Salaisuuksien uuni.
Ylläolevalla nimellä kutsuivat kullantekijät työpajojaan, joihin moni
heitä sulkeutui suurimmaksi osaksi eliniästään uhratakseen himolle,
jolle äärimäiseen huippuunsa kiihottunut peliraivo tuskin veti vertoja.
Jos nuorukainen joutui tämän himon valtaan, työnsi hän luotansa
ilomaljan, jota vanhuus, terveys ja elämänhalu kehottivat tyhjentämään:
auringon loiste, kukan tuoksu oli lakannut häntä varten olemasta,
suloisimman neitosen lemmenkatse, uskollisimman ystävän syli, maineen
houkuttelevimmat vietteet, kaikki, jolle hänen sydämensä oli sykkinyt,
oli menettänyt arvonsa hänen mielestään: hän näki poskensa kalpenevan,
hiuksensa harmaantuvan, muistelematta huokauksellakaan pois pakenevaa
elonsa kevättä: hän tunsi sielunsa sopusoinnun rikotuksi, sydämensä
kuihtuvan, aatostensa kieltenkin höltyvän, niitä kun alinomaa, öin
päivin jännitettiin yhtä ainoata päämäärää kohden; mutta sama se,
olisivatpa vaikka maailman perustukset sortuneet, niin olisi hän
sittenkin viimeiseen asti tähystänyt sulattimeen.
Mies uhrasi varoistansa viimeisenkin rovon tuolle himolle ja olisi ehkä
laskenut lastensa sydänverenkin sulattimeen, jos olisi toivonut
askeltakaan lähemmä arvoituksen ratkaisua sillä pääsevänsä.
Vanhus odotti tuskalla elämänsä loppua, koska pelkäsi _suuren
salaisviisauden_ jäävän häneltä keksimättä, tuon viisauden, jonka
etsimiseen hän oli tuhlannut nuoruutensa ja miehuutensa voimat.
Tuo kauhea himo, joka luultavasti jo historian huomenella heräsi
eloon ensimäisen sivistyskansan keskuudessa, joka käytti kultaa
vaihtovälineenä ja arvonmittarina, nieli vuosituhansien kuluessa
ihmiskunnan jaloimpia voimia. Ne sukumme keskuudessa harvakseltaan
heränneet henget, joilla oli halua ja voimaa pyrkiä korkeihin, etäisiin
päämääriin sekä elämän tavallisista iloista kieltäymällä antautua
luonnon ja ihmiskunnan arvoituksien tutkimiseen, -- nämä henget
luopuivat uutterasta työstään, joka jättiläisaskelin olisi jouduttanut
edistyksen kulkua ja korottanut meidät, nykyajan ihmiset, sellaiselle
asteelle, jonka jälkeläisemme saavuttavat vasta vuosisatojen perästä,
-- luopuivat tuosta siunausta tuottavasta uutteruudestaan, uudestaan ja
yhä uudestaan koetellakseen jo lukemattomia kertoja koeteltua taitoa
_tehdä kultaa_.
Älköön luultako näiden kokeiden aiheutuneen typeryydestä tahi
taitamattomuudesta! Kullantekijät olivat aikakautensa sivistyneimpiä
miehiä; he ajattelivat terävästi ja loogillisesti. Me teemme
tulikivestä ja elohopeasta ominaisuuksilleen aivan uudenlaisen aineen:
sinuuperin; alkemistat toivoivat niinikään erilaisia aineita toisiinsa
yhdistämällä saavansa kultaa. Vielä ei oltu siihen vakuutukseen päästy,
ettei kulta ole erilaisista aineista yhdistetty. Mutta jos
vastaisuudessa keksitään keinoja, joilla monia nykyään jaottomiksi
luultuja aineita voidaan hajottaa eri aineosiin, niin kukapa takaa
elleikö kullantekotoiveet elvy uudestaan, sittekun flogistinen systeemi
ja varsinaisen kemian ilmestyminen kahdeksannentoista vuosisadan
jälkipuoliskolla saattoivat ne raukeamaan?
Sananlasku sanoo, ettei ole mitään pahaa, josta ei samalla olisi
jotakin hyvää, ja tätä väitettä voidaan soveltaa alkemiaan. Sen
harjoittajat tekivät hyödyllisiä, heille itselleenkin odottamattomia
havaintoja, mutta tämän lisäksi karttui heidän lukemattomista
kokeistaan se runsas kokemus, josta ihmiskunnan hyväntekijä, kemia imi
äidinmaitonsa.
