Kaksi yhtymystä.
Lukija kenties muistaa muudanta hoikkasääristä nuorukaista, joka
isältään, puutarhurilta oli kasteessa saanut nimen Pekka ja joka oli
kaksikymmentävuotiaana kohonnut ratsurengin arvoon herra Kustaa Draken
palveluksessa Sjövikissä.
Eipä tuo ratsupalvelijan arvo sentään ollut ainoa, jonka hän niin
nuorella iällä oli saavuttanut. Hänellä oli toinenkin, josta hän
paremmalla syyllä ylvästeli, nim. sulhon arvo, sillä hän oli näet
kihloissa itse vapaaherratar Skytten siveän kamarineitsyen, sievän
Hannan kanssa.
Rakkaus on merkillinen siitä, että se kykenee luomaan uudesti ihmisen.
Pekkaa olivat kaikki, jotka hänen tunsivat, hän itsekin niihin
luettuna, pitäneet tähän saakka kelvottomana lurjuksena, joka ei muuta
ajatellut ja tehnyt kuin konnankujeita ja kepposia. Isä aikoi
ensialussa totuttaa häntä omaan ammattiinsa ja pitää häntä hyödyllisenä
apurina puutarhassa, mutta alituisesti uusitut opetukset päättyivät
vihdoin siihen, että Pekka yhdessä kanojen ja hanhien kanssa
vahingollisena turmioeläimenä ajettiin puutarhasta ulos. Ainoa kerta
oli hänestä isälle apua, kun hän isän käskystä kyhäsi linnunpelokin
hernemaahan; vaan linnunpelokille oli hän pannut portinvartijan
vanhan virkasauvan käteen, ja varustanut kummituksen nauriista
tehdyllä päällä, johon hän oli painanut portinvartijan karvakulun
virkahatun. Kun Pekka sen lisäksi kerran oli sekottanut pärskäjuurta
portinvartijan nuuskaan ja toisen kerran sytyttänyt rohtimet tuleen,
kun portinvartijan vaimo sattui nukahtamaan rukkinsa ääreen, niin eipä
sovi moittia ukkoa siitä, jos hänen kätensä halusta hapuili Pekan
vaaleata tukkaa ja hänen jalkansa yhtä halukkaasti pyrki iskeytymään
erääseen kohtaan Pekan selässä, milloin Pekan vaan piti suuren portin
kautta kulkea. Välttääkseen näitä portinvartijan myötätunnon ilmauksia
tapasi Pekka usein, kun ei muuta keinoa ollut, kulkea seinään
kiinnitettyjen rautasinkilöiden avulla kiertotietä katon yli. Yhteen
aikaan huvitteli hän itseänsä silläkin, että nosti maantienportin pois
saranoiltaan, pani sen irrallisena vieruspylväitä vasten seisomaan ja
asettui itse pensaan taakse piiloon, nähdäksensä mitenkä kavala
juonensa päättyisi. Kun maanmies sitten tuli ja tapansa mukaan
ruumiinsa koko painolla työnsi porttia, kaatui se kumoon ja tempasi
miehen muassaan. Tästä huvista, joka hänelle tuotti mitä sydämellisintä
iloa, Pekka kumminkin kieltäytyi, sittenkun siitä eräälle iäkkäälle
miehelle oli ollut seurauksena, että hän sormet litistettyinä, nenä
pöhöttyneenä kiipesi ylös, josta näkyy, ettei Pekka ollut kokonaan
järkeä vailla.
Onnipa oli sen nahan, jolla luonto oli verhonnut tämän lurjuksen
ruumiin, että hän juuri kolttostensa tähden oli päässyt Sjövikin
talonvoudin suosikiksi. Tämän puoltolauseella otti herra Kustaa hänet
passarikseen ja ratsurengikseen, ja sen nimellisenä sai Pekka seurata
herraansa hänen huviajeluillaan. Tämmöisellä retkellä ollen päätyi hän
kerran Signildsborgiin, missä häntä mikään ei huvittanut niin, kuin tuo
kaunis ja iloinen kamarineitsyt. Siitä hetkestä käsin, kuin heidän
hilpeät, vilkkuvat katseensa ensi kerran kohtasivat toisensa, tuli
Pekka siihen vakuutukseen, ettei hän enää ollut poika, vaan
nuorukainen. Heidän tuttavuutensa alkoi hammastelemisella,
jankkauksella ja pistopuheilla, ja moninaisilla tepposilla sitä
jatkettiin, joista viimeinen, pahin tahi parahin, oli että he
varastivat toinen toisensa sydämet. Sydämiensä katoamisen huomasivat he
siitä, että heidän oli ikävä toisiansa, kun olivat erillään, jos
kuinkakin kinasivat ja kiusasivat toinen toistansa, kun olivat yhdessä.
Ja kun Pekka sitten alkoi epäillä Signildsborgin kuskia siitä, että
tämä muka mielisteli Hannaa, ajatteli hän: "Parempi estää kuin estyä",
ja kosi eräänä sopivana iltana tyttöä seuraavalla tavalla:
-- Kuuletko, Hanna, etköhän sinä ilostuisi, jos oikein vakavin tuumin
sanoisin, että pidän sinusta ja tahdon sinua vaimokseni?
-- Ja etköhän sinä nolostuisi, Pekka, jos sanoisin, että sinä olet
itserakas houkka, jos luulet, että yksikään tyttö sinusta pitää ja
tahtoo sinun kaltaistasi miehekseen?
-- Kyllä minä nolostuisin aika lailla, Hanna, sillä olen aina ajatellut
keittäjättärellä meillä kotona olevan omat tuumansa, kun hän paraimmat
palat panee minun vadilleni.
-- Oi, sen tekee hän sinua sääliessään, usko sinä se! Kaiketi arvelee
hän niinkuin minäkin, että sinä olet kauhean laiha pojan nassikka.
-- Mutta jos hän tahtoo minua lihottaa, niin ei hän sitä sinun
hyväksesi tee; olkoon se sinun yhtä luja uskosi, Hanna!
-- Ilkeä keittäjätär! -- Ettei hän häpeä!... Kuuletko, Pekka, jos sinä
oikein vakavin mielin...
-- Vakavin mielin, Hanna! Minä en koko elämässäni ole ollut niin
vakavalla mielellä kuin nyt.
-- Siinä tapauksessa vaadin minä kahdeksan päivää ajatus-aikaa, sillä
sopimatonta on hetikohta sanoa: tahdon. Mutta sen sulle sanon, Pekka,
että jos annat keittäjättären ruokapaloilla vietellä itseäsi, niin teet
minut onnettomaksi. Sietäisi sinunkin hävetä, mokoma herkkusuu!
-- Minä en tiedä muusta herkkusuusta kuin sinun, sanoi Pekka, ja
suikkasi Hannalle suuta.
-- Hyi, niin et sinä saa tehdä, ennenkun olemme lopullisesti sopineet,
sanoi Hanna.
-- Mutta ennenkun lähden täytyy sinun luvata, että pysyt minulle
uskollisena elämässä ja kuolemassa ja että rakastat minua myötä- ja
vastoinkäymisessä! Lupaatko?
-- Voinhan tuon luvata, vaan myönteistä vastaustani et saa, ennenkuin
kahdeksan päivän perästä.
Ja noiden kahdeksan päivän kuluttua saikin Pekka myönteisen vastauksen
Hannalta. Mutta rakastavilla oli omat syynsä olla kihlausta
julkaisematta. Hannan emännän, vapaaherratar Skytten mieluisin ajatus
oli, että kuski ja kamarineitsyt olisivat yhdistettävät pyhän
avioliiton siteellä toisiinsa, ja hänen tuumansa oli jo puolittain
valmis, siksi että kuski oli erittäin kernas siihen suostumaan. Toista
puoliskoa oli vaikeampi saada suostutetuksi, sillä niin nöyrä ja
tottelevainen kuin Hanna muuten oli, pysyi hän siinä suhteessa kuurona
vapaaherrattaren hartaille kehotuksille ja kuvitteluille. Kuski, joka
aavisti Pekasta saaneensa onnellisemman kilpailijan, katseli
nuorukaista karsain silmin joka kerran kuin tämä Signildsborgissa kävi,
ja puuhasi innokkaasti sopivaa syytä, antaaksensa Pekalle hyvästi
selkään ja siten sälyttääksensä hänen hartioilleen osan oman
mustasukkaisuutensa taakasta.
Mutta kuski oli hartiakas, miltei jättiläiskokoinen mies, nyrkit kuin
mitkähän kurikat, joten Pekan kaikin mokomin olisi pitänyt koettaa
semmoisia riidan syitä saada estetyksi, jollei muun niin varovaisuuden
vuoksi. Mutta varovaisuus ei ollut Pekan pääavuja. Kerran, kun kuskin
oli määrä kyyditä herrasväkeään erääseen naapuritaloon, oli Pekka, joka
tiesi hänellä tapana olevan useasti pyyhkiä kasvojansa, noennut hänen
mustat kintaansa, josta seurauksena oli, että kuski saapui mustana kuin
murjaani vierastaloon.
Toisen kerran kun sattui kova tuuli ja Pekka siitä arvasi, että kuski
painaisi hatun syvälle niskaansa, pisti hän hatun vuoriin takkiaisia,
jotka niin sivakasti ruohtuivat kiinni ajurin vanukkeiseen tukkaan,
ettei niitä millään kurin, ei käsin eikä kammalla, saatu irtaumaan;
kuskin täytyi leikkuuttaa tukka pääkamaraa myöten, päästäksensä niistä
erille. Mutta niinpä hän sitte kalliit valat vannoikin joka kerran,
kuin suortuva saksien alta katkesi, että Pekan ei pitänyt jäämän
selkäsaunatta, eikä hänen vihansa suinkaan lauhtunut Hannan naurusta
eikä toisten palvelijain hymyilystä.
