XIV.

Tapahtumat kehittyvät.

Olemme maininneet, että herra Kustaa Draken Sjövik-niminen maatila oli

ainoastaan parin peninkulman päässä pääkaupungista. Vanloo saattoi niin

muodoin vaikeuksitta oleskella vuoroin kummassakin paikassa, miten

hankkeensa milloinkin vaativat hänen läsnäoloaan toisessa tai toisessa

paikassa.

Hänen komeasti sisustetussa talossaan Norrmalmin torin lähellä

vierailivat ehtimiseen sen ajan etevimmät valtiomiehet, ja koska hän

seurusteli kaikenkarvaisten miesten kanssa, niin ei kauan viipynyt,

ennenkuin valtiollisten ryhmien keskinäinen suhde oli hänellä selvillä.

Että oli olemassa liitto, johtajanaan valtakunnan-neuvos Pentti Skytte

ja tarkoituksenaan asettaa kuninkaan setä, herttua Aadolf Juhana

valtakunnan holhohallitukseen, sen moni aavisti. Herra Pentin

oveluudesta huolimatta ei hänen suhteensa herttuaan ja useampiin

herttuan tunnettuihin puoluelaisiin jäänyt vakoilevilta silmiltä aivan

huomaamatta, etenkin kun herttua itse ei osannut olla tarpeeksi varova.

Mutta todistuksia, joiden nojalla hallitus olisi voinut julkisesti

nousta tätä liittoa vastaan, ei ollut nimeksikään, ja herra Pentti,

joka heti hoksasi, että häntä vastaan oli herännyt epäluuloja, ei

kuitenkaan joutunut neuvottomaksi. Hän pysyi tyynenä virkakumppaniensa

epäluuloisesti silmäillessä häneen, ja piti ivansekaisella hymyilyllä

neuvospöydässä puheen, jossa hän kehotti pitämään tarkasti herttuan

hankkeita silmällä. Hän tiesi vallan hyvin, ettei hän moisilla puheilla

voinut pettää hallitusta, eikä hävittää niitä epäluuloja, jotka kerran

olivat hänen suhteensa heränneet, mutta hän arveli huoleti voivansa

tätä ilvepeliä pitää omaksi huvikseen, koska päteviä todistuksia hänen

syyllisyydestään puuttui ja epäilijäin oli ollut mahdoton saada täyttä

selvyyttä hänen ja hänen puolueensa aikeista.

Saattaakseen tämän vaarallisen miehen vahingontekoon kykenemättömäksi

ennenkun valtakunnan säädyt ehtivät kokoontua, hallitus päätti jollakin

kunniallisella tekosyyllä toimittaa hänet pois pääkaupungista. Herra

Pentti sai eräänä päivänä tietää, että oli aikomuksena nimittää hänet

Wismarin oikeusistuimen presidentiksi. Hän riensi kiireimmiten

pyytämään itseänsä vapaaksi tästä luottamustoimesta, mutta De la Gardie

ojensi hänelle valtakirjan, lausumalla monta imartelevaa sanaa, jonka

ohessa hän vakuutti, että tarvittiin niin tarmokas mies kuin

valtakunnan-neuvos Skytte oli kaiken sen sekasorron ja epäjärjestyksen

poistamiseen, jota mainittuun tuomioistuimeen oli päässyt juurtumaan,

ja kehotti samalla Skytteä heti ryhtymään toimeensa.

Mutta herra Penttiä ei ollut niin helppo saada poistumaan. Ensi alussa

äkillinen sairaus esti häntä lähtemästä pääkaupungista, ja kun hänen

vilkas luonteensa pian kyllästyi valesairaana olemiseen, oli hänellä

muita syitä, jotka valitettavasti vaativat häntä jäämään Tukholmaan ja

jättämään sekavan Wismarin oikeusistuimen toistaiseksi oman onnensa

nojaan.

Että herra Pentti halukkaammin lähtisi matkalle niin hallitus nimitti

hänet nyt Ruotsin lähettilääksi Saksaan. Tämähän oli kunniakas virka,

ja herra Pentti kiitti, mutta huomautti samalla, että toimi arvoonsa

nähden vaati suurempaa palkkaa, kuin määrätty oli. Hän ei tahtonut

moiseen tärkeäarvoiseen toimeen ryhtyä, ennenkuin tiesi kaikella

ulkonaisella kunnialla voivansa sen täyttää. Hallitus tuota pikaa

lisäsi palkkaa ja kehotti toistamiseen herra Penttiä lähtemään. Herra

Pentti lupasi, mutta jäi pääkaupunkiin.

Kun vielä muutamia viikkoja kului eikä herra Pentin valmistukset matkaa

varten olleet sen pitemmälle edistyneet, kuin että hän hoviräätäliltä

oli tilannut lämpimän matkaturkin, niin hallitus tuskaantui

viivyttelemiseen, kehotti kolmannen kerran häntä kiiruusti lähtemään ja

ilmoitti samalla ... aina vaan kiihottaakseen hänen matkailuhaluaan ...

että hänet muiden toimiensa ohella oli nimitetty Inkerinmaan

laamanniksi. Herra Pentti lausui sulimmat kiitokset, lupasi niinpian

kuin mahdollista lähteä matkaan ja -- jäi pääkaupunkiin.

Kun hallitus vielä muutamia viikkoja odotettuaan neljännen kerran

käski hänen lähteä, tiedusteli hän hallitukselta, eikö muka hänen

oikeuksiinsa tahi velvollisuuksiinsa lähettiläänä Saksassa kuulunut

Ruotsin sopimusten hierominen Lüneburgin, Holsteinin y.m. kanssa, ja

pyysi seikkaperäisiä ohjeita siinä suhteessa. Joku aika kului ennenkun

hallitus ehti tämän kysymyksen ratkaista ja se uudisti viidennen kerran

kehotuksensa.

Mutta nyt valtakunnan-neuvos Pentti ilmoitti, että hän sill'aikaa oli

takertunut tärkeään oikeusasiaan, joka välttämättä vaati hänen

läsnäoloaan Tukholmassa; puheensa vahvistukseksi jätti hän

hallitukselle suuren asiakirjakäärön. Kysymyksessä oli todellakin niin

suuria summia, ettei hallitus voinut kieltää häntä lykkäämästä matkaa

joksikin aikaa, toivoen että asia, joka ei näyttänyt varsin sekavalta,

pian päättyisi. Mutta se toivo petti. Mitä kauemmin juttua jatkui, sitä

pahemmin hän siihen sotkeutui; herra Pentti tiesi salata asiakirjoja,

välttää kutsuja (aina tietysti pätevillä syillä) ja loppumattomiin

valittaa ja moittia tuomioita.

Koska hänen siis kuitenkin täytyi jäädä pääkaupunkiin, katsoi hän

olevansa velvoitettu käyttämään aikaa muutamien muiden kysymyksien

ratkaisemiseen. Hän esitti valtiolle jos jonkinlaisia vaatimuksia,

joihin arveli itsellään olevan oikeutta kuningatar Kristiinan ja

kuningas Kaarle Kustaan lahjoitusten johdosta. Vaikka nämä vaatimukset

olivatkin laadultaan häpeämättömiä, niin heikko hallitus näki parhaaksi

suostua niihin; hän sai omistusoikeuden useihin Munsön ja Adelsön

tiluksiin pidennetyksi, hänelle luvattiin uusia tiluksia ja sitäpaitsi

hän jollakin tekosyyllä sai 12,000 riksin lahjan valtiorahastosta ...

kaikki vaan siksi, ettei hänellä oikeudenkäynnin päätyttyä enää olisi

aihetta uusiin selkkauksiin ja viivyttelemisiin.

Mutta tuo riivattu käräjäasia ei vaan ottanut päättyäkseen.

Valtiopäivät lähenivät nopein askelin ja valtakunnan-neuvos Pentti oli

kuin olikin pääkaupungissa.

