XV.

Aadolf Skytte Tukholmassa.

Kun Aadolf Skytte pikaisesti maskustettuaan saapui Tukholmaan, niin hän

ensi työkseen lähti kuninkaalliseen linnaan, joka avarain muuriensa

sisään sulki ei ainoastaan sen, mitä maassa oli ylevintä, vaan myöskin

kehnointa ja enimmin halveksittua, sen langenneita ja rikoksellisia

jäseniä.

Kruununvankila oli, merkillistä kyllä, aivan kuninkaallisen perheen

huoneiden alla. Mutta mahtavat kiviseinät ja paksut trossipermannot

erottivat toki vallan, korkeuden ja loiston rikollisuudesta, pimeydestä

ja epätoivosta; vankien huokaukset ja kahleiden kalina eivät häirinneet

yläpuolella olevia, eikä juhlapitojen hälinä tahi soiton sävelet

myöskään keskeyttäneet noiden raukkojen synkkiä tuumailuja, niiden,

jotka venyivät maanalaisissa komeroissaan, joidenka ristikkoikkunat

olivat linnankaivannon vedenpinnan tasalla.

Aadolf riensi avaran palatsin linnanpihaan, missä tiesi vankilan

olevan, ja toivoi saavansa nähdä Ellin ja Inkerin, jotka vähää ennen

häntä lienevät saapuneet surulliseen määräpaikkaansa.

Mutta se toivo ei toteutunut; raskaat rautaovet olivat jo teljetyt

heidän jälkeensä. Aadolf kysäsi vanhalta vanginvartijalta, joka

avainkimppu vyöllään asteli alaansa linnanpihalla, oliko kaksi

noituudesta syytettyä naista äsken saapunut. Vanginvartija silmäili

oudoksuen nuorta ritarismiestä, kysymys kun näet lausuttiin jotenkin

kiivaasti, mutta vastasi, että kaksi naista, toinen vanha toinen nuori,

todellakin hiljattain oli uskottu hänen valppautensa huostaan, ja että

hän mukana olleelta vahdilta oli kuullut heidän olevan noitia, jotka

olivat tehneet paljon tuhoa kotiseudullaan.

Aadolf kysyi vielä, missä heidän vankikammionsa sijaitsi.

Vanginvartija, jonka mielestä nuori herra oli aivan tavattoman utelias,

osotti sormellansa pimeään käytävään ja vastasi:

-- Tuolla perinnä vasemmalla.

-- Mihinkä aikaan päivällä niitä lasketaan ulos raittiiseen ilmaan? oli

Aadolfin kolmas kysymys.

-- Hm, vastasi vanginvartija, -- niille vangeille, joita jalo herra

kyselee, ei ole oikeastaan määrättykään mitään aikaa, milloinka he

saavat lähteä ulos tuulettelemaan; he saavat tietysti lähteä, silloin

kun muutkin vangit lähtevät: se on edellä puolisten, jolloin heitä

muutamia erällään lasketaan tuohon aituukseen.

Näihin tietoihin oli Aadolfin tyytyminen. Hän päätti palata seuraavana

päivänä aamupuolella linnanpihaan ja toivoi silloin paremmin

onnistuvansa.

Sittenkun nuori Skytte oli hankkinut itsellensä asunnon -- kaksi

pienehköä huonetta Götkadun varrella olevassa talossa, jonka isännän

luona hän Tukholmassa käydessään tavallisesti majaili -- lähti hän

setänsä, valtakunnan-neuvos Pentin luo.

Tämän ja Aadolfin välinen suhde oli paljoa läheisempi kuin Aadolfin

suhde isäänsä. Herra Pentti oli aina kadehtinut herra Juhanan onnea,

kun tällä oli poika; herra Pentti olisi kovin hartaasti toivonut

itsellensä sitä onnea, ei niin paljon sen vuoksi, että hän olisi nähnyt

polvilukunsa jatkuvan, kuin erästä toista tarkotusta varten. Herra

Pentti oli, kuten tiedämme, laajalle tähtäävä nero, joka valtiollisilta

toimiltansa joutessansa antoi kynttilänsä valon loistaa tutkimusalan

pimeimpiinkin sokkeloihin ja hautoi mielessänsä mitä rohkeimpia

suunnitelmia koko ihmiskunnan uudestisyntymisestä. Älköön kukaan

luulko, että hänen tutkimuksensa ja havaintonsa rajoittuivat ainoastaan

kielitieteeseen ja sen semmoisiin halpoihin tiedonaloihin! Ei

ollenkaan! Teologiian, filosofiian ja politiikan vaikeimmat kysymykset

olivat hänellä aivan selvillä; taivaan ja maan välillä ei ollut mitään,

jota hänen filosofiiansa ei olisi ainoastaan haaveksinut, vaan vieläpä

käsittänyt, perinpohjin oivaltanut ja järjestelmäksikin sovittanut.

Älköön meitä siis ihmetyttäkö, että hän niinikään oli laatinut

täydellisen, pykäleihin asianmukaisesti jaetun kasvatusjärjestelmän,

joka alkoi siitä, jolloin pojalle (tytöt eivät kuuluneet järjestelmään)

tavallisesti puhkeaa ensimäinen hammas, ja päättyi siihen, jolloin

hänen on liittyminen osalliseksi yhteiskunnalliseen elämään.

Tätä järjestelmää, jota hän erityisistä syistä ei tohtinut tuoda

julkisuuteen hyödyksi ihmiskunnalle, olisi hän toki salaa tahtonut

sovelluttaa omaan omintakeiseen taimeen varmana siitä, että tämä,

sellaisen viisauden viljavoittamana, varttuisi koko maanpiirin

pimittäväksi puuksi.

Tiedämme nyt, miksi herra Pentti niin hartaasti oli toivonut itsellensä

poikaa; tiedämme myös, että tutkimaton sallimus oli kieltänyt häneltä

tämän lahjan, epäilemättä suureksi vahingoksi koko ihmiskunnalle. Sitä

suuremmalla lempeydellä oli hän sen vuoksi kohdellut veljensä poikaa,

mutta kun hän näki, että veli Juhanan uskonnolliset mielipiteet

kerrassaan estivät häntä koettelemasta kasvatusjärjestelmäänsä

Aadolfiin, täytyi hänen tyytyä salassa vaikuttamaan tämän henkiseen

kehitykseen. Herra Pentti se ensimäiset harhaoppiset kirjat pani nuoren

ylioppilaan käteen ja herätti hänessä halua tutkimiseen. Siitä sai

alkunsa heidän välillänsä ystävyys, ja valtakunnan-neuvos Pentin

nuorekas mieli ja eloisuutta uhkuva olento, jotka niin suuresti

erosivat laamanni Juhanan karkean jylseästä luonteesta, olivat vain

omiansa tätä keskinäistä väliä lujittamaan.

Että Aadolfin luonteessa muuten oli hyvin vähän yhteistä herra Pentin

kanssa, pitäisi lukijalla jo olla selvillä. Paitsi likeistä

sukulaisuutta yhdisti heidät toisiinsa ainoastaan se, mikä heidän

tutkimuksissaan oli yhteistä; mutta niihinkin nähden olivat he kokonaan

eri kannalla. Aadolfin tutkimusten silmämääränä oli saada järjen

vakuutusta niihin päätelmiin, jotka hänen uskonnollinen tunteensa vaati

pitämään tosina; hän suri tullessaan vastaisiin päätöksiin, ja

epäilykset himmensivät hänen onneaan. Herra Pentti sitävastoin hykersi

tyytyväisenä kämmeniänsä, kun hän oli saanut kumotuksi jotakin, jota

siihen asti oli pidetty kumoamattomana totuutena, tahi jos hänen

viisastelevalla sukkeluudellaan oli onnistunut saattamaan epävarmaksi

ja sekavaksi jotakin semmoista, jota kaikki olivat pitäneet päivän

selvänä ja perustotuudellisena asiana. Ihmetellessään omaa älykkyyttään

hän ei tullut tuntemaan sitä tyhjyyttä, jonka uskon ja vakaumuksen

puute muutoin tavallisesti tuo mukanansa.

Valtakunnan-neuvos otti Aadolfin sydämellisesti vastaan; hän oli mitä

hilpeimmällä mielellä, sillä hän oli vast'ikään saanut valmiiksi

oikeusjuttuansa koskevan hakemuskirjan (järjestyksessä yhdennentoista)

Svean Hovioikeudelle, ja oli hänen onnistunut saada se niin

mutkikkaasti kokoonpannuksi, että hän jo edeltäkäsin arvasi millaista

päänvaivaa se lainoppineille herroille saattaisi.

-- Tuhatkertaisesti tervetullut, rakas nepas! sanoi hän; -- sinä tulet

kuin jos olisit kutsuttu. Minulla on tunti aikaa pukeutuakseni,

ennenkun lähden kreivi Pietarin luo; koettakaamme tuota ikävää tehtävää

hauskuttaa mieluisalla puhelulla. Kerropa nyt ensin, mitenkä vanhempasi

ja rakas tyttäreni Signildsborgissa jaksavat; sitten kutsun tänne

Juhon, ja sillä aikaa kun hän auttelee vaatteita päälleni, pyydän sinua

lausumaan ajatuksesi niistä arveluttavista valtiollisista väitteistä,

jotka tuo hävytön englantilainen Thomas Hobbes suvaitsee lasketella

kuninkaallisen yksinvallan puolustamiseksi.

