Laamanni Juhana.
Kun Hanna sai Pekalta ne uutiset, joita hän kiihkeästi oli odottanut,
ja vielä oli kuullut, että Pekka vahingoittumattomana oli suoriutunut
vaarallisesta toimestaan, ei Maria neiti vielä ollut käynyt levolle.
Ihana neitonen istui vähäisessä kammarissaan yöpöydän ääressä, yllään
valkoinen, pitseillä reunustettu yöpuku, josta kauniit pyöreät olkapäät
pistäysivät lampun valon hyväiltäviksi. Niiden lumivalkoista hohdetta
lisäsivät mustat silkinhienot hiukset, jotka hajallansa, aaltoilevina
valuivat alas lumivalkoiselle puvulle.
Hänen poskensa olivat kalpeat. Riutuva terveys loihti niille ainoastaan
himmeätä jäähyväis-hohdetta ... himmeätä kuin ilta-auringon valo
heijastuessaan kedon liljoihin.
Hän varjosti käsillään otsaansa ja istui silmät ummessa. Pitkät
silmäripset loivat vielä terveen pyöreähköille poskille varjon, joka
enensi tuota hälvenemättömän mielihaikean ilmettä.
Tuskinpa antiikin mestaritkaan, jotka itse kuolemallekin osasivat antaa
jalon haamun, olisivat voineet surua kauniimpimuotoisena kuvata.
Tällä hetkellä eivät näet synkät kiihkot hänen povessansa mylleröineet.
Hänen sielunsa jänteet helähtivät surulloisen vienosti; hän antautui
sen surumielisyyden valtaan, josta uhri riutuessaankin tuntee
mielihyvää.
Nyt aukeni ovi hiljalleen ja Hanna astui sisään. Hän tiesi olevansa
tervetullut, mutta tiesi myös, ettei hän saanut olla sitä tietävinään.
Hän pysähtyi oven suuhun ja sanoi:
-- Suokaa anteeksi, hyvä neiti, että tulen tällä tapaa, mutta minä näin
tulen ikkunastanne vilkkuvan ja ajattelin...
Maria pyyhkäsi pois kyynelet, jotka sulettujen silmäluomien välistä
olivat vierähtäneet, ja kääntyi vitkalleen ovea kohden.
-- Miksi olet vielä valveella, Hanna? sanoi hän; -- mikset mene
levolle, sinä joka _saat_ lepoa?...
-- Oi, neiti, tehän tiedätte mitenkä asia on, sanoi Hanna. -- Minähän
en koskaan saa tavata Pekkaa, muutoin kuin salaa hiipimällä hänen
luokseen!
Maria näki Hannan silmistä, että hänellä oli salaisuus, jota hän ei
jaksanut säilyttää.
-- No, mitä sinun tällä kertaa piti saada Pekalle sanotuksi tahi hänen
sinulle.
Kamarineitsyt odotti tätä tahi tämäntapaista kysymystä astuaksensa
etemmä ja istahtaaksensa tuolille lähellä neitiään.
-- Neiti on sangen hyvä, kun tahtoo kuulla lörpötystäni, kuiskasi hän;
-- mutta tällä kertaa on minulla jotain eriskummaista kerrottavaa...
-- No mitä? Oletko nähnyt peikkoja?
-- Oi, vielä pahempaakin olen minä tahi: oikeammin Pekka nähnyt. Minä
oikein suren sitä...
-- Sinä saatat minut uteliaaksi, sanoi Maria vilkkaammin. -- Mitä on
tapahtunut?
-- Kuka olisi uskonut semmoista Aadolf herrasta! jatkoi Hanna ja pani
kätensä ristiin hämmästyksensä merkiksi.
-- Aadolfistako? toisti Maria kiivaasti ja iski sumeat silmänsä
kamarineitsyeen. -- Kerro!... Sukkelaan!
-- Hiljaa, älkää puhuko niin kovin, neiti kulta! pyyteli Hanna
suruisena. -- Laamanni saattaisi kuulla meitä... Hän nukkuu nyt niin
vähän öillä... Kun leini talttuu, kulkee hän edestakasin huoneissa...
Minä kuulin vast'ikään hänen tohveli-jalassa hissuttavan tuossa
viereishuoneessa...
-- Mutta kerrohan jo! lausui Maria, tietämätönnä siitä kiivaudesta,
jota hänen olentonsa ilmaisi, ja puristi kovasti Hannaa käsivarresta.
Hanna alotti kertomuksen, joka pituudellaan sanomattomasti kiusasi
Mariaa, vaikka se kyllä oli supistettu niin lyhyeen muotoon, kuin se,
riippuen kamarineitsyen kyvystä hallita sanojansa ja ajatuksiansa,
saattoi tulla. Päästyänsä siihen, jolloin rakastavaiset keksivät
Aadolfin tiellä, oli Marian kärsimättömyys kohonnut ylimmilleen.
-- Heti kun näimme hänet, jatkoi Hanna kuiskaten, -- sanoin Pekalle:
Riennä hänen jälkeensä ja katso minne hän menee! Minä olen niin hirveän
utelias ja tahdon kaikinmokomin sitä tietää...
-- Ethän vaan maininnut, että joku paitsi sinua...
-- En, en, neiti kulta, keskeytti hänet Hanna ja loi silmänsä maahan
Marian tutkivasti katsellessa häntä, -- tottahan minä senverran tiedän,
ettei neiti välitä siitä, mitä Aadolf herra tekee! Sanoin siis
Pekalle...
-- Ja mitä hän teki?
-- Niin, hän vastasi: Koska olet utelias, niin kyllä minä sen asian
toimitan sinulle... Ja sitte hiipi hän nuoren vapaaherran jälestä.
Mutta nyt seuraa juuri hirmuinen kohta. Voitteko neiti arvata minne
vapaaherra meni? Mäntysuon Inkerin luo? Sehän on kauheata! Hirveä
noita-akka on loitsinut hänet. Mitenkä hän muuten...
-- Näkikö Pekka hänen menevän tupaan? kysyi neiti Skytte ja loi itse
katseensa maahan.
-- Näki kyllä, ja vielä muutakin sen lisäksi, sillä luettuansa
rukouksen ja rohkaistuaan itseänsä, meni hän lähemmä ja katseli
ikkunasta tupaan. Takan ääressä istui Inkeri; hänen vieressään seisoi
pikku noita, hänen tyttärensä, tuo kalpea ja rumannäköinen Elli, mutta
Aadolf herra kulki pitkin askelin edestakasin lattialla. Pöydän alla
oli Pekan mielestä niinkuin suuri käärme olisi maannut kokoon
köyristyneenä. He puhelivat keskenänsä, mutta Pekka ei oikein kuullut
mitä he sanoivat. Mutta kesken kaiken pikku noita otti herra Aadolfia
kädestä... Mitä siihen sanotte, neiti kulta? ... ja herra Aadolf kiersi
kätensä hänen kaulaansa ja sanoi hänelle jotakin, hyvin lempeätä
kujertelua kaiketi...
-- Vaiti, sanoi Maria kiivaasti, -- en tahdo kuulla enempää!
Hänen päänsä vaipui rintaan, joka kohoili ja laskeili joka
henkäyksellä, ja hiukset valahtivat tuuheina aaltoina alas hänen
kasvoilleen, peittäen ystävällisesti niiden kuolon kalvakkuutta.
-- Taivas siunatkoon, hyvä neiti, kuinka on laitanne? kysyi Hanna, joka
ei arvannut sanoillansa sellaista vaikutusta olevan.
Maria työnsi kamarineitsyen luotaan, puristi käsillä otsaansa ja
hyrähti itkuun.
-- Oi, lohtukaa, neiti Maria! rukoili Hanna. -- Minäkin olen huolissani
Aadolf herran sielusta, mutta kuitenkin... Hiljaa, taivaan tähden!
Laamanni kuuluu astuskelevan viereishuoneessa... Jos hän kuulee mitä
täällä puhutaan...
Kuten Hanna pelkäsi, niin tapahtuikin samassa silmänräpäyksessä, sillä
viereishuoneen ovi aukeni, ja laamanni Juhana astui sisään.
Hän oli puettu pitkään, maataviiltävään yönuttuun ja tohveleihin ja
piti kynttilää kädessään.
Paikallaanolo, johonka luuvalo suurimmaksi osaksi päivää häntä pakotti,
esti häntä yönlepoa nauttimasta. Hänen ajatuksensa olivat sitäpaitsi
kiintyneet niin kokonaan siihen vaikeaan tehtävään, joka häntä odotti
tulevassa oikeudenkäynnissä noitia vastaan, ettei hän ollut malttanut
unetonna kieriä vuoteellaan: hän oli noussut ylös ja astellut pitkän
aikaa edestakasin huoneittensa läpi, kun hän vihdoin kuuli nyyhkytyksiä
ja kuiskeita veljensä tyttären kammarista.
Nyt katseli hän tutkivin silmin ympärinsä ja kysyi hämmästyneiltä
tytöiltä:
-- Mitä on tapahtunut? Miksi sinä itket Maria?... Ja miksi sinä vielä
olet täällä näin myöhällä?
Viimeinen kysymys lausuttiin Hannalle, joka vavisten ja tyhmistyneenä
seisoi ankaran isäntänsä edessä.
-- Armollinen herra, soperti tyttö, -- neiti on pahoinvoipa, ja minä...
-- Ja sinä, lausui laamanni ankarasti; -- olet ollut yöjuoksulla,
niinkuin huhut sinusta kertovat. Minä olen nähnyt sinun palaavan
yölliseltä retkeltäsi ... olen nähnyt mieshenkilön hiipivän puutarhan
läpi... Sinä olet häpeäksi kunnialliselle talolleni ja saat huomenna
lähteä matkaasi.
-- Armollinen laamanni... Hanna ei saanut muuta sanotuksi; hän ratkesi
itkuun.
Mutta laamanni kääntyi hänestä pois ja kiinnitti terävän katseensa
Mariaan.
-- Oletko kipeä, lapseni, vai miksi sinä itket? kysyi hän vähän
lempeämmällä äänellä.
Maria ravisti kutrit silmiltään, joten hänen ylpeä otsansa näkyi ja
vastasi arvelematta sedälleen:
-- Minä en ole kipeä, vaan olen surren itkenyt erästä onnettomuutta,
joka varmaan on kovemmin kohtaava teidän sydäntänne, setä, kuin minun.
