VII.

Kuulustelu.

Aadolf jäi mökkiin loukkaantuneen kätensä vuoksi, jonka Inkeri heti

takasin tultuaan uudestaan tarkasti. Hän otti kaapistansa pullon, kääri

ylös Aadolfin paidan hihan, mutta pani, ennenkun ryhtyi hieromaan,

kätensä ristiin ja kuiskasi hartaan näköisenä moniaita sanoja niin

hiljaa, ettei nuorukainen kuullut, rukoiliko hän vai lukiko hän

loihtuja. Inkeri varustautui juuri panemaan liinakäärettä käsivarteen,

kun Elli, joka puuhan kestäessä oli katsellut ikkunasta maantielle

äkkiä huudahti:

-- Äiti, tuolla tulee kaksi vierasta miestä.

-- Joutaa tulla, sanoi Inkeri ja jatkoi käärimistään.

-- Toinen niistä on pappi, sanoi Elli kalveten; -- ja hän näyttää niin

ankaralta ja tuimalta.

-- Hupsu! Mitä sinä pappia pelkäät enemmän kuin muita? No, nuori herra,

antakaa kun nyt hellävaraan autan takin päällenne, ja minä toivon, että

käsivartenne huomen aamulla on oleva terve.

Elli oli totta tiennyt. Kaksi miestä oli käynyt veräjästä sisään ja he

näkyivät nyt, lumessa kahlaten, lähestyvän Inkerin mökkiä. Toinen oli

kirkkoherra, maisteri Svenonius täydessä virkapuvussa, raamattu

kainalossa. Toinen, joka uskollisesti harppaili Hänen Arvoisuutensa

jäljissä, oli nimismies Askelin. Hänkin oli puettu virkatamineihinsa.

-- Veli hyvä käy liian sukkelaan, sanoi paksu ja raskaissa

polussaappaissaan tömistelevä nimismies puhkien. -- Kyllä me tuohon

luolaan ehdimme ajoissa niinkin. Suo anteeksi, veliseni, pyydän,

pysähdy hetkeksi, että saan vetää henkeäni. Puh! Älä pane pahaksesi,

jos vielä kerran kysyn ... veliseni, minä en pelkää paholaista, sen

tiedät ... mutta oletko sinä hengen aseilla vahvasti varustettu?

-- Helvetin porttien ei pidä meitä voittaman, sanoi Svenonius. -- Älä

pelkää, veli Jöns!

-- Pelkää? Kuka on puhunut pelkäämisestä? Luuleeko veli, että minä

pelkään? Kehotan vaan varovaisuuteen, mikä on kaikkien hyveiden äiti.

Nimismies puhki vielä kotvasen aikaa, ikäänkuin uuvuksiin ajettu

hevonen, ja jatkoi sitten matkaa etujoukon ryhdissä ilmenevän varmuuden

rohkasemana. Hän ei kuitenkaan katsonut ihan tarpeettomaksi lukea

itsekseen eräänlaista lapsena oppimaansa loihtua, joka nyt otolliseen

aikaan juolahti hänen mieleensä:

"Jöns on nimi mulla,

Häpeäksi ei voi se tulla;

Siksi olen ristitty,

Elon kirjaan merkitty.

Pimeyden ruhtinas,

Häijy henki, poistu vain!

Luovuinhan sun vallastas

Kasteen liittoon tultuain".

Noita sanoja mutisten astui nimismies papin kintereissä Inkerin tupaan.

-- Jumalan rauha! sanoi Svenonius, luoden karsaan silmäyksen Inkeriin.

-- Minä tulen sinun tykösi, vaimo, Herran nimessä ja pyhän virkani

puolesta.

Tuvassa olijoihin vaikutti tämä juhlallinen, saarnaäänellä lausuttu

tervehdys ilkeän hämmästyttävästi. Elli hiipi vavisten Aadolfin

viereen. Aadolf, ollen aikeessa poistua, katseli kummastuneena pappiin

ja tämän selän takana tirkistävään nimismieheen, jonka lihavassa

naamassa pelko ja työläästi ponnisteltu virkamiehen arvokkuus

kuvautuivat sekaantuneina naurettavalla tavalla toisiinsa. Aadolf

päätti viipyä, jos puheeksi tuleva asia sallisi hänen olla läsnä, ja

hän otti Elliä kädestä rauhottaakseen häntä.

