X.

Eräs iltaseura.

Muutamia päiviä oli kulunut Vanloon käynnistä Draken laboratooriossa.

Työhuoneessaan, joka on ajan tyyliin oivasti sisustettu ja koristettu

tapauksia Vapahtajan elämästä esittävillä kattomaalauksilla, istuu

rouva Agnes Drake pienen tyttärensä Hedvigin kanssa. Agnes rouva

kohottaa välistä silmänsä korko-ompeluksesta, joka hänellä on

kädessään, vilkaistaksensa kirjaan, josta tyttö nyt äitinsä johdolla

opetteleikse lukemaan.

Näissä toimissa viettää Agnes rouva tuntikauden, lyhentääkseen verkkaan

kuluvan päivän mittaa. Ja kun Hedvig kyllästyy lukemiseen, kuuntelee

äiti hänen jokellustaan ja katselee surulloisesti hymyillen hänen

leikkiään.

Ovi aukeni, ja herra Kustaa Drake astui sisään. Sitä tapahtui harvoin.

Agnes rouva silmähti arasti miehensä valvomisesta ja mietiskelystä

veltostuneihin kasvoihin.

-- Minä tulen ilmoittamaan sinulla olevan vieraita, lausui Drake. --

Naapurimme, hollantilainen mahtimies Vanloo kunnioittaa meitä

käynnillään ... ja mikä kenties enemmän ilahduttaa sinua:

Signildsborgista saapui vast'ikään reki ja pysähtyi linnanpihaan:

ystäväsi vapaaherratar on poikansa ja nuoren neiti Skytten seurassa

tullut meille ... juuri onnelliseen aikaan, sillä minä olen halukkaampi

kuin muulloin näkemään ympärilläni naapureita. Toivoakseni olet sinä

yhtä hyvällä mielellä.

Agnes rouva meni vieraitansa vastaan. Vanloo seisoi hänen edessään;

hänen ulkomuodossaan ilmeni tavallista kylmää kohteliaisuutta, kun hän

kumartaen tarttui emännän käteen, mutta hänen katseensa tunkihe

tutkivaisesti emännän silmiin ja Agnes rouvasta oli kuin jos Vanloo

olisi tajunnut kaikki hänen sydämensä salaisuudet, lukenut kaikki

kärsimykset, jotka hänen sydämensä syitä kalvoivat. Eikä tuo lumoova

katse kuitenkaan tuntunut masentavalta; siitä puhui ylevän voimallinen

henki, joka tahtoi heikompaansa auttaa kärsivällisesti kantamaan kovan

onnensa kuormaa. Agnes ei olisi käynyt hämilleen, ellei nuo silmät

samalla olisi elvyttäneet muistoja hänen nuoruutensa ajoilta, muistoja,

joita aikojen vaiheet eivät koskaan saaneet tyyten hälvenemään, ja

elleivät ne olisi herättäneet aavistuksia, joita todenperättömyydestään

huolimatta ei käynyt vaientaminen.

Tästä hämmenystilastaan päästi hänet vapaaherratar Skytte, joka

tervehti ystävätärtään suutelemalla häntä poskelle, jonka kautta

emännän huomio kääntyi muihin vieraihin. Agnes rouva huomautti, että

neiti Maria oli tavattoman kalpea ja kysyi myötätuntoisena, oliko hän

terve; mutta neiti Skytte vakuutti iloisena, ettei hän koskaan ollut

paremminvoipa kuin nyt. Senjälkeen saattoivat isäntä ja emäntä

vieraitaan huoneeseen, joka oli paraiksi niin suuri, että pienehkö

seura tunsi siinä hyvin viihtyvänsä, ja jonka kultanahka-tapettia

suuressa, renessanssikuvioilla koristetussa rautauunissa leimuava tuli

ystävällisesti valaisi. Istuttiin nojatuoleihin, joiden pöyheihin

tyynyihin oli kudottu tai kirjailtu kokonaisia maisemia huilua

puhaltavine paimenpoikineen ja paimentyttöineen, jotka kanneskelivat

sylissänsä karitsoja, kuten erään myöhemmän ajan naiset kanneskelivat

sylikoiriaan. Seurapiirissä oltiin vielä yhtä tottumattomia

tuoksuvaan teehen kuin kahviinkin, mutta sitä ei kaihottukaan siitä

yksinkertaisesta syystä, ettei sitä vielä tunnettu; iloa elähytettiin

sensijaan miedoilla viineillä, joita ahkeraan kaadettiin hiottuihin

laseihin.

