V.

Lumimyrsky.

Laamanni Juhana oli kohta illallisen jälkeen eronnut seurasta ja

rouvansa kanssa palannut kotiin. Maria ja Aadolf sen sijaan viipyivät,

kunnes tanssisoiton viimeiset sävelet herkesivät kuulumattomiin. Oli jo

kulunut sivu puoliyön, kun neiti Skytte, hyvin kääriytyneenä turkkiin,

istui rekeensä, ja Aadolf, hänen ajomiehensä, piiskanläimäyksellä, joka

kajahti Sjövikin porttiholvissa, pani hevosen liikkeelle.

Yö oli kaunis. Lumipeitteiset harjanteet kuvautuivat katkonaisine

rajaviivoineen mustansinervää taivasta vastaan, jolla tähdet

kimaltelivat täydessä talvisessa loistossaan: lounaassa Orion eteni

mahtavana taivaan rantaa kohden, etelässä tuikki Kauriin tähti ja

Sirius, ja idässä Regulus ja kalpeat kaksoistähdet, ystävyyden

taivaalliset merkit.

Jos katsoi alemmaksi ilmanrantaa kohti, näki punervat valopilkut,

harvakseltaan sirotettuina yön varjojen keskeen -- ne olivat

ihmisasunnoista vilkkuvia tulia.

Ohjatessaan ravakkaa juoksiaansa, antautui Aadolf koko sydämellään

niihin kummallisiin viehäkkeisiin, joita tähtitaivaan katseleminen

nuorekkaalle ja luonnon ihanuutta ihailevalle mielelle tarjoo. Yön

pimeys verhoo vaippaansa maanpiirin ja kaikki sen vaihettelevat

ilmaukset, kätkee sen, mikä on jokapäiväistä ja katoovaa ja antaa

silmän nähdä ainoastaan nuo muuttumattomat, verkalleen liikkuvat

valot tuolla ylhäällä. Valahtaapa silloin sieluun ikuisuuden,

kuolemattomuuden tunnelma; sellainen tunnelma, joka vallitsevasta

hiljaisuudesta yhä kasvaa ja paisuu ... elävien olentojen temmellys ja

melu on hervahtanut; tuuli lepää, ja aaltonenkin, jonka yksitoikkoista

pauhinaa kuului joelta tahi järven rannalta suviyönä, uinuu

jääpeittonsa alla. Aadolfista oli tämä näytelmä sitä viehättävämpi, kun

tiede vasta vähää ennen hänen aikojansa oli nostanut taivaankannen

Atlaan väsyneiltä hartioilta ja antanut sen häipyä äärettömyyteen, ja

kaukolasi vielä teki suuria, hämmästyttäviä keksintöjä avaruudessa. Oli

jotakin uutta ja ajatusta huumaavaa nähdä luomisen rajapyykit niin

kauas siirretyiksi, että maa sen keskellä hupenee tomurakeeksi. Riita

suuretieteilijäin ja jumaluusoppineiden välillä jatkui yhä, joista

jälkimäiset väittivät tehtyjä keksintöjä vääriksi ja raamatunoppia

vastustaviksi, ja Aadolfille, joka laskupiirustin kädessään oli

vakuuttunut Keplerin lakien oikeudesta, oli tämä jumaluusoppineiden

menettely ensimäisenä herätyksenä omintakeiseen ajattelemiseen.