Pentti Skytten keskustelusta Kustaa Draken kanssa, tämän käydessä hänen

luonaan metsästysmajassa, lukija on saanut tietää, että Pentti Skytte

oli tullut tuttavaksi Vanloon kanssa. Hollantilaista suurmiestä ympäröi

pyhyydenloiste, joka vastustamattomasti veti herra Penttiä hänen

luokseen. Miksi olisi rikas ulkomaalainen epäsuotuisaan vuodenaikaan

valinnut Ruotsin pääkaupungin olinpaikakseen, ellei joku salainen

hanke, epäilemättä valtiollista laatua, olisi tuonut hänet sinne? Kun

valtakunnanneuvos antoi esittää itsensä Vanloolle oli hänen ensi

tärkotuksena urkkia ilmi tuo salaisuus, joka mahdollisesti voitiin

saattaa onnelliseen yhteyteen hänen omien suunnitelmiensa kanssa; mutta

seurusteltuaan jonkun aikaa Vanloon kanssa, oli hänen pakko itsellensä

tunnustaa, että jos Vanloon olostelulla Tukholmassa todella olikin

salainen valtiollinen tarkotusperä, niin hän kumminkin oli siksi tarkka

pelaaja, ettei kenenkään, yksin tarkkanäköisimmänkään, ollut

kurkistamista hänen kortteihinsa. Näiden kahden herran kesken syntyi

kumminkin jonkinlainen tuttavallinen suhde. Ellei herra Pentti

tavannutkaan sitä, mitä hän ensin Vanloossa haki, niin keksi hän sen

sijaan jotakin, mitä hän kaikkein vähimmin oli odottanut tuolta upealta

maailmanmieheltä: laajat tiedot hänen molemmissa lempiaineissaan,

filologiassa ja alkemiassa; ja tämä seikka ynnä Vanloon rikkaus ja

miellyttävä seurustelutapa ne saattoivat herra Pentinkin liittymään

hänen ihailijoittensa lukuun, niin vähän kuin hän muuten olikin taipusa

ihailemaan mitään muuta kuin omaa itseään. Vanloolla puolestaan oli

syytä suostua herra Pentin miltei tungettelevaan tuttavaksi

pyrkimiseen, havaittuansa tämän olevan lähemmässä yhteydessä Kustaa

Draken kanssa. Valtakunnan-neuvos Skytten kautta sai Vanloo vähitellen

tietää sen, mitä hän halusi Draken luonteesta, taipumuksista ja

elintavoista, ja metsästysmajan ostettuaan Vanloo tuli hänen

naapurikseen. Näin oli molemmin puolin toivottu lähentymisen

mahdollisuus hollantilaisen suurmiehen ja Sjövikin herran välillä

syntynyt.

Me tiedämme mitä tästä lähinnä seurasi. Drakessa heräsi jälleen kiihkeä

halu suuren salaisviisauden syvien syntyjen tutkimiseen; Agneksen ja

Vanloon sydämet yhdisti toisiinsa hienon hieno, muinaisten toiveitten

katkenneista säikeistä solmittu side. Agnekseen vaikutti nuoruuden

muistojen voima, Vanloota ympäröivän salaperäisyyden viettelys niin

suuresti, että hän oli kernas luulemaan Vanloon äkkinäistä ilmaumista

yliluonnolliseksi ilmestykseksi. Vanloossa paloi nuoruuden rakkaus

vienona, hillittynä liekkinä; hän oli astunut Draken taloon näkymätön

seuralainen, Kosto, takanansa; hän oli, silmäistyään Agnekseen,

kädenviitteellä käskenyt tämän seuralaisen astua kynnyksen yli; Agnes

oli pelastettava ja hänen sortajansa syöstävä hänen omien himojensa

valmistamaan hautaan.

Kustaa Drake oli ylen jännittyneessä mielentilassa. Päivät kulutti hän

mietiskelemisiin, yöt alkemistisiin tutkimuksiin. Vanloo oli joskus

niissä osallisena ja antoi kullakin kerralla niille uuden suunnan, joka

saattoi Draken uudesti toivomaan, että hän pian saisi arvoituksen

ratkaistuksi ja sen kautta perisi kaiken maailman loiston. Unettomuus,

ajatusten ponnistus sekä toivon ja pelon ainainen taistelu riuduttivat

häntä ehtimiseen, ja joka ilta seisoi hän yhä kalpeampana uunin edessä

ja näki mielikarvaudekseen nesteen rabbiinin pullossa hupenevan, sillä

joka pisara, minkä hän siitä sulattimeen kaasi, vaikutti joko hänen

suuruuteensa tahi perikatoonsa. Hän oli Vanloon avulla laatinut

tutkimuksillensa lavean yleiskaavan, kokeet pantiin tarkalleen muistiin

... sillä, oli Vanloo sanonut, -- alkemia on salaisuuden yössä kasvava

puu, jossa on monta oksaa, vaan yksi ainoa kukka; millä oksalla kukka

on, siitä on kysymys; tieteen kädellä hapuilemme oksia, toista toisensa

jälkeen, joka hukkayritykseltä varovasti peräytyen runkoon, josta oksat

haarautuvat, kunnes viimein tapaamme oikean. -- Joka päivä, joka tunti

Drake uskoi lähentyvänsä tutkimistensa määrän päätä. Hän malttoi tuskin

hetkeksikään vapautua niistä, saadaksensa levosta uusia voimia; kun

ylellistä ponnistusta seurasi velttous, niin hän väkevien juomien

kautta kiihotti hermojansa uuteen toimintaan. Vaikka hän kyllä tunsikin

sielunsa kykyjen tylsyvän, ruumiinsa voimien menehtyvän, niin hän ei

tahtonut eikä liioin voinut hillitä itseänsä urallaan. Hän oli pannut

kaikki yhdelle kortille ja jatkoi sitä menoa toivossa, ettei hänen

kohtalonsa käännekohta olisi kaukana.

Siten kuluivat talvikuukaudet vuonna 1662. Salaisuuksien uuni vaati

suuria uhreja; täyttymätön sulatin ei luotiakaan kultaa antanut, vaan

nieli sitä enemmän. Muudan alkemisti oli äskettäin tutkiellessaan

keksinyt ominaisuuksiltaan kummallisen aineen, josta huhu pian vieri

halki Euroopan niiden kaikkien tiettyviin, jotka "tieteiden tiedettä"

harjoittivat. Sitä pidettiin tehokkaimpana keinona jalostusnesteen

ainesten erottamiseksi epäjaloista metalleista. Mutta tuon merkillisen

aineen valmistustapa vaati suuria summia ja oli harvojen tuntema; siitä

maksettiin luodilta kaksi luotia kultaa. Vanloo käänsi Draken huomion

tähän aineeseen, ja vaikka talvi teki yhteyden ulkomaiden kanssa

vaikeaksi, niin sai Drake vähässä ajassa hankituksi sitä jonkunverran

itselleen Saksasta. Mutta joitakuita öitä kokeiltua oli jo kaikki

kulutettu, eikä muita tuloksia näkynyt, kuin että Sjövikin herran

rahavarat olivat huvenneet tyhjiin. Tuo salaperäinen aine on nykyään

hyvin tunnettu ja paljon huokeampi kuin silloin: se oli -- fosfori.

Edellä on osotettu, ettei Drake himoinnut kultaa sinänsä, vaan kullan

tuottamaa valtaa. Ne vallan ja suuruuden unelmat, joiden valtaan hän jo

poikana oli antautunut, seurasivat häntä nuorukaisiällä eivätkä

hälvenneet vielä sittenkään, kun hän, havahtuessaan lapsellisista

haaveistaan, alkoi huomata todellisuutta ja kaikkia hänen unelmainsa

toteutumista haittaavia esteitä. Mutta nuo esteet katkeroittivat hänen

mielensä, Niiden vihaaminen, jotka ovat sattumalta joutuneet lähemmä

sitä päämaalia, mihinkä hän pyrki, niiden ylenkatsominen, jotka

seisovat siksi alhaalla, että tuskin voivat tahi rohkenevatkaan

tavotella sitä, on luontaista irstailevan kunnianhimoiselle miehelle,

joka ei edes itselleenkään koeta todistaa harrastuksiansa oikeiksi

siveän tarkotusperän kautta. Drake sulkeutui omaan itseensä; hänen

luonnostansa synkkä mielensä kääntyi kiihkolla harrastamaan sitä

salaperäistä tiedettä, joka, kun hän sen salaisuuden perille pääsi,

yhdellä iskulla asettaisi hänet voiman templin harjalle. Mutta

sulkeutunut, hiljainen, mietiskelevä elämä, jota nämä harjoitukset

vaativat, oli ennemmin tahi myöhemmin synnyttävä aivan vastakkaisen

vaikutuksen sieluun, joka tarvitsi voimakasta ilmanvetoa, ettei se

omiin kiihkoihinsa tukahtuisi. Se ei siis ollutkaan, niinkuin hän itse

otaksui, yksistään toive helpolla pyydystää uhrattavia alkemian

Molokille, joka houkutteli häntä merirosvon veriseen ammattiin

ryhtymään, voimakkaammin veti häntä siihen hurjan, riehuvan elantotavan

kaipuu. Vastusten runollisuus se vaan tajuamatta liikkui pohjimmalla

hänen luonteessaan. Hän nautti elämästänsä ainoastaan silloin, kun hän,

sulkeuneena hiljaiseen tornikammioonsa, odotti sulattimen

oraakkelivastausta, tahi myös kun hirmumyrsky uhkasi hänelle tuhoa,

tahi kun taistelu puukoilla ja iskupiiluilla riehui mies miestä

vastaan.