Puhe, joka alussa koski Aadolfin ja Marian matkaa pyryilmassa,

vilkastui ehtimiseen. Vanloo jutteli matkaseikkailuja erinomaisen

miellyttävästi, neiti Skytte sirotteli niihin leikikkäitä kysymyksiä,

Aadolf säihkyvän sattuvia sanasutkauksia; isäntä itse oli niin

suopealla mielellä, että Agnes rouva salaa sitä ihmetteli. Mutta tätä

iloa viiltelivät väliin ikäänkuin vilunväristykset; pila ei tauonnut,

sitä sateli puolelta jos toiselta, mutta oli hetkiä, joina kultakin

yksityiseltä, lukuunottamatta herttaista vapaaherratarta ja pikku

Hedvigiä, nulous valtasi mielen. Ehkä olivat nämä hetket siten

syntyneen sähkövirran ilmauksia, että piiriin oli käynyt ihmisiä,

joiden sielut, aina sen mukaan olivatko ne toisilleen läheisiä tahi

vastakkaisia, vetivät puoleensa tahi hylkivät toinen toistaan.

Isäntä pyysi sitten neiti Skytteä laulamaan, kun tämän sekä ääni

että taito kitaransoitossa olivat hyvin tunnetut Signildsborgin

iltaseuroista. Äidin viittauksesta riensi Hedvig hakemaan hänen

kitaransa. Maria näpähytti miettiväisenä muutamia soinnoksia ja lauloi

sen jälkeen seuraavan laulun:

Unelma.

Kas, kuinka purppuroivat

Kultaiset länsimeren aallot oivat

Ja leikitsevät noilla

Mun muistojeni saaren rannikoilla!

Pullistu, purjeen rinta,

Ja kiidä pitkin valtameren pintaa!

Ne viittaa mulle; ah mä riennän sinne:

Kuin lasna vaivun, laineet, sylihinne.

Kas rannan paadet hohtaa

Ruusuisina, ja varjot vaipuu kohta,

Syliinsä laaksot sulkein

Ja palmuin pylväskäytävissä kulkein.

Valoa puisto vailla

Uinailee päivänpaisteisilla mailla.

On sulo rauha, hiljaa on kuin taika.

Täss' autuaana uinuu itse Aika.

Ja kukkanurmikoilta

Ja puron helkkeestä ja rannikoilta,

Miss' soiva laine läikkyy

Ja sumuharso hopeainen väikkyy,

Ja seutuvilta, joissa

Hedelmät parhaat paisuu vehmastoissa,

Viittaavat haamut mieleen kiintyväiset:

Mun lapsuuteni menneet ystäväiset.

Ja hän, min kuva riemun

Tuo mulle, kun yö unelmiinsa vie mun;

Hän, jonka muisto saa mun

Uneksimaan, kun päivyt tuo jo aamun,

Hän elää! Povelleni

Pään painaa hän, ja kutrit kutrieni

Saa sekaan sekä taas kuin ennen aina

Ruusuiset huulet huulilleni painaa.

Keralla toisiemme

Kentillä autuaina käyskelemme,

Ja kuten, milloin tuulee,

Kuiskaavan kuutamolla puiden kuulee,

Niin mekin kuiskailemme

Vanhoista muistoistamme, lemmestämme

Ja valastamme, että yhtyisimme

Kuin liekit -- ijät' yhteen sulaisimme.

Muistoista menneisyyden

Taas käänny, miete, taistoon nykyisyyden!

Käy myrskyihin maan päällä,

Lepoa taivaista kun sait nyt täällä:

Lepoa hetken vainen,

Kun ketjuun kohtalos oot kuuluvainen.

Pakosta merten taakse matkas taipuu.

Siks' kunnes siipes syvään hautaan vaipuu.

Laulu oli kuohunut Marian sydämestä; sen ilmaisivat sulavat äänet,

haaveileva katse, kalpeat posket; ja kun hän vihdoin laski kitaran

kädestään, soinnahteli laulunsa kaikuna useamman kuin yhden sydämessä.