Niinkuin Hannalla oli omat syynsä pitää kihlausta salassa, niin oli
Pekallakin ainetta olla Signildsborgissa käymättä, paitsi milloin hänen
isäntänsä läsnäolon turvissa sopi säännöstä poiketa. Itse oli hän siksi
uhkamielinen, ettei pelännyt kilpailijansa vihaa, mutta Hanna, joka oli
yhtä arka sulhonsa nahasta kuin omastaankin, kielsi vakaasti, ettei hän
yksin saanut tulla Signildsborgiin ja lupasi salaisten yhtymysten
kautta korvata hänen ikävänsä. Sovittiin yhtymäpaikasta ja -ajasta.
Edelliseksi määrättiin kohta, missä Sjövikistä pitkin järven rantaa
kulkeva tie haaraantui kahdeksi, toinen Signildsborgiin, toinen Vanloon
erakkoasunnolle vieden. Ajaksi määrättiin jokainen sovelias iltahetki
päivän askareiden päätyttyä, kun rakastaville niin mieluinen hämärä
peitti vaippaansa seudut. Hannan oli sitä helpompi hiipiä armastansa
kohtaamaan, kun häntä siinä auttoi hänen uskottunsa neiti Maria, jolle
hän oli ilmaissut vähäisen lemmenjuttunsa.
Täten nuoret tuon tuostakin yhtyivät keskenänsä kaikessa
kunniallisuudessa, milloin puolisen tuntia pakinoiden talonperustamis
tuumistaan, milloin entistä sananharkkaa pitäen. Kummassakin
tapauksessa he yhtä sulotunteisella mielihyvällä nauttivat toinen
toisensa läsnäolosta -- ja sehän olikin pääasia. Pekka oli nyt paljon
muuttunut; isälleen lupasi hän kevääseen saakka uutterasti tehdä työtä
puutarhassa, portinvartijan kanssa sopi hän entiset vihat ja pääsi
ennenpitkää tämän sekä muidenkin palvelijoiden suosioon, joiden
mielestä hän tähän saakka oli ollut rasittavana talonvitsauksena.
Eräänä kauniina kuutamoiltana yhtyivät rakastavaiset sovitulla
paikalla, oltuaan monta päivää toisiaan näkemättä, Pekka jutteli
tulevaisuuden toiveistaan hyvinkin jo kymmenettä kertaa, Hanna ei vaan
väsynyt kuulemasta.
-- Näetkö, tyttöseni, sanoi Pekka, -- tästä lähin rupean isäni
neuvoista ottamaan vaarin ja opetteleimaan kaikkea, mitä hän
puutarhahoidon alalla itse vaan osaa. Sitten otan eron Sjövikistä ja
menen vanhan setäni luo, jolla on oma puutarhansa lähellä Tukholmaa.
Ukolla ei ole lapsia, itse on hän jaksamaton ja haluaa mielellään
apumiestä, joka järjestäisi, hallitsisi ja hoitaisi hänen ammattiansa.
Hän kävi mennä kesänä vartavasten isän luona, saadakseen minut mukaansa
kotiin, vaan isä ei laskenut...
-- Mokomaakin, sanoi Hanna; -- ilman sinutta kun ei muka tultu toimeen!
-- Niinhän se isä sedälle sanoi, mutta minulle hän sitten jälestäpäin
virkkoi: en tahtonut sinua, heittiötä, laskea maailmalle, etten
tarvitsisi puolestasi hävetä... Mutta nyt lupaan, ettei hänen enää
tarvitse hävetä. Sedällä on aikomus jättää puutarha minun huostaani,
kunhan tästä tulen täysi-ikäiseksi, ja siihen sedän tuumaan minä
mielelläni suostun. Mutta niinpian kun kontrahti on tehty, järjestän
minä asuntoni ja nain sinut, Hanna. Se saatanee suoritetuksi parissa
vuodessa, ja sitte me alamme elää herroiksi. Puutarha tuottaa enemmän
rahaa kuin puoli hyvää kontua, se kun on lähellä Tukholmaa, missä
vihantakasvit, hedelmät sekä yksin kukatkin menevät hyvästi kaupan
edulliseen hintaan...
-- Ääneti, Pekka, tuolta tulee joku ... näetkö ratsumiestä tuolla?
Mennään piiloon!
-- Ellen näe väärin, sanoi Pekka, piiloutuen Hannan kanssa
tienviereisten kuusien varjoon, -- niin ei mies ole kukaan muu, kuin
juuri se rikas ja ylhäinen ulkomaalainen, joka tavastaa käydä meidän
talossa vieraana.
-- Niin todellakin, herra Vanloo se on, josta neitini niin usein puhuu,
sanoi Hanna. -- Kaiketi hän nyt palaa kotiaan tuonne kamalaan paikkaan
metsän sisässä, jonka hän Pentti herralta osti. Kumma että niin rikas
herra suostuu asumaan mokomassa paikassa.
-- Mutta eipä hän siellä usein olekaan. Hän ajelee yhtenään tätä ja
Tukholman väliä. Niin kaunis hevonen! Katso miten se pelmuilee! Jospa
minä saisin ratsastaa tuolla hevosella!
-- Ole hiljaa, Pekka! Hän voi kuulla meitä.
Vanloo ratsasti ohi. Kuunvalo kimelteli hevosen suitsilla ja
satulavaipalla, mutta miehen haamua, jota Hanna uteliaana tähysteli,
varjosti viitta ja tavanmukainen leveälierinen lakki. Tytön mielestä
oli kuin se pronssinen ratsumies, jonka hän kerran oli nähnyt eräässä
Tukholman hautakappelissa, olisi astunut aluskiveltään maahan ja
lähtenyt ratsain yölliselle huviajelulle.
Heti Vanloon kulettua ohi, aikoivat Pekka ja Hanna lähteä kätköstään,
kun nuorukainen, katsahdettuaan tielle, lausui:
-- Ja tuolta on tulossa matkamies. Onpas täällä tänä iltana vilkasta
tiellä.
-- Hän tulee Signildsborgista päin, kuiskasi Hanna peloissaan. -- Mitä
jos se onkin kuski! Mitä jos meidät on saatu ilmi!
-- Puhu joutavia! Kuski se ei ole; se näkyy käynnistä, sillä kuski on
ollut lenkosäärinen siitä asti, kuin hän alkoi hevosen selässä ajaa.
-- Se on Aadolf herra, sanoi Hanna.
-- Hänet olemme pari kertaa ennenkin nähneet tähän aikaan. Ja aina
kääntyy hän metsään menevälle tielle. Kenties hänenkin on yhdyttävä
siellä jonkun kanssa! Vaan kukapa se olisi? Minun tietääkseni metsässä
ei asu ainoatakaan kaunista tyttöä. Mutta kenties hän on menossa
Sjövikiin päin; siellä on useampiakin punaposkisia impiä, sen tiedän.
-- Pekka, lausui Hanna nopeasti, -- sinä voit tehdä minulle ja hyvälle
neidilleni suuren avun...
-- Minkälaisen avun, kultaseni? Minä olen tuossa paikassa valmis.
-- Hiljaa, kunnes hän menee ohi.
Hanna oli totta tiennyt. Kulkija oli Aadolf Skytte. Hän asteli
reippaasti, mutta ei valinnut kulettavakseen sitä kaunista, kuun
valaisemaa tietä, joka yhdellä puolellaan järvi, toisella jono lumen
peittämiä kukkuloita, vei Sjövikiin, vaan pimeän metsätien, joka
Inkerin torpan sivu vei metsästysmajalle.
Hän oli tuskin kadonnut metsän pimeään helmaan, kun Hanna virkahti:
-- Pekka, riennä hänen jälkeensä ja katso, minne hän menee!
-- Ahaa! Jotakin minä jo aavistin, lausui Pekka. -- Senkö avun minä
voinkin sinulle ja neiti Marialle tehdä?
-- Sen ... joudu nyt!... Varo vaan, ettei hän näe sinua... Ja ota selvä
kaikesta!
-- Hm, neiti Maria tahtoo siis tietää, mihin hänen serkkunsa...
-- Mene nyt!
-- Kai hän sitten on rakastunut ja mustankipeä...
-- Se ei kuulu sinuun. Etkös häpeä ajattelemasta sellaista neidistäni.
Mene nyt, kuule!
-- Mihinkähän mahtanee nuori herra olla menossa? Minä en käsitä...
-- Juuri sentähden tahdonkin, että hankit meille tiedon...
-- Täällähän metsässä ei ole muuta mökkiä lähellä, kuin Inkerin, tuon
jumalattoman noidan... Ja Jumalan kiitos, että sekin on melko matkan
päässä; muuten emme mekään tapaisi täällä toisiamme.
-- Sinä siinä vaan puhelet, ja annat tilaisuuden mennä käsistäsi,
Pekka. Tahdotko totella minua, vai etkö?... Totta sanoen, Pekka, niin
me, minä ja neiti, epäilemmekin että nuori herra menee juuri sinne...
-- Inkerin luoko? Oletko hullu?
-- Niin juuri, Inkerin luo.
-- Mahdotonta.
