Majatalo.
-- Riisu hevoset, Niilo, pane niiden selkään loimet ja ruoki niitä
vahvasti. Harmaan vasemmanpuolisesta takajalasta on kenkä lähtenyt
pois: toimita niin, että se tulee korjatuksi... Hyvää iltaa,
kirkkoväärtti! Sinä pidät tarkkaa huolta virastasi; haarikka on
pöydällä sinun varaltasi. Oluemme onnistui viime kerralla hyvin, sen
saatan sanoa kehumatta... Onpa täällä miehiä omasta pitäjästä ja
etempääkin, itägöötiläisiä hernesäkkineen ja smoolantilaisia
härkäkarjoineen, ja jano näyttää teillä kaikilla olevan. Sisään, hyvät
ihmiset. Luoja ei luonut majataloja tyhjinä ja oluthaarikoita täysinä
seisomaan, sen tiedätte.
Näin puheli Klaus majatalonisäntä seisoen kuistinsa edustalla,
ympärillään matkalaisia, hevosia, härkiä ja kärriä. Eikä se ollut
tuuleen puhuttua, sillä paljo oli niitä, jotka hänen puheensa
hyväksyivät ja menivät tarjoiluhuoneeseen, missä iloisa valkia leimusi
takassa, ja olutta ja viinaa viljalti tarjottiin suojaksi kylmää
vastaan. Klaus majatalonisäntä, jonka Tukholman kunnioitetut porvarit,
mihinkä ammattikuntaan kuuluivatkin, hyvin tunsivat aina siitä asti,
kun hän oli viinurina kellarissa Samuli Mestarin kujan varrella, ja
jota kaikki etelämaakuntain ja Tukholman väliä kulkevat matkustajat
tutunomaisesti kohtelivat hänen iloisen luonteensa tähden, meni sen
jälkeen tarjoiluhuoneen takaiseen kammioon, antaaksensa tarpeellisia
käskyjä nuorelle, majatalon salaisuuksiin vasta puolittain
perehtyneelle vaimolleen.
-- Noora, sanoi hän, -- oletko laskenut parasta viiniä herralle
suuressa kammarissa ... minä tarkotan tullitonta viiniä, jonka ostimme
Tukholman pormestarilta? Siitä, mitenkä hän piti hattua päässään ja
hyppäsi alas hevosensa selästä, näin ettei sille herralle kelpaa
vedellä sekotetut ainekset. Toinen vieras viereisessä päätykammiossa
tyytyy vähemmin hienoon ja paremmin tepsivään kurkkukastikkeeseen; sen
näin hänen nenästään. Onko hän mitään tilannut?
-- Vastikään lähetin hänelle kolmannen pullon.
-- Mitä lajia?
-- Viinaa.
-- Se mies ei lähde täältä ennen aamua, sen kosteahko sää minulle
sanoo. Kuule, Noora, meillä on paljo vieraita tarjoiluhuoneessa:
Wingookerin väkeä, itägöötiläisiä sekä smoolantilaisia. Kaikille täytyy
sun olla kohtelias, mutta wingookerilaisille annat oluesta n:o 2,
niinkauan kun ovat selvällä päällä, sitten n:o 3; itägöötiläisille
annat oluesta n:o 1, niinkauan kun ovat selvällä päällä, sen jälkeen
n:o 2; smoolantilaisille annat sensijaan n:o 3, niinkauan kun ovat
kuivillaan, mutta kun huomaat räystäiden tippuvan, niin annat heille
kaljaa. Jos itägöötiläiset ja smoolantilaiset tapansa mukaan joutuvat
tappeluun, niin...
-- Niin huudan sinua, Klaus?
-- Älä keskeytä puhettani, Noora! Tässä suhteessa on tärkeitä seikkoja
otettava huomioon. Kaikkien ensinnä tulee sinun katsoa millekä puolelle
voitto kallistuu ja ovatko kummatkin puolueet maksaneet; siinä
tapauksessa huudat minua, ja minä rupean sille puolelle, jonka
puoltajaksi Kaitselmus on ilmoittaunut, sillä minä en tahdo vastustaa
Kaitselmusta enkä kärsi riitaa ja suukopua talossani! Mutta jos toinen
riitapuoli ei ole maksanut, niin en millään mokomin salli vieraitani,
joita pidän omina lapsinani, heitettävän ulos. No, Noora, joutuun nyt
tarjoiluhuoneeseen!
