Muutamia päiviä on jo sanomalehdissä kiertänyt huhuja
ministerimuutoksesta. Eräs salkku saa uuden isännän, koska
vapaamielinen puolue on suuresti suuttunut nykyiseen ministeriin. On
mahdotonta häntä enää kannattaa. Kulunkiarviokeskustelun aikana hän oli
esiintynyt niin, että menetti kaiken luottamuksen.
Ja jos siitä oli vilkas ajatustenvaihto valtiopäiväin käytävissä ja
klubissa, niin mitä sitte ministeriössä! Meneekö "hän" ja kuka tulee
hänen sijaansa? Sitä tahtoisi tietää pieni ja suuri virkamieskunnassa.
Ministerineuvos Alfons Szecsödyn toimistossakin siitä keskustellaan.
Tämä toimisto on merkillinen paikka. Siellä voi saada paraimpia
sikareja, parainta luumuviinaa ja tuoreimpia juoruja, jonka vuoksi on
hyvin käsitettävissä se virallinen into, millä tässä hauskassa
toimistossa kävivät neuvokset, sihteerit ja jotkut semmoiset
koncipistitkin, joita herra ministerineuvos suvaitsi kutsua pienelle --
"pakinalle".
Kello yhdentoista ja kahdentoista välillä pidetään siellä
säännöllisesti kokouksia, joissa virtaa luumuviina ja sujuu
pakina ministeriötä koskevista ja koskemattomista asioista,
viimeisestä premieeristä, odotettavista nimityksistä, jonkun
virkaveljen hairahduksesta (hyvin suosittu puheenaine!), uusimmasta
avioerojutusta, kaikki höystetty ahkerasti kokoon kerätyillä pienillä
skandaalijutuilla. Kieltämätöntä on, että nämät tunnit kaikille
osanottajille olivat virkatunneista hauskimmat. Vähemmän hauskoja ne
tietysti olivat niille asiallisille, jotka näitten "pakinain" aikana
kärsimättömyydellä vartoivat herra ministerineuvoksen etuhuoneessa ja
pöyhkeältä vahtimestarilta saivat sen tiedon, että siellä sisällä
pidetään neuvottelua. Se heistä, joka oli hienommalla haistimella
varustettu, saattoi neuvottelujen perästä huomata väkevää
luumuviinanhajua herra ministerineuvoksen huoneessa, vaikkei
ministeriön eikä esittelijän toimialaan kuulunut väkijuoma.
-- Tuleeko todellakin Csetnekistä uusi esimiehemme? -- kysyi muuan
koncipisti, joka, ollen kamariherra, sen perusteella oli päässyt
"neuvotteluun" osalliseksi.
-- Tiedän sen varmaan -- vastasi eräs osastoneuvos. -- Minulla on
tuttavuuksia, se tietäkää, ja jokaisen henkilömuutoksen minä voin
ennustaa neljäkolmatta tuntia aikaisemmin kuin kukaan muu.
Csetneki joutui sitte päiväjärjestykseen ja otettiin kaikenpuolisen
arvostelun alaiseksi. Useammat tunsivat hänet mieskohtaisesti, toiset
olivat kuulleet hänestä paljon kaikenlaista, mutta kaiken ytimenä oli
se, että hän oli "vastenmielinen" mies.
-- Ylpeä ja ilman arvoa -- kuuluu mukavasta nojatuolista, jossa muuan
isomahainen herra venyy.
-- Jospa hän vain sitä olisi, mutta hänellä on muuan päähänpisto, mikä
monelle teistä, jossa vanhuuden enteet ovat huomattavissa, voipi
tuottaa ikäviä seurauksia -- lausuu siihen asian tietävinään oleva
osastoneuvos jonkinlaisella vahingonilolla.
-- Lázár, tämä tarkoittaa sinua! -- nauroi eräs ministerineuvos.
-- Mitenkä ja mihin nähden se saattaisi minua tarkoittaa? -- änkytti
Lázáriksi nimitetty henkilö.
-- Etkö kuullut mitä hän sanoi vanhuuden enteistä?
-- Minussa ei huomaa mitään vanhenemisen merkkejä. Tunnen itseni sangen
elinvoimaiseksi, varsinkin virkatoimiin nähden, -- vastasi Lázár, mutta
hänen kasvojensa väri sillä välin melkoisesti kalpeni.
-- Kuuletteko hänen tunnussanansa? Virkatoimiin nähden! Lazi virkansa
hyväksi kykenee kaikkiin, vieläpä siihenkin, että nuorentuu! --
ilkastelee kamariherra-koncipisti, seuran vanhempien ja nuorempien
jäsenten nauraa hohottaessa.
Sillä tämän seuran laskemien sukkeluuksien esineenä oli aina Lázár.
