Inkvisiittori.
Kun pastori oli lähtenyt Inkerin mökistä ja ilmoittanut ystävälleen
nimismiehelle, että tämä toisena päivänä taas saapuisi pappilaan,
seurataksensa todistajana pastorin mukana, kun oli lähdettävä tutkimaan
pitäjän muitakin noituudesta epäiltyjä naisia, käänsi hän suuntansa
kotia kohden, virvottaakseen itseänsä päivällispöydän ääressä
ruumiillisella ravinnolla.
Niin uuttera kuin nimismies Askelin olikin virkamiehenä, niin olisi hän
kernaasti ollut tähän toimeen puuttumatta, mutta pastori Svenonius oli
hänelle näyttänyt erään laamanni Skytteltä tulleen kirjallisen käskyn,
ja nimismiehen täytyi niin muodoin mukautua.
Matkalla pyöri Svenoniuksen päässä monenlaisia ajatuksia. Hän haasteli
itsekseen, ja nuo roima-askelet hänen harppaillessaan tielle
kasaantuneiden lumikinosten läpi todistivat enemmän kiihdyksissä olevaa
mieltä, kuin hänen haluansa päästä päivällispöydän ääreen.
Hänen luja uskonsa oli, että ne vainot, jotka hän omin päin oli
alkanut, sittenkun hän kauan oli odottanut siihen kehotusta
esimiehiltään kirkon päämiehiltä, olisivat Jumalalle otollinen työ ja
ajan tarpeiden vaatimia. Ja ajatus, että pimeyden ruhtinas hänessä,
pastorissa, oli saanut vaarallisen vastustajan, paisutti hänen niin
ylpeäksi, että hän ei olisi väistynyt askeltakaan, vaikka paholainen
olisi ruumiillisessa muodossa tullut tiellä häntä vastaan, vaan
olisi palavalla taistelun innolla sinkauttanut häntä vastaan ne
raamatunlauseet, jotka häneliä sitä tarkotusta varten oli koottu ja
varalle pantu.
Svenoniukselta ei jäänyt huomaamatta, minkälaiselle vaaralle hän
uutteruutensa kautta pani itsensä alttiiksi. Onhan luonnollista, että
paholainen oli tähtäävä terävimmät nuolensa niin peljättyä vihamiestä
kohtaan, saadakseen kovien koettelemusten kautta häntä pelotetuksi
jatkamasta alettua työtään. Svenonius odotti itsellensä ja omaisillensa
pahinta tapahtuvaksi.
Svenoniuksen mieli oli tällä hetkellä tavallista kovemmin kuohuksissa,
sillä Inkeriä kuulustaessaan oli hänen turhamaisuuttansa loukattu sen
kaikista arimpaan kohtaan. Molemmat olivat he, sekä Inkeri että nuori
Skytte, uskaltaneet lausua epäsuotuisan arvostelun niistä saarnoista,
joita hän joka sunnuntai tarjosi seurakuntalaistensa kuultaviksi ja
joissa hän jumaluusopillisen vakaumuksensa innon purki ihan pohjiaan
myöten. Hän ei tahtonut itsellensä tunnustaa, että se, mitä hän tämän
johdosta tunsi, oli loukatun itserakkauden synnyttämää vihaa; ei, se
oli kahden sielun tilasta johtunutta tuskaa, joista toinen jo oli myyty
perkeleelle, toinen lähenteli kadotuksen partaalla.
Semmoisia tunteita ja tuumia hautoen oli Svenonius jo tullut lähelle
kotiansa, pitäjän pappilaa, joka oli punaiseksi maalattu rakennus,
vähäisen puron varrella, koivujen keskellä. Kesäisin, kun puron kirkas
vesi lirisi valkoisella hiekka-alustallaan ja koivujen latvat olivat
täydessä lehdessään, oli tuo asuintalo ruispeltojen ja niittyjen
keskellä niin ihanalta näyttävä, ettei ohikulkeva matkustaja voinut
muuta luulla, kuin että viihtymys ja valoisa maailmankatsanto olivat
sen sisällä asuvia.
Svenonius sai tuskin avatuksi veräjän, josta kulettiin
nurmikkopihamaahan, kun vaimonsa, karjakko ja talonrenki perässään,
tuli häntä vastaan.
Svenonia rouva oli iällinen ihminen, jäänyt leskeksi edellisestä
kirkkoherrasta, ja oli ajan tavan mukaan ja konsistoorin määräyksestä
kirkkoherrantilan lisänä siirtynyt seuraajalle, uudelle kirkkoherralle.
Tämä harkinnalle perustettu avioliitto, jonka rakentumiseen eivät muut
kuin leivänhankinnan tunteet olleet vaikuttamassa, ei silti ollut
onneton. Rouva puuhasi taloudellisissa toimissaan, kirkkoherra
virantoimituksissaan ja jumaluusopillisissa opinnoissaan, toinen ei
häirinnyt toistaan, ja niin sitä mentiin päivästä päivään ilman
rakkautta ja ilman kiistaa.
-- Täällä, kuuletko, vasta kummia on tapahtunut!... Näillä sanoilla
havahdutti Svenonia rouva miestään hänen mietteistään, -- Stella kuoli
navettaan sill'aikaa kun sinä olit poissa.
Svenonius nosti silmänsä ja näki edessään vaimonsa, joka epätoivossaan
väänteli käsiään, karjapiian, joka itki katkerasti suosikkinsa
kuolemaa, ja talonrengin, joka mytisti epäilevästi suutaan ja repi
pellavaista tukkaansa.
-- Stellako, parahin lehmämme! kysäsi Svenonius.
-- Stella juuri! Voi sitä kurjuutta, sitä kurjuutta!
-- Siinä sitä nyt ollaan, sanoi pastori... -- Vaimo, eikö muuta
onnettomuutta ole talossani tapahtunut minun poissa ollessani?
-- Eikö siitä ole tarpeeksi mitä jo on tapahtunut, koska niin kysyt?...
Stella, paras lehmämme! Nyt on meillä vaan Tähti ja hieho...