-- Outo mahtaa asia olla, sanoi Inkeri. -- Istukaa hyvät herrat ja

levähtäkää! Ja ellette pane pahaksenne vähäistä virvotusta matkalta

tultuanne, niin tarjoisin teille maistaa oluttani...

-- Älkää vaivatko itseänne sillä, lausui Svenonius. -- Emme me nauti

mitään teidän majassanne.

-- Taivas meitä varjelkoon! jupisi nimismies ja teki liikkeen, kuin jos

hän olisi työntänyt myrkkypikarin luotaan.

-- Mutta mikä siihen on syynä, että nuori Signildsborgin herrakin on

täällä? kysyi Svenonius silmähtäen epäluuloisesti Aadolfiin.

Aadolf kertoi lyhykäisesti yöllisistä seikkailuistaan sekä siitä

huolenpidosta, jota hän sekä hänen seuratoverinsa Inkerin luona olivat

nauttineet.

Mutta Svenonius rypisti kulmakarvojaan, mutisi jotakin "nostetusta"

rajuilmasta ja korotti sitten taas äänensä:

-- Olen tullut tämän lain palvelijan saapuvilla ollessa kuulustelemaan

sinua, Inkeri, sielusi tilan ja maallisen vaelluksesi puolesta, josta

paljo pahaa kerrotaan. Sinäkin olet laumani lampaita, ja paimenen

velvollisuus on etsiä ruton saastuttamat ja erottaa ne muista, ettei

koko lauma joutuisi hukkaan. Vastaa siis ihan ensiksi: miksen kaukaan

aikaan ole nähnyt sinua templissä, jossa sanaa saarnataan minun suuni

kautta?

-- Niin suora kysymys vaatii suoraa vastausta, lausui Inkeri. -- Minä

ja lapseni pidämme rukousta täällä kotona lukemalla Jumalan omaa,

puhdasta ja selkeätä sanaa. Mutta teidän saarnojanne minä en käsitä:

puhutte paavilaisista, kalvinilaisista ja synkretisteistä ja kutsutte

alas Jumalan kirouksen heidän päittensä päälle. Maailmassa on vihaa ja

riitaa tarpeeksi tarvitsematta levittää sitä saarnastuolista.

Svenoniuksen mustakulmaiset kasvot mustenivat yhä enemmin, ja hänen

silmänsä hehkuivat tuuheain kulmakarvojen alla.

-- Kirjoita, sanoi hän nimismiehelle, joka taskustaan oli ottanut esiin

arkin paperia, mustetolpon ja kynän ja pannut ne pöydälle papin

raamatun viereen, jonka hän varmana turvana noituutta vastaan oli

siirtänyt niin lähelle itseänsä kuin mahdollista; -- kirjoita, että

tämä nainen peittelemättä tunnusti olevansa käymättä kirkossa

sentähden, kun siellä saarnataan puhdasta evankeelista oppia ja

tuomitaan paavillisia, kalvinistisia ja synkretistisiä harhaluuloja.

-- Niinkuin käskette, sanoi nimismies ja tonkasi kynällä paperia, mutta

väännettyään yhden kirjaimen ja tehtyään ison tahran, pani hän kynän

pois.

-- Veliseni, sanoi hän, pohtien synkretisti-sanan mutkallista tavausta,

-- minä kävin niin hämmästyksiini tuon jumalattoman vastauksen tähden,

että käteni ei taivu kirjoitukseen.

-- Käsitän kyllä, sanoi Svenonius; -- saatana voi turruttaa käsiä, se

on tunnettu seikka, ja hän tahtoo tässä auttaa palvelijataan.

-- Antakaa minun tehdä pöytäkirja, sanoi nuori vapaaherra; -- minunkin

toinen käteni on turruksissa...

-- Onko! huudahtivat Svenonius ja nimismies yhtä suuta, ja sanomaton

kauhistus kuvastui nimismiehen kasvoilla.