Lausuessaan tätä valtakunnan-neuvos vilkasi tutkivasti silkkisukkiinsa

ja kenkiinsä...

Aadolf antoi Marian kirjeen. Hän otaksui tytön siinä viitanneen siihen

tapaukseen, joka oli karkottanut hänet kotoa. Mutta katsottuansa läpi

kirjeen herra Pentti heitti sen kirjoituspöydälleen ja lausui:

-- Minä mielihyväkseni huomaan, että hän on terve ja viihtyy

toistaiseksi hyvin maaseudulla. Muutoin vaan tavallista lorua. No niin,

poikaseni, käydään sitte käsiksi Hobbesiin, jahka ensin kutsun sisään

Juhon...

Herra Pentti oli juuri aikeessa soittaa kamaripalvelijansa sisään, kun

Aadolf esti sen ja pyysi saada kahdenkeskisesti puhutella setäänsä.

-- Kautta Jupiterin! lausui valtakunnan-neuvos ja ravisti tapansa

mukaan käheröittyä peruukkiaan. -- Näyttää ihan siltä, kuin olisi

sinulla hyvinkin tärkeitä puheltavia. Olkoon menneeksi, minä kuuntelen,

mutta puhu pian!

Aadolf kertoi nyt hyvin lyhykäisesti, että hän oli riitaantunut isänsä

kanssa sen johdosta, että he olivat erimieltä kahden noituudesta

syytetyn naisen vangitsemisesta, ja että tämä epäsopu oli mennyt niin

pitkälle, että Aadolfin täytyi lähteä pois Signildsborgista.

-- Veli Juhana on kaltaisensa, sanoi valtakunnan-neuvos, kun Aadolf

lopetti kertomuksensa, -- rehellinen ja oiva mies, siitä ei

puhettakaan, mutta hiukan ahdasmielinen ja ajan ennakkoluuloihin

taipuva. Se oli ikävä kohta, Aadolf kulta, mutta kyllä kaiketi veli

Juhanan kiukku kerran lauhtuu, ja siihen asti saat sinä koettaa

asettaa elämäsi täällä Tukholmassa niin auttavalle kannalle kuin

suinkin. Mutta palatakseni jälleen ystäväämme Thomas Hobbesiin, jatkoi

valtakunnan-neuvos, asettuen peilin eteen, -- niin oletan että jo olet

lukenut hänen _Elementa philosoficansa_, ja tahtoisin mielelläni kuulla

mitä sinä arvelet hänen...

-- Ah, parahin setäni, minä en todellakaan nyt halua puhella moisista

asioista. Tulin pyytämään, että te hankkisitte minulle jotakin

yhteiskunnallista asemaani vastaavaa tointa siksi aikaa, kuin oleskelen

täällä Tukholmassa.

-- Oikein mielelläni, lausui herra Pentti katsellen pitsikalvosimiaan,

-- minä suurimmalla mielihyvällä tarjoan sinulle apuani. Sinä olet

neppaani, ja se on paras puoltolauseesi. Miksikä tahdot ruveta,

poikaseni?

-- Minä otan vastaan minkä sopivan viran hyvänsä, jonka tarjootte

minulle, ja jota kykenen hoitamaan.

-- Sinä olet neppaani, sanon vieläkin kerran, ja kykenet niin muodoin

täyttämään mimmoisen viran hyvänsä. Mutta vähään sinä et saa tyytyä, et

halpaan kirjurinpaikkaan virastoissa etkä alhaisempaan virkaan

sotaväessä. Et, et, sinä olet oikeutettu vaatimaan paljo, ja minä kyllä

saatan kohtuulliset vaatimuksesi täytetyiksi... Hyvä on, lisäsi

valtakunnan-neuvos itsekseen ja otti hyppysellisen kultaisesta

rasiastaan, -- tästä saattaa taas sukeutua pikkuinen virkistävä kina

herrain valtakunnanholhojain ... minä vaadin pojalle paljo, ja kun sen

hyväksyvät, vaadin yhä enemmän ... ja kun toistamiseen antavat perään,

olen heitä harmistuneena sättivä ja vaativa yhä enemmän. Kautta

Jupiterin! lystiä ajometsästystä ... kunnes tulee hetki, jona _heillä_

ei ole mitään ja _minulla_ kaikki jaeltavana.

Tämä ajatus tuntui herra Pentistä niin hupaiselta, että hän päätti

panna sen täytäntöön. Että Aadolfin täytyisi sen kautta kauan odottaa,

ennenkun hän pääsisi hyödylliseen ja hauskaan toimeen, jäi sedältä

huomioon ottamatta. Kumminkin hän vielä toistamiseen vakuutti

hankkivansa niinpian kuin suinkin Aadolfille kunniallisen toimen

valtion palveluksessa. Sittenkun hän vielä oli kysellyt neppaaltansa

yhtä ja toista, hänen asuntoansa ja toimeentuloansa koskevia seikkoja,

luvannut saattaa hänet hoviin ja antanut hänelle sen hyvän neuvon, että

hän käyttäisi aikansa vakaviin opinnoihin sekä hupaiseen seurusteluun

nuorten samanikäisten miesten parissa, soitti hän kamaripalvelijan

luokseen ja ryhtyi tämän avustamana niin innokkaasti pukeutumaan, että

Aadolf katsoi läsnäolonsa tarpeettomaksi ja lähti pois.

Ennenkun Aadolf seuraavana aamuna lähti linnaan, oli hän huolellisesti

pukeutunut, koska luuli varmaksi, että hän kävellessään linnanpihalla

kohtaisi useita tuttuja hovilaisten joukosta sekä kaartin upseereista,

joiden kasarmi oli linnanmuurien sisässä. Niin kävikin: häntä

piiritettiin, häntä onniteltiin sen johdosta, että hän vihdoinkin oli

tullut huomaamaan, kuinka paljoa mukavampi oli olla pääkaupungissa kuin

maaseudulla, ja vaadittiin häntä ottamaan osaa lukuisiin iloisiin

kemuihin, joita oli määrä viettää sinä ja vielä seuraavana päivänä.

Toverien kanssa puhellessaan Aadolf osotti niin suurta hajamielisyyttä,

että nämä siitä saivat aihetta leikkisiin kokkapuheisiin. Hän pysytteli

vankien aituuksen läheisyydessä ja loi tuhkatiheään katseensa

ristikkorautojen läpi niihin kovaonnisiin, jotka, enimmäkseen kahleilla

ja jalkaraudoilla varustettuina, astuskelivat aituuksen sisässä

vanginvartijain valvonnan alaisina, tahi istuskelivat penkeillä pitkin

seinustaa, nauttien heille suodun lyhyen ajan valosta ja raittiista

ilmasta. Aadolf näki kalpeita kasvoja, joilla kaikki surun ja

epätoivon, julmuuden ja paatumuksen vivahdukset kuvastuivat; mutta

niitä raukkoja, joiden tähden hän oli tullut sinne, ei näkynyt, vaikka

hän koko aamupuolen uskollisesti odotti, toivoen heitä näkevänsä. Mutta

kun rautaovi viimeisen vangin mentyä sulettiin, kun aituus tyhjeni sekä

vahtiparaati soittokuntansa jälessä ja pertuskasotamiehiä riviensä

välissä marssi poikki linnanpihan sijoittuaksensa linnan suurten

portaiden edustalle, lähti Aadolf apein mielin palatsista ja palasi

yksinäiseen asuntoonsa.

Seuraavana aamuna kävi Aadolf taas setänsä luona ja toivoi saavansa

pitemmältä puhua hänen kanssaan. Hänen aikomuksensa oli koettaa

herättää herra Pentissä osanottoa Inkeriä ja Elliä kohtaan ja saada

hänet käyttämään vaikutusvoimaansa heidän hyväkseen.

Herra Pentti oli äsken noussut makuulta, kun Aadolfin ilmoitettiin

tulleen. Nuori Skytte saatettiin makuuhuoneeseen, jossa hänen setänsä

paraikaa luki kirjettä.

-- Kauniita uutisia! huudahti valtakunnan-neuvos Aadolfia vastaan

kohta, kun tämä näyttäytyi ovessa. -- Sinäpä oikea juupeli olet! Isäsi

kirjoittaa tässä pitkän epistolan tavalliseen kaavaansa, oikean

valitusvirren, josta en ole voinut lukea kuin puolet, mutta siitäkin on

jo kylliksi. Sinä olet käyttäynyt tyhmästi, poikaseni, hiivatin

tyhmästi, ja jos joudut koko maailman pilkattavaksi, niin on syy sinun

omasi. Piruako sinulla on ollut noitien kanssa tekemistä? Veli Juhana

vakuuttaa ihan todesta takaa, että lemmenjuoma on pilannut pääsi ja

että olet pannut toimeen kotonasi aika mellakoita. Sinä olet hukassa,

ystäväiseni; huomenna on tämä skandaali ihan varmaan koko Tukholman

tiedossa; taikauskoiset säälivät sinua, ennakkoluulottomat nauravat

sinulle.

-- Siitä minä viis veisaan, Aadolf vastasi, -- säälikööt tyhmät ja

naurakoot sydämettömät. Juletkoon vaan yksikään julkisesti loukata

minua, niin on minussa miestä antamaan ojennusta. On sentään hyvä,

ettei teidän valistunut mielipiteenne minun suhteeni ole entisestään

muuttunut, setä...