Ja kuinkapa suurenmoinen olikaan tämä intohimo tarkotuksiltaan! Kuinka
hurmaava olikaan toivo voida, tämän suuren viisauden perille päästyä,
vaikuttaa yksityisten, kansojen ja valtioiden, jopa koko ihmiskunnankin
kohtaloihin! Tämä salaisuus vallassaan saattoi hekkumoitsija hankkia
itselleen kaikkia huveja, joita hienostunein nautinnonhalu voi kaivata;
sillä saattoi kunnianhimoinen toteuttaa irstaimmat haaveilunsa; sillä
isänmaanystävä perustaa maansa maailmanvallan, kansalaisvapauden intosa
harrastaja kukistaa sortovallan, ihmisystävä kuivata tuhansien
kyyneliä.
Tahdomme saattaa lukijan Sjövikin salaperäiseen tornikammariin.
Rautaovi siinä sivurakennuksessa, jossa tuo kammari sijaitsee, on
hiljattain kääntynyt saranoillaan ja kaksi miestä astunut sisään. He
nousevat lyhdyn valossa kapeita kiertoportaita, joiden päässä on pieni
ovi, tehty paksuista tammilaudoista. Sekin avataan ja miehet astuvat
Salaisuuksien uuniin.
Lyhdyn lekuttava liekki valaisi ympäristöä, joka olisi ansainnut tulla
Rembrandtin siveltimellä maalatuksi. Osan huonetta täytti seinää vasten
seisova uuni, jossa oli useita aukkoja, niistä kaksi ahjoiksi
laajentuvaa ja palkeilla varustettua. Uunin eri osastot olivat
yhteydessä keskenään torvien kautta, joista toiset olivat raudasta,
toiset tulenpitoisista tiileistä. Uunin luona nähtiin pumppulaitos,
jolla kävi nostaminen vettä tornikaivosta seinään kätkettyä torvea
myöten. Vasemmalla seisoi aimo kaappi, jossa paitsi hyllyjä pulloineen
ja tölkkeineen oli vähäisiä rasioita, täynnä kivennäisaineita ja
alkemistisia seoksia. Erehdyksen välttämiseksi olivat kaikki, sekä
tölkit että arkut, varustetut planeetillisilla tahi kabbalistisilla
merkeillä tai ainoastaan asiaan perehtyneiden tajuttavilla nimillä,
niinkuin _Proteus, Vanha Aatami_ j.n.e. Oikealla nähtiin toinen,
kirjoja ja käsikirjoituksia sisältävä kaappi, ja tämän kohdalla sohva
ja pöytä, jolla alkemiallisia teoksia oli levällään. Pitkin seinämiä
oli ryhmittäin tislaimia, kolveja, sulattimia ja mitä eriskummaisimpia
konekaluja. Tuolta ja sieltä irvisteli seiniltä pääkalloja tai roikkui
moninaisten eläinten luurankoja; sillä alkemistat turvautuivat
viisasten kiveä hakiessaan sekä elimettömään että elimelliseen
luontoon.
Päivänvalo ei ollut paistanut vuosikausiin tähän huoneeseen, ellei
jonkun uteliaan säteen ollut onnistunut salaa hiipiä sulettujen
ikkunaluukkujen välitse sisään.
Toinen sisäänastuvista miehistä pani tulen katosta riippuvaan lamppuun.
Sen valo vipisi Draken ja Vanloon kasvoilla.
-- Tämä on työkammioni, sanoi Drake; -- minä pidän itseäni onnellisena,
että olen voinut avata sen teidänlaisellenne miehelle.
-- Silmäys tähän huoneeseen vakuuttaa minua siitä, lausui Vanloo, --
että olen teissä tavannut miehen, joka innolla ja tarmolla on antaunut
tieteiden tieteen tutkimiseen. Pidän itseäni yhtä onnellisena
tuttavuutemme johdosta kuin tekin. Kauanko olette näitä opinnoita
harjoittanut?
