Tanssiaiset.
Kuukausi oli kulunut siitä kuin Drake viimeksi keskusteli
valtakunnan-neuvos Skytten kanssa tämän erakkomajassa, ja varhainen
talvi oli laskenut kellertävät kedot lumipeittonsa alle ja jäädyttänyt
järvet, kun naapurit mieslukuisina ja paljon vieraita pääkaupungista,
Sjövikin herran kutsumina saapui Drakesuvun perintökartanoon.
Päärakennus on komeasti valaistu, ja koska se sijaitsee kukkulalla,
saattaa sen ikkunoista tulviva valo osottaa matkan päämäärää niille
monille korjille, jotka, helisevin kulkusin, eri haaroilta
lähestyvät kartanoa.
Sisällä ruunujen vahakynttilät ja seinälamput levittävät
juhlallista valoa, joka heijastuu katon ja laudoituksen kullatuista
lehtikuvauksista, naisten kiiltävistä soljista ja herrojen kalunoista
ja miekankahvoista. Kultaa, hopeata ja liehuvia höyhentöyhtöjä loistaa
kaikkialta silmään.
Kautta Jupiterin! ... käyttääksemme sen ajan tavallista valaa ... missä
täällä huomaa kuuluisan ruotsalaisen köyhyyden jälkeäkään? Ei missään:
luultenkin se pysyy ovien ulkopuolella, mutta tänne se ei tule sisään;
täällä heijastavat kaksikymmentä vuotta sitten Baijerista ja Böömistä
tuodut aarteet, tai joita vieläkin tulee valloitetuista maista merien
tuolta puolen, tai joita on koottu nälkiintyneiden alustalaisten
hiellä. Ja mihinkäpä näitä aarteita käytettäisi, ellei suuremmoiseen
komeilemiseen? Ei vielä keinotella valtiopapereilla, rautateillä tahi
suurteollisuudella, ei kauppayrityksilläkään, joista hedelmät
varmaankin suhuisivat voitonahnasten hollantilaisten, tahi vielä
ahnaampien englantilaisten suihin; ei ole sanalla sanoen muuta neuvoa,
kuin kätkeä nämä aarteet maanpoveen, tahi levitellä niitä maailman
nähtäville; omistajan mieli määrää, kumpaako keinoa käytetään. Että
jälkimäinen on tavallisempi, siitä on ruotsalaisen mielipide takeena.
Ylhäinen loiste lepää niiden ryhmien yli, jotka täyttävät Sjövikin
salit. Katso noita naisia, noita uljaita arvokkaita rouvia, noita
nuoria neitosia! Eikö heidän vaatetuksensa ole kallisarvoinen ja
aistikas? Ovatko ne kaksi vuosisataa, jotka erottavat heidät meistä,
keksineet mitään, joka enemmän viehättäisi silmää sekä enentäisi
naisellista suloa?
Mutta oi! nuo säteilevät silmät ovat aikoja sitten sammuneet, nuo
kukoistavat posket kelmenneet. Siitä kauneudesta, jota täällä ruunut
valaisevat, ei ole jälellä muuta merkkiä, kuin ehkä joku vanha öljykuva
jossakin syrjäisessä romuloukossa.
Katso noita nuoria kavaljeereja, jotka töyhtöhattu kainalossaan
laskettelevat keskenään leikkiä tahi kunnioittavasti puhelevat naisten
kanssa. Hartioille valuva kaulus, joka peittää kaulan paljaaksi,
vartalon mukaan tarkasti soveltuva ihotakki, ja kultanauhoilla
koristetut housut, jotka polven alapuolella päättyvät liehuviin
nauharuusuihin, jotta pohkeiden pyöreys näkyisi, ennenkun jalkarinta
piiloutuu pieniin Brabantin pitseillä somistettuihin puolisaappaisiin!
Vilkaiskaammepa nyt vielä syvyyteen tuon kimmeltävän pinnan alla!
Täällä on nuoruudeniloa, joka mielihyvällä antautuu haihtuvan hetken
hupiin ja hauskuuteen; mutta tämä ilo toisessa vaakakupissa ja toisessa
tuskainen tarkkuus, jota seurustelutavoissa on noudatettava, arvonhimon
turhuuden ja kateuden tuhannet tuskalliset neulanpistot, täällä
heräävät tahi täällä yltyvät sydämen intohimot ja vihdoin pohjimmalla
valtiolliset juonet ... ja epäileekö kukaan ettei jälkimäinen
vaakakuppi ole raskaampi?