Noora lähti, ja ovela majatalonisäntä seurasi jälestä, pakinoidaksensa
vierastensa kanssa. Sill'aikaa oli matkamies astunut alas ratsailta
talon edustalla, ja tuli samassa vierashuoneeseen. Hän oli
keski-ikäinen, viiksekäs, pönäkkäryhtinen mies, jalassa kannuksilla
varustetut polussaappaat. Hän kysyi kumartelevalta isännältä, oliko sen
näköistä herraa, jonka ulkomuodosta hän tuota pikaa teki selkoa,
vieraiden joukossa. Klaus tunsi kerronnasta miehen ja sanoi puheena
olevan vierailevan hänen talossaan.
-- Suokaa anteeksi, herra ratsastaja, lisäsi hän, saatuaan viittauksen
uteliaalta ystävältään, kirkkoväärtiltä, joka halusi tietää tulijan
nimen, -- suokaa anteeksi rohkeuteni ja sallikaa minun...
-- Tehkää hyvin ja osottakaa heti minulle hänen huoneensa, virkkoi
ratsastaja ja astui ovea kohden.
-- Hetipaikalla, herra!... Tulimaisen jyrkkä mies! jupisi Klaus, jonka
jälkeen hän seurasi vierasta portaita ylös ja osotti hänelle niin
kutsutun suuren kammion oven.
Mies astui sisään.
Sama mies, jonka lukija jo tuntee Vanloon nimellä, tervehti tulijaa
ystävällisellä kädenlyönnillä ja sanoi:
-- Tervetuloa, Sigurd! Minä olen odottanut sinua täällä tunnin verran.
Kaada lasiisi ja kerro uutisesi!
-- Herra kapteeni, lausui vieras, ja istuutui tuolille, -- minulla ei
ole kerrottavana muuta, kuin että tämä tiedustelu niinkuin edellisetkin
on ollut turha. Minä olen sovitulla yhtymäpaikalla kohdannut useita
teidän miehiänne. Kukaan ei ole havainnut jälkeäkään siitä mitä haemme.
Ja kuitenkin on joka lahdelma pitkin rannikkoa Tukholmasta Kalmariin
saakka tutkittu. Silmäni olisi keksinyt kuunarin millaisessa valeasussa
tahansa; ne kolme hirmupäivää, jotka siinä vietin, eivät ikänä
mielestäni häivy. Niinikään en ole tavannut ainoatakaan niistä
miehistä, jotka laivassa näin, vaikka olen käynyt joka satamassa, joka
kapakassa, missä moista väkeä liikkuu. Minä melkein epäilisin
merirosvojen jääneen Itämeren rannikolle talvehtimaan, ellemme olisi
nähneet heitä kiikarilla siihen asti, kun myrsky meidät erotti
Gotlannin leveysasteella toisistamme.
-- Hyvä on, Sigurd, me saamme tiedustelujenne päätöksen johdosta
lohduttaa itseämme sillä, että epäilykseni päämiehen persoonan suhteen
ovat nyt kokonaan haihtuneet.
-- Oletteko vakuutettu siitä, kapteeni, että hän juuri on se mies?
-- Olen, vastasi Vanloo, -- minä olen vakuutettu siitä, vaan iloa ei se
sanottavasti minulle tuota...
-- Mitenkä niin?
-- Koston käsi on hervahtunut, sillä se ei voi pahantekijää saavuttaa
musertamatta kahta viatonta päätä.
-- Minä luulen ymmärtäväni, mitä te tarkotatte...
