Kustaa Drake.
Sjövikin aatelishovin kukoistusaika oli kolmikymmenvuotisen sodan
jälkeen, kun sen omistaja eversti Anders Drake, palasi kotiin. Tämä oli
osannut kutoa kultaisia tähkiä laakereihinsa. Olematta nimenomaan
mikään oppinut taiteentuntija, ihaili hän kuitenkin hartaasti
oivatekoisia ehtoolliskalkkia, ristinmaljoja, vihkivesiastioita ja
pyhimyksen kuvia, joita Saksan katoolisissa kirkoissa säilytettiin,
sekä toi mukanansa kotiin kokonaisen hengellisen taidekokoelman
paljaita kulta- ja hopeakaluja, hän kun ei hennonnut riistää
temppeleistä niitä liikuttavaisia koristuksia, jotka olivat halvempaa
ainetta.
Kotiin tultuaan kyllästyi hän pian taidekokoelmaansa ... hänen mielensä
vaihteli ehtimiseen ... hän muutti sen vuoksi taidevarastonsa rahaksi,
repi maahan hongista salvetun rakennuksen, jossa hänen esivanhempansa
olivat syntyneet ja kuolleet, ja rakensi tiilistä komean talon ajan
rakennustapaa noudattaen.
Täällä eli vanha sotaurho hauskoja päiviä, niinkuin keskiajan
ritari linnassaan, piti paljon hevosia ja nautti itse sekä kestitsi
lukuisia vieraitaan Reinin ja Tonavan viineillä. Kuuluisa seura
_Goinfres_-nimeltä tunnettuja ylhäisiä juomaveikkoja piti hänen
luonansa mieluisaa tyyssijaansa, ja Sjövikin saleissa kaikui usein
Lorenz von der Linden pilapuheita ja vietettiin hurjain Horn veljesten
juomapitoja.
Kun vihdoinkin Drake kyllästyneenä vuosiinsa ja huveihinsa, pantiin
kuolinvuoteelleen, kuoli hän siinä lohdullisessa tiedossa että oli
elänyt iloista elämää, ja että hän jätti tyhjän raha-arkun ja vähiin
supistuneet tilukset ainoan poikansa Kustaa herran perittäväksi.
Kustaa Drake oli toisenluontoinen kuin isänsä. Hän oli perinyt isänsä
tarmokkaan luonteen, vaan ei hänen taipumustansa hupaisiin
elintapoihin. Yliopistossa, josta hän erosi isänsä kuoltua, ei hän
seurustellut kenenkään kanssa. Hänen synkkä, mutta vakaa katseensa
kohtasi kammolla niitä pöyhkeitä nuorukaisia, Ruotsin korkeimman
ylimysluokan poikia, jotka kaikissa juhlatiloissa valtasivat
kunniasijat itsepä iäkkäiden opettajainsakin nenän edestä; kohteli
kylmyydellä kaikkia vertaisiansa, röyhkeydellä kaikkia alhaisempiansa.
Kaikki karttoivat tuota juroa luonnetta, eikä hänkään ketään
lähennellyt. Hän opiskeli ahkerasti, mutta suljettujen ovien takana:
vasta aletut anatomian luennot olivat ainoat, joita hän kävi
kuuntelemassa. Sanottiin hänen lukevan kiellettyjä kirjoja ja salassa
harjoittavan alkemistisia opinnoita.
Ensi toimekseen Sjövikin herrana kutsui hän kokoon kaikki talon
alustalaiset ja luki niille julki aatelisten talonoikeuden, josta
heille kävi selväksi, että hänellä oli oikeus oman tahtonsa jälkeen
rangaista heitä raipoilla tahi vankeudella kartanon kellariholvissa.
Tämä vaikutti sen, mitä oli tarkotettukin; auringon noustessa ei
puuttunut ainoatakaan torpparia kartanon työstä, oli torppa miten
kaukana hyvänsä, päivätyöt suoritettiin täsmälleen, ja verot
relssitilallisilta tulivat oikeaan aikaan.
Hänen toinen toimenpiteensä oli mennä naimisiin. Hänen valittunsa isä
oli skotlantilainen eversti Bruce, joka sodan loppuvuosina oli ruvennut
Ruotsin armeijan palvelukseen ja sitte asettunut asumaan Ruotsiin.