-- Ei ollenkaan mahdotonta. Inkeri on kauhea noita-akka ja hänellä on
suuri vaikutusvalta ihmisten sydämiin. Jos lupaat, Pekka, että täytät
minun ja samalla Maria neidin toivomuksen, hänen, joka on niin hyvä
sinua ja minua kohtaan, niin tahdon suurimmassa salaisuudessa kertoa
sinulle jotakin...
-- No kerro sitten! Pian! sanoi Pekka uteliaana.
-- Ei, mutta ensin täytyy sinun luvata minulle.
-- Käske minun ennemmin hypätä järveen, Hanna! Sen minä hätätilassa
tekisin sinun tähtesi. Mutta että yksin ja näin myöhällä mennä Inkerin
mökille, siihen saat käskeä toista, jonka hengen hukkaa sinä vähemmin
pelkäät. Kerro nyt se salaisuus, josta...
-- Sinä olet pelkuri, sanoi Hanna suuttuneena.
-- Minäkö pelkuri? tokasi Pekka kiivastuneena. -- Vielä tänä iltana
menen Signildsborgiin ja tappelen kuskin kanssa ... niin saat nähdä,
etten ole pelkuri!
-- Tee niinkuin tahdot, minä vain en ilmoisna ikänä pyydä sinulta enää
mitään... Enkä myöskään tule enää tänne sinua kohtaamaan, en
milloinkaan. Muista se... Hyvästi!
Hanna kääntyi Pekkaan selin, kohensi huiviansa nykäisemällä sitä pari
kertaa ja oli lähtevinään pois.
Se vaikutti tarkotuksen mukaisesti.
-- Hanna kulta, ethän ole vihainen minulle? kysyi Pekka kiertäen
kätensä hänen vyötärölleen.
-- Mitäs minä, vastasi Hanna ja riistäysi irti, -- minä en välitä
sinusta ollenkaan.
-- Älähän mene, puhutaan tarkemmin.
-- Minulla ei ole aikaa. Riennän kotiin ja pyydän kuskin toimittamaan
neidin asian. Hän sen ilolla tekee.
-- Miksipä sinä noin? Enhän koskaan ole kieltäynyt pyyntöäsi
täyttämästä? Minä vaan sanoin, että mieluummin hyppäisin järveen ...
tarkotin kesällä, kun vesi on lämmin, niin että saa yksin tein uida
pulikoida.
-- No, niin menetkö?
-- Menen, jos sinä, Hannaseni, taas tulet hyväksi. Käännyhän nyt ja
katso minuun ystävällisillä silmilläsi!... No, kas niin!... Nyt olen
valmis lähtemään, mutta ensin pitää sinun sanoa se, minkä lupasit
minulle kertoa salaisuutena...
-- Niin, tiedätkö, Pekka, sanoi Hanna kuiskaten ja pani kätensä
nuorukaisen käsivarrelle, -- Maria neiti on kauan ollut kummallinen
mieleltään, vaikkeivät muut, paitsi minä, ole sitä havainneet.
Ollessaan toisten seurassa näyttää hän hilpeältä ja iloiselta,
semminkin kun nuori Aadolf herra on saapuvilla, mutta iltasilla
kammarissaan yksin ollessaan ... niin voi, minä en saata kertoa,
mitenkä surullinen hän silloin on...
-- Itkeekö hän, Hanna?
-- Ei hän itke, sillä hänen silmänsä ovat niin surulliset, etteivät ne
saata itkeä. Hän istuu kalpeana ja vaieten ja sallii minun itseänsä
hoidella aivankuin lasta, kun rupean häntä riisumaan. Koetan joskus
haihduttaa hänen murheensa iloisilla sanoilla, mutta luulen että hän
tuskin kuuleekaan, mitä hänelle sanon. Toissa iltana, kun tulin hänen
huoneeseensa, oli hän avannut ikkunan, vaikka ulkona oli kauhean kylmä,
ja seisoi tuijottaen pimeään...
-- Mitähän tuo silloin mahtoi katsella? sanoi Pekka.
-- Tietysti hän ei katsellut mitään, mutta minä panin ikkunan kiinni ja
kysyin, tahtoiko neiti lopettaa itsensä, kun tuolla tavalla antautui
talvipakkasen surmille.
-- Mitä hän siihen vastasi?
-- Hän ei sanonut mitään, vaan heittäytyi vuoteelleen ja kätki kasvonsa
päänalaisiin...
-- Houruhan hän sitten on...
-- Siinä makasi hän kauan aikaa, ja kun hän viimein nosti kasvonsa
ylös, oli hän kalpea kuin kuolema ja hänen silmänsä loistivat
eriskummaisesti. Silloin en kauemmin jaksanut itseäni pidättää, vaan
istahdin tuolille hänen viereensä ja itkin. Käsitin silloin, että hänen
sielunsa oli murheellinen kuolemaan asti jonkin Jumalan hänelle
lähettämän surun tähden. Mutta hän kiersi kätensä minun kaulaani ja
kysyi:
"Miksi sinä itket, Hanna?"
"Itken sentähden, kun neiti on niin pahalla mielellä", vastasin.
"Sinä olet hyvä tyttö, Hanna", sanoi hän, pyyhkäsi itse kyynelet
silmistäni ja hymyili minulle. "Älä sinä vain ole pahoillasi minun
tähteni!" jatkoi hän sitten; "minulla on sydämensuru, mutta se on pian
haihtuva".
-- Sen jälkeen tuli hän vähän iloisemmaksi ja alkoi puhua sinusta,
Pekka...
-- Minusta? virkkoi Pekka, eikä hänen hämmästyksensä ja ylpeytensä
ollut suinkaan vähäinen. -- Mitä hän sanoi, Hanna?
-- Hän kysyi, rakastanko minä sinua vilpittömästi ja kaikesta
sydämestäni...
-- Sinä vastasit tietysti: neiti hyvä, kukahan tyttö voisi muuta kuin
rakastaa Pekkaa?
-- Enpä niin sanonut, vastasi Hanna; -- minä lausuin: Jumala sen
tietää, että Pekka on ruma poika ja kerkäs kaikellaisiin kujeisiin,
mutta kuitenkin, hyvä neitini, on sydämeni kiintynyt yksistänsä häneen,
enkä koskaan voi häntä rakastamasta la'ata.
-- No, näpsäkkäästihän tuo oli vastattu, jos kohta alussa vähän
valehtelitkin. Mutta sanoiko neiti muuta?
-- Hän lausui vielä muutamia sanoja, joita en milloinkaan unhota. Jos
sinä rakastat Pekkaa ja hän sinua, sanoi hän, niin älä koskaan
leikittele hänen tunteillaan, Hanna, sillä se on julmaa ja voi tehdä
hänet sekä itsesikin onnettomaksi.
-- Oi, sanoiko hän niin? lausui Pekka hartaasti. -- Voi sitä hyvää
neitiä! Taivas häntä siunatkoon! Hän ei sittenkään ole houru;
päinvastoin: ei ole maailmassa toista niin viisasta kuin hän. Mutta
sano nyt vihdoinkin: mikä on syynä hänen haikeaan suruunsa? Sinä sen
kyllä tiedät.
-- Oletpa sinä utelias! Eihän se asia sinuun kuulu. Olen puhunut
sinulle niin paljo, kuin sinun on lupa tietää. Mene nyt! Illemmalla
kohtaamme toisemme taas, ja silloin pitää sinun tarkoin kertoa minulle
kaikki, mitä olet nähnyt ja kuullut. Nyt menet Inkerin tuvalle ja
kuuntelet ikkunan ulkopuolella; jos silloin kuulet vapaaherran äänen,
niin pilkistä tupaan ja koeta tiedustaa, mitä siellä tehdään. Mutta
muista lukea rukouksesi, kun lähestyt mökkiä! Se on aivan
välttämätöntä, Pekka.
-- Sitä sinun ei tarvitse muistuttaa... Mutta, jatkoi Pekka
miettiväisesti, -- soveltuvatko tuommoiset asiat miehen
toimitettaviksi? Eikö se ole urkkimista ja väijymistä, häh?
-- Mitäpä sitten?
-- Minä en tahdo käydä väijymässä, en tahdo vakoilla muitten ihmisten
töitä ja toimia; minun tietääkseni on semmoista aina pidetty
häpeällisenä.
-- Oletpa sinä tuhma! sanoi Hanna. -- Eikö kuningaskin, sotiessaan
maansa vihollisia vastaan, valitse rohkeimmat ja kekseliäimmät
sotamiehistään, jotka hän lähettää vihollisen leiriin ottamaan selvää
vihollisen hankkeista? Niin on ainakin vanha Rolf kertonut...
-- Niin, katso, se on eri asia, sillä sodassa panee vakooja henkensä ja
verensä alttiiksi isänmaan puolesta; mutta kuunteleminen vanhan eukon
tuvan seinämällä on minusta arvotonta.
-- Sinä olet niin riitaisa ja kärty! Keksit vaan verukkeita päästäksesi
menemästä, sillä sinä hyvin tiedät tämän toimen yhtä vaaralliseksi,
kuin vihollisen leiriin hiipiminen on. Kai minun sitte pitänee sanoa
sinulle vielä muutakin, mitä en vielä ole sanonut, Mutta jos siitä
ainoallekaan ihmiselle sanallakaan hiiskut, niin olet onneton. Katso,
Pekka, minä ja Maria neiti epäilemme, että jumalaton Inkeri on lumonnut
nuoren Aadolf herran...
-- Hoo, huudahti Pekka ihmeissään.
-- Muistathan, että Aadolf herra ja Maria neiti silloisessa kauheassa
pyryilmassa joku aika sitten ajoivat harhaan ja tulivat Inkerin
mökille. Siellä annettiin Aadolf herralle juoma, jonka piti olla
lääkettä, vaan mikä ihan varmaan oli lemmenjuoma...