Lázár Kovács, osastoneuvos, vanhan järjestelmän jäännös, joka aloitti
palveluksensa jo ennen perustuslaillista aikakautta, "saksalaisessa
maailmassa", ja sen johdosta suuresti erosi uusista virkamiehistä. Hän
oli vielä pelokkaan, varovan, turhantarkan virkavaltaisuuden edustaja,
joka tikapuitten alimmalta astuimelta kovin työläästi ja hitaasti,
ilman protektsioonia, ainoastaan ankaralla työllään on noussut ylöspäin
ja siten paljoa paremmin osaa kunnioittaa asemataan kuin nykyinen
sukupolvi, joka joko valtiopäiviltä tipahtaa heti korkeihin virkoihin
taikka, vaikkapa alkaakin alhaalta, protektsioonin, tungettelun ja
muunlaisten edistyskeinojen avulla niin nopeasti liikkuu eteenpäin,
että vanhaa "beamteria" rupee huimaamaan. Hänen aikanaan, ennen
kuusikymmentä-lukua ja sen kuluessa, mitä tulevaisuuden toiveita
silloin virkamiehillä oli? Millaiseksi on siitä asti virkavalta
Unkarissa kehittynyt? Mimmoisia virkaylennyksiä saakaan nyt nähdä!
Ennen aikaan vanhenivat virkamiehet maaherraviraston koncipisteina ja
se, joka kansliasihteerinä voi vetäytyä lepoon, saattoi jo kerskata
kauniista edistyksestä. Sen sijaan jos nyt joku on pysynyt alallaan
neljä-viisi vuotta jossakin virassa, hän jo myllertää maat ja taivaat
päästäksensä ylenemään. Ennen ei uskallettu mukistakaan, kannettiin
iestä hiljalleen ja oltiin vaiti, sillä silloin oli vielä
auktoriteettia olemassa ja jos kansliapäällikön apulainen tahi
maaherraviraston varaesimies rypisti otsaansa, palautui höllentynyt
kuri.
Näissä traditsiooneissa, tämmöisessä koulussa kasvoi Lázár Kovács;
näitä vanhanaikaisia mielipiteitä vetivät sitten esiin uudet,
käyttääkseen niitä leikintekoon. Ei ketään ollut helpompi pelästyttää
kuin Lázária, joka aina pelkäsi että hänet pannaan pensioonille tahi
ainakin sivuutetaan. Hän oli kuitenkin vanhin osastoneuvos, ensi
vakanssissa hän ylennetään ministerineuvokseksi -- tietysti sillä
edellytyksellä, että noudatetaan vuorojärjestystä eikä lykätä
parlamentista hänen eteensä mitään "einschub'ia". Kaikissa tapauksissa,
hänellä on toiveita ylenemiseen. Tämän tietävät hyvin virkaveljet ja
pistelevät häntä siitä. Oi, nuot uudet eivät kunnioita ketään ...
varsinkin koncipisti-kamariherra hioo aina kieltään hänelle. Eikä hän
uskalla puolustaa itseään, vaan kärsii pistelyt, ja jota terävämmät
nämät ovat, sitä enemmän hän yrittää niille nauraa, jotta kaikki
katsottaisiin leikiksi.
-- Turhaan sinä nuorennut, Lazikani, virkatoimiin nähden; sinua odottaa
pensiooni -- ilkkui koncipisti.
-- Pensiooni? -- nauroi Kovács, ei ilman ponnistuksetta.
-- Niinpä niin, pensiooni! -- säestivät toiselta taholta useammat,
jotka huomasivat että tässä taas tulee pieni jupakka huolestuneen ja
pelonalaisen osastoneuvoksen kanssa, joka jokaisen ministeripulan
aikana vapisi kuin haavanlehti.
-- Jo monta kertaa olette minun peloittaneet, mutta vielä en ole
pensioonille pantu -- koetti hän leppeästi puolustaa itseään hyökkääjiä
vastaan.
-- Se vaan, Lazikani, että tuuli ei koskaan vielä ole niin puhaltanut
vanhoja vastaan kuin nykyään. Csetneki itsekin on nuori mies eikä voi
sietää vanhoja ihmisiä viroissa. Hänen periaatteensa on se, että
väistykööt he syrjään ja antakoot sijaa nuorille voimille!
-- Hm! mutta sanotaanhan: hyvä on vanhus talossa -- intti Kovács, joka
kaikin tavoin yritti peitellä pelästystään.
Turhaan! -- koko seura huomasi jo, että tuo kelpo ukko taas meni ansaan
ja ilman mitään sopimustakaan jatkui pilanteko heti itsestään.
Ilkastelu on vain silloin jonkin arvoinen, kun se on täydellinen.
Ensimmäinen, joka käsitti mitä asema vaati ja riensi
koncipisti-kamariherralle avuksi, oli asiantuntija osastoneuvos.
-- Ystävämme Hugo (se oli koncipistin ristinimi) on oikeassa. Csetneki
käy toisinaan vanhempaa sisartani tervehtimässä ja äskettäin hän tälle
mainitsi, että hänelle kelpaa vain nuoret työvoimat.