Sill'aikaa kun tämä uhkea joukko, jonka aseina on nuoruus, kauneus ja
kaikki se, mitä tekotaito näiden ominaisuuksien loiston enentämiseksi
pystyy aikaansaamaan, kun tämä joukko ikäänkuin uhkuvan mielikuvituksen
kuvina välkkyvissä riveissä hajaantuu ympäri tanssisalin; sill'aikaa
kun soittajat, työtä tekevä luokka, joka tässä riemun valtakunnassa saa
laskea viuluistansa mitä parasta taitaa, parvekkeilta helähyttävät
komeita ranskalaisia tanssisäveleitä, ottakaamme tarkastettavaksi
joitakuita kokoontuneista ja juuri niitä, jotka ovat päähenkilöinä
kertomuksessamme.
Etupäässä tanssiaisten kuningatar, valtakunnan-neuvos Pentin tytär
Maria Skytte, jonka kauneudesta aikakirjat vieläkin kertovat! Häntä
ympäröi joukko ihailijoita, mutta me, näkymättömät tarkkailijat, voimme
helposti tunkea tuon piirin läpi, joka tanssin väliajalla on hänen
ympärilleen kokoontunut. Hänen kasvoillansa ei ole sitä kauneutta,
jonka piirteet näyttävät viivottimella vedetyn; niillä on toisenlainen
kauneus, jonka kasvojen väri ja ilme muodostavat. Silmäin himmeä tuli,
mustain suortuvain vaikutus sametinhienon ja verevän ihon yhteydessä,
vartalon viehkeys ja joustava ryhti, nämä ne katsojaa viehättävät.
Katso noita hienoja, mutta selväpiirteisiä ohimosuonia Marian
valkoisella otsalla; -- katso mielenilmettä sorean suun ympärillä,
etenkin kun se jonakin vakavan mielen tai mietinnön hetkenä sulkeutuu;
katso noihin silmiin, joista tulinen sielu toisinaan näyttää
välittömästi katsovan ulos maailmaan, mutta jotka toisinaan häipyvät
mustien silmäripsien taa, toisinaan vetäytyvät kiiltävän kosteiksi,
muistuttaen siinä kohden kahta lähdettä kuvastuksineen pilvitaivaasta
... ja sinä rohkenet salaisesti tehdä sen johtopäätöksen, ettei
ihmissydämen myrskyt ole hänellekään outoja.
Marian äiti kuoli tytön kymmenvuotiaana ollessa; hänen isänsä,
terävä-älyinen ja monipuolinen valtakunnan-neuvos, ei kuitenkaan ollut
perillä kuinka tytärtä oli kasvatettava, ja sitäpaitsi häneltä puuttui
siihen halua ja aikaakin. Tyttönen kasvoi ja yleni erään sukulaisen
talossa pääkaupungin huvien keskellä, ja pian hänestä levisi se maine,
että hän oli pääkaupungin hienonmaailman kaunein impi. Nyt hän jo
kuitenkin on ollut toista vuotta poissa voitonriemujensa näkymöltä ja
viettänyt maaseudun yksinäistä elämää setänsä, laamanni Juhana Skytten
luona Signildsborgissa. Syy tähän muuttoon mainitaan eräässä
valtakunnanneuvoksen kirjeessä laamannille, josta kirjeestä me,
romaanin kirjoittajan tavallisella kärtteliäisyydellä kerromme
seuraavat kohdat:
"-- -- -- Kiitä minun puolestani rakasta kälyäni siitä, että hän
suosiollisesti otti tyttäreni taloonne. Tyttö on kaunis --
äitivainajansa ilmetty kuva -- ja on sattunut sytyttämään täällä
(Tukholmassa) useita nuoria sydämiä ilmituleen. Teeskentelemättömässä
viattomuudessaan ei hän ole ymmärtänyt hallita nuorellista olentoansa:
ympäristöllensä suomat hymyilynsä ovat aiheuttaneet ikäviä kohtauksia
ja pahentavia huhuja. Niinpä äsken tapahtui että kapteeni X erään
halpamaisen sanaharkan johdosta kolleeginsihteeri Y:n kanssa oli
vähältä syöstä miekan hänen rintaansa ja ihan linnan portailla; oikeana
syynä heidän vihaansa sanotaan olevan kilvoittelu tyttärestäni. Se on
tytön arvolle halventavaa ja voi olla esteenä hyvälle naimiskaupalle.
