesta. Aadolf riensi sinne.

Vaikeata olisi kuvata sitä hämmästystä, jonka nuorukaisen odottamaton

tulo kidutuskammioksi muutettuun sakastiin herätti. Kukaan

läsnäolijoista ei ollut kuullut, kun ovi remahtaen kaatui sisään;

Aadolf seisoi inkvisiittorien keskellä, aivan kuin olisi noussut

Tuonelasta -- uhriparoista kahteen nähden ainakin niinkuin hän olisi

tullut taivaasta. Hän seisoi siinä käsi miekankahvalla, silmät leimuten

synkkinä, uhkaavina liekkeinä. Sakastia valaisi pystyvalkea, jonka

pyövelinrenki oli virittänyt tulisijaan. Keskilattialle oli kyhätty

hissilaitoksella varustetut telineet: siihen aikaan kaikissa Euroopan

maissa tavallinen kidutuskone, johon uhri ripustettiin peukaloistaan,

sitten kun jalkoihin oli sidottu painoja, joita lisättiin, kunnes kipu

ja tuskat pakottivat onnettoman huutamaan armoa ja tunnustamaan itsensä

syylliseksi.

Yksi syytetyistä naisista oli jo kärsinyt tätä kidutusta, ja kun Aadolf

astui sisään, oli pyövelinrenki par'aikaa hinaamassa häntä alas.

Poloisen kasvot olivat tuskista aavemaisiksi ruhjoutuneet; hän oli

muutaman silmänräpäyksen kestänyt, ensin vaieten, sitten kamalasti

kirkuen, kunnes hän vihdoin huusi haluavansa tunnustaa.

Vieressä lattialla makasi harmaapäinen eukko raudoitettu puupihti

toisessa sääressä. Oikean, niinsanotun espanjalaisen saappaan

puutteessa oli tämä puupihti saanut käydä sen asemesta. Kun vaimovanhus

ei ottanut noudattaakseen molempien pappismiesten uusituita kehoituksia

tunnustaa itsensä rikolliseksi ja otti Jumalan todistajaksi

viattomuudestaan, niin oli pyöveli Svenoniuksen kehoituksesta vasaralla

iskien työntänyt järeän telkkimen pihdin ja säären väliin. Kipu oli

melkein silmänräpäyksessä vaivuttanut naisvanhuksen tunnottomaan,

kataleptiseen uneen; hän makasi siinä liikkumatta, avoimin,

kiillottomin silmin ja kouristuksesta ammossa suin...

Tavallinen ilmiö oli, että noidiksi luullut kidutuksen aikana uupuivat

tällaiseen uneen, joka oli seurauksena elinvoimia lamauttavista

tuskista -- vieläpä niinkin tavallinen ilmiö, että moista unta

kaikkialla pidettiin hyvin onnistuneena _noitakokeena_, varmana

todistuksena siitä, että kidutettu oli syyllinen. Yleisesti

otaksuttiin, että tuon unen vaikutti perkele, tukahduttaakseen tuskia

ja estääkseen noitia tunnustamasta.

Mainittiin, että pyövelinrenki oli juuri hinaamassa _kordaan_

ripustettua naista alas; hänen päällysmiehensä, pyöveli, oli sen

sijaan, kun Aadolf astui sisään, juuri aikeessa panna nuoransilmukat

Inkerin peukaloihin. Elli oli heittäytynyt Svenoniuksen jalkoihin ...

epätoivoisen kiihkeällä kaunopuheisuudella hän oli koettanut hellyttää

hänen sydämensä, mutta siellä asusti paha henki, joka itsepintaisesti

torjui kaikki inhimillisten tunteiden rynnäköt: uskonkiihko. Elli oli

Svenoniuksen luota kääntynyt toisen pappismiehen puoleen: tämä, jonka

oli vaikeata nähdä niin tavatonta julmuutta ja niin paljon kärsimyksiä,

mutta jonka vakaumus silti oli järkkymätön, koetti väsymättä taivuttaa

Inkeriä tunnustamaan ja kehoitti Elliä yhtymään hänen rukouksiinsa,

niin että äiti pääsisi tuskia kärsimästä. Mutta Inkeri oli puoleksi

tunnottomassa tilassa: hänen silmänsä olivat ummessa, ja vain jotkut

hajanaiset sanat, joita pääsi hänen suustaan, osoittivat, ettei hän

ollut vaipunut täydellisesti horroksiin.