-- Vaiti! sanoi Svenonius, -- älä valita, vaan varustaudu Herran tähden
kärsimään paljon muuta kuin mitä olet kärsinyt! Ole valmiina, jos
tulisit periköyhäksi, kotoheitoksi, sairaaksi ... äläkä valita! Joka on
vyöttänyt miekan vyöllensä ja ryhtynyt taisteluun Leviatania vastaan,
hän ei saa väistyä, jos vaikka maa vavahtelisi hänen jalkainsa alla.
Perkele on saanut vallan maallisten tavaraimme yli, kuten Jopin
kertomus selvästi osottaa; niistä on meidän taistelussa luovuttava ja
valvottava, ettei hän saa valtaa sieluistamme...
-- Sinä teet itsesi ja meidät jokaisen onnettomiksi, vaikeroi Svenonia
rouva. -- Enkös jo aikaa sitten sanonut, että jotain sellaista
tapahtuisi? Miksi sinä puuhaat velhojen ja noita-akkojen keralla? Kyllä
he paholaisen avulla vielä tuhoavat meidät. Ukko kultaseni, kuule mitä
sanon! Minä en saa rauhaa yöllä enkä päivällä, niinkauan kuin sinä...
-- Vaiti, sanon sulle. Sinä puhut niinkuin tyhmät vaimot puhuvat. Mutta
minä kiitän Jumalaa siitä, mitä on tapahtunut, sillä tästä saamme taas
yhden todistuksen velhonaisten hornan temppujen voimasta. Perkeleen
morsian, Mäntysuon Inkeri on loihduillaan tappanut lehmän; sen voimme
nyt epäileväisille ihmisille näyttää toteen. Sokeiden pitää näkemän ja
kuurojen kuuleman. Mutta minä jatkan työtäni enkä hellitä miekkaa
kädestäni ennenkuin paholaiset ovat karkotetut laumastani.
Taikauskon tuskat polttelivat Svenonia rouvan sydäntä, mutta hän
hillitsi kielensä, tietäen ettei vastaansanomisesta ollut mitään apua.
Mentiin siitä sisälle ja istuttiin päivällispöydän ääreen, isäntäväki
syöden samaa ruokaa kuin palkolliset, jotapaitsi Svenoniuksella,
vähistä varoistansa huolimatta, aina oli köyhän kulkijamen vara
varattuna.
Aterian päätyttyä pastori luki viimeisen "Ordinarie Posttijdender"
numeron, jonka laamanni Skytte oli hänelle lähettänyt. Merkittävimpänä
seikkana lehdessä kerrottiin, että hurskaassa Dresdenin kaupungissa
muutamia kuukausia takaperin yhtenä päivänä poltettiin yksitoista
noitaa. Sen luettuaan pastori huokasi tuhannetta kertaa, soimaten
Ruotsin viranomaisten huolimattomuutta, jotka yhä vitkastelivat
toimeenpanemasta yleistä tutkimusta noituuden asiassa.
Ilta pimeni ja pastori näki unissaan niin selvästi, kuinka Mäntysuon
Inkeri ja Nummen Kaarina koettivat saada häntä mukaansa jollekin
hornanretkelle, ettei hän varmaan tiennyt, oliko se unta vaiko
todellisuutta, kun hän tuskaisesti vaikeroiden ja hiestä märkänä
aamupuolella yötä havahti unestaan.
Stellan kuolema ja tämä uni eivät olleet omiansa jäähdyttämään sitä
intoa, jonka valtaamana hän nyt hankkiutui inkvisiittoritointansa
jatkamaan. Kärsimätönnä odotti hän nimismies Askelinia, joka vihdoin
tulikin, kirjoituskalut muassaan; vahvasti murkinoituaan lähtivät nämä
kaksi ystävää uusille ilmisaattomatkoille.
Tällä kertaa oli käytävä Nummen Kaarinan luona.
Puolenpäivän rinnassa saapuivat he Kaarinan yksinäiselle mökille,
kaukana metsän sisässä.
Ränstynyt ovi oli teljetty ja syvä hiljaisuus vallitsi hökkelin
ympärillä.
Pappi kolkutti muutaman kerran ovelle, vaan ei niin merkkiäkään näkynyt
siitä, että tuvassa olisi elävää olentoa ollut.
-- Akka ei ole kotosalla, sanoi nimismies keventynein mielin. -- Veli
hyvä, me saamme palata täältä tyhjin toimin.
-- Eipä niinkään, naurahti Svenonius, -- minä en näe jälkiä, jotka
johtavat pois tuvasta, mutta kyllä yhdet, jotka vievät tänne ovelle.
Noita on kotona.
-- Pentele sitä tarkkanäköisyyttä! tuumi nimismies ja huomasi nyt
hetken otolliseksi lukeakseen oppimansa loihtusanat:
"Jöns on nimi mulla" j.n.e.
Svenonius meni mökin ainoan ikkunan ääreen, jonka sarviruuduista
useimmat olivat rikkiöimiä ja reiät tukitut rievuilla. Hän kiskasi pois
yhden rievuista ja katsoa tirkisti reiästä tupaan.
-- Noita on kotona, sanoi hän voitonriemuisella äänellä.
-- "Häijy henki, poistu vain!" mutisi nimismies.
Svenonius kolkutti uudestaan ovelle. Mutta Kaarina ei ollut näköjään
halukas ottamaan vastaan vieraita. Papin jyristäessä kajahteli koko
tuvan sisus, mutta eukko ei hiiskunut halaistua sanaa eikä hievahtanut
paikaltaan.
Eipä Svenonius enää voinut kärsimättömyyttään hillitä. Hän potkasi oven
auki ja astui, tai paremmin sanoen kömpi matalaisen hökkelin sisään.
Häntä seurasi nimismies, niinkuin katumus seuraa äkkipikaista tekoa.
Muita huonekaluja ei tuvassa ollut kuin rappeutunut sänky, kuukkava
pöytä, jakkarana sahapölkky, vesisoikko ja rukki. Pesässä istui kissa,
joka iski säkenöivät silmänsä tulijoihin.