Luultiin lapsuudesta juurtuneen taipumuksen johtaneen Kustaa Drakea
tähän valintaan, vaan että Agnes Brucen oli täytynyt isänsä tahdosta
suostua hänen tarjoumukseensa. Agnes Bruce ei ollut ulkomuodoltaan
kaunis, mutta hänen olentonsa oli viehättävä ja kantoi hänen hyvän
sydämensä leimaa, Kartanon alustalaiset oppivat ennen pitkää herransa
puolisoa rakastamaan samassa määrässä kuin he vihasivat hänen
voutiansa, joka ratsuruoskalla enensi heidän intoansa.
Drake näyttäytyi harvoin alustalaistensa joukossa, paitsi sunnuntaisin,
jolloin hän vaimonsa rinnalla ajoi pitäjän kirkolle. Oli omituista
nähdä hänen synkät, kylmät kasvonsa hänen puolisonsa lempeiden
surumielisten kasvojen rinnalla ... ja vuosi vuodelta oltiin
huomaavinaan, kuinka Agneksen kasvot yhä enemmin kalpenivat, yhä
suurempia kärsimyksiä kuvastivat. Oliko hän onnellinen, tämä tuntehikas
nainen, tuon umpimielisen miehen parissa?
Avioelämänsä ensi vuotena ei Drake sanottavasti pitänyt seuraa
naapureittensa kanssa; he kävivät toistensa luona vuotuisilla
vierailuilla, joita velvollisuus vaati, mutta siihen ne sitten
supistuivatkin. Sittemmin nähtiin lukuisasti vieraita Sjövikin
saleissa, ja näiden joukossa yhteiskunnallisen asemansa puolesta
ylhäisimpiä, niinkuin herttua Aadolf Juhana, valtion tallimestari Banér
ja valtakunnan-neuvos Pentti Skytte. Huomautettiin että useimmat noista
vieraista olivat nykyisen hallituksen vihamiehiä; mutta kun Drake
nähtävästi pysyi valtioseikoista erillään, ei siihen pantu mitään
painoa. Nuoren Draken ja vanhan valtakunnan-neuvoksen välinen suhde
kävi pian ystävällisemmäksi, kuin ijänerotukseen ja heidän erilaisiin
luonteisiinsa nähden olisi luullut. Skyttellä oli Sjövikin lähellä
metsästysmaja, jossa hän usein oleskeli työskennellen huvikseen
yksinäisyydessä -- procul negotiis -- kirjallisissa toimissa, ja täällä
kävi Drake hänen luonansa joltisenkin usein.
Viimekuluneina vuosina oli Sjövikin herran mielen vallannut kiihkeä
matkustamisen halu. Heti kevätjäiden lähdettyä matkusti hän Ruotsista
eikä palannut ennen kuin syysmyrskyjen mukana. Hänen mielialansa ei
noista huvituksista kumminkaan lauhtunut; pilvi hänen otsallaan oli
entistään synkempi, kun hän semmoiselta retkeltä palasi puolisonsa luo.
Sittenkun Jumala oli siunannut heidän avioliittonsa tyttären
syntymisellä, toivoi Agnes rouva tämän onnen jossakin määrin korvaavan
miehelle kodin yksitoikkoisuuden, mutta ulkomaanmatkat olivat jo
piintyneet hänelle tavaksi, josta hänen näköjään oli mahdoton luopua.
Samanlaiselta matkalta oli hän nytkin äsken saapunut kotia, kun eräänä
kauniina syksypäivänä näemme hänen ratsastavan ulos linnansa pihasta,
seurassansa palvelija hevosen selässä. Puvustansa näkyi, ettei hänen
aikomuksensa ollut lähteä tiluksiansa kiertämään. Sulkakoristeinen
hattu oli painettuna hänen otsalleen ja musta samettiviitta peitti
puoleksi hänen kalunoilla varustettua takkiaan.
Renkipoika, jonka isä oli puutarhurina Sjövikissä, ajoi vaieten
herransa jälestä, uskaltamatta puhutella häntä. Pojalta kului sentään
aika hupaisesti tarkastellessaan livreijaansa, jossa puvussa hän nyt
ensikerran esiintyi kartanon väen nähden. Hän ihaili vuoron
tulipunaista nuttua ja keltaisia nahkahousuja, vuoron suuria
kannuksilla varustettuja ratsastussaappaita, joissa hänen pohkeillaan
oli yhtä runsas liikkumatila, kuin Don Quixotella olisi ollut Roolandin
tamineissa.