Mutta ensiksi tahdon Hannan puolustukseksi sanoa, että hän kävi
yöllisellä retkellään minun tahdostani. Sillä siitä asti, kuin minä
olin lumimyrskyssä vähällä hukkua, olen kuullut poikanne salaa
liikkuvan iltasilla ulkona ja epäilin, ettei hän kävisi muualla, kuin
jumalattoman Inkerin ja hänen tyttärensä luona...
-- Mitä sanotkaan, Maria? lausui laamanni Juhana, ja oli vähällä
pudottaa kynttilän kädestään.
-- Niin kyllä, armollinen herra, niin se on, sanoi Hanna, joka Maria
neidin asialle antaman käänteen kautta oli saanut uutta rohkeutta.
-- Suu kiinni, sinä, ja mene kammariisi! sanoi laamanni Juhana, mutta
kun Hanna vielä viipyi, lepyttääkseen isäntäänsä ja puolustaakseen
viattomuuttansa, lisäsi hän:
-- Jos sinä olet syytön, niin älä pahastu kovia sanojani! Mutta mene
nyt, sillä minä tahdon olla neidin kanssa kahdenkesken.
Hanna niiasi, loi kiitollisen katseen Mariaan hänen suomastaan avusta
ja lähti pois, iloiten siitä, että hän oli niin helpolla pelastunut
uhkaavasta myrskystä.
Laamanni Juhana pani kynttilän pöydälle ja istui vastapäätä Mariaa
tuolille. Hänen tuima muotonsa ilmaisi hämmästystä, hän pyyhkäsi
kädellään harmaita hiuksiaan ikäänkuin torjuakseen iskua, joka oli
tähdätty hänen päähänsä ja kiinnitti levottomana katseensa nuoren
neitosen huuliin.
Maria oli nopeasti tointunut hämmästyksestään. Hänen suuret, mustat
silmänsä hehkuivat ikäänkuin voitonilosta, hänen tietäessään, ettei
kosto enää voisi luisua hänen käsistänsä. Hän ei säälinyt isänsydäntä,
johonka hänen sanojensa myrkkypistimen tavoin täytyi tunkeutua; hänen
piti vaan saada jäähdyttää mustasukkaisuudesta kirveltelevää rintaansa.
-- Puhu, sanoi laamanni, -- kerro kaikki! Minä aavistan jo pahinta.
-- Älkää pyytäkö minulta sitä, sillä minä en voi häpeämättä totella
tahtoanne, setä. Ellen sisaren rakkaudella olisi ollut kiintynyt
serkkuuni, ei hänen onnettomuutensa olisi koskenut minuun niin
kipeästi, ja olisin karkottanut mielestäni epäluulot, jotka eivät
sovellu siveälle neidolle.
'-- Sinä sanoit lähettäneesi Hannan katsomaan, minnekä poikani iltasin
retkeili, koska sinulla tuosta pyryilmasta asti oli syytä siihen
luuloon, että hän uudelleen kävisi Mäntysuon Inkerin luona... Sanoithan
sinä niin? kysyi laamanni.
-- Niin sanoin.
-- Mikä on se syy tahi ne syyt?
-- Majaillessamme Inkerin luona, antoi hän Aadolfille juoman, jonka
jälkeen minusta oli, niinkuin Aadolf mieluisesti olisi silmäillyt
Inkerin tyttäreen Elliin. Kenties oli se aiheetonta epäluuloa; mutta
kun pelkäsin noita-akan tempuillansa tahtovan vietellä Aadolfin sydäntä
pahuuteen, aloin tarkata serkkuni käytöstä ... ja kun epäluuloni saivat
siitä yhä uutta tukea, lähetin Hannan tänä iltana ottamaan selkoa, mitä
serkullani oli aikeissa. Minun ei kaiketi olisi sopinut niin tehdä,
mutta...
-- Sinä teit viisaasti sekä rakkaalle sukulaiselle arvon mukaisesti.
Mutta kerro pian, sano mitä Hanna näki?
-- Hän ei uskaltanut seurata Aadolfia, kun Aadolf lähestyi Inkerin
mökkiä; mutta samassa tuli Sjövikin ratsurenki Pekka hänelle vastaan,
ja hän seurasi Aadolfin jälkiä mökille... Voi, setä, minun on mahdoton
jatkaa! Minä häpeän silmäinne edessä.
-- Haa! virkahti laamanni Skytte; -- poikani juttu on siis jo
sivullistenkin tiedossa! Minua onnetonta isää!
-- Setä kulta, antakaa hänelle anteeksi! rukoili Maria ja otti vanhusta
kädestä. -- Aadolf parkahan on viattomasti joutunut noiden kahden
noita-akan hornan temppujen uhriksi! Minkä hän sille taitaa, että he
ovat lumonneet hänen silmänsä ja vietelleet hänen sydämensä!
-- Ja näkikö vakooja jotain, josta käy varmaksi, että noidan on
onnistunut saada poikani sydän hänen tyttäreensä mieltymään? Eikö niin?
Puhu suoraan, lapseni! Vastaa vaan tämä viimeinen kerta!
Mutta Maria kätki kasvonsa käsiinsä ja tyrskähti vastaukseksi itkuun.
-- Minä käsitän... Jo riittää, sanoi laamanni ja nousi istualtaan. --
Niin piti turmiota levittävän pahuuden, pikemmin kuin luulinkaan,
koetella minunkin huonettani! Mutta minä kostan hirveästi, lain ja
oikeuden kautta minä kostan.
-- Mutta, setä kulta, antakaa Aadolfille anteeksi! rukoili Maria
uudestaan ja vei hänen kätensä vettyneille silmilleen. -- Hän on
onneton vaan ei syyllinen.
-- Nuorukainen on pelastettava, virkahti laamanni ja hänen päänsä
painui rintaa vastaan. -- Hän on pelastettava, kuinka ankarilla
keinoilla tahansa. _Qua medicamenta non sanant ferrum sanat_. Voi
minua, etten saata julistaa häntä ihan syyttömäksi tähän
onnettomuuteen! Hänen jumalattomat opintonsa ... hänen ilmeinen
kylmyytensä uskontoa kohtaan ... hänen monasti ilmennyt epäuskonsa...
Kuinka ovatkaan nämä seikat unettomina öinä panneet minut
huokailemaan!... Hyvää yötä, lapseni! Rukoile Aadolfin sielun puolesta
ja nuku sitte rauhassa. Jumala siunatkoon sinua!
Laamanni Juhana painoi isällisen suudelman Marian otsalle, otti
kynttilän ja lähti. Mutta hänen suudelmansa poltti ikäänkuin omantunnon
vaiva nuorta neitoa kauan senjälkeen, kuin vanhuksen synkkä, kumartunut
haamu oli poistunut hänen huoneestaan.
Sillä vaikka Maria olikin puolittain vakuutettu, että Elli
salakeinoilla oli voittanut Aadolfin rakkauden, tiesi hän kuitenkin
itsessänsä, ettei huoli Aadolfin menestyksestä ollut ohjannut hänen
menettelyään.
Laamanni ei saanut sinä yönä ollenkaan lepoa. Hän käyskenteli ikäänkuin
aave pitkäin salien ja huoneiden läpi. Astellessansa hän tuon tuostakin
pysähtyi pienen muotokuvan eteen, johon kuuvalo sattui. Se oli hänen
poikansa kuva niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli pienoinen lapsi.
Murheellinen isä silloin huokasi ja mietti: -- Miksei hän aina pysynyt
tuollaisena, ellei kasvoiltaan niin sydämeltään!
Vasta aamupuoleen yötä Skytte vanhus paneutui vähäksi aikaa levolle.
Perheen kokoonnuttua aamiaispöytään Aadolf heti huomasi, että kaikkien
mielet olivat lamassa. Hänen isänsä oli umpimielinen ja harvapuheinen,
vapaaherratar näytti itkeneeltä, Maria oli tavallista kalpeampi ja
kaihtoi arasti serkkunsa katseita.
Epämääräinen aavistus pidätti Aadolfia kysymästä, mikä siihen oli
syynä. Pöydässä ilmoitti hän laamannille aikovansa iltapuolella lähteä
ratsain Tukholmaan. Laamanni kysyi:
-- Mitä asiaa sinulla on Tukholmaan?
-- Isäni tietää, että kauppiaallemme on maksu suoritettava ja kun
sitäpaitsi olen sopinut yhtyäkseni useiden ystävieni kanssa, niin sopii
nämä seikat hyvin yhdistää.
-- Minä aion itse muutaman päivän perästä tehdä tilin kauppamiehen
kanssa Tukholmassa, sanoi laamanni. -- Minä tahdon, että sinä tänäpänä
olet kotona.
Mitä laamanni kerran oli päättänyt, sitä ei käynyt muuttaminen; sen
Aadolf tiesi vanhastaan. Tultuansa huoneeseensa hän sentähden heti
kirjoitti kirjeen ystävälleen pappismiehelle Tukholmassa, ja kertoi
hänelle kaikki, mitä hän suullisesti oli aikonut tälle puhua Inkeristä
ja Ellistä. Tämän kirjeen kiidätti hän Rolfille ja pyysi Rolfin
saattamaan se perille.
Rolf vanhus oli levoton ja katui lupaustaan, vaan ei sanonut mitään.
Aadolf tapasi hänet tallissa, missä hän ruokki hevosia ja laitteli
lekkeitä kuntoon matkaa varten.
Mutta laamannikin istuutui aamiaisen jälkeen kirjoituspöydän ääreen.
Hän lähetti kaksi sanaa, toisen pastori Svenoniukselle ja toisen
nimismies Askelinille, että he niinpian kuin suinkin saapuisivat
Signildsborgiin.
Kohta jälestä puolisten nämä tulivat. Nimismies, jolta lähtiessä oli
jäänyt päivällinen syömättä, käskettiin pöytään, jossa oli tarjolla
häränpaistia ja olutta, mutta pastori, jolla jo oli kannekirjat
valmiina taskussaan, meni suoraapäätä laamannin työhuoneeseen.