Tämä tieto vakuutettiin joka taholta oikeaksi. Muutkin olivat kuulleet
tulevan ministerin armottomista aikeista.
Vahtimestari astui sisään ja ilmoitti, että ministeri kutsuu
kunnianarvoisaa herra Szecsödyä, jonka johdosta neuvottelu lopetettiin
ja ministerineuvos, suuri mytty asiakirjoja kainalossaan ja erinomaisen
arvokkaan näköisenä, astui etuhuoneen lävitse, ilmoittaen siinä
odottaville asianosaisille surkuttelunsa, että hänen täytyy rientää
hänen ylhäisyytensä luo eikä siten enää tänään voi ottaa vastaan.
Tehkööt hyvin ja vaivatkoot itsensä tänne huomenna.
-- Eikö huomenna taas ole neuvottelua, armollinen herra? -- kysyi
vähäisen epähienolla äänellä joku asianosainen, jossa neuvottelusta
poistuvat punehtuneet ja naureskelevat virkamiehet olivat herättäneet
epäluuloa.
-- Tuskin, tuskin -- vastasi armollinen herra kiireesti ja katosi.
Mutta vahtimestari avasi ikkunan ja tuuletti huonetta puolen tunnin
ajaksi -- neuvottelun jälkeen.
Se muodonmuutos, joka Kovácsissa edellä kerrotun neuvottelun jälkeen
parin päivän kuluttua tapahtui, herätti yleistä huomiota ministeriössä
ja antoi aihetta hupaisimpiin kuiskutuksiin. Koncipisti-kamariherra oli
pakahtua naurusta ja hänen hämäyksistään ei tahtonut loppua tulla.
-- Oi, oi! Lazikani, sinähän olet muuttanut karvasi, sinustapa on
tullut täydellinen keikari! Tuo lyhyt takki, sopiiko se sinun iällesi
ja asemallesi? Eikö vanha silinterisi olisi kelvannut vielä tänä
vuonna, miksi ostit uuden muodinmukaisen? Ja mitä kaulahuiviisi tulee,
niin se jo apulaiskoncipististakin olisi liian räikeä.
Mutta vaatetuksessa tapahtuneet vaihdokset eivät kumminkaan olleet niin
suuret kuin se muutos, jonka alaiseksi Kovács itse oli joutunut.
Että niin nuorekkaasen pukuun tarvitaan nuoret kasvotkin ja nuoriin
kasvoihin taas notkeat liikkeet, se oli Kovácsille heti selvä. Ja sen
johdosta harmaitten viiksien sijasta ennen pitkää tarkoituksenmukaisen
voiteen avulla sysimustaksi muuttunut parta koristi hänen huuliaan,
joiden tavaton puna herätti epäilyä ihomaalin käyttämisestä. Ja kun
viikset olivat mustat, niin tietysti ei poskipartakaan saattanut jäädä
harmahtavaksi. Mutta sen värjääminen kysyisi paljon työtä. Tänne siis,
parturi, saata se veitselläsi katoamaan! Kasvot siitä varmaankin
nuorentuvat, kuu ei se niitä varjosta. Nyt on enää vain tuo tunnettu
kaljupäisyys jollakin tavoin autettava, mutta ei sekään kysynyt suurta
työtä. Lázár muutenkin jo aikoja sitten on valittanut vetoa
virastohuoneissa, josta hän on saanut kärsiä säännöllistä hammas-,
pään- ja muuta särkyä. Jos hän vetää tämän syyksi, ei kukaan saata
kummastella, että hän vaatimattomalla valetukalla yrittää suojella
itseään ilmavirran vahingollisuudelta.
Sellainen hänen entisen olemuksensa perinpohjainen uudistus herätti
huomiota ei ainoastaan virastossa, vaan kotonakin, hänen armonsa
neuvoksettaren luona.
Lázár tunsi olevansa velvollinen antamaan aviovaimolleen selityksen
asiasta.
-- Sinä kummastelet, kultani, eikö totta, mikä minusta on tullut. Hja!
Ministerimuutos! Saamme uuden ministerin, nuoren tarmokkaan, jolle
vanhat eivät kelpaa. Hän etsii nuoria työvoimia ... vanhoja uhkaa
pensioonille-pano... Ymmärrätkö, pensioonille-pano? Mikä isku se olisi
meille, joiden täytyy elää vain virastani... Emme voisikaan elää
arvomme mukaisesti muualla kuin linnassa... Ja sinne ylös sinä et
kernaasti muuttaisi.
-- En tosiaankaan -- vastasi Milka. -- Pestissä olen elänyt, Pestissä
tahdon kuoliakin, Budaan en mene!
Lázár syleili puolisoaan hellästi, mikä jo pitkään aikaan ei ole
kuulunut talon tapoihin.