Tie johti näitä kahta ratsumiestä pitkin vähäisen järven rantaa, jonka
vastaiselta puolelta, kellastuneen koivikon takaa, kuulsi
Signildsborgin herrastalon valkonen pääty; sen hovin omistaja oli
valtakunnan-neuvos Pentin veli, vapaaherra Juhana Skytte. Ettei hänen
herransa aikomus ollut käydä Signildsborgissa naapuriansa tapaamassa,
sen huomasi Pekka -- se oli nuoren ratsurengin nimi -- siitä, että
ensinmainittu, sen sijaan että olisi poikennut vasempaan menevälle
tielle, käänsikin hevosensa kuusimetsää kohden oikealla. Pekka huokasi
muistellen vapaaherrattaren soreata kamarineitsyttä ja ohjasi hevosensa
samaan suuntaan. Ajettiin vielä puolisen tuntia mitä suurimman
hiljaisuuden vallitessa ja ilman että ainoatakaan ihmisasuntoa tuli
näkyviin. Mutta äkkiä häiriintyi hiljaisuus siitä, että nuori
ratsurenki, joka kotvasen aikaa oli tarkasti silmäillyt ympäristöä ja
nyt tuijotti tielle eteensä, päästi huudon.
-- Seisattakaa, armollinen herra! huusi hän ja hyppäsi alas hevosen
selästä.
Drake seisautti hevosensa ja käännähtihe satulassa.
-- Mikä on hätänä?
Sen sijaan että olisi vastannut, juoksi Pekka herransa hevosen ohi ja
osotti salaperäisen näköisenä, poikki teisin makaavaan esineeseen.
Se, mikä hänen huomiotaan siihen määrin oli vetänyt puoleensa, ei ollut
muuta kuin seiväs, jonka toinen pää oli varustettu rautakoukulla.
-- Luuletteko, armollinen herra, että tämä tässä suotta makaa? sanoi
Pekka. -- Katsokaahan kuinka säntilleen se on pantu tien poikki! Tämän
pahuksen yli en ratsasta, niin totta kuin henki ja terveys ovat minulle
kalliit; mutta tien-ojaan sen kyllä uskallan nakata. No, herra, nyt on
tie selvä.
-- Mitä ilveilyä se on? virkkoi Drake. -- Mitä sillä tarkotat?
-- Eikö ole jo kyllin kun tietää että Inkeri asuu tuolla metsässä?
sanoi Pekka pudistaen päätään, ja osotti toiselle puolelle tietä
metsään, missä harmahtava mökki kallellisine savupiippuineen häämötti
kuusten läpi.
-- Inkeri, tuo tietäjä-akkako?
-- Niin, noita-akka, armollinen herra.
Drake katseli Pekan osottamaan suuntaan ja oli juuri aikeissa käskeä
pojan nousta hevosen selkään, että voitaisiin jatkaa matkaa, kun hänen
silmänsä sattuivat toiseen kohtaan, joka ihan kokonaan kiinnitti hänen
huomionsa.
Tienviereisten kuusien välissä näkyi ihmishaahmo, liikkumattomana kuin
kuvapatsas, toisella kyynäspäällään nojaten paateroon ja silmät
luotuina ratsumiehiin.
Tämä oli lapsen-iästä neitoseksi kehittyvä tyttönen. Vaaleahko leninki
jätti ylhäältä lumivalkoiset hartiat paljaiksi. Hienot kasvonpiirteet,
hieno hipeä, vaaleat suortuvat, loivat niin utumaisen leiman ilmiöön,
että Drake samalla sekä ihmeissään että nauttien siitä näystä, unohti
kysymyksen, joka pyöri hänen huulillaan.
Tytön silmät välähtivät pelosta, kun hän huomasi olevansa komean
ratsumiehen huomion esineenä.
-- Kuka sinä olet? kysyi Drake.
Mutta vastausta antamatta katosi tyttö niin äkkiä puiden keskeen, että
kaikki oli Drakesta kuin näön hairausta vain.
