Elli.
Herätessään huomasi Aadolf makaavansa huolellisesti peitettynä sängyssä
vähäisessä kammarissa, jonka ikkunareiästä aurinko pilkistä sisään
kirkkaalta talvitaivaalta. Hän tunsi olevansa raukea, vaan ei
pahoinvoipa. Sängyn ääressä seisoi nainen, joka piteli käsissään hänen
kättänsä ja silmäili häntä lempeästi. -- Oli kuin olisi Aadolf nähnyt
tuota naista ennen, vaan ei muistanut kuka hän oli.
-- Missä minä olen? oli hänen ensi kysymyksensä.
-- Mäntysuon Inkerin luona, kuului vastaus, ja nainen ojensi hänelle
maljan, kehottaen häntä siitä juomaan.
Juoma oli erittäin sulomakuista ja vaikutti virkistävästi nuorukaiseen.
Aadolfin toinen kysymys koski hänen seikkailutoveriaan.
-- Hän on tässä viereisessä huoneessa ja nukkuu rauhallisesti,
sanoi Inkeri. -- Ettekö te, nuori herra, ole laamannin poika
Signildsborgista? Muotonne näyttää minusta tutulta.
-- Niin olen, Inkeri hyvä... Mutta kuinka minä olen tänne joutunut?
kysyi Aadolf, koettaen pitää ajatuksiaan koossa.
-- Minä heräsin yöllä siitä, että ikkunatani jyristettiin, ja kun menin
ulos, tapasin teidät molemmat tainnuksissa mökkini ovella. Kiittäkää
Jumalaa, että pelastuitte kamalasta rajuilmasta, joka viime yönä
raivosi!
Aadolf muisti nyt yöllisen retkensä yksityiskohdat ja kiitti
pelastajaansa sydämellisin sanoin. Mutta tämä kehotti häntä vielä
nukkumaan ja loikomaan niin hiljaa kuin mahdollista, sillä, sanoi hän,
vasen käsivartenne on, niinkuin näin, jonkunverran loukkautunut, mutta
minä hieroin sitä tehoisalla voiteella ja hoidan sitä vielä, kun tulen
takasin; minä käyn nyt Signildsborgissa ja ilmoitan sukulaisillenne,
ettei heidän tarvitse olla huolissaan poissaolonne vuoksi.
Inkeri nyykähytti päätään ja lähti. Aadolf vaipui uudestaan
virkistävään uneen; puolisen tunnin kuluttua herätti hänet viereisestä
huoneesta kuuluva vilkas puhelu. Hän tunsi serkkunsa äänen ja kuuli
mielihyvikseen hänen iloisesta naurustaan, että hän oli yöllisistä
seikkailuista suoriunut ilman pahempia seurauksia. Kun Aadolf
turvonneen ja jäykistyneen kätensä vuoksi hankalanlaisesti oli saanut
pukeuneeksi, koputti hän ovelle ja kysyi, saisiko hän astua sisään.
-- Tule! kuului Marian ääni.
Aadolf seisoi nyt samassa huoneessa, josta oli puhe, kun herra Kustaa
Drake kävi mökin emäntää tapaamassa. Toisella puolen pöytää, pienen
lyijypuitteisen ikkunan kohdalla istui neiti Skytte, tosin vähän
kalpeana, mutta muutoin ilmeni koko hänen olennossaan tavatonta
Iloisuutta. Hän silmähti Aadolfin astuessa sisään tutkivasti hänen
kasvoihinsa ja jatkoi sitten pilapuhettansa seuralaisensa, nuoren tytön
kanssa, joka istui pöydän ääressä häntä vastapäätä, nojaten
kyynäspäillään pöytään, kiharainen pää molempien käsiensä varassa.
Elli, sillä hän se oli, käännähtihe kuullessaan oven aukiavan ja
nyökäytti ujostelematta tulijalle päätään; hän oli yöllä auttanut
äitiänsä kantamaan tajuttomiksi kohmettuneet tupaan, ottanut osaa sen
juoman valmistamiseen, jolla heidän elinvoimiaan vahvistettiin, eikä
ollenkaan arastellut ihmisiä, jotka avuttomina ollessaan olivat hänen
äidistään ja hänestä itsestään niin suuresti riippuvaisia olleet.
