Yö meren rannalla.
Söödermanlannissa, lähellä merta, suunnilleen pari peninkulmaa
Tukholmasta on Sjövik niminen tila, joka ennen oli vanhalle Drake
suvulle kuuluva herraskartano, mutta nyt on talonpoikaistalona.
Muutamat tiilensekaiset sorakasat osottavat nyt enää
kolmikymmenvuotisen sodan saaliina kohonneen herraskartanon
seisontasijaa. Auralla on jo vuosimääriä kynnetty sitä maata, joka
ennen oli Sjövikin linnanpihana.
Merta lähinnä oleva osa maatilaa oli kuusitoista sataluvun
keskipalkoilla metsänä, jossa ainoastaan paikoittain oli raivattu alaa
uudisviljelyksille. Metsän läpi kulki tie herraskartanon satamaan.
Sjövikin herrat käyttivät näet hyödykseen aatelistolle vakuutettua
oikeutta tullitta viedä tilojensa tuotteet ulkomaille.
Kuutamoyönä syksyllä v. 1661 kulki matkamies tätä yksinäistä tietä. Hän
oli, suojellakseen itseänsä yökylmältä, kääriytynyt viittaan ja
leveälierinen hattu verhosi hänen päätään. Tultuansa lähelle vähäistä
satamaa poikkesi hän tieltä polulle, joka oikealla suikerteli
kallioiden välitse. Polku päättyi ränstyneen ladon ääreen, mutta mies
kulki edelleen, kunnes hän tuli ylänteelle, josta avautui vapaa näköala
merelle ja rantaseudulle.
Tähän hän pysähtyi ja katseli meren aavalle ulapalle, joka tyvenenä ja
peilikirkkaana, sieltä täältä metsäisten saarten pirstomana, välkkyi
kuutamossa.
Vähän matkaa rannasta näkyi ankkuroituna kuunarin tapainen alus, jonka
sirotekoinen taklaus kuvastui meren hopealle hohtaviin laineisiin.
Sekavaa ihmisäänten sorinaa, kuuluen laivan kannelta päin, soi hänen
korviinsa, ja tähän hälinään sulautui meren yksitoikkoinen loiske
rantakallioita vastaan.
Mies seisoi kotvasen liikkumatta, katse tähdättynä laivaan. Hän aprikoi
itsekseen.
Ja ikäänkuin hankkiaksensa siksi aikaa, kuin ajatuksensa oli toimessa,
myöskin käsillensä jotakin tehtävää, heitti hän taaksepäin viittansa,
otti vyöstänsä pistoolin, tarkasti lukkoa, punnitsi asetta kädessään ja
pisti sen jälleen vyöhönsä.
Sitten hän vei merkinantopillin huulilleen ja puhalsi kimakan,
yölintujen kirinän kaltaisen äänen. Sitä toisteli kallioiden kaiku.
Kohta sen jälkeen kuului samallainen vihellys kallioiden puolelta
lähinnä meren rantaa. Hattureuhkanaan ja kaapuun puettu mies ilmausi
kallioiden välistä ja kiipesi kukkulalle, jolla outo mies seisoi.
-- Ovatko valmistukset tehdyt? kysyi jälkimäinen, kun äsken saapunut
seisoi hänen edessään ja paljasti ahavoituneet, arpien ja naarmojen
rumentamat kasvonsa.
-- Ovat, vastasi tämä, -- mutta vieläkin kerran uskallan pyytää teitä,
kapteeni, että ajattelisitte...
-- Kaikki on tarkoin tuumittu, Ruys ystävä, sanoi kapteeniksi kutsuttu,
tehden kärsimättömän liikkeen. -- Oletko tutkinut veden syvyyttä?
-- Se on tarpeeksi syvää, vastasi Ruys.
-- Ja ovatko kaikki miehet laivassa koossa?
-- Joka mies.
-- Entäpä onko kukaan käynyt maissa sen jälkeen, kun tähän
ankkuroitsivat?
-- Ei kukaan, kapteeni. Mutta minä olen vaivoin saanut heitä estetyksi
maihin menemästä, sen voitte uskoa. Heillä on nyt rahaa kosolta ja
he tahtovat, kuten luonnollista on, matkan jälkeen huvitella.
Tyytymättömyys on noussut äärimmilleen ja joka päivä olen
pelännyt kapinannousua. Kuitenkin olen tehnyt voitavani heidän
tyynnyttämisekseen: sanoin teidän tulevan laivaan tänä yönä ja että
heti sen jälkeen purjehdimme Tukholmaan.
-- Hyvä on.
Miehet lähtivät ylänteeltä ja laskeutuivat alas kalliolta, joka erotti
heidät merestä. Rannalla oli venonen, jota Ruys oli käyttänyt
lähtiessään laivasta.
Ruys istui soutamaan. Melu laivan kannella tuntui yltyvän sikäli kuin
he lähestyivät kuunaria. Juomalauluja, kirouksia ja kaikenmoista
kirkunaa, mitä vaan ihmiskurkusta voi lähteä, sekautui siinä toisiinsa
synnyttäen sekamelskan, jota ei itse paholainenkaan olisi kärsinyt
kuulla.