-- Vai niin, huudahti Pekka vielä toistamiseen. -- Onpa se katala akka!
Mutta onko mahdollista, että lemmenjuoma saattaa lumota nuoren miehen
niin, että hän rakastuu vanhaan noitaan?
-- Sinäpä vasta olet typerä! Inkerillähän on tytär?
-- Niin tosiaankin, Elli? Nyt käsitän kaikki...
-- Käsittänet siis myös, kuinka tähdellinen asia on? Aadolf herran
sielua uhkaa perikato, ja sinä voit häntä auttaa...
-- Hyvä on, Hanna kulta, nyt minä lähden. Jää hyvästi! Yksi suukkonen
vaan, ennenkuin eroamme!
-- Sen saat sitte, kun olet asiasi hyvin toimittanut. Muista rukoilla!
Sinua ei kohtaa mikään paha, jos rukoilet. Sinun pitää niinpian kuin
voit, rientää Signildsborgiin takasin. Odotan sinua, vaikka minun
pitäisi valvoman koko yö. Naputa pieneen ikkunaan, tiedäthän, joka on
puutarhan puolella, niin tulen heti aukaisemaan. Puutarhan portti on
avoimena.
Nuoret erosivat toisistansa. Pekka lähti metsään astumaan, Hanna palasi
Signildsborgiin, iloiten siitä, että oli saanut toimitetuksi sen asian,
joka oli hänen neitinsä sydämen arin kohta.
* * * * *
Aina siitä asti, kuin nuori Skytte sattumaltaan oli joutunut Inkerin
vieraaksi, kävi hän usein tämän ja Ellin luona. Välttämätöntä oli, että
nämä käynnit toimitettiin salaisesti. Minkälaisia epäluuloja olisikaan,
jos asia olisi tullut tiettyviin, siitä aiheutunut sekä hänen
vanhemmissaan että ympäriseudun asujamissa! Jo yksistään se
seikka, että ylhäissukuinen nuorukainen usein kävi tervehtimässä köyhää
vaimoa, jolla oli kaunis tytär, olisi pannut kaikki kielittelijät ja
panettelijat liikkeelle; mutta kun sen lisäksi tuli, että samainen
vaimo parka oli niin halveksittu olento, että siitä saakka kun pastori
Svenonius ennen mainitun saarnansa piti, kukaan taikauskoisesta
kansasta ei uskaltanut lähestyä hänen asuntoaan, vaan teki ennemmin
pitkän kierron -- niin oivalsi Aadolf varsin hyvin, ettei panettelijat,
joiden pahennusta hän pelkäsi, tyytyisi ainoastaan hänen ja hänen
molempien turvattiensa mustaamiseen, vaan että he vielä julkeaisivat
ruveta arvailemaan pahentavia ja julkiriettaita asioita. Asioiden näin
ollen olisi hän kernaasti lakannut käymästä Ellin luona, joka päivästä
päivään kävi hänelle yhä armaammaksi, ellei hän olisi havainnut
välttämättömäksi käydä noiden onnettomien luona rohkaistakseen heidän
masentuneita mieliään. Nuoren neitosen sieluntila oli kauan aikaa ylen
kiihottunut; sen oli saanut aikaan joka päivä ja hetki kalvava
kuolemanpelko, joka vihdoin kääntyi koneentapaiseksi tarmoksi ja
päättäväisyydeksi. Sill'aikaa kun Inkeri, tämä elämän suruissa ja
taisteluissa päivänsä elänyt äiti, tunsi sydämensä vallan murtuneen
eikä itse kyennyt mihinkään, hoiti Elli yksin taloudelliset askareet,
ruokki lehmän sekä lampaat, kantoi vettä lähteestä, valmisti ruuan ja
luki, milloin muilta toimiltansa jouti, jotakin hartauskirjaa äidin
kuullen, tahi koki muulla tavalla parhaansa mukaan häntä lohduttaa.
Mutta tämä kuumeentapainen tarmokkuus vaati kestääksensä paljo, se
kulutti hänen hennon olentonsa elinvoimia; se nähtiin hänen poskistaan,
jotka kalpenemistaan kalpenivat, ja kasvoistaan, joilla kuvastui
päättäväisyyttä ja kärsimyksiä yhtä rintaa.
Paitsi tulevaisuuden pelkoa, tuota kamalaa varmuutta, että häntä ja
hänen tytärtänsä odotti tuskallinen, häpeällinen kuolema, jäyti Inkerin
povea toinen yhtä rasittava pelko: tasapaino hänen sielunelämässään
tuntui alkavan vähitellen horjua, hänen tajuntansa, jota kauheat
ajatukset kauan olivat vaivanneet, alkoi sulautua sekaviksi
unennäöiksi. Usein, semminkin hämärän hiipiessä hänen yksinäiseen
majaansa, istui hän ummessa silmin liikkumatta tuolissaan ja puheli
puoliääneen itsekseen tai niille haamuille, joita hänen
mielikuvituksensa loihti ilmi. Väliin olivat unet, joita hän
puolivalveillaan näki, lohdullisia ja suloisia, väliin pöyristyttäviä
ja kamalia, ja hänen puhelunsa, jota Elli parka hätäyneenä kuunteli
tietämättä, oliko se todellisuutta vaiko mielen kuvittelua, muodostui
aina sen mukaan. Lääkärit ja erään suunnan fysioloogit olisivat tätä
vaimo raukan tilaa, jos se olisi ollut meidän aikoinamme, sanoneet
jonkunlaiseksi somnambulismi-kohtaukseksi. Kaiketikin olivat nämä
oireet Inkerin kiihottuneen sieluntilan ja vallitsevan kulkutaudin
yhteisesti vaikuttamia.
Senkaltaisessa tilassa oli Inkeri sinä iltana, jolloin Pekalla ja
Hannalla oli edellä kerrottu yhtymyksensä. Tuli takassa oli melkein
sammumaisillaan ja valaisi niukalti huonetta. Elli tuli tuoden
sylyyllisen metsästä kokoomiansa risuja, joilla sammuvaa tulta liedellä
lisättiin.
-- Kuka se on? kysyi Inkeri säikähtäen, kun kuuli oven käyvän.
-- Minä se olen, hyvä äiti; Elli minä olen.
-- Elli ... Sinäkö se olet? Minä kun luulin sinun olevan hyvin kaukana,
sanoi äiti huoaten.
-- Mitenkä sinä niin saatoit luulla? En minä sinua hylkää, sanoi tyttö
laskien risukimpun lattialle, ja mennen Inkerin luo.
Elli säpsähti kun hän kuutamon ja hiiltyneen pesävalkian himmeässä
valossa näki äidin silmien olevan kiinni ja hänen kasvojensa
kummallisesti muuttuneen. Tyttö parka tiesi, että hänen äitinsä taas
oli siinä selittämättömässä tilassa, johonka hän viime aikoina usein,
mutta aina yhtä suurella kauhistuksella oli nähnyt hänen joutuvan. Hän
silmäili ehdottomasti ympärilleen, etsien apua...
Mutta apua ei ollut mistään saatavissa. Ihmiset vieroivat tuota kovan
onnen majaa ... yltympärillä oli yksinäistä, pimeää ja hiljaista ...
tuuli vaan päästeli pitkiä, syviä huokauksiaan metsässä.
-- Sinä et siis olekaan poissa, Elli, sanoi vanhus ja tunnusteli
kädellään tyttären kasvoja; -- ja kuitenkin minusta äsken joku oli
kuiskaavinaan: älä pelkää tyttäresi puolesta! Hän on pelastettu...
Lapsi parka! Luulin äsken täällä olleen Jumalan enkelin, joka vei sinut
kauas, kauas tästä kurjasta maasta ... luulin sinun oleskelevan rauhan
Eedenissä, jonne ei pahuudella ole pääsyä. Lapsi, lapsi! Miksi et
seurannut häntä? Olisit sen kautta päästänyt minun suuresta tuskasta...
-- Äiti, älä puhu tuolla tavalla! Minä en hylkää sinua koskaan.
-- Elli, sinä et tiedä mitä teet. Päästä minua! Etkö näe että olen
sidottuna kamalan kuilun partaalle? Sen on musta mies tehnyt. Ajallansa
on hän minut syöksevä alas. Katso, lapseni, verihien pusertaa minusta
pelko, minä reuhdon rautojani, ne vaan eivät taitu! Riennä pois
ennenkun hän tulee! Muuten syöksee hän sinutkin alas. Riennä pois,
lapseni, tee se laupeudesta minua kohtaan!... Hän tulee, hän tulee,
haa!
Inkerin ääni ilmaisi syvintä tuskaa, hän kurotti käsiään ovea kohden,
niinkuin olisi hän nähnyt tuon peljätyn olennon tulevan, ja koko hänen
ruumiinsa vapisi valtavasti.
Tyttö rukka, joka ei tiennyt mitä uskoa, iski miltei mieletönnä pelosta
silmänsä oveen. Inkeri riistihe samassa irti hänen käsistään ja
tyrkkäsi hänet luotaan.
-- Hän on pelastettu, musta mies ei nähnyt häntä, jatkoi hän
tyynemmällä mielellä. -- Hyvä on, päästä minut nyt raudoistani, sinä
julma, sinä kivikova hirmulainen! Syökse minut ammottavaan kuiluun!
Päätäni huimaa jo ... minä tahdon nukahtaa; silloin minun on helpompi,
minä en näe syväriä ... Pian pian!