Pekka oli sen sijaan välinpitämättömänä katsellut kohtausta, ja oli
juuri palaamaisillaan hevosensa luo, kun hänen isäntänsä kysäsi,
tiesikö hän kuka tuo tuntematon oli.
-- Hoo, vastasi Pekka, -- kuka muu se olisi kuin Inkerin tytär, hassu
Elli.
Drake mietti kotvasen.
Sitten keikahti hän Pekan ihmeeksi alas satulasta, heitti marhaimet
tälle, aukasi rappeutuneen portin, josta kapea polku vei mökille, ja
lähti astumaan sitä kohden, ilmeisesti aikoen pistäytyä tapaamassa sen
kuuluisaa ja pelättyä omistajatarta.
Mutta ennenkun hän astui kynnykselle, tuli matalaisessa ovessa näkyviin
kookasvartaloinen ijäkkäänlainen nainen, jonka otsa, katsanto ja koko
ryhti vaikuttivat kunnioitusta siinä määrässä, että Drake, huolimatta
naisen yksinkertaisesta puvusta, kohotti käden hattuunsa, kuin jos
hänen edessään olisi ollut jalosukuinen rouva.
Inkeri, sillä hän se oli, ei näyttänyt kummastelevan, kainostelevan
tahi olevan hyvillään tuon vieraan tulosta.
-- Mitä haluatte, herra? kysyi hän kohteliaalla, vaan ei kehoittavalla
äänellä ja hänen harmaansiintävät silmänsä kohtasivat ylpeällä
järkähtymättömällä tyyneydellä Draken tutkivia katseita.
-- Pyytäisin vettä juodakseni, jos sitä on raitista ja hyvää, lausui
Sjövikin herra. -- Sallitte kai että juon sen teidän majassanne.
-- Käykää sisään, vastasi nainen ja aukasi oven.
Drake seisoi matalaisessa huoneessa, johon valoa tuli kahdesta
pienestä, lyijyyn puutetusta ikkunasta. Sänky valkoisine uutimineen,
vanha silailtu tamminen kaappi, jonka toinen ovi oli auki ja
josta näkyi sarjottain kirkkaita tina-astioita ja lasipulloja
niihin sidottuine paperiliuskoineen, pari pöytää ja muutamia
nahkapäällysteisiä tuoleja sekä laatikkokirstu, samaa taidokasta
mosaiikkiteosta kuin kaappikin, muodostivat talon asuinkaluston. Vaikka
sisustus olikin yksinkertaista, ei se kuitenkaan ollut sellaista kuin
sisustus tavallisessa talonpoikaistuvassa; silmiinpistävä järjestys ja
hyvä siivo, joka huoneessa vallitsi, teki erilaisuuden vieläkin
suuremmaksi.
Haluttu juoma tuotiin Drakelle kiiltävässä hopeapikarissa.
-- Tehän olette se Inkeri, josta niin paljon puhutaan? virkahti Drake,
tyhjennettyään virvoittavan juoman.
-- Olen:
-- Minä olen kauan halunnut oppia tuntemaan sitä naapurivaimoa, jota en
koskaan ole nähnyt, vaan josta olen kuullut paljon puhuttavan.
Niin sanoessaan istautui Drake tuolille ja nakkasi höyhenkoristeisen
lakkinsa pöydälle.
Inkerin katsanto synkkeni. Hän oli vaiti, ja hänen olentonsa ilmaisi
selvästi toivomuksen, että puhe tulisi olemaan niin lyhyt kuin suinkin.
-- Olen kuullut kuten sanoin usein puhuttavan teistä, jatkoi Sjövikin
herra -- teillä on koko näillä seuduilla kuulu maine siitä, että olette
niin sanottu tietäjä.
-- Minä tiedän sen. Minä olen vanhemmiltani perinyt jonkinlaiset tiedot
lääkintätaidossa ja käytän niitä paraan taitoni mukaan sairasten
ihmisten avuksi.
-- Ja te parannatte useita...
-- Taitoni pettää harvoin, ellei Jumala tahdo toisin... Onko Sjövikissä
joku sairaana, jota ette tahdo uskoa Tukholman oppineiden tohtorien
haltuun, koska minulta sellaista kysytte?