Vaan näitä kaluja ei kummallakaan kutsumattomista vieraista ollut aikaa
lähemmin tarkastella. Heidän huomionsa kiintyi heti mökin omistajaan,
joka makasi lattialla, pää kiukaan seinää vasten nojallaan.
Eukko hengitti raskaasti, josta näkyi että hän nukkui. Ilme hänen
kasvoillansa, joihin vanhuus ja nälkiintyminen olivat tuhoisan leimansa
lyöneet, olivat aavemaiset. Harmaat hiukset roikkuivat otsalla,
silmät olivat auki, mutta kuopissaan niin väännyksissään, että
silmänvalkeaista ainoastaan näkyi.
Tämä kammottava näky sai nimismiehen peräytymään. Kylmä väristys
pudisti itse Svenoniustakin. Mutta hän rohkasi tuota pikaa mielensä ja
huusi:
-- Kas, kas! Kas vaan mikä hänen vieressään on!
-- Uuniluuta! Kaikki on päivänselvää! lausui nimismies.
-- Hän on vast'ikään kotiutunut saatanan kesteistä. -- Taivas auttaa
meitä merkillisellä tavalla. Me teemme suuria, hämmästyttäviä
havaintoja. Askelin, minä lähetän Strengnäsin tuomiokapitulille ja
Upsalan jumaluusopilliselle tiedekunnalle tästä kirjallisen
kertomuksen, jonka me, sinä ja minä, valalla ja allekirjoituksella
vahvistamme... Mutta mitä piruja hänellä tuossa vieressään kupissa
on?... Totta varmaan on se sitä tenhovoidetta, jonka avulla noidat
kohoavat ilmaan ja kiitävät käsittämättömän lyhyessä ajassa pitkiä
matkoja...
-- Onhan tuo voiteeksi liian vetelää, huomautti nimismies ja silmähti
arasti kuppiin.
Itse asiassa ei maljassa ollut muuta kuin belladonnasta,
kiukkujuuresta, hulluruohon siemenistä ja myrkkysienistä kiehutettua
väkinestettä. Eukko oli humaltunut tuosta juomasta, jonka
valmistustapaa eivät muut, kuin nk. tietäjäakat tunteneet, ja jonka
vaikutukset olivat sangen merkittäviä. Joutuneena henkisen tartunnaisen
valtaan oli vaimovanhus, joka rakasti tuota juomaa, se kun joksikin
aikaa kirvotti hänen sielunsa tämän elämän hereilläolon kurjuudesta ja
upotti hänen aistinsa väriloisteen komeimpaan maailmaan, -- oli hän
viime aikoina yhä kiihkeämmin yltynyt nauttimaan sitä päihtyäkseen ja
huumaustilassaan yhä elävämmin alkanut tapailla niitä kuvia, jotka
hereillä ollessa täyttivät hänen mielikuvituksensa. Hän näki unta
salamenoisista pidoista, joita pimeinä öinä vietettiin ihanasti
valaistuilla vuorilla; hän uneksi olevansa nuori ja kaunis ja
kirmailevansa huimaavissa, hurjissa tansseissa milloin kauniitten
nuorukaisten, milloin hirmuisten pahojen henkien keralla; hän uneksi
istuvansa pöydissä, jotka täysinään kantoivat maittavia ruokia ja
hekkumallisia juomia ja hän näitä syöden ja juoden soiton lumosävelten
kaikuessa, hän uneksi suloisessa puolitoreessa kiitävänsä harpunsoiton
kumistessa halki avaruuden milloin kevykäisellä hopeahattaralla,
milloin kummanlaisella ajopelillä, uuninkoukulla, pukilla j.n.e. Ja
uni oli niin elävää, että hän havahtuessaan piti sitä varmana
todellisuutena. Nähtyään ensikerran tällaista unta vanha Kaarina luuli,
kauhistuen omaa itseään sekä taivaallisia ja maallisia rankaisuja, että
hän todella oli käynyt Hornassa ja tehnyt liiton pahuuden ruhtinaan
kanssa; hänen omatuntonsakin tuli sairaaksi eikä vaan hänen
mielikuvituksensa, ja tässä kamalassa tilassaan turvautui hän
raivostuneen tavoin, pelosta ja kurjuudesta pelastuakseen, yhä
uudestaan tuon salaperäisen juoman synnyttämään huumeeseen.
Semmoisena huumepäisenä hänen nyt tapasivat Svenonius ja nimismies.
Sittenkun he kotvan aikaa olivat katselleet nukkuvata, tarttui pappi
hänen käsivarsiinsa ja ravisteli häntä kaikin voiminsa. Nimismies
rohkasi luontonsa hänkin ja ryhtyi pappia auttamaan ämmän
herättämisessä. Mutta silloin pesässä makaava kissa kohosi kynsilleen,
köyristi selkänsä ja päästi sähinän, josta voi nähdä, ettei sillä
ystävällisiä aikeita mielessä ollut.
-- Kissa! Haa! huusi Svenonius, nähden kaikkialla vain merkkejä ja
ihmeitä, -- Ota kiinni kissa, veli Askelin! Siitä saamme taas uuden
todistuskappaleen...
-- Veli hyvä, kuinka on mahdollista näyttää jotakin toteen mokomalla
elukalla kuin...
-- Ota kiinni, sanon minä! Se ei ole tavallinen kissa tuo juuri.
Gervasius Tilberiensis kertoo, että noidat, jotka ilmassa
ratsastaessaan putosivat Rhon-virtaan, muuttuivat kissoiksi ja pääsivät
siten vainoojiensa kynsistä. Ota kiinni se...
Mutta kuultuaan tuon selityksen nimismies oli entistään haluttomampi
ryhtymään kissanajoon. Svenonius kaappasi hänen keppinsä ja tavotti
lyödä sillä tuota epäiltyä haamua, mutta Kaarinan ainoa kotieläin,
ainoa olento, joka oli hänellä toverina yksinäisyydessä, suisti
nopeasti syrjään ja pakeni sängyn alle, josta sen vihaista sähinää tuon
tuostakin kuului. Vihdoin, kun nimismiehen patukka pakotti sen
luopumaan tästäkin tyyssijastaan, loikkasi se toistamiseen lattian yli
ja syöstä hurahti raollaan olevasta ovesta ulos.