Joskin tämä tutkimushalu tukahutti taipumuksen niihin mitättömiin

huveihin, joihin reipas, hilpeä nuorukainen halusta antautuu, kun hän

ensikerran jättää ankarat ja tarkan ajanmitan jälkeen säännellyt

kotiolot, alkaessaan samaikäisten, huolettomien ylioppilastoverien

kanssa uutta yhdyselämää, niin hävitti se kuitenkin hänen sielustansa

sen tasapainon, jonka järkähtymätön vakaumus ihmiselämän tärkeimmissä

kysymyksissä aikaansaa. Hän luopui niistä mielteistä, joita hän

lapsuudestaan oli pitänyt pyhinä, ja pyyhkäsi nuoruuden mielihalulla

tutkimuksen aukealle ulapalle, turvallisesti luottaen järjen

opastukseen; mutta hän oli jo kauan siellä harhaillut epäilysten sinne

tänne heittelemänä ja turhaan etsinyt satamaa. Väliin hän kumminkin

vielä toivoi ankkuripaikkaa löytävänsä ja väliin taisteli hän

hillitsemättömällä rohkeudella karien ja kuohujen keskellä, luomatta

ikävöivää katsetta takasinpäin lapsuudenuskon rantaa kohden.

Harvat olivat ne filosoofit, joita hän palavalla totuuden rakkaudella

ei olisi tutkinut. Aristotelesta hän pikapikaa vaan tarkasteli,

sentähden juuri kun tämän oppi oli yleisesti korkeakouluissa

tutkittavana; tarkempaa huomiota oli hän omistanut uusiplatonikoille ja

uudemmille tutkijoille, niinkuin Giordano Brunolle, Vaninille ja

Descarteelle, vaan etsimäänsä tyydytystä ei hän täydellisesti löytänyt

mistään. Kirjakokoelmassa, jonka hän setänsä, valtakunnan-neuvoksen

avulla oli itsellensä hankkinut, oli paljo kirjoja, joita vääräoppisina

ja turmiollisina oli poltettu sekä katoolisilla että protestanttisilla

rovioilla, ja hänen suvaitsemattomasti lutherismielinen isänsä, joka

näistä hänen opinnoistaan ei tiennyt niin mitään, olisi kihahtanut

täyteen vihan vimmaan, jos olisi aavistanut seiniensä sisällä moisia

kirjoja säilytettävän.

Seuraukset Aadolfin tutkimuksista olivat muutamalla sanalla sanoen

senlaiset, että hän uskonnollisessa suhteessa oli epäilijä,

poliitillisessa suhteessa kumoushaluinen: Kreikan ja Rooman

tasavaltalaiset olivat hänen silmissään verrattomasti korkeammalla

maailman kaikkia kuninkaita ja keisareja. Se seikka, että hänen

sielunsa näiden opintojen kautta oli puhdistunut monista

ennakkoluuloista, ei silti tuottanut sille rauhaa, sillä jalo sydän ei

voi elää suvaitsevaisena aikansa vikojen keskellä, ja kun se käy näiden

kimppuun, hyökkää se ympäristönsä heikoimpiin puoliin ja saa kokea

vastarintaa, jonka alle sen useimmiten on pakko sortua.

Palattuaan yliopistosta kotiin tapasi Aadolf siellä serkkunsa Marian.

Tämä teki hänen sydämeensä vaikutuksen, joka olisi jäänyt pysyväiseksi,

ellei Maria itse kaikin tavoin olisi koettanut saada sitä haihtumaan.

Aadolf, joka ensi kerran tajusi mitä rakkaus on, oli liiaksi kaino

ilmaistakseen lempeään. Rakkaus viisauden jumalattareen sai kotvaksi

aikaa väistyä maallisen immen rakkauden tieltä, mutta tämä jälkimäinen

kiihko ei ollut hänen rauhalleen vähemmin vaarallinen kuin

edellinenkään. Ensinnä ilmeni se noissa tunnetuissa oireissa, kun tekee

mieli käyskennellä yksin, mieluimmin kuutamossa ja vastahakoisesti

menee nuoren, kauniin ja silokuorisen koivun ohi piirtämättä siihen

rakastetun armasta nimeä ... kun punastuu hänen katseestaan ja pakenee

hänen lähettyviltään heti halutakseen sinne takasin ... kun

surullisesti tutkii jokaista hänen liikettään ja tulkitsee jokaista

hänen sanaansa, saadaksensa niistä ilmi jotakin, joka voisi herättää

vastarakkauden toivoa ... kun sydämen taakkaa huojentaakseen

hurjanrohkeasti kiipeilee runoilijaparnasson korkeimmille huipuille ja

mittaa rakkautensa syvyyttä kyynärän pituisilla värsyillä. Ruotsinkieli

oli siihen aikaan vähän viljeltyä ja ainoastaan Stiernhielmin nero voi

saada sen sujuvalta tuntumaan; siitä näkyy mikä mainio etu nykyajan

rakastuneilla nuorukaisilla siinä suhteessa on Aadolfiin verrattuna.