Venosen tulo keskeytti hetkeksi aikaa hälinän. Ahavoituneita,
parrakkaita kasvoja kurkisti reelingin yli ja köysi heitettiin alas.
Kun kapteeni ja hänen luutnanttinsa ... sillä sen nimellisenä palveli
Ruys tässä laivassa ... tulivat kannelle, kohtasi heitä näky, joka
heikkohermoisesta olisi tuntunut vastenmieliseltä; mutta silminnähtävää
oli, ettei sairaloinen arkatuntoisuus vaivannut kumpaakaan sanotuista
herroista, sillä he tähystelivät kantta tutkivin, eikä suinkaan
hämmästynein katsein.
Heidän edessään venyi muudan laivaväestön miehiä verissään. Iskupiilu
oli halaissut pääkallon, ja aivot olivat valahtaneet kannelle. Kuollut
puristeli vielä kourassansa kuutamossa välkkyvää puukkoa. Mies oli
arvatenkin joutunut kiistaan jonkun toverin kanssa.
Kasa kulta- ja hopearahoja oli kuolleesta vähän loitompana, mutta
sentään siksi lähellä, että verivirta oli sinnekin osunut ja tahrannut
kiiltävän metallin punaiseksi. Se oli kaatuneen osa saaliista. Toverit
istuskelivat ympärillä ja pelasivat siitä, kenellä heistä oli oikeus
periä jälkeenjäänyt omaisuus. Pelinopat pyörivät, hurjistuneet katseet
seurasivat niitä, naurun remahduksia ja kirouksia kuului pelaajain
piiristä.
Toinen ryhmä seisoi viinitynnyrin ympärillä, jonka sisällystä ahkeraan
maisteltiin. Kaikki olivat pöhnässä, mutta oluen vaikuttama mieliala
tuli erilailla näkyviin. Toiset kiistelivät, puukot varalla joko
hyökkäystä tahi puolustaumista varten; toiset loilottivat pikari
kädessä; kolmannet syleilivät toisiaan vakuuttaen pysyvänsä uskollisina
hamaan kuolemaan asti; jotkut astelivat yksiksensä; olipa vielä pari
kolme, jotka jo tajuttomina makasivat jossakin nurkassa laivan
kannella, tovereiden sinne potkimina.
Kieleen nähden vallitsi hurjain mellastajain kesken babyloonialainen
sekasorto. Kuultiin alasaksaa, englanninkieltä ja lingua francaa;
ainoastaan muutamat olivat, kielestä päättäen, syntyisin Pohjolasta.
-- Eläköön kapteenimme! huusivat muutamat.
-- Hukka Ruys'ille! Hukka hollantilaiselle! huusivat toiset, ja
miehistö kerääntyi kapteenin ympärille valittamaan sitä vankeutta, jota
heidän oli täytynyt kärsiä.
-- Onko se teidän oma käskynne, kapteeni, vai onko se hollantilaisen
vehkeitä, ettemme saa mennä maihin? kysyi muudan heistä toisten
puolesta.
-- Uskokaa nyt! Uskokaa! sanoi Ruys, kädet housun taskuissa
käyskennellen humalaisten merirosvojen keskellä, jotka katselivat häntä
uhkailevin silmin.
-- Minä olen käskenyt, sanoi kapteeni tyynesti. -- Luuletteko, miehet,
Ruys'in uskaltavan antaa minun nimessäni valheellisia käskyjä? Vankeus
on kuitenkin pian päättyvä. Päivän koittaessa nostamme purjeet ja
lähdemme Tukholmaan.
-- Hurraa! räyhäsi joukko vastaukseksi tähän lupaukseen.
-- Ja nyt, Ruys, on sinun pidettävä huoli siitä, että miehistö saa
viettää iloisen yön, jatkoi merisissipäällikkö. -- Mitä viiniä tuo on?
Pikari tänne!
Käskyä riennettiin täyttämään. Kapteeni maistella lipotteli sarkan
sisällystä ja viskasi sen mereen.
-- Meillä on parempaa viiniä laivassa, sanoi hän viitaten Ruys'ille. --
Paras tynnyri tänne ja kierittäkää tuo mereen!
Tuopa oli merirosvoista mieluinen käsky. Sill'aikaa kun muutamat
seurasivat Ruys'iä lastiruumaan, hänen osotuksensa mukaan noutaakseen
tuota kehuttua viiniastiaa, nostivat toiset yhteisin voimin sen, josta
jo oli maisteltu, varpeiden yli ja heittivät sen mereen.
Pelaajat olivat nyt pelinoppain päätöksen nojalla jakaneet perinnön ja
liittyneet toisiin. Kapteeni meni laivan peräkannelle ja silmäili,
ruorirattaaseen nojautuen, kohtausta edessään. Ruys otti pitääksensä
isännyyttä, täytti pikarit ja kehotteli ahkerasti niitä tyhjentämään.
-- Mainiota viiniä! Se on tulista ja siinä on ruusun tuoksua, toisteli
hän kaataessaan pikareihin. Mutta hänen äänensä vapisi ja kylmä hiki
helmeili hänen otsallaan.