-- Tämä Elli on oikea metsäläinen, sanoi neiti Skytte nauraen, -- mutta
me olemme jo koko hyvät tuttavat toistemme kanssa. Uskotko, Aadolf, hän
on suonut minulle sen kunnian, että kutsuu minun joskus tulla häntä
tervehtimään? Ja arvaa mitä hauskuutta hän tarjoo? Hän tahtoo näyttää
minulle kankaitaan ja kehruitaan, ja tahtoo viedä minut metsään eräälle
joelle, heittelemään tikkuja ja katselemaan niiden uiskentelua virran
mukana...
-- Niin no, eikö se ole hupaista? kysyi Elli.
-- En epäile, Elli, etteikö se sinua suuresti huvita, sanoi Aadolf; --
lasna oli minulla sama mieliteko kuin sinulla: kuljeskelin mielelläni
metsässä ja mieluisia minulle olivat sen hämyhelmassa solisevat joet...
-- Kysy Aadolf herralta, eikö hän tahdo tulla seuraasi? lausui Maria.
-- Tulkaa molemmat!
-- Lapsiparka, sanoi neiti Skytte, -- sinä näytät minusta erämaassa
kasvaneelta metsäkukalta. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Jumalasta?
Elli iski hämmästyen silmänsä Mariaan.
-- Ja etkö sinä, virkkoi hän vastimeksi, -- ole koskaan nähnyt Jumalaa?
-- Hän ei ole täydessä tolkussaan, ajatteli neiti Skytte ja pudisti
sääliväisenä päätään.
-- Etkö näe häntä, kun äitisi sammuttaa kynttilän kammarissasi, ja luet
rukouksesi juuri ennen kun nukahdat?
-- Jumala on näkymätön henki, selitti neiti Skytte; -- sen sinun tulisi
tietää. Mutta ellet sinä, kuten enin osa rahvaan lapsia, ole oppinut
lukemaan, niin pitäisi äitisi...
-- Lukemaan! toisti Elli -- ja aukasi sukkelasti pöytälaatikon, josta
otti esiin muutamia harmaita, kuluneita kirjanlehtiä; päällimäisessä
oli tuhruisilla painokirjaimilla luettavana: "_Kreivi Raymundin ja
prinsessa Melusinan surullinen tarina_".
Hän alkoi selvällä, sulosointuisella äänellä lukea erästä kohtaa tuosta
vanhasta sadusta.
-- Mutta nyt, sanoi hän, -- tahdon nähdä, voitteko te lukea tätä.
Ja sen sanottuaan riensi hän pois ja toi jostain tuvan loukosta sauvan,
joka oli piirretty täyteen moninaisia viivoja ja kuvioita.
Neiti Skytte työnsi taikauskoisella pelolla tuon kummallisen sauvan
luotaan; hän muisti kenenkä tuvassa hän oli ja ne huhut, joita
Inkeristä kansan keskuudessa kerrottiin. Nuori vapaaherra sitävastoin
silmäili uteliaasti sauvaa, vaan oli hänen pakko tunnustaa, ettei hän
sauvaan piirrettyjen kuvioiden merkitystä tajunnut.
Elli oli tuonut nähtäväksi riimusauvan ja rupesi nyt sen vertauskuvia
tulkitsemaan. _Kumoon kaadettu vene_ merkitsi meren jäätymistä,
_linnut_ muuttolintujen lähtöä, _ratas_ vuoden lyhyintä päivää j.n.e.
Harvat ne merkit, joita ei hän kyennyt selittämään.
Niitä näitä puhellessa kului aika sukkelaan, etenkin Aadolfin mielestä.
Mutta samassa kilahtivat kulkuset talon edustalla, ovi avattiin ja
Inkeri astui sisään eräs laamanni Juhanan uskottu palvelija muassaan.
Viimemainittu oli tullut noutamaan neiti Skytteä kotia Signildsborgiin.
Nuori neiti Skytte kiitti Inkeriä sangen alentuvasti talossa
nauttimastaan vieraanvaraisuudesta, nyykähytti ystävällisesti Ellille
päätään, antoi Aadolfin auttaa turkkia päälleen ja istuutui rekeen.
-- Aadolf, kuiskasi hän, teeskennelty hymy huulillaan, juuri kun
palvelija heilahutti ruoskaa hevosia liikkeelle saattaakseen, -- älä
antau lumottavaksi! Ja ennen kaikkea, unhota mitä sanoin sinulle yöllä
lumimyrskyn aikana! Ne olivat sanoja, joilla ei tarkotettu mitään.
-- En tiedä, mitä sanoja sinä tarkotat.
-- Sitä parempi, vastasi Maria ja painoi käden turkin alla lujasti
sydäntänsä vasten.