Mutta eipä tämä siltä jäänyt neuvottomaksi; hän lauloi lempensä

latinalaisilla ja kreikkalaisilla heksametreillä, joissa ei vilissyt

enemmän virheitä, kuin että ne meidän päivinämme olisivat tuottaneet

hänelle akatemiallisen maineen. Ainaisena aiheena oli hänen onneton

osansa kärsiä rakkauden katkeria tuskia rakastettunsa häntä

käsittämättä. Mutta hänet ymmärrettiin paremmin kuin hän osasi

aavistaakaan. Marialla oli siinä suhteessa niin hieno vaisto, kuin

kellä muulla Eevan tyttärellä hyvänsä, ja olisipa hän ollut sokea,

ellei hän olisi huomannut Aadolfin sydämen tilaa. Tottuneena

senkalttaisiin voittoihin, olisi hän tämän huomattuaan tuskin ollenkaan

tuntenut mielihyvää itserakkautensa tyydytyksestä, ellei seikka olisi

ollut se, että neitonen, erotettuna pääkaupungin huveista, alkoi tuntea

sydämessään vallitsevan tyhjyyden käyvän sietämättömäksi ja sen vuoksi

mieltyi kiihkoisen luontonsa täydellä innolla kauniiseen ja

rakastettavaan sukulaiseensa.

No niin, mikäpä esti kahta nuorta sydäntä, jotka hehkuivat ainoastaan

toisiansa varten, liittymästä yhteen ja suloisesti yhdistämästä

lempensä? Tosi on, että Aadolf ja Maria olivat serkuksia, eikä laki

sallinut niin läheisten sukulaisten yhtymistä avioliittoon, mutta sitä

estettä ei ollut mahdoton voittaa, kun mahtavat sukulaiset saattoivat

käyttää vaikutusvaltaansa sen poistamiseksi. Mikä siis esti?

Tahdomme niin lyhyesti kuin suinkin vastata siihen kysymykseen, sillä

meillä on aavistus, että lukijaa on väsyttänyt tuo katsaus

menneisyyteen, niin tärkeä kuin se sittenkin on ollut, ja että lukija

toivoisi tämän luvun päällekirjoituksessa tavallaan luvatun pyryilman

vihdoinkin kohtaavan matkailijoitamme. Mutta, kärsivällisyyttä! Taivas

on sees, tuuli lepää, mikään ei ennusta myrskyn tuloa.