-- Emme menekään, sillä, saakeli soikoon, minä olen vielä kaukana
pensioonista.
Ja sen jälkeen pikaisilla, keveillä askelilla käyskennellen
edestakaisin, pullistaen rintaansa, keikutellen päätään, huitoen
molempia käsiään hän jatkoi:
-- Laittakaamme niin, ettei ministeri huomaakaan vanhaksi! Katsoppas
nyt, Milkaseni, sopiiko miestä, joka näin käy -- näin katsoo -- näin
käyttäytyy, lukea vanhojen joukkoon?
Ja painaen innokkaan suutelon Milkan poskelle, mikä niinikään oli kovin
harvinainen herkku tässä vanhentuneessa taloudessa, hän ketterin
askelin riensi ulos huoneesta, alas käytävästä, pois talosta, pitkin
katua, ja vaikka tuo ketteryys häntä johonkin määrin väsytti, kulki hän
samalla ketteryydellä aina virastoonsa asti.
Kun sitten uusi ministeri ryhtyi virkatoimeensa ja hänen alaisensa
virkamiehet valtiosihteerin johtamina kävivät hänen luonaan
kunniaterveisillä, niin hänen ylhäisyytensä, vastatessaan
valtiosihteerin tervehdyspuheesen, erityisellä painolla huomautti
odottavansa jokaiselta harrasta, "väsymätöntä" ahkeruutta ja
työteliäisyyttä. (Yleistä hyväksymystä.) Puheensa jälkeen hän astui
ensimmäisessä rivissä seisovien ylempien virkamiesten luo, pudisti
heidän kättään ja vaihtoi pari sanaa heidän kanssaan. Kovácsista.
tuntui kuin hänen terävät, urkkivat silmänsä olisivat tahtoneet
jokaisesta saada ilmi, paljonko heissä vielä oli työkykyä ja
väsymätöntä voimaa, Vanhojen ja isopäisten joukosta kai Lázár Kovács
teki häneen hauskimman, elähyttävimmän ja joustavimman fyysillisen
vaikutuksen, tämä kun rintansa pullistuksella, kasvojensa hymyilyllä ja
jäsentensä heilutuksella herätti yleistä huomiota ja hupaisuutta.
Ainakin Kovács itse oli tyytyväinen tuohon vaikutukseen ja kertoi siitä
innostuksella kotona epäilevälle puolisolleen. Sillä Milka epäili, hän
kun ei mitenkään voinut saada päähänsä, että kukaan mies tuolla tavoin
sievistäisi itseään jonkun ministerin mieliksi, joka ei ole -- nainen!
Siitä huolimatta hän päätti toistaiseksi jäädä tarkkaavalle kannalle ja
olla uskovinaan kaikkia noita taruja, joita hänen miehensä hänelle
keksii. Hän ei vain jättänyt silmällä pitämättä sitä uutta
muotikauppaa, joka menneen kuun alussa, neljännesvuoden alettua, oli
heitä vastapäätä avattu, erään sangen kauniin, vaaleaverisen
leskirouvan johtamana. Niin usein kuin herra neuvos poistui kotoa,
vaani neuvoksetar aina ikkunasta, eikö tämä tapahtuma saanut aikaan
mitään liikuntoa muotikauppijattaren puodissa. Ennen pitkää hän tuli
vakuutetuksi ... mistä? Kaikenlaisista epäilyttävistä seikoista.
Milloin tuo kaunis muotikauppijatar seisoi puotinsa ovessa, ikäänkuin
tarkastaaksensa jotakin hattua, milloin häntä ei tosin näkynyt
etualalla, mutta varmaankin hän taampana keikaili herra neuvokselle,
joka virastoonsa mennen säännöllisesti astui kadun poikki,
muotikauppijattaren puodin ohitse, ja kulmassa kääntyi toiselle
kadulle. Se on kyllä totta, että hänen ennenkin, kun tuo puoti ei vielä
ollut vaarallisenkauniin muotikauppijattaren, vaan vaarattoman
ryytikauppiaan hallussa, oli ollut tapa käyttää juuri samaa tietä,
mutta -- niin viisasteli neuvoksetar -- se mies, jolla on vähänkin
velvollisuuden tuntoa, muuttaa matkasuuntansa asianhaarain mukaan ja
kiertää tiellä olevia muotikauppoja.
Milka oli niitä rouvia, jotka ilman syyttä ovat mustasukkaisia. Jumala
tietää, että Lázár Kovács ei iki pitkinä päivinä ollut antanut aihetta
siihen, mutta kuitenkin oli hänen aviokumppaninsa altisna
mustasukkaisuuden basilleille. Ruttona raivosi jo tämä tauti hänen
sielussaan, mutta kahden viikon aikana hänen onnistui salata se.
Lopulta se puhkesi ilmi.
Lázár toi ministeriöstä tuoreita uutisia. Huhun mukaan oli kaksi hänen
virkatovereistaan jo pantu pensioonille korkean ikänsä tähden -- hän
oli pelastautunut, koska hän hyvin näyttelee nuoren roolia.