-- Ei, ei, minä olen syytön ... vannon Kristuksen haavain kautta...

Herra armahda! Auta minua, auta minua!

Nuo ynnä senkaltaiset sanat todistivat, että hän vielä oli tietoinen

hirmuisesta kohtalostaan.

Silmänräpäys vain, ja Aadolf oli käsittänyt koko asian. Svenonius

vetäytyi taapäin hänet nähtyänsä, pyöveli keskeytti työnsä ja loi,

samoinkuin kaikki muutkin sisälläolijat, hämmästyneen katseensa

nuorukaiseen...

-- Mitä ... mitä ... mitä te täältä tahdotte?... Kuinka te olette tänne

tullut?

Nuo sanat pyörivät kuulumattomina Svenoniuksen huulilla, ja välähdys

hänen pienissä mustissa silmissään ilmaisi, että yllätys oli nopeasti

haihtumassa ja pyhä vihastus saamassa hänessä vallan.

Mutta muutamalla nopealla harppauksella nuori Skytte astui pyövelin

eteen, työnsi tämän syrjään ja puristi samalla hetkellä syliinsä Ellin,

joka mykkänä ja kuolonkalpeana oli heittäytynyt hänen rintaansa

vastaan.

-- Mitä ... kuinka? lausui vihdoin Svenonius; -- mitä, sinä kadotettu

poika, sinä jumalanpilkkaaja, sinä temppelin häpäisijä, julkenetko

täälläkin, Herran pyhyydessä, osoittaa hurjapäisyyttäsi? Rohkenetko

pahantekijän käsin sekaantua lain toimintaan. Tiedä se, että me olemme

kokoontuneet tänne Jumalan ja lain yhteisessä nimessä ... ulos, ulos!

Ja Svenonius, jonka veri vielä valtavasti kuohuili sen ottelun

johdosta, jonka hän onnellisesti oli kestänyt itse Leviatanin kanssa,

meni sokeassa raivossa Aadolfin kimppuun, tarttui toisella kädellään

Elliin ja toisella Aadolfin rintapieliin.

-- Sinä kamppailet kuoleman kanssa, kurja, huusi Aadolf ja paiskasi

voimakkaalla nyrkiniskulla hyökkääjän pitkäkseen maahan.

Nuorukainen oli silmitön raivosta ... oli tullut hetki, jona hänen

povessaan kauan kytenyt tulivuori päästi laavavirrat valloilleen ja

yhtenä hillittömänä syöksynä purki ne ilmoille.

-- Ottakaa kiinni hänet! Hän on pirun riivaama! Ottakaa hänet kiinni!

kiljui Svenonius ja kimmahti ylös niinkuin haavoittunut tiikeri

hyökätäkseen uudelleen Aadolfia vastaan.

Tämä oli samassa kiskoutunut irti Ellin käsistä ja temmannut miekan

tupestaan.

Hän näki pyövelin renkineen varustautuvan, Svenoniuksen käskylle

kuuliaisena, hyökkäämään hänen päällensä ... hän näki Inkerin tointuvan

horroksistaan ja kauhistuneena tuijottavan eteensä ... hän tunsi Ellin

taas kiertävän kätensä hänen vyötäistensä ympäri ... ja ylt'ympärillään

hän kuuli kauhun tahi riemun rääkynää -- vaikeata oli erottaa, kumpaako

-- onnettomain kidutettavien joukosta, jotka yhdessä mylläkässä toisen

papin ja vanhojen, todistajina saapuvilla olevien lautamiesten kera

vetäytyivät sakastin seinävieriin. Hänen päätänsä huimasi, silmissä

musteni. Hän heilutti miekkaa. Säilä heijasti nuotiotulen punertavia

lieskoja, ja hyökkääjät vetäytyivät taapäin.