-- Aina nuoruudestani pitäen. Ne vuodet, jotka oleskelin yliopistossa,
käytin tieteen valmistaviin tutkimuksiin; silloin tutustuin sen
teoriaan, mikäli minun oli mahdollista löytää kelvollisia lähteitä
näille opinnoille. Minä tuomitsin itseni itsekiduttavan erakon
kieltäymyksiin ja käytin isäni lähettämistä rahoista niin paljon kuin
suinkin, hankkiakseni noita tarvittavia kirjoja, joista usein sain
maksaa niiden painon puhdasta kultaa. Isäni kuoltua vasta olin
tilaisuudessa tehdä kokeita, vaikkei niin suuressa määrässä, kuin
olisin toivonut.
Draken puhellessa silmäili Vanloo hänen kirjavarastoaan, jossa oli
runsaspitoinen kokoelma alkemiallisia kirjoitelmia: siinä oli teoksia
Albertus Magnukselta, Libariukselta, van Helmontilta, Arnold de
Villanovalta, Basilius Valentinukselta ja Theofrastus Paracelsukselta,
sekä uudempia teoksia Thurneysenilta, Glauberilta, Brandtilta y.m.
-- Mutta ryhtykäämme nyt, teidän luvallanne, toimeen! sanoi Drake. --
Yölliset hetket ovat lyhyet. Käskekää te, ja minä olen tekevä sen
mukaan!
-- Niin, miksei, -- minä tahdon vaan ensiksi tarkastaa kuinka uuninne
on rakennettu.
Älykkäitä huomautuksia tehden, jotka vaan varmistivat Draken suuria
luuloja siitä, että Vanloo oli perehtynyt kullanteon salaisuuksiin,
toimitti vieras tarkastuksen.
Vanloo kehui uunia ja osotti Drakelle ahjon, jota halusi
käytettäväkseen.
Drake toi sitte kaksi päähineellä varastettua nahkakauhtanaa, suojaksi
uunista hohtavaa kuumuutta vastaan. Vetäessään toista kauhtanaa
yllensä, sanoi Vanloo, vakavasti silmäillen Drakea:
-- Juuri tällä hetkellä muistuu mieleeni tapaus, joka sattui
samallaisessa tilaisuudessa kuin tämä. Olin tullut tuttavaksi
ranskalaisen alkemistan kanssa ja saanut kutsun tulla hänen
laboratoorioonsa. Senkaltaiset kutsut ovat harvinaisia, sillä kutsuttu
on joko alempi tahi yhtä etevä taidossa isännän rinnalla, eikä
viimemainitulla siinä tapauksessa ole mitään hyötyä vaan pikemmin
vahinkoa käynnistä, tahi on hän isäntäänsä etevämpi, jolloinka
kutsujan, jos hän vähänkään tuntee ihmisluonnetta, täytyy huomata, että
vieras etevämmästä tiedostaan ei luovuta hänelle rahtuakaan. Minä
vainusin petosta ja olin varuillani, sillä luja uskoni oli, ettei
ranskalainen uskonut enempää kuin mitä itse halusi vakuutuksistani,
etten ollut mestari, vaan kuten hänkin, vasta oppilas tuon jalon taidon
alalla. Ranskalainen toi, niinkuin te äsken, kaksi työpukua, toisen
itselleen, toisen minulle. Mutta kun parhaillaan vedin kauhtanaa
päälleni, karkasi isäntä niskaani, tarttui toisella kädellä
päähineeseen, jota koetti kietoa pääni ympäri, kohotti toisessa kädessä
veistä ja huusi: "Kullan teko-ohje tänne, tahi leikkaan kaulanne
poikki!" Mutta minä olin yrityksen suhteen varuillani. Kourasin miestä
käsivarresta, aivan niinkuin nyt kourasen teitä...
Vanloo astui askelen Drakea kohden ja tarttui hänen oikeaan
käsivarteensa, jota kauhtana varjosti.
-- Ja väänsin murha-aseen hänen kädestään, jatkoi hän tyynesti, -- ihan
niinkuin nyt otan teiltä tämän veitsen.
Vanloo oli todellakin vääntänyt veitsen isäntänsä kädestä. Drake astui
askelen taapäin, ja yritti puolusteleimaan, mutta Vanloo lausui:
-- Olkaa huoleti, jalo isäntäni! -- minä en tee ennenaikaisia
johtopäätöksiä siitä, mitä on tapahtunut. Luottamukseni teihin on vielä
yhtä luja kuin silloin, kun päätin seurata teitä tänne. Me olemme
kullantekijöitä kiireestä kantapäähän. Tuoss' on, -- jatkoi hän ja
heitti pistoolin pöydälle, -- minäkin olen pitänyt varani. Vastatkoot
ne toisiaan. Tunnemmehan me toinen toisemme vielä niin vähän!