Samoin kuin Maria helposti oli tajunnut Aadolfin sydämen kieltä, niin

alkoi Aadolfkin muutamista merkeistä huomata lempensä herättäneen

vastakaikua. Kauan epäili hän silmiensä todistusta, sillä hän oli

Virgilioltaan oppinut, että rakastavaiset usein näkevät näkyjä ja

luulevat varjoa todellisuudeksi. Mutta vihdoin oli hän rohkaissut

itsensä ja tehnyt epätietoisuudesta lopun. Hän tunnusti rakkautensa ja

luki sanomattomalla ilolla Marian punastuvista poskista, hänen

säteilevistä, ujoista katseistaan, vieläpä hänen kätensä

vapisemisestakin sen vastauksen, jota hän oli halannut. Hänen ilon

huumauksensa ei kestänyt kauan. Maria alkoi pian osottaa jäätävää

kylmyyttä ja käytti veikistelevän teeskentelyn kaikkia keinoja häntä

kiusataksensa. Ja Aadolf, hän luuli varjoa todellisuudeksi, hänellä ei

ollut aavistustakaan siitä autuaallisuudesta, jota moni nainen tuntee,

nähdessään lemmittynsä tuskan ... sillä tämä tuskahan osottaa, että

nainen tälle on kaikki kaikessa ... siitä hän tuntee suloista

mielihyvää, joka samalla on omantunnon vaivaa ... siitä kärsii hän

kipuja, jotka samalla ovat taivaallista hekkumaa. Maria näki tulen

Aadolfin silmissä sammuvan, hän tiesi sen madon, joka jäyti Aadolfin

elämänpuuta, olevan hänen teeskennellyn kylmyytensä luoma ja kuitenkin

ampui hän viimeisenkin nuolen Aadolfin revittyyn rintaan. Maria katseli

kolkosti hymyillen, kuinka Aadolf epätoivossaan jätti hänet... Ja kun

hän oli lähtenyt, itki Maria hänen kärsimyksiään, kirosi omaa

julmuuttansa ja tahtoi rientää hänen jälkeensä, suudellakseen rauhaa

hänen sydämeensä.

Senkalttainen leikki voi heikoissa miehissä paisuttaa rakkauden

jonkinlaiseksi hulluudeksi (se on: oman itsensä kiihottamista

luonnottomaan tilaan), mutta mitä Aadolfiin tulee, niin oli mitta pian

kukkurallaan, eikä hän kauemmin tahtonut kärsiä moista kohtelua. Hän

hylkäsi ensimäisen rakkautensa; se oli saari, jonka suojassa hän

elämänmerellä luoviessaan oli etsinyt, vaan ei löytänyt lepoa ... hän

nosti taas purjeet ja odotti ikävöiden mahtavaa myrskyä, unhottaakseen

olemassaolonsa taistelussa elämänsä katkeruuden. Sanalla sanoen: hän

koetti unhottaa oman itsensä, yksityisen ihmisensä, voidaksensa

ratkaista ihmisyyden arvoituksia; hän kiintyi kirjoihinsa, syventyi

lempiopintoihinsa ja sai, pikemmin kuin luulikaan, menneisyyden

unhotetuksi. Hän voi tyynesti silmähtää takasinpäin siihen, jota hän

arveli tunteittensa ensi hairahdukseksi eikä Maria ollut hänelle muuta,

kuin mitä oli ollut, ennenkuin hän rakastui häneen: armas sukulainen

eikä muuta.

Mutta Maria ei voinut unhottaa. Hän huomasi heti Aadolfissa tapahtuneen

muutoksen, vaan ei tiennyt, oliko hänen tyyneytensä todellinen tahi

teeskennelty. Hän toivoi, että se olisi ollut teeskennelty, yhtä

varmasti kuin hän toivoi elämänsä onnea; mutta hän ei silti voinut

torjua mielestään epäilystä, joka ei antanut hänelle päivän iloa, ei

yön rauhaa. Semmoisena me hänet nyt tapaamme. Aadolf oli kerran

kohdannut hänet kahdenkesken ja nähnyt hänet vesissä silmin; hän

huomasi sen ja meni sittenkin ohi sanaakaan sanomatta. Siitä hetkestä

pitäen sai Maria uutta voimaa ylpeydestään: hän hillitsi tunteensa,

joka kyllä sai riuduttaa sydäntä, vaan ei näkyä pinnalta. Joskus vain

tunsi hän kärsimisensä voiman horjuvan, ja hänen kiihkonsa murtautui

esiin, ikäänkuin maanalainen tuli. Niin oli hän silmänräpäykseksi

ilmaissut itsensä keskellä iloista touhinaa, josta he vast'ikään olivat

poistuneet, ja tuo heikkous se juuri on, joka kulkusten kilistessä

pitää hänen ajatuksiaan vireillä, ja josta hän nöyrrytettynä itseään

soimaa. Hän on niin kiintynyt näihin ajatuksiin, että yö turhaan

levittelee hänen eteensä tähditettyä kudintaan ... hänen katseensa,

joka ei voi kääntyä taivasta kohden, on vaipunut hänen oman sielunsa

kolkkoon syvyyteen.