Svenonius seisoi tuokion neuvotonna; sitten hän kiiti tulipesän luo,

koppasi palavan kekäleen ja huusi:

-- Kirjoitettu on: minä hävitän sinut tulella...

Mutta hänen nostaessaan tätä peloittavaa asetta Aadolf survasi

miekkansa häntä kohti ja painoi säilänsä kärjen hänen rintaansa.

Svenonius suistui lattialle, ja hänen kanssaan vaipui leimuava asekin,

johon hän raivoissaan oli turvautunut. Tuli tarttui kuolonhorroksissa

makaavan kidutetun naisen vaatteisiin. Sakasti tuli savua täyteen...

Sanomaton sekasorto syntyi ahtaassa huoneessa. Toiset riensivät

Svenoniuksen luo, jonka veri punasi lattiaa, toiset koettivat sammuttaa

tulta ja pelastaa onnetonta vaimoa ... kidutettavaksi aiotut uhrit

törmäsivät suinpäin ovea kohti ja lähtivät juoksemaan ulos enemmän

pelästyksissään kuin karatakseen.

Aadolf, joka vielä seisoi entisellä paikalla, liikkumatta, miekka

kädessä ja Ellin käsivarsi vyötärönsä ympärillä, tunsi jonkun tarttuvan

hänen käsivarteensa. Se oli Inkeri...

-- Pian pois täältä! Pelastakaa itsenne! hän lausui.

Samassa kuului ulkoa hälinää miekkain ja kannuksien kalskahtaessa

kappelin kivilattiaa vastaan.

Ratsumiehet olivat tunkeutuneet kirkkoon.

Vanha aliupseeri oli kohta meidän jätettyämme hänet taipunut toveriensa

tuumaan, jota hänen oma utelunhalunsakin kannatti, ja miehinensä

ratsastanut kappelin luo. Perille tultuaan he olivat kuulleet sekavaa

ihmisäänten sorinaa ja kohta sen jälkeen nähneet haamujen viilettävän

ulos rikotusta ovesta.

Tuo kaikki teki upseerille selväksi, että täällä oli "vihollinen

viidakossa". Hän oli hypännyt alas hevosen selästä ja miehistöinensä

rientänyt sisään.

Kaksi ratsumiestä asettui ovelle salvatakseen pakolaisilta tien. Toiset

seurasivat päällysmiestänsä sakastiin, josta kuului sekavaa hälinää.

Aliupseeri seisahtui ovelle ja jäi tyrmistyneenä katsomaan näkyä, joka

häntä täällä kohtasi.

Aadolf kääntyi verkalleen. Nähdessään ratsumiehet, jotka seisoivat

sakastin ovella, hän heräsi jonkinlaiseen tuntoisuuteen, joka

kuitenkaan ei ollut tyyneyttä, vaan epätoivoista päättäväisyyttä. Hän

aikoi käyttää hyväkseen hämmennystä pelastaakseen Ellin ja itsensä; hän

otti tyttöä kiinni kainaloista ja oli juuri aikeessa murtautua oven

kautta ulos, kun Musta Antero, joka ratsumiesten ilmestymisestä oli

saanut uutta rohkeutta, tarttui häntä takaapäin kiinni kurkkuun ja

huusi:

-- Auttakaa! Tämä se kaiken häiriön tekijä on ... tämä se papinkin

tappoi.

Näistä sanoista selvisi sotamiehille koko häläkkä, joka elävästi

kuvastui heidän eteensä.