Seurassa oli kaksi henkilöä, joissa Marian laulu oli herättänyt aivan

yhtäläisiä tunteita. Se oli vienyt heidät takasin heidän elämänsä

siihen ajankohtaan, jonka muisto heille oli kaikista pyhin sekä samalla

kaikista katkerin, ja joka sen kautta muistutti heitä heidän

ensimäisestä onnestaan ja korvaamattomista tappioistaan.

Ne kaksi olivat Agnes Drake ja Vanloo.

Kustaa Drakea oli enemmän miellyttänyt katsella laulajaa kuin

kuulla laulua, jonka tunteen hemmittelyä hän ei käsittänyt. Ollen

naisellisesta kauneudesta välinpitämätön, tuntui hänestä itsestäänkin

kummastuttavalta, että hänen katseensa niin mielellään viipyi nuoressa

neitosessa ja hänessä heräsi se usko, että heidän sielujensa välillä,

Marian ja hänen, oli sukulaisuutta olemassa; tätä aiheutui hän

ajattelemaan katsellessaan laulajattaren puhuvia kasvojen ilmeitä,

joista saattoi arvata, että hänelläkin oli tulisia kiihkoja,

samankaltaisia, joskin vallan toiseen päämaaliin pyrkiviä kuin

katselijalla itsellään. Drake mietti sitä, kuinka löyhä yhteys oli

hänen ja hänen puolueensa päämiehen valtakunnan-neuvos Skytten kanssa,

ja kuinka luultavaa siis, että tämä tulisi kerran kohtelemaan häntä

ikäänkuin pataluhaksi kulutettua työkalua, ellei vahvemmat siteet

solmisi heitä toisiinsa.

Mutta hän, jolle Maria salaa oli omistanut laulunsa, hän, jonka

piirteet Maria antoi sille armaalleen, joka, laulun sanojen mukaan, oli

hänelle kuollut ja joka haaveiluna ainoastaan liiteli Marian luona, hän

oli ajatuksissansa kaukana; hänen ajatuksensa olivat Marian sävelten

aalloilla valahtaneet viilettämään -- Ellin luo. Olipa onni, ettei

Marian katse voinut tunkeutua hänen sydämensä sisimpään! Nyt hän ei

muuta huomannut, kuin haaveilevan juonteen Aadolfin otsalla ... se oli

hänen laulunsa vaikuttama, ja ajatus siitä jäähdytti hänen rintaansa,

jossa hamasta tuosta kauheasta yöllisestä seikkailusta hurjat kiihkot

olivat myllertäneet. Maria oli sinä juhlallisena silmänräpäyksenä, kun

hän jo oli elämälle hyvästit heittänyt, ilmaissut salaisuutensa,

rakkautensa ... mutta Aadolf oli vastannut soimaten, jättänyt unheeseen

sanoja, jotka olivat kuolon kylmissä kourissa vielä lempeä hehkuvasta

rinnasta lähteneet. Vähemmin ylpeä, vähemmin kaunis ja ihailtu nainen

kuin Maria, ei olisi koskaan antanut sitä anteeksi; ja Maria oli juuri

siinä tilassa, jolloin rajaton lempi ja yhtä rajaton viha taistelevat

keskenään ylivallasta. Mutta rakkaus oli tähän saakka ollut

voimallisempi, sillä vielä kiilui kipinä hänen loppuun palaneen

toiveensa tuhkassa.

Kotvasen hiljaisuus oli Marian laulettua seurannut. Sen keskeytti

Vanloo seuraavalla huomautuksella:

-- Kertomanne unelma lienee sen kaipuun ilmausta, jota elämän

taisteluun antautunut ihminen tuntee, katsahtaessaan takasin siihen

aikaan, jolloin sydän uskoo kaikkia ja nuorellinen rohkeus uhmailee

koettelemattomia voimiaan. Te, neiti, olette itse vielä siinä

onnellisessa iässä. Mutta meidän, iäkkäämpien on vaarallista usein

katsella menneisyyteen. Siitä saatu lepo veltostuttaa: me vertailemme

sitä, mistä meidän pitää kieltäytyä sen kanssa, mitä on voitettavana,

ja silloin voittopuoli tuntuu meistä niin vähäpätöiseltä, että helposti

erhetymme arvelemaan koko elämän hukkaan kuluneeksi.

