Herra valtiopäivämies on pitävä puheen.
Hän on päättänyt sen.
Hän oli tullut valituksi ja saanut valtakirjan käteensä. Saapui sitte
pääkaupunkiin. Esitti itsensä klubissa sille ja tälle, vertaisilleen,
mutta erittäinkin ensi sijassa ylhäisille herroille.
Ja hän nautti edusmiestoimen ensimmäistä hauskuutta: ylhäiset herrat
sinuttelivat häntä, taikka, mikä oli vielä hurmaavampaa, hän sanoi, sai
sanoa heitä sinuksi. Sehän on lapsellisuutta! sanovat jotkut; mutta
niin se on: edusmiehyydelläkin on lapsentautinsa.
Hän käveli edestakaisin klubihuoneissa ja katseli, kuinka maan isät
löivät korttia. Jos hän itsekin osaa korttia pelata, kotiutuu hän
pikemmin.
Se on kuitenkin vaan alkusoittoa.
Esirippu nousee vasta esikoispuhetta pitäessä. Onko hän puhuva vai ei,
ja koska? Onko odottaminen vai ei? Syökseekö hän sisään päistikkaa vai
tutustuuko ensin oloihin ja vasta sitte vähitellen, tarpeeksi asioihin
perehdyttyään, uskaltaa astua tuon suuren askeleen?
Siihen tarvitaan päättäväisyyttä, suurtakin.
Huonosti onnistunut esikoispuhe voipi haudata hänet ikipäiviksi, taikka
ainakin pitkiksi ajoiksi.
On tosin löytynyt valtiopäivämiehiä, jotka ovat osanneet nousta
suuremmoisten kuperkeikkojenkin jälestä. Mutta tokko hän kuuluu niitten
joukkoon!
Tunnollinen mies, joka on kuluttanut ja ponnistanut paljon valituksi
tullakseen, tuntee aseman painon. Sillä jos hän ei onnistu, niin
seuraavana päivänä sanomalehdet nolaavat koko maan ja -- mikä on vielä
pahempi -- vaalipiirin edessä.
Kaikkia näitä seikkoja punnittuaan ja harkittuaan, hän päätti --
esiintyä.
Otetaan kohta esille valtion tulo- ja menoarvio, siinähän on sopiva
tilaisuus, jota täytyy käyttää.
Hän vetosi sananlaskuihin ja vaikka moni niistä kehoittaa
varovaisuuteen, sanoen että onnettaren vaunuissa on järkevästi
istuttava ja erittäin varottava ettei niistä keikahda maahan, niin
muuan latinalainen sananlasku suosittaa rohkeutta, koska onni on muka
rohkealle suotuisa.
No, jos ei muuta tarvita kuin rohkeutta, niin sitä hänessä kyllä on!
Kun hän aamulla, unettoman yön perästä, nousi ylös sillä päätöksellä,
että astuu kiistakentälle esikoispuheellaan, sai koko perhe pian tuntea
tämän päätöksen merkityksen, niin vaimo ja lapset kuin palkollisetkin.
Nuori maanisä oli ärtyisä, tavallista huonommalla tuulella, sillä aina
siitä asti, kun hän oli saanut valtakirjan edusmiestoimeen, oli hänen
ennen niin kirkas otsansa peittynyt synkkiin pilviin. Suuret huolet
rasittavat häntä. Herranen aika, eiväthän kaikki sitä varten
edusmiehiksi tule, että 3-4 vuoden kuluttua pääsisivät osasto- tai
ministerineuvoksiksi. Muutamat uneksivat Tiszasta, Apponyista,
Szilagyista, vieläpä Andrássystakin. Entäpä jos hänessä olisi vähäisen
Tiszaa taikka pikkuruisen Andrássyä? Sitä ei voi tietää. Ihminen kasvaa
tehtäviänsä myöten. Hyvä Jumala antaa järkeä ei ainoastaan viran, vaan
ministerisalkunkin hoitamiseen, ja mitä ei ole, se saattaa vielä tulla.
Ensimmäinen muutos, mikä sekä ruokapöydässä että kyökissä herätti
huomiota, oli se, että kun hän tähän asti oli syönyt kaikkea, mitä
hänen eteensä tuotiin, hänelle nyt ei enää maistu entinen mieliruokansa
kaalitäytekään.