Voisittehan te, kuten moni muu, luulla minua vaaralliseksi
seikkailijaksi, jota vastaan tällaisena hetkenä täytyy olla valmiina
pitämään puoliaan...
Itse asiassa Draken aikomus ei ollut se, jota Vanloo epäili.
-- Mynher Vanloo, sanoi hän, -- minä vakuutan, että veitsi sulasta
sattumasta joutui käteeni. Minä olen tavallisesti pitänyt sitä tämän
kauhtanan taskussa ja...
-- Puolustaminen on ihan tarpeetonta...
-- Se ei ole tarpeetonta, lausui Drake vilkkaasti, -- jos vähintäkään
epäilystä on herännyt mielessänne. Jos meidän on sopimusta myöten
työskenteleminen yhdessä, täytyy sen tapahtua rajattomalla
luottamuksella molemmilta puolin.
-- Sitä parempi, jos se vaan on mahdollista! Mitä minuun tulee tahdon
koettaa parastani tämän yhtä toivottavan kuin harvinaisen välin
aikaansaamiseksi. Ja mitäpä minä muutoin täälläkään tekisin, jos
tekotaidon suurin salaisuus olisi jo tiedossani? Mitä hyötyä minulla
silloin olisi teidän tiedostanne ja kokeistanne? Ei, herra hyvä, me
tarvitsemme kumpikin toinen toistamme ... se on yhdyssiteemme!
Drake ojensi Vanloolle kätensä. Vanloo ei ollut ymmärtävinään temppua;
sen sijaan että olisi antanut kättä, ojensi hän Drakelle pistoolinsa
lausuen:
-- Minä jätän teille tämän luottamukseni vakuudeksi. Se on
kallisarvoinen ase, ettekä sen vertoja usein tapaa. Ryhtykäämme nyt
toimeen!
Uuni pantiin lämmitä. Ahjoon asetettiin sulatinkuppi, johon vähävähältä
pantiin erilaisia kivennäisiä ja kemiallisia valmisteita, jotka sitä
ennen Vanloon määräyksestä tarkoin punnittiin. Vanloo seisoi tiimalasin
edessä ja näytti tarkasti katselevan kutakin putoavaa hietaraetta. Tuon
tuostakin viittasi hän Drakelle, milloin seokseen oli lisättävä noita
valituita aineita, joita oli järjestyksessä hänen edessään uunin
reunakkeella. Drake teki sitä toisella kädellään, toisella painoi hän
paletta. Hän silmäili herkeämättä Vanloota. Ei sanaakaan vaihdettu;
kammarissa vallitsi hiljaisuus, jota vain palkeen nariseminen ja ulkoa
kuuluvan yötuulen huokailut häiritsivät.
Uunista hohtavan valkean loiste ja sulattimen sisällön vaihtelevat
värivälkkeet kuvastuivat Draken kalpeille, teräväpiirteisille
kasvoille, joita nahkapäähine puoleksi varjosti. Puku, mikä hänellä oli
päällään, ja melkein tuskallisen jännittynyt odotus, joka ilmeni koko
hänen olennossaan, suli sopusointuisesti ympäristön salaperäisyyteen.
Takan valo, yhtyneenä lampun valoon, muodosteli paikottain kirkkaampia
valopaikkoja, joiden lomissa oli hämärämpiä kohtia, mutta muualla
huoneessa vallitsi kiukaan ja asuinkalujen haaveellisista varjoista
syntynyt pimeys.
Hiljaisuus kesti useita minuutteja. Kun viimeinen keitos oli kaadettu
sulattimeen, lähestyi Vanloo uunia, silmäili tarkasti sulavaa
ainejoukkoa, palasi pöydän ääreen, aukasi kauhtanan ja otti ihokkaansa
taskusta pienen hopeapullon.
Siitä kaadettiin pienempään lasiastiaan kolme neljä aivan väritöntä
tippaa.
Nyt otti Vanloo ennalta tarkasti punnitun määrän elohopeaa, heitti sen
sulattimeen ja kaasi heti sen jälkeen seokseen tuon värittömän nesteen.