-- Mutta syy siihen on, jatkoi Aadolf, -- kun viime yönä tuiskussa

kaaduttiin ja minä lankesin ja kosketin käteni. Inkerin huolenpidolla

se kyllä sentään, toivon mä, pian paranee. Oikeaa kättäni voin sen

sijaan sujuvasti käyttää, ja jos sallitte...

-- Kirjoittakaa sitte niinkuin sanoin, armollinen herra, lausui

Svenonius, ja Aadolf kävi nimismiehen paikalle.

Elli oli sill'aikaa empivästi käynyt papin luo. Hän katsoi arasti ja

rukoilevasti pappia silmiin ja lausui:

-- Älä puhu niin kovia sanoja äidilleni, herra kulta. Sinä pelästytät

meitä.

-- "Sinä!" karjasi Svenonius ja työnsi tytön takasin. -- Onko

pakanallinen äitisi opettanut sinua myös ulkonaisessa käytöksessä

osottamaan halveksimista Herran palvelijata kohtaan?... Mutta, jatkoi

hän sitten leppeämmin, nähtyään rukoilevan ilmeen Ellin kasvoilla, --

minä tuomitsen sinua kenties liian ankarasti. Suo anteeksi kiivauteni,

lapseni! Sieluni on kuohuksissa... Mutta rukouksesi ovat sittenkin

turhat, sillä velvollisuuteni käskee minua kohtelemaan ankaruudella.

-- Mene ulos, Elli, sanoi Inkeri ja silitteli tyttärensä päätä, -- ole

vähän aikaa naapurissa ja tule sitten takasin! Tätä keskustelua ei

toivoakseni kauan kestäne.

-- Minä en tahdo jättää sinua. Anna minun jäädä tänne.

-- Tottele minua nyt, niinkuin olet aina ennenkin totellut, lapseni!

Luullakseni meidän ei tarvitse mitään peljätä.

Elli oli kahdenvaiheella. Hän katsahti vielä kerran rukoilevasti

pappiin, mutta käänsi silmänsä tämän ynseistä kasvoista nuoren Skytten

puoleen, joka nyt oli tauonnut kirjoittamasta.

-- Tottele äitiäsi! Minä olen hänen luonansa niinkauan, kun sinä

palaat, sanoi Aadolf rohkasevasti hymyillen, ja tämä hymyily tunkihe

ikäänkuin valonsäde Ellin sydämeen.

-- Sinä olet hyvä ... sinä puolustat äitiä, niin ajatteli Elli, ja tuon

toivon näki Aadolf kuvastuvan hänen otsallaan ja siinä lämpimässä

katseessa, jonka Elli verkkaan ulos mennessään häneen loi.

-- Olen nyt kirjoittanut, sanoi Aadolf Svenoniukselle. -- Haluatteko

kuulla?

-- No lukekaa sitte!

Aadolf luki:

"Herra pastori Svenoniuksen kysyttyä, miksei Mäntysuon Inkeri käy

jumalanpalvelusta kuulemassa kirkossa, vastasi Inkeri likimmittäin

näin, että hän ja hänen tyttärensä pitävät rukousta kotona, lukemalla

Jumalan puhdasta ja selkeätä sanaa, jota hän ymmärtää, mutta

käsittämättömiä sensijaan hänelle ovat herra pastorin saarnat, koska

ne, sensijaan että julistaisivat Kristuksen lempeätä oppia, joka tarjoo

rauhaa maan päälle ja ihmisille hyvää tahtoa, käsittelevät yhteiselle

kansalle vieraita jumaluusopillisia riitoja, tähdäten pääasiallisesti

vaan kirousta paavilaisille, kalvinilaisille ja synkretisteille. Ja

sanoi mainittu Inkeri lisäksi yksinkertaisen ajatuksensa olevan, että

maan päällä on tarpeeksi vihaa ja riitaa, tarvitsematta kuulla sitä

saarnastuolista".

-- Mitä se on? huudahti Svenonius. -- Te ette kirjoita sen jälkeen kuin

minä sanelen.

-- Minä kirjoitan sen jälkeen, kuin olen itse kuullut hänen puhuvan.

-- Armollinen herra, te panette sanoja hänen suuhunsa, joita hän ei

ikänä ole lausunut...

-- Kyllä sanojeni ajatus oli tuo, virkahti Inkeri.