On siis välttämätöntä että hän tulee pois Tukholmasta. --"
Mainitsimme että Maria eräällä tanssin väliajalla näki joukon nuoria
kavaljeereja ympärillään, mutta pidimme tarpeettomana mainita, että
nämä kilpailivat lausuaksensa hänelle typeriä mielittelyjä. Hänen
vieressänsä oli lasimaljakko, jossa kukki kaunis ruusupensas. Neitonen
taittoi nupun ja kosketteli leikitellen sillä huuliaan.
-- Kaksi toisiaan suutelevaa ruusunnuppua! lausui heti eräs hänen
tungettelevimmista ihailijoistansa. -- Neitiseni...
-- Neitiseni, virkkoi toinen, katkaisten edelliseltä puheen, --
lahjoittakaa minulle tuo kadehdittava nuppu, joka tuoksuu kahta vertaa
paremmalta sitte kun te olette siihen hengittäneet. Lahjoittakaa se
minulle, niin teette minut "kuolevaisista onnellisimmaksi".
-- Te ennätitte ennen minua, herra kreivi, lausui kolmas, muudan nuori
mies, joka oli lukenut lakitiedettä Stjernhöökin johdolla, -- mutta jos
kohtakin oikeutenne juriidilliselta kannalta _prior tempore potior
jure_ [aikaisemmalla suurempi oikeus] periaatteen mukaan voipi olla
suurempi, vetoan minä kuitenkin neiti Skytten epäämättömään oikeuteen
lahjoittaa tuo ruusunnuppu kelle hän tahtoo.
-- Ja minä, lausui neljäs, -- heitän asian neiti Skytten sydämen
ratkaistavaksi...
-- No, mitäpä sinä sanot? lausui Maria ja kääntyi kauniin nuorukaisen
puoleen, joka seisoi muutaman askelen päässä piiristä, lopetettuaan
vast'ikään keskustelun erään keski-ikäisen uljaan näköisen miehen
kanssa, jota valtakunnan-neuvos Skytte samassa lähestyi.
-- Minä, vastasi nuorukainen ja kumarsihen kylmästi; -- minä en sano
mitään. Minä en uskalla kilpailla näiden herrain kanssa.
-- Serkku yksin voi olla välittämättä sellaisesta lahjasta! lausui
muudan ihailija; toiset yhtyivät siihen.
Mutta nuorukainen, joka todellakin oli Marian serkku, laamanni Juhanan
poika Aadolf Skytte, käänsihen korollaan ja poistui, huomaamatta sitä
varjoa, joka synkisti Marian kasvot, tai sitä katsetta, jonka Maria
hänen jälkeensä loi -- katsetta, nopeata kuin tähdenlento ja kumminkin
niin selvään ilmaisten tuskaa, loukattua ylpeyttä ja suuttumusta.
-- Kas niin, neitiseni, pyysi muudan kavaljeereista, -- ratkaiskaa nyt
armossa kiistamme!
-- Epävarmuus on julmempi kovaa todellisuutta, vakuutti Stjernhöökin
oppilas.
Marian posket olivat äkkiä käyneet kalpeiksi. Hän näytti olevan
kahdenvaiheella siitä, kelle hänen tuli suoda onni saada tuo usein
mainittu ruusunen, ja antoi sen sillävälin ikäänkuin sattumaltaan
pudota maahan ja poistui kohta sen jälkeen piiristä.
Kaikki kavaljeerit kumartuivat ottamaan maasta ruusua. Samassa soiton
sävelet kumisivat taas kautta salin. Sjövikin isäntä tarjosi Marialle
kätensä ja vei hänet tanssiin. Nuoret herrat kiiruhtivat itsekukin
valittunsa luo tehdäksensä hekin samoin.