-- Ei ole. Vaan ettekö myöskin harjoita salaisia ja luvattomia
temppuja, niinkuin menneisyyden katsomista ja tulevien ennustamista?
Olen kuullut siitä.
Drake oli saanut ääneensä sen kylmän ylimielisen soinnun, joka hänellä
aina oli ympäristöänsä puhutellessa, ja hän iski silmänsä tavallisella
jäätävällä loistolla puhuteltuun.
Mutta Inkerin kasvoilla väreili osaksi synkkä, osaksi pilkallinen hymy.
Hän vastasi tyynesti:
-- Ilkimieliset ihmiset ovat kerkeitä parjaamaan ja yksinkertaiset
ihmiset uskovat mieluimmin sitä mikä on hourumaista. Sen kuitenkin
sanon, että minä menneitäkin seikkoja jonkun verran tunnen, sillä minä
olen elänyt kauan, kokenut paljon ja ahkeralla vaarinottamisella
johonkin määrin perehtynyt erääseen taitoon, joka ei ole kaikkien
hallussa...
-- Mihinkä niin?
-- Taitoon ulkonaisen ihmisen mukaan, usein sentään niinkuin hämärästä
kuvastimesta, päättää millainen sen sisällinen ihminen on.
-- Mitä tarkotatte?
-- Etten minä, niinkuin kulkurikansan naiset, tutki käden viivoja
jonkun ihmisen elämänvaiheita ilmi saadakseni, vaan paljoa helpommalla
luen ne hänen otsaltaan... Tahdotteko...
-- Jumaliste! huudahti Drake ja painoi sukkelasti hatun päähänsä, -- te
olette vaarallinen nainen. Minua ei haluta tietää mitään mokomista
paholaisen vehkeistä. Kasvatatteko myöskin tytärtänne tuossa salaisessa
viisaudessa? Hän on kuitenkin liiaksi kaunis puoskaroitsevaksi
noidaksi.
-- Te olette siis nähnyt tyttäreni?
-- Olen, vastasi Drake, samalla kun hän nousi ylös ja olkapäillään
kohautteli samettiviittaansa, -- hänestä voi vastedes tulla toinen
Dyveka, joka lumoo jonkun kuninkaan sydämen. Hyvästi!
-- Sjövikin herra, sanoi Inkeri pikaisesti, -- kun olette kerran tullut
majaani, niin viipykää vieläkin hetkinen!
-- Mitä te tahdotte?
-- Te ette minua tunne enää, sillä viidentoista vuoden surut saavat
paljon muutetuksi; olemme kuitenkin nähneet toisiamme ennenkin. Eikö
näössäni ole mitään, joka muistuttaisi teitä menneistä ajoista?
-- Ei ole, vastasi Drake tarkkaavasti silmähtäen vanhukseen; -- jos
tahdotte minulle jotakin sanoa, niin puhukaa niin, että voin ymmärtää,
sillä arvoituksien selittämiseen minulla ei ole halua eikä aikaa.
-- Te olette nähnyt tyttäreni, toisti Inkeri, -- hän on ainoa lapseni,
mutta minulla oli ennen myöskin poika...
-- Joka siis on kuollut? Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!
-- Minä en tiedä, onko hän kuollut vai elääkö hän, mutta että te hänen
minulta riistitte, sen tiedän...
-- Minä! huudahti Drake. -- Oletteko järjiltänne, nainen?
Ja todellakin paloi Inkerin silmissä eriskummainen hehku.
-- Tahdotteko kuulla minua? kysyi Inkeri.
-- Minä kuuntelen, vastasi Drake, antaen uteliaisuudelleen valtaa, --
mutta ellette pysty täysin tyydyttävästi sanojanne selittämään, niin
olkaa varma, että minä huomenna annan viedä teidät hulluinhuoneeseen.