-- Tuommoistako tohditaan minulle tarjota? -- kysyy hän vihaisesti.
(Hän katsoi sitä luultavasti vastapuolueen vastaväitteeksi.)
Lapset tulevat ennen kouluunmenoaan näyttämään itsensä isälle.
Hän ei edes katso heihin!
Hän on hajamielinen.
Rouva luopi häneen huolestuneen silmäyksen, mutta mies vastaa vain:
Lapset, jättäkää minut -- minun on pidettävä puhe!
Vai niin! Hän pitää puheen. Sillä on kaikki sanottu. Asema on nyt
rouvalle selvä, ja hyvänä puolisona, joka miehensä silmistä lukee hänen
toivomuksensa, hän tietää että hän tarvitsee lepoa. Pst! Vaiti! Hiljaa!
Isä on puhuva! Herra valmistaa puhetta! Häntä ei saa häiritä, ei
millään muotoa!
Valtiopäivämies ja vastainen esikoispuhuja sulkeutuu huoneesensa.
Rouva lupaa, ettei kukaan häntä häiritse. Säännöllisesti hän -- mies --
perheen ylläpitäjänä maksaa kaikki laskut, sillä rouva laskee huonosti
ja häntä petetään, mutta esikoispuheen valmistamiseen menevän ajan
kuluessa rouva suorittaa höystekauppiaan, teurastajan, leipurin ja
muitten, uudenaikuiseen elämään kuuluvien iilimatojen laskut --
kahdenkymmenen prosentin koroituksella.
Mies mietiskelee, mihin tapaan hänen on puhuttava.
Ihmiskunta on Demostheneen ajoista asti merkinnyt aikakirjoihinsa
erilaisia puhujoita. Mirabeau, Dante ja niin edespäin. Yksi on
semmoinen, toinen tämmöinen. Yksi on teeskentelemätön, mutta vaikuttaa
todisteittensa painolla; toinen on intohimoinen, tulinen, mukaansa
tempaava; kolmas lämmin, neljäs kylmä, viides... Millainen mikin lie
ollutkaan -- se vaan on varma, että jokainen on onnistunut. Ja sehän on
pääasia!
Uusimman ajan historiasta saattaa lukea sellaisistakin, jotka eivät ole
olleet suuria eikä merkillisiä puhujoita, mutta jotka ahkerasti
seurustelemalla sanomalehtikertojain kanssa ovat voittaneet itselleen
tunnustusta. Eräs hänen ystävänsä -- joka hyvin usein söi illallista
sanomalehtireferenttien seurassa -- sai sangen kauniin arvostelun
sanomissa semmoisesta puheesta, josta Cicero olisi kääntynyt
haudassaan, ei kerran, vaan pari kolmekin kertaa.
Hirveät päivät ja tunnit! Synnytystuskan hetket ovat kauheita. Jo hän
ajatteli sitäkin, mitä muuan hyvä ystävä viime valtiopäiviltä oli
hänelle kuiskaissut, että hän tuntee erään referentti-hunsvotin, joka
varsin halvalla sepittää hänelle puheen, minkä sitte vain tarvitsee
ulkoa oppia. Kaksikymmentä floriinia on alhaisella, neljäkymmentä
korkeammalla valtiomiehen asteella seisovan puheen hinta ja
kahdeksastakymmenestä floriinista hän kirjoittaa korkeimmalla asteella
olevan puheen. Sadasta floriinista ... no, niin korkea-asteista puhetta
ei ole olemassakaan, jonka siitä hinnasta kirjoittaisi.
Mutta joko on olemassa itsetuntoa taikka ei.
Hän ei ryhdy moisiin keinoihin.
Puhe olkoon hänen henkensä tuote, älköön vieras hikoilko hänen
kunniansa tähden! Vuotakoon siis hiki hänen omasta jalosta otsastaan!
Ja se vuosikin.
Puhe valmistui -- ensimmäisen kerran.
Että hän seuraavana päivänä päivällisen aikana repi sen rikki, oli
luonnollista, sillä palatessaan kotia istunnosta hän vakaantui siitä,
että edellinen puhuja oli hänen nenänsä edessä käyttänyt hänen
todisteitaan.