Eräs heistä kiiruhti Aadolfin luo ja väänsi miekan hänen kädestään.

-- Kaikki vastustus on turha, onneton herra, lausui aliupseeri tullen

hänkin Aadolfin luo. -- Saamarin pyöveli, heitä irti nuori herra ...

hän on nyt _minun_ vankini...

Aadolf näytti hetkisen aikovan aseettomanakin uudistaa yrityksensä.

Mutta vaikka hän olikin ylenmäärin kiihoittuneessa mielentilassa,

täytyi hänen nähdessään vastustajien paljouden huomata, että se olisi

hulluutta.

-- Hyvä on, sanoi hän ratsumiesten johtajalle, -- minä olen teidän

vankinne ... kohtaloni on täytetty ... toisin ei voinut käydä... Viekää

minut paikalla pois täältä! Lupaan kunniasanallani, etten yritä

karata... Mutta, jatkoi hän silmäillen synkästi ympärilleen, --

toivoakseni olette jo saaneet kylläksenne verestä tänä iltana...

Kaikissa tapauksissa...

Hän astui nopeasti pyövelin pystyttämien telineiden, tuon korda-nimellä

tunnetun kidutuskoneen luo, tarttui sen välipalkkiin ja paiskasi koko

laitoksen kumoon.

-- Olkaa huoleti, sanoi aliupseeri ja tarttui nuorukaisen käteen, --

minä vastaan siitä, että kidutusta ei enää tänä iltana jatketa.

-- Te vastaatte siitä ... hyvä on... Päästäkää minut siis heti täältä

pois... Viekää minut heti isäni luo tai mihin hyvänsä mielitte... En

tahdo olla silmänräpäystäkään täällä enää.

-- Onneton, alkoi nyt toinen pappismies, joka tähän asti oli muiden

mukana häärinyt tunnottoman Svenoniuksen ääressä häntä vaalimassa; --

onneton, sinä olet...

-- Vaiti! keskeytti hänet Aadolf. -- Minä vähättelen sitä, elääkö tuo

katala vai onko kuollut. Teidän joutavat lorunne eivät satu

omaantuntooni. Elli, jää hyvästi... Vielä yksi ainoa sana, tyttö! Kuule

minua... Älä antaudu tuomariesi julman kidutushalun uhriksi! Älä usko

sielusi viattomuuden voivan vaimentaa ruumiisi kipuja! Älä usko Jumalan

tulevan avuksesi... Myönnä harjoittaneesi kaikkia rikoksia, jotka

hamasta Aapelin murhasta tähän päivään saakka ovat tahranneet maata ...

ja kun astut Jumalan istuimen eteen, niin vaadi häneltä tiliä siitä,

mikä sinua täällä maan päällä on kohdannut!...

-- No niin, jatkoi hän kääntyen vanhan soturin puoleen, jonka sydäntä

kauhu ja sääli yhtärintaa värähdyttelivät, -- minne aiotte minut nyt

viedä?

-- Rask, virkahti ukko surullisella äänellä, -- seuraa tätä herrarukkaa

hänen majapaikkaansa ja viivy hänen luonansa, kunnes sinulle tarkempia

käskyjä annetaan. Minä luotan kunniasanaanne, armollinen herra.

Aadolf lähti huoneesta. Vanha Rask seurasi häntä.

* * * * *

Tahdomme muutamin sanoin kertoa, mitä seurasi edelläkuvattua kohtausta.

Svenonius kannettiin sakastista tunnottomana kirkkoon, jossa vanha

aliupseeri pesi ja sitoi hänen haavansa, joka oli syvä ja

hengenvaarallinen. Aliupseeri olikin siihen toimeen mies paikallaan,

sillä monilla sotaretkillään oli hänellä ehtimiseen ollut tilaisuutta

siihen perehtyä.