-- Herra Jumala, auta meitä! Mitä minä teen! huudahti Elli.
-- Kuka se puhuu? kysäsi vanhus äkkiä muuttuneella äänellä.
-- Minä se olen, äiti parka. Ei kukaan muu kuin Elli. Rukoilen että
Jumala lohduttaisi meitä ja karkottaisi synkät ajatuksesi. Sinä olet
uneksinut. Ei täällä ole mustaa miestä sisällä! Täällä on vain Elli.
-- Taisinpa tosiaankin uneksia. Voi kuinka se uni oli kauhea; se tuntuu
vieläkin jäätävän sydäntäni. Tule tänne lapseni!
Elli riensi äitinsä luo, pyyhkäsi hänen otsansa, jota myöten suuria
hikikarpaloita vieri, suuteli häntä ja sanoi rukoilevasti:
-- Hyvä äiti, aukase silmäsi! Minua pelottaa nähdä sinua tuollaisena.
Ja niinkauan kun silmäsi ovat kiinni, niin voivathan nuo julmat unet
jälleen palata.
Inkeri ei vastannut; hänen silmänsä pysyivät kiinni.
-- Etkö kuule, äiti? kysyi tyttö tuskissansa.
-- Minä kuulen kyllä armaan äänesi. Puhu vielä!
-- Aukasehan kuitenkin silmäsi! Sinä et voi mielessäsikään kuvitella,
mitenkä kovasti minua pelottaa.
-- Rauhotu lapseni! Jumala pitää meistä huolen. Hän lähettää meille
pelastajan. Näin sen kaukaa; hän lähestyy meitä.
-- Niin, Jumala pitää meistä huolen. Tahdotko että luen sinulle
"Kristuksen seuraamisesta?" -- Tahdotko, äiti? Sinä olet rauhallinen ja
tyytyväinen, kun luen sinulle siitä kirjasta. Sitten sytytän kynttilän
ja panen risuja takkaan, niin saamme räiskyvän valkian. Kunpa vaan
aukasisit silmäsi, niin olisin iloinen, ja meillä voisi olla yhtä
hupainen ilta, kuin oli ennen muinoin.
-- Hän lähestyy, sopersi Inkeri, ja joka ainoa lihas hänen kasvoissansa
jännittyi; -- minä näen hänet selvemmin.
-- Kenenkä sinä näet? kysyi Elli, käyden uudelleen pelkoihinsa.
-- Ratsastajan. Hän tulee yhä lähemmäs.
-- Hyvä Jumala! Nyt uneksit taaskin! lausui Elli ja hyrähti itkuun.
-- Ei, Elli, nyt en uneksi. Älä itke, lapsi!
-- Kenties hän herää, jos sytytän kynttilän ja teen pesään suuren
tulen, ajatteli Elli ja riensi tuumaansa toimeenpanemaan.
Risut karahtivat tuotapikaa tuleen; räiskyvästä valkiasta ja
kynttilästä levisi juhlallinen valo tupaan.
Elli odotti alakuloisena, millaisen vaikutuksen se tekisi.
Inkeri istui hiljakseen, ikäänkuin omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen
silmänsä pysyivät edelleen kiinni.
-- Kuule, sanoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen ja kumarsihe eteenpäin,
niinkuin olisi hän kuulostanut jotakin; -- etkö kuule hevosjalkain
töminää?
Elli kuulosti, vaan ei voinut erottaa muuta kuin tuulen kuiskaavaa,
surullista huminaa metsässä.
-- En kuule mitään, sanoi hän, ja huokaus kohosi hänen rinnastaan.
Inkeri kuulosti uudelleen. Hänen kasvonsa, koko hänen olentonsa kuvasti
jännitettyä odotusta. Kamala ilme, joka sitä ennen väreili hänen
kasvoillaan, oli kadonnut. Hänen suunsa hymyili, hänen kätensä
kohoilivat tuontuostakin, ikäänkuin olisi hänen tehnyt mielensä
syleillä rakasta ystävää, mutta hervonneina vaipuivat ne takasin hänen
helmaansa.
Täten kului muutama hetki hiljaisuudessa, jota ainoastaan takkavalkian
räiskintä häiritsi. Elli näki niin selvään äitinsä kasvoista, että hän
oli jotakin näkevinään ja kuulevinaan, niin että tyttö itsekin rupesi
uskomaan sitä todeksi.
Mutta hän ei tämän näyn laatua ymmärtänyt. Hän ajatteli peikkoja ja
kummituksia, joista oli kuullut puhuttavan; hänen mielikuvituksensa
luulotteli hänelle, että jokin senlaatuinen yliluonnollinen olento oli
tulossa ja pian ilmestyisi hänen katseittensa eteen... Ja hänen sitä
ajatellessaan kävi viiltävän kylmä puistutus hänen luissaan ja hän
silmäili vavisten ympärilleen, hakien turvapaikkaa... Mutta
muistaessaan, että hän oli yksin avuttoman äidin kanssa yksinäisessä
metsämökissä, kaukana ihmisasunnoista, hän kätki kasvot käsiinsä, sulki
silmänsä ja odotti tällä tapaa peljättyä silmänräpäystä.
Oliko se tosiaankin totta? Vai oliko se hänen liian kiihottuneen
kuvitusvoimansa synnyttämä harhanäky? Hänkin kuuli nyt hevoskavioiden
töminää. Se kävi kovemmaksi ja tuli yhä lähemmä. Elli typertyi
polvilleen ja oli vähältä mennä tainnoksiin, vaan tointui heti täyteen
tuntoonsa, kun äiti kimeän iloisella äänellä huudahti:
-- Hän se on ... oma poikani ... Aarno!
-- Mitä sanotkaan? huusi Elli ilmi-iloissaan ja kavahti ylös. Inkerin
kasvot paistoivat, hänen ruumiinsa värisi ponnistuksista hänen
epätoivoisena pyrkiessään tuolilta ylös.
-- Pian, pian! Elli, missä sinä olet? Vie minut ulos! huusi hän.
Mutta äkkinäinen ilo, hämmästys ja pelko olivat Ellin aivankuin
rammanneet.
Hevosen jalankopse kuului nyt niin selvään, että saattoi lukea joka
askelen hevosen polkiessa rautakengillään tiehen.
-- Pian, pian! toisti Inkeri tuskaisesti ja tunnusteli käsillään
eteensä.
Tahtonsa ankaralla ponnistuksella Elli kykeni jälleen hallitsemaan
jäseniänsä. Hän kävi äitinsä kainaloihin kiinni ... Inkeri nojasi hänen
horjuvaan olkaansa... Näin kulkivat he huoneen poikki ja ovesta ulos.
Pihalle tultua näki Elli kirkkaassa kuutamossa vilahdukselta enää vain
lierihattuun ja kaapuun puetun ratsastajan, joka samassa katosi kuusten
taa metsään.
-- Poikani! huusi Inkeri tukahutetulla äänellä, astui muutaman askelen
eteenpäin, niinkuin olisi hän mielinyt rientää hänen jälkeensä, ojensi
kätensä pois kiitävää haamua kohti ja vaipui alas lumeen.
-- Aarno, Aarno! huusi Elli ja juoksi mieletönnä veräjälle päin.
Mutta kaviontöminä hävisi etäisyyteen eikä tytön huuto ulottunut
ratsumiehen kuuluviin. Sinne hän katosi.
Elli seisoi tuokion empien, kiitäisikö hän tuntemattoman perästä. Mutta
äidin tukala tila esti häntä niin hyödytöntä yritystä koettamasta.
Hän riensi takasin Inkerin luo, joka makasi tiedotonna pitkällään
maassa, hieroi lumella hänen ohimoitaan ja kutsui häntä kaikilla
lempinimillä, joita hänen rakkautensa saattoi keksiä.
Vihdoin aukasi Inkeri silmänsä, asettui istualleen, katseli ympärinsä
ja kysyi:
-- Mitä on tapahtunut? Mitenkä minä olen joutunut tänne?
Mutta vastauksen sijasta Elli nosti hänen maasta, syleili häntä ja
virkkoi:
-- Me näimme Aarnon ... hän elää ... lähtekäämme heti häntä etsimään!
-- Aarnon? Houritko tyttö? Mistä päähäsi tuollaiset ajatukset ovat
juolahtaneet...
-- En, sinä näit hänet, en tiedä mitenkä, astuessasi sisällä ummessa
silmin ... sinä kuulit hänen hevosensa kavionkopseen ... sinä huusit
minua viemään sinua ulos ... tulimme tänne, niin näin ratsumiehen
tiellä, ja sinä ojensit häntä kohti kätesi ja kutsuit häntä
pojaksesi... Etkö muista?
-- Minä en muista mitään kaikesta, mitä puhut... Taivahinen! Jospa vain
järkeni säilyisi!.. Elli, se oli vain unta. Olethan huomannut minun
viime aikoina alkaneen kävellä ja puhua unissani... Älä välitä siitä!
Älä puhu siitä kenellekään, sillä sitä voitaisi kääntää pahoin päin! Se
johtuu sieluni kurjuudesta. Minun on käynyt niinkuin Daavidin: sydämeni
vapisee, voimani ovat rauenneet, ja silmieni valo ei ole minua
lähellä... Tue minua, lapseni! Minua raukasee, ja polveni horjuvat.
Elli vei äitinsä takasin kammariin, siirsi tuolin lähemmä uunia, ja
antoi äitinsä istuutua siihen.
-- Voi, sanoi tyttö, -- se ei siis ollut totta ... se ei ollut Aarno,
niinkuin äsken luulin?