-- Siinä erehdyt, lausui valtakunnan-neuvos Pentti terävästi; --

tuhansia kevytmielisiä kujeitasi minä en lukisi sinulle miksikään,

mutta minä en koskaan anna anteeksi tyhmyyttä, joka tekee Skytten nimen

naurettavaksi.

-- Minä toivon mielipiteenne muuttuvan, kunhan kerron mitkä syyt

aiheuttivat menettelyni.

-- Parasta kun et kerrokaan! Minä tiedän kaikki mitä sinä tahdot sanoa

... vaan jätä se nyt! Tuhottomasti rakastunut johonkin Canidiaan,

puoskariakkaan, joka ei ole tehnyt muuta, kuin iätpäivät laastaroinut

talonpoikien paisekkeita ja lukenut loihtuja sairaiden sikojen yli!...

Hyi perhana! Ja mokoman naisen tähden saattaa aikaan ikävyyksiä ja

meteleitä, suututtaa isäukkonsa silmittömäksi ja sotkea sekaisin maat

ja taivaat! Ellen totta tosiaan olisi setäsi, niin nauraisin oikein

sydämestäni houkkamaisuudellesi, mutta nyt minua suututtaa, sillä siitä

pääsee juoru kulkemaan kautta koko Tukholman.

-- Te siis paheksitte sitä, kun minä koetin estää tyttöraukan

häpeällistä rääkkäämistä ... kun tahdon pelastaa viattomia, joiden

henki on vaarassa ennakkoluulojen johdosta, joita te halveksitte yhtä

syvästi kuin minäkin?

-- Niin tosiaankin, ja minun täytyy sanoa se suoraan, että paheksin

sitä mitä ankarimmin. Joka lähtee sotaan vallitsevia ennakkoluuloja

vastaan, saa kalliisti maksaa yrityksensä.

-- En olisi luullut kuulevani moista teiltä, setä hyvä. Pelonko tähden

siis pitäisi tukahuttaa oikeuden ja totuuden tuntonsa?

-- Jos vastaisin siihen myöntäen, niin on varmaa, ettet voisi olla

siunailematta ja päivittelemättä rakkaan setäsi pelkuruutta,

sydämettömyyttä ja niin edespäin. Välttääkseni sitä tahdon senvuoksi

lausua vain sen toivomuksen, että sinusta, kun mielesi ajan pitkään

talttuu, vielä on varttuva mies, yhtä viisas ja ymmärtäväinen kuin kuka

muu tahansa. -- Sinä, poikaseni, jatkoi hän, -- olet valettu samaan

kaavaan kuin isäsi. Sinä olet oikeudenkiihkoilija ja turhantarkka

omantunnon-noudattaja, aivan kuin hänkin, ainoa ero on vain

kasvatuksessanne ja mielipiteissänne. Hänen mielipiteensä ovat hänen

aikansa ja asemansa mukaiset. Siksi ja ainoastaan siksi seisoo hän

varmalla perustuksella. Jos sinäkin mielit saada vakavaa jalansijaa,

täytyy sinun oppia sovittelemaan ja välittelemään. Hyveen-esikuvat ovat

sietämättömiä olioita, ja kaikista vähimmin siedettyjä kun ovat nuoria.

Ne eivät ole ihmisiä; ne ovat tahdon koneistoja, jotka näykkivät meitä

toisia, kun eivät pysty musertamaan meitä. Hiisi vieköön, tokihan sinä

lienet muutakin kuin vaan joku määrä filosoofisten arvostelmain

määräilemää omaatuntoa. Etkö sinä ollenkaan osaa olla kevytmielinen ja

antaa asiain mennä menojaan? Typerät siveyden saarnaajat eivät vielä

ole hoksanneet sitä, että kevytmielisyydettä on mahdoton ihmisen

saavuttaa elämänviisautta. Sitäpaitsi niin onhan itse mestarisi

Descarteskin omantunnon-välittelijä. Eikö hän _Principia_-kirjansa

lopussa sano juuri alistuvansa "katoolilaisen kirkon valtiaisuuden" ja

"viisaampien ymmärryksen" johdettavaksi? Sinä tahdot pelastaa kaksi

ihmishenkeä. Varsin hyvä. Mutta sekö on pahempi, että joitakuita naisia

poltetaan roviolla hurskaan tietämättömyyden vuoksi, kuin että miehiä

tuhat määrin teurastetaan tappotantereella jumalattoman kunnianhimon

uhreina? Jälkimäistä seikkaa ei sinun käy parantaminen; ja edellistäkin

saat pitää hyvänä. Sinä et ole kasvanut skytteläisen sukupuun

päivänpuoleisella rinteellä, kuten minä; mutta silti ei suinkaan liene

välttämätöntä, että sinun tulisi olla sellainen jukurapää, joka asettuu

otsallaan vastustamaan eteenpäin kiitäviä ajan epäjumalaisvaunuja.

Sinä edistät paremmin asiatasi, jos asetut katsojain joukkoon ja

laskettelet lisäksi pientä pilaa epäjumalasta. Sinulta puuttuu vielä

elämänviisautta, ystäväiseni.

-- Ja toivon etten tule sitä koskaan saavuttamaan, ellei se voi

tapahtua muuten, kuin panemalla alttiiksi sen, mikä ihmisluonnossa on

jalointa. Ei, setä hyvä, toiveenne eivät tule koskaan täyttymään; minä

en koskaan ole muuttuva kunniantuntoa ja periaatteita puuttuvaksi,

kylmäksi, harkitsevaksi, pelkääväksi ja matelevaksi raukaksi...

-- Kah, kah ... heti jo tulena ja liekkinä! jupisi valtakunnan-neuvos

Pentti; -- ja siinä ne kuultiin nuo peljätyt mahtisanatkin!... Mutta

sanohan, poikaseni, mikä sinä tahdot olla miehiäsi?

-- Se mikä olen: rehellinen mies.

-- Hyvä, hyvä, Mutta tiedätkö mitä rehellisen miehen on odotettavissa,

jos hän nousee ajan turhuutta ja ennakkoluuloja vastaan?

-- Marttyyrikruunuako tarkotatte?

-- Narrinkaapua!

-- Minä olen kuullut tarpeeksi, sanoi Aadolf ja sieppasi lakkinsa; --

ja koska en vielä ole saavuttanut tarpeeksi elämänviisautta ollakseni

lausumatta epäsuosiollista arvostelua kestä hyvänsä, joka on sitä

ansainnut, niin täytyy minun teille sanoa, että käsityksenne elämästä

ovat minusta halveksittavia.

-- Ai, siinä koetit satuttaa omaantuntooni ja tehdä kerrassaan lopun

hyvästä tuulestani, sanoi valtakunnan-neuvos Pentti. -- Mutta se ei

sinulle onnistunut, poikaseni.

Ja Pentti herra alkoi lausuilemaan Horatiosta:

_Lenit albescens animos capillus_ [vanhuus lieventää mielenkiivauden]

j.n.e.

-- Hyvästi, hullupää! huusi hän poistuvan nuorukaisen jälkeen. -- Minä

en odota että tulisit pyytämään minulta anteeksi, ennenkun olen tehnyt

sinut valtion virkamieheksi.

Mutta Aadolf lähti setänsä talosta sillä varmalla aikomuksella, ettei

hän ikänä astuisi jalallaan sinne takasin.

Niinkuin herra Pentti oli ennustanut, että Aadolfin seikkailu pian

tulisi pääkaupungissa tietyksi, niin tapahtuikin. Sen sai Aadolf kokea

jo seuraavana päivänä, kun hän toivossa nähdä Elliä taas tuli

linnanpihaan. Hän oli tuskin astunut linnanportista sisään, ennenkun

hänen vastaansa kajahti naurunpuuska ja joukko sinne kokoontuneita

nuoria herroja iski katseensa häneen, lasketellen yhä edelleen

pilojansa.

-- Hän tuli kuin tulikin: minä voitin vedon, huudahti muuan.

-- Hyvät herrat, virkkoi toinen, -- meidän täytyy saada nähdä noita,

että jokainen meistä uskoisi tenhojuoman vaikuttavan, ilman että pari

kaunista silmää on sen tehoa lisäämässä.

-- Kaikista merkillisintä on, että hän taitaa olla vanha akka, ruma

kuin paholaisen isoäiti, tokasi kolmas.

-- Millaistahan olisi nähdä hellyyden kohtaus heidän välillään,

huudahti neljäs, jonka sukkeluuden kuultua kaikki taas purskahtivat

nauramaan.

Nuori Skytte ei voinut hillitä kiukkuaan, olletikin kun hän tuossa

iloisessa joukossa näki monta aivan tuntematonta henkilöä, joille

tällaista pilanteon oikeutta ei voitu myöntää senkään vapauden nojalla,

joka on lähempien ystävien kesken sallittua. Hän astui joukon eteen ja

vaati kiivaasti selitystä.

-- Mitä te meistä tahdotte? vastasi vanhin joukosta, -- Onko

aikomuksenne kieltää meitä nauramasta? Sepähän olisi pirua! Ei, nuori

mies, tehkää niinkuin sanon ja menkää h----tiin!

Näin puhui eversti Steinberg, kuningatar Kristiinan entinen suosikki,

raakuudestaan ja riitaisuudestaan yleisesti tunnettu mies.