Mies, jonka kanssa Aadolf Skytte äsken jutteli, oli eräässä suhteessa
illan sankari, niinkuin Maria Skytte oli illan sankaritar. Ensi kerran
häntä nähtiin tässä seurassa, vaikka monet läsnäolijoista olivat olleet
tilaisuudessa nähdä häntä pääkaupungin ylimysten saleissa. Hänen korkea
vartalonsa, jonka kaikissa liikkeissä ilmeni täydellistä miehevyyttä,
näyttäytyi enin edukseen siinä mustassa puvussa, joka hänellä oli
yllään; puvun tavattomaan yksinkertaisuuteen yhtyi yhtä tavaton
rikkaus, sillä koristeettoman ihotakin napit edessä olivat mitä
puhtaimpia timantteja, ja miekan kahva oli silailtu jalokivillä.
Pronssinkarvainen iho, joka ilmaisi miehen kauan eläneen paljaan
taivaan alla ja elementtien välittömän vaikutuksen alaisena, ei
tekovalaistuksessa näyttänyt ruskeita viiksiä ja tukkaa vaaleammalta.
Hänen teräväpiirteisillä kasvoillansa kuvastui joskus, vaikkei tuokiota
kauemmin, kyllästymistä elämään; katse sen sijaan aina ilmaisi omaan
itseensä taipunutta, tyventä ja voimallista henkeä.
Se mies oli Vanloo, valtakunnan-neuvos Skytten erakkomajan nykyinen
omistaja ja niinmuodoin Sjövikin ja Signildsborgin herrojen naapuri.
Valtakunnanneuvos Skytten kanssa rinnatusten lähti hän salista, jossa
hän vaan oli ottanut osaa kävelytanssiin, jolla seuran vanhemmat
jäsenet alottivat tanssiaiset, ja joissa hän oli ollut itse emännän,
rouva Agnes Draken kavaljeerina.
Hän pysähtyi kynnykselle kahden huoneen välille, joista toisessa
ylhäisimmät naiduista naisista olivat istuutuneet Agnes rouvan
kummallekin puolelle korusohvaan, jonka selkämystää koristi Draken
suvun vaakuna. Puhellessaan antoi Vanloo ikäänkuin sattumaltaan
katseensa joskus viivähtää siellä; hän näytti silloin vaipuneen
jonkinlaiseen mietiskelyyn, ja valtakunnan-neuvos sai vilkkaisiin
kysymyksiinsä hajamielisiä vastauksia.
Naisilta ei jäänyt huomaamatta, ettei Agnes Drake sinä iltana ollut
tasainen mieleltään, sekä ettei hän kaikin ajoin voinut sitä salata.
Mutta he arvelivat salaa tämän johtuvan hänen tottumattomuudestaan _les
honneurs'in_ tekemiseen (emäntänä olemiseen) niin upeassa seurassa: hän
oli kasvatettu syrjäisessä maaseutupaikassa, käynyt harvoin
pääkaupungissa, ei koskaan hovissa ... ihmekö siis, jos olo tuntui
hänestä tukalalta semmoisessa tilaisuudessa kuin tämä oli! Hienot
ylhäiset rouvat kokivat hyväntahtoisesti vaikuttaa hänen mieleensä
rohkaisevasti kertomalla mitä ystävällisimmällä tavalla päivän pikku
tapahtumia pääkaupungista; kertoivat arvostelevaisesti kreivitär De la
Gardien uusimmasta puvusta, komeudesta eversti V:n hautajaisissa sekä
monesta muusta, mikä oli täysin edellisen arvoista. Agnes kuunteli
väkinäisellä tarkkuudella ja hymyili toisinaan, mutta hymyily oli
ponnistettua.
Kenties oikeana syynä Agneksen milloin alakuloiseen, milloin
kiihottuneeseen mielentilaan ei ollut muu kuin satunnainen pahoinvointi
... ja saman pahoinvoinnin oireita lienee ollut sekin, että hän äkisti
punastui, kun hänen tyttärensä, kaunis viisivuotias tyttönen,
lapsellisella uteliaisuudella lähestyi Vanloota ja Vanloo otti lapsen
syliinsä ja suuteli häntä otsalle.