Sinne mennessään kohtasi hän Aadolfin. Nuori Skytte tähysteli
tutkivasti papin synkkiä kasvoja. Heidän silmänsä sattuivat
toisiinsa... Svenoniuksen katse oli jylhän uhkaava... Aadolfin
muistutti siitä valasta, jonka hän vannoi. Hänet valtasi inhon ja pelon
sekainen tunne, ja hän olisi, elleivät asianhaarat olisi häntä
pidättäneet, syöksynyt papin päälle ja polkenut hänet jalkainsa alle.
Synkkäin aavistusten lannistamana lähti Aadolf kiireesti kotoa pois.
Hän heitti viitan ylleen ja käyskenteli kauan metsässä. Edetessään yhä
syvemmälle kuusten juhlallisiin pylväsholveihin, oli hän tällä hetkellä
kyllästynyt ihmismaailman ikuiseen eripuraisuuteen, ja toivoi, että
hänen suotaisiin elää loitolla vertaisistaan luonnon rauhaisassa
helmassa.
Sill'aikaa keskustelivat laamanni Skytte ja pastori Svenonius tärkeistä
asioista.
Svenonius jätti esiin syytöskirjat, jotka huomattiin lailliseen muotoon
laadituiksi. Kun sitte oli keskusteltu niistä toimenpiteistä, joihin
olisi ryhdyttävä syytettyjen pikaista vangitsemista varten, oli
Svenoniuksella aikomuksena esittää syytöksensä nuorta vapaaherraa
vastaan; mutta tuumiskellessaan mitenkä hän sen paraiten tekisi,
viittasi laamanni häntä istumaan ja saattoi itse keskustelun papin
toivomalle tolalle.
-- Arvoisa ystäväni, sanoi Signildsborgin herra, ja hänen äänensä
ilmaisi syvää sisällistä liikutusta; -- minä luotan teihin suuresti ja
tahdon sitä nyt osottaa, kun teiltä pyydän neuvoa asiassa, joka koskee
läheisesti minuun isänä ja on myös yhteydessä sen asian kanssa, joka
meillä nyt on meneillä. Kiusaaja on koetellut _minunkin_ huonettani.
-- Haa! ajatteli Svenonius ja kumartui Juhana herran puoleen, ikäänkuin
olisi hän pelännyt, että joku niistä sanoista, jotka tämä lausui, jäisi
häneltä kuulematta.
-- Eikä hän mitenkään olisi voinut satuttaa minua arempaan kohtaan,
sillä hän on tarkannut isänsydämeen. Poikani, ainoa lapseni, on
kauheilla harhateillä...
-- Minä tiedän sen ja surkuttelen teitä syvästi, armollinen herra...
-- Oi, te ette tiedä vielä pahinta, herra pastori, huokasi laamanni
Juhana ja kertoi, mitä hän edellisenä yönä oli kuullut Aadolfin
suhteesta Inkeriin ja Elliin.
-- On siis käynyt niinkuin minä epäilin, lausui Svenonius, -- ja on
myöskin selvinnyt eräs seikka, jota minä pidin miltei mahdottomana
selittää!
-- Tekö epäilitte?
-- Niin epäilin, sanoi Svenonius, -- sillä minä olen jo kauan
hämmästyen havainnut poikanne osottavan suurta myötätuntoisuutta noita
jumalattomia perkeleen lapsia kohtaan.
Ja nyt oli Svenoniuksen vuoro puhua. Hän kertoi ensiksi nuoren
vapaaherran käytöksestä kuulustuksen aikana Inkerin tuvassa ja teki
sitten selkoa Aadolfin käynnistä pappilassa samana iltana, kun
Svenonius oli palannut tutkintoretkeltään Kummun Kaarinan luota.
Tarpeetonta on mainita, että kertomukseen tuli mitä mustin väritys,
mutta samalla vaatii totuus meitä lisäämään, ettei Svenonius tieten
tahtoen höystänyt valheella puhettaan; hän kuvaili omantunnon
mukaisesti, ja mikä oli kuvauksessa synkkää, johtui siitä, mitenkä hän
asian käsitti.
-- Kauhistaa sitä ajatella ... se vihloo sydäntäni ... ja varmaan on
teidänkin sydämenne murtuva, armollinen herra, niin päättyi hänen
kertomuksensa; -- mutta teidän poikanne suu oli täynnä herjausta ja
pilkkaa pyhää oppiamme vastaan; ei ainoakaan pimeyden hengen
villitsemistä filosoofeista ole julennut lausua moisia parjauksia...
Vähäinen asia sen rinnalla ja johon panen verrattain vähän painoa oli,
että hän uhkasi minut tappaa, jos minun kauttani yhtäkään hiuskarvaa
kärvennetään noiden molempien naisten päästä. Niin hän sanat lausui.
Minä olenkin valmis uhraamaan henkeni Herran asian puolesta... Ottakoon
poikanne sen!
Minä olen onneton isä ... ne sanat laamanni Juhana tietämättänsä lausui
papin kertoessa. Vanhus oli vaipunut kokoon nojatuolissaan ja hänen
silmänsä melkein peittyneet hänen tuuheiden kulmakarvojensa alle.
Mutta kun Svenonius vihdoin vaikeni, nousi Juhana herra ylös, ojensihe
suoraksi ja sanoi vakavalla äänellä:
-- Mitta on kukkurallaan: minun talossani ei tuo kurja tästä alkaen
enää saa olla.
-- Malttakaa, armollinen herra; -- älkää tehkö mitään äkkipikaa! Meidän
on muistaminen, että jos Aadolf herra synnillisten lukujen kautta on
tehnyt sielunsa maaperän vihan kylvölle otolliseksi, niin on häntä
kuitenkin pidettävä häijyjen juonien ja petollisten hankkeiden uhrina,
jommoista voi tapahtua paraimmallekin. Minä arvaan, mitenkä asia
kokonaisuudessaan on. Tahdotteko, armollinen herra, kuulla, mitenkä
olen sen käsittänyt?
-- Puhukaa, kunnon ystävä! Tottahan itsekin käsitätte, mitenkä
tuskallisena haen syitä estääkseni kirousta tulemasta oman lihani ja
vereni päälle?
-- Ettekö te, armollinen herra, usko, että saatana hellii
palvelijoitaan ja tahtoo varjella heitä niitä toimia varten, joita hän
tahtoo heidän kauttaan saada meidän keskellämme suoritetuksi? Olkaa
varma siitä! Sentähden on hän luultavasti myöskin antanut heille
viittauksen, että he tietäisivät olla varoillaan uhkaavan rangaistuksen
varalta. Mäntysuon Inkeri on siis keksinyt tuuman, jonka perusjohteet
ovat minulla selvillä. Minua on hän tahtonut pelotella ankarilla
koettelemuksilla; teidän tykönänne on hän hommannut puolustajaksi
itsellensä poikanne ja turvautuu teidän näennäiseen kiitollisuuden
velkaanne häntä kohtaan siitä, kun hän pelasti poikanne ja nuoren
neidin hengen. Olenhan kuullut ja lukenut, että noita-akat voivat
nostaa rajuilmoja; mutta elleivät sitä voikaan, on ihan varmaa, että he
ainakin voivat johtaa rajuilman mille taholle haluavat: sen todistavat
monet oppineet ja hurskaat miehet ja noitien omat tunnustuksetkin sitä
arvelua vahvistavat. Nyt minun ajatukseni on, että kauhea lumimyrsky,
johon Aadolf herra ja neiti olivat vähällä hukkua, Inkerin taikojen
kautta nousi näillä seuduilla raivoon, ja että hän loihduillaan johti
hevosen kulkua ... sillä mitenkä se muuten olisi tehnyt niin pitkän
kierron ja seisattunut juuri hänen tuvanovensa eteen? Ja sen teki hän,
voidaksensa sitte omalletunnollenne lausua: katso minä pelastin
poikanne hengen, mutta te tahdotte minun ja tyttäreni hengen ottaa! Hän
on sen tehnyt saadaksensa tilaisuuden antaa Aadolf herralle
tenhojuoman, jonka avulla hänen sydämensä oli saatava noita-akan
tyttäreen mieltymään ja hänen ajatuksensa kääntymään pois Jumalasta.
Teidän tulee siis ajatella poikanne toimivan tuon perkeleellisen juoman
vaikutuksen alaisena ... alaikäisenä lapsena, tietämättä mikä on oikeaa
mikä väärää ... houruna, joka raivoo ja väijyy ihmishenkeä, olematta
syyntakeinen teoistaan.
-- Kenties olette oikeassa; -- sitä melkein toivoisin, vaikkakin
pelkään sitä. Mutta mitä minun nyt pitää tehdä saadakseni poikani
pelastetuksi? Neuvokaa minua, herra pastori! Järkeni silmät ovat
pimittyneet.
-- Saatamme ehkä toivoa, että hänen huumauksensa haihtuu, kun hän ei
enää saa nähdä nuorta noitaa, joka voisi kiihotustyötänsä jatkaa ...
että ne liekit, joihinka laki Jumalan avulla on tuomitseva tuon
katalan, edes saavat sen haihtumaan...
-- Mutta miettiihän kadotettu poikani murhahankkeita teitä vastaan,
lausui laamanni jylhästi. -- Minua vavistuttaa ajatellessani, että olen
siittänyt murhaajan maailmaan. Ymmärrykseni ei keksi mitään pelastusta.
Minä en tiedä mitä tehdä. Panenko hänet kahleihin ja kytkenkö hänet
kiinni kellariholviin? Sanokaa, antakaa minulle joku neuvo!
-- Toivon että isänvaltanne vaikuttaa ilmankin, tarvitsematta käyttää
niin kovia keinoja. -- Voisittehan sulkea hänet huoneeseensa ja antaa
luotettujen palvelijoiden vartioida häntä, tahi, ellei se kävisi
päinsä, lähettää hänet houruinhuoneeseen Tukholmaan ja antaa hänen olla
siellä, kunnes hän taasen tulisi tuntoihinsa.
-- Oi, se on kauheaa! sopersi laamanni ja istui nojatuoliinsa. -- Oi,
jospa olisin kuollut!
-- Tahi ... ties jospa toinenkin keino auttaisi, jatkoi Svenonius; --
pitäisi ainakin koettaa...
-- Mitä tarkotatte? Sanokaa pian!