Nuoret olivat kumpikin tähän saakka vaienneet, vaipuneina kun olivat

kumpikin omiin mietelmiinsä. Niistä täytyi Aadolfin, ajomiehenä

toimiessaan, luopua. He olivat nyt tulleet järven rantaan, jonka

vastaisella puolella Signildsborg oli. Aadolf kysyi, tahtoiko Maria

ajettavaksi pitempää tietä järven ympäri, vaiko suorempaa tietä järven

poikki. Maria valitsi jälkimäisen.

Vasta nyt huomasi Aadolf taivaanrannan käyneen sennäköiseksi, että se

tiesi ilman äkisti muuttuvan. Hän toivoi siksi päästävän järven

toiselle puolelle. Mutta nopeaan yltyvä tuuli, jota ennusti kaukainen

kohina, aivankuin Itämeren aallot yhtäkkiä olisivat nousseet hurjaan

temmellykseen, nosti pilven taivaanrannan periltä hirmuista vauhtia: se

sammutti tähden toisensa jälkeen ja levitti jättiläiskäsivartensa

käsittääksensä koko taivaslaen.

-- Tulee myrsky, sanoi Maria ja siirtyi peloissaan lähemmä Aadolfia. --

Käännytään takasin ja mennään toista tietä! Minä pelkään nyt järveä.

-- Älä pelkää, sanoi Aadolf ja hoputti hevosta. -- Nyt on jo hyvän

matkaa kulettu, ja kun pääsemme tuon niemekkeen sivu, näkyvät jo tulet

Signildsborgin ikkunoista. Annahan kun käärin turkin ympärillesi! Tuuli

on purevan kylmä.

Aadolf antoi hevosen juosta höllin ohjaksin, ja se viilettelikin minkä

jaksoi yhä edelleen.

Varjot kävivät yhä synkemmiksi, myrskyn hurja riehuna yhä läheni, ja

kun viimeinenkin tähti katosi pilviin, peitti musta yö koko seudun.

Maria tarttui kauhistuneena ohjaksiin hillitäkseen hevosen kulkua;

tuntematon vaara saattoi väijyä heidän tiellään. Hevonen karkasi

syrjään ja jatkoi hurjaa menoaan toisaalle, kunnes Aadolf sai sen

asettumaan. Mutta nyt oli jouduttu pois tieltä ja niemekettä, josta

Aadolf oli puhunut ja jonka mukaan hän ohjasi suuntansa, ei olisi

terävinkään silmä erottanut.

Tätä yöllisen kohtauksen kamaluutta lisäsi vielä ikäänkuin maan

sisuksista vyöryvä jyminä, joka läheni ehtimiseen, kunnes matkustajat

kuulivat sen reen alta, jossa jää tärisi ikäänkuin haletakseen ja

avatakseen heille haudan aaltoihin.

Jyminä syntyi jäänhalkeamista, jommoisia kovalla pakkasella useasti

muodostuu, ja ulottuvat ne peninkulmamäärin rannasta toiseen.

Hädästä mykistyneenä kiersi Maria kätensä Aadolfin kaulaan. Turhaan

koki Aadolf saada Mariaa rauhoittumaan. Hän sanoi valojen pian alkavan

näkyä Signildsborgin ikkunoista, ja että ne ovat heille sama kuin

valotorni purjehtijoille merellä. Mutta Maria kuunteli vaan myrskyn

hurjia, tärisyttäviä säveleitä, jotka täyttivät avaruuden, joihin

hätäytyneiden petoeläinten ulvina ja yölintujen kirkuna haihtui

vienoina huokauksina, joita päästeli elävä luonto elementtien taistelua

kammoten.