Hänen kuumeinen levottomuutensa yltyi mikäli valtiollisen keikauksen

hetki läheni. Hänelle oli tuossa keikauksessa uskottu toimekas tehtävä,

eikä se ollut hänelle enää kunniahimon asiana vain, siitä hänen huonot

raha-asiansakin toivoivat paljo. Kapinaliitto kypsyi kypsymistään.

Ollen etevimpäin liittomiesten kanssa vilkkaassa kirjeenvaihdossa, sai

hän harva se päivä tietää toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty, sekä

muutoksista, jotka salaliiton toiveissa olivat tapahtuneet.

Mutta jos yrityksen kävisi huonosti? Mitä silloin olisi tehtävä? Sitä

varten oli edeltäkäsin joku pelastuskeino katsottava. Ja kaikissa

tapauksissa piti hänen ajoissa saada piilotetuksi omaisuutensa

viimeiset rikkeet epätoivoisen onnenpelin varalle, ellei hän pian saisi

"punaisen leijonan" kiinni...

Ja toiveet sen saamisesta näyttivät hänestä hyvinkin hämäriltä niinä

hetkinä, joina hän voipuneena ja epätoivoisena poistui verstaansa uunin

luota vahvistaakseen elinvoimiaan viinillä.

Hetkenä sellaisena päätti hän niin pian kuin mahdollista pantata tahi

myydä tilansa. Hänen rahavaransa olivat lopussa, hän tarvitsi rahoja

kokeittensa jatkamiseen, ja hän tahtoi kunkin tapauksen varalta tehdä

omaisuutensa ja tavaransa yhtä helposti siirrettäviksi, kuin hän oli

itse. Hän tarjosi Vanloolle Sjövik tilansa ostettavaksi. Tämä suostui

tarjoukseen ja kauppa tehtiin sillä välipuheella, että Drake sai

määrätyn ajan hallita tilaa ja määrätyillä etuoikeuksilla ostaa sen

takasin, jos halusi.

Toisena samanlaisena hetkenä hän päätti kutsua luokseen Ruysin, joka

oleskeli Tukholmassa vartoen häneltä käskyjä. Ruys tuli ja hänet

velvoitettiin hankkimaan alus ja miehistö merirosvoretkeä varten. Ennen

Toukokuuta piti aluksen olla purjevalmiina Tukholman satamassa. Vanha

merisissi kuunteli synkännäköisenä käskyä, muttei mitään sanonut

vastaan. Kustannusarvio laadittiin nopeasti ja varmasti, josta näkyi,

ettei Drake ollut tottumaton sellaisiin laskuihin. Ruys sai osotuksen

yritykseen tarvittaviin rahoihin ja poistui.

* * * * *

Eräänä Maaliskuun päivänä, joitakin aikoja sen jälkeen kuin Aadolf

Skytte erosi kotoa, palasi Vanloo Kastelholmasta, jossa hänen prikinsä

oli talviteloillaan. Kirvesmiehiä ja meriväkeä oli paraikaa työssä,

riistämässä talviverhoja aluksen ympäriltä ja laittamassa sitä

purjehduskuntoon. Ilma oli jonkun aikaa ollut leuto, meri oli auennut,

ja kevät näytti tällä kertaa saapuvan Maaliskuussa.

Kotiin tultuaan Vanloo tapasi Sigurdin. He menivät huoneeseen, sulkivat

oven ja heidän välillään virisi seuraava puheenvaihtelo:

-- Kapteeni, lausui Sigurd, pannen eräitä, papereita pöydälle, -- tässä

ovat viimeiset löytömme. Nämä liput sain Friesendorffin palvelijalta,

nämä Liljen, ja nämä valtakunnan-neuvos Skytten kamaripalvelijalta ...

eli oikeimmin: alkuperäiset kirjoituksethan ne tietysti eivät ole,

mutta ne veitikat ovat oppineet hyvästi jäljentämään. Millainen on

isäntä, sellainen on renki, sanotaan sananlaskussa, ja tässä suhteessa

merkitsee se: kunnotonta väkeä kaikki tyyni. Mutta jos saatte selvän

harakanvarpaista, niin todistaa se, että olette oppineempi minua, jota

minä en ole koskaan epäillytkään. Sanokaa, kapteeni, onko se kreikkaa

tahi hepreaa, tahi mitä se on?

-- Ei se ole kreikkaa eikä hepreaa, vaan eräänlaista salakirjoitusta,

jonka valtakunnan-neuvos Skytte on nerokkaasti ja teräväjärkisesti

keksinyt.

-- Ja te voitte lukea sitä?

-- Tämä paperi se neuvoo, mitenkä sitä on luettava.

-- Mutta mitenkä kummalle se on teidän käsiinne joutunut?

-- Älä kysy sitä, sanoi Vanloo kolkosti. -- Minun asemani on kiero,

jatkoi hän ja nousi samassa mittelemään lattiata edestakasin. -- Osa,

jota täällä näyttelen, on minulle sopimaton. Mutta minun täytyy jatkaa

sitä, kunnes murhenäytelmä päättyy.

-- Kuinka surkeata! jatkoi hän hetkellisen vaitiolon jälkeen. -- Minä

olen tiedustellen samonnut tämän yhteiskunnan kukkuloilla, ja mitä olen

nähnyt? Pelkkää löyhyyttä, halpuutta ja itsekkyyttä niissä miehissä,

jotka seisovat valtiolaivan ruorissa. Sen kautta rohkenee sitten joukko

seikkailijoitakin, joukko vielä kunnottomampia uskalikkoja, joilla

itsellään ei ole voimaa eikä kansankaan tukea takanaan, tavotella

valtaa. Siten voivat aikakautemme yhteiskunnissa muutamat harvat

tahraiset, voimattomat kädet leikitellä kaikkein pyhimmillä asioilla:

kansojen laeilla, ja ainakin näennäisesti ohjata heidän vaiheitaan.

Tykkänään toista olivat muinaiskansojen olot. Kreikan valtiot eivät

olleet sen suurempia, kuin että kukin yhteiskunta tunsi olevansa

niinkuin yksi ainoa kokonaisuus, kukin yhteiskunnan jäsen kokonaisen

yhtenä jotakin merkitsevänä osana. Yksityisen omanarvon tunto voi

helpommin sulautua yleiseen isänmaantuntoon, koska valtioasiat olivat

joka miehen huomattavina, valtion pyhä etu kaikkien valvottavana.

Sellaisissa yhteiskunnissa vain oli ihmisen mahdollista arkielämässään

työskennellä siinä jalostavassa vakuutuksessa, että hän on luotu

aatteiden valtakunnassa vaikuttamaan. Meidän monarkkiiamme sitä vastoin

ovat suunnattomia rakennuksia, erilaisista aineksista julmuudella

kokoonpantuja, ainoana määränä pysyä semmoisina, ainoana tarkotuksena

vastustaa painolakia. Niiden alemmilla kerroksilla ei ole muuta virkaa,

kuin kestää ylempien kerrosten painoa ... ei mitään muuta. Yhteiskunta

on kokoelma ammattikuntia, joilla kullakin on isänmaansa omassa

mestariarkussaan. Ainoastaan vihollisuussuhteessaan toisia valtioita

kohtaan tuntee kukin kansa kokonaisuutensa.

Vanloo otti Sigurdin hänelle antamat paperit, katasti ne läpi

vilkaisemalla tuontuostakin salakirjoitus-johteeseen, ja jatkoi sitte

yksinpuheluaan:

-- Hyviä ovat näiden herrain aikeet, sanoi hän. -- Ei sovi kieltää,

etteivät he olisi varmoja asiastaan. He hierovat kauppaa nahasta,

ennenkuin ovat ampuneet karhun. No niin, he tuntevat vastustajainsa

heikkouden ja tietävät, että kansa kyllä mukautuu, kun he vain

kääriyvät lain vaippaan ... ja siihen he kyllä kykenevät. He

jakelevat jo tiloja ja arvoja keskenään ja muudan heistä sen lisäksi

ehdottaa, että relssitilalliset tehtäisiin maaorjiksi. Hän viittaa

naapurivaltakunnan Tanskan ja monien muiden valtojen esimerkkiin, sanoo

sen olevan häpeäksi kristillis-monarkkiselle yhteiskunnalle, että sillä

on vapaita talonpoikia, ja päättää esityksensä De la Gardien tapaan

latinaisella korulauseella; _Ungentem pungit, pungentem rusticus

tingit_.