Draken katseet olivat seuranneet hänen kätensä jokaista liikettä ja
kiintyivät sitten sulattimeen, jossa erilaiset elementit näkyivät
yhtäkkiä joutuneen tuimaan temmellykseen. Seos kiehui ja heitteli
hehkuvia kipunoita yltympärilleen.
Vanloo otti uunin nurkasta puisella kahvalla varustetun metallitangon,
veti nahkapäähineen alas silmilleen, ja rupesi tangolla hämmentämään
sulatinta.
Minuutin ajan hämmennettyänsä keskeytti hän vaitiolon seuraavin sanoin:
-- Ensi näytös on nyt loppunut. Me voimme vetäytyä takasin, sillä
näytelmän jatkumisesta pitävät nyt huolta ne voimat, jotka olemme
herättäneet eloon.
Vanloo poistui uunin luota, heittäytyi sohvaan ja pyyhki liinalla
hikistä otsaansa.
Mutta Drake jäi vielä ahjon eteen seisomaan. Sietämätön kuumuus oli
nostanut hänen muutoin kalpeille kasvoilleen luonnottoman punan, ja
hikikarpalot helmeilivät hänen otsallaan; mutta hänen katseensa oli
ikäänkuin lumottuna kiintynyt sulattimeen. Joka kerran, kun värit siinä
vaihtelivat, oli hänen mielestänsä kuin jos uusi esirippu olisi
kohonnut salaisuuksien salaisuuden ... sen arvoituksen edestä, jonka
selitystä hänen sielunsa kaipasi. Tuolle silmien hehkulle oli jotakin
sukua se värien välke, joka ilmaisi tuota erikois-luonnoneloa
siinä pienoismaailmassa, jonka toisillensa läheiset tahi vastaiset
elementit ihmiskäsi oli tänne eri haaroilta yhteen saattanut.
-- Kuinka kauan viipyy ennenkun saamme nähdä tuloksen? kysyi hän
verkalleen.
-- Neljännestunnin. -- Siihen asti vaaditaan teiltä kärsivällisyyttä.
-- Kärsivällisyyttä! toisti Drake ja poistui vihdoinkin ahjon äärestä.
-- Mitä on neljännestunti sille, joka vuosikausia on odottanut ...
sille, jonka on täytynyt henkensä hienoimmista hermoista lakkaamatta
punoa uusia jänteitä kärsivällisyyden jouseen, kun entiset ainaisesta
jännityksestä ovat katkenneet? Oletteko te kullantekijä ettekä
sittenkään ole tuntenut sitä kiihotusta, joka yöt päivät häiritsee
ruumiin ja sielun lepoa? Ettekö minun tavallani, yövalvonnan,
työskentelemisen ja onnistumattomien kokeiden uuvuttamana ole kääntynyt
sulattimen luota pois, halataksenne jo seuraavana silmänräpäyksenä
sinne takasin?... Puhun teille siten syystä, että teidän on täytynyt
kokea samaa kuin minun... Mutta te ette koskaan, herra, ette koskaan
ole tuonut, ettekä koskaan voi tuoda tälle Molokille niin suuria uhria,
kuin minä olen tuonut!
Vanloo arveli ymmärtävänsä mitä näillä sanoilla tarkotettiin.
-- Minä olen ruhtinaan varat sille uhrannut, sanoi hän. -- Oletteko te
uhrannut enemmän?
-- Enemmän! vastasi Drake melkein juhlallisella äänenpainolla, ja
tempasi nahkapäähineen jylhiltä kasvoiltaan. -- Minun tunnuslauseeni
on: _Aut Caesar aut nihil_ [kaikki tai ei mitään]. Olen pääsevä
joko onnen korkeimmille kukkuloille tahi syöksyvä kadotuksen syvimpään
syvyyteen... Tässä, jatkoi hän, ottaen edessään olevan pöydän alta
pullon ja pikarin, -- tässä on eteläisen taivaan alla tuleentuneita
rypäleitä, joita lämpöisempi aurinko on säteillänsä lämmitellyt!
Juokaamme, mynher Vanloo! Näillä nesteillä virkistän minä yöllisinä
hetkinä veltostuneita hermoja, rohkasen lannistuvaa mieltä. Mynher
Vanloo, juokaamme me kahden, te ja minä, samasta sarkasta, niinkuin
juomme elämää ja kuolemaa samasta tiedonlähteestä.