-- Puheenne ei ole läheskään ritarismiehen arvolle soveliasta, mutta

niinkuin puhutte, niin teitä kohdeltakoonkin, lausui Aadolf Skytte

harmista punastuen, ja läppäsi miekkansa kahvalla everstiä suuta

vasten.

Siitä syntyi yleinen hälinä. Steinberg tahtoi heti vetää miekan, mutta

muutamat joukosta pidättivät häntä siitä.

-- Sehän on kuninkaallisen hovirauhan rikkomista! huusi joku.

-- Ulos, ulos! huusivat toiset, -- täällä ei ole lupa miekkoja mitellä.

Asia on sovittava toisessa paikassa!

Steinberg raivosi, mutta häneen tartuttiin kiinni käsivarsiin, ja

joukko lähti linnanpihalta, eikä koko mellakkaa huomanneet muut, kuin

vahtiapitävät sotamiehet ja pari vanginvartijaa.

Koko liuta lähti ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta Norrbron yli

Björencloun palatsin takaiseen aukioimeen puistoon.

Puistikon portit sulettiin.

-- Hyvät herrat, sanoi sen jälkeen eräs nuori kreivi Horn, -- ennenkun

ryhdymme enempiin toimenpiteisiin, on asiasta ensin annettava selitys,

ja kun minua ei ole pyydetty tekemään sitä kaikkien nimessä, niin teen

sen omassa nimessäni. Minä ilmoitan siis puolestani mielipiteeni

olevan, että vapaaherra Skytte oli velvoitettu vaatimaan meiltä

selitystä ja että eversti Steinberg aatelismiehenä on käyttäytynyt

kelvottomasti.

-- Me yhdymme siihen, huusivat kaikki paitsi Steinberg.

-- Hyvä on, lausui Aadolf Skytte, -- minun mielestäni on solvaus tämän

tunnustuksen kautta täydellisesti peruutettu, enkä minä muuta hyvitystä

vaadi.

-- Vaan minä en ole tyytyväinen mokomaan asian ratkaisuun, kiljui

Steinberg. -- Tuo poikanulikka on loukannut minua henkeen ja vereen

asti, ja toisen meistä täytyy jäädä paikalle.

-- Jos välttämättömästi tahdotte tapella, vastasi Aadolf, -- niin

tahdon ilmoittaa, etten nytkään aio osottaa teihin miekkani kärellä,

vaan kahvalla.

-- Oikein! huusivat kaikki yhdestä suusta, ja heidän yksimielisyytensä

todisti, ettei yksikään läsnäolijoista Steinbergiä myötätuntoisin

silmin katsellut, Ikäistensä piiristä karkotettuna tämä mies liittyi,

kuten Catilina muinoin, nuorempaan polveen, jonka tepposiin ja

huvituksiin hän otti osaa ikäänsä nähden jokseenkin arvottomalla

tavalla; mutta kun hänellä ei ollut nimeksikään vasta mainitun

roomalaisen taitoa hurmata ja viehättää, niin eivät hänen nuorten

seurustelutoveriensa tunteet häntä kohtaan olleet muuta kuin huonosti

salattua halveksimista.

Yhä enemmän noista sanoista tuimistuneena paljasti Steinberg miekkansa

ja huusi:

-- Vetäkää heti miekka, tahi lyön kuoliaaksi teidät, hävytön

poikanulikka, senkin räätälin jälkeläinen, noita-akan naurettava

ihastelija! Vetäkää, sanon minä...

Mutta aikeessaan pysyen irrotti Aadolf miekkansa kannikkeesta

paljastamatta terää. Hän otti tupesta kiinni, ojensi miekankahvan

Steinbergiä kohti ja kävi tavalliseen miekkailuasentoon.

Tämä uhka, joka Steinbergin kiukun kuohutti ihan ylimmilleen, oli sitä

vaarallisempaa, kun Steinberg oli tunnettu taitavaksi miekkailijaksi ja

ahkeraksi kaksintaistelijaksi.

-- Vetäkää miekka, muutoin olette hukassa! huusivat useat varottaen

Aadolfia, sill'aikaa kuin Steinberg tuokion oli kahdenvaiheella,

hillitsisikö hän kiukkunsa vai hyökkäisikö hän häpeäksensä siten

varustetun vastustajan kimppuun.

Mutta kun nuori Skytte ei ollut varotuksista tietääkseenkään, kävi

Steinberg raivoisasti hänen kimppuunsa, Aadolf torjui monta iskua ja

kun hänen vastustajansa uudestaan huonolla menestyksellä karkasi häntä

vastaan, löi hän miekankahvalla tätä toistamiseen kasvoihin.

Katsojat olivat tervehtimäisillään tätä onnistunutta, mutta vaarallista

liikettä bravoo-huudolla, kun Steinberg uudelleen teki hyökkäyksen ja

haavoitti Aadolfia vatsaan. Nuorukainen horjahti ja kaatui niiden

syliin, jotka olivat rientäneet tukemaan häntä.

Eräs saapuvilla olijoista riensi lähimpään välskärintupaan hankkimaan

haavoittuneelle apua, ja toiset sillä aikaa päästelivät auki hänen

vaatteensa ja kokivat ehkäistä verenjuoksua.

Sitomataitoon perehtymättöminä ei se luultenkaan olisi heiltä

onnistunut, ellei muuan mies, joka tähän saakka jonkun matkan päässä

oli käyskennellyt edestakasin puutarhassa, välinpitämätönnä katsellen

taistelua, nyt olisi ehättänyt luo. Hän oli varreltansa kookas, laiha

ja vähän kumara ikäpuoli herrasmies, puettu jokseenkin karvakuluihin

vaatteihin.

-- Tehkää tilaa, pojat, sanoi hän kimeällä äänellä, joka tunki yhtä

paljon ulos suusta kuin sieramistakin, -- minä olen tällaisiin asioihin

paremmin perehtynyt kuin te, ja täysin yhtä hyvin kuin saksalaiset

välskärimme... Pyh, jatkoi hän, kun hän oli kumartunut Aadolfin yli ja

tarkastanut haavaa, -- ei tämä miekanpisto teille kuolemaksi ole, nuori

mies.

-- Kuka tuo on? kysyi muuan joukosta.

Herra, jota kysymys koski, oli näköjään tarkkakuuloinen, sillä hän

vastasi itse:

-- Nimeni on Skutenhjelm, ja tuosta vanhasta takkikulusta voitte nähdä

että olen antikvaari.

Niin sanoessaan riisui hän päältään sanotun pukimen, repäsi paidastansa

hian, josta teki siteen ja mutisi puoliääneen:

-- Siihen meni paita? Ainoa ehjä mikä minulla olikaan.

Skutenhjelm sitoi haavan nopeasti sekä taitavasti ja luki sillä välin

samalla kimeällä äänellään nuorille herroille aika nuhdesaarnan,

soimaten heidän riidanhaluaan ja tappeluintoaan.

-- Minä haluaisin nähdä kaikkien kaksintaistelijain joutuvan kuin

kärpäset omiin miekkoihinsa pyristelemään, vakuutteli hän; -- ja mitä

erittäinkin herra kreivi Steinbergiin tulee ... mutta missä lemmolla

herra kreivi on? Hän on mennyt tiehensä, luulemma... No, jääköön

minulta sitte lausumatta hartaat toivotukseni hänen menestyksekseen,

vaan sen sijaan pyydän paria herroista ottamaan tätä siipirikkoa

siivenkynkistä ja viemään hänet noita portaita ylös.

-- Minnekkä tahdotte viedä minut? kysyi Aadolf.

-- Minun huoneisiini; minä asun tuolla yläkerrassa, vastasi

Skutenhjelm.

Aadolf ei ensi alussa tahtonut suostua tämän miehen auliuden ja

myötätunnon osotukseen, koska hän tunsi hänet ainoastaan nimeltä, ja

pyysi tulla saatetuksi omaan asuntoonsa; mutta taanoin niin

tarkkakuuloinen Skutenhjelm pysyi kuurona hänen vastaväitteilleen.

Aadolf oli tämän kummallisen miehen vieraana niin kauan, kunnes tämä

saapuville haetun kirurgin avulla sai hyvin hoidetuksi ja sidotuksi

haavan, jonka jälkeen hankittiin vaunut, joilla Aadolf saatettiin

kotiinsa Götkadun varrella.

Huhu tästä kaksintaistelusta levisi pian eriskummallisilla lisillä

varustettuna läpi koko Tukholman, ja läheisesti sen kanssa yhteen

liittyi juttu tenhojuomasta ja Aadolfin rakkaudesta noita-akkaan. Koko

päivässä ei puhuttu muusta kuin nuoresta Skyttestä. Joka aamupäivä

kokoontui linnanpihaan ihmisiä suurissa joukoissa nähdäksensä

vilaukselta kuuluisia noitia, ja ylhäiset tyydyttivät uteliaisuuttaan

käymällä vankityrmässä, jossa noitia tähytä töllisteltiin ikäänkuin

metsänpetoja. Valtakunnan-neuvos Pentti oli silmitönnä vihasta ja

kirjoitti pitkiä epistoloita laamanni Juhanalle siitä pahennuksesta,

jonka tämän poika, oltuaan pari päivää pääkaupungissa, oli onnistunut

aikaansaamaan; ei paljo puuttunut, ettei herra Pentti alkanut uskoa

samaa kuin veljensäkin, että luultu lemmenjuoma oli Aadolfin pään

pilannut; ainakaan ei hänen kirjeistänsä muuta selville käynyt.