-- Kylläksi! Älä ilveile enää kauemmin! Olen saanut tarpeekseni
valheistasi -- huudahti Milka raivostuneena.
Herra Kovács oli miltei muuttua kiveksi pelästyksestä, sillä
hellyydenosoitusten ajanjakson loputtua olivat riidat, torat ja
kiukunpurkauksetkin tauonneet ja jo pitkän ajan kuluessa oli suloinen,
hiljainen "älä loukkaa, en minäkään loukkaamalla päässyt voimaan
heidän kodissaan."
-- Mikä nyt, Milka?
-- Se vaan, ettet minua enää saa nenästä vedetyksi! Hänen ylhäisyytensä
sinne, hänen eksellenssinsä tänne! Kyllä minä tunnen sen eksellenssin,
joka lähettää vanhukset pensioonille, sentähden että hän etsii vain
nuoria työkykyjä -- se ministeri asuu tuolla -- tuossa vastapäätä!
-- Mi ... missä? -- änkkäsi Kovács.
Hänen vaimonsa tarttui häntä kädestä ja talutti ikkunalle, josta näytti
vastapäätä olevaan puotiin:
-- Tuossa!
-- Kultaseni, minä en todellakaan käsitä sinua.
-- Kylläpä vielä tulet käsittämään, mutta aluksi tahdon ja vaadin, että
muutut takaisin entisellesi. Minä olen aviovaimosi ja minun ei ole
tarvis semmoista houkkiota, jonka olet itsestäsi tehnyt. Partasi saat
antaa jälleen kasvaa, viiksiäsi en salli maalattavan. Peruukkisi
otetaan takavarikkoon. Anna hänen eksellenssinsä vain nähdä, mimmoinen
kunnialla vanhentunut ja valtion palveluksessa voimansa kuluttanut
neuvos hänellä on!
Lázár Kovács yritti kaikkia rauhoittaaksensa puolisoaan ja
selittääksensä asian. Mutta jota enemmän hän vakuutti ja vannoi
viattomuutensa todeksi, sitä uhkaavampia säkeniä iskivät Milkan silmät.
Hän huomasi turhaan vetoovansa vaimonsa järkeen.
Seuraavana aamuna olivat nuorekas takki, värikäs kaulaliina,
muodinmukaiset housut ja silinteri kadonneet ja ainoastaan vanha
vaattehisto oli käytettävissä.
Mitähän ministeri ajattelisikaan hänestä, jos hän astuisi hänen eteensä
kaljupäisenä, viikset harmaina, siistittömässä vanhassa puvussa, kun
hän vielä eilen esitteli hänelle asiat hyvin säilyneenä, nuorekkaana,
somana keski-ikäisenä miehenä? Semmoinen näky olisi tietysti omiaan
suuressa määrässä järkähyttämään sitä luottamusta, jonka hän juuri oli
saavuttanut hänen ylhäisyytensä silmissä, ja turhaan hän yrittäisi
notkealla ryhdillä, vilkkailla liikkeillä korvaamaan ulkonaisesti
näkyvää vanhuutta. Jota eloisampi tämä "vanha herra" olisi, sitä
naurettavammalta hän näyttäisi. Ja sitte hänen virkaveljensä! Mitä
muistutuksia he tekisivätkään tuosta äkkiä tapahtuneesta käänteestä
taaksepäin!
Hän palasi puolitiestä, ilmoitti virastoonsa sairauden kohtauksen ja
pani kotona maata. Kuume valtasi hänet paljaasta kiukusta.
Mutta yön hiljaisuudessa syntyi pelastava aate.
Seuraavana päivänä aamulla hän tavattoman aikaisin ja tavattomalla
kiireellä poistui kotoa ja kävi, ennenkuin meni virastoon, parturin
luona, poikkesi suureen makasiiniin, jossa myydään valmiita herrain
vaatteita, sekä pistäytyi erääsen hajukauppiaan puotiin, josta sai
ostaa ihomaalia ja kaunistavia aineita ... ja kun ministeri kello puoli
yksitoista kutsutti hänet luoksensa esittelemään, riensi nuorekas,
mustaviiksinen, vaaleatukkainen, somasti puettu neuvos kansliastaan
esimiehen osastoon.
Siitä alkaen Lázár Kovács ilmestyi maan päällä kaksinkertaisessa
muodossa: toisessa kotona, toisessa ministeriössä. Kotoinen Kovács on
jokapäiväinen poroporvari, joka jo on luopunut maailman
turhamaisuuksista ja löytää ainoan, puhtaan ja hämmentymättömän ilonsa
hyvästä atriasta ja levollisesta yöunesta. Hänen kasvonsa ovat
ryppyiset, silmänsä raukeat, ryhtinsä veltto, askeleensa hitaat,
pukunsa vanhanaikainen.