Tämän vähäisen välikohtauksen jälkeen rymistettiin ja ravistettiin
eukkoa taas yhtä tuimasti, vaan ei siitäkään ollut muuta seurausta,
kuin että hän unimielissään rupesi sekavasti sopertamaan.
Nyt keksi nimismies sen keinon, että syyti soikosta vettä Kaarinan
päälle; sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut tehdä muuten kuin jupisemalla
tuota tuttua pakinaansa:
"Jöns on nimi mulla" j.n.e.
Ja tämä temppu se tekikin toivotun vaikutuksen. Vanhuksen silmät
alkoivat kiertyä, mustuaiset silmälautojen alta näkyä, ja nyt tuijotti
hän miehiin tajuttomin, aavemaisin katsein.
-- Olenko minä kotona? sopersi hän ja silitti kädellään harmahtavia
hiuksiaan.
-- Olet jo kauankin ollut kotona Hornasta tultuasi, kirottu noita,
ärjäsi Svenonius niin jymäkällä äänellä, että se sai eukon täyteen
tuntoonsa ja pani hänen kämärtyneet jäsenensä vapisemaan.
-- Oletteko nähneet minun tulevan? Hukassa olen, huudahti hän sydäntä
vihlaisevalla tavalla.
-- Olemme kyllä, eipä enää auta että kiellät. Sinä, Belsebubin valittu,
tulet suoraa päätä Hornasta.
-- Ketä te olette? kysyi Kaarina asettuen istualleen, ja silmäillen
miehiä; -- pappi se on ... nimismies ... voi, hukassa olen, sanon minä!
Armoa, hyvät herrat! Älkää puhuko mitään kansalle! He tappavat minut,
he polttavat minut elävältä... Jos säälitte vanhaa, onnetonta,
kurjaa...
-- Sinä myönnät siis käyneesi Hornassa?
-- Mitä on minun tehtävä? Mutta jos armahdatte vanhaa, onnetonta
Kaarinaa, niin Jumala...
-- Jumala! Tohditko mainita hänen nimeään, sinä hylky? karjasi pappi.
-- Älkää antako minua ilmi! Älkää tehkö minua onnettomaksi! pyyteli
vaimovanhus kalisevin hampain, ja ryömi armoa anovana papin jalkojen
juureen.
-- Kirottu ole sinä, pakana, sinä efesiläisten Dianan papitar! Ensinnä
tulet sinä paistumaan maallisessa tulessa ja sitte ikuisissa
tulikivijärvissä. Sinulla ei ole mitään armoa odotettavana. Heitä irti
jaloistani, hylkiö, taikka potkasen sinua!
-- Veli hyvä, emmekö jo ole kuulleet ja nähneet tarpeeksi, voidaksemme
näyttää asian täydellisesti toteen? uskalsi nimismies kysyä.
-- Olemme nähneet tarpeeksi! Lähtekäämme täältä, päästäksemme
kuulemasta hänen hampaidensa kirinää. Pois tieltä, noita!
-- Haa, nytpä muistan, huusi eukko ja osotti sormellaan Askelinia, --
etköhän vielä osota sääliäkin minulle, sinä, joka itsekin olit juhlassa
saapuvilla. Minä näin sinun suurissa saappaissa tanssivan naisten kera
vuorella, ja pöydässä istuit minun vieressäni. Muistatko?
-- Minäkö! oletko tullut hulluksi, nainen? huusi nimismies kalman
kalpeana ja astui askelen taapäin, mutta kaatui samassa nurinniskoin
sahapölkyn päälle.
-- Sinä juuri! toisti Kaarina ja nauroi ilkeästi. -- Nyt olet
vallassani. Anna minut nyt ilmi, jos uskallat, niin pääset yhdessä
minun kanssani mestauspaikalle.
-- Mikä katala, rietas vale! vaikeroi Askelin, nousten seisoalleen. --
Veli Svenonius, rientäkäämme täältä! Veri hyytyy suonissani.
-- Ole huoleti, veli, sanoi Svenonius. -- Minä kyllä huomaan, että se
on vale ja että se on aiottu oikeuden miekkaa tylsentämään. Tuossa on
keppisi, ystäväiseni; lähdetään!
-- Niin, lähdetään! Huh!
Nimismies poistui niin nopeasti kuin hänen arvonsa virkamiehenä sitä
salli. Svenonius sitä vastoin kulki vakavasti ja verkkaan ja kuunteli
kylmästi kaikkia niitä kirouksia ja sadatuksia, joita kajahteli hänen
jälessään puiden välistä.
Kun inkvisiittorit vielä olivat käyneet kahdessa toisessa mökissä ja
niissä tehneet lukuisia enemmin tahi vähemmin tärkeitä havainnoita,
palasivat he illan suussa pappilaan; syötyään ryhtyivät he hetikohta
sepittämään muistikirjoitusta asiassa.
Tätä tehdessä keskeytti heidät Svenonia rouva, joka sydän kurkussa
juoksi ruoka-aitasta ilmoittamaan, että Mäntysuon Inkeri ja hänen
tyttärensä vast'ikään olivat avanneet pihan veräjän ja lähestyivät
pappilaa.
Svenonius töytäsi ulos. Nimismies tyytyi katselemaan kohtausta
ikkunasta.
Inkeri oli tullut luottavaisesti puhumaan sielunpaimenensa kanssa ja
kertomaan hänelle elämänvaiheitaan. Hän tahtoi järkisyillä vaikuttaa
papin ymmärrykseen, rukouksilla hänen sydämeensä, poistaakseen tämän
epäluuloja hänestä ja taivuttaakseen häntä heittämään siksensä
vainoomiset, joiden hän vallan oikein aavisti olevan tulossa. Inkerillä
oli Elli mukanaan, sillä hän tiesi, että sureva äiti ei voi paremmin
sydämeen koskevaa rukousta saada lausutuksi, kuin osottamalla
lapseensa.