-- Tarkotan että on mahdollista, jopa luultavaakin, että löytyy
luonnollinen vastamyrkky sille myrkkyjuomalle, jonka noita-akka
valmisti pojallenne. Hän tuntee ihan varmaan kasveja, joiden nesteet
voivat tehdä noitajuoman vaikutukset tehottomiksi. Voitaisiin pakottaa
häntä valmistamaan sellainen vastajuoma Aadolf herralle. Kaikissa
tapauksissa täytyy meidän saada tietää, mitenkä asian laita on.
-- Olette oikeassa! Kun en itse tuota keksinyt! sanoi laamanni Juhana
rohkaistuna tästä toiveesta. -- Tuotetaan Mäntysuon Inkeri heti tänne.
Minä annan tuossa paikassa käskyn siitä.
-- Vielä parempi olisi tuottaa tänne hänen tyttärensä, huomautti
Svenonius. -- Hän on nuori, hänen sydämensä hennompi, hänen taitonsa
luikerrella pois viisastelevien vastausten kautta vähemmin kehittynyt,
kuin hänen kirotun äitinsä. Sen mukaan kuin voin päättää hänen
kasvoistaan, luulen ettei hän vielä ole ehtinyt päästä saatanan
erinäiseen mielisuosioon. Lähetämmekö noutamaan Elliä?
-- Niin, te olette oikeassa; meillä on suurempi syy toivoa, että totuus
tulee ilmi hänen kauttansa.
Laamanni heläytti kelloa ja sanoi sisäänastuvalle palvelijalle, että
hän käskisi nimismiehen tulla ylös.
Nimismies Askelin jätti oluthaarikan, josta hän yhdessä kartanonvoudin
kanssa oli ryypiskellyt, tuli heti saapuville ja sai laamannilta käskyn
parin rengin avustamana ottaa hetimiten kiinni Elli ja tuoda hänet
Signildsborgiin.
Nimismies lähti matkalle, kaksi renkiä mukanaan ja kartanonvouti, jolla
oli omat syynsä ottaa osaa seikkailuun. Olut oli karaissut nimismiehen
mielen, ja viinapullo, jonka talonvouti oli ottanut mukaansa, sai
matkalla tuon rohkeuden paisumaan joksikin, joka nimismiehen omasta
mielestä ei ollut muuta kuin uljuutta.
Hämärä oli jo aikaa ennen kuin Askelin apureineen saapui Inkerin
tuvalle, verhonnut maita ja seutuja. Samassa kun nimismies meni
aukasemaan veräjää, saavutti heidät reki, kaksi hevosta edessä.
-- Hohoi! huusi nimismies, -- kukas matkamies on?
-- Hei, Rolf ukkohan se on, huusi kartanonvouti, -- mihinkä sinä olet
menossa näin myöhällä? Anna seista ja ota matkaryyppy!
Rolf, sillä hän se oli, seisautti hevoset, silmäili joukkoa, mutisi
jotakin itsekseen ja vastasi:
-- Minulla on asiaa Wadtoftan puolelle, ja täytyy saada se vielä
tänäiltana toimitetuksi... Kiitos tarjoomastanne, kartanon vouti!
Ryyppy ei haittaa näin talviteillä...
-- Ja miten komeasti hän vielä ajaakin! sanoi kartanonvouti, Rolfin
ryypätessä pullosta hänen onnekseen. -- Molemmat hevot valjaissa!
Kunhan ei vanha ruutiäijä vaan olisi kosimahankkeissa!
-- Oli hankkeet mitkä hyvänsä, niin jäänee minulta kumminkin eukko tahi
tyttö saamatta, vastasi Rolf; -- semmoiset tuumat jääkööt vaan pois
mielestänikin. Mutta nyt on minun vuoroni kysyä mitä te aiotte tehdä?
Te näytte olevan menossa mökkiin.
-- Ihan oikein, vastasi kartanonvouti, me menemme ottamaan kiinni
noitaa.
-- Vai niin... Luulen että korkealla oikeudellakin on asiassa jotain
tekemistä, koska herra nimismies on mukana... No, onnea vaan puuhille!
Miksi te eukkoa kovistelette? Inkeriähän te kaiketi menette ottamaan
kiinni.
-- Ei, sanoi nimismies, -- paholaisen emon vuoro on vasta huomenna,
jolloinka minä neljännysmiehineni pistän kiinni kaikki hänen
sukulaisensa, niin monta kuin niitä on ympäri koko pitäjän. Nyt saa
vaan hänen tyttärensä tehdä pienen huvimatkan armollisen laamannin luo
Signildsborgissa.
-- Hm, vai niin! Jumalan rauha!
Rolf käski hevosia liikkeelle, iloiten kun sillä kaupalla oli päässyt
asiasta erille. Poistaaksensa itsestään kaikki epäluulot ajoi hän
tosiaankin Wadtoftaan, jossa hän asiakseen osti joitakuita lampaita ja
palasi vasta seuraavana päivänä kotia.
Sillävälin kulki nimismies seuralaistensa edellä ylös mökille. Ovi oli
lukossa ja verhot riippuivat pienten ikkunoiden edessä.
Näihin varotoimiin olivat Inkeri ja Elli ryhtyneet, voidaksensa
rauhassa vakoilijain silmiltä varustautua pakomatkalle.
Pelastuksen toivo oli Aadolfin lähdettyä antanut Inkerille uusia
voimia. Hän ja Elli olivat toisiansa rohkaisevin sanoin koko illan
puuhanneet sääliessä kokoon tarpeellisimpia ja rakkaimpia
tavaroitansa. Siitä puuhasta oli jo kotvanen sitten päästy; hevosia
odotellessa rukoilivat he nyt Jumalalta pakonsa onnistumista.
He havahtuivat ovelle kolkutettaissa.
-- Auttajamme on täällä... Jumala olkoon kiitetty, kuiskasi Inkeri.
-- Hoi, ovi auki! huudettiin ulkoa.
Elli nousi ylös ja riensi aukasemaan. Kalmankalpeana syöksyi hän
takasin, nähdessänsä nimismiehen seuralaisineen.
-- Hyvä Jumala! Äiti! huusi hän ja kiersi kätensä Inkerin kaulaan.
Inkeri seisoi typertyneenä ja tuijotti hievahtamatta tulijoihin.
-- Hyväilta taloon! Kiitos viimeisistä, räyhäsi humalainen nimismies,
siihen määrään viinanhöyryistä muuttuneena, ettei loihtusanojen tarve
edes johtunut hänelle mieleen.
Hänen seuralaisensa silmäilivät uteliaina ympärinsä, ja kartanonvouti
huomautti:
-- Tehän näytte olevan muuttotouhussa, Inkeri.
-- Niinpä todellakin, tuhat vieköön, sanoi nimismies mulkoillen
silmiänsä, -- minä tunnen jotain uhkaavaa ilmassa. Mepä tulimme
tosiaankin kreivin aikaan. Minnekkä matka, Inkeri? Hm, kaiketi olette
tekin tuntenut jotain uhkaavaa ilmassa?... No, ettekö te saa suutanne
auki? Te näytätte ällistyneeltä. Olemme tulleet kenties sopimattomaan
aikaan, mutta sille en voi mitään. Minä tulen virkani puolesta.
-- Mitä te meistä tahdotte? kysyi Elli vavisten.
-- Sen sinulle kohta sanon, pikkunoita, vastasi nimismies; -- me
tulimme tänne viedäksemme yhden teistä armollisen laamannin luo, mutta
nyt kun näen, että te olette muuttotouhussa, vaikkei vielä ole
lähtöpäiväkään, niin on parasta kopata teidät molemmat, yhtähyvin nyt
kuin toiste. Kuninkaan ja oikeuden nimessä minä vangitsen sinut,
Inkeri, ja sinun tyttäresi. Kartanonvouti, annas tänne nuoranpätkät.
-- Tässä ovat, vastasi kartanonvouti ja ojensi ne nimismiehelle.
Inkeri oli nyt senverran toipunut, että saattoi kysyä.
-- Mistä rikoksesta meitä syytetään, koska te tahdotte meitä sitoa ja
panna kiinni?
-- Ka, kun vielä tekeydyt tuhmaksi, ilkeä noita! lausui nimismies. --
Mutta kun pyöveli panee peukalopuristimen sormiasi hyväilemään, niin
eiköhän muistisi alkane selvitä. Tänne vaan kädet, niin koristan sua
rannerenkaalla, ettei sen parempaa vielä ole hampusta tehty! Kas niin,
kursaukset sikseen! Meidän on kiire.
Nimismies läheni nuora kädessä... Inkeri vetäytyi kauhistuneena
taapäin... Elli heittäytyi polvilleen oikeuden palvelijain eteen ja
huudahti tuskissaan:
-- Älkää koskeko äitiäni! Hän ei ole mitään pahaa tehnyt... Armahtakaa,
hyvä herra!
-- Älä kuomaile! Se on turha vaiva, vakuutti Askelin ja astui vielä
askelen Inkeriä kohden. Mutta Elli heittäytyi heidän, hänen ja äitinsä
väliin, kietoi kätensä nimismiehen jalkojen ympäri ja huusi:
-- Armoa, armoa! Hän on viaton, hän ei ole mitään pahaa tehnyt. Jos
teillä on ihmisen sydän, niin teidän täytyy armahtaa!
-- Heitä irti minut! Oletko hullu? Luuletkos sinä, että nimismiehen on
lupa ketään armahtaa? Se veisi häneltä viran. Heitä irti hyvällä!
Muuten täytyy minun käydä kovin kourin käsiksi sinuun.
-- Armoa! murahti humalainen kartanonvouti pilkallisesti. -- Onko
mokomaa pirua ennen kuultu? Tänne toinen nuoranpäistä, nimismies! Minä
teen tästä tenästä pikaisen lopun.... Kuuletko sinä, helkkarin noita,
jatkoi hän, silmät vihasta säihkyen, astui köysineen lähemmä Inkeriä ja
puristi nyrkkiään hänen nenänsä edessä. -- Sinua saanen kiittää siitä,
että poikani sai maahisen ja että karjuni itsestään kuoli; mutta nyt
minä sen maksan sinulle. Tänne kädet ilman kursailutta, tahi lyön sinua
niinkuin härkää keskelle otsaa!
Inkeri oli vaipunut tuolille; hän olisi kyllä totellut humalaisen
miehen uhkaavaa käskyä, mutta hän ei jaksanut käsiänsä kohottaa.