Huhu kulki muun muassa nuoren pappismiehen Eerikinkin korville,

Aadolfin ystävän, josta ennen on puhuttu tässä kertomuksessa. Hän sai

tietää Aadolfin asunnon, kiiruhti sinne ja tapasi hänen vuoteenomana

haavastansa, joka, vaikka se ei ollutkaan hengenvaarallinen, kuitenkin

pidätti häntä sairasvuoteessa.

-- Terve tulemastasi, sanoi Aadolf, ja ojensi Eerikille kätensä; -- oi,

jospa tietäisit kuinka olen halajanut sinua nähdä ja puhutella!

Aikomukseni oli käydä luonasi, kun sallimus Steinbergin miekan muodossa

pakotti minun siitä luopumaan. Istu viereeni, ystäväni, ja kuuntele

kärsivällisesti mitä sinulle kerron! Minä tiedän vallan hyvin

minkälaisia huhuja minusta on liikkeellä, mutta toivon, että sinä

ainakaan et ole paheksiva menettelyäni, et tuomitseva etkä tekevä sitä

naurunalaiseksi kun kerron mitenkä asianlaita on. Oi, kovalle tuntuu

olla sidottuna sairasvuoteeseen, kun on ympärillä pelkkiä vieraita

ihmisiä, jotka melkein pelkäävät lähestyä minua, antaaksensa minulle

tilani vaatimaa apua ... kovalle tuntuu kun kaiken tämän ohella täytyy

olla alituisessa vaivassa ja pelossa ystäväin kohtalon tähden. Jos olen

mielestäsi kalpea ja laihtunut, niin ei siihen ole syynä haava, joka

vaatii minua toimetonna olemaan... Ainoastaan äidin sydän, jatkoi

Aadolf, ottaen sängyn viereiseltä pöydältä kirjeen ja vieden sen

huulilleen, -- on kaltaisensa, mutta senkin pelko tekee minut

rauhattomaksi ja masentavia ovat sen hellät nuhteet. Siitä käsität

kuinka on virkistävää kun saan nähdä sinut?

Aadolf kertoi juurtajaksain viimeiset vaiheensa: suhteensa Inkeriin

ja Elliin ja seuraukset siitä. Ollen yhtä harrassydäminen kuin

Aadolf ja milteihän yhtä kiivas, kun hänen oikeudentuntonsa ja

myötätuntoisuutensa joutuivat kuohuksiin, syleili Eerikki ystäväänsä ja

selitti mitä innokkaimmin sanoin hyväksyvänsä hänen ajatuksensa ja

menettelytapansa, joskin tämä, kuten odottaa sopi, ei ollut vapaa

inhimillisen heikkouden vaikutuksista.

Ainoa, jota Eerikki ei hyväksynyt, oli Aadolfin viha Svenoniusta

kohtaan, joka tuli selvästi näkyviin hänen puhuessaan hengenmiehestä,

Eerikin mielestä tämä viha oli kyllä mahdollinen selittää, mutta silti

epäoikeutettu.

-- Svenonius, sanoi hän, -- on surkuteltava, mutta ansaitsee samalla

kunnioitustakin. Hän taistelee omaa etua katsomatta ja ihmisiä

pelkäämättä sen puolesta, minkä luulee oikeaksi. Kuinkahan monesta voi

sanoa samaa? Kukin pelkäämätön mies, joka elävästi ja syvästi tuntee

velvollisuutensa toimia oikean ja hyvän eteen, on maailman silmissä

kiihkoilija: hän ei voi suvaita pahuutta, vaan hänen täytyy taistella

sitä vastaan, missä hyvänsä hän sitä näkee ilmautuvan.

-- Riittää jo! lausui Aadolf kärsimättömästi. -- Sinä koetat turhaan

vähentää inhoani tuota ihmistä kohtaan, jonka sydämettömyys ja julmuus

täyttää mieleni kauhulla, jonka eläimellinen typeryys minua iljettää.

Minä olen kalliisti vannonut... Mutta olkoon jo! Puhukaamme jostakin

muusta! Minä pyydän sinua auttamaan Elliä ja hänen äitiään. Pappina

pitäisi sinun voida päästä heidän vankityrmäänsä...

-- Minä olen sitä jo ajatellut, sanoi Eerikki.

-- Sitä parempi. Mene sinne, kerro heille terveisiä minulta, ja anna

heille sitä lohdutusta, jonka uskonto ja oma sydämesi voivat tarjota!

Ja jos he jotakin tarvitsevat, mitä sääliväisyydestä on oikeutettu

heille antamaan, niin ilmoita se minulle, ja tule pian takasin ja kerro

kaikki, mitä olet nähnyt ja kokenut!

Eerikki täytti ystävänsä toivomuksen. Hänen sallittiin

vankilansaarnaajan seurassa käydä Inkerin ja Ellin luona. Nämä olivat

teljetyt samaan huoneeseen myrkynpanijain, lapsentappajain ja irstasten

naisten kanssa. Äiti ja tytär istuivat tämän saastaisen huoneen

perimmässä ja pimeimmässä sopessa; kylmät muurit estivät heitä

poistumasta kauemmaksi jumalattomien herjausten, epätoivon ja

tunnonvaivain hurjain purkausten kuuluvilta, jotka koko päivänä eivät

hetkeksikään tauonneet, tahi välttääkseen kauheata uteliaisuutta, jonka

esineenä he olivat. Sama uteliaisuus esti heitä nauttimasta sitäkään

lyhyttä hetkeä, jona vankien sallittiin liikkua ulkona raittiissa

ilmassa; vahtisotamiehet olivat turhaan kokeneet pakottaa heitä

näyttäytymään töllistelevälle ihmisjoukolle, joka kaiket aamupäivät

ympäröi aitausta, ja jonka sorina tunki heidän vankityrmänsä perille

saakka.

Nuori pappismies läheni kovaonnisia. Ellin pää lepäsi äidin sylissä;

Inkeri istui etukumarassa muuriin päin ja tuijotti lattiaan. Eerikin

astuessa heidän eteensä nosti Inkeri kasvonsa ylös ja teki

vastentahtoisen liikkeen, joka ilmaisi hänen haluavan olla rauhassa.

-- Herra pastori, sanoi hän heikolla äänellä, -- jos te olette tullut,

kuten virkaveljennekin, ainoastaan kääntämään minua tieltä, jota en

koskaan ole kulkenut, niin ei käyntinne ole minulle lohdutukseksi vaan

rasitukseksi. Minun on mahdoton katua rikosta, jota en ole tehnyt.

Mutta jos olette tullut vuodattamaan mieleeni, joka jo alkaa epäillä,

uutta luottamusta Jumalan kaitselmukseen ja kuuliaisuutta Hänen

tahdolleen, niin olette tervetullut, sillä sitä minä halajan.

Vankilansaarnaajan läsnäolo esti Eerikkiä sanomasta kaikkea, mitä hän

tahtoi.

-- Minä toivon, lausui hän puoliääneen, että luotatte minuun, kun

sanon, että olen ollut puheisilla herra Aadolf Skytten kanssa ja sen

johdosta saapunut tänne.

Kuullessansa Aadolfin nimeä mainittavan Elli katsahti ylös, ja hänen

kasvonsa kirkastuivat. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta Eerikki viittasi

häntä vaikenemaan ja lausui Inkerille, ojentaen samassa hänelle kirjan:

-- Tämä kirja on kirjoitettu lohdutukseksi ja mielen ylennykseksi

niille, jotka vankeudessa nääntyvät, sekä syyllisille että syyttömille.

Minä lahjoitan sen teille sitä varten, että se levittäisi valoa

teidänkin pimeään vankeuteenne.

Sittenkun hän oli Inkerin ja Ellin kanssa vähän aikaa puhellut ja

koettanut luoda uutta toivoa heidän sydämiinsä, lähti hän pois luvaten

tulla uudestaan.

Eerikin onnistui pian taivuttaa vankilansaarnaaja suosiollisemmaksi

heitä kohtaan ja saada aikaan sen, että Inkeri ja Elli tämän pyynnöstä

muutettiin naisten yhteisestä vankihuoneesta erityiseen kammariin,

jossa he saivat olla kahdenkesken. Niinikään onnistui hänen puhutella

vankilan vahtimestaria niin että tämä korvausta vastaan hankki heille

parempaa ruokaa, kuin mitä vangeille tavallisesti annettiin, joka ruoka

oli kovin huonoa. Tämä ynnä se lohdutus, jota hänen käyntinsä

vankiparoille tarjosi, oli kaikki mitä hän heidän hyväkseen saattoi

tehdä.

Ne päivät, jotka kuluivat, ennenkun Aadolf Skytte parani, tuntuivat

hänestä tuskallisen pitkiltä. Eerikki ja lääkäri olivat ainoat, jotka

kävivät hänen luonansa hänen yksin ollessaan.

Ilolla hän sen vuoksi tervehti hetkeä, jolloin lääkäri vihdoin salli

hänen lähteä huoneestaan. Hän riensi ulos ja käyskenteli koko päivän

pääkaupungin ympäristössä, joka jo oli alkanut pukeutua kevään ihanaan

vihervyyteen. Mutta kun hän hämärän tultua saapui kaupunkiin ja lähti

sen ahtaita katuja astelemaan, tuntui alakuloisuus taas valtaavan hänen

mielensä. Kun hän kotvan aikaa oli samoillut ympäri ilman tarkempaa

päämaalia, päätti hän suunnata askelensa asuntoansa kohden. Tultuansa

Sulkusillalle tuli häntä vastaan pitkä, kyyryvartaloinen, kaapuun

puettu haamu, joka ensin meni ohi, vaan sitten äkisti käännähtihen

takasin ja löi häntä olkapäälle.