Vaimoparkaa, jonka vaatteihin tuli pääsi kekäleestä, olivat liekit

pahoin runnelleet. Kataleptinen uni, johon hän kidutuksen aikana

vaipui, oli niin syvä, että hän vasta sitten, kun tuli oli sammutettu,

heräsi tuntoisuuteen. Mutta kohta hän jo, hetkisen kimakasti

huudettuaan, hengähti viimeisen kerran. Hän kuoli, maaten

kivilattialla, puupihti jalassa. Läsnäolijat pitivät hänen

kuolintapaansa ihmeenä. Hänen ennenaikainen kuolemansa, niin he

arvelivat, ei silti pelastanut häntä liekeistä, jotka hänen rikoksensa

olivat ansainneet.

Eräs lautamiehistä oli sillä välin pantu noutamaan kylästä rattaita.

Niiden saavuttua joukkue lähti kappelista. Toisille, heinällä

täytetyille rattaille pantiin haavoittunut pappi, hyvin käärittynä

viltteihin; toisilla vietiin kordassa kidutettu nainen, joka oli

ruhjottu kävelykyvyttömäksi, ja hänen vierellänsä puoliksi kärventyneen

eukon ruumis.

Kolme syytettyä oli, kuten edellä mainittiin, hämmennyksen aikana

paennut. Niistä löydettiin toisena päivänä kaksi läheisistä metsistä,

otettiin kiinni ja vietiin takaisin käräjävankilaan. Kolmatta

etsittiin, vaikka turhaan, mutta pitkän ajan kuluttua löydettiin hänen

ruumiinsa rannikolta onkalosta, jonne hän oli kuollut nälkään.

Svenoniuksen virkatoveri otti osakseen vaikean tehtävän ilmoittaa

laamanni Skyttelle, mitä kappelissa oli tapahtunut. Päivän työstä

väsyneenä oli tuomarivanhus aikaa sitten käynyt levolle. Pastori

päästettiin kumminkin sisään.

Kun hän nyt surullisella äänellä ilmaisi, että suuri onnettomuus oli

tapahtunut ja pitkällä johdannolla koetti valmistella laamannia kovan

iskun varalle, asettui tämä istualleen sänkyyn ja keskeytti hänet

kouristuksentapaisella kiivaudella:

-- Pian, mies! Ei mitään verukkeita! Poikani on kai taas hyvänkin työn

tehnyt... Muutamalla sanalla: mitä on tapahtunut?

Pappi kertoi... Laamanni Juhana kuunteli, kalpeana, mykkänä,

liikkumattomana...

Ja kun pappi oli kertonut kaikki, uskalsi hän puheensa päättimeksi

lisätä:

-- Armollinen herra! Sydäntänne varmaan kirvelee, mutta älkää sentään

antako surun saada itsessänne valtaa.

-- Suu kiinni! ärähti laamanni; -- minä vastaan itse tunteistani.

Menkää matkaanne! Minä tahdon olla yksin... Oi, lisäsi hän itsekseen,

-- minä en tahdo lisätä kiveä kuormaan... Jos Jumala on hänet hylännyt,

niin _minä_, hänen isänsä, en sitä voi...

Kun pappi kumarsi lähteäkseen, jatkoi laamanni kylmästi, nousten

vuoteeltaan ja alkaen pukeutua:

-- Ei, jääkää tänne! Te seuraatte minua Svenoniuksen luo? Mihin te

hänet panitte?

-- Hänen huoneeseensa tänne käräjätaloon.

Laamanni pukeutui nopeasti ja lähti papin seurassa Svenoniuksen

kamariin. Nähtyään, että tämä sai tarpeellista hoitoa, ja lähetettyänsä

heti noutamaan Tukholmasta lääkäriä kutsutti hän luoksensa Askelinin

viranhoitajan ja käski viipymättä ryhtyä toimenpiteisiin Aadolfin

viemiseksi jo samana päivänä Tukholman kruununvankilaan. Saatuansa

vankeinhoitopäällikölle menevän kirjeen lähti nimismiehen apulainen

toimittamaan käskyä.