Hurja talonvouti kohotti nyrkkiään ja tahtoi panna uhkauksensa toimeen,
mutta siinä tuokiossa syöksähti Elli ylös polviltaan ja töykkäsi häntä
suonenvedontapaisella voimalla takasin. Mies, joka ei osannut odottaa
moista rynnäkköä ja jo muutenkin huljuili "liikakuormansa" alla,
hoippuili muutaman askelen, koettaessaan pysyttää tasapainoa. Se ei
sittenkään onnistunut, ja niin hän kaatua roisahti seljälleen, niin
että lattiapalkit ryskivät.
Nähtiinpä siinä omituinen kuva, johon hiiltynyt takkavalkea loi
punertavaa valoaan: äiti, joka makasi tainnoksissa nojatuolissa, pää
taaksepäin vaipuneena, kauhun jähmettynyt ilme kasvoillaan ... tytär,
joka oli asettunut hänen ja hänen vihollistensa väliin, hiukset
hajallaan kalpeiden, hurjaa päättäväisyyttä hehkuvien kasvojensa
ympärillä -- nämä avuttomat oliot yhdeltä puolen, ja toiselta
inhimillisen oikeuden raa'at, humalaiset apurit. Nimismies töllisteli
avosuin, ällistyneenä tytön odottamattomasta voimanosotuksesta;
kartanonvouti, naama pöhnästä ja kiukusta kamalasti väännyksissä,
makasi pitkänään lattialla, ja molemmat rengit, jotka taikauskoisesta
pelosta tähän asti olivat pysyneet toimettomina, vetäytyivät likemmä
ovea, epätietoisina siitä inhimillinen vai yli-inhimillinenkö voima
paiskasi heidän tiranninsa heikon tytön jalkoihin.
Mutta kuva oli tuota pikaa muuttuva toisenlaiseksi. Kartanonvouti kömpi
ylös, ryntäsi Elliä vastaan ja iski häntä nyrkillä niin kovasti, että
tyttö tajuttomana kaatui lattialle.
Tuskan ja ahdistuksen huuto pääsi Inkerin sydämestä ja hän syöksähti
ylös ... mutta samassa nimismies kävi kiinni häneen takaapäin. Kun
Inkeri vielä koetti riistäytyä irti, heitti kartanonvouti nuoran hänen
käsiensä ympäri ja sitaisi sen niin lujasti, että köysi syöpyi lihan
sisään.
-- Rauhoitu, noita! kiljasi nimismies, jonka kasvoilla hiki virtaili.
-- Pentusi ei ole kuollut; hänellä ei ole mitään hätää. Älä sinä
vaan rimpuile, niin minä heti saan hänet henkiin kun kaadan
kousallisen vettä hänen päälleen. Kas niin, etköhän jo asetu siivolla
olemaan... No, se onkin paras mitä tehdä voit... Älä kisko nuorasta,
kartanonvouti! Sinä saatat hänet vaan uudestaan raivoon. Hän taitaa
ruveta kaatumaan... Aseta hänet tuonne tuolille! Piru kuinka ne naiset
ovat oikullisia!
Nyt kääntyi nimismies tunnottomana olevan Ellin puoleen. Nähtyänsä nuo
kalpeat kasvot ja suuret siniset juomut silmien alla, pelkäsi hän
hetkisen, että tyttö kenties oli kuollut. Mutta koeteltuaan hänen
valtasuontaan, otti hän toisen köydenpäistä ja sitoi hänen pienet
kätösensä yhteen; sen jälkeen otti hän viinapullon, joka jo oli melkein
tyhjä, asetti sen tytön nenän alle ja ravisti häntä, siksi kunnes tyttö
vihdoin aukasi silmänsä ja tuijotti kiillottomin katsein ympärilleen.
-- Kas niin, sanoi nimismies, -- nyt toivon pahimmasta päästyn. Nyt
voitte te, kartanonvouti ja Pekka, ottaa eukkoa käsikynkistä ja marssia
matkaan. Mutta sinä et saa lyödä häntä etkä tempoa kovasti nuorasta,
kartanonvouti, sen kiellän, sillä hänen kätensä ovat näköjään verissä
... vangitkin ovat lain turvaamia. Sinä Niilo autat raahaamaan tätä
pikkunoitaa... Kas niin, älä enää koukuttele, no ylös heti (ne sanat
lausuttiin Ellille)! Eipä näy tahtovan. Meidän täytyy siis auttaa häntä
matkalle.
Elli nostettiin ylös ja saattue lähti liikkeelle. Nimismies, jonka
päästä pöhnä tämän kohtauksen aikana oli melkoisesti haihtunut,
ihmetteli itsekin rohkeuttaan, jota hän oli osottanut peljätyitä naisia
vangitessaan, ja taipui jo siihen luuloon, ettei ottelu noitien kanssa
ollutkaan niin vaarallista, kuin hän ennen oli kuvitellut.
Kun Elli tuli tuntoonsa, huomasi hän olevansa maantiellä, kädet
sidottuina, ja nimismiehen sekä toisen rengin kuljettavan häntä
välissänsä. Edessänsä näki hän äitinsä hoiperrellen astuvan toisten
miesten välissä.
-- Näetkö, sanoi nimismies, -- näetkö, äitisi kääntyy ympäri ja
katselee sinua. Hän tahtoo sillä, että sinä kulkisit kauniisti ja
vakaasti etkä rimpuilisi ja venkuroisi ... sillä siitä ei kuitenkaan
ole mitään apua.
Tämä kehotus oli tarpeeton. Elli käydä horjuili äänetönnä eteenpäin,
pää painuksissa ja silmät puoleksi ummessa, päässä ei niin ainoata
selvää ajatusta.
Täten kulki surullinen saattue metsän läpi, milloin häipyen kuusten ja
petäjien varjoihin, milloin hohteessa hopeaisen kuun, joka juuri oli
taivaanrannalle noussut.
Kun Niilo huomasi tytön hentojen jäsenten kylmästä värisevän, sanoi hän
nimismiehelle:
-- Pysähtykää vähän?
-- Mikä on hätänä?
-- Hänen on vilu, tyttöraukan, sanoi Niilo ja riuhtasi yltään harmaan
sarkaviittansa, -- ja kaiketi on hänellä tunto niinkuin muillakin,
vaikka hän onkin noita.
Näin sanoen Niilo kääri viittansa tytön ympärille ja tarttui häntä
uudestaan kädestä.
Vaikkei Elliä juuri ollenkaan vilustanut, niin hän kuitenkin oivalsi
rengin tarkottaneen hyvää, ja tämä inhimillisyyden osotus koski hänen
sydämeensä niin, että hän heti ratkesi itkuun.
Hänen ajatuksensa alkoivat nyt selvetä, mutta siitä tunsi hän verensä
hyytyvän paljoa pahemmin kuin pakkasesta konsanaan.
-- Mihinkä vietänee äitiä ja minua? kysyi hän itseltään, ja
haihduttaakseen sitä tuskallista epävarmuutta, joka täytti hänen
mielikuvituksensa mitä kauheimmilla kuvilla, rohkasi hän mieltänsä ja
uskalsi puhutella nimismiestä, vaikka hänen oli vaikea saada niitäkään
väräjäviä sanoja sanotuksi.
-- Herra, lausui hän, -- mihinkä te viette meitä? Täytyykö meidän heti
kuolla?
-- Ei suinkaan, vastasi nimismies niin suopeasti kuin noita-akalle sopi
vastata, -- älä sinä pelottele itseäsi sillä! Kuluu siihen vielä aikaa,
ennenkun niin pitkälle ehditään. Pitäisihän sinun ymmärtää, että kaikki
täytyy käydä laillista tietä ... tutkinto ja hovioikeus ja tuomio ja
niin edespäin... Tällä kertaa ei ole mitään pahaa pelättävänä: laamanni
sinua vaan vähän kuulustelee, sitten pääset ruunun kyydillä Tukholmaan,
jossa saat asua itse kuninkaallisessa linnassa kuninkaan omien
huoneiden alla...
Elli hengitti helpommin; hän oli kuvitellut, että häntä vietiin
suorastaan polttoroviolle. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kysyi:
-- Onhan laamanni Aadolf herran isä?
-- On tosin, vaikkei hänellä siitä suurta kunniaa ole ... no, siihen
minulla ei ole mitään tekemistä... Paremmin kostuu kun painaa
lankasella... Aadolf herra, lisäsi hän viekkaasti, on kyllä kelpo
herra? Vai mitenkä sinusta on?
-- On, on, vastasi Elli ja ilahtui ajatellessansa, että mies, jonka
eteen häntä vietiin, oli Aadolfin isä. -- Varmaankin on hän yhtä hyvä
kuin hänen poikansa, ajatteli tyttö.
Ja koko matkan ajatteli hän vaan Aadolfia; nuori vapaaherra oli se
ankkuri, johonka hän epätoivon yössä koki turvautua. Hänen käyntinsä
muuttui kevyemmäksi; hän ei painanut enää puhkavan nimismiehen olkaa,
hän ei suuresti pelännyt enää sitä päämaaliakaan, johon häntä vietiin.
Kulkueen saavuttua Signildsborgiin kokoontui talonväki, sill'aikaa kuin
nimismies ja talonvouti päästelivät köysiä vankien käsistä.
Pilkkasanoja sekä inhon ja mielipahan purkauksia sateli noiden
molempain naisten yli, mutta he eivät sitä kuulleet. Elli kuiskasi:
-- Älä sure, äiti ... vaan luottakaamme Jumalaan!
-- Oi, hän on ottanut kätensä meistä, huokasi Inkeri.
-- No, nyt seuraat minua armollisen laamannin luo, sanoi nimismies ja
tarttui Elliä käteen. -- Ja vie sinä, talonvouti, eukko johonkin
suojaan, ettei ihmisten tarvitse töllistellä häntä... Tule nyt, sinä
paholaisen pikku penikka!
-- Tahdotaanko meidät erottaa toisistamme? Eikö äitini pidä seurata
mukana? lausui Elli.
-- Mitä te aiotte tyttärelleni tehdä? huusi Inkeri hätäytyneenä.
-- No, te pääsette pian taas yhteen. Olkaa huoleti! sanoi nimismies. --
Älkää nyt leutoko, vaan päästäkää koreasti tyttärenne! Laamanni
odottaa.