Mutta jos joku salapoliisi pitäisi herra neuvosta silmällä, huomaisi
hän että Kovács muuttuu sellaiseksi rahjukseksi vasta siitä kulmasta,
josta hän kääntyy kadullensa. Sen kulman toiselta puolelta hän
nuorukaisen keveydellä rientää ministeriöön, jossa -- pukeutuu toisiin
vaatteisin. Näitä naamiaisia helpoittaa se seikka, että hän voi päästä
kansliaansa takaportista erään pimeän käytävän kautta. Nyttemmin hän
säännöllisesti käyttää tätä tietä.
Kauaksi aikaa ei edes suurin taitavuus ja viekkaus voi jatkaa sellaista
peliä ilman ikävyyksiä ja ne Kovácsin virkaveljet, jotka iltapäivällä
tapasivat hänet, kun hän oli kävelemässä Milka rouvan kanssa,
huomasivat jonkinmoisella hämmästyksellä, kuinka suuri eroitus on
aamupäivän ja iltapäivän neuvoksen välillä.
Kamariherra-koncipisti sanoikin suoraan:
-- Lazikani, tiedätkö etten ole nähnyt ketäkään, joka niin lyhyen ajan
kuluessa osaa vanhentua kuin sinä. On kyllä totta, että sitte taas pian
nuorennutkin?
Kovács yritti kääntää asian leikiksi, mutta vähitellen hänen täytyi
käsittää, että näitä naamiaisia ei käy kauan jatkaminen. Ministeri ei
muutenkaan pidä häntä vanhana, hän siis saattaa heittää nuoruuden
naamarinsa. Asteettain hän tahtoo vanhentua, ensiksi luopuu
ihomaalista, sitte jättää viiksien mustaamisen, sen jälkeen poskiparran
maalaamisen (sillä siitä asti kuin hänen täytyi antaa partansa kasvaa,
hän virastossa maalaa senkin mustaksi) ja niin edespäin, jottei hän
yhtäkkiä hämmästyttäisi ministeriä. Noin kuusi viikkoa hänen vielä
täytyy esiintyä kaksimuotoisena, sillä välin ratkaistaan hänen asiansa
ja hän, ollen vanhin vuorossa, nimitetään ministerineuvokseksi, joka
merkitsee hänen virkauransa huippua.
Ihminen päättää, kohtalo säätää!
Paljon on katuja Budapestissä ja niillä saattaa kaksi ihmistä
vuosikausia kävellä toisiaan kohtaamatta. Mutta se on tieteellisesti
todeksi näytetty ilmiö, että jos joku ihminen joko pääkaupungissamme
taikka missä hyvänsä muualla maan päällä tahtoo karttaa jotakuta, hän
välttämättömästi on sattuva yhteen juuri sen kanssa.
Tätä luonnonlakia saa Lázár Kovácskin kiittää siitä yhtymyksestä, mikä
eräänä iltapäivänä kello 6 Vácz-kadulla Krisztóf Nagyin apteekin
edustalla tapahtui hänen ja ministerin välillä. Kovács talutti
Milkaansa käsivarresta, astuen kaupungintalon puolelta Gizella-toria
päin: hänen ylhäisyytensä tuli vastaista suuntaa -- molemmat sattuvat
yhteen -- tervehtivät toisiaan -- ministeri luopi terävän katseen
neuvokseen, ikäänkuin ei heti tuntisi häntä -- sitte hän yhtäkkiä
tuntee hänet, kasvoillaan jonkinlaisen kummastuksen ilme -- neuvos
punastuu ja katukohtaus on ohitse.
Lázár Kovács nukkui yönsä levottomasti ja hänen vaimonsa herätti häntä
kaksi kertaa, kysyen mitähän inuu. Hän vastasi näkevänsä pahoja unia,
sudet vainoovat häntä ja ministerihuoneiston laki putosi hänen
päällensä. Hän ei puhunut totta ... hän näki unta siitä, että hänen on
mentävä ministerin eteen eikä osaa päättää, missä muodossa hänen tulee
esiintyä. Hän seisoo yhä peilin edessä, milloin maalaten viiksiään,
milloin pesten maalin niistä pois, milloin sovittaen peruukkia
päähänsä, milloin taas temmaten sen siitä alas. Ministeri lähetti jo
kolmannen vahtimestarin häntä hakemaan...
Ja tämä uni toteutui. Seuraavana päivänä hän todellakin joutui siihen
tilaan, josta koko yön oli nähnyt unta. Hän ei voinut päättää, olisiko
vanha vai nuori. Kummassakin tapauksessa hän saattaa tulla
naurettavaksi. Kello kahdeksitoista ministeri oli kutsuttanut hänet
luokseen esittelemään erästä monimutkaista asiaa. Hän ei vielä ollut
ehtinyt ottaa selkoa uudemmista siihen kuuluvista asiakirjoista, vaikka
kello jo oli lyönyt kymmenen. Mutta mitä hän voi siihen, että hänen oli
saatava selville toinen tärkeä kysymys, se, onko hänen esiteltävä
peruukissa vai peruukitta, harmaa- vai mustapartaisena. Hän oli jo
suorittanut kolminkertaisen muutoksen... Milloin hän istuu asiakirjain,
milloin peilin ääressä, milloin tutkii esiteltävää asiaa, milloin
käyttää ihomaalia.