-- Vaiti, nainen!... Ja te, armollinen herra, olette minua arvottomalla

tavalla loukannut ja olette väärentänyt pöytäkirjan, tietäkää se...

-- Herra pastori, lausui Aadolf Skytte, -- punnitkaa tarkemmin

sanojanne, tahi niin totta kuin Jumala elää, saatte vastata

ritarismiehen kunniata loukkaavasta syytöksestä.

-- Oi, hyvä Jumala, jupisi Svenonius, -- jopa näen kuinka pitkälle

Signildsborgin jumalisen isännän poika jo on tullut. Että omenan pitää

pudota niin kauas puusta! Se on seurauksena, kun luetaan jumalattomia

kirjoja, jotka kerran kirjaseppinensä pitää poltettaman iankaikkisessa

tulessa ... sen on tuo kirottu Cartesius matkaansaattanut, joka jo on

tuomittu ja nyt oleskelee äärimäisessä pimeydessä, johon hänen

oppilaansakin vielä kootaan...

-- Minä huomaan, että olette penkonut minun kirjojani, lausui Aadolf.

-- Jatkakaa kuulustelua, jos haluatte! Minä kirjoitan edelleen...

-- Sen on, jatkoi Svenonius, -- vaikuttanut noiduttu ilma tässä

huoneessa, joka helposti saastuttaa jumalattomien opinnoiden kautta

Herrasta pois kääntyneen ja pahuuteen taipuneen mielen. Filosoofit,

tietäjät ja noita-akat saavat alkunsa kaikki samasta helvetin

kattilasta. Kirjoittakaa te, armollinen herra, vaan oman ymmärryksenne

mukaan! Minulla on tarkka muisti ja tällä saapuvilla olevalla

oikeudenpalvelijalla niinikään. Näihin muistiimme me kirjoitamme.

-- Niin aina, niin aina, vapaaherran suosiollisella luvalla, lausui

nimismies hajamielin.

-- Toiseksi kysyn sinulta, Mäntysuon Inkeri, tunnustatko olevasi

perehtynyt moninaisiin salaisiin temppuihin, joten voit parantaa

ihmisiä ja elukoita tenhovoiteilla ja loitsuluvuilla? jatkoi Svenonius.

-- Siihen vastaan, että on minulla jonkinlainen taito parantaa ihmisiä,

ei tenhovoiteilla ja loihtuluvuilla, vaan sellaisista ruohoista

valmistetuilla voiteilla ja muilla lääkkeillä, joita Kaitselmus sitä

tarkotusta varten antaa kasvaa maillemme. Loihtuja minä en osaa, ja

luulisin niistä olevan enemmän haittaa kuin tosihyötyä. Mutta ennenkun

lähimäisiini uskallan käyttää niitä keinoja, joiden hyödyllisyydestä

tahi vahingollisuudesta eritapauksissa minä, taitamaton ihminen, vaan

ulkonaisista merkeistä voin päättää, on tapani hiljaisuudessa rukoilla

Jumalaa, sillä siitä luulen tietoni taudeista selvenevän ja että

mieleni, joka usein karustaa vastaan, suuremmalla säyseydellä mukautuu

vaivain ja tuskain näkyjä kestämään.

-- Sinä sovitat sanasi niin hyvin, aivankuin jokin henki kuiskaisi ne

korvaasi. Kirjoita, nimismies veliseni ... minä tarkotan: kirjoita

muistiisi ... että Mäntysuon Inkeri toisen kysymykseni johdosta

tunnusti väärin käyttävänsä Jumalan pyhää nimeä siten, että hän sen

kautta ajaa pois tautia ihmisistä ja elukoista.

-- Ihmisistä ja elukoista, toisti nimismies.

-- Herra pastori, puuttui nyt Aadolf puheeseen, -- älkää panko

pahaksenne, jos teen teille seuraavan ehdotuksen: lykätkää tämä

kuulustelu siksi, kunnes mielenne on ehtinyt tyyntyä ja tajunne

selvetä. Muuten voitte tahtomattannekin aiheuttaa syytöksen, joka

mahdollisesti veisi viattomalta ihmiseltä hengen.

-- Armollinen herra, sanoi Svenonius, -- minä koetan nöyrästi kärsiä

yhä enemmän pilkkaa sen nuorukaisen puolelta, jonka ensimäinen ohjaaja

uskonopissa minä olen ollut.