Aadolfilta saapui kohta sen jälkeen sana, jossa hän tiedusteli, saisiko

hän tavata isäänsä, ennenkuin hänet jätettäisiin oikeuden käsiin.

Laamanni vastasi kieltävästi.

Mutta samana yönä matkusti vanha Skyttekin pääkaupunkiin jätettyään

tuomarintoimensa toistaiseksi vanhemmalle läsnäolevista Tukholman

lakimiehistä.

Tämän matkan tarkoituksena oli esittää asianomaisille pojan tapaus niin

edullisessa valossa kuin suinkin. Laamanni Skytte tahtoi saada heidät

vakuutetuksi siitä, että Aadolf ei ollut täydessä järjessään ... sehän

oli hänen oma, järkkymätön uskonsa.

Seuraavana päivänä tuli Aadolfin ystävä Eerikki käräjiin ja oli

tutkinnossa läsnä. Kordassa kidutettu nainen peruutti ensin oikeuden

edessä tunnustuksensa, mutta kun hänet uhattiin jättää uudestaan

"pehmitettäväksi", tunnusti hän itsensä syylliseksi kaikkeen. Inkeri,

Elli ja toiset kielsivät yhä edelleen. Pyöveli sai niinmuodoin käskyn

laittaa uudestaan kidutuskalut kuntoon, ja illansuussa vietiin syytetyt

vielä kerran kappeliin.

Sitä ennen Eerikki oli käynyt heidän luonansa käräjävankilassa ja kauan

aikaa puhutellut Inkeriä ja Elliä. Hän ilmoitti heille salaa, että

hänellä oli aikomus lähettää heidän puolestaan Svean Hovioikeudelle

puolustuskirjoitus ja muutoinkin koettaa persoonallisesti vaikuttaa

heidän hyväkseen vallanpitäjäin luona Tukholmassa. Mutta näiden

ilahduttavien sanojen ohella hän hartaasti kehoitti heitä mieluummin

ottamaan päällensä kaikki, mitä mielettömät inkvisiittorit vaativat,

kuin antautumaan kidutukseen, jota kuitenkin jatkettaisiin siksi,

kunnes heikko liha oli antanut perään tuskille.

-- Tunnustakaa tuomioistuimen edessä! sanoi hän. -- Tämä tunnustus

voidaan tehdä tyhjäksi minun laatimallani kirjallisella selityksellä,

jossa ilmoitetaan, että tunnustus on väärä ja kiduttamisen uhalla

kiristetty ja jossa on teidän allekirjoituksenne.

Eerikin kehoituksista huolimatta eivät Inkeri ja Elli suostuneet

tälläkään keinoin pelastamaan itseänsä kidutuksesta. Mutta kun he taas

olivat pyövelin käsissä, ja Inkeri näki hennon, kuolonkalpean

tyttärensä kiinnitettynä kordaan valmiina hinattavaksi ylös, silloin

lannistui hänen mielensä... Eerikki seisoi hänen vieressään ja uudisti

kehoituksensa ... ja Inkeri lupasi tunnustaa, jos Elli säästettäisiin

tuskista.

Elli hinattiin alas... Inkeri tunnusti itsensä syylliseksi, mutta ääni,

jolla se tapahtui, ilmaisi kolkkoa toivottomuutta, ylpeätä katkeruutta,

jolla särkynyt sankarisydän tunnustaa itsensä kohtalon voittamaksi.

Tämä tunnustus koski kuitenkin vain häntä itseään, ei hänen tytärtään.

Mutta kun inkvisiittorit taas kääntyivät jälkimmäisen puoleen, niin

Elli, joka pelkäsi tulevansa erotetuksi äidistään, taipui siihen

epämääräiseen tunnustukseen, että jos äiti oli jonkin rikoksen tehnyt,

niin oli hänkin siihen osallinen.