-- Haa, lausui Sigurd, joka tähän saakka ääneti oli kuunnellut Vanloon

ajatuksen ilmaisua, -- onko se mahdollista, kapteeni? Julkeavatko he

tosiaankin jutella sellaista? Tehdä talonpojat maaorjiksi! Hyvä on ...

silloin on meillä kapina maassa, emmekä me lähde täältä ottamatta osaa

leikkiin. Minä olen talollisen poika ja te, kapteeni, olette niinikään,

jos kohta Folkungien verta virtailee suonissanne. Haa, kapteeni,

antakaa heidän vaan jatkaa mielensä mukaan! Minä tunnen Ruotsin

talonpojat: he sietävät paljon sortoa, niinkauan kuin kuvittelevat

olevansa vapaita, mutta riistettäköön heiltä tämäkin luulo, niin he

eivät siedä niin mitään. Eikö niin, kapteeni, annattehan herrain

menetellä mielensä mukaan?

Vanloo naurahti silmäillessään Sigurdiin. Sigurd oli kavahtanut

istualtaan, hänen silmänsä säihkyivät, hän näpli, kiersi ja väänteli

viiksiään.

-- Kapteeni, jatkoi hän, -- me olemme yhdessä taistelleet Englannin

republikaanien armeijoissa ... me olemme omin silmin nähneet solvaistun

kansan nousevan vihapäisnä kapinaan, ja me olemme ottaneet osaa sen

taisteluihin vapautensa puolesta... Te nauratte kapteeni! Ah, te

ette ole sama mies mikä olitte ennen. Muistan kuitenkin ajan,

jolloin mielenne teki palata isänmaahanne ja asettua jonkinlaisen

kumousyrityksen etupäähän. Te olitte silloin kymmenen vuotta nuorempi,

mutta eihän sydämenne vieläkään kuihtunut ole. Muistuu mieleeni monta

hetkeä, kun tyvenessä valtamerellä lepäilimme emäpurjeen kalveessa, ja

te juttelitte minulle Grakkuksesta ja Timoleonista... Ja paraimpia

ystäviännehän vieläkin on jalo Algernon Sidney, jonka mukaan olette

antanut nimen kauniille prikillenne.

-- Vaiti! sanoi Vanloo ja tukki kädellään Sigurdin suun. -- Sinä,

ystäväni, olet huono politikoitsija, sen vakuutan sinulle.

-- Jos niin on, sanoi Sigurd, -- niin syy ei ole minun vaan

oppimestarini. Te tiedätte kyllä, ketä tarkotan, kapteeni...

-- Tiedän, vastasi Vanloo iloissaan, -- minä olen sinussa kasvattanut

itselleni nuoruuteni houkkamaisten unelmieni elävän muistuttajan.

Muistisi on erinomainen, kun on tarvis muistuttaa minulle entisiä

heikkouksiani. Sinä tahtoisit myllätä koko maailman ylösalasin ja sitte

huutaa minua järjestämään se oman mielesi mukaan. Se ei kelpaa. Tähdet

eivät ennustaneet mitään maailman uudestiluojaa silloin, kun sinä

synnyit, eikä liioin kun minä synnyin.

-- No, pahuus olkoon, mitä te sitten aiotte tällä salaliitolla tehdä,

kapteeni?

-- Koko salaliitto on minusta vain julkeaa kometiiaa, ja semmoisena

minä sitä tulen kohtelemaan. Mutta puhukaamme jostakin muusta,

ystäväiseni! Onko sinulla tänään mitään uutta kerrottavana

kunnianarvoisasta kauppiaasta Sakari Jansenista?

-- Kutsukaa häntä Ruysiksi, kapteeni, sillä kauppiaasta ei kohta enää

ole merkkiäkään jälellä, ja vanha merisissi esiintyy uudelleen. No

niin, kaikki käy tasaista kulkuaan. Minä kävin tänään hänen seurassaan

katsomassa hänen ostamaansa prikiä, joka on hyvä laitatuuleen menijä,

mutta se yleinen vika sillä on, että perä on liian korkea ja vastaa

liiaksi tuulta, kun on pakko ryhtyä luovimaan. Vastustajaksi ei se

mikään joutava ole, jos niiksi kerran käy, että joudumme sen kanssa

otteluun. Nykyään Ruys on harvoin öisin kotona; Freedrik ja Blackwell,

jotka silloin seuraavat häntä kintereillä, näkevät hänen hyörivän

merimieskapakoissa ulkomaan roskaväen joukossa, joka täällä talvehtii.

Todellakin kelpo miehistö sellaiseen laivaan, jota sanotaan aiotun

rauhallisia matkoja varten Tukholman ja Amsterdamin välille! Kuten

kapteeni tiedätte, minä en milloinkaan ole saanut Ruys vanhusta

puhumaan kaikkea, mitä tahtoisin. Mennyttä elämäänsä ei hän voi eikä

välitäkään kokonaan kieltää, sillä hän luulee minulla olevan yhtä

päteviä syitä menneisyyteni salaamiseen; mutta milloin hyvänsä hän

elämänsä menneisiä vaiheita muistelee, niin hän lisää aina niihin

joitakuita katumus- ja parannussanoja; pitääpä hän välistä minulle

oikeita saarnoja ja laskettelee niin kauniita ja vakuuttavia sanoja,

että melkein luulen hänen puoleksi totta tarkottavan. Hän näyttää

ikäänkuin pyrkivän toiseen suuntaan ja toiseen häntä kiskotaan. Kun hän

on juonut itsensä juovuksiin, mikä tapahtuu melko usein, joutuu hän

kiihkoon ja on valmis ostamaan itselleen maatalon kotokaupunkinsa

Alkmaarin läheisyydessä sekä kertoo lapsellisella ilolla, mitenkä hän

siihen huvimajan ja puutarhan laittaa, ja puutarhan läpi kanavan, sekä

pystyttää maalatun vahtisoturin kuistin eteen ... mutta kun hän tuota

parhaallaan pakisee, niin hänen rumat kasvonsa väliin synkistyvät ja

hän alkaa kirota jotakuta, jota hän ei koskaan mainitse muulla kuin

kunnianimellä: perkele, ja jonka onnen kohtaloon hän sanoo olevansa

sidottu ajassa ja ijankaikkisuudessa. Ketä hän sillä tarkottaa, sen

arvaamme kumpikin, te sekä minä, kapteeni. Sanalla sanoen: minä en

oikein pääse miehestä tolkulle. Suhteestansa henkilöön, jota minä

tarkotan, ei hän hiisku sanaakaan; enkä sitäkään ole koskaan saanut

tietää, minnekä vanha laiva miehistöineen joutui. Te neuvoitte, etten

koettaisi urkkia häneltä sitä salaisuutta, ja se onkin paras, sillä hän

on vanha ja luulevainen, niinkuin paha omatunto.

-- Hyvä on, Sigurd, ole vastakin varova käytöksessäsi häntä

kohtaan! Varsin tärkeätä, on, ettei hän pääse käsistämme... Ja nyt,

ystäväiseni, sanon sinulle hyvästi huomiseen asti. Minä odotan tänne

valtakunnan-neuvos Skytteä ja asessori Stiernhielmiä, jotka ovat

lupautuneet iltani huviksi juttelemaan kielitieteellisistä seikoista.

-- Vielä muutama sana, kapteeni, osotukseksi hänen pahasta

omastatunnostaan ja tarkasta merimiessilmästään! Hän on nähnyt

_Algernon Sidneyn_, joka on Kastelholman luona, ja ... mitähän

luulette? ... minä, joka olin hänen seurassaan, näin hänen seisahtuvan

ja kuulin hänen jupisevan puoliääneen: "... Hemmetti, olisikohan se

sama? Eikö mitä? Minä näen kummituksia keskellä päivää". Ja kuitenkin

on taklaus poissa ja laiva osaksi päällysrakennuksen peittämänä!...

Sigurd erosi nyt herrastaan, joka kohta sen jälkeen otti vastaan

odotetut vieraansa.

Hupaista oli Vanloon kuunnella näiden kahden oppineen miehen,

vapaaherra Pentin ja herra Yrjö Stiernhielmin väittelyä. Stiernhielm

esiintoi ominaisella pilansekaisella vakavuudellaan mitä rohkeimpia

väitteitä ja puolusteli niitä verrattomalla sukkeluudella vapaaherran

yhtä perusteellisia kuin älykkäitä hyökkäyksiä vastaan, mutta tämän

huvin, jota terävillä sanasutkauksilla molemmilta puolilta runsaissa

määrin höystettiin, keskeytti äkisti isännälle saapunut kirje, joka

pakotti hänen luopumaan seurasta kesken ja lähtemään samana iltana

Sjövikiin.