Ei kumpikaan toimi suju, ja mikä on pahinta, hän joutuu niin sekaisin
päästään, että pian unhoittaa koko asian, vieläpä senkin, mitä jo ennen
on tarkoin tietänyt.
Jo on yhdestoista tuntikin kulunut.
Vihdoin hänen kuitenkin täytyy tehdä päätös.
Se tapahtuu...
"Nuori" Lázár Kovács on esittelevä. Pian peilin eteen ... riennä,
maalaa pian viikset ja parta, sillä heti sinua kutsutaan. Hän ei vielä
ollut puoleksikaan valmis, kun jo kaksi vahtimestaria koputti ovella:
"Hänen ylhäisyytensä kutsuu, tulkaa pian!" Kohta, kohta! Kolmas
koputus, kolmas vahtimestari! "No, ettekö jo tule?" Heti paikalla! Hän
vain etsii peruukkia -- mutta turhaan! Piru tietäköön, mihin sen on
pannut? Neljäs koputus, joka jo kuuluu kolkutukselta. Se ei olekaan
enää vahtimestari, vaan esimiehen koncipisti, joka oven takaa huutaa
hoputtaen:
-- Ministeri tulee kärsimättömäksi, hänen täytyy mennä valtiopäiville,
tehkää hyvin ja joutukaa!
Onneksi Kovács löytää asiakirjain sekaan joutuneen peruukkinsa, panee
sen päähänsä ja, ehtimättä enää hätäisestikään luoda peiliin viimeistä
silmäystä, sieppaa käteensä asiakirjat, aukaisee oven ja rientää
yhdessä koncipistinsa kanssa ministerin luokse.
Hänen ylhäisyytensä ottaa hänet vastaan näillä sanoilla:
-- Te olette antanut odottaa itseänne, mutta minulla on paljon
työtä...
-- Anteeksi, teidän ylhäisyytenne! ... mutta...
-- Pian nyt! Tehkää hyvin, istukaa!
Istuttiin ja Kovács ryhtyi suurimmalla kiireellä asian esittämiseen.
Siinä häneltä ei voi jäädä huomaamatta tavaton ilme ministerin
kasvoissa. Ikäänkuin hän vain sangen vaikeasti voisi tukehuttaa esiin
tunkevaa naurua.
Tämä saattaa neuvoksen johonkin määrin hämille. Mikä lienee syynä
siihen? Kenties hän on pannut peruukkinsa huonosti päähän?
Ministeri kääntää kasvonsa pois hänestä. On selvää, että hän vain siten
saattaa pysyä vakavana.
-- Herran tähden! Mikähän minua vaivannee? -- ajattelee onneton
referentti, jolta tällä välin mielenmaltti alkaa loppua.
Hän kadottaa asian juonen, takertuu ja kääntelee vapisevin käsin
hermostuneesti papereita, joiden avulla tahtoo taas päästä oikealle
tolalle.
Vihdoin hän löysi juonen ja jatkaa esittelyä.
Silloin hän huomaa sivuseinällä peilin. Hän katsahtaa siihen ja -- on
sortua maahan. Nyt hän tietää, mitä ministeri oli löytänyt hänessä
naurettavaa -- hänen toinen viiksensä oli musta, toinen harmaa!
Tästä kamalasta keksinnöstä sana jähmettyy hänen huulilleen ... hänen
kasvonsa lentävät tulipunaisiksi ... asiakirjat luiskahtavat hänen
käsistään ja putoovat lattialle.
--- Herra neuvos ei jaksa hyvin? -- lausui ministeri, jonka kävi
esittelijä parkaa sääli.
-- Jo eilisestä saakka olen kipeä, -- ähkyi neuvos.
-- No, menkää kotia ja pankaa maata! Asiakirjat voitte jättää minulle,
otan niistä selon.
Pääsikö Kovács kansliaansa omin jaloin vai jonkun avustamana, sitä hän
ei itsekään tiennyt. Vahtimestari saattoi hänet ulos, auttoi vaunuihin
ja toimitti kotia.
Milka pelästyi kovin, nähdessään miehensä riutunein kasvoin, kalpeana,
vahtimestariin nojautuneena astuvan sisään.
-- Mitä hänelle on tapahtunut?
-- Herra neuvos rupesi voimaan pahoin hänen ylhäisyytensä luona --
ilmoitti vahtimestari.