Toinen käsi sauvan nojassa, toinen tyttärensä kädessä läheni hän
nöyränä, vaan arvokkaan ja ylevän ryhtisenä. Hänen rinnallaan kulki
Elli, kalpean ja nöyrän rukoilevana.
Karjakko, joka pihalla lypsi Tähteä, lähti tulokkaat nähtyänsä pakoon.
Inkeri ja Elli eivät ehtineet vielä portaiden luo, kun Svenonius
jyrisevällä äänellä purki heidän päällensä vimmaiset vihansa.
Inkeri tahtoi puhua, mutta vihansa pauhinalla Svenonius esti hänen
äänensä kuulumasta. Inkeri oli menehtyä papin sadatuksiin ja
sydämessään vallitsevaan kauhuunsa; mutta luotuaan silmänsä taivasta
kohden ja nähtyään Jumalan kaikkialla-olon merkin leviävän niin hänen
itsensä kuin koko maanpiirin päälle, hengitti hän helpommin. Ja
luotuaan kerran katseensa ylös, ei hän sitä maahan luonut, niinkauan
kuin pappi sadattelemistaan sadatteli.
Mutta Elli oli typertynyt polvilleen lumeen ja kätkenyt päänsä äitinsä
hameen poimuihin.
Auringon viimeiset rusosäteet valaisivat kohtausta ja levittivät nyt
kuten lukemattomia kertoja ennen paratiisillista loistoa tähän
inhimillisen kurjuuden ja inhimillisten kärsimysten kuvaelmaan.
-- Pois täältä, Endorin noita tyttärinesi! kiljui Svenonius. -- Mene,
mene! Me kohtaamme toisiamme tuomarin edessä, joka on lain ja oikeuden
miekalla hävittävä sinut ja sikiösi maan päältä. Mene ... ja manaa
herrasi ja ruhtinaasi koettelemaan minua ja omaisiani kaikilla
onnettomuuksilla, jotka ihmistä voivat kohdata! Minä en pelkää. Mene,
mene!
Inkeri nosti tyttärensä, otti häntä kädestä ja lähti sanaakaan
sanomatta pois. Veräjän viereiselle penkille pani hän raamatun, jonka
Svenonius käydessään oli unhottanut hänen tupaansa.
Samassa tuokiossa talonrenki tuli renkituvasta ulos vanha väkipyssy
kädessään. Hän nosti aseen silmälle ja tähtäsi poistuvaa Inkeriä.
-- Seis, mies! huusi Svenonius. -- Mitä sinä teet?
-- Tahdon vaan koettaa, pystyykö noitaan susihaulit, vastasi renki
yksikantaan.
-- Anna sen kokeen olla! Kuuletko!
-- Mutta mitä se tekee, sanoi renki. -- Tehomatta se on häneen
kuitenkin. Ja parastahan olisi kaikissa tapauksissa häntä vähän
kopahuttaa, ennenkun hän tuhoaa meidät kaikki.
Ja toistamiseen oli itsepäinen renki jo tähtäämäisillään, kun muudan
paikalle saapunut mies teki mitä Svenonius ei olisi kerinnyt tehdä:
temmata ase hänen kädestään.
Se mies oli Aadolf Skytte, joka toiselta haaralta oli saapunut
pappilaan.
Hän aavisti mitä oli tapahtunut. Ollen hetkisen kahden vaiheella siitä,
rientäisikö hän Inkerin ja Ellin jälestä vai kääntyisikö hän pastorin
puoleen, jonka kasvoilla kuvastui mitä hurjin vihanvimma, päätti hän
sittenkin jäädä, vaikka hän hyvin oivalsi, että tilaisuus oli
tavallista sopimattomampi rukoilla turvattiensa puolesta.
Onnettomampaan hetkeen kuin tämä ei sallimus olisi voinut hänen
askeleitansa tänne ohjata.
Svenonius iski nuoreen Skytteen synkän silmäyksen. Svenonia rouva, joka
nimismiehen vieressä seisoen oli katsellut kohtausta Inkerin kanssa,
töytäsi ulos, niiasi syvään ylhäiselle vieraalle ja pyysi monilla
turhilla anteeksipyynnöillä häntä astumaan sisään.
Aadolfin jäätyä yksiksensä nimismiehen ja pastorin kanssa, kysyi
hengenmies lyhyesti ja tylysti:
-- Saatanko olla, armollinen herra, teille joksikin avuksi?
-- Minä olen tullut vaatimaan teiltä selitystä aikeistanne niitä kahta
naista kohtaan, jotka äsken ajoitte talostanne pois. Minä epäilen,
etteivät nuo aikeet ole parasta laatua.
-- Armollinen herra, teidän isänne tuntee aikeeni vallan hyvin.
Kääntykää hänen puoleensa, hän on antava teille tarpeellisia selityksiä
asiasta. Ainoa seikka, jota hän ei tiedä, ja jonka minä aikanaan olen
hänelle ilmoittava, on se kummallinen ystävyys, jota te noita-akalle ja
hänen tyttärelleen osotatte. Tiedän teidän, armollinen herra,
halveksivan vanhan opettajan neuvoa, muuten sanoisin: varokaa sieluanne
perkeleeltä! Hän kätkeytyy väliin kauniittenkin kasvojen verhoon. Te
olette jo joutumaisillanne paholaisen pauloihin.
-- Neuvojanne minä en tarvitse, herra pastori, vaan antakaa sensijaan
minulle haluamani selitys! Te vallan hyvin käsitätte etten minä
isälleni voi yhtä pontevasti kuin teille puhua asiasta, josta olemme
niin eri mieltä. Ja sitäpaitsi pitäisi teidän, eikä kenenkään muun,
olla lähin mies selittämään omia aikeitanne.