Kirje oli Agnes Draken kirjoittama, ja ilmoitettiin siinä Vanloolle,

että pikku Hedvig kolme päivää sitten oli sairastunut yleiseen

kulkutautiin, joka jo oli vienyt monta uhria nousevan polven

keskuudesta Tukholmassa ja sen ympäristössä. Muudan pääkaupungin

etevimpiä lääkäreitä oli kutsuttu Sjövikiin, mutta kaikki hänen

yrityksensä olivat olleet turhat, ja oli hän lähtiessään Sjövikistä

ollut sitä mieltä, että lapsi tuskin enää paranisi.

"Mynher Vanloo", niin sanottiin kirjeen lopussa, "huhu kertoo, että te

olette erinomaisen etevä lääkintätaidossa. Kunpa niin olisi! Te

tiedätte, mitä tämä lapsi minulle on. Juuri se seikka, että pelkään

kadottavani sen, saattaa minut pyytämään, että hetikohta rientäisitte

tänne. Minä olen niin yksin, ja mitä Jumala Hedvigistäni lienee

päättänytkin, niin olisi läsnäolonne minulle lohdutukseksi".

Perästä puolenyön, kaksi tuntia kirjeen saapumisen jälkeen,

seisattuivat Vanloon läähättävät hevoset Sjövikin linnanpihalle. Hän

riensi suoraapäätä Agneksen huoneeseen ja tapasi äidin lapsensa

sairasvuoteen ääressä. Palvelustyttö valvoi rouvan kanssa huoneessa,

mutta herra Kustaa Drakea ei näkynyt.

Vanloo oli tullut liian myöhään. Hedvig nukkui jo sitä unta, jolla

hempeä luonto lieventää kuolontyötä ja jota ainoastaan keskeyttää

hengen kaipuu luoda viimeisen kerran sammuvasta silmästä katse vielä

viipyviin armaisiin omaisiin.

Lamppu valasi kuolevan tytön kalpeita kasvoja. Elinvoima hiutui

tyynesti ja vienosti, niinkuin iltarusko kauniina iltana

vaalenemistansa vaalenee. Siten kuolevat joskus lapset, mutta useammin

elämäänsä kyllästyneet ikäihmiset, joille nukkuminen kuolonuneen on

elämän viimeinen nautinto.

Agnes luki Vanloon kasvoista, että ero Hedvigistä oli välttämätön. Hän

laskeutui polvilleen tytön pääalustan viereen ja kostutti nukkuvan

kiharoita kyynelillään.

Vanloo kysäsi palvelijalta hiljaa, missä herra Kustaa oli. Hänelle

vastattiin, että oli haettu, vaan ei mistään löydetty häntä.

Aavistaen Draken olevan laboratooriossaan, Vanloo lähti huoneesta ja

riensi sinne. Onneksi sattui hän ottamaan mukaansa sen avaimen, joka

hänellä oli itäisen tornikammion ovea varten, hän riensi kiertoportaita

ylös, lyödä kolautti kerran lukittuun oveen ja virkkoi nimensä.

Hän oli arvannut oikein. Ovi avattiin. Drake seisoi työpukuunsa

puettuna hänen edessään. Uunissa paloi tuli, ja sulatinkuppi seisoi

pesässä. Pöydällä oli retorteista, torvista ja pulloista kokoonpantu

laitelma, jonka sisältö höyrysi spriilampun päällä.

-- Terve tuloa, sanoi Drake, -- minä olen monta päivää odottanut teitä.

Teidän läsnäolonne on välttämätön. Tulitte parahiksi nähdäksenne

mitenkä tämä kokeeni onnistuu. Sitten teemme...

-- Minä kutsun teitä tulemaan tyttärenne kuolinvuoteen luo, keskeytti

Vanloo hänet. -- Jos tahdotte sanoa hänelle jäähyväiset, niin tehkää se

hetkeäkään vitkastelematta.

-- Eikö siis ole mitään toivoa? Onko loppu jo niin lähellä? virkahti

Drake ja heitti kauhtanan päältänsä, seurataksensa Vanloota, joka heti

tiedon tuotuaan lähti laboratooriosta, vartomatta isäntäänsä.

Mutta kun Drake taas huomasi olevansa yksin, seisahtui hän empiväisenä;

hänen silmänsä kääntyivät milloin uuniin, milloin oveen. Nyt kuohahti

sulattimen sisällys reunojen yli. Drake veti taas kauhtanan ylleen ja

riensi ahjon luo.

Kun hän neljännestunnin kuluttua poistui uunin luota ja tuli

sairashuoneeseen, oli hänen tyttärensä kuollut.

Hedvig oli kohta Vanloon palattua herännyt horroksistaan, mutta hänen

sammuva katseensa ei hakenut muita kuin äitiä, sitte sulki hän silmänsä

ikuiseen uneen. Agnes päästi tuskanhuudon, kun hän tunsi, että

pienokaisen käsi hänen kädessään alkoi kangistua; hän suuteli

suutelemistaan tytön kylmenneitä huulia ja painoi kuumeesta polttavan

poskensa hänen poskeansa vasten, ikäänkuin olisi hän sen kautta

tahtonut antaa elinlämmön hänelle takasin.

Kotvanen sen jälkeen tuli herra Kustaa huoneeseen. Hän läheni

kuolinvuodetta ja lausui:

-- Minä huomaan, että olen tullut liian myöhään. Hän on jo muuttanut

parempaan elämään.

Ja hän kumartui kuolleen lapsen yli, painalsi suutelon sen huulille ja

käänsi synkät kasvonsa vaimoonsa päin, ja lausui hänelle moniaita

sanoja, joiden oli tarkotuksena kehottaa nöyrästi altistumaan Jumalan

tahdolle.

Hänen katseensa kiintyi sen jälkeen Vanloohon, joka kädet ristissä

rinnallaan ja otsa rypyssä katseli häntä.

Draken mielestä oli hänen vieraansa katse ja olento osottavinaan uhkaa.

Niissä kuvautui myöskin se ajatus, joka liikkui syvimmällä tämän

sielussa.

-- Koston ja sinun välilläsi seisovista suojelusvartijoistasi on nyt

yksi sinut hyljännyt, -- niin ajatteli hän.

* * * * *

Eräänä iltana muutamia päiviä sen jälkeen, kuin Hedvig haudattiin, oli

Drake noussut ratsaille ja lähtenyt ajelulle.

Pilvet peittivät taivaan, satoi ja tuuli. Semmoinen ilma oli hänelle

mieluinen. Hän otti hatun päästään ja antoi sateen vapaasti valella

hänen päätänsä, kuunteli tuulen vinkunaa metsässä, tähysteli

ajelehtivia pilviä ja kannusti hevostaan, ikäänkuin olisi hän halunnut

kiitää eteenpäin niiden kanssa kilvan.

Tämänkaltaiset hetket virkistivät hänen sieluansa. Ajatukset, jotka

ainaisella kiertokulullaan huimasivat hänen järkeänsä, olivat silloin

lepoon tyyntyneinä, toiveet, pelko ja mietiskelyt silloin kauas

kaikkosivat, ja hurja iloisuus sai hänessä vallan.

Näin kiiti hän kauan edelleen, kunnes väsähtyvä hevonen, jonka hän oli

antanut omin valloin kulkea, hiljensi juoksunsa. Drake oli silloin

järven rannalla, vähän matkaa Signildsborgista.

Hän seisahtui ja kuunteli yrmyilevän lammen aaltojen pauhinaa, tuulen

viuhumista metsässä ja monilukuisten sadepurojen surunvoittoista

solinaa, kun nämä sulavista lumikinoksista syntynsä saaneina hyökyivät

kallioita alas ja märkään maahan uurtamiansa kouruja myöten pyrkivät

järven helmaan.

Hänen mielialansa suli sointuvasti tähän metsän helkkeeseen ja säänteli

sanoiksi ja ajatuksiksi hurjan laulelon.

-- Luonto huokaa välttämättömyyden lain alla. Pilvet tuolla ylhäällä

eivät itse ohjaa kulkuansa, aallot eivät omasta ehdostansa tanssiele

mylleröivällä järvellä; niitä ajaa sokea välttämättömyys. Ja siitäkö

laista ihminen kaikkien luotujen joukosta vain olisi vapaa! Erhetystä

se on. Sallimus, jonka verkot kietovat koko luomakunnan, taluttaa

häntäkin ohjenuorassa; aivojen syyt ovat niinä ohjina, joilla se

näkymättä hallitsee ihmishenkeä. Niinkuin jokainoa jyrkänne, jokainen

halkeama noissa kallioissa, joiden pirstouminen näyttää niin

oikukkaalta, ovat välttämättömiä seurauksia luonnonvoimain muinaisista

taisteluista, niin ihmisten ajatukset, päätökset ja toimet, kuinka

vapailta näyttänevätkin, ovat ainoastaan sokean välttämättömyyden

vaikutuksia. Ken on siis syytön, ja ken on syyllinen? Mikä on hyvää ja

mikä pahaa? Tähdet ennustavat, mikä meistä tulee, luonto sen määrää. Me

olemme välikappaleita sallimuksen kädessä, ei mitään muuta. Tunteemme

ja halumme ovat sen vaikuttimia. Me olemme syyntakeettomia teoistamme,

ja jokaisen täytyy tuomiopäivänä voida vastata: katso, minusta tuli se,

joksika minut teit; jos olen rikoksellinen, niin ei syy ole minun, vaan

sinun...