-- Hylkäätte niin muodoin ehdotukseni? Selvittäkää siinä tapauksessa

entiselle oppilaallenne eräs kohta, jota hän ei tiedä ja haluaa

tietääksensä. Kuinka rohkenette te kirkossa rukoilla sairasten

puolesta. Jos Inkeri väärinkäyttää Jumalan nimeä sillä, että hän

auttajana saapuu tautivuoteen ääreen ja rukoilee valoa ja voimaa

itselleen ja terveyttä tahi lievitystä kärsivälle; niin tottapa te

paljoa suuremmassa määrässä teette itsenne syylliseksi saman nimen

väärinkäyttämiseen, kun te kukaties usein vilpitöntä sääliäkään

sydämessänne tuntematta luette esirukouksenne säädetystä

kirkkokäsikirjasta ettekä sitte enää pane rikkaa ristiin ihmisenä

auttaaksenne kärsivää?

-- Oi sitä rikkiviisautta! Se käy yli kaikkien rajojen! Jatkakaa, nuori

Bileam, alkamaanne suuntaa, niin olette pian kuuleva aasienkin

korottavan äänensä teitä vastaan.

-- Oi, oi! Niin, itse aasienkin! toisti nimismies ja nyökäytti

hajamielisesti päätään ystävälleen pastorille.

-- Ette siis tahdo selittää minulle tuota kohtaa?

-- Minä en aio pistää jalkaani ansoihin, joita te tielleni viritätte...

Mutta minä jatkan kuulusteluani ja teen kolmannen kysymyksen. Inkeri,

tahdotteko tunnustaa, että olette oppinut synnillisen lääkintätaitonne

perkeleeltä?

-- Herra pastori, sanoi Inkeri, -- kärsivällisyyteni on nyt loppunut.

Minä en huoli kysyä millä oikeudella te teette noita kysymyksiä, en

myöskään missä tarkotuksessa; mutta sen vaan sanon, etten aio niihin

enää vastata. Jättäkää minut, menkää omaan itseenne, kuunnelkaa

omaatuntoanne, ennenkun otatte askelen, jota ehkä iankaikkisuudessa

saatte katua. Minä annan itseni Jumalan huomaan.

-- Kirjoita, nimismies, muistiisi, että Inkeri kolmannen kysymykseni

johdosta, josko hän synnillisen lääkintätaitonsa on oppinut

perkeleeltä, vastasi vältellen... Et taida myöntää sitäkään, oi nainen,

että voit katseellasi lumota karjan, että voit hankkia takasin

varastettua tavaraa, lyödä silmän puhki poissa olevilta ihmisiltä,

nostaa myrskyjä ja rajuilmoja, loihtia lehmät lypsämättömiksi, muuttaa

itsesi lehmäksi ja ihmissudeksi ... et kai tahdo ilmaista, että olet

yhtynyt liittoon saatanan kanssa, ja että kristittyjen juhlina

matkustat Hornaan vieraisille häijyn sulhasesi luo? Mutta odota, kyllä

on keinoja, joilla sinut saadaan puhumaan. Varo pahinta, nainen!

Sen sanottuaan kavahti Svenonius tuoliltaan.

-- Lue nyt loihtusi minun ylitseni, jatkoi hän, -- tapa navetastani

karja, saata sairautta minulle ja lapsilleni! Koeta mitä hornan

konstisi saavat aikaan! Mutta minä sanon sinulle, että minä seison

Gideonin kilven suojassa häijyjen nuoltesi saavuttamattomana! Minä

panen luottamukseni valtaan, joka on sinun valtaasi mahtavampi ...

valtaan, joka on ruhjonut assyrialaisten tuhannen tuhansia sotavaunuja

säpäleiksi ja rautakaviolla kukistanut sotalaumoja, lukuisampia kuin

hieta meren rannalla.

Inkerille nämä hyvästit heitettyään kumarsi pappi nuorelle

vapaaherralle ja lähti tuvasta, muassansa nimismies, joka ei unhottanut

sylkeä kolmasti taaksensa, ennenkun hän harppasi yli kynnyksen.