-- Ettekö vaan valehtele? kysyi Inkeri epäröiden ja piti käsillään
kiinni tytön vyötäisistä.
-- Enkä valehtele, hullu noita, minä vannon autuuteni kautta, että pian
taas saat nähdä hänet. Kujeet sikseen nyt?
-- Ja vannotteko, ettette pitele pahoin häntä?
Nimismies tuskastui ja riisti Ellin pois huolestuneen äidin sylistä.
Sitten vietiin heidät kumpikin eri taholleen, Inkeri vähäiseen
sivurakennuksessa olevaan kammariin, ja Elli nimismiehen vieressä pihan
poikki suurelle herrastalolle päin.
Inkeri oli tuskin kuullut oven perästänsä sulkeutuvan, niin hän jo
äidillisestä surustaan huolimatta tunsi joutuvansa sen raskaan unen
valtaan, jonka kautta luonto koettaa vuodattaa uutta öljyä sammuvaan
elonlamppuun. Kammarissa oli olilla täytetty sänky ja sen peitteenä
karkea lakana. Sinne horjuili Inkeri, ja muutaman hetken kuluttua hän,
veriset, haavottuneet kädet ristissä rinnallaan, nukkui virkistävään
uneen, joka loi petollisen riemunhohteen hänen kasvoilleen. Hän uneksi
poikansa palanneen mahtavana ruhtinaana, että hän oli tullut sitä
varten, että pelastaisi äidin ja sisaren ja veisi heidät merten taa
onnellisempaan maahan.
Sill'aikaa meni Elli, astellen joltisenkin vakavasti, tuntemattomia
vaiheitansa kohti. Hän silmäsi ympärinsä toivoen näkevänsä Aadolfin,
mutta vaikka tämä toivo petti, niin se ajatus kuitenkin vahvisti häntä,
ettei Aadolf ollut kaukana, ja että siis se sydän, joka toivoi hänen
parastaan, ei sykkinyt loitolla.
Mutta kun hän tuli suureen etehiseen ja nimismies vei hänet leveitä
kiviportaita ylös, jotka johtivat toiseen kerrokseen, tunsi hän
mielensä lannistuvan. Avara etehinen, jonka pylväisiin kuu paistoi
korkeiden ikkunoiden läpi, ja jonka holveissa hänen askelensa kumeasti
kajahtelivat, teki häneen jylhän vaikutuksen; hänen sielunsa aavisti
jotakin hirmuista tapahtuvaksi.
-- Pysähdy, sanoi Askelin, heidän tultuaan erääseen vierashuoneeseen,
jota katosta riippuva lamppu valaisi; -- minä tulen kohta ja noudan
sinut. Nimismies meni laamanni Juhanalle ilmoittamaan, että Inkerin
tytär odotti viereisessä huoneessa.
Elli istui tuolille oven suuhun. Hän painoi käden sydäntänsä vasten,
hillitäkseen sen rajua tykytystä, ja kun samassa eräs vierashuoneen
sivuovista aukesi, sätkähti hän jyrinästä ja silmäsi arasti tulijaan.
Mutta kun hän näki edessänsä nuoren neiti Skytten, niin hänen kasvonsa
kirkastuivat. Se seikka, että hän täällä vieraissa oloissa näki
olennon, nuoren ja naisellisen niinkuin hän itsekin ja jonka hän hyvin
tunsi aina siitä asti, kuin Elli sisarellisella hellyydellä hoiteli
häntä äitinsä kodissa, oli omiansa rohkasemaan hänen mieltänsä.
Hän nousi tuoliltaan ja silmäili Mariaa, senlainen ilme kasvoillaan,
kuin olisi hän pyytänyt kuulla häneltä vaikka yhden ainoan ystävällisen
sanan, kuulla hänen vakuuttavan, ettei mitään vaaraa ollut
pelättävissä. Mutta Marian huulet vetäytyivät kummalliseen hymyyn,
hänen mustissa silmissänsä kuvastui vihaa ja ylenkatsetta hänen
luodessaan katseen kalpeaan, laihtuneeseen, karkeisiin vaatteisiin
puettuun kilpailijaansa, ja hän meni nopeasti ohitse lausumatta Ellille
ainoatakaan sanaa.
Samassa aukeni toinen ovi, joka johti laamannin työhuoneeseen,
nimismies näyttäytyi taasen, otti vapisevaa tyttöä kädestä ja vei hänet
sinne sisään. Sen jälkeen hän teki molemmille herroille kumarruksen ja
poistui vierashuoneeseen, odottaakseen siellä lähempiä määräyksiä.
Kaikista ensin Elli näki täällä sisällä peljätyn pappismiehen synkät
kasvot, ja kun hän tätä näkyä pelästyen katsahti toiseen huoneessa
olevista miehistä siinä heikossa toivossa, että hän tässä tapaisi
vähemmin pelottavan enteen, näki hän yhtä synkät, yhtä kolkot kasvot,
katse tutkivana ja uhkaavana suunnattuna häneen, eikä hän tämän
kasvoissa voinut havaita vähintäkään sen nuorukaisen näköä, joka oli
hänelle rakas. Elli oli nähnyt tarpeeksi peljätäksensä pahinta.
Vavisten tervehti hän kainosti herroja ja loi silmänsä maahan, ne kun
eivät voineet kestää laamannin terävää katsetta.
Laamanni istui suuressa nojatuolissa työpöytänsä edessä, ja hänen
vieressänsä pastori Svenonius. Ensi silmäykseltä tuo hento kalmankalpea
olento vanhasta Skyttestä näytti jotenkin miellyttävältä, vaikka hän
inhosikin häntä ja hänen äitiään.
-- Että tämä lapsi, joka näyttää niin viattomalta ja vilpittömältä, jo
kuitenkin on kirottu ajassa ja iankaikkisuudessa! ajatteli hän; -- sitä
tuskin uskoisi kun hänet näkee.
Hän viittasi nyt pastorille. Tämä keskeytti hiljaisuuden ja piti
Ellille puheen, sekä ilmoitti, että hän ja hänen äitinsä tulisivat
saamaan hirmuisen rangaistuksen niistä kauheista synneistä, joihin he
olivat tehneet itsensä syypääksi. Sitten hiljensi hän ääntään vähän
säyseämmäksi, sanoi toivovansa, ettei Elli näin nuorella iällä vielä
ollut niin peräti turmeltunut, ettei hänen sieluansa voitaisi
katumuksen ja parannuksen kautta pelastaa Jumalan valtakunnalle,
joskaan hänen ei käynyt välttäminen maallisen oikeuden rankaisua, jonka
armotta täytyy seurata rikosta. Jos Elli tässä tilaisuudessa tahtoisi
osottaa katumustaan vastaamalla totuuden mukaan niihin kysymyksiin,
jotka armollinen laamanni oli hänelle tekevä, niin oli varmaa, että
tämä, joka vastedes tulisi istumaan tuomarina hänen asiassaan, antaisi
tämän seikan taivuttaa häntä käyttämään kaikkea sitä sääliväisyyttä ja
lempeyttä, jota laki ja hänen omatuntonsa vain sallisivat.
Kun pastori oli lopettanut puheensa, otti laamanni Skytte puheenvuoron
ja selitti, että avoin ja tosi tunnustus, tässä tehtynä, voisi antaa
hänelle tilaisuuden vastedes langetettavan tuomion lieventämiseen.
-- Tahdotko sentähden, lausui hän lopuksi, -- totta puhumalla vastata
niihin kysymyksiin, jotka aion sinulle tehdä?
Elli, joka pelostaan sekavana ja herrojen käyttämään puhetapaan
tottumattomana, oli käsittänyt heidän puheistansa ainoastaan jonkun
vähäisen osan, vastasi pelonalaisesti myöntäen, ja tutkimus alkoi.
Kysymyksistä, jotka laamanni nyt esitti, oli ennakolta sovittu hänen ja
pastorin kesken, vaan ei kumpikaan herroista tullut ajatelleeksi sitä,
että lapsen kielitaito supistui aivan jokapäiväisimpiin puhetapoihin,
joita hän oli kuullut ympäristöltään, tahi joita oli esiytynyt niissä
harvoissa kirjoissa, jotka hän oli lukenut. Siitä johtui, ettei Elli
joko ollenkaan tajunnut tahi tajusi hän useita kysymyksiä väärin, mutta
kun hän niin sattuessa vaikeni ja suuntasi aran, kysyväisen katseen
inkvisiittoreihin, pidettiin sitä uppiniskaisuutena tahi luikertelun
yrityksenä, ja Svenonius vaati jylisevällä äänellä häntä heti
vastaamaan. Elli, joka tunsi voimainsa loppuvan, ajatustensa
hämmentyvän, huolimatta mitä tuskaisimmista ponnistuksistaan niiden
koossapitämiseksi, heikkoni vihdoin niin, että hän töin tuskin kesti
seisomassa, ja laamannin sanat kaikuivat epäselvänä huminana vain hänen
korviinsa. Mutta papin uhkausten pelko vaati häntä vastaamaan ... ja
hän vastasi kelmenevin huulin sekasin myöntäen ja kieltäen, tietämättä
itsekään, mitä hän kielsi ja mitä hän myönsi. Laamannin muoto synkkeni
yhä enemmän, hänen tuuheat kulmakarvansa rypistyivät, silla Elli teki
tietämättään itsensä syypääksi yhä useampiin ristiriitaisuuksiin: hän
tunnusti itsensä ja äitinsä syylliseksi kaikkiin niihin rikoksiin,
joista heitä syytettiin, mutta kielsi ne taas jo seuraavana hetkenä.
Vasta kun nimi Aadolf kajahti hänen korviinsa, tuli hän vähäksi ajaksi
täyteen tuntoonsa ja kuuli selvään seuraavan kysymyksen:
-- Sinä myönnät siis, että olet mielistynyt poikaani, ettei äitisi
yksistään tahtonut, vaan että sinulla itselläsikin oli tarkotuksena
kiinnittää puoleesi hänen sydämensä?
-- Niin oli, vastasi Elli, -- minä pidän hänestä paljon, hyvin paljon.
Ja yksinkertaisuudessaan uskalsi hän taas luoda katseensa laamanniin
siinä toivossa, että tämä tunnustus puhuisi hänen puolestaan Aadolfin
isän luona.