-- Hyvä on, minä selitän; minun aikeeni ja työni eivät ole pimeyden
aikeita ja tekoja; ne sietävät päivän valoakin. Sentähden täytän
toivomuksenne. Herra on asettanut minut paimeneksi vähäiseen osaan
suuresta laumastaan, minun toimeni on pyhä toimi, ja sen suuri
edesvastaus saattaisi minut vapisemaan, ellen kunnollisesti uhraisi
kaikki ajatukseni ja voimani sen täyttämiseen. Ennenmuinoin monasti
halusin saarnata pakanoille evankeliumia, hankkiakseni henkeni ja
vereni uhraamisella varmuutta itselleni siitä, etten ollut kelvoton
Herran soturiksi. Mutta ajat ovat nyt muuttuneet, ja minä huomaan, että
minä olen täällä yhtä paljon tarpeen kuin kaukosaarten pakanallisessa
pimeydessä, sittenkun saatana on ilmestynyt keskellemme julkirohkeasti
vietellen Jumalan seurakuntaa. Kauhein synnintulva uhkaa meitä sen
kautta, että paholainen, opettamalla taikakeinoja ihmisille, viettelee
lukemattomia sieluja puoleensa. Saksassa ja muissa kristityissä maissa
ovat hurskaat ruhtinaat, oppineet teoloogit ja koko papisto yhteisesti
katsoneet välttämättömäksi ehkäistä tulvaa maallisilla keinoilla, koska
hengellisistä keinoista ei mitään apua ole tullut. Omatuntoni käskee
minua ahtaassa piirissäni tekemään samoin. Tahdon hävittää Baalin papit
ja papittaret laumastani, ennenkun he ehtivät tarttumaa laajemmalle
levitellä, kuin se jo on levinnyt. Laki tarjoo sitä varten minulle
tukeaan, jota minä en ole hylkäävä. Esi-isämme, jotka olivat meitä
hurskaammat ja paremmat, sääsivät että noituus on hengenrikos: velho on
teloitettava ja noita-akka poltettava ... katso Valtiorikoskaaren ja
Vesteroosin Säännöksen v. 1527 kuudetta lukua. Aikeeni te nyt tiedätte,
enkä minä niistä luovu, vaikka tiedänkin mitä vaarallisimpaan asiaan
ryhtyväni, paljoa vaarallisempaan, kuin mitä saarnaaminen pakanain
keskellä on, sillä pakanat voivat ottaa ainoastaan oman vereni, mutta
ne, joita nyt Jumalan avulla vainoon, voivat saattaa turmioon kaikki,
joita maan päällä enimmän rakastan.
Svenonius oli puhunut tavattoman tyynesti, mutta yhtä kammottavat kuin
hänen sanansa oli Aadolfista hänen silmissänsä palava synkkä hehku,
joka todisti, ettei mikään, ei järkisyyt, rukoukset eikä uhkaukset
voisi järkähyttää hänen vakaumustaan ja aikeitaan.
-- Oletteko mielestänne vakuutettu, että Mäntysuon Inkeri on yksi noita
peljättäviä ihmisiä? kysyi hän, voimatta voittaa pelkoaan.
-- Hänkö? sävähti Svenonius kiivaasti. -- Hän on ylimäinen papitar
pahuuden templissä ... hän on Leviatanin lempimorsian.
-- Mitä todistuksia teillä siitä on?
-- Mitäkö todistuksia? Te cartesiolaiset! Menkää navettaani, niin
saatte todistuksen, joita kaikessa, yksin taivaallisissakin niin
suurella innolla haeskelette! Todistuksia! Niin, nähkääs, niitäkin on
Herra minulle antanut, sitovia todistuksia, kumoamattomia todistuksia,
oikein kouriintuntuvia todistuksia, eikä semmoisia kuin syvien syntyjen
ja syiden tutkijat pimentyneistä mielistään punovat.
Ja Svenonius alkoi kadotustuomioita Cartesiukselle ja
muille tietoviisaille uhkuvan kertomuksen vasta päätetystä
inkvisitsioonimatkastaan ja tällä retkellä tehdyistä havainnoista, eikä
unhottanut mainita sitäkään merkkiä, että yksi hänen lehmistään
huomattavaa tautia potematta kuoli, sill'aikaa kun hän oli kuulustelua
pitämässä Inkerin luona.
Nuori Skytte kävi hämilleen ja olisi luullut papin tätä kaikkia
uneksineen, ellei Tappuraisen takausmiehenä olisi ollut saapuvilla
oleva nimismies, joka aina, kun häneen vedottiin, nousi tuoliltaan ja
tehden syvän kumarruksen armolliselle herralle vakuutti papin sanat
tosiksi.
Kuinka selittää nämä ilmaukset? Aadolf ei sitä voinut, semminkään nyt,
kun pelko Ellin ja hänen äitinsä tähden ahdisti hänen sydäntään.
-- Mutta kuinka on uskottava, sanoi hän, -- että nämä poloiset, köyhät
ihmisparat olisivat liitossa yliluonnollisten pahuuden voimien kanssa!
Mikä houkuttelisi heitä moiseen liittoon? Mitkä edut korvaisivat heille
kaikkea sitä sortoa ja vainoa, jolle he antautuvat alttiiksi, sitä
inhoa, jolla ihmiset heitä vierovat, heidän pelkoaan ja omientuntojensa
kalvausta ja ennen kaikkea, sitä varmaa tietoa, että he ovat sielunsa
autuuden menettäneet? Houkuttelevimmat maalliset edut ainoastaan,
ylhäisyys, kunnia, rikkaus ja kauneus voisivat korvata tuota
kevytmieliselle, turmeltuneelle, tai puutteesta tahi kurjuudesta
epätoivoon langenneelle ihmiselle. Ja kuitenkin näemme niiden, joita
noituudesta epäillään, olevan köyhiä, ylenkatsotuita, raihnaita...
-- Malttakaa, armollinen herra, sanoi Svenonius, -- te ette
huomaa mikä houkutusvoima pahalla ja kielletyllä itsessänsä on
turmeltuneeseen ihmisluontoon, olletikin jos tämä houkutus vielä
esiytyy salaperäisyyden verhoon kätkettynä; te ette huomaa, mitenkä
viettelevää on salakeinojen kautta vallita luontoa, vaikka tämä valta
ei olisikaan muuta, kuin kyky ennustaa vastaisia tapahtumia ja
vahingoittaa ihmisiä, ilman että siitä itselle on minkäänlaista hyötyä.