Drake täytti pikarin reunoja myöten ja tyhjensi sen yhdellä
siemauksella. Kaikesta näkyi että hänen mielensä oli kovasti
jännityksissä ... kenties oli se hänen tavallinen tilansa, vaikka hän
salaisen verstaansa seinien ulkopuolella osasi sen ilmauksia
tukehuttaa.
Vanloo sanoi jotakin syyksi, jonka nojalla hänen, isäntänsä mieltä
pahoittamatta, sopi kieltäytyä tarjottua viiniä nauttimasta.
-- Minun täytyy todellakin ihmetellä teitä, sanoi hän, -- nähdessäni
millä rajattomalla innolla te olette antautunut täydellisyyden
tinktuurin etsimiseen, ja kuitenkin voitte tätä jaloa intohimoa
järjellänne hillitä, milloin toiset toimet vaativat huomiotanne. Harvat
tovereistamme siihen pystyvät. Te teette ulkomaanmatkoja, viljelette
maitanne; sanalla sanoen: te elätte hiljaisen työpajanne seinien
ulkopuolellakin...
-- Entäs te? lausui Drake. -- Ettekö te ole yhtä innokas tutkija kuin
minäkin? Ja kumminkin elätte te suuressa maailmassa; kukaan ei
aavistaisi teidän salaisia oppeja tutkivan!
-- Ajatukseni ovat sentään harvoin niistä kaukana.
-- Mistäpä tiedätte elleikö minunkin laitani ole aivan sama? jatkoi
Drake, juoden taas pikarillisen viiniä. -- Mistäpä tiedätte, eikö
minunkin matkojeni ja puuhieni tarkotuksena ole ollut uuden syötin
hankkiminen täyttymättömään sulattimeen? Mutta minulla on kumminkin
korkeampi päämaali kuin se. Mitä on kulta muuta kuin keino hallita koko
maailmaa? Minun elonvaiheitani on ennustettu: olen luotu käskemään,
kukistamaan, musertamaan tahi itse sortumaan... Ja sitä ei ole
ainoastaan tähdet ennustaneet; minä tunnen sen omassa povessani.
-- Te olette eriskummainen mies, jalo isäntäni. Kohtalo ei nähtävästi
ole sallinut teidän joutua oikealle paikallenne.
-- Onko kohtalokin valta, joka kulettaa meitä kaikkia talutusnuorassa?
Vai eikö tarmokkaat henget voi sen kulkua ohjata? Eikö sen
tuomiopäätöksiä tehdä juuri mahtavain omissa aivoissa? Me saamme
nähdä... Mutta onpa jo aika katsoa, onko tuli ahjossamme halukas
jättämään käsiimme arvoituksemme kultaista avainta. Tai mitä te
sanotte?
-- Jo on aika. Nostakaa sulatin tulelta ja tarkastakaa sisältöä?
-- Oletteko vakuutettu kokeen onnellisesta tuloksesta?
-- Olkaa huoleti: minä tiedän minkä voimaista rabbi Chisdai ben
Israelin tinktuuri on.
-- Saammepa nähdä! sanoi Drake juhlallisesti ja meni ahjon luo. Hän
nosti sulattimen tulelta ja katseli hengittämättä. Sitten otti hän
vähäiset pihdit ja kaiveli niillä tuhkassa ja pohjaporossa, kunnes
tapasi kiinteän möhkäleen, jonka hän pihdeillä nosti sulattimesta ja
pisti veteen. Kimpaleen jäähdyttyä tutki hän sitä kuumeentapaisella
kiihkeydellä ja virkkoi:
-- Se on kultaa!
-- Minä onnittelen teitä ja itseäni siitä, sanoi Vanloo, -- että olen
poistanut epäilyksenne ja antanut teille uutta voimaa työskennellä
yhdessä minun kanssani tieteemme alalla. Me tiedämme nyt, että arvoitus
_on_ kuolevaisten ratkaistavissa, ja me olemme tutkimuksillemme saaneet
lähtökohdan, jota ennen tätä ei ole yhdelläkään alkemistilla ollut,
-- Ja tässä, sanoi Drake, ottaen hopeapullon, -- tässä pikkusessa
pullosessa piilee suurin kaikista maailman salaisuuksista! Sen
värittömissä pisaroissa virtailee planeettimme aineosien jaloimmat
aineet, versoo meidän maapallomme neitsytkukka! Siinä ovat
yhteenkoottuina muutamat maanpinnan harvoista ikirahduista, jotka ovat
säilyttäneet alkuperäisen puhtautensa, joihin ei ole sekottunut
katoovaisten olentojen tomua, joita ei veri eikä kyynelet ole
kostuttaneet.