Kaiketi oli viiniin sekotettu jotakin väkevää nukuttavaa ainetta, sillä
kauan ei viipynyt, ennenkuin miehet toinen toisensa jälkeen horjuen
menivät pois, paneutuaksensa nukkumaan, sillä vastustamattomasti heitä
nyt uni painosti. Jälelle jääneet eivät toki epäilleet mitään:
heidänkin silmänluomensa tuntuivat vihdoin lyijynraskailta ... tajunnan
viimeinen säen sammui ... viimeinen juomalaulu keskeytyi puolitiehen
... pikari kirposi viimeisen juomaurhon kädestä ... ja kaikki oli
hiljaa.
Ruys hiipi kapteenin luo ... hiipi varpaisillaan, ikäänkuin olisi
peljännyt herättävänsä nukkuvat.
-- Mitä nyt? kysyi hän.
-- Minä olen lukenut miehet ja huomaan, ettei puutu ketään. Kanna
heidät laivan pohjalle, ja katso ettei mitään veden päällä pysyvää
kalua jää irralleen! Salpaa luukut ja avaa lastiruuman vuotoreikä!
-- Niinkuin käskette, mumisi Ruys synkästi ja lähti ilmeisen
vastahakoisesti kamalaan työhönsä.
Kapteeni kääntyi selin kantta kohden, nojautui varpeihin ja katsoa
tuijotti kuuhun, joka parhaallaan laski metsän taa.
Useimmat merirosvoista makasivat liikkumattomina, aivan kuin olisivat
olleet jo kuolleet. Toisia näytti tuskaiset aavistukset vaivaavan
unessa; heidän rintansa korisi, heidän kätensä kohosivat vaipuaksensa
heti seuraavana silmänräpäyksenä hervonneina takasin.
Laivan pohjalta kuuluva lorina saattoi kapteenin heittämään kuutamon
tarkastelunsa sikseen. Hän käännähtihen ympäri. Ruys seisoi hänen
edessään kasvot kalmankalpeina.
-- Se on tehty, sanoi hän ja tarttui venheen pestiin.
He astuivat venoseen ja laskivat ulommas. Kun Ruys oli hetken aikaa
soutanut käski kapteeni hänen levähtää airoilla. Hän nousi seisaalleen,
kääri viitan ympärilleen ja tähysteli uppoavaa laivaa. Kuu oli jo
laskenut ja kuunarin rajaviivat tulivat vain epäselvästi näkyviin yön
varjojen keskeltä, joita vastaan vasta alkava aamunkoitto taisteli
itäisellä taivaanrannalla. Äkkinäinen pauhina ilmaisi hetken, jona
aallot voitonriemuisina loiskahtivat yhteen, peittäen allensa saaliin.
Vesi joutui melkoisella alalla liikkeeseen, ja muutamat kuohulaineet
vyöryttivät rantaan sen sanoman, että yksi noita merellä liikkuvia
helvettiä, rauhallisen kaupankäynnin vitsauksia, oli kadonnut.
Miesten astuttua rannalle sanoi kapteeni:
-- Sinun on heti auringon noustua oltava Tukholmassa. Näillä seuduin et
millään ehdolla saa näyttäytyä, ja toistaiseksi olemme ventovieraat
toisillemme. Paperisi ovat kunnossa. Sinä jäät talveksi pääkaupunkiin
ja odotat minun käskyjäni. Ensi kesänä työskentelemme taas yhdessä.
Ruys oli istautunut rantakivelle. Hänen katseensa harhaili pitkin veden
pintaa ja näytti etsivän uponnutta laivaa.
-- Kapteeni, sanoi hän, -- minä aavistan että viimeinen hetkemme kohta
on käsissä. Moinen teko herättää Sallimuksen voimat kostoon.
-- Nytkö jo omantunnon vaivoja? virkkoi kapteeni terävän kuiskaavalla
äänellä, joka soi Ruys'in korvissa kuni uhkaava varotus.
-- Ei, sanoi Ruys. -- Minä kirjoitan tämän omaan syntiluetteloonne.
-- Tee niin! Mitä olemme tehneet, se oli välttämätöntä. Miehet olivat
saaneet tietoonsa oikean nimeni ja yhteiskunnallisen asemani ... millä
tapaa, sitä en vieläkään pysty arvaamaan. Minä en tahtonut olla
riippuvainen löyhäsuisten konnien varomattomuudesta, voitonhimosta tahi
omantunnon vaivoista... Tule!
-- Vielä yksi sana, kapteeni! lausui Ruys kavahtaen pystyyn.
-- Kaksi päivää sitten purjehti laiva tästä ohi pohjoseen päin. Sen
suunta oli nähtävästi pantu Tukholmaa kohti. Minä tunsin sen, yhtä
varmasti kuin teidätkin tunnen. Se on sama laiva, joka niin useasti
seurasi meitä merellä ja herätti taikauskoisen pelon miehistössämme.
Siinä laivassa on kova kohtalomme ohjattavana.
-- Lörpötyksiä! Sinä olet uneksinut, virkkoi kapteeni kärsimättömästi.
-- Lähtekäämme!