Se jo yksin riittää selitykseksi, miksi ihminen vapaasta tahdostaan
luopuu Jumalasta ja lupautuu perkeleen omaksi. Mutta tällä on
moninaisia ja voimallisia houkutuskeinoja. Hän tuntee lihamme
heikkoudet ja käyttää niitä omaksi voitokseen. Sanotte hornan
sikiöiden, joita minä tahdon hävittää, kärsivän puutetta, ylenkatsetta,
raihnautta. Niin kyllä, semmoinenhan on tavallisesti heidän ulkonainen
osansa, mutta asialla on toinenkin puolensa. Ei mikään pakanaruhtinas
voi kaikella vallallaan loihtia esiin sellaisia lihallisia nautintoja,
kuin he; ei mikään nuori syntinen epikuurolainen antautua semmoiseen
liekkumaan, kuin nuo iäkkäät naiset, joiden elinneste on kuihtunut. He
matkustavat milloin mielivät pimeyden ruhtinaan pitoihin, he
herkuttelevat hänen pöydissään, joissa on ruokia näöltään ja maultaan
mitä herkullisimpia, vaikka itse asiassa ovatkin vain huononpäiväisiä;
he päihtyvät juomista, joiden makeus sammuttaa lihallisuuden hehkun, he
nauttivat kaikiila aistimillaan ja kaikilla hermoillaan hekkumaa, josta
hornanhengen ruttoutunut mielikuvitus yksistään voi luoda itselleen
käsityksen. Ja mitä heidän kadotettuihin sieluihin tulee, lupaa heille
valheen ruhtinas kuoleman jälkeen rauhaa ja jatkuvia nautinnoita hänen
valtakunnassaan.
Tähän tapaan keskustelu jatkui jonkun aikaa. Svenonius ei jäänyt
vastausta vaille, vaan olipa ehdottomasti voitollakin, niinkauan kun
Aadolf väitellessään liikkui puhdasoppisuuden alalla. Papin syyt ja
perusteet kumotakseen täytyi hänen siitä siis poiketa ja turvautua
voimallisempiin aseihin. Taistelu kävi yhä tuimemmaksi ja
katkerammaksi; Aadolf hylkäsi kaiken varovaisuuden, Svenonius
kohteliaisuuden vaatimukset, jotka tähän saakka olivat estäneet hänen
vihaansa sekä hänen kauhistustaan nuorukaisen vääräoppisten
hairahdusten johdosta, kuohumasta yli äärien; mitä enemmän nuori
filosoofi yhä rohkeammalla logiikalla saattoi yltiöpäisen
jumaluusoppineen ahtaalle, sitä enemmän tämä siirtyi pois vapaan
ajatusvaihdon alalta ja alkoi raivostuneesti syytää suustaan, mitä
kuohuva sappi ja kiihkeä harmi aikaansaavat. Nimismies tuskitteli,
hikoili ja puhki; ovella kuunteli Svenonia rouva, jonka joka jäsen
vapisi.
-- Oi, Jumalani, huokasi vihdoin Svenonius ja heitäikse tuolille
istumaan, -- tämä on liikaa ... liikaa minulle, joka olen rakastanut
tätä nuorukaista niin lämpimästi, minulle, joka hoitelin hänen
sieluansa lapsuudessaan, niinkuin puutarhuri hoitaa hentoa liljaa! Hän
on myrkyllinen hammasheinä, turmiollinen rikkaruoho, joka on revittävä
pois juurineen! Sinä tiedät, Jumala, että olen viaton hänen
lankeemukseensa! Hänen kunnon isänsä sydän on ehkä pakahtuva, kun
hänelle sanon, millaista käärmettä hän on povellansa kasvattanut, vaan
totuutta ei minun käy peittäminen. Varo itseäsi! Sinä olet häväissyt
pyhää oppiamme, olet julkeasti levitellyt villitystäsi päivän valoon.
Eipä sukuperä, eikä heimouskaan ole pelastava sinua rankaisusta. Isäsi
on kiroova sinut, sukusi on varistava sinut niinkuin mädänneen hedelmän
pois oksistaan, maanmiehesi ajavat sinut pois maansa ääristä...
-- Niin on, maanpaolla rangaistaan semmoisesta, Kuninkaankaaren 4:nen
luvun mukaan, soperti lainymmärtävä nimismies itsekseen.
-- Minä en epäile, lausui Aadolf Skytte istualtaan nousten ja iski,
kasvot punaisina, leimuvat silmänsä pappiin, -- minä en epäile, ettette
tekisi kaikkea, mitä hurskas vihanne johdattaa mieleenne. Syyttäkää
minua harhaoppisuudesta, jumalanpilkasta tahi mistä hyvänsä, erottakaa
isän sydän pojan sydämestä ja karkottakaa minut kotini kynnykseltä!
-- Uskon sen olevan teidän vallassanne... Mutta minä vannon ...
kuuletteko, minä vannon ... että jos teidän vaikutuksestanne
hiuskarvaakaan kärvennetään noiden turvattomien naisten päästä, joiden
puolesta minä tällä kertaa turhaan olen puhunut raivostuneelle
sydämellenne, niin minä tällä kädellä saatan teille koston verisen
oikeuden.
-- Jos henkeni ja vereni uhrataan Herran alttarilla, kiitän minä Häntä,
jos vaikka niinkin, että uhriveistä pitelee rakastettu oppilas.
Uhkauksenne ja rukouksenne ovat turhat. Heittäkää minut nyt rauhaan ja
miettikää itseksenne murha-aikeitanne! Aikani on niukka, ja minulla on
suuri työ tekeillä.
Aadolfin veri kuohuili valtavasti. Hän mitteli lattiata joitakuita
kertoja, pysähtyi ikäänkuin kahdenvaiheilla, heitti viitan hartioilleen
ja, siepattuaan lakkinsa, lausui tyynemmin:
-- Muistakaa valaani semmoisena hetkenä, jona mietintö on saamaisillaan
mielettömän intonne jäähtymään? Kukaties olette silloin muistava, että
jos pakotatte minua äärimäisyyksiin, niin ei ole ainoastaan oma
verenne, vaan vielä minun rikoksenikin tuleva teidän päänne päälle.