Sen huoneen vieressä, jossa rouvat oleskelivat, oli vähäinen työhuone,
jossa kaksi ikäpuolimiestä istui vilkkaasti puhellen. Toinen oli
laamanni, vapaaherra Juhana Skytte, toinen seurakunnan kirkkoherra,
pastori Svenonius. Kasvojen piirteissä oli laamanni Skyttessä lähemmin
tarkastellessa vähän veljensä valtakunnan-neuvoksen näköä, mutta
samalla oli ihan vastakkainen luonteenlaatu aikojen kuluessa painanut
tähän niin erilaisen leiman, että suvunnäköisyys oli melkein
huomaamattomiin haimennut. Laamannin ulkomuoto ilmaisi tunnottomuutta
lähentyvää tylyä luonnetta, kohtalaista ajatuskykyä, mutta jäykkyyttä
ja suoruutta. Ellei viimeksi mainittua ominaisuutta olisi selvästi
kuvastunut hänen kasvoistaan, olisivat ne tuntuneet vastenmielisiltä ja
töykeiltä. Hän oli tunnettu oivana taloudenpitäjänä, ankarana ja
oikeutta harrastavana isäntänä ja tuomarina ja etenkin hurskaana
kristittynä. Kirkossakäyntiä ei hän koskaan laiminlyönyt ja joka
sunnuntai-ilta piti kirkkoherra Svenonius sitäpaitsi rukoukset ja
saarnan hänen talossaan perheelle ja kartanon väelle. Hänen parahin
ystävänsä oli samainen pappismies. Heidän puhettansa häiritsi
silminnähtävästi Vanloon ja valtakunnan-neuvoksen läheisyys.
Svenonius loi heihin kumpaankin synkän katseen, pudisti päätään ja
hiljensi äänensä kuiskaavaksi. Vanloo, ollen hollantilainen
synnyltänsä, oli luultavasti Kalvinin opin tunnustajia ja
maallismielistä valtakunnan-neuvosta, jonka mielipiteitä uskonnon
asioissa salaa epäiltiin varsin löyhiksi, piti sekä hänen veljensä että
kirkkoherra miltei antikristuksena.
Vanloo huomasi läsnäolonsa häiritsevän keskustelua ja siirtyi muihin
huoneisiin, joissa iäkkäämmät herrat, suurempiin ja vähempiin ryhmiin
hajaantuneina, joivat ja haastelivat valtio-asioita.
Heti hänen mentyään, jatkoi Svenonius puhettansa siitä, mihin se oli
katkennut:
-- Neuvoni on siis, sanoi hän, -- että vakaasti varottaisitte poikaanne
lukemasta senkaltaisia jumalattomia kirjoja.
-- Minä otan ne pois Aadolfilta, vastasi laamanni rypistäen
kulmakarvojaan.
-- Perkele hiipii meidän päivinämme ympäri moninaisissa kavalissa
eri muodoissa, jatkoi Svenonius; -- luulisi viimeisten aikojen jo
olevan tulossa. Ei siinä kyllin, että hän oppimattomien joukosta
valloittelee yhä useampia sieluja ja viettelee heitä mitä julmimpaan
jumalattomuuteen, tekemällä heidät taitaviksi hornan tempuissa ja
petoksissa, vaan keksiipä hän saaliinsa maallisesti oppineidenkin
joukosta, joista tuo Cartesius, jonka myrkkyä poikanne on imenyt
vereensä, on todistuksena; hänen miekkansa kaataa monet kirkkomme
etevimmistä kamppailijoista...
-- Kuka olisi uskonut, että kunnioitetun piispamme, itse Johannes
Matthiaenkin [Strängnäsin piispa, puuhasi sovinnon aikaansaamista
lutherilaisen ja reformeeratun kirkon välillä] piti joutua sellaiseen
vääräuskoiseen eksytykseen? sanoi laamanni huoaten.