-- Mutta muutoin, ystäväiseni, sanoi Vanloo ja painoi otsan kätensä
varaan, -- muutoin tiedät hyvin, ettei syynä tänne tulooni ollut kosto,
vaan kokonaan muut tunteet. Nuoruuden hehku on sammunut povessani,
kuohuvat kiihkot tyyntyneet lepoon. Jos olisin tänne tullessani
kohdannut sen miehen, jota muinaisina onnettomina päivinäni niin usein
kirosin, jos olisin kohdannut hänet arvollisena kansalaisena ja hyvänä
perheenisänä, jos olisin havainnut hänen sulostavan sen ainoan naisen
päiviä, jota minä rakastin, niin no, olisin silloin ojentanut hänelle
sovinnon kättä ja poistunut iäksipäiviksi. Olisin tuntemattomana
lähtenyt pois ja uudestaan heittäytynyt elämän temmellykseen... Sigurd,
ne varmat tiedot, jotka hänestä sain, pakottivat viimeisenkin unelmani
haihtumaan. Minä olen nähnyt vaimonkin ja saan pian tietää, ovatko ne
aavistukset tosia, jotka hänen surulloiset kasvonsa sielussani
herättivät.
-- Ja jos niin tapahtuu, kapteeni?
-- Silloin on toimittava, mutta millä tavalla, se ei riipu yksistään
minusta. Minä tunnen liiaksi elämää, etten voi uskoa ihmisten kykenevän
erehtymättä suunnittelemaan. Ihminen voi vaan käyttää hyödyksensä
tuulta, jonka onnetar sallii puhaltaa. Suunnitelmien tekeminen ja
niiden tyhjiin raukeaminen on meidän osanamme... Sigurd, kuinka väkeni
voi?
-- Hyvin, herra kapteeni. He toivovat vaan saada puhua kanssanne ja
puristaa kättänne.
-- Sano heille terveisiä minulta ja pidä vaari, että he ovat minä
hetkenä hyvänsä valmiit.
-- He kertovat ylvästellen nähneensä teitä Tukholman kaduilla maan
isoisinten ja oivallisinten parissa ja valittavat sitä, ettei heidän
teidän käskystänne sallita kohottaa teille hattuansa. Kuinka suuresti
he rakastavat ja ihailevat teitä, kapteeni!
-- Minä tunnen heidät.
-- Kapteeni, sanoi Sigurd ja katsoi tutkivasti Vanloota silmiin, -- te
näytätte minusta olevan joksikin synkällä mielellä tänään.
-- En, minä olen kaltaiseni. Mutta mieli on meren laatuinen: tyynellä
ei sen laineet keiku... Ystäväiseni, minä kävin synnyinseuduillani ja
palaan nyt sieltä; olen kotvan levännyt matalaisen harjahirren alla,
jossa nuorukaiseksi vartuin: tunsin sammalen tuvan salvoksissa, ruohot
sen turvekatossa; tunsin sen pellon, jota kynnin, halavat, jotka mulle
kalveen soivat; olen taas seisonut sen yksinäisen tammen vieressä,
johon nojasin, kun pimeinä syysiltoina tuijotin lemmityiseni ikkunasta
loistavaan kynttilänvaloon; olen polvistunut isäni hautakummun ääressä
vähäisellä kirkkomaalla ... minä tunsin tuon kummun harvat turpeet sen
ympärillä olevien uusien hautojen joukosta ... mutta rakkaimmistani en
ole jälkeä tavannut. Kukaan ei tiennyt, minne he muuttivat; vanha pappi
oli kuollut, eikä kirkonkirjat ilmaisseet mitään... Vaan olkoon tästä
jo kylliksi! sanoi hän muuttuneella äänellä. -- Minun on jo aika
lähteä. Sinä palaat Tukholmaan ja aukaset siellä nämä paperit --
(Vanloo antoi hänelle sinetillä varustetun paperikäärön) -- ne
sisältävät määräyksiä sinulle ja miehistölleni. Niistä rahoista, jotka
viimeksi jätin, luulen sinulle riittävän vielä kuukaudeksi...
-- Kahdeksi, kapteeni... Mikä se oli?