Annan teille anteeksi häpeällisen käytöksenne minua kohtaan, ja
viimeinen sanani teille on oleva viimeinen rukoukseni: ajatelkaa mitä
teette! Älkää saattako turmioon leskiraukkaa, ei hänen lastansa,
itseänne eikä entistä oppilastanne!
Sen sanottuaan poistui Aadolf oven kautta, josta papin kammarista
tultiin suoraan ulos. Siten hän itsetietämättänsä pääsi kohtaamasta
Svenonia rouvaa, joka toisella ovella oli kuunnellut, ja tahtoi nuoren
Skytten edessä polvistumalla saada taivutetuksi häntä, ettei hän
lähtisi pois ennenkuin oli saatu aikaan sovinto Skytten ja hänen
miehensä välillä. Hän ei käsittänyt että sellainen sovinto oli
mahdoton.
Nyt töytäsi hän vesissäsilmin ja kauhusta kalman kalpeana sisään
miehensä luo, mutta tämä ehkäsi sanatulvan, ennenkun se oli huuliltaan
tulvahtanut, muutamilla tylyillä huomautuksilla siitä, että naisten
velvollisuus on vaieta miesten seurassa, ettei hän sekautuisi asiaan,
jota ei ymmärtänyt j.n.e.
-- Ei tässä mitään vaaraa ole, hyvä rouva, vakuutteli nimismies
hyvänsuontoisesti! -- pikkunen tora vaan ... nuori herra vaan vähän
pikastui... Se ei merkitse mitään ... ei yhtään mitään.
Epävarmaa on, rauhottuiko Svenonia rouva nimismiehen vakuutuksista;
huokaillen hän lähti takasin taloudellisiin toimiinsa.
Mutta jälellä olevan osan iltaa istuskeli pastori Svenonius kyhäillen
havaintoretkestään suunnitusta kertomukseen, jonka hän aikoi lähettää
tuomiokapitulille ja jumaluusopilliselle tiedekunnalle Upsalassa.
Seuraavana sunnuntaina hän lukuisasti kokoontuneelle seurakunnalle piti
saarnan samasta aineesta, kertoi mitä hän itse oli noitien taidoista
kokenut, mainitsi Mäntysuon Inkerin, Nummen Kaarinan ja kaksi muuta
vaimoa nimeltä, varotti, uhkasi ja rankaisi. Se oli saarna, jonka
raa'alle kaunopuheisuudelle ei vertoja löytynyt. Saarnamiehen ääni
täytti kirkon, niinkuin ilmankansi täyttyy ukkosen jyrinästä; hänen
sanansa, iskien niinkuin salamat, vuoroin pöyristyttivät ja
lamauttivat.
Saattaa kuvitella, millaisen vaikutuksen se teki ihmisiin, joiden
mielet jo ennestään olivat sairaat, joiden mielikuvituksessa jo kauan
oli vilissyt hirmuisia kuvia, joiden sieluja lamautti kauhea pelko. He
istuivat penkeissään kalpeina ja vavisten, milloin tuijottaen pappiin,
milloin painaen kasvonsa alas, välttääkseen saarnastuolista sälähtäviä
leimauksia. Monta naista ja lasta pyörtyi, toisia valtasi kouristava
puistutus. Kun saarna päättyi ja lähtövirttä piti laulaa, jaksoivat
ainoastaan muutamat hajaäänet yhtyä veisuun.
Kun sitte kansa oli lähtemäisillään kirkosta, astui Svenonius alttarin
eteen, toisti mitä ennen oli sanonut, että hänen oli aikomus saattaa
seurakunnassaan löytyvät saatanan palvelijat, miehet sekä naiset,
oikeuden käsiin, ja kehotti kaikkia saapuvilla olevia, jotka olivat
noitien tempuista kärsineet, joita noidat olivat houkutelleet luopumaan
Jumalasta tai jotka muuten olivat jotakin kuulleet tai nähneet, mikä
noitia vastaan saattoi kelvata todistukseksi, kehotti niitä viikon
varrella tulemaan pappilaan ja siitä totuuden mukaisesti
sielunpaimenelleen kertomaan.
Koko seuraavan viikon oli pappila ihmisten piirittämänä, jotka olivat
tulleet noidista tietoja antamaan tahi heitä vastaan valittamaan.
Kaikki kiihottuneen mielikuvituksen kauhukuvat, kaikki taudit ja muut
onnettomuudet, jotka olivat kohdanneet ihmisiä ja elukoita pitäjässä,
kirjoitettiin heidän syntiluetteloonsa, Svenonius tunsi melkein
hukkuvansa todistusten paljouteen. Tarvittiin vähimmäkseen kaksi
viikkoa aikaa, ennenkun ne saatiin kirjoitetuksi muistiin ja laadituksi
järjestykseen. Hän teki työtä aamusta iltaan rautaisella ahkeruudella,
malttoi tuskin virkistää itseänsä ruualla eikä pitemmäksi aikaa
poistunut kirjoituspöytänsä äärestä muulloin kuin lähinnä seuraavina
sunnuntaipäivinä, toimittaessaan jumalanpalvelusta kirkossaan.
Tällä välin ei hän myöskään käynyt ystävänsä ja suosijansa, laamanni
Skytten luona Signildsborgissa, ja Skytte taas oli luuvalon tähden
estetty käymästä papin luona terveisillä. Aadolf, joka odotti
jokapäivä Svenoniuksen tuloa eikä tiennyt syytä papin näennäiseen
tyynimielisyyteen, alkoi toivoa, että pappi kenties oli malttanut
mielensä ja heittänyt syytökset häntä vastaan isän luona sikseen sekä
luopunut kanteesta Inkeriä vastaan. Mutta tästä erhetyksestään oli hän
pian kammottavalla tavalla heräävä.