* * * * *

Pappi ja nimismies olivat tuskin tuvasta lähteneet, kun Inkeri

kalmankalpeana typertyi alas tuolille. Nuori Skytte ojensi kiireesti

hänelle vesituopin. Inkeri joi ja tunsi virkistyneensä.

-- Kiitos, nuori herra, jalosta esiintymisestänne tällä hetkellä! sanoi

hän kotvan sen jälkeen. Kaitselmus se oli -- sen tunnen syvästi -- joka

yöllisen rajuilman aikana saattoi teidät tänne. Te olette seisonut

juurikuin suojelusenkeli vierelläni ja estänyt mieltäni lannistumasta.

Kun kuulin teidän puhuvan niin ja kun katselin kauniita kasvojanne ja

lempeitä silmiänne, niin tunsin syntiä tehneeni, siksi etten

vuosimääriin ole voinut tukahuttaa vastenmielisyyttäni ja epäilyksiäni

kaikkia teidän säätyynne kuuluvia kohtaan... Mutta sanokaa, armollinen

herra, mitä luulette pastorin tarkottaneen tällä käynnillään ja

kysymyksillään?

-- Tarkottakoon hän mitä hyvänsä, sanoi Aadolf, -- olkaa te kaikissa

tapauksissa huoleti, Inkeri, sillä eihän ole mitään, josta voisitte

itseänne syyttää.

-- Mutta sanokaa: onko väärin, onko synti auttaa sairaita lähimäisiä.

Olen tehnyt sitä palkattomasti; en ole pyytänyt parantuneiden

kiitollisuuttakaan, tultuani jo aikaa sitte havaitsemaan, että he,

sensijaan että kiittäisivät minua, kohtelevat minua taikauskoisella

pelolla sekä inhoten. Olisinko todellakin käsittänyt Kristuksen opin

lähimäisen rakkaudesta väärin?

-- Minä puolestani olen käsittänyt hänen oppinsa aivan samoin kuin te,

Inkeri. Älkää viime hetkellä antako niiden perustuksien horjua, joille

koko ikänne olette rakentanut, vaimo parka! Ja karkottakaa pelko pois

mielestänne! Teitä ei mikään paha voi kohdata; jos tuo hurjapäinen

pappi sokeassa innossaan tosiaankin aikoisi teitä sortaa, niin on laki

ja oikeus tekevä hänen yrityksensä tyhjäksi. Puolueeton tuomari on

töitänne kiittävä eikä tuomitseva.

-- Laki säätää mitä ankarimman rangaistuksen noituudesta... Ja ...

herra, minä kerron teille kaikki. Papin uhkaukset eivät yksistänsä pane

minua pelkäämään, on jotakin pahempaa, jotakin eriskummaista,

selittämätöntä. Ihmiset näillä seuduin oikein kammoovat minua; ennen

kohtelivat he minua aralla kunnioituksella, nyt väistävät he minua kuin

ruttotautista. Ja mikä on vieläkin pahempaa: pitäjässä asuu vanha eukko

nimeltä Kaarina, josta ihmiset sanovat samaa kuin minustakin, että hän

muka ymmärtää salaisia taikoja. Kohtasin pari päivää sitten maantiellä

tuon naisen, jolle en ikänä ole tehnyt mitään pahaa. Hän nyökkäsi

salaperäisen näköisenä minulle päätään; minä tervehdin häntä takasin ja

aijoin mennä ohi. Silloin tarttui hän käteeni ja lausui puoliääneen:

"sinä menet nyt niin ylpeänä ohi, ikäänkuin et tuntisi minua, ja

kuitenkin tanssimme, sinä ja minä, yhdessä aika hurakkaa viime

syysseuroissa Pääsiäisvuorella". -- Mitä sinä tarkotat? kysyin.

"Hiljaa, hiljaa", sanoi hän, "kukaan ei saa sitä tietää; mutta ensi

pääsiäisenä voit ottaa tyttäresi mukaan mestarin luo". Ja puhellessaan

näytti hän mielipuolelta. Samana päivänä kohtasin vanhan naapurivaimon,

joka oli elättänyt itseään lukemalla loihtuja sairasten yli, ja hän

katseli minua karsain silmin syystä, että hän arvelee minun valtaavan

häneltä hänen ammattikeinonsä. Hän kuiskasi korvaani: "miksi viekotit

minua ottamaan osaa syyskokoukseen saatanan luona?" Häneltäkin vaadin

selitystä tuohon mielettömään väitteeseen, mutta eipä sitä lähtenyt...