Sigurdin puheen keskeytti pistoolin laukaus, joka pamahti puhelevien
läheisyydessä, ihan niinkuin jossakin likeisessä huoneessa. Tuokio sen
perästä kuului raskaita askelia portaissa ja ovi temmattiin auki;
majatalonisäntä ja tämän takaa joukko hämmästyneitä, uteliaita
itägöötiläis- ja smoolantilaisnaamoja tirkisti sisään, mutta katosivat
heti taas. Koko seurue, isäntä etumaisena, töytäsi sen jälkeen toisen
-- pääty huoneen oven luo... Vanloo ja Sigurd seurasivat virran mukana.
Viimemainittu ovi oli sisältäpäin lukittu, mutta Klaus majatalonisäntä
potkasi sen auki, ja niin riennettiin sisään ovenpirstaleiden ylitse.
Isäntä ja talonpojat seisoivat typertyneinä näyn edessä, joka täällä
heitä kohtasi. Huoneen ainokaisella pöydällä palaa lekutteli
kynttilänpahainen, vieressä kolme viinapulloa ja vesiastia, ja sängyn
vieressä venyi mies, kasvot ylteistään veressä. Onnettomalla oli vielä
pistooli kädessään; hän ponnisteli nähtävästi, vaikka turhaan,
kohottaakseen kättänsä, että olisi saanut toisen luodin ammutuksi
rintaansa tahi kasvoihinsa.
Vanloo riensi luokse, tempasi tuntemattoman kädestä pistoolin, kaatoi
veden astiasta hänen päänsä päälle, kuivasi nenäliinallaan pään ja
tarkasti tottuneella silmällä haavaa.
Se ei ollut kuolettava. Kaikki kolme viinapulloa oli mies juonut,
jotenka käsi oli pettänyt kun hän aikoi surmata itsensä.
Sigurd käski uteliaat töllistelijät, niiden joukossa isännänkin, ulos
ovesta, ja kuiskasi Vanloolle, auttaessaan tätä sitomaan haavaa:
-- Kapteeni, minä tunnen tämän miehen kasvoistaan. Kuinka ihmeellistä!
Kohtalo on saattanut käsiimme yhden niistä, joita etsimme...
-- Mitä? Oletko varma siitä?
-- Voiko erehtyä näiden naarmuisten, punapartaisten, kummallisten
kasvojen suhteen? Mistä luulette niiden vertoja löydettävän koko
maailmassa? Vai luuletteko että voisi ne unhottaa, nähtyään sellaisissa
olosuhteissa kuin minä ne näin? Kautta elämäni, se on tuo nuoruudestaan
asti Länsi-Intian kulkuvesillä hyvin tunnettu vanha merisissi Ruys ja,
kun hänet viimeksi näin, alipäällikkö siinä merirosvoaluksessa jota
etsimme...
-- Sigurd, sanoi Vanloo hetken tuumittuaan, -- sinä jäät tänne ja otat
miehen huostaasi. Hän ei saa päästä käsistämme ... ei mistään hinnasta.
Turvaa kultaan, uhkauksiin, keinoihin minkälaisiin hyvänsä! Hän on
vallassamme ja on auttava asiaamme. Ja käskyn minulta saatuasi on sinun
tuotava hänet minun tyköni.
-- Niinkuin käskette, kapteeni. Omatunto on kait herännyt ja
soimauksillaan saanut Ruys vanhuksen kyllääntymään elämäänsä.
-- Tottakai se niin on. Ole yhtäkaikki varova äläkä säikytä miestä,
ennenkun hän toipuu voimiinsa! Parasta on, että ensialussa olet
näyttäymättä ja annat majatalonväen häntä hoitaa. Maksa heille auliisti
ja toimita niin, etteivät he hänen itsemurhayrityksestään hiisku niin
mitään. Minä en soisi asiasta pidettävän tutkintoa... Ja nyt hyvästi,
ystäväiseni! Minulla on vielä huomenna paljo toimitettavaa.
Vanloo lähti, ja puheltuansa Klaus majatalonisännän kanssa
kahdenkesken, sill'aikaa kun tallirenki satuloitsi hänen upean
ratsunsa, nousi hän hevosen selkään ja ratsasti pois.