-- Olette oikeassa, mynher Vanloo, lausui Drake; -- huomautuksenne

soveltuu sekä niihin, jotka ovat nähneet loistavien unelmiensa

haihtuvan, että kenties vielä paremmalla syyllä niihin, joidenka

harkitsemattomat ja mielettömät nuoruuden ensi toiveet ovat

toteutuneet.

Agnes Drake painoi surulliset kasvonsa alas.

Vanloo vaikeni ja hänen silmistänsä loisti ikäänkuin uhkaa.

Puhe olisi tyrehtynyt ellei toiset vieraista olisi pitäneet huolta sen

jatkamisesta kevyempään suuntaan.

-- Nuoruudesta puhuttaessa, sanoi vapaaherratar Skytte, -- johtui

mieleeni, että pian on sinun syntymäpäiväsi, Maria.

-- Niin on, muutaman päivän perästä täytän kaksikymmentä vuotta.

-- Kaksikymmentä vuotta! äännähti Aadolf. -- Jopa tuossa on ikää

tarpeeksi asti. Ja ensi vuonna samaan aikaan täytät jo yksikolmatta.

-- Varsin valaiseva ja turhan viisas muistutus! sanoi Maria nauraen.

-- Ja sitä seuraavana vuonna kaksikolmatta, jatkoi Aadolf.

-- Minä en ollenkaan epäile laskutaitoasi, kunnon serkku.

-- Niinpä se aika menee! jatkoi Aadolf.

-- Tulee tahtomattaan ajatelleeksi elämän katoavaisuutta, nuoruuden

lyhytaikaista kukoistusta...

-- Liian surullisia mietteitä!

-- Mutta varsin tähdellisiä, huomautti vapaaherratar; -- nuoret

miettivät niitä vain liian harvoin.

-- Mutta en minä, äiti, vakuutti Aadolf.

-- Nuo ajatukset palaavat väkisten mieleeni, milloin vaan näen kukan,

perhon, kauniin immen, tai mitä muuta luonto on luonut loistamaan ja

katoamaan.

-- Surkuttelen sinua, Aadolf, lausui neiti Skytte, -- sillä jos niin

on, olet kait sinä alati hyvin apealla mielellä, semminkin kesällä, kun

päivät päästään näet kukkia ja perhosia.

-- Tosin kyllä, mutta hoivakseni ajattelen sitten muuta, esimerkiksi

että kukka nauttii auringosta, kasteesta ja ilmasta, ja perho

puolestaan kukasta, lainkaan surematta huomispäivästä. He iloitsevat

olemassaolostaan, siksi kunnes hallayö heidät korjaa. Toisinpa tyttö

parka. Hänen elinikänsä ja kukoistusaikansa ovat, luonnon tavallisen

järjestyksen mukaan, keskenänsä eripitkät. Kahdenkymmenen vuoden iässä

ovat hänen sulonsa täyden kehityksensä saavuttaneet ... muutaman vuoden

perästä alkaa niistä ensi verevyys kadota ... vielä moniahta vuosi, ja

ne ovat vain kauniita jäännöksiä ... kuluu sitten taas muutamia vuosia,

niin lähentyy hänen muotonsa jo sitä, mitä me muorin nimellä

kuvittelemme mielessämme ... sitte siirtyy hän ikäjaksoon, jona vanhuus

sumentaa silmänloisteen ja uurtelee ryppyjä otsaan. Enempi kuin puoli

naisen elämästä sattuu vanhuuden rajojen sisään.

-- Syvällisiä mietteitä kerrassaan, sanoi Maria, -- mutta luulenpa,

ettei sinun tarvitse kauan hakea, löytääksesi hauskempiakin

jutunaiheita.

-- Nuoren neidon tulee tarkemmin kuin kenenkään muun noudattaa hetken

vaarinottamisen sääntöä, jatkoi Aadolf. -- Aika rientää, ja mikä hetki

on mennyt, sitä lähemmä siirtyy hän sitä rajaa, missä ihailijain luku

vähenee, kunnes hän viimein seisoo heidän kaikkien hylkimänä eikä muuta

voi, kuin katkerasti soimata itseänsä siitä, ettei tullut ajoissa

pitäneeksi onnensa perustamisesta huolta.