Emme tahdo kuvata sitä taistelua, jota käytiin äidin ja tyttären

välillä, taistelua, jonka päämääränä oli koettaa pelastaa toinen tai

sitten yhdessä tuhoutua.

Useimmat syytetyistä seurasivat Inkerin esimerkkiä ja tunnustivat

pakosta itsensä syypäiksi. Kaksi vain uskalsi antautua kidutettavaksi,

mutta ei kumpikaan kestänyt. Kun heitä oli ruhjottu kordassa ja vielä

päälliseksi uhattu puupihdillä ja kiilalla, tunnustivat he olevansa

noitia ja hornassa-kävijöitä.

Niinmuodoin saattoi seuraavan päivän tutkinta päättyä siihen, että

syytetyt "vapaasti ja avonaisesti", niinkuin pöytäkirjoissa sanottiin,

tunnustivat rikoksensa.

Kun tuomari ja lautakunta olivat muutaman tunnin neuvotelleet

keskenänsä, julistettiin "syyllisiksi todistetuista" tuomio.

Kaikki syytetyt, jotka oli alkujaan merkitty pastori Svenoniuksen

listaan, tuomittiin jumalattomien pahojentekojensa tähden mestattaviksi

ja roviolla poltettaviksi.

Useiden todistajiksi haastettujen lasten katsottiin samaten ansainneen

suuremman tahi pienemmän rangaistuksen. Vanhemmat tuomittiin

kujanjuoksuun toveriensa välissä, toiset saamaan vitsaa asehuoneessa ja

nuoremmat yhden vuoden aikana joka sunnuntai seisomaan vitsa kädessä

erityisellä paikalla kirkossa.

Julistetut tuomiot alistettiin Svean Hovioikeuden tutkittaviksi.

Siksi, kunnes päätös sieltä ehtisi saapua, oli vangit säilytettävä

kruunun vankiloissa.

Seuraavana päivänä Inkeri ja Elli vietiin takaisin Tukholman

linnanvankilaan. Täällä kävi Eerikki heidän luonansa kuten ennenkin ja

antoi heidän allekirjoitettavakseen ennen mainitun selityksen, jonka

hän luovutti Svean Hovioikeudelle lisättyään siihen selostuksen

omakohtaisista havainnoistaan noitatutkintojen aikana.

Se verraten siisti ja terveellinen kammio, johon Aadolf oli teljetty,

oli erityisesti tarkoitettu yhteiskunnan parempiosaisia varten -- sillä

lainkäyttö teki siinä, niinkuin monessa muussakin suhteessa, eron

ylhäisten ja alhaisten välillä -- ja oli lähellä sitä koppia, missä

äiti ja tytär odottivat kohtalonsa ratkaisua. Aadolfia syytettiin

raskaimman laatuisesta "valtiorikoksesta": käräjä- ja kirkkorauhan

rikkomisesta ynnä murhayrityksestä. Laamannin yritys saada syytös

lievennetyksi raukesi tyhjiin, kun lääkäri oli ilmoittanut nuorukaisen

olevan aivan täydessä järjessään. Valtaneuvos Pentti käytti tosin

vaikutusvaltaansa nuorukaisen auttamiseksi, mutta teki sen veltosti

ja enemmän näön vuoksi: hän ei halunnut joutua mihinkään

kiitollisuudenvelkaan poliittisille vastustajilleen ja oli muuten

harmissaan koko jutusta. Kenties oli hänen suunnitelmiensa mukaistakin

olla toistaiseksi ryhtymättä mihinkään toimenpiteisiin Aadolfin

pelastamiseksi, kunnes se salaliitto, jonka johtaja hän oli, oli

päässyt onnellisesti päämääräänsä ja antanut vallan hänen ja hänen

ystäviensä käsiin. Tämän ratkaisevan tapauksen toimeenpanemishetki

läheni päivä päivältä.