Töyttäys, joka oli vähältä paiskata hevosen ja reen kumoon, ilmaisi,

että matkustajat olivat myrskyn alueella. Vielä muutamia tuokioita,

ja pilvet, jotka olivat kokoontuneet taivaalle, alkoivat taajoina

lumihöytäleinä tupruta maan päälle. Muudan niitä pyryilmoja, jotka

hirmuisuudessa ovat miltei Saharan myrskyjen kaltaiset, kun

hieta-aavikon tulikuumat aallot vyöryvät karavaanien jälkeen,

saavuttavat ja tukehuttavat ne, oli syntynyt. Adolf ja Maria olivat

ikäänkuin muuratut hautaan, jonka seinämät siirtyivät eteenpäin samaa

vauhtia kuin hevonen, jonka vauhtia Aadolf, neitosen käsivarsien

haitatessa, ei enää kyennyt hillitsemään.

Näin kiidettiin hyvän aikaa eteenpäin. Mutta pian alkoi hevonen kulkea

hiljemmin, mitä korkeampia ja vaikeapääsyisempiä nietoksia karttui sen

tielle. Tuon tuostain uudistuvat täräykset saivat Aadolfin vakuutetuksi

siitä, etteivät he enää olleet järvenjäällä. Minnekä mentiin, etelään,

pohjoseen, vaiko muuhun ilmansuuntaan, sitä hän ei tiennyt. Viimein

reki, edellisiä ankaramman täräyksen saatuaan, paiskautui kokonaan

kumoon, ja hevonen pysähtyi painutuksissa päin, vaahtoisena,

vapisevana, uupuneena, alistuen kohtalonsa alle nöyrästi.

Kun Adolf nousi ylös ja nosti kaatumisesta ja pelästyksestä typertyneen

Marian, tunsi hän vasenta käsivarttansa kovasti koskevan; vaan

ajatellessaan omaa ja serkkunsa tilaa unohti hän sen. Lumihöytäleitä

tupruili taajempaan, nietokset paltoutuivat ympäri sen paikan, mihin he

pysähtyivät. Myrsky kieritti ne kokoon töyrämiksi, jotka ikäänkuin

aaltoina vyöryivät edelleen, mutta niitä seurasi toiset, yhä suurenevat

nietokset.

Aadolf oivalsi koko sen vaaran, mikä heidän päällänsä pyöri. Hän ei

tiennyt missä hän oli, ja pimeys, aivankuin olisi hänen silmiensä valo

sammunut, vallitsi yltympärillä. Hän tunsi kinosten ehtimiseen

korkenevan, haudan heidän allansa syvenevän.

Maria toipui nyt tajuntaan.

-- Taivaan Herra, me olemme hukassa! huusi hän.

-- Ei vielä, vastasi Aadolf, asettaen kaatuneen re'en anturoilleen ja

nosti Marian rekeen. Mutta turha oli yrittää saada hevonen liikkeelle.

Aadolf lausui:

-- Pidä kädestäni kiinni, Maria! Me murtaumme kinosten läpi. Kenties

tapaamme läheltä ihmisasunnon, johon voimme pelastua.

-- Onko se ainoa toivomme?

-- On ... mutta minä tunnen jaksavani taistella pelastuaksemme. Tule!

-- Minä en voi... Kuoleman ajatus jäykistää minua... Ja mikä kamala

kuolema! Mitähän olen tehnyt, koska Jumala on niin julma? Kuolla niin

nuorena! Ei, ei!

Aadolf tarttui neitoa vyötäisiin ja nosti hänet re'estä. Epätoivo antoi

Marialle hetkeksi voimia, ja hän kahlasi edelleen Aadolfin rinnalla.

Mutta joka askel vaati ponnistuksia, vinha tuuli tunki vaatteiden läpi

ja sekotti jäätäviä hiukkasiaan nuorten vereen. Maria nojasi yhä

raskaammin Aadolfin käsivarteen ja typertyi viimein kinoksiin. Ravakka,

karaistunut nuorukainen alkoi myös tuntea tuiman pakkasen vaikutuksia.