-- Aarno on Jumalan tykönä. Jos hän vielä olisi täällä surunalhossa,
niin hän olisi aikoja sitten hakenut äitinsä.
-- Minä näen kuitenkin häntä joka yö unissani ihan sennäköisenä, kuin
sinä olet minulle häntä kuvaillut, ja että hän tulee auttamaan meitä.
-- Niin minäkin uneksin, Elliseni. Mutta unia kuin lumia. Jumala
lähettää niitä meille huojentaakseen unessa sydämiämme, jotka päiväsin
huutavat lohdutusta. Huoli pois, Elli! Me kuljemme pian kuolon varjojen
maasta; me saamme taas nähdä Aarnon taivaan valossa, jonka Jumalan armo
meille valmistaa. Missä kirjasi "Kristuksen seuraamisesta" on? Ota se
ja lue siitä minulle hetken aikaa! Sitten laitat iltaista ja käyt
levolle.
-- Onko sinulla nälkä? Sehän olisi hauskaa! Et ole pitkään aikaan
syönyt.
-- Kaikki ruoka tuntuu vastenmieliseltä suussani. Minä en voi syödä.
Mutta sinun täytyy vahvistaa ruumistasi. Lapsi parka, mitenkä olet
kalpea, mitenkä silmäsi ovat syvälle painuneet!
-- Ei minusta vaaraa, minä olen mielestäni miltei terveempi ja vahvempi
kuin ennen.
Elli otti nyt Tuomas Kempiläisen kirjan, joka kautta vuosisatojen on
lohduttanut kristityltä, tunnustivat nämä mitä uskontoa hyvänsä, ja
jota vieläkin säilytetään jonkinlaisena sielunaarteena monessa
matalaisessa majassa.
Hän istuutui tuolille Inkerin viereen. Vanhus pani kätensä ristiin,
taivutti päänsä tyttären olkapäätä vasten ja kuunteli hänen ääntänsä,
joka kuolemattomien sanojen liikuttamana ja rohkaisemana kaikui
lempeästi ja vilvoittavasti.
Tuossa asennossa istuivat he kauan, kunnes eriskummainen rapina kuului
heidän korviinsa. Elli keskeytti lukemisen ja kuunteli. Ulkoa kuului
askelia ... semmoista aniharvoin tapahtui onnettomain asunnon
ympärystöllä, jota taikauskoinen kansa karttoi ja vieroi ikäänkuin
pannaan julistettua kirottua alaa.
Mökin asujanten oli mahdoton tulijan suhteen erehtyä. Oli vain _yksi_
ainoa, joka lohdutuksen tuojana tuli heidän luokseen; kaikkien joukossa
yksi ainoa hellivä sydän, joka ei kironnut, vaan rakasti ja surkutteli
heitä.
-- Se on Aadolf, virkahti Elli.
-- Hän se on. Taivas häntä siunatkoon! kuiskasi Inkeri.
Ovi avautui ja nuori Skytte astui sisään. Elli meni häntä vastaan ja
suuteli hänen kättään.
-- Oi, terve tulemastanne, hyvä Aadolf herra! sanoi hän, silmäillen
hartaalla kiitollisuudella nuorukaista, ja ensi kerran heidän viime
yhtymästään saakka levisi hänen kasvoillensa ilonloiste. Inkeri nousi
ja ojensi nuorukaiselle kätensä.
-- Te ette hylkää meitä, sanoi hän. -- En voi lausua, mitä sydämeni
tuntee, nähdessäni suloiset kasvonne. Te olette tähti, jonka Herra on
sytyttänyt sielujemme yöhön.
-- Te näytätte sairaalta, Inkeri ... ja vanhenette silminnähtävästi
joka erältä, kuin teitä näen. Ja sinä, Elli, mitenkä olet kalpea ja
riutunut, lapsi parka.
-- Pitkä on meidän päivämme, herra: tunnit vierivät verkkaan niinkuin
vuodet, sanoi Inkeri. -- Mutta istukaahan, te silmieni lohdutus!
Istukaa tähän viereeni ja kertokaa ... kertokaa mitä uutta kuuluu!
Otsanne on synkkä, te tuotte tuhosanomia ... mutta me olemme kauan
odottaneet pahinta: olemme valmiit. Puhukaa siis!
-- Viestini ei ole tuhoisa, vaan se on tähdellinen, eikä minun tee
mieleni levätä, ennenkuin olen puhunut. Inkeri, teidän täytyy poistua
tältä paikkakunnalta, teidän täytyy tyttärenne kanssa paeta sitä
pelkoa, joka painaa teitä maahan, sitä vaaraa, joka todellakin uhkaa
teitä.
-- Mihin pitää minun paeta? -- Sanokaa vain mihin? Neuvokaa minulle
sellainen paikka, joka on julistettu mahtavain vihalta rauhotetuksi?
Yksi on vain sellainen, ja se on hauta. Mutta jos toista löytyy,
viittaa se meitä kaukana etäisyydessä, jonne ainoastaan toivoineni voin
päästä. Voimani ovat murtuneet, jalkani raukeat, jaksan tuskin raahata
itseäni poikki tämän huoneeni lattian ... mitenkä siis tahdotte, että
minun pitäisi paeta? Ja paitsi teitä ei ole ketään, joka ojentaisi
minulle ystävällistä kättä, ei ketään, joka peittäisi minua
vainolaisiltani; ei ketään, joka antaisi palan leipää minulle, jos
vaikka nälkääni vaipuisin tielle; ei, ihmiset kiroisivat minua ja
pakenisivat tiehensä, tahi ottaisivat minut kiinni, ruoskitsisivat ja
antaisivat minut pyövelin käsiin, elleivät paikalla tappaisi minua.
Onneni kohtalon täytyy tulla täydelliseksi. Mutta jos jotakin voitte
tehdä hyväksemme, niin pelastakaa Elli! Jos mahdollista on, niin viekää
hänet kauas täältä epäilysten, huokausten ja tuskain tuvilta!
-- Älä puhu noin! sanoi Elli nuhtelevasti. -- Enkö ole sanonut sinulle,
ettei mikään kiusaa minua niin, kuin puheesi, että meidän on eriäminen,
sinun ja minun, toisistamme. Kaikki minä voin kärsiä, vaan en sitä.
-- Teidän ei tarvitse erota toisistanne, sanoi Aadolf. -- Minä olen
tuuminut asian valmiiksi. Minä tulin sanoakseni teille, että viipymättä
laittaisitte itsenne matkakuntoon. Pankaa kirstuun ne tavaranne, jotka
ovat teille välttämättömimmät ja kalliimmat; neljänkolmatta tunnin
perästä tulee luotettava kyytimies re'ellä ja räväköillä juoksijoilla
teitä noutamaan. Yön hiljaisuudessa lähdette täältä ja matkattuanne
muutaman tunnin saatte tämän surunmajanne sijasta asettua varmaan
turvapaikkaan, jonka olen hankkinut teille Tukholmassa. Minä lähden
ennen teitä sinne ja lausun teidät siellä tervetulleiksi.
-- Oletteko todellakin yhtynyt mieheen, lausui Inkeri, -- joka on
suostunut korjaamaan pannaan julistetut kuoleman kynsistä, ja löytänyt
majan, joka kurjat hoimiinsa ottaa?
-- Olen löytänyt molemmat. Huojentakaa nyt sydämiänne! Elli, anna
ilon-säteen paistaa silmästäsi! Kaikki on Jumalan avulla päättyvä
hyvin... Ei, ei, jatkoi hän, kun Inkeri, jonka koko olennon tuo
odottamaton toive oli äkkiä saattanut uuteen eloon, teki liikkeen,
ikäänkuin olisi hän tahtonut heittäytyä Aadolfin jalkojen juureen, --
ei mitään kiittämisiä, ennenkuin onnellisesti tapaamme toisemme siinä
turvapaikassa, joka on teitä varten varattu! Vasta silloin voin ottaa
kiitokset vastaan.
Mutta jos Aadolf ehkäsikin Inkerin ylitsekuohuilevan kiitollisuuden
ilmauksen, ei hän siltä vastustellut, kun Elli otti hänen kätensä ja
vei sen huulilleen. Hän päinvastoin kumarsihe alas ja painoi tytön
rintaansa vasten.
-- Elli, sanoi hän, -- mitä sinun hyväksesi teen, sen teen oman
onnellisuuteni tähden.
Samassa tuokiossa Inkeri sattui katsahtamaan yhteen tuvan ikkunoista,
ja oli hänestä, kuin olisi hän nähnyt ruudun toisella puolella kasvot.
-- Joku on ikkunan takana ja katsoo sisään, sanoi hän.
-- Missä? kysyi Aadolf.
-- Tuossa... Inkeri osotti ikkunaan. Mutta samassa naama katosi. Aadolf
riensi ulos, käväsi kerran tuvan ympäri, vaan ei nähnyt ketään. Metsä
oli yhdeltä puolen niin lähellä mökkiä, että muutamalla askelella pääsi
piileymään sen pimeään helmaan.
Tietäen mitenkä taikauskoista kansaa pelotti lähestyä tätä paikkaa,
olletikin illan pimettyä, ei Aadolf välittänyt asiasta sen enempää,
vaan luuli, kuten todenmukaista olikin, että Inkeri oli nähnyt väärin.
Lukija helposti arvaa, että Inkeri oli nähnyt todellisen ihmisen
todelliset kasvot, ja ettei kurkistelija ollut kukaan muu, kuin herra
Kustaa Draken ratsupalvelija ja Hannan sulho Pekka.