-- Muistatteko, että te aikaisemmassa nuoruudessanne usein oleskelitte
appivainajanne, isänne asetoverin tykönä? Hänen tiluksensa rajalla oli
talo, jonka omisti lasteni isä, mies, joka ei ollut muuta kuin
talonpoika, vaan jonka sukuluettelo on piirrettynä vanhoihin
riimikiviin, ja jonka esivanhempia teidän esivanhempanne lienevät
palvelleet orjina. Muukalainen, teidän appenne, löysi muutamain
ystäväin avulla joitakin papereita, jotka lienevät todistaneet, että
hänellä oli omistusoikeus tuohon kontuun, ja mieheni kuoli parahiksi
tarvitsematta nähdä sitä riistetyksi käsistänsä. Mutta hän jätti
jälkeensä lesken kahden lapsen kanssa, nuorukaisen ja pienen tyttösen,
jota vielä imetin. Ennenkun hänen tomunsa vielä ehti jäähtyä, ja
ennenkun minä kerkesin lähteä paikasta, johonka jäämällä olisin
joutunut loiseksi ryövärille, tunkeusitte te taloomme ja...
-- Haa, virkahti Drake, -- loppuosan voitte jättää kertomatta. Minä
muistan sen tapauksen. Olette siis sama nainen, jonka poika oli
röyhkeimpiä talonpoikia, mitä koskaan olen tavannut. Appeni oli
vaatinut häntä muiden kartanon alustalaisten kanssa saapumaan
karhunajoon; hän ei lähtenyt...
-- Koska hänen oli osotettavana isävainajalleen viimeinen palvelus. Te
tahdoitte temmata hänet isänsä ruumisarkun äärestä...
-- Jos hän olisi ilmoittanut sen syyn, olisimme sen hyväksyneet. Mutta
hän vastasi, ettei meillä ollut oikeutta komennella häntä ja käski
minut ilkullisen ylpeänä ovesta ulos. Minä rankaisin häntä...
-- Ja hän...
-- Vaiti! lausui Drake synkän näköisenä.
-- Ja hän, jatkoi Inkeri enenevällä kiivaudella, -- paiskasi teidät
jalkojensa juureen...
-- Ja minä, virkkoi Drake, jonka poskia peitti tumma puna -- minä
käskin sitoa kapinoivan orjan ja sulkea hänet Brucen kellariholviin...
-- Teittepä enemmänkin, sanoi Inkeri -- teidän ei ollut ainoastaan
vaadittava hyvitystä siitä solvauksesta, jonka talonpojan käsi oli
poskellenne saattanut, vaan myöskin kostettava syvällisempi nöyryytys.
Poikani karkean sarkatakin alla sykki jalompi sydän, kuin teidän hienon
junkkaripukunne alla: sen tiesi joka nainen ja myöskin eräs... No niin,
te käskitte muukalaisen, joka sittemmin tuli apeksenne, kutsua kokoon
torpparit ja relssitilalliset ja tuotitte pieksinpenkin linnan pihalle;
mutta hän, jota tahdoitte niin häpeällisellä tavalla rangaista, olikin
paennut tiehensä...
-- Paennutko? lausui Drake hilliten suuttumustaan. -- Te muistatte
väärin. Teidän niskoitteleva poikanne piestiin niiden erikoisten
etuoikeuksien perustuksella, jotka säteriherralle myöntävät rikoslakien
toimeenpanemisen tiluksillaan.
-- Paha vaan että muistan kaikki liiankin hyvin ... minä olen
vuosimääriä hautonut mielessäni tuota muistoa. Hän oli paennut, mutta
sen sijaan siepattiin kiinni hänen äitinsä ja suljettiin tuohon märkään
komeroon. Silloin palasi hän vapaasta tahdostaan vierittääksensä
koston minun päältäni itsellensä. Minä seisoin vieressä, kun hänen
selkänsä paljastettiin, kun selkäpatukka, jota heilutteli rotevin
palkkalaisenne, raateli hänen lihaansa, ja te, mustasukkaisuuden ja
koston hengettärien raivostuttamana huusitte: kovemmin, kovemmin! Näin
hänen verensä vuotavan, kuulin ja lu'in hänen pidätetyt huokauksensa
... mutta te huusitte lakkaamatta: kovemmin, kovemmin! Kostonne oli
erinomainen, hyvä herra. Eipä siinä tarpeeksi, että olitte silponut
hänen selkänsä, te mursitte hänen sydämensä. Hän oli sortunut vesa
noustessansa häpeäsijalta. Hänen katseensa oli kaihtava niinkuin
pahantekijän eikä se julennut kohdata äidin silmää; hänen uljas otsansa
oli kumartunut maahan päin; hänen hartiansa notkuivat häpeän ja harmin
taakan alla. -- Hän kieltäytyi ottamasta vastaan sitä lohdutusta, jota
minä, itsekin murtuneena, yritin hänelle antaa ja lähti rauhattomin
mielin luotani niille teille jäädäksensä... Sanokaapa vielä ettekö ole
riistänyt minulta poikaani!
