(Erään naistenihailijan muistoonpanoista).
Eräänä päivänä näen kadulla kaksi pienen pientä jalkaa. Koska pidän
itseäni etevänä esteetikkona, koska edelleen kahdessa tuommoisessa
pikkuruisessa jalassa on enemmän estetiikkaa kuin monessa foliantissa
ja koska lopuksi minä mieluisimmin opiskelen estetiikkaa sillä tavalla
-- syöksen noiden kahden pikku jalkasen jälkeen. Ne pakenevat
kerkeästi.
Minä perässä!
Kiireessäni työnnän kumoon ruukkuja kaupittelevan akan tahi ehkä vain
hänen ruukkunsa.
Akka alkaa pahasti huutaa ja viihdyttääkseni hänen vihaansa heitän
hänelle setelin ... luulen että se oli 10 floriinia. -- Otaksukaamme
siis -- 10 floriinia.
Laastari auttoi, asianomainen lakkasi voivottamasta ja minä
huolestuneena tähystelin mihin jalkani -- tahdoin sanoa: hänen
jalkansa, joutuivat. Pian keksin ne. Samassa hetkessä jalkojen omistaja
kääntyy, huomaa minut. Hän suuntaa kulkunsa vuokravaunujen
seisontapaikkaa kohti, jalat astuvat vaunuihin, minun jalkani
niinikään, hän ajaa pois, minä hänen jälkeensä.
Vaunujen hinta juomarahain kanssa nopeasta ajosta -- 5 floriinia.
Sillä minun täytyi ajaa nopeasti.
Kuskimme ajoivat näet kilpaa.
Hänen vaununsa pysähtyivät komean myymälän eteen -- minun myöskin. Hän
astuu alas vaunuista ja menee sisään -- minä teen samoin.
Yhtä haavaa astuimme vaunuista, yhtä haavaa menimme sisään.
Hän katsoo minuun hämmästyneenä, silmäilee minua kiireestä kantapäähän
ja minä huomaan, että hänen kasvonsa ovat kauniimmat kuin jalat, silmät
kauniimmat kuin kasvot ja vartalo vielä silmiäkin kauniimpi.