Aadolf viipyi vielä kotvasen aikaa mökkiläisten luona, ja lähti,
herttaiset jäähyväiset sanottuaan ja talonväen hartaasti kiitettyä,
paluumatkalle Signildsborgiin.
Hän olisi tuntenut oikeutettua iloa niistä toiveista, jotka hän oli
virittänyt, ja siitä epätoivosta, jonka oli näiden turvattomien
mielistä karkottanut, jos hän itse olisi voinut voittaa sitä pelkoa,
jota hän heidän läheisyydessään tosin oli osannut tukahuttaa, vaan joka
nyt sai hänessä entistä suuremman vallan.
Tällä pelolla oli pätevät syyt. Hän oli, kuten ennen olemme maininneet,
jonkun aikaa lohduttanut itseänsä niillä väärillä toiveilla, että
Svenonius, huolimatta saarnastaan, josta pitäjällä vielä puhuttiin, ja
rahvaalle lausumastaan kehotuksesta, että ihmiset hänelle toisivat
julki kaikki, mitä tiesivät tai luulivat tietävänsä noituudesta
epäluulon alaisiksi asetetuista naisista, kumminkin lopulta oli
heittänyt alkamansa vainot sikseen, joko sentähden että hän oli tullut
asiasta parempaan käsitykseen, tahi sentähden että hän oli taipunut
Aadolfin rukouksista tahi pelkäsi hänen uhkaustansa. Tähän väärään
luuloon johti Aadolfia papin näennäinen toimettomuus koko sinä aikana,
jona hän laati esiintuodut syytökset järjestykseen ja sepusteli
niitä kirjoituksia, jotka hän oli aikeessa lähettää Strängnäsin
konsistoorille ja Upsalan jumaluusopilliselle tiedekunnalle. Pastori ei
ollut mikään harjaantunut kynäniekka ja tarvitsi runsaasti aikaa
sepustuksensa sommittelemiseksi jotakuinkin selvään ja kielellisesti
oikeaan muotoon. Tällä ajalla hän ei myöskään saarnoillaan ahdistellut
noituutta, vaan oli palannut entiseen lempiaineeseensa: synkretistien
eli kaikkien niiden tuomitsemiseen, jotka työskentelivät sovinnon
aikaansaamiseksi lutherilaisen ja reformeeratun kirkon välillä, jonka
puolueen etupäässä Svenonius, joko syystä tahi syyttä, arveli oman
piispansa, hurskaan ja rauhaa rakastavan Johannes Mathiaen seisovan.
Syy, miksei hän edelleenkin saarnastuolilta jyrissyt noituutta vastaan,
lienee ollut se, että hän arkiona sai sitä niin yllinkyllin tuumia ja
työskennellä sen vuoksi, jotta häntä halutti sunnuntaisin, vaikkapa
vaan vaihteen vuoksi, virkistää mieltänsä sillä jumaluusopillisella
riidalla, johonka Ruotsinmaan papisto parasta aikaa oli takertunut.
Mutta vielä luultavampaa oli, että hän pelkäsi enempää kiillottamasta
kansan vimmaa, ettei se kohtaisi hänen uhrejansa, ennenkun ehdittäisiin
lainmukaisella tavalla kiduttaa, syyllisiksi todistaa, tuomioon
langettaa, mestata ja polttaa heidät.
Sittenkun ensimäinen ja paras syytöstulva pastorin nimittämiä naisia
vastaan oli asettunut, tuli, hänen järjestellessään ja kirjoittaessaan
muistiin näitä syytöksiä, miltei joka päivä joku hänen lampaistaan ja
esitti kanteen, ei ainoastaan kysymyksessä olevia noituudesta epäiltyjä
henkilöitä, vaan muitakin vastaan, joita tähän asti ei oltu epäilty.
Tapahtui niinkin, että nuori palveluspiika, mielettömän kauhistuksen
ilme kasvoillaan, syytti itseänsä noituudesta ja pyysi polvillansa
Svenoniusta pelastamaan hänen sieluansa, vaikka hänen maallinen elonsa
siihen hukkuisikin. Kulkutauti levisi yhä laajemmalle. Svenonius
hämmästyi; hän näki tulvan pelottavasti paisuvan ja luuli täytyvänsä
tarttua ensimaiseen, tehokkaimpaan keinoon ehkäistäkseen aaltojen
vyöryä. Hän luopui alkuperäisestä, laamanni Skytten kannattamasta
tuumasta, kysyä jumaluusopillisen tiedekunnan ja tuomiokapitulin
viisasten miesten neuvoa, ja päätti niiden lukuisain todistusten
perusteella, joita hän arveli itsellänsä olevan, ja noudattamalla niitä
valituksia, joita kaikkialla kansan keskuudessa kuultiin, hetikohta
syyttää käräjissä Mäntysuon Inkeriä ja hänen tytärtään, sekä Nummen
Kaarinaa ja muita pahimmassa huudossa olevia naisia noituudesta ja
vaatia heidän pikaista vangitsemistaan.
Heti sen päätöksen tehtyään istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen ja
kirjoitti laamanni Juhanalle Signildsborgissa seuraavan kirjeen:
"Korkeanvapaasukuinen herra. Minä olen jo ennen tätä teille
kirjoittanut ja sanonut, minkälaisissa puuhissa aikani kuluu, niin
etten ole joutanut käydä siunatussa talossanne ja suullisesti kertoa
niitä merkillisiä tapauksia, jotka viime yhtymästämme saakka ovat minua
kohdanneet. Nyt kirjoitan teille ilmoittaakseni, että olen suuressa
tuskassa, sillä minä näen, että koko laumani on joutuva turmioon, jos
minun täytyy vitkastella ja odottaa kaukana olevilta ylipaimenilta
käskyä, mitenkä minun on tehtävä. Ei, minun täytyy itseni ryhtyä
toimeen, sillä vieteltyjen luku kasvaa päivä päivältä, ja moni, oltuaan
ennen kelpo kristitty, on nyt myyty perkeleelle ja ikuiseen kadotukseen
joutunut. Sentähden tahdon edeltäkäsin ilmoittaa teille, että hetikohta
aion kääntyä teidän puoleenne, joka olette laillinen viranomainen
paikkakunnalla, ja teille jättää lailliseen muotoon laaditun
kannekirjan noituudesta syytettyjä Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtänsä
Elliä ja kolmea muuta naista vastaan, josta täytynee seurata, koska
noituus on hengenrikos, että syytteenalaiset heti otetaan kiinni,
salvataan tyrmään ja siellä säilytetään, kunnes heidät voidaan noutaa
kihlakunnankäräjiin, pidettäköön nämä sitten kuulutettuun aikaan, tahi
määrättäköön välikäräjät tämän tärkeän asian ratkaisemista varten.
Pyytäisin siis, että korkeanvapaasukuinen herra, lähettäisitte minulle
kirjeentuojaa myöten sitä varten tarvittavan syytöskirjan kaavan, ja
olen minä Jumalan avulla jo huomenna itse jättävä kirjoitukseni
korkeanvapaasukuisen herran omiin käsiin. Sitä paitsi saan surulla
ilmoittaa vaimoni tänään kääntyneen kovasti sairaaksi, senjälkeen kuin
painajainen viime yönä pahanpäiväisesti häntä muokkasi, ja hän oli
kärsinyt hirveän Inkerin lähettämistä tuskista, kuin myös että poikani,
sen mukaan kuin Strängnäsistä minulle tullut kirje tietää, on pahasti
koskettanut silmänsä heitellessään kiekkoa toisten teinien keralla
koulupihalla. Nämä koettelemukset eivät sentään enemmän kuin lehmän
kuolemakaan voi pelottaa minua työstäni" j.n.e.
Aadolf oli isänsä luona, kun tämä kirje saapui. Laamanni, joka luuvalon
vaivaamana istui nojatuolissaan, luki sen, pudisti päätään ja sanoi
pojalle:
-- Istu tuohon ja kirjoita!
Aadolf kirjoitti isänsä sanelun mukaan:
"Vilpittömällä surulla huomaan, että pahuus yhä kiihtyvässä määrässä
saa vallan naapureimme keskuudessa, ja hyväksyn tuumanne, vaikka
mielelläni olisin toivonut, että oppineet ja hurskaat tuomiokapitulin
ja jumaluusopillisen tiedekunnan herrat olisivat antaneet meille
osviitan menettelyllemme, kun ei tarkempia tietoja asiassa muutoin
voida saada. Mutta molemmat kohdat sopii hyvin yhdistää, sillä jos te
lähetätte kirjoitelmanne heille, niin ennättää vastaus kyllä saapua
ennenkuin oikeudenkäynti on päättynyt, liiatenkin koska jutussa
syntyvät asiakirjat ovat alistettavat hovioikeuden tutkittaviksi,
ennenkuin päätöstä voidaan julistaa. Minun nähteni noituudesta
syytettyjen ei myöskään sopisi käydä puhdistusvalalle vannoaksensa
itsensä vapaaksi, koska he jo ovat valalla yhdistyneet sielujensa
viholliseen, vaan pitänee siinä noudattaa erikoista menettelytapaa.
Haluamanne kaava, jonka mukaan tahdotte laatia syytöskirjat Mäntysuon
Inkeriä, hänen tytärtänsä Elliä..."
-- Mikä sinua vaivaa? Oletko kipeä?... Näihin sanoihin laamanni Skytte
keskeytti sanelemisensa ja iski terävät, harmaat tuomarinsilmänsä
poikaan, joka viimeisiä sanoja saneltaessa oli käynyt kalpeaksi, ja
jonka käsi vapisi, kun hänen piti nuo nimet kirjoittaa.