-- Ellen erehdy niin olette te vapaaherra Aadolf Skytte, lausui kimeä

ääni hänen korvansa juuressa.

-- Herra Skutenhjelmkö? virkahti Aadolf, joka taas tunsi miehen.

-- Niin juuri. Minua ilahuttaa nähdä teidät taas jalkeilla ... mutta,

Olympon jumalat varjelkoot, kuinka onnettomalta te näytätte! Olisiko se

pieni naarmu, joka minulla oli ilo sitoa, saattanut terveessä

nuorukaisessa aikaan tuollaisen muutoksen? Se ei ole mahdollista.

Sitten sen on kaiketi tuo kuuluisa tenhojuoma...

-- Hyvä herra, keskeytti hänet Aadolf, -- vaikka olen teille

kiitollisuuden velassa, pyydän sittenkin huomauttaa, että pilanne ei

ole sukkelata eikä sopivatakaan.

-- Ho, hoo, nauroi Skutenhjelm, -- sehän sopii mainiosti kinastelun

aluksi, jota saattaa seurata uusi kaksintaistelu. Älkää päästäkö

tilaisuutta käsistänne, nuori mies! Te olette näköjään hyvin

riidanhaluinen. Jatkakaa! Antakaa minulle haaste! Minä hyväksyn sen ja

te saatte itse valita aseet. Minulla on kotona oivallinen asekokoelma,

jota omin silmin olette katsellut ... parempi kokoelma kuin millään

ruotsalaisella muinaiskalujen kerääjällä ennen minua. Valitsetteko

skyyttalaiset jouset kalanluisilla nuolilla tahi muinaisgootilaiset

kivimoukarit tahiko gallialaiset pronssimiekat? Tai kenties mieluummin

heiluttelette kolmen kyynärän pituista kaksiteräistä miekkaa, joka on

ollut joko Starkotter tahi Ramundur-jättiläisen oma, vaan jota

Stiernhielm väittää rauhalliseksi kruunausmiekaksi, jota ainoastaan

joku läähättävä airut on mukanaan raahannut? Valitkaa itse! Mutta

ellette todellakaan janoa vanhan antikvaarin verta, niin seuratkaa

häntä kotia ja osottakaa, että enemmän janoatte hänen oluttaan. Sanalla

sanoen: minä pyydän teitä yksinkertaiselle illalliselle erään kolmannen

henkilön seurassa, josta tulette pitämään.

Niin lausuen tarttui Skutenhjelm Aadolfia käsivarteen. Tämä, jota ei

haluttanut joutua seuraan, kieltäytyi ensialussa, mutta Skutenhjelm

uudisti pyyntönsä niin hyvänsävyisin sanoin, että Aadolf siihen

suostui.

-- Puhukaamme peittelemättä, jatkoi vanha antikvaari. -- Minä luulen

että liikkeellä olevat halpamaiset huhut ovat saattaneet teidät

karttamaan kaikkea seuraa. Mutta te olette alakuloinen ja tarvitsette

hauskuutta; ja kun aina mieltyy siihen henkilöön, jolle on ollut

tilaisuudessa tekemään pienen palveluksen, niin tahdon täten sanoa,

että olette majaani ja seuraani tervetullut. Ja koska olen monelta

kuullut, että minua pidettäneen hullunkurisena henkilönä, niin toivon

että teilläkin on oleva jotakin huvia minusta.

Astellessaan kaupungin läpi ja kulkiessaan Norrbron yli Björencloun

talolle, missä hän asui, Skutenhjelm jutteli hänelle kaikenmoista

kaduista ja merkillisistä taloista, joiden ohi he kulkivat, ja höysteli

näitä kaskujaan niin teeskentelemättömillä sukkeluuksilla, että Aadolf,

tietämättä miten, yhtäkkiä oli käynyt hyvälle tuulelle.

Heidän saavuttuaan Skutenhjelmin koruttomaan asuntoon, jossa kaikki oli

hyvin antikvaarista näöltään, alkaen omistajasta itsestään aina seiniä

koristaviin kalpoihin ja vanhanaikaisiin vaan erittäin mukaviin

nojatuoleihin, sytytti isäntä talikynttilän, lausui vieraansa

tervetulleeksi ja alkoi vetää esiin halkoja eräästä komerosta, jota hän

samalla käytti puuvajana sekä antikvaaristen harvinaisuuksien

säilöpaikkana.

-- Kyllähän minä voisin antaa tämän työn Kaisankin, vanhan

emännöitsijäni tehtäväksi, huomautti Skutenhjelm, -- mutta ensinnäkin

on siitä ruumiille hyvä liikunto, kun koko päivän on istunut ja

piirrellyt riimikiviä, ja toiseksi on Kaisa viime aikoina ruvennut

vähän laiskottelemaan ... mutta eihän tuo ole ihmekään, johan hän onkin

talouttani hoitanut kolmekymmentä vuotta tahi vähän neljättäkymmentä

... siitä asti kun tulin ylioppilaaksi ... niin että hän jo saakin olla

kärtyisä ja hieman laiska.

Skutenhjelm sytytti sitte halot suuressa rautauunissa, kantoi pöydän ja

kolme nojatuolia pesävalkean läheisyyteen, otti samaten esiin kaksi

piippua, joista toisen antoi vieraalleen, ja huusi omituisella

kurkkuäänellä Kaisaa.

Sieti hyvän aikaa odottaa ennenkun Kaisa suvaitsi isäntänsä kutsua

noudattaa. Vihdoin tuli näkyviin pullakka, siistipukuinen eukko, jonka

kasvoissa kärtyisyys, hyväsydämisyys ja kunnianarvokkuus omituisella

tavalla kuvautuivat.

Niiattuaan Aadolfille kääntyi hän isäntänsä puoleen seuraavalla

kysymyksellä:

-- No, mitä heillä nyt taas olisi asiaa, herra antikvaari?

-- Laitapa illallisateria kolmelle hengelle! käski Skutenhjelm ja

sytytti piippunsa.

-- _Kolmelle_ hengelle? ihmetteli eukko. -- Ohhoh, kuinka isosti herra

antikvaari nyt tahtoisivat laitattaa! Mutta mistäpä antikvaari ottaa

yhden lautasen? Tietäväthän he, ettei heillä ole muuta kuin kaksi:

-- Vaiti, Kaisa! Sinähän ilmaiset valtiotalouteni syvimpiä

salaisuuksia.

-- Koko maailma saakoon kernaasti tietää, kuinka antikvaari hoitaa

talouttaan, sillä sitä ei voida puolustaa. Kyllä he ostelevat satojen

taalarien edestä vanhaa joutavaa kivenromua ja rautapalasia ja muuta

sellaista, mutta kun pitäisi saada muutaman pennin maksava

savilautanen, niin sitä ei ole vara ostaa.

-- Vaiti, sanon minä!... Ja anna minulle lainaksi puuttuva talrikki!

-- No, voihan tuon yhden talrikin saada minulta lainaksi, mutta ruoka?

-- Ruuan me tietysti syömme: sehän on selvää.

-- Niin kyllä, mutta ensinnä minun kait pitänee hankkia sitä, ja koska

antikvaari tänä iltana aikoo elää isommasti, niin eivät tavalliset

laitokset riittäne.

-- So! Älä kursaile siinä eukko, vaan latele pöytään mitä sinulla

on!... Suokaa anteeksi, jatkoi Skutenhjelm Aadolfille, -- meillä on

vaan tavallista iltaruokaa, jota parhainkaan mielikuvitus ei voisi

sanoa liian herkulliseksi. Teillä on edessänne vanhapoika, joka itse on

vähään tyytyväinen, vaan vaatii vieraaltaan paljon suvaitsevaisuutta...

Kaisa, minä sanon sinulle, latele pöytään mitä sinulla on, ja jos

huomaat varastostasi jotakin puuttuvan, niin tuolla on rahakukkaro

ikkunalla.

-- Kyllähän rahakukkaro on ikkunalla, vaan antikvaari eivät kenties

muista, että se on tyhjä. Antikvaari antoivat viimeiset kolme taalaria

vanhalle sotamiehelle, joka päivällä kävi täällä kerjuulla. Häpeä on

olla niin tuhlaavainen...

-- Vaiti, Kaisa, se ei kuulu sinuun. Huomenna saan neljännespalkkioni,

ja silloin on kukkaro taas täysi. Peijakkaan taloushuolet! Miksi ei

ihminen voi elää niinkuin liljat kedolla, jotka eivät kehrää...

-- Kyllä eivät antikvaarikaan kehrää, siinä he ainakin ovat liljan

kaltainen, eivätkä he myös kokoo riiheen ... siinä he ovat linnun

kaltainen. No, jatkoi eukko, -- kyllähän minä parastani koetan, ja

ellei siitä tule hyvä, niin on se antikvaarin oma syy.