Sanokaa nyt, herra, kuinka tuo on selitettävä? Kamalat enteet

ahdistavat sydäntäni. Ja ajoittaisin näinä viimeisinä päivinä olen

joutunut huumetuksiin ja nähnyt kamalia näkyjä.

Aadolf ei tiennyt mitä vastata. Hänenkin huomionsa kiintyi nyt erääseen

kohtaan, jota hän tähän saakka oli pitänyt vähäpätöisenä, koska oli

luullut sitä sattumukseksi, jolla ei ollut erikoisempaa merkitystä. Hän

oli näet huomannut, että papit viimekuluneina aikoina juurikuin

hiljaisen sopimuksen kautta useasti valitsivat saarnojensa aineeksi

sen, mitenkä horna saavuttaa yhä enenevässä määrässä valtaa maan päällä

opettamalla loihtukeinoja pakanaismielisille ihmisille; hän oli myöskin

huomannut, että samasta asiasta erityisellä mielihalulla puhuttiin

vihaisemmissa seuroissa ja aavisti tämän olevan yhteydessä niiden

kummallisten ilmausten kanssa, jotka taitamattoman rahvaan keskuudessa

olivat huomattavina.

-- Minusta, sanoi hän miettiväisenä, -- on aivankuin ihmisten mieliin

äkisti olisi tarttunut jotakin näkymätöntä myrkkyä ja koko maailma

muuttunut houruinhuoneeksi. Tämä on tosin perusteetonta arvelua, mutta

meidän aikakautenamme löytyy paljon haisevia lätäköitä, joista moinen

myrkky helposti voi syntyä.

-- Luulen ymmärtäväni, mitä tarkotatte, armollinen herra, sanoi Inkeri.

-- Tarvitsee vain jonkunverran lukea pyhiä evankelioita ja asettaa

niiden ylevät esikuvat meidän itsemme rinnalle, nähdäksemme kuinka

turmeltuneita, kuinka epäkristillisiä me olemme.

-- Ja tuo pappi! sanoi Aadolf, jonka ajatus jälleen palasi

Svenoniukseen, -- onko entisajan verisimmilläkään epäjumalilla ollut

hänen kaltaistansa palvelijaa? Ja hän ei silti ole mikään konna: tuo

uskonkiihkoinen mies luulee menettelevänsä oikein ja Jumalalle

mieliksi.

-- Tiedättekö, herra, mitä minä aion tehdä? sanoi Inkeri nopeasti! --

Minä riennän pastorin luo ja polvillani pyydän häneltä armoa, ei

itseni, vaan tyttäreni tähden. Hän on sittenkin kristillinen pappi ja

ihminen eikä ole hylkäävä tätä rukoustani... Tyttäreni tähden... Hän ei

voi työntää minua luotaan. Mikä on yksinäisen lapsiparan perivä, jos

minut temmataan pois!

-- Inkeri, te vaivaatte nyt kiihottunutta mieltänne pahinta ja

uskomattominta luulotteleimalla...

-- Niin, nyt tunnen kuinka heikko minä olen. Minun, vanhan ihmisen,

tulisi olla hyvänä esikuvana nuorille ja panna toivoni Kaikenhyvään

Jumalaan ja murheen hetkenä, kun sielu on nääntyä, johtaa mieleni

lähteelle, josta iankaikkisen elämän vesi vuotaa.

Hän avasi ikäänkuin jumalaisesta mieleenjohdatuksesta raamatun, joka

Svenoniukselta oli unohtunut. Kohta, johon hänen katseensa ensiksi

sattui, oli kuin häntä varten kirjoitettu, ja hän luki syvimmän tuskan

väräyttämällä äänellä:

"Herra, ole minulle armollinen, sillä minä ahdistetaan; kasvoni ovat

muuttuneet murheesta, niin myös sieluni ja sisustani. Sillä minun

elämäni on kulutettu murheesta ja minun vuoteni huokauksesta. -- Minä

olen pilkaksi tullut kaikille kyläläisilleni ja hämmästykseksi

tuttavilleni; jotka minun ulkona näkevät, pakenevat minua. Minä olen

sydämestäni unhotettu, niinkuin kuollut; minä olen niinkuin rikottu

astia. Sillä minä kuulen monen minua häpäisevän, niin että jokainen

karttaa minua; he pitävät keskenänsä neuvoa minusta ja tahtovat ottaa

minun henkeni".