Siinä tuokiossa Drake keskeytti tutkistelemuksensa ja kuulosti taasen.

Hän oli kuulevinaan ihmisääniä. Hän ratsasti sitä kohden, mistä ääni

kuului, ja seisahtui tuota pikaa mökin eteen, jonka ikkunasta hämärätä

valoa tuikehti.

Sisältä kuului laulua. Sieltä helähteli ehtoovirren sävel, mökin

asukasten hartaudeksensa veisaama, ennenkun he levolle laskeutuivat.

Drake kuuli seuraavat sanat, joita ikäihmiset järeällä, lapset vienolla

äänellä veisasivat:

Valo päivän on sammunut herttainen,

Yön varjoja on joka puolla.

Pian päivistä saapuvi viimeinen,

Kun kaikkien täytyvi kuolla.

Siis aikoinaan talos toimittaos.

Tai kuolemakellosi kaikuu,

Ja tuomiontorvikin raikuu!

Kukin on elämässä ja kuolossakin

Turvassa, kun Herrahan luottaa;

Rikoksellinen, kussa hän kulkisikin,

Vain rauhaa etsivi suotta.

Hänt' tuntonsa soimaus kauhistaa,

Peljättävi viimeinen hetki,

Kun kuolohon kulkevi retki.

-- Vielä mitä! mutisi Drake ja käski hevostansa liikkeelle. --

Omatunto! Se on ihmisylpeyden luoma kiusanhenki, johtuva siitä, kun

ihminen luulee toimivansa vapaasti ja olevansa syyntakeinen

teoistaan... Kuolema! Minä en pelkää sitä ... ellei se vaan tee loppua

elämästäni, ennenkun se on saavuttanut päämaalinsa... Kun kaikki

toiveeni ovat toteutuneet, tahi kaikki tyhjiin rauenneet eikä enää ole

minkä eteen kannattaisi elää, periköön silloin minut kuolema... Mutta

jos kuolisin jo tänä yönä? Pois se ajatus! Kohtaloni täytyy tulla

ratkaistuksi.

Nämä ajatukset johtivat häntä hänen tavallisiin mietteisiinsä, kun hän

ohjasi ratsuansa kotia kohden.

Tultuansa vähän matkaa mökiltä kohtasi hän kaksi matkalaista. Näiden

tultua likemmä, huomasi hän että he olivat naisia, huivit vankasti

käärittyinä pään ympäri sadetta ja tuulta vastaan.

He seisahtuivat ikäänkuin olisivat pelänneet hevosta ja aikoivat

nähtävästi pyörähtää tien viereiseen metsään.

-- Menkää huoleti ohi, sanoi Drake; -- tie on tarpeeksi leveä.

-- Se on herra Kustaa Drake, kuiskasi toinen vaeltajista,

Drake aikoi ratsastaa ohi, vaan kun hän ei saanut tuota tavanmukaista

tervehdystä _Jumalan rauha_, jota matkalaiset käyttivät keskenään ja

vastaan tulevia herrasmiehiä kohtaan, seisahtui hän ja kysyi:

-- Ketä te olette?

-- Me olemme Signildsborgista, vastasi Hannan ääni.

-- Haa, sanoi Drake, ja silmäili tarkemmin toisen naisen pukua, --

ellen erehdy on minulla se odottamaton ilo, että saan kohdata

säätyläisnaisen. Hyvää iltaa, neiti Skytte! Mistä minulle tämä

kohtaamisen onni tulee? Ilma ei houkuttele huvimatkoille lähtemään.

-- Ja siitä huolimatta olette itsekin ulkona, herra Kustaa Drake, sanoi

Maria neiti, sillä hän se oli.

-- Minun kaltaisellani miehellä saattaa olla toimituksia, jotka

vaativat lähtemään, olkoon ilma millainen tahansa. Mutta puhuakseni

totta: tänä iltana lähdin vaan huvin vuoksi ajelemaan. Minä pidän

tämänlaisesta säästä.

-- No niin, olisiko teistä kummaa, jos minulla on sama mielipide kuin

teillä?

-- Tottapa minä sen paraiten tiedän, joka saan siitä kovat kokea,

tuumaili Hanna.

-- Totta tosiaan, tuopa oli aivan odottamatonta. Nuori nainen rakastaa

tavallisesti rauhaa, auringonpaistetta, kukkia ... ja ties mitä

kaikkia? Mutta myrskyä ja sadetta ja pimeää, neiti hyvä... Kenties

sopivat mielemme monessa muussakin suhteessa, jos joskus tulemme

tilaisuuteen lähempään tunteittemme vaihtoon.

-- Ainakin kadehdin huvianne, kun saatte tehdä huvimatkanne hevosen

selässä. Mutta ollapa minullakin hevonen, niin ajaa karahuttaisin

teidän kerallanne kilpaa pimeän peittämillä poluilla.

-- Te olette tänä iltana eriskummaisella päällä, neiti. Mutta jos

kuinkakin vakuuttaisitte suosivanne tällaista säätä, niin minä toki

olen siksi kohtelias kavaljeeri, etten puhelemisellani seisota teitä

taivaan alla, josta vettä ropisee niinkuin saavista kaatamalla.

Sulkeudun suosioonne ja sanon teille hyvää yötä!

Drake kumarsihe satulassa ja jatkoi matkaansa.

-- Miksen ole vapaa! ajatteli hän, ja ravisti olkapäitänsä, ikäänkuin

olisi hän tahtonut karistaa painavan ikeen niiden päältä; -- onneni ja

kohtaloni liittyisi muutoin tämän neidon onneen, hänen, jonka muoto

kauan on ollut keskuksena siinä tulevaisuuden kuvassa, johon suuruus,

valta ja rikkaus muodostavat kehyksen. Hän on kaunis, tulinen ja

rohkea; hän ei kammoisi nähdä veripisaraa, ei säikkyisi hirmumyrskyä;

hän seuraisi rakastamaansa miestä valtaistuimelle tahi mestauspölkylle;

hän on yhtä sopiva olemaan merirosvon kuin kuninkaan morsiamena. Ja jos

hän olisi puolisoni, niin tietäisin varmaan saavani korjata hänen

isänsä valtiollisten pyrintöjen hedelmät.

-- Mutta miksei hän tulisi omakseni? Meidän, minun ja Agneksen välisen

liittomme vakuuden on sallimus ottanut pois. Meidät sitoo toisiimme

ainoastaan laki, ja eiköpä tuotakin sidettä voitane katkaista?

Semmoisia ajatuksia liikkui hänen mielessään, kun hän palasi kotia

Sjövikiin. Ajaessaan portista sisään, kuuli hän portinvartijavanhuksen

vanhuuttaan vapisevalla äänellä kammarissaan veisaavan:

Siis aikoinaan talos toimittaos,

Tai kuolemakellosi kaikuu,

Ja tuomion torvikin raikuu!

Se oli sama virsi, jonka Drake äskenkin oli kuullut. Hän säpsähti ja

jupisi:

-- Olisiko se onneton enne?... Pyh! Taikauskoa!

* * * * *

Seuraavana päivänä Hedvigin kuoleman jälkeen Vanloo kirjoitti

Sigurdille, että hän jonkun aikaa tulisi oleskelemaan metsästysmajassaan

Sjövikin läheisyydessä ja käski hänen tulla sinne, niinpian kun hänellä

olisi jotakin tärkeämpää ilmoitettavana, jota ei sopinut kirjallisesti

saattaa tietoon.

Vanloo ei tahtonut jättää Agnesta yksiksensä suruunsa; hän tarvitsi

lohduttavaista ystävää vierellänsä. Vanloo kävi joka päivä hänen

luonansa, ja harvoin herra Kustaa läsnäolollansa häiritsi heidän

seurusteluaan.