-- Sinä puhut niin mahtipontevasti, kuin jos pelkäisit itse olevasi

neito ja jääväsi tuolle hyljätylle puolelle, sanoi neiti Skytte.

Vanloo puuttui nyt puheeseen ja kääntyi Aadolfin puoleen.

-- Tottakai te vaan laskette piloja, nuori ystäväni, sanoi hän, --

tahi ovat käsityksenne naisen arvosta ja onnesta peräti hämärät.

Toivoisittekohan itse puolisoksenne naista, joka seuraisi hiljan

mainitsemaanne sääntöä? -- Voisitteko rakastaa neitoa, jonka povesta

harkitsematon tunne, huomispäivän huolista häiriintymätön nuoruudenilo,

viaton mieli olisivat saaneet väistyä luonnon järjestystä kammoovan

kurjan pelon ja kylmän harkinnan tieltä, mitenkä muka hän saisi

perustaneeksi niin kutsutun onnensa? Jos tahdotte serkkuanne ja

itseänne varten laatia noudatettavaksi otollisen säännön, niin valitkaa

tämä, jolla ei ole sitä ansiota, että se olisi teidän itsenne keksimä:

"Varjele sydämesi, sillä siitä lähtee elämä!"... Ja teille, neiti, minä

vakuutan, että minä olen, tapauksista rikkaan ja vaihtelevaisen elämäni

aikana, kohdannut joitakuita, jos kohta harvoja onnellisia ihmisiä, ja

että niiden joukossa on myös ollut köyhiä, yksinäisiä ja iällisiä

naisia.

Aadolf oli aikeessa laajemmalti selittää, mitä hän edellä oli tullut

lausuneeksi, mutta Vanloo, joka oli siksi hienotunteinen, ettei

sallinut keskustelun uurtua liian syviin raitioihin, johti sukkelasti

puheen muihin asioihin.

Samassa ilmoitti palvelija ruuan olevan valmiin. Seura kokoontui

illallispöydän ääreen. Vanloo puheli toisen naapurinsa, vapaaherratar

Skytten kanssa, ja osasi puhuessaan niin taitavasti liikkua vanhan

naisen ajatuspiirissä, että vapaaherrattaressa vakiintui yhä

varmemmaksi se ennakkoinen ajatus, että hollantilainen herra oli

miellyttävimpiä miehiä, mitä hän koskaan oli tavannut.

Vapaaherratar halusi nyt tietää Vanloon ajatuksen eräässä asiassa,

joka oli pitänyt kovasti vireillä useimpain mieliä, ja varsinkin

vapaaherrattaren itsensä, syystä että hän harva se päivä kuuli miehensä

ja pastori Svenoniuksen asiasta juttelevan. Semmoisena puheenaineena,

päivän seisovana perusaatteena oli noituus. Vapaaherrattaren kysymys

käänsi keskustelun heti sille alalle ja kaikki, paitsi Agnes rouvaa ja

juuri sitä, jolle kysymys lausuttiin, riensivät ilmi tuomaan

arvelujansa ja puolustamaan niitä. Nuori Skytte unhotti kaiken

varovaisuuden ja puhui lämpimästi ja perusteellisesti vallitsevia

ennakkoluuloja vastaan; Vanloo silmäili elävällä mielenkiinnolla

nuorukaista, sillä jos kohta hänen lausumansa mielipiteet ja hänen

esiintuomansa syyt meidän päivinämme olisivat joka miehen suusta

kuultavina, soivat ne sen ajan ihmisten korvissa rohkeilta ja

kummastuttavilta. Kiihkeimmin Aadolfia vastusti hänen kaunis serkkunsa,

jota herra Kustaa Drake hartaasti kannatti. Vapaaherrattaren pisti jo

katumoiksi, että hän tällaiselle kinastelulle oli tullut aihetta

antaneeksi; hän oikein kauhistui poikansa säihkyvää puhetta ja kiitti

Luojaansa, että laamanni Juhana ei ollut saapuvilla, sillä Aadolf oli

kerran ennenkin, samaa uskoansa saarnaamalla, häirinnyt kotirauhan

Signildsborgissa ja saattanut isänsä mielen valtavasti kuohuksiin.