-- Mikä julkeus! Mikä hävyttömyys! mutisi Svenonius.
Nyt seurasi joukko uusia kysymyksiä, joista Elli ei käsittänyt
rahtustakaan. Hän kuuli epäselvästi sekaisittain sanat: _tenhojuoma,
myrkkyä, vastamyrkkyä_; hän tajusi epäselvästi, että ääni, joka kumisi
hänen korvissaan, kävi terävämmäksi ja yhä uhkaavammaksi; hän oli
vähällä nääntyä ja tarttui melkein tiedottomana tuolin selkämykseen,
pysyäkseen seisomassa.
Laamanni Juhana oli tähän saakka isällisellä huolella hillinnyt
tulisuuttansa; kun Elli itsetietämättään oli tunnustanut kaikki
rikokset, joista häntä ja hänen äitiänsä syytettiin, vieläpä muun
ohella senkin, että hän oli voittanut nuoren vapaaherran rakkauden
Inkerin valmistamalla tenhojuomalla, oli laamanni ensin houkutuksilla,
sitten uhkauksilla koettanut saada häntä ilmaisemaan, mistä aineista
tenhojuoma oli kokoonpantu, ja millä keinoin sen vaikutukset voitiin
tehdä tyhjiksi; mutta kun Elliltä ei kuulunut muuta, kuin tuo
koneellinen myöntävä tahi kieltävä vastaus, loppui hänen
kärsivällisyytensä; hän kääntyi pastorin puoleen ja lausui:
-- Joko on tämä nuori nainen päästänsä vialla, tahi on hän paatuneempi,
kuin kukaan niistä konnista, joille tähän asti olen langettanut
tuomioita. Pelästystä ei voida sanoa hänen käytöksensä syyksi, sillä
minä olen puhunut säyseästi; olen houkutellut ja vielä luvannut, että
hän tunnustamalla totuuden voi pelastaa henkensä, kuolemasta.
-- Armollinen herra, sanoi Svenonius, -- hänen äitinsä on häijy, kavala
ja tavattoman terävä-älyinen nainen. Omena ei putoa kauas puusta.
Kaiketi on äiti neuvonut hänelle, kuinka hänen tulee käyttäytyä heidän
pahoja tekojansa tutkittaessa. Kenties paholainenkin estää häntä
kieltänsä liikuttamasta. Meidän ei auta muu, kuin koetella viimeistä
keinoa pakottaaksemme totuuden ilmi suusta, josta tähän saakka
ainoastaan valheen kiemurtelevia käärmeitä on longerrellut.
Laamanni soittaa kilahutti ja käski ovessa ilmautuneen nimismiehen
noutaa kartanonvouti paikalle.
Niinä muutamina hetkinä, ennenkun vouti ehti saapua, laamanni mittaili
kiivain askelin lattiata, ja pastori Svenonius piti Ellille puheen,
josta hän ei käsittänyt muuta, kuin että pappi tavallisuutensa mukaan
oli hyvin suuttunut. Mutta kuultuaan joukossa Jumalan nimeäkin
mainittavan, pani tyttö kätensä ristiin.
Heti talonvoudin tultua laamanni aukasi kooltansa vähäisemmän oven,
josta mentiin kirjahuoneeseen.
Tässä pimeässä kammiossa, jossa säilytettävänä oli muutama satakunta
nidosta lakitieteellisiä ja jumaluusopillisia teoksia, oli
keskilattialla pieksinpenkki, sen ajan kaikissa aateliskartanoissa
tavattava ja moniaalla ahkeraan käytetty kapine. Kartanonvouti, joka
oli pysähtynyt ovensuuhun, pyöritellen karvalakkiansa käsissään, katsoa
vilkasi ensin pieksinpenkkiin, sitten Elliin ja ymmärsi heti minkä
vuoksi häntä oli kutsuttu.
Nyt kuului vierashuoneesta puhelua. Toisena puhujista oli nimismies,
toisena nuori Skytte, joka oli palannut kävelyltään metsässä ja
talonväeltä saanut tietää, mitä oli tapahtunut.
-- Kuulkaa, sanoi Svenonius laamannille; -- ellen erehdy on onneton
poikanne viereishuoneessa.
-- Minä olen käskenyt Askelinin vartioida ovea ja estää ketään
tulemasta sisään, vastasi laamanni Juhana, jonka jälkeen hän kääntyi
Ellin puoleen ja lausui:
-- Minä olen käskenyt tänne tuon miehen sitä varten, että hän ruoskisi
sinua vitsoilla, siksi kunnes näet hyväksi vastata kysymyksiini
verukkeitta. Kartanonvouti, vie hänet tuonne kammioon, paljasta hänen
selkänsä ja sido hänet penkkiin!
Laamanni oli otaksunut, että tämä uhkaus, kun sitä säesti
kidutuskalujen näky, tekisi toivotun vaikutuksen. Mutta kaikesta, mitä
hänen ympärillään tapahtui, tyttönen tajusi ainoastaan tuon hänelle
rakkaan äänen, jonka hän kuuli ulkoa; hän kuunteli, ja vaikutus, minkä
se häneen teki, ilmausi vienona hymyilynä.
-- Hän vastustaa teitä ... hän pilkkaa teitä, virkahti Svenonius. --
Minä en kärsi nähdä tätä kauemmin. Teidän sydämenne täyttää
paheksittava löyhyys, jumalaton suopeus, armollinen laamanni.
Laamanni, joka käden viitteellä oli pidättänyt palvelijaa heti
toimeenpanemasta hänen käskyänsä, antoi nyt aivan päinvastaisen merkin.
Vasta nyt kun mies kovin kourin tarttui Elliä käsivarteen, kiintyi
hänen huomionsa kartanonvoutiin, ja hän puhkesi sanomaan:
-- Mitä sinä tahdot minusta? Sinä se olit, julma mies, joka rääkkäsit
äitiäni.
-- Kyllä saat tietää, mitä minä tahdon, vakuutti kartanonvouti ja
tempasi äkisti tytön mukanaan vastaiselle ovelle. Kun pelästynyt tyttö
huomasi penkin ja sen vieressä vitsan, ja tunsi miehen karkeiden
kourien tarttuvan hänen leninkiinsä, joko päästääkseen sen auki tai
repiäksensä sen rikki, havahtui hän puoli-horroksistaan ja päästi
kauhistuksen kirkunan. Hän riistäysi sukkelasti irti ja huusi:
-- Säästäkää minua! Minä teen kaikki mitä vaan tahdotte... Oi, hyvä
Jumala! Aadolf herra! Auttakaa!
Tämä huuto ei ollut omiansa herättämään laamannissa sääliä.
-- Pian! tiuskasi hän kartanon voudille.
Mutta kun tämä toistamiseen kävi kiinni Elliin, niin ovi aukeni ja
Aadolf astui isänsä vihastuneiden katseiden eteen.
Hän oli kuullut Ellin huutavan ja syöksyi nimismiehen kiellosta
huolimatta sisään.
-- Oi, hän on täällä! huudahti Elli.
Harmin puna otsallaan Aadolf kääntyi isänsä puoleen ja sanoi:
-- Ettekö häpeä, isä, pitelemästä pahoin tätä turvatonta, viatonta
lasta?
Laamanni Juhana ei ensiksi kyennyt tähän soimaukseen vastaamaan muulla
kuin sanattomalla silmäyksellä, joka ilmaisi hämmästystä ja
suuttumusta.
-- Kuinka? sanoi hän ponnistetulla levollisuudella, -- enkö minä
sanonut, ettei kukaan saisi tulla tänne? Kuinka uskallat sinä tehdä
vastoin nimenomaista kieltoani?
-- Minä tottelen mahtavampaa ääntä kuin teidän onkaan.
-- Perkeleen ääntä, mutisi Svenonius ja oli juuri aikeessa korottaa
äänensä, ajaaksensa Herran nimessä nuoren Skytten ovesta ulos, kun tämä
iski säkenöivät silmänsä pappiin ja jatkoi:
-- Te, katala, olette aikaansaaneet tämän. Varokaa itseänne! Teillä on
ankara tili vielä tehtävänä... Rauhoitu, Elli. Minä olen täällä ja
puolustan sinua.
Nyt ei laamanni enää voinut hillitä itseänsä. -- Kurja, sinä julkenet
osottaa synnillistä taipumustasi tähän pahamaineiseen tyttöön ... sinä
julkenet kysyä omalta isältäsi, eikö hän häpeä ... hän häpeää, mutta
hän häpeää niskoittelevaa, jumalatonta, turmeltunutta poikaansa ...
sinä julkenet uhata tätä Herran palvelijaa, entistä opettajaasi ...
sinä mietit murhahankkeita hänen henkeänsä vastaan ... ehkäpä minunkin.
Pois silmistäni!
-- Armollinen herra, sanoi Svenonius, ja pani kätensä laamannin
käsivarrelle, -- hillitkää vihanne ja muistakaa, että Aadolf herra ei
ole syyntakeinen sanoistansa ja teoistansa! Muistakaa, että hän toimii
tenhojuoman vaikutuksen alaisena!
-- Te olette oikeassa; hän on vielä tänä iltana vietävä
houruinhuoneeseen Tukholmaan, jatkoi laamanni, vavisten koko
ruumiissaan. -- Minä kutsutan tänne kaikki renkini ja panetan hänet
rautoihin. Kartanonvouti, kiskase noita hänen käsistänsä ja ruoskitse
häntä poikani näkyvissä!
Niin sanottuaan laamanni tarttui kellonvetimeen ja riuhtasi niin
voimakkaasti, että lanka katkesi. Nimismies, joka oli kuullut joka
sanan, näyttäytyi naama kalpeana ovessa ja sai käskyn tuoda käsiraudat
ja jalkapihdin sekä kutsua rengit saapuville. Sill'aikaa oli
kartanonvouti empien lähestynyt Aadolfia ja kuiskannut: -- Herra kulta,
eihän sopine väittää armollisen laamannin käskyä vastaan... Mutta
Aadolf, jota Elli suonenvedontapaisesti piteli kiinni, työnsi hänet
takasin.