-- Mutta, jatkoi hän, -- mikä oli syynä, ettei rabbi Chisdai ben
Israel, jolla tuo suuri salaisuus oli tiedossaan, tullut onnelliseksi
ja mahtavaksi?
-- Oi, sanoi Vanloo, -- te ette ole tarkemmin miettinyt mikä vaara
samalla uhkaa tuon salaisuuden tietäjää: sen huomaan kysymyksestänne.
Ettekö te tajua sitä, että todellinen kullantekijä on siinä tuokiossa
henkiheitoksi julistettu, kuin hänen kullantekotaitonsa tulee
tiettyviin? Rikkaat ovat hänen verivihollisiaan, sillä heidän
rikkautensa perustuu siihen, että heidän käsissänsä on kultaa, vaan
että sitä muilta puuttuu; kullan arvo laskeutuu suhteellisesti kullan
enetessä, ja jos kullantekotaito tulee yleisemmin tunnetuksi, pitää
aarteiden, joita ahneet hautovat, tuhkaksi muuttuman. Köyhät taasen
ajaisivat takaa kullantekijää, niinkuin villipetoa; he tunkeutuisivat
hänen makuukammioonsa ja vaatisivat, veitsenterän hänen kurkkuansa
hivellessä, että hänen pitäisi ilmaista taitonsa. Hän on hukassa, ellei
se kuningas tahi ruhtinas, jonka maassa hän asuu, ota häntä suojaansa;
mutta niinpä hän sitten saakin tuota suojaa nauttia jykevien muurien
sisällä kaukana vertaisistaan; siellä täytyy hänen ikänsä kaiken
työskennellä, saadakseen suojelijansa rahastohuoneen täyttymään, ja
muut kuninkaat ja ruhtinaat, peljäten tämän paisuvaa valtaa, koettavat
saada lukkojen taakse salvatun inhalla surmalla pois päiviltä.
Paraiten käydessä on ilmisaadulla kullantekijällä odotettavana
elinkautinen vankeus tornissa, jonka portilla salamurhaajat väijyvät.
Kaiketi jo ymmärrätte miksi rabbi Chisdai ben Israel pelkäsi herättää
huomiota. Olen jo ennen maininnut, millä tavalla tinktuuri joutui minun
käsiini. Kauppamatkoillaan oli rabbiini uskaltanut edetä Espanjan
sisämaahan. Inkvisitsioonin terävä silmä keksi kuitenkin hänen
valepukunsa ja äijävanhuksen olisi hukka perinyt seuraavassa
autodafeessa, jollei kaikkivaltias kulta olisi auaissut hänen
vankilansa oven ja tuhansien vaarojen läpi murtanut hänelle tien
Cadiziin, jossa hän pelastui pakenemalla laivaani. Minä lupasin viedä
hänet Hollantiin, meidän ajan israelilaisten luvattuun maahan. Kun hän
merellä sairastui ja tunsi kuoleman lähestyvän, ilmaisi hän minulle,
mitä merkillistä nestettä nämä kaksi hopeapulloa sisälsivät ja antoi ne
minulle, palkitakseen hänelle osottamaani apua. Mutta itse liuoksen
valmistustapa, _kullanteho-ohje_, on salaisuus, jonka hän vei muassansa
vaipuessaan hautaansa aaltojen alle.
-- Kun ette kiristänyt häneltä tuota salaisuutta!