Lopuksi jäivät mies ja vaimo kahden kesken. Neuvos laskeutui sohvalle,
hänen vainionsa teki vuoteen.
-- Pian sänkyyn, sitte lähetän lääkäriä hakemaan.
Siihen Kovács lausui:
-- Minä viis lääkäristä. Voin minä mennä pensioonille ilman
lääkäriäkin.
Vähitellen rouva sai tietää kaikki. Kovácsin alkoi kieli sujua ja hän
työnsi kaiken vastuunalaisuuden pensioonille joutumisesta vaimonsa
niskoille. Hän on syynä kaikkeen -- hänen aiheeton mustasukkaisuutensa.
Olkoon nyt valmis muuttamaan Budaan.
Milka, joka nyt käsitti, että Lázár ei ollut tehnyt itseään nuoreksi
minkään naisen, vaan ministerin tähden, oli suuresti liikutettu. Hän
koitti kaikin tavoin tyynnyttää miestään eikä lakannut häntä
lohduttamasta. Asiahan on kovin vähäpätöinen, eihän semmoisen takia
pensioonille panna.
-- Onneton vaimo! Kaikkiin sinä sekaannut etkä mitään ymmärrä. Jos
olisit ollut siellä ja kuullut millä äänellä ministeri sanoi: "menkää
kotia ja pankaa maata", niin et hetkeksikään epäilisi. Sitte hän piti
asiakirjatkin luonaan. Hän ei tahdo minua enää esittelemään.
Ministerineuvoksen viran sijasta pensiooni! Mene ja etsi asuntoa
linnasta!
Päivät kuluivat, mutta Kovácsia ei voitu saada virastoonsa menemään.
Mitä hän sieltä etsisi? Kyllä hän menee silloin kun täytyy mennä
viimeinen kerta: sanomaan jäähyväiset virkaveljilleen, järjestämään
kirjoituspöytänsä, tyhjentämään laatikkonsa; eihän pensioonille
paneminen enää kauan voi viipyä. Siitä vaan on kysymys, missä muodossa
hän saa sen. Otetaanko laskuun hänen valtion palveluksessa monien
vuosien kuluessa hankkimansa ansiot ja lievennetään katkeruutta ainakin
pienellä ritaritähdellä vai eikö lievennetä milläkään, eipä edes
parilla tunnustavalla sanalla erokirjassa ("uutterasti ja
menestyksellä"), vaan annetaan matkapassi muitta mutkitta?
Kaksi viikkoa kului tällä tavoin.
Eräänä "kauniina" päivänä ... se on: päivä ei suinkaan ollut kaunis ...
sade valui virtana ulkona ja Kovácsinkin mieliala oli synkkä. Siis
eräänä synkkänä ja sateisena päivänä tulee palvelija sisään
ilmoittamaan että viraston vahtimestari on täällä.
-- Tulkoon sisään! -- sanoo pahalla tuulella Lázár Kovács, ajatellen
itsekseen: varmaan se nyt tuo erokirjan.
Vahtimestarilla olikin muassaan kuittikirja ja siinä saattoi selvästi
nähdä ison sinetillä suljetun kirjeen, No Lázár, nyt on hetkesi lyönyt.
Mutta hillitse itseäsi, älköön vahtimestari saako huomata
mielenkuohuasi!
-- No Balga, mitä hyvää tuotte?
-- Kirjeen, armollinen rouva -- vastasi vahtimestari ja kurotti
kuittikirjaa herra neuvokselle, jotta hän nimikirjoituksellaan
todistaisi saaneensa lähetteen.
Kovács kirjoitti nimensä ja murahti, vahtimestarin mentyä, purevalla,
katkeralla äänellä:
-- Aukase, neuvoksetar!
-- Se tahtoo sanoa: ministerineuvoksetar! -- oikaisi Milka ja levitti
voitonriemulla paperin miehensä eteen.
Kovács jäi silmät, suu auki töllistelemään.
-- Eihän tämä olekaan pensionille-panon määräys, vaan nimitys! Niin,
nimitys ... ministerineuvokseksi! -- huudahti Lázár Kovács sohvalta
ylös hypäten. -- Tuossa viisi floriinia, anna vahtimestarille!
Mennessään ministerin luo kiittämään nimityksestä, hän esiintyi
alkuperäisessä luonnollisessa muodossaan. Hänen ylhäisyytensä otti
hänet vastaan sangen kohteliaasti ja sanoi nauraen:
-- Minä en ulkonäöstä etsi nuorta työvoimaa, vaan henkisestä
joustavuudesta. Teistä valtio vielä kauan aikaa voi hyötyä.
Siitä saattoi huomata, että ministeri tiesi kaikki.
-- Mutta keneltä hän on saanut tietää sen? -- kysyi Kovács kotona
vaimoltaan. -- Mitä arvelet?
Milka rouva hymyili salaperäisesti ja vastasi vain:
-- Tyydy siihen, ettei meidän tarvitse muuttaa linnaan.