Kaisan kattaessa pöytää saapui Skutenhjelmin toinen vieras. Tämä oli

vanha, jalon ja kunnianarvoisan näköinen mies, jolla oli korkea otsa ja

suuret silmät, joista loisti neroa ja iloisuutta. Aadolf tunsi hänet

heti: se oli Ruotsin kansan suosikki, ylistetty runoilija, Yrjö

Stiernhielm.

**

Skutenhjelm riensi ystäväänsä vastaan, joka samalla oli hänen

esimiehensä muinaisesinekollegiossa, ja pudisti hänen kättänsä. Näiden

kahden herran oli tapana säännöllisesti kaksi kertaa viikossa syödä

yhdessä illallisateria vuorotellen toistensa luona. Tällä kertaa oli

viimeksimainitun vuoro olla isäntänä. Ruokalajit olivat aina samat,

mutta iloisuus joka kerralla uusi.

Kun Skutenhjelm oli esitellyt Aadolfin ystävälleen ja Aadolf syvällä

kumarruksella esiintuonut kunnioituksensa, pukeutui Stiernhielm vanhaan

yönuttuun ja otti Skutenhjelmin kädestä entisen piippunsa, istuutui

nojatuoliin ja nosti jalat arinakivelle.

-- No, Skutenhjelm, sanoi runoilija iloisesti, -- oletko jo saanut

valmiiksi tieteellisen väitöskirjasi merkillisestä vaskikypärästä, joka

löydettiin Oxenstjernan kellarin pohjalta?

-- Olen, vastasi puhuteltu, -- minulla on nyt väitöskirja valmiina, ja

toivoakseni olen saanut täydellisesti näytetyksi toteen, että löytökalu

on kuin onkin vaskikaudelta polveutuva kypäri ja siis vanhempi kuin

Odenin tulo maahan. Sinä olet tuima epäilijä, Stiernhielm, mutta tällä

kertaa et sinä pitkällekään pääse. Minä esiinnyn tieteen täysissä

varusteissa, Herodotokselta, Diodorokselta ja monilta muilta saamillani

aseilla. Katsokaa tätä, jatkoi hän ja otti seinältä kypäräksi

luulemansa esineen, jota hän näytti Aadolfille, -- kuka näkevä ihminen

voi väittää, ettei tämä ole ollut soturin päänkoristeena?

Aadolf tarkasteli kalua ja huomautti, että jos se on ollut kypäri, niin

sen muinaisella kantajalla on pitänyt olla kummallisenmuotoinen pää.

-- Sitä minä en kielläkään, vaan näytän päinvastoin toteen teoksessani,

että hyperborealaisilla eli muinaisilla pohjanperäläisillä on ollut

käytännössä sama tapa kuin nykyjään vielä monilla länsimaisilla

intiaaniheimokunnilla on: että he laudanpalasilla ovat litistäneet

vastasyntyneiden lastensa pääkallot ja siten antaneet niille

kummallisen muodon. Kuhmuista näkyy, että kypäri on suojannut herraansa

monissa sotakarkeloissa, missä iskuja on runsaasti sadellut, ja siellä

täällä syvennyksissä säilyneestä noesta käy ilmi, että kypäri muiden

aseiden joukossa oli koristamassa lavaa, jolla soturin hengetön ruumis

poltettiin, ja sitten yhdessä hänen tuhkauurnansa kanssa haudattiin

maahan. Sitä todistaa lisäksi sekin seikka, että minä kypärän vierestä

löysin rikotun saviastian palasia. No, Stiernhielm, tahdotko kuulla

todisteluni ruokaa odotellessamme?

-- En, en, minä olen jo puoleksi vakuutettu, ja väitöskirjan saan kyllä

aikanaan kuulla muinaisesinekollegiossa. Mutta anna tänne tuo

kallisarvoinen muinaisjäännös, että saan silmäillä sitä tarkemmin!...

Katsotaanpa! Mitä varten siinä on tämä reikä? Voitko sinä sen selittää?

-- Siinä on ollut ennen nasta, johon kypäränkoriste on kiinnitetty,

selitti Skutenhjelm.

-- Mutta mitä tämä on? jatkoi Stiernhielm ja pisti sormensa reikään,

josta hän kaivoi esiin pienen kokoonkäärityn paperiliuskan; -- löytö,

kautta Jupiterin, merkillinen löytö, joka todistaa pohjanperäläisten

vaskikaudella käyttäneen lumppupaperia!

-- Anna tänne! sanoi Skutenhjelm innoissaan ja tempaisi paperin

ystävänsä kädestä; -- hm, mm, mm, tämä käy yli kaiken ymmärryksen.

Katsotaanpa, ehkä siihen on riimuja kirjoitettu ... riimuja? Ei!... Hm!

-- Lue ääneen! sanoi Stiernhielm.

-- Hm, mm, mm, murisi Skutenhjelm silmäillessään kirjoitusta, jolloin

hänen pitkä nenänsä Aadolfin mielestä näytti käyvän vielä pitemmäksi.

-- No, virkahti Stiernhielm, -- mitä merkittäviä tietoja sinä tuosta

löydöstä saat?

-- Hm, sinä olet kaltaisesi, Yrjö, jupisi Skutenhjelm katsahtaen

hämillänsä Aadolfiin ja vilkaisten terävästi Stiernhielmiin, joka

samassa purskahti nauruun.

Aadolf ymmärsi nyt, että Skutenhjelmistä oli tehty jotakin pilaa, jonka

hän heti kohta huomasikin todeksi.

-- Kuulkaa itse ja päättäkää, miten kelvottomasti minua on kohdeltu,

sanoi Skutenhjelm. -- Tässä paperissa on: "_Että tämä vaskikapine on

kuulunut äitivainajani kyökkikaluihin sekä yhdessä saviastian sirujen

kanssa haudattiin kellarini pohjaan sitä varten, että herra antikvaari

Skutenhjelm saisi tilaisuuden kirjoittaa tieteellisen väitöskirjan,

todistaa Gabriel Tuurenpoika Oxenstjerna. Läsnäollut todistaja: Yrjö

Stiernhielm_."

-- Minähän löin vetoa kanssasi, että saisin sinut petetyksi! sanoi

Stiernhielm nauraen, niin että oli nikahtua. -- Vieläkö tahdot lyödä

veikkaa kanssani samasta asiasta?

Aadolf ei voinut olla nauramatta, ja Skutenhjelm itsekin unohti

nopeasti suuttumuksensa; hän heittäytyi sohvalle ja nauroi oikein

sydämensä pohjasta.

Sitten hän koppasi viattoman kupariastian, aukaisi oven ja oli juuri

heittämäisillään sen eteiseen, kun Kaisa tuli häntä vastaan

ruokatarjotin käsissä.

-- Mitä he nyt aikovat tehdä? sanoi hän. -- No ihmettä, joko nyt

viskaatte ulos tuon kypärän, josta aamusella sanoitte, ettette myisi

sitä sadastakaan talarista? Antakaa se ennemmin minulle, minä myyn sen

vaskisepälle.

-- Mitä sinulla on tarjottavana? kysyi Stiernhielm, --

saksanvehnäleipää, munia, kinkkua, olutta ... onpa se mainiota!

Ja maitoa! Sehän on oivallista, Kaisa.

-- Te näette nyt, sanoi Skutenhjelm Aadolfille, kun oli käyty pöydän

ääreen, -- mitä minulla on tarjottavana, mutta jos tahdotte tehdä

mielikseni, niin seuratkaa Stiernhielmin esimerkkiä, sillä hän pitää

hyvänänsä kaikkea ja syö kuin oikea taalainmies. Hei kuule,

Stiernhielm, sanoi hän tälle, joka jo oli syventynyt tarkastelemaan

lähemmin sianlihaa, -- satuin juuri muistamaan vanhan sanaharkkasi

Terseruksen kanssa. [Aadolfille:] Olette kai kuullut puhuttavan siitä?

Terserus hyvänä teologina väitti, että hepreankieli on kaikista

kielistä vanhin, mutta Stiernhielm todisti tunnetulla tavallaan, että

ruotsinkieli on vanhin ja että sitä puhuttiin jo paratiisissa. Nimi

_Aadam_ merkitsee, että ensimmäinen ihminen luotiin tomusta [tomusta =

ruotsiksi _av damm_], ja nimi _Eeva_ johtuu siitä, että Aatami

ihmeissään huudahti: _he, vad_! [_he, vad_ äännetään: _hee va'_;

suomeksi = mitä!], kun hän herättyään näki kaikkien meidän kantaäidin

vieressään. Mitä pidätte selityksestä? Eikö se ole sattuva?

-- Minä olen kuullut, vastasi Aadolf, -- että se ainakin kuulijoihin

vaikutti sen, mitä herra Stiernhielm oli tarkoittanut. Kuningatar

Kristiina, hovi, professorit ja kaikki ylioppilaat lienevät yksin suin

nauraneet ja Terserus hämmästyneenä mykistynyt.

-- Aivan varmaan... Mutta ettekö sitten usko Stiernhielmin

tarkoittaneen totta? kysyi Skutenhjelm.

-- Itse asiassa, sanoi Aadolf ja katsahti empivästi Stiernhielmiin, joka

ääneti ja totisena viilteli sianlihaa, -- minä en tiedä mitä uskoa.

Minua melkein epäilyttää...