Eipä viipynyt kauan Hedvigin kuoleman jälkeen ennenkun Vanloo huomasi

Draken kummallisesti muuttuneen. Hyvin harvoin tosin antoi hän yön

mennä niin, ettei hän jonkun aikaa oleskellut laboratooriossaan,

mutta se polttava levottomuus, joka hänen kullantekokiihkoonsa ennen

liittyi, ajaen häntä vuoron uunin luota ja uunin luo, kunnes hänen

voimansa uupuivat, se levottomuus näytti nyt kadonneen. Hän oli

ruvennut tuhkatiheään käymään naapurinsa, laamanni Juhanan luona

Signildsborgissa, missä hän ennen oli jokseenkin harvinainen vieras.

Vierailujensa syyksi sanoi hän sitä onnetonta tapausta, joka hiljan oli

sattunut laamannin kodissa ja saattanut laamannin sellaiselle mielelle,

että hän kyllä kaipaisi ystävien ja naapureiden seuraa aikansa kuluksi.

Mutta ainoana kehottimena, kuten lukija epäilemättä arvaa, oli hänen

heräävä rakkautensa neiti Skytteen. Hän oli huomaavinaan menestyksen

toivoa siinä katseessa, jonka neiti Skytte häneen loi tämän

huomaavaisessa käytöksessä häntä kohtaan ja siitä innosta, jolla tämä

kuunteli ja koetti selvittää niitä siveysopillisia ja muiden oppien

arveluttavia väitteitä, joita Drake tuolloin tällöin rohkeni tuoda

esiin, milloin laamanni Juhana ei ollut saapuvilla.

Nuoren neidon olennossa ilmeni jonkinlaista toivottomuutta, jota

Drake ei voinut selittää, vaan joka ei läheskään tuntunut hänestä

vastenmieliseltä. Samaa toivottomuutta oli neiti Skytten sydämessäkin.

Tässä tilassa ei häntä mitkään epäilykset, mitkään ajatukset

varomattoman teon seurauksista hillinneet. Hänen luontonsa kaipasi

jotakin mahtavaa, koko olentoa järkähyttävää huvitusta. Siksipä hän

ei pelännytkään, kun hän Drakessa luuli huomaavansa tavallista

erinkaltaisempaa osanottoa ja aavisti tämän vieraissakäyntien etupäässä

tarkottavan itseään; ei, vaan hän tunsi vielä mieltymystäkin tuohon

synkkään mieheen, jonka olennossa ilmeni samaa revinnäisyyttä kuin

hänessä itsessäänkin, synkkää maailmankatsomusta ja kaikkia maallisia

tahi taivaallisia voimia arkailematonta uskaliaisuutta.

Sanalla sanoen: Drake tuli pian varmuuteen siitä, ettei Maria ollut

hänen suhteensa välinpitämätön. Silloin oli hänenkin päätöksensä tehty.

Hän tahtoi millä ehdoilla, millä keinoilla hyvänsä vapautua siitä

naisesta, joka seisoi hänen ja tuon ihastuttavan neidon välillä.

Tämä päätös ei vaatinut pitkälti aikaa kypsyäksensä teoksi! Drake ei

enää mitannut aikaa tiimalasilla; tieto siitä, että hänen kohtalonsa

pian tulisi ratkaistuksi, hänen toivomuksensa, hänen levottomuutensa ja

kärsimättömyytensä saattoivat ajan väliin rientämään kotkan siivin,

väliin kilpikonnan tavalla raskaasti kömpimään. Eräänä aamuna tuli hän

Agneksen huoneeseen, lukitsi oven ja käänsi peittelemättä puheen heti

siihen asiaan, jota hän aikoi esittää.

-- Agnes, sanoi hän ja istui vastapäätä häntä, -- sinä et ole

onnellinen liitossasi minun kanssani. Minä tiedän sen enkä voi

puhdistaa itseäni niistä soimauksista, joita on täytynyt tuhansin

kerroin sydämestäsi kohota minua vastaan. Erilläänpysyväisyyteni,

kylmyyteni ja katkeruuteni ovat saattaneet sinulle suuria kärsimyksiä.

Usko minua, minä tiedän sen syyn suuruuden, jonka kohtalo suhteessani

sinuun on sälyttänyt päälleni...

-- Oi, Kustaa! lausui Agnes vesissä silmin ... sillä hänen koski

kovasti sydämeen tämä Draken odottamaton itsensä syytös. -- Kustaa!

Olkoon jo kylliksi; sinä kadut ... ja mitä on ollut, se on unhotettu!

-- Ei, malta, keskeytti hänet Drake, joka ei ollut arvannut, että hänen

sanojansa voitaisiin käsittää väärin, -- anna minun puhua puhuttavani!

-- Ei, ei, lausui Agnes, -- nyt on minun vuoroni kääntyä pyynnöllä

sinun puoleesi. Kustaa, anna anteeksi, anna anteeksi, etten ole voinut

olla sinulle se, mikä olen tahtonut! Anna anteeksi, etten ole voinut

säilyttää rakkautesi! Minä tiedän, että naisen paras avu on

kärsivällisyys, ettei hänen mielensä saa masentua ensi tuulenpuuskasta,

että hänen tulee vuodattaa auringonpaistetta miehen sieluun, kun

vastukset elämäntaistelussa synkistävät hänen mielensä. Mutta oi!

sydämeni on ollut heikko, raskasmielisyyteni on tehnyt sinut

alakuloiseksi, -- minä olen ollut sinulle taakaksi, -- oi, anna minulle

anteeksi se!

Agnes tarttui Draken käteen ja painoi sen otsallensa, mutta kun tämä

äkkiä tempasi kätensä pois, katsahti hän hämmästyneenä ylös ja

peljästyi miehensä katsetta.

-- Malta, sanoi Drake, -- minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa,

mutta paljon, josta itseäni soimata. Mutta luuletkohan, että minä vasta

tänään olen koetellut itseäni ja tullut sen huomaamaan? Ei! Monet

vuodet päästään, tuhansina unettomina öinä olen itseäni syyttänyt,

niinkuin nytkin syytän. Agnes, me olemme molemmat onnettomia, niin

onnettomia, että joka minuutti kalvaa päivän pituisena elämämme

lankoja. Meidän täytyy erota, Agnes; se on välttämätön: sinulle, koska

minä en ikinä voi tulla sinulle muuksi, kuin mikä olen: sinun

kiusanhenkesi, ja minulle, koska omantuntoni voi tyynnyttää lepoon

ainoastaan se toivo, että sinä erillään minusta tulet onnelliseksi ja

vapaudut kärsimyksistä, joita en siedä nähdä.

Drake vaikeni ja silmäili puolisoonsa, johonka tuo niin äkillisesti

herännyt ja niin julmasti pettynyt väärä toive oli vaikuttanut miltei

rampauttavasti. Mutta kun hän vihdoin kohotti päänsä ja kiinnitti

silmänsä Drakeen, nousi tämä istualtaan ja alkoi kävellä edestakasin

lattialla.

Hiljaisuutta kesti muutama silmänräpäys.

-- Hyvä on, lausui vihdoin Agnes raukealla, vaan päättäväisellä

äänellä, -- voimmehan sitten erota ... koska onnesi vaatii sitä ...

mutta millä tavalla?

-- Meidän kummankin onni vaatii sitä, Agnes, lausui Drake vilkkaasti.

-- Oi, miksi on ihminen oman sydämensä orja! Himoja syntyy siellä

itsestään, tietämättämme miten, ne varttuvat ja tempaavat meidät

mukaansa, meidän voimatta niitä vastustaa, ne sammuvat meidän vähimmin

sitä aavistaessa, ja jättävät sijaa toisille, joiden synty on

tahdostamme yhtä riippumaton... Agnes, sinä suostut siis, sinä huomaat

välttämättömäksi...

-- Suostun, keskeytti hänet Agnes, -- mutta vastaa kysymykseeni, millä

tavalla se on tapahtuva?

-- Se voi tapahtua vain yhdellä tavalla ... minä annan sinulle takasin

myötäjäisesi ja laillisen osuutesi omaisuudestamme; se riittää

turvaamaan sinulle ajallista toimeentuloa ... ja sinä valitset

asuinpaikaksi toisen maan, ehkä jonkun niistä onnellisista, jotka

luonto on varustanut paratiisillisella kauneudella ja ikuisella

suvella, tehdäksensä ne tyyssijoiksi sydämille, jotka tahtovat unhottaa

entuuden ja alkaa uutta onnen eloa. Tahi kenties pidät parempana isiesi

syntymämaan, jossa isäsi nimi on hyvin tunnettu, ja jossa sinulla on

paljon mahtavia sukulaisia, jotka ilolla ottavat sinut jälleen

piiriinsä. Sinulla on ehdonvalta valita...

Agneksen kalpeille poskille oli sill'aikaa noussut heikko puna.