-- Hän on auttamattomasti kiedottu vihollisen pauloihin, sanoi
Svenonius syvällä äänensoinnulla. -- Hänen seurakuntaan levittämänsä
_Öljypuunlehvät_ [piispa Matthiaen toimittama uskonnollinen
aikakauslehti] ovat tulleet riidankaunaksi, lusteenkylvöksi
vehnäpeltoon. Mutta odottakaa, armollinen herra! Me kaikki, jotka
olemme uskollisesti valvoneet Herran lipun ääressä, vyötämme näinä
päivinä itsemme sanan ja toiminnan kaksiteräisellä miekalla ja astumme
taisteluun. Me karsimme pois viinipuun kuihtuneet oksat, me nyhdämme
rikkaruohot maasta ja poltamme ne tulessa. Sotahuuto kaikuu yli meren
luoksemme Saksanmaalta taistelevan seurakunnan keskuudesta. Tämä
seurakunta on alkanut työnsä siellä ja käy saatanata vastaan, missä se
röyhkeimmin ja valkeuden enkelin haamuun pukeumatta uskaltaa
näyttäytyä. Luuletteko, armollinen herra, että meidän itsekkäässä
varmuudessa ja paatumuksessa on hylättävä ne apuneuvot, joihin näiden
uskonveljiemme on täytynyt turvata estääkseen uhkaavata virtaa
tulvimasta heidän ylitsensä? Katso, he pystyttävät polttorovioita
Leviatanin lempilapsille, noidille ja velhoille, ja hävittävät heitä
tulella, niinkuin Herra hukutti epäjumalanpalvelijat Sodomassa ja
Gomorrassa.
-- Mutta, muistutti laamanni, -- eikö raamattu sano pahuuden
ruhtinaasta: _Jos hänen tykönsä mennään miekalla tahi keihäällä,
aseilla tahi haarniskoilla, niin ei hän itseänsä liikuta. Ei hän rautaa
tottele enämpi kuin kortta, eikä vaskea enämpi lahopuuta_. Maalliset
aseet eivät mielestäni siis ole ne, joita hän pelkää, joilla hänen
valtansa voidaan kukistaa...
-- _Ei ole maan päällä hänen vertaistansa; hän on tehty,
pelkäämättömäksi_; mutta ei hän kuitenkaan saa vietellyksi _sydäntä,
joka on kova niinkuin kivi, ja niin vahva kuin alimmainen myllynkivi_:
siihen ei hänellä ole valtaa. Ja hänen lahkonsa on lain miekka
saavuttava. Te, armollinen herra, tunnette paraiten itse, kuinka oma
maallinen lakimme tuomitsee ne, jotka hornan konsteihin ryhtyvät. Me
olemme molemmat, te ja minä, kumpikin alallamme Siionin vartijoita, ja
velvollisuutemme on ottaa ajasta vaari. -- -- -- -- --
Tähän tapaan keskusteltiin sillä välin kuin toiselta puolelta kuului
tanssisoittoa, toiselta iloista naurua lasien kilinän säestämänä. Kuta
pitemmältä yö kului, sitä vilkkaammaksi paisui ilo vierasten kesken.
Kukaan ei tällä välin huomannut, että isäntä ja seitsemän tahi
kahdeksan seuran miespuolista jäsentä poistui toinen toisensa jälkeen;
ennenkun heitä tiedettiin kaivata, olivat he jo taas sekaantuneet
iloiseen hyörinään.
Drake oli näille uskotuilleen neuvonut yhtymäpaikaksi erään aution
kammion torninpuolisessa osassa rakennusta, jonka rautaovi tavallisesti
oli lujilla lukoilla varustettu. Sjövikin palvelusväestön kesken ja
etenkin kartanon vanhalla portinvartijalla oli tämä rakennuksen osa
pahassa huudossa. He tiesivät ettei siellä tavallisesti ketään asunut
ja kumminkin oli jälkimäinen näistä joskus talvisina öinä nähnyt
tulenvaloa ylimmän tornikammion ikkunassa. Eivät nämä asianosakkaat
kuitenkaan menneet tähän epäiltyyn kammioon, vaan erääseen sen alla
olevaan huoneeseen.
Valtakunnan-neuvos Skytte oli hyvin valinnut väkensä. He olivat kaikki
miehiä, joiden vaitioloon saattoi luottaa, joiden rohkeus ja
neuvokkuus, samoin kuin heidän vihansa holhohallitusta kohtaan oli
taattu. Pentti Skytteä itseään ja paria muuta lukuunottamatta kuuluivat
he kaikki alhaisaateliin, mutta olivat tärkeissä valtion viroissa.
Eräällä heistä oli ylhäinen toimi kaartissa.