-- Mitä sen tarvitseisi peljätä, jonka haudanovi on avoinna? Eikäpä
kidutuksista sitäpaitsi olisi mitään apua ollut. Hän sanoi mulle vähää
ennen kuolemaansa: "Minä olen päässyt alkemian päähän asti: minä olen
adepti. Mutta kuolema on painava sinetin salaisuuteeni. Jos sen
antaisin ilmi, olisin kansalleni kiroukseksi ja tekisin sille enemmän
vahinkoa, kuin kaikki kansain hirmuhaltijaat, Nebukadnezarista
nykyisiin asti ovat tehneet. Sillä hajalle tuomitun kansani voima ei
nyt ole keihäissä ja sotavaunuissa: kilpi, jolla se torjuu vihollisensa
nuolia, lankku, jolla se huljuu kohtalon kuohuissa, uusi Siioni, jonka
se on filistealaisia vastaan rakentanut, on kulta. En tahdo
maanpakolaiselta riistää sitä sauvaa, jonka nojassa hän liikuskelee
matkallaan sydämettömien muukalaisten keskellä, minä en tahdo laskea
kivillä peltoa, jossa yksistään isieni vilja voi oraalle nousta ja
edelleen kehittyä. Taitoni on kuoleva minun kanssani"... Ja nyt
leikkivät polyypit meren pohjalla sen pääkallon kanssa, jonka sisällä
tuo suuri tehtävä ratkaistiin. Meidän toimeksemme jää koettaa yhä
uudistuvien kokeiden kautta päästä selville siitä, mitä aineita
rabbiinin tinktuurissa on. Ja juuri sitä tarkotusta varten minä
mielihyvällä käytän tietojanne ja aikaanne hyväkseni. Minun aikani
kuluu tarkoin moninaisissa toimissa: minä joudan ainoastaan ohjaamaan
tutkimuksianne ja pitämään niitä senverran silmällä, kuin omia
tarkotuksiani varten katson tarpeelliseksi. Minä aion usein käydä
talossanne, olematta silti joka päivä osallisena työssänne näiden
seinien sisällä. Te ymmärrätte siis ajatukseni.
-- Ymmärrän, vastasi Drake. -- Ja kulungit näitä kokeita varten...
-- Suoritamme yhdessä ... puolet kumpikin!
-- Ne nousnevat suuriin summiin...
-- Luultenkin. Me saamme tarkemmin lasketuksi ne sitten, kun olemme
ensi tutkimuskokeemme tehneet. Olette kait tyytyväinen välipuheeseen?
-- Olen, vastasi Drake miettiväisenä ja lisäsi itsekseen:
-- Jos omaisuuteni häviää yrityksessä, niin on valtiokeikaus hankkiva
minulle uuden. Ja jos valtiokeikaus menee mitättömiin, niin no, silloin
kuolen mestauspölkyllä tahi pelastaun merelle...
Vanloo riisui nyt alkemistikauhtanan, sanoi hyvästit isännälleen, ja
kulki tämän saattamana kiertoportaita alas eräälle takaportille, jonka
kautta hän poistui yön pimeyteen. Hänen hevosensa odotti häntä eräässä
torpassa, vähän matkaa herrastalosta.
Mutta Drake palasi tornikammioon, istui entiselle paikalleen vanhaan
sohvaan, missä hän niin usein oli yöllisinä hetkinä lukenut
alkemiallisia kirjoitelmia, ja otti esille muutamia valtakunnan-neuvos
Pentiltä ja muilta salaliittolaisilta tulleita kirjeitä. Hän oli
lukenut ne jo ennen, mutta tarkasteli niitä läpi uudestaan,
antautuakseen hänelle niin mieluisten haaveilujen valtaan. Hän nojasi
kalpean, ennen aikojaan rypistyneen otsansa käteensä ja istui siinä
etukumarassa, kunnes lampun aleneva liekki viimeisen kerran
hulmahdettuaan sammui ja jätti hänet pimeään. Hän nousi ylös, veti
luukun kammarin ainoan ikkunan edestä syrjään ja tähysteli
tähtitaivasta, joka niin hänelle kuin useimmille hänen aikalaisistaan
oli kuin jokin salaperäinen kirjoitelma, jonka loistavista
kuvakirjäimistä kuolevaisten kohtalot voitiin selville saada. Hänen
silmänsä seurasi kotvasen Saturnusta, joka punertavalla, onnettomuutta
ennustavalla valolla loisti taivaanrannalla Härän tähdikössä, kunnes se
säkenöivän Aldebaranin vierellä häipyi metsän taakse lännessä. Hän
työnsi jälleen luukun ikkunan eteen ja palasi, lyhtyyn tulta panematta,
makuukammioonsa, väännettyänsä tottuneella kädellä ensin tornin
rautaoven lukkoon.