Inkerin vapisi ääni; hän ei voinut jatkaa, mutta osotti, silmähtäen

vieraaseensa, sitä kohtaa, mihin hän oli lopettanut. Nuori Skytte

jatkoi:

"Mutta minä toivon sinuun, Herra, ja sanon: Sinä olet Jumalani. Minun

aikani on sinun käsissäs: pelasta minua vihollisteni kädestä ja niistä,

jotka minua vainoovat! Anna paistaa kasvosi palvelijas päälle! Auta

minua laupiutes kautta! Herra, älä minua anna häpeään tulla! Kuinka

suuri on sinun hyvyytes, jonkas panit tallelle niille, jotka sinuun

uskaltavat ihmisten lasten edessä! Sinä kätket heitä tykönäs salaisesti

jokaisen uhkauksista, ja peität heitä majassas riiteleväisistä

kielistä. Herra olkoon kiitetty, että hän on minulle osottanut

ihmeellisen hyvyyden, vahvassa kaupungissa! Sillä minä sanoin

pikaisuudessani: minä olen sinun silmäisi edestä sysätty pois:

kuitenkin kuulit sinä rukoukseni äänen, koska minä sinun tykösi

huusin".

Aadolfin vielä lukiessa tuli Elli sisään. Hän oli, käskettynä ulos

tuvasta, käyskennellyt metsässä ja siellä itkien päästänyt valloilleen

epämääräisen surunsa äidin tähden. Mutta ennen takasintuloansa oli hän

pyyhkinyt kyynelet silmistään ja koettanut rohkasta mielensä niin hyvin

kuin voi. Arastellen oli hän lähestynyt mökkiä ja kuunnellut ovella,

ennenkun sen uskalsi avata; mutta kuullessansa ainoastaan tuon

ystävällisen herran äänen, ja kun tuvassa muuten kaikki oli hiljaa,

palasi häneen entinen rohkeus ja hän astui sisään. Nyt huomasi hän

äidin otsan kirkastuvan sitä enemmän, kuta pitemmältä Aadolf luki.

Elli tähysteli jalosukuiseen nuorukaiseen ja hänen sydämensä alkoi

paisua... Eikä hän aavistanut tekevänsä mitään, mikä olisi näyttänyt

sopimattomalta tahi julkealta, kun hän sydämensä suoraa käskyä totellen

pani kätensä Aadolfin olalle ja kysyi: saanko suudella sinua?

-- Elli kulta, sanoi Inkeri, käyden hämilleen, -- sinä et tiedä mitä

teet. Vapaaherra suvaitkoon antaa anteeksi hänelle tai oikeimmiten

minulle, sillä minä en ole totuttanut häntä maailman jokapäiväisiin

tapoihin, vaan olen antanut hänen kehittyä luontonsa mukaisesti!

Mutta Aadolf suuteli häntä ja sanoi:

-- Minä tahdon olla sinulle rakas veli, ja sinun tulee olla niinkuin

minun sisareni.

-- Armollinen herra, sanoi Inkeri totisena, -- minä tunnen luonteenne

ja luotan siihen.

Aadolfin täytyi nyt vihdoinkin palata Signildsborgiin. Hän puristi

Inkerin kättä, kehotti muutamalla sanalla häntä luottamaan

tulevaisuuteen, suuteli Elliä otsalle, ja lähti ajamaan kotia

hevosellaan, joka yhdessä hänen kanssaan oli kokenut menneen yön

vaarat ja vastukset ja yhdessä saanut nauttia taitavan Inkerin

vieraanvaraisuutta ja hoitoa.

Mutta Elli seurasi häntä katseillaan pienestä ikkunasta, kunnes hevonen

rekineen häipyi tienviereisten kuusien taa.