-- Vai epäilyttää? puuttui Skutenhjelm puheeseen; -- ei, kyllä hän oli

ihan tosissaan, siitä saatte olla varma! Kuule, Stiernhielm, toisti

antikvaari, joka ottamalla sanotun jutun puheeksi tahtoi hänelle

vähäisen kostaa, -- joko olet saanut pohdituksi, missä paratiisin

paikka oli? Vai vieläkö olet epätietoinen, valitako Fitja, Danderyd vai

Loudden? [Kaikki paikkoja lähellä Tukholmaa. Suom.]

-- Vastaa sinä toiseen kysymykseen, -- mahtoikohan paratiisissa olla

riimukiviä?

-- Riimukiviäkö? Ho hoo! Riimukiviä uuden uutukaisessa maailmassa!

-- Tai kivikirveitä tai vaskikypäriä?... Ei, ystäväiseni, niitä ei

siellä liene ollut, ja millaistahan naamaa sinä olisit näyttänyt

paratiisissa, jos Herramme olisi sijoittanut sinut sinne Aatamin

aikoina. Mitä te, vapaaherra Skytte, arvelette? Eiköhän ystävämme, kun

hän ei olisi löytänyt muinaisjäännöksiä, olisi harmissaan mennyt

hirttäytymään hyvän ja pahan tiedon puuhun? Paha vain, ettei niin

käynyt! Moinen hedelmä kielletyssä puussa olisi peloittanut pois

Eevankin. Siitä näkee, kuinka paljon pahaa voi seurata siitä, että

ihmiset eivät ajallaan hirtä itseään.

-- Sallitaanko minunkin nyt tehdä herra Stiernhielmille kysymys! sanoi

Aadolf, kun antikvaari ensin oli päästänyt uuden naurunpuuskan

ilmoille.

-- Kernaasti, vastasi Stiernhielm.

-- Minä olen utelias tietämään, mikä teidän todellinen mielipiteenne

ruotsin- ja hepreankielen iästä on. Minä en oikein usko, että te, herra

Stiernhielm, olisitte vakavin mielin lausunut tuon äskeisen väitteen,

niinkuin isäntämme vakuuttaa.

-- Tiedättekö, mitkä ovat viisaitten miesten mielilauseet? kysäisi

Stiernhielm vastaan.

-- En.

-- Toinen on _Dulce est sapere_ [suloista on juoda viisauden

lähteestä], toinen _Dulce est disipere in loco_ [suloista on laskea

leikkiä otollisella ajalla]. Kumpaako lausetta minä silloin noudatin,

on ja pysyy vastakin kysymyksenä, josta ne, joilla ei ole muuta

mietittävää, halusta kiistelkööt.

Kun tähän leikilliseen tapaan oli pakinoitu siksi, kunnes

yksinkertainen illallinen oli päättynyt ja aterioitsijat asettuneet

puoliympyrään sammuvan takkavalkean ääreen, ryhdyttiin vuorostaan

puhumaan nuoren Skytten suhteesta Elliin. Stiernhielm otti niin

hellävaroen asian puheeksi, että Aadolf ollenkaan loukkaantumatta hänen

kysymyksistään tunsi tyydytystä saadessaan vastata ja kertoa tälle

ilonsa huimuudessakin kunnioitusta ansaitsevalle miehelle kaikki, mikä

hänen mieltänsä painoi.

-- Hyvä on, kunnon ystävä, sanoi Stiernhielm ja puristi Aadolfin kättä,

kun tämä oli puheensa lopettanut, -- te olette menetellyt jalon

nuorukaisen tavoin. Mutta rohkea täytyy olla! Kulkekaa pystyssä päin

houkkioiden edessä ja odottakaa tyynesti, mitä tuleva aika myötänsä

tuo!... Uskotteko, että minutkin on jo tahdottu tehdä noidaksi, eikä

vähempää kuin kaksi kertaa. Asia tapahtui ollessani professorina

Tartossa. Minä tutkin luonnontieteitä ja olin hankkinut itselleni

moninaisia yleisölle tuntemattomia instrumentteja, niiden joukossa

aurinkolasin ja suurennuslasin. Aurinkolasilla sytytin vallattoman

leikkisällä päällä ollessani liiviläiseltä talonpojalta parran tuleen.

Ukko pelästyi niin kovin, että vaivalla saimme hänet estetyksi

vetämästä minua oikeuteen noituudesta. Toisen kerran jouduin

samanlaisen kepposen tähden vielä pahempaan pulaan. Minulla oli

virkatoverina eräs lakitieteen professori Virginius, peräti hiljainen

mies, jolle lystikseni tein tuon tuostakin pieniä kepposia. Virginius

oli saanut päähänsä, että minulla oli _spiritus_, ja pyysi kiihkeästi

nähdä sitä. Kun hän herkeämättä kiusasi minua pyytämisellään, päätin

tehdä hänelle kepposen. "Sinä saat nähdä sen", sanoin, "jos tulet

luokseni tänä iltana; mutta sinun täytyy tehdä juhlallinen vaitiolon

vala". Vala tehtiin, ja minulla oli kaikki valmiina, kun mies tuli.

Olin pannut erään hyvin tavallisen pikku hyönteisen suurennuslasini

alle, ja sanoin, että siinä se nyt on se spiritus. Kim Virginius näki

kuusijalkaisen kömpyröivän hirviön, meni hän kalpeaksi ja vetäytyi

hämmästyneenä taapäin. Parin päivän kuluttua tiesi koko Tartto, että

Virginius oli nähnyt kummituksen, jota minä kutsuin spirituksekseni;

huolimatta vaitiolon lupauksestaan oli professoriraukka siitä, mitä hän

oli nähnyt tai luullut nähneensä, kielitellyt vaimolleen, jonka vallan

alaisena hän oli, ja rouva kertoi sen vuorostaan juorusiskoilleen.

Seurauksena oli, että minut haastettiin lautakunnan eteen, johon kuului

jumaluusoppineita ja lakimiehiä, eikä auttanut muu kuin näyttää, miten

kaikki oli tapahtunut, ja sitten tehdä uusi uskontunnustus

osoittaakseni puhdasoppisuuttani...

-- Ja te voitte tehdä tuon uskontunnustuksen hyvällä omallatunnolla?

lausui Aadolf.

-- Miksikä en, sanoi Stiernhielm totisena, -- minä olen harras

luterilainen; muuten en olisi sitä tehnyt.

Täten jatkui puhe, milloin vakavana, milloin leikkisänä, kunnes puoliyö

yllätti. Silloin Stiernhielm nousi ja vähäinen iltaseura hajautui.

Aadolf suostui ilolla näiden kahden herran pyyntöön ottaa tästälähin

heidän kekkereihinsä osaa, sillä näiden nerokasten, jalojen miesten

seurassa vietetyt hetket olivat virkistäneet häntä.

Mutta pahaksi onneksi ei kauan kestänyt, ennenkuin Stiernhielm ja

Skutenhjelm kutsuttiin Tukholmasta pois, edellinen erään hallintoasian

tähden, jälkimmäinen tutkimaan, selittämään ja kuvaamaan De la Gardien

tiluksilla Länsigöötanmaalla tavattuja merkillisiä muinaisjätteitä.

Erottuansa heistä Aadolf harvoin poistui asunnostaan, eikä hänen

luonansa käynyt muita kuin Eerikki, joka tuontuostakin toi hänelle

tietoja Inkeristä ja Ellistä. Suruksensa Eerikki huomasi, että hänen

ystävänsä päivä päivältä kävi yhä synkemmäksi; hän koetti parhaansa

mukaan tuota alakuloisuutta haihduttaa, mutta hänen voimansa eivät

siihen riittäneet.

Näin kului huhtikuu nuoren Skytten yhä oleskellessa Tukholmassa.

Viimeisessä tänä aikana kirjoittamistaan kirjeistä äiti kertoi hänelle

uutisen naapuritalosta, Sjövikistä. Rouva Agnes Drake oli erään hänen

palvelukseensa jääneen isänsä entisen uskotun palvelijan sekä parin

kolmen muun mies- ja naispalvelijan seurassa lähtenyt matkalle

etelämaihin toivoen heikon terveytensä siellä korjautuvan. Hän aikoi

kulkea maitse Skoonen rannikolle ja Juutinrauman poikki Tanskan kautta

Reinin seuduille. Vielä kerrottiin kirjeessä, että herra Kustaa Drake,

niin pian kuin hän saisi tärkeät taloudelliset asiat järjestetyksi,

matkustaisi vaimonsa jäljestä ja viettäisi hänen kanssansa kesän

ulkomailla. Sen oli vapaaherratar kuullut herra Kustaa Drakelta

itseltään, joka nykyisin harva se päivä kävi Signildsborgissa.

Vanloo oli niinikään yht'aikaa Agneksen kanssa lähtenyt matkalle

Etelä-Ruotsiin.

Kohta sen jälkeen Aadolf sai eräänä iltana Eerikin kautta tietää, että

käräjät, joissa juttu noidiksi luultuja naisia vastaan tulisi esille,

olivat alkaneet, ja että Inkeri ja Elli samana päivänä oli ruunun

kyydillä saatettu sinne. Tästä tiedon saatuaan Aadolf heti kutsui

luokseen isäntänsä, maksoi hänelle velkansa ja määräsi, että hänen

hevosensa oli aamunkoitteessa oltava satuloituna.

Seuraavana aamuna varhain Aadolf ratsasti Skanstullista ulos ja lähti

ajamaan Signildsborgiin, jonka läheisyydessä, neljännespenikulman

päässä, kihlakunnan käräjätalo sijaitsi.