Elinlämpö väheni, jäsenet kadottivat joustavuutensa, ja yrittäessään

ottaa Marian syliinsä, tunsi hän etteivät voimansa siihen

riittäneetkään.

Nyt vasta alkoi epätoivo saada valtaa hänessä. Hän ei voinut jättää

Mariaa yksin ja lähteä kinosten läpi puurtamaan, toivossa saada

hankituksi apua hyljätylle; hänestä näytti pelkurimaiselta tekosyyltä

jättää heikompi vertaisensa varmaan perikatoon. Hän kumartui tytön

puoleen, pyysi ja kehotti häntä, kuvitteli pelastumisen mahdollisuutta,

saattaakseen häntä ponnistamaan viimeisiä voimiaan. Mutta muutos oli

Mariassa tapahtunut. Paleltuvien kuoleman enne, suloinen horros painoi

hänen silmäluomiaan, hiipi kautta hänen suoniensa. Kaikki pelko oli

kadonnut ... kuolema tuli ikäänkuin puoleksi tiedottomana nautinnon

tunteena, niinkuin uni lähestyy väsynyttä lasta. Mutta Aadolfin ääni

herätti horroksista hänen järkensä. Tämä ääni oli hänelle niin rakas,

että se tunki hänen sydämeensä ja elvytti sen väsäytyneen tykytyksen.

Maria aukasi silmänsä, kuunteli häntä hymyhuulin, vaikka Aadolf pimeän

vuoksi ei sitä huomannut, ja lausui raukealla äänellä:

-- Minä en voi, Aadolf. Minun on tässä niin hyvä olla ... anna minun

jäädä! Minua haluttaa nukkua.

-- Tuo uni on kuoleman enne. Sinun täytyy ravistaa se päältäsi!

Ajattele isääsi, Maria, ajattele kaikkia, joita rakastat! Heidän

tähtensä...

-- Joita minä rakastan! virkahti Maria äkkiä ilostuneena. -- Adolf, jos

minua äsken painanut horros on kuoleman enne, niin tahdon elämäni

lopulla, ennenkun astun yli iankaikkisuuden rajan, ilmaista sinulle

sydämeni salaisuuden. Minä en rakasta ketään, en ketään, niin paljon

kuin sinua. Kuolema ei minua pelota, kun sinä minua seuraat. Sano

ainoastaan, että välinpitämättömyytesi on ollut teeskennelty, että

rakastat minua, ja anna minun uinahtaa sinun vierellesi!

-- Jos olet päättänyt kuolla tähän, sanoi Aadolf, -- niin käännä

ajatuksesi maallisista asioista Luojaasi! Mutta minä vielä kerran

rukoilemalla rukoilen sinua...

-- Mene! lausui Maria, ja työnsi luotansa käden, joka uudestaan ojentui

häntä nostamaan. -- Sinä et rakasta minua. Pelasta itsesi, jos voit!

Minä tahdon kuolla yksin.

Mutta Aadolf kokosi henkensä edestä taistelevan toivottomuudella

viimeiset voimansa, ja astui tyttö sylissään muutamia askelia kinosten

läpi, joissa auhtolumi ulottui hänelle vyötäisiin saakka. Hänen

ajatuksensa olivat sekasin, tajuntansa häimertymäisillään. Silloin

sattui hänen tiellensä jotain, joka tuntui kovemmalta kuin lumi, ja

vaisu valo loisti hänen silmiinsä. Hän hapuroi kädellä eteensä ja

kosketti ikkunaan! Niin lähellä saattaa pahassa pyryilmassa apu ja

pelastus olla, ilman että niiden läheisyyttä aavistaakaan.

Kova kolkutus ikkunan kamanalle pani mökin asujamet arvaamaan, että

tavatonta oli tapahtunut. Aadolf kuuli oven aukenevan, mutta kepertyi

samassa hetkessä tunnotonna lumeen.