-- Minä olen pahoinvoipa, sopersi Aadolf.
-- Käy ajelemassa ja vilvotteleimassa raittiissa ilmassa sittenkun olet
lopettanut kirjeeni... Mitenkä oli viimeinen kohta?
-- "Haluamanne kaava, jonka mukaan tahdotte laatia syytöskirjat
Mäntysuon Inkeriä, hänen tytärtään Elliä"...
-- Ja muita velhonaisia vastaan, saneli laamanni edelleen, -- on sen
kirjan 97 sivulla, jonka täten teille lähetän, mutta asian riitaanpano
ei kuulu teihin, vaan on teidän annettava siitä käsky nimismiehelle,
joka Tingmalakaaren 17 luvun mukaan on oikea kantaja, ellei
asianomistaja tee kannetta. Teidän on kuitenkin vallassanne nostaa
kanne noitumisen kautta kuolleen lehmänne ja vaimonne tähden. Kun
syytettyjen rikosten todellisuutta tässä niin monet seikat selvästi
näyttävät, ovat puheena olevat henkilöt ensi tilassa vangittavat,
etenkin kun seurakunnan rauhallisuus ja heidän oma turvallisuutensa
rahvaan oman käden kostoa vastaan näyttävät sitä vaativan. Surkuttelen
sydämestäni teitä huonettanne kohdanneitten onnettomuuksien johdosta,
ja kunnioitan teitä nyt kuten aina palavan uutteruutenne tähden, josta
kovat koettelemuksetkaan eivät saa teitä pelotelluksi; näistä kaikista
vaivoistanne on Herra korkeudessa aikanansa teille runsaan palkan
antava j.n.e.
Aadolf, joka kirjettä kirjoittaessaan jo oli tehnyt päätöksensä, nousi
niinpian kuin kirje oli lähetetty, hevosen selkään ja ratsasti
Signildsborgin tilusten rajalla asuvan vanhan sotamiehen luo, joka
monivuotisella ahkeroimisella oli koonnut itselleen sievosen omaisuuden
ja omisti vähäisen tilanosan.
Rolf vanhuksella oli Aadolfin ikäinen poika. He olivat kasvaneet
yhdessä ja mieltyneet toinen toiseensa niin, että laamanni Skytte,
huomattuaan heidän välisen suhteensa ja nähtyään sitäpaitsi, että
sotilaspoika oli vakavamielinen ja erinomaisen lukuhaluinen, päätti
Aadolfin pyynnöstä kustantaa hänet kouluun. Aadolf ja Eerikki, se oli
Rolfin pojan nimi, päättivät yhdessä oppijakson koulussa ja kimnaasissa
ja tulivat samalla kertaa yliopistoon, jossa Eerikki ennenpitkää päätti
jumaluusopilliset opintonsa ja vihittiin papiksi.
Nyt oli hän pappina Tukholmassa, jossa hän oli tunnettu hengellisenä
puhujana ja varsinkin käytännöllisenä kristittynä ja köyhäin ystävänä.
Mutta kaikista enimmin Aadolf ihaili ystävänsä valistunutta
mielenlaatua ja selvää, moninaisilla tutkimuksilla viljeltyä ja
kehitettyä ymmärrystä, jota kannatti jalo sydän, mikä, konsa järki
petti, aina osasi oikeaan. Aadolf oli vakuutettu, että nuori pappismies
hänen pyynnöstänsä mielellään tarjoisi majansa turvapaikaksi niille
onnettomille, joita hän tahtoi pelastaa.
Rolf oli Aadolfille kiitollisuuden velassa, Eerikin kasvatuksen tähden.
Vanhus oli sitäpaitsi lujimmalla rakkaudella kiintynyt nuoreen
Skytteen. Aadolf oli lapsena miltei joka päivä käynyt hänen tuvassaan
ja ihastuksella kuunnellut sotatarinoita, joita vanhus oli valmis
kertomaan, missä vaan kuulijoita oli. Rolf oli opettanut häntä
nikkaroimaan ja takomaan hevosenkenkiä, käyttämään tuliaseita,
ratsastamaan ja uimaan, ja Aadolfin vartuttua nuorukaiseksi, oli Rolf
hänelle opettajana kaikissa niissä, asioissa, joita kunnon metsämiehen
tulee tietää. Vanhus rakasti Aadolfia yhtä paljon kuin omaa poikaansa,
varsinkin kun Aadolf oli reippaampi ja pelkäämättömämpi, joita
ominaisuuksia hän piti pojille tärkeimpinä.
Tämä ystävällinen väli saattoi Aadolfin toivomaan, ettei Rolf
kieltäytyisi täyttämästä pyyntöä, jota hän kenellekään muulle ei olisi
rohjennut esittää. Ukko otti hänet vastaan voimakkaalla kädenlyönnillä,
mutta tuskin oli Aadolf ilmoittanut asiansa, kun hän pudistamistaan
pudisteli harmaata päätään ja pyysi Aadolfia luopumaan moisista
tuumista, sekä vakuutti ettei hän, Rolf, mistään hinnasta ojentaisi
ainoatakaan sormeansa pelastaakseen kahta niin jumalatonta ja hirmuista
olentoa kärsimästä hyvin ansaittua rangaistustaan.
Mutta Aadolfia ei niin hevillä saatu pelotetuksi tuumastaan. Koko
tuntikauden hän viipyi vanhan sotamiehen luona, ja kertoi tarkoin
kaikki mitä hän tiesi Inkerin ja Ellin elämänvaiheista; hän kuvasi
heidät jumalatapelkääviksi, hurskasmielisiksi ihmisiksi, joiden
lääkintätaitoa ja tämän taidon armeliasta käyttämistä epäiltiin
noituudeksi; hän jutteli heidän onnettomasta tilastaan, mitenkä
sydämellisesti he, äiti ja tytär, rakastivat toisiaan ja mitenkä he
enemmän pelkäsivät toinen toisensa kuin oman itsensä puolesta sitä
julmaa kohtaloa, jota he eivät voisi välttää, vaikka olivatkin aivan
syyttömiä.
Aadolf puheli niin kauniisti, että Rolfin mieli heltyi. Hän muistutti
vielä, että koska he olivat syyttömät, niin oikeuskin heidät varmaan
vapauttaisi; mutta Aadolf näytti vakuuttavalla tavalla toteen, ettei
tähän toiveeseen ollut luottamista.
-- Isäni toimittaa tutkimuksen, sanoi hän; -- hän on jo edeltäkäsin
vakuutettu syytteenalaisten rikollisuudesta, ja niin tarkkatuntoinen
kuin hän tuomarina onkin, on tuo hänen vakuutuksensa vasten hänen
tahtoaankin vaikuttava tutkimuksen kulkuun, semminkin kun syyt, joita
tullaan esittämään, ovat sitä laatua, ettei syytetyt voi niitä kumota.
Heidät todistetaan niinmuodoin rikokseen syyllisiksi ja pakotetaan
kiduttamalla tunnustamaan itsensä rikollisiksi.
-- Olkoon menneeksi, sanoi Rolf, -- vaikka se onkin vaarallinen kohta,
josta en muuta käsitä, kuin että panen itseni suurelle vaaralle
alttiiksi sekaantuessani asiaan, tahdon sentään Aadolf herran
tähden tehdä mitä voin. Antakoon Jumala minulle anteeksi, jos
yksinkertaisuudessani teen jotakin väärin.
Sovittiin nyt, että Rolf seuraavana iltana ajaisi Inkerin mökille,
ottaisi sen asujamet ja, mitä kapineita he tahtoivat mukaan
otettavaksi, sekä mitä kiireimmin ja varovimmin ajaa karahuttaisi
Tukholmaan. Päästyänsä oman pitäjän ulkopuolelle, saattoi hän, jos
häntä pidätettäisiin ja häneltä jotakin kysyttäisiin, sanoa naisia
vaimokseen ja tyttärekseen; sen nimellisinä tulisivat he kulkemaan,
kunnes he olisivat tulleet Tukholmaan ja päässeet turviin, Aadolfin
lapsuuden ystävän, nuoren pappismiehen luokse.
Matkalla mahdollisesti sattuvien kulunkien varalle Aadolf Skytte jätti
Rolfille rahasumman. Itse hän aikoi seuraavana päivänä jälestä puolisen
nousta ratsaille, ehtiäksensä ennen Rolfia Tukholmaan ja antaaksensa
ystävälleen tietoa naisten tulosta.
Kun tästä oli sovittu palasi Aadolf keveämmällä mielellä
Signildsborgiin takasin.
Illallisen jälkeen, joka aikaisin syötiin laamanni Skytten
yksinkertaisessa talossa, ja kun useimmat talolaisista olivat käyneet
levolle, Aadolf kiireenvilkkaa riensi Mäntysuolle, saattaaksensa
tuumansa Inkerille ja Ellille tiedoksi. Olemme jo kertoneet hänen
käynnistään siellä. Ennenkun hän puoliyön jälkeen taas pääsi
Signildsborgin toisessa kylkirakennuksessa sijaitsevaan huoneeseensa ja
päivän mielenliikutuksista väsyneenä nukkui rauhalliseen uneen, oli
Pekka jo pienen puutarhan puoleisen ikkunan luona kertonut
kamarineitsyelle tiedustelujensa tulokset ja sitten rientänyt kotia
Sjövikiin, aavistamatta vähimmälläkään tavalla, mitä tapauksia hänen
vakoiluretkestänsä johtuisi.