-- Isäni, sanoi Aadolf, kun laamanni, otsa rypyssä ja käsivarret
ristissä seisoi hänen edessään, -- älkää alentako itseänne ja poikaanne
niin arvottoman päätöksen kautta! Jos voisitte katsoa sydämeeni, niin
näkisitte, että minä pidän teitä kaikessa siinä kunniassa, jota pojan
tulee elonsa alkujuurta kohtaan osottaa. Mutta minä en koskaan salli,
että tätä turvatonta lasta pahoin pidellään. Tuomitkoon laki!
Päästäköön tahi langettakoon se hänet! Olkoon teille siitä kyllin, että
inhimillinen oikeus, inhimillisten etuluulojen sokaisemana, aivan
varmaan on tahraava itsensä hänen viattomalla verellään! Eikö siitä jo
ole kyllin? Miksikä rääkätä häntä mielivaltaisesti? Oi, isäni, te joka
muuten olette niin oikeudellinen, niin tunnokas, te ette suinkaan
tekisi itseänne syypääksi moiseen väkivaltaan, ellei tämä hurjapäinen
pappi, tämä rakkauden ja laupeuden Jumalan eksynyt palvelija, olisi
vietellyt teitä siihen.
-- Antakaa hänelle anteeksi. Hän on mieletön. Minä en lue sitä hänelle
syyksi, sanoi Svenonius.
-- Oletko puhunut kaikki? Vai onko suusi vielä täynnä herjausta? sanoi
laamanni. -- Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt rakkaudesta sinua,
kelvotonta kohtaan. Minä olen koettanut saada tätä naista ilmaisemaan
jotakin vastamyrkkyä sille juomalle, jolla hän on ottanut sielusi
vangiksi... Minua haluttaa nähdä, rohkenetko käydä käsiksi isääsikin;
silloin olisi mittasi täysi. Heitä irti tyttö, jatkoi hän ja tarttui
Elliä käteen, -- vai pitääkö minun väkisin erottaa hänet sinusta,
hurjapää?
-- Oi, isäni, säälikää! rukoili Aadolf. -- Minä en jätä häntä ennenkun
lupaatte, että annatte vihanne levätä siksi, kunnes se ehtii varustaa
itsensä lain miekalla. Teidän epäilyksenne...
-- Päästä hänet! huusi laamanni, -- tahi tartun käsiksi sinuun,
niskuri!
-- En koskaan!... Oi, katsokaa! Katsokaa tätä poloista lasta! Hän
kaatuisi heti paikalla, ellen pitäisi häntä käsilläni kiinni...
Katsokaa hänen kuolonkalpeita kasvojaan ja säälikää häntä! Kuinka
voitte luulla, että tämä viaton tyttö...
Samassa kuului nopeita askelia vierashuoneesta. Luullen renkien olevan
tulossa suuttunut isä riensi ovelle ja paiskasi sen selkoselälleen.
Sill'aikaa Aadolf asetti pyörtyneen tytön nojatuoliin ja asettausi itse
hänen eteensä, valmiina puolustamaan häntä ja itseänsä viimeiseen asti.
Mutta onneksi oli nimismies Askelin, ennenkun hän meni täyttämään
laamannin käskyä, rientänyt naisväen huoneeseen, ilmoittanut
vapaaherrattarelle ja Marialle mitä oli tekeillä ja pyytänyt heiltä
neuvoa. Pelästynyt vapaaherratar pyysi, että nimismies odottaisi, mitä
hänen välityksellään saataisiin aikaan ja riensi sitten Marian
seuraamana riitapaikalle. Nämä kaksi naista ne olivat, jotka pelosta
kalpeina töytäsivät laamannin aukasemasta ovesta sisään.
Tästä seurasi sanomaton hämminki ja hälinä. Laamannin vihastuksen
aikaansaama pelästys ja uhriparan herättämä sääli tukahuttivat Mariassa
kaikki muut tunteet. Vapaaherratar, joka rakasti poikaansa kaikella
sillä hellyydellä, jota äiti voi osottaa ainoata lastansa kohtaan,
itki, rukoili ja lankesi polvilleen miehensä eteen, saadaksensa häntä
leppymään. Vapaaherrattareen yhtyi Maria ja Svenoniuskin kehotti
laamannia lykkäämään päätöksensä toimeenpanon toistaiseksi, kunnes
asiata oli ehditty tarkemmin ja tyynesti pohtia.
Marian huolenpidosta toipui Elli sillävälin jälleen tuntoonsa. Laamanni
huomasi, että hänen, asiain näin ollen, oli pakko luopua yrityksestään
saada Elliä pakottamalla ilmaisemaan tuota luultua salaisuutta; ja
ettei asiaankuulumattomia henkilöitä suotten sekotettaisi tähän
surulliseen perhekohtaukseen, niin hän käski nimismiehen ja
kartanonvoudin viedä Elli siihen sivurakennuksen kammioon, missä
Inkeriä säilytettiin.
Mutta sovintoa vapaaherrattaren rukoukset ja nuhteet eivät saaneet
isän ja pojan välillä syntymään. Aadolf sanoi aikovansa käyttää
kaikkia mahdollisia keinoja noiden kahden naisen pelastamiseksi ja
horjumatta pysyä päätöksessään vaatia tiliä sortotöiden alkajalta.
Vapaaherrattaren ja Marian läsnäolo vain ja kenties vielä enemmän se
väsymys, joka ikämiehen vinhaa vihanpurkausta oli seurannut, pidättivät
häntä pojan uhman tähden joutumasta uudellensa raivoon. Tämä selkkaus
loppui siihen, että laamanni käski poikansa ennen huomispäivää lähteä
talosta pois, ja olla tulematta hänen näkyviinsä, ennenkun hän aikaa
myöten itseänsä koeteltuaan ennemmin tahi myöhemmin oli tullut
erhetyksensä huomaamaan ja katunut sitä.
-- Jos kerran palaat tuhlaajapoikana, katuvaisena ja parantuneena, niin
sinut tuhlaajapoikana otetaankin isäsi kotiin. Mutta siihen asti...
Laamanni viittasi Aadolfille, käskien häntä poistumaan, ja vaipui
uupuneena nojatuoliinsa.
Aadolf sanoi surullisella äänellä hyvästi ja lähti huoneesta, sekä
riensi heti tekemään valmistuksia lähtöänsä varten Signildsborgista.
Vapaaherratar lähti Marian seurassa Aadolfin perästä hänen
huoneeseensa, kuullaksensa hänen tuumiansa ja antaaksensa hänelle
neuvojansa tulevaisuuden suhteen. Aadolf ilmoitti päättäneensä lähteä
Tukholmaan ja siellä setänsä valtakunnan-neuvos Pentin välityksellä
hankkivansa itselleen jotakin sopivaa tointa. Vapaaherratar hyväksyi
tämän tuuman, koskei poika sen kautta poistunut kauemmaksi kotoa, kuin
että hän helposti saattoi olla kirjeenvaihdossa hänen kanssaan,
toimittaa hänelle mitä hän välttämättömästi tarvitsi, vieläpä
jolloinkulloin tavata häntä. Sittekun hän hellin sanoin oli ilmaissut
huolensa ja pyytänyt, ettei Aadolf syytettyjä varomattomasti
puolustamalla antaisi laamannille uutta surun ja mielipahan aihetta ja
väestölle syytä kummallisiin ja alentaviin epäluuloihin, lähti hän
raskaalla mielellä tekemään valmistuksia Aadolfin poismuuttoa varten.
Maria oli nyt yksin Aadolfin kanssa. Ristiriitaisia tunteita liikkui
hänen povessaan. Tuskaa ja häpeätä sekottui tuohon tyydytyksen
tunteeseen, jonka synkkä kosto oli herättänyt. Hän oli tuokion ajan
valmis heittäymään Aadolfin jalkojen juureen, sälyttämään niskoillensa
kaiken syyn siihen onnettomaan tapaukseen, jonka ilmipuhkeamista hän
oli jouduttanut ja vetämään päällensä Aadolfin vihan ja ylenkatseen
tarpeellisena korvauksena sille välinpitämättömyydelle, jota
rakastavainen kaikista vähimmin voi kestää. Seuraavana hetkenä tukautti
tämän jo uusi tunne. Hänkin nyt kärsii, niin Maria ajatteli; ehkä on
suru lähentävä sydämemme toisiinsa ja hellä ystävyys-suhde tuova
lievitystä sorretulle rakkaudelleni. Mutta tämänkin ajatuksen tukautti
hänen ylpeytensä. Hän huomasi, että Aadolf halusi olla yksin ja lähti
pois, pyydettyänsä Aadolfia myöten saada lähettää kirjeen Tukholmaan
isälleen.
Ennen levolle käymistään sai Aadolf puheliaan Hannan kautta, joka
auttoi häntä vaatteiden kokoonpanossa, sattumalta tietää erään seikan,
jota hän muutoin oli aikonut tiedustaa toisaalta. Hanna kertoi, sen
mukaan kuin oli kuullut nimismiehen puhuvan kartanonvoudille, että
seuraavana päivänä pantaisiin toimeen yleinen noidan ajo yli koko
pitäjän, kuin myös että Inkeri ja Elli mahdollisimman pian
passitettaisiin Tukholman linnan vankilaan.
Puoliyön tienoossa heittäytyi Aadolf sänkyynsä ja nukkui lyhyeen ja
rauhattomasti. Ennen huomenkoittoa hän jo heräsi pihalta kuuluviin
ääniin, ruoskan läjähyksiin ja hevosjalkain töminään. Hän pukeutui ja
ehti paraiksi pihalle nähdäkseen vilaukselta kaksi poiskiitävää rekeä.
Rengit kertoivat hänelle, että siinä ne nyt noidat tarpeenmukaisesti
jalkaraudoilla varustettuina mennä huristivat Tukholmaan
linnanvankilaan odottamaan tutkintoaan ja tuomiotaan. Tahtoen saattaa
vangit niin pian kuin suinkin pois Signildsborgista, oli laamanni hänen
ja Aadolfin välisen jupakan jälkeen istunut kirjoittamaan
vankeinhoitohallitukselle ja käskenyt nimismiehen hetikohta lähimmistä
kyytivelvollisista talonpoikaistaloista hankkia hevosia ja ajoneuvoja
noitien kyyditsemistä varten Tukholmaan.
Tuntia myöhemmin Aadolf lähti Signildsborgista.