-- Mynher Vanloo, sanoi Aadolf, kärsimättömästi kuunneltuaan Draken

vastaväitteitä, -- minä vetoan luottavaisesti teidän päätökseenne.

Minusta tuntuisi kummalta, ellette te, jonka selvää arvostelukykyä ja

korkeata sivistystä minulla on ollut onni tulla tuntemaan, myöntäisi

minun olevan oikeassa.

-- Kaikesta mitä te olette puhunut, vastasi Vanloo, -- tuntuu minusta

kummalliselta ainoastaan se, että vetoatte toisten päätökseen asiassa,

jonka itse olette lykännyt tutkivan järjen ratkaistavaksi. Te teette

sen kautta itsenne syylliseksi siihen auktoriteettiuskoon, jota

soimaatte muissa. Minä puolestani en usko muuta kuin _yhteen_

loihtukeinoon syystä, että olen itse kokenut sen voimaa...

-- Ja mikä se on? kysyivät useat yht'aikaa.

-- Se on vain yksinkertaisesti tenhokalu, jota olen kantanut muassani

aina nuoruudestani asti, ja jonka voimasta olen niin vakuutettu, että

sen tulee seurata minua hautaan saakka.

-- Mynher Vanloo, sanoi Aadolf, -- minä huomaan tyytyväisyydekseni,

että tekin olette tavallinen ihminen, jota tähän saakka

olen miltei epäillyt; teillä on kuten meillä kaikilla omat

vähäiset ennakkoluulonne. Tuo tenhokalu on siis tehnyt teidät

haavoittamattomaksi miekkaa ja kuulia vastaan ja on suojellut teitä

moninaisissa hengenvaaroissa ... vai kuinka?

-- Se on tehnyt enemmänkin, ystäväiseni.

-- Kertokaa! huusivat kaikki.

-- En kerro, vastasi Vanloo, -- sen historia on yhtä salainen kuin sen

voimakin. Siihen pyyntöön on minun pakko olla suostumatta.

-- Emmekö saa edes nähdä sitä? kysyi neiti Skytte.

-- Kernaasti, vastasi Vanloo; -- tahdon vaan ennakolta sanoa, että

ulkopuoli ei vastaa sisällön arvoa. Siinä on se monen muun asian

kaltainen.

Vanloo kantoi kaulassaan kultavitjoja, joidenka renkaat peittyivät

hänen ihokkaansa alle. Hän aukasi takkinsa ja päästi vitjoista pienen

hopeasormuksen, jonka hän ojensi neiti Skyttelle.

Tämä silmäili uteliaana kehuttua tenhokalua ja antoi sen sitten

naapurilleen. Täten kulki sormus kädestä käteen ja joutui vihdoin Agnes

rouvallekin.

Sillävälin jatkui puhe, eikä kukaan huomannut, että Agnes rouvan kasvot

äkisti muuttuivat ... ei kukaan paitsi Vanloo, ja tämä tunsi rouvan

kädenkin vapisevan, kun hän ojensi tenhokalun takasin sen omistajalle.

Illallinen päättyi, ja kohta sen jälkeen lähtivät Signildsborgin

vieraat pois, sittekun Vanloo oli vapaaherrattarelle luvannut piakkoin

tulevansa heidän luo käymään. Vanloo sanoi niinikään hyvästit;

puristaessaan emännän kättä välkkyi hänen silmistään sanaton kysymys,

oliko hänen läsnäolonsa rikkonut sydämen sisällisen rauhan häneltä.

Drake meni laboratoorioonsa ja alkoi, Vanloota odottaessaan, tehdä

valmistuksia alkavaa öistä työskentelyä varten.

Ratsastettuaan ulos linnanpihan suuresta portista, oli Vanloo tehnyt

kierron, jättänyt hevosensa lähellä olevaan torppaan ja jalkasin

palannut Sjövikiin. Erään takaoven kautta, jonka avaimen hän oli

Drakelta saanut, astui hän itäisen kylkirakennuksen tornikammioon.

Drake lämmitti parhaallaan uunia ja yö kului rabbi Chisdai ben Israelin

kultaliuoksen ensi tutkimuskokeessa.