Liittolaiset kokoontuivat jykeväpuisen tammipöydän ääreen, joka oli
ainoa huoneessa oleva huonekalu paitsi lamppua, jonka Drake sytytti,
katsottuaan sitä ennen, olivatko ikkunaluukut tiiviisti suljetut.
Pöydällä tarpeellisten kirjoituskalujen vieressä oli pergamentti, joka
oli allekirjoitettava. Aika oli täpärällä ja kaikki hyvin valmistettu.
Nimet olivat vain kirjoitettavat alle. Valtakunnanneuvos Skytte luki
ensin hillityllä äänellä, jolloin syvä hiljaisuus vallitsi saapuvilla
olevien keskellä, puheena olevan asiakirjan, jonka sisältö
lyhykäisyydessään oli, että koska kuningas Kaarle Kustaan testamentti
kahdessa suhteessa oli tullut rikotuksi sen kautta että hänen
ruhtinaalliselta veljeltänsä herttua Aadolf Juhanalta väkivallalla ja
kavaluudella oli riistetty hänelle testamentissa uskottu toimi
valtakunnan marskina ja sotaväen ylipäällikkönä hoitaa valtakunnan
asioita, ja että Herman Fleming omavaltaisesti oli syösty
holhohallituksesta, jossa hänellä kuningas vainajan tahdon mukaan tuli
olla valtionrahastonhoitajan virka, ja kun holhohallitus sitäpaitsi
itsekästen ja valtakunnalle turmiollisten toimiensa kautta oli rikkonut
sitomuksensa kansaa kohtaan ja näyttäytynyt vaaralliseksi
kuningasvallalle; niin olivat allekirjoittaneet käyneet isänmaallisessa
aikeessa liittoon vapauttaakseen maan tämän laittoman hallituksen
vallasta, saattaakseen sen jäsenet lailliseen rangaistukseen, ja
asettaakseen herttuan valtakunnan peräsimeen, siksi kunnes Valtakunnan
Säädyt vanhan tavan ja lain mukaan ennättävät heille suotua oikeutta
käyttäen valita uudet holhojat alaikäiselle kuninkaalle. Ja sitoutuivat
allekirjoittaneet suullisella valalla hiljaisesti, uskollisesti ja
yksimielisesti toimimaan tämän asian puolesta ja sen eteen
omaisuutensa, henkensä ja verensä alttiiksi panemaan.
Kun asiakirja oli luettu kehotti valtakunnan-neuvos saapuvilla olevia
kirjoittamaan nimensä alle.
Liittolaiset katsoivat rohkasevasti toinen toisiinsa, vaan ei niin
kättä tarttunut ojennettuun kynään, ennenkuin Drake, joka oli odottanut
että joku vanhempi jäsen ensinnä tekisi sen, vihdoin menetettyään
malttinsa piirtää rasahutti paperille nimensä jonkun verran alemma itse
kirjoitusta.
Valtakunnan-neuvos Pentti kirjoitti sen jälkeen siroilla kirjaimilla
nimensä alle. Prisendorff, Lilje, Ribbing sekä muutkin salaliittolaiset
tarttuivat nyt empimättä kynään ja kyhäsivät niinikään alle nimensä.
Oli sovittu, että valtakunnan-neuvos puolueen varsinaisena päämiehenä
ja enimmin toimivana ja enin vaaran alaisena jäsenenä, kätkisi
talteensa asiakirjan, ollaksensa varma liittolaistensa luotettavuudesta
ja alttiudesta vaaran hetkenä saapua paikoilleen. Hän pisti sen
povitaskuunsa ja kaikki siirtyivät sen jälkeen takasin seuran
keskuuteen, johon he, kaksittain ja eri ovista kulkien, jälleen
yhtyivät.
Sivuutamme muut illan pikkukohtaukset, samoin kuin runsaasti
varustetun illallisenkin, jonka aikana useita maljoja, muun muassa
valtakunnan-neuvos Pentin esityksestä valtakunnan holhojienkin
muistoksi, juotiin, sekä annamme Tukholmasta ja kauempaa saapuneiden
vieraiden laskeutua levolle Sjövikin vierashuoneissa ja lähempien
naapureiden ajaa karahuttaa kotiin reimain rekivirkkujen
kiidättäminä.