-- Emmekö me voi muulla tavalla purkaa liittoamme, kuin käyttämällä

tuota ehdottamaasi keinoa?

-- Emme voi, paitsi sitä on vain kaksi porttia, jotka vapauteen

johtavat: toinen on kuoleman, toinen häpeän. Avioliitto on pyhä, ja se

on yhteiskuntajärjestyksen perustus. Senvuoksi ovat lainsäätäjämme

pitäneet tarkalla, ettei sen ulkonaista olentoa, muotoa saada

järkähyttää, vaikkakin sen henki on poissa. Minusta nähden on se

väkivaltaa luontoa kohtaan. Eivät he ajattele, nuo miehet, jotka

kansoille lakeja laativat, että ihminen on taipumustensa määrättävänä,

että hänen taipumuksensa ovat yhtä muuttuvia kuin kuu; he unhottavat,

että pakko on rakkauden myrkky...

-- Sinä vaadit siis, sanoi Agnes seisoalleen nousten, -- sinä vaadit

että minun tulee lähteä pois talostasi...

-- Muuta ehtoa ei ole...

-- Että minun, jatkoi Agnes paisuvalla voimalla, -- avionrikkojana

tulee lähteä pois kotosijoiltani, karkulaisena jättää se maa, jonka

mullassa lapseni lepää! Ei milloinkaan! Ainoa, mikä vielä on minulle

kallis, on kunniani, hyvä maineeni. Riistänet minulta kaikki, sitä et

kuitenkaan riistä.

-- Malta mielesi, sanoi Drake. -- Kunniasi ei ole kärsivä siitä yhtään.

Tiedetään, että sinä olet onneton avioliitossasi, ja että syy on minun.

Sinua tullaan puhdistamaan ja minua syyttämään siitä mitä on

tapahtunut, enkä minä koetakaan puhdistaa itseäni.

-- Älä puhu siitä enää mitään, lausui Agnes, -- se ei tule tapahtumaan!

Ole kärsivällinen! Sinä mainitsit kuolon portin. Onneton puolisosi on

pian astuva siitä sisään ja sinä olet vapaa.

-- Toisen meistä täytyy siis raahata kahleensa hautaan ... sen

nimittäin, joka ensinnä sortuu tässä hiljaisessa, mutta kuolettavassa

taistelussa, joka muodostaa yhdyselämämme? Ajattelepa tarkoin!... Ja

muuten niin eihän ole vaikeata saada panettelu tyrehtymään, jatkoi

Drake. -- Terveytesi vaatii sinua oleskelemaan jonkun aikaa

toisenlaisessa ilmanalassa; sinä matkustat, ja jonkun ajan kuluttua

saapuu tieto, että olet kuollut... Agnes, minä pyydän sinun ja minun

vastaisen onnemme nimessä, mieti tarkoin ehdotustani, äläkä hylkää

ainoata keinoa, jonka kautta voimme pelastua!

Illalla samana päivänä, kuin avioerosta oli ollut puhetta, käväsi

Vanloo Sjövikissä. Hän tapasi Agneksen yksinänsä; Drake oli matkustanut

Tukholmaan tapaamaan valtakunnan-neuvos Skytteä ja muutamia muita

poliitillisia ystäviä, ja häntä odotettiin takasin vasta seuraavana

päivänä.

Ilta oli kaunis ja kevään henkevä. Vanloo huomasi, että Agneksen oli

mieli kovasti kuohuksissa, ja esitti, häntä huvittaakseen, että

lähdettäisiin kävelylle. Agnes suostui ja niin päätettiin lähteä järven

rannalla sijaitsevalle kirkkomaalle ja käydä Hedvigin haudalla.

Vanloon käsivarteen nojautuen jätti hän hetkeksi kolkot muurit, joiden

sisässä hän huokaillen oli kuluttanut paraimman osan ikäänsä, ja tunsi

mielensä kummallisesti virkistyneen, kun hän luonnon vapauteen tultuaan

hengitti kevättuulosten vilpeyttä rintaansa ja tähysteli rauhallista

seutua, joka levisi hänen katseittensa eteen. Ilta-auringon rusoloiste

kimmelteli lammen rasvatyynellä pinnalla ja aaltomaisesti kohoilevilla

ja laukeilevilla kedoilla, joidenka kellanvihreätä värivälkkeilyä

keskeyttivät siellä ja täällä tummat koivu- ja leppäviidakot, ja tämän

yllä kaareili korkealla sinitaivas vähäisine liikkumattomine

pilvenhattaroineen, joiden hopeaväri yhä enemmän muuntui vaaleahan

purppuraan, mikäli aurinko läheni näköpiiriä.

Tämä näky sai Agneksen povessa vapauden kaipuun vireille, sai hänet

halajamaan jonnekin kauas tuntemattomille onnen äärimaille. Hän oli

kauan tuntenut tällaista kaipuuta, vaan sen pyrintöperänä oli ollut

taivas; nyt tuntui hänestä maakin olevan ihana ja hän aavisti, että

sekin voisi tarjota hänelle iloa ja huvitusta.

Tultuansa kirkkomaalle Agnes ja Vanloo hakivat Hedvigin haudan ja kun

he olivat hiljaisina hetken aikaa sen ääressä viipyneet, istahtivat he

sen läheiselle hautakummulle, ja siinä Agnes lapsuutensa ystävälle

kertoi mitä hänen ja Draken välillä aamulla oli tapahtunut.

Vanloon otsan peitti mielipahan ja suuttumuksen puna Agneksen hänelle

kertoessa aamullista kohtausta. Mutta samalla oli tämä asiankäänne

hänelle tervetullutkin. Eroamalla Agneksesta riisti Drake tietämättänsä

itseltään viimeisenkin tukiturvansa, ja Agnes saattoi poistua hänen

kukistumisensa ja alenemisensa näyttämöltä niin kauas, ettei huhun

siitä tarvinnut saapua äkkiarvaamatta hänen kuuluvilleen, ja hän

pelastuisi siitä häpeästä, jonka alaiseksi hänen miehensä nimen täytyi

joutua. Vanloo pelkäsi niinikään, että Agnes, yhä edelleen

vastustamalla miehensä vaatimuksia, saattoi panna henkensä alttiiksi,

sillä hän tiesi Draken mieheksi, joka ei kaihtanut mitään keinoja, kun

intohimot ja omat edut sitä vain vaativat.

Agnes senvuoksi oudostui, kun Vanloo pelkonsa syitä mainitsematta

kehotti häntä myöntymään Draken vaatimukseen, koskapa se, niinkuin tämä

itsekin oli todistanut, saattoi käydä päinsä, ilman että hänen

kunniansa tarvitsi siitä kärsiä. Agnes empi, vaikka hänen oma mielensä

tällä hetkellä olikin Vanloon kauniitten, vakuuttavien sanojen

vaikutukselle herkkä.

-- Agnes, sanoi Vanloo vihdoin ja tarttui hänen käteensä, -- kun sinä

lähdet tästä kolkosta asunnosta, niin sinä et ole turvaton nainen,

jonka on kotopaikaltansa luopuminen taistellakseen vierasten,

välinpitämättömien ihmisten parissa elämän myrskyjä vastaan. Niinkauan

kuin minä elän, olen minä sinulle lujana turvana ja uskollisena

ystävänä. Mikä sinua täällä viehättää? Ei muu kuin hauta! Lohdutus,

jonka siitä saat, ei vastaa kärsimyksiäsi täällä. Ja kukapa tietää?

Ehkenpä jo piankin saanet rauhotetuin mielin palata tämän haudan luo

ja, ilta-auringon yhtä suloisesti säteillessä, laskea kukkasi sen

turpeille...

Vanloo puhui edelleen yhä enenevällä lämmöllä. Agnes kuunteli, ja mitä

kauemmin hän kuunteli, sitä kovemmin sykki hänen sydämensä; häntä alkoi

elähyttää sama toivo kuin Vanlootakin, ja hänen haaveileva katseensa

liihotteli pitkin järven pintaa, josta muuan lahti ulkoni silmän

siintämättömiin näköpiiriä kohden, muodostaen metsittyneiden

niemekkeiden väliin aukioimen, kiiltävän uran, johon iltaruskon

kultareunaiset pilvet kuvautuivat. Ja tästä urasta oli hänen

mielestänsä urkeneva tie onnellisempaan tulevaisuuteen...

Vihdoin voitti Vanloo; Agnes suostui.

Kun Drake seuraavana päivänä synkännäköisenä astui Agneksen huoneeseen

ja toisti vaatimuksensa, ilmoitti Agnes tyynesti, että hän oli asiata

harkinnut ja nähnyt parhaaksi, heihin molempiin nähden, siihen suostua.