-- Nyt herra, jatkoi hän hetken vaiettuaan, levollisemmalla äänellä, --
olette tehnyt sen tuttavuuden, jota halusitte. Tiespä, eikö olisi
parasta ollut, ettei kohtalo olisi ollenkaan tuonut teitä talooni.
-- Te olette eriskummainen nainen, sanoi Drake, -- ja selvään huomaa,
että teidän on vaikeata puhua järjellisesti. Mitä poikaanne tulee, oli
hän ansainnut sen, mikä häntä kohtasi, ja te, joka häneen juurrutitte
hänen säädylleen sopimattomia aatteita ja tunteita, saatte varoa
itseänne suurimpana syynä hänen vastoinkäymiseensä. Enpä siltä kiellä,
että minä tuossa tilaisuudessa menettelin tuittupäisen nuorukaisen
kiivaudella, ja tahdon kernaasti sen sovittaa. Jos vähävaraiseen
elatukseenne jotakin tarvitsette, niin kääntykää minun puoleeni...
Samassa aukeni ovi ja lapsi, jonka Drake oli metsän laidassa nähnyt,
ilmautui uudelleen näkyviin.
Nuori Elli, nähtyään uljaan ratsumiehen menevän äidin torppaan, oli
lapsellisen pelon valtaamana juossut metsään ja siellä yksinäisyydessä
jonkun aikaa leikitellyt, kunnes arveli harvinaisen vieraan menneen.
Nyt seisahtui hän ujona kynnykselle uskaltamatta astua sisään ja empi,
pitäisikö hänen taas rientää pois, mutta silmäiltyänsä arasti vieraan
ynseitä kasvoja ja havaittuansa äitinsä kiihoittuneen mielentilan, ei
hän enää epäröinyt; muutamalla askelella siirtyi hän äitinsä viereen ja
loi tutkivan katseen mieheen.
-- Olen kyllin onnellinen, että voin hyljätä tarjoumuksenne, sanoi
Inkeri arvokkaasti. -- Minä supistan tarpeeni vähiin, ja ainoat
toiveeni tarkottavat tätä lasta... Älköön häntä vaan riistettäkö
äitinsä käsistä, älköönkä hän langetko ajan pahuuden uhrina... Mutta
mitä puhunkaan? Minä pidätän teitä ja teidän aikanne on kallis.
Saatanko olla teille hyödyksi jollakin tavalla?
Draken otsa kirkastui hänen katsellessaan tytön kasvoja; hän vetäsi
hansikkaan vasemmasta kädestään, otti sormestaan kultasormuksen ja
lausui Inkerille:
-- Saako tyttärenne vastaanottaa tämän ystävänlahjan merkiksi siitä,
että menneet surulliset tapaukset ovat sovitettavissa?
-- Mitä se teitä vahingoittaa, ettei sydämeni voi unhottaa pojan
hukkaa? Ja jos poikani elää, on kosto tai sovinto yksistään hänen
käsissään.
Elli loi kysyvän katseen äitiinsä ja veti kätensä pois lahjasta, jota
ylhäinen herra hänelle ojensi.
Draken otsa synkistyi jälleen. Hän seisoi tuokion epäröiden.
Kenties vaikutti hänen menettelytapaansa suureksi osaksi sekin, että
hän pelkäsi tuon n.k. tietäjävaimon salaperäistä voimaa.
Miten lienee laita ollutkaan, niin hän kuitenkin piti tuon halveksitun
lahjan itse.
Lyhyet jäähyväiset sanottuaan lähti hän pois.
Pekka, joka odotteli hevosten luona portilla, arveli jos mitäkin jo
tapahtuneen, kun hänen herransa niin kauan viipyi Inkerin, tuon
kaikkien taikauskoisesti pelkäämän vaimon majassa. Hän hengitti
helpommin päästessänsä pois torpan läheisyydestä ja herransa jälessä,
jatkaessaan matkaa metsän läpi.