Hirmuista! Hänellä ei ole puhetta! Entä jos ne yhdeksän puhujaa, jotka
ennen häntä ovat puheenvuoroa pyytäneet, luopuisivat siitä ja notarius
huutaisi hänen nimensä? Pian ... pian! Täytyy tekaista uusi puhe. Mutta
mihin tapaan?
Onko hänen puhuminen niin, kuin Deák, vai niin, kuin Lutvikki Kossuth,
vaiko ehkä niin, kuin -- Frans Kossuth?
Toinen puhe valmistuu, varustettu tyhjillä paikoilla hyvä-huutojen
varalle. Näistä hän jo oli pitänyt huolta, ne olivat olemassa ennen
kuin puhe. Hän oli puhutellut ystäviänsä, joitten kanssa hänen oli tapa
syödä illallista; he olivat luvanneet etteivät jätä häntä tuona
vaikeana hetkenä, vaan pysyvät hänen läheisyydessään. He muodostavat
hänen ympärilleen ystävärenkaan. Kaksi oikealle, kolme vasemmalle,
taakse neljä, eteen viisi. Todellinen henkivartio, joka puolustaa häntä
mahdollisia epäsuosionosoituksia vastaan ja rohkaisee, innostuttaa
häntä -- sanalla sanoen: tekee tunnelmaa. Ja lopuksi, jos puhe sattuisi
erittäin hyvin onnistumaan, pakoittaa puhemiestä keskeyttämään istunnon
viideksi minuutiksi. "Suuret" puheet ovat meillä tunnetut "viiden
minuutin" nimellä.
Jos presidentti jonkun puheen jälkeen julistaa viiden minuutin paussin,
on se puhe onnistunut mainiosti. Puoluelehdet riemuitsevat,
asianomainen leimataan valtiomieheksi ja vastustajatkin -- vaikenevat.
Mutta nuori maanisämme ei uskalla uneksia viidestä minuutista. Hän
tyytyisi kolmen, kahden, jopa puolen minuutinkin paussiin.
Ja tuo suuri, kammottava päivä lähenee lähenemistään. Onneksi ei kukaan
luovu puheenvuorostaan, jääpi aikaa valmistamiseen.
Sillä välin hän käy ahkerasti istunnoissa, tutkii ja painaa mieleensä
yksityisten puhujain esiintymistapaa ja liikkeitä. Kotona, peilin
edessä hän harjoittelee, jota tarkoitusta varten hän anastaa rouvan
trymoon. Hän huomaa pian, ettei tiedä mitä tehdä oikealla kädellään.
Mieleensä juohtuu Bismarckin lyijykynä, jota hän aina kuuluu pitäneen
kädessään, pistellen sillä pulpettia. Siinähän on mainio välikappale,
millä pitää oikeaa kättä johonkin toimeen sidottuna; se tekee kaikki
liikkeet tarpeettomiksi ja antaa kädelle olemassaolon oikeuden.
Heti hankki hän itselleen tusinan pitkiä Bismarck-lyijykyniä. Kaikki
oli jo olemassa, paitsi puhe. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja
valmisti neljännen esitelmän -- puhtaimpaan klassilliseen tyyliin. Sitä
hän kuitenkin päätti käyttää. Klassillinen, lainalauseilla höystetty ja
johonkin määrin akademillinen puhe tekee aina vaikutuksen. Vaikkapa hän
lausuisikin sen huonosti, ei sen sisällystä sentään voida kokonaan
huomaamatta jättää; tunnustetaan ainakin, että siinä on oppia ja
tietoja... Hän siis vihdoinkin olisi tyytyväinen, kotona vain häntä ei
tyydytä mikään.
-- Nándor, mikähän sinulle enää kelpaa? -- kysyy epätoivoisena rouva,
kun mies järjestään työnsi luotaan kaikki kolme ruokalajia syötäväksi
kelpaamattomina.
-- Puhe! Esikoispuhe! -- huusi itsensä unohtaen nuori maanisä, joka
silloin aamulla oli polttanut viimeisen puheensa.
Viimeisenä yönä maanisä nukkui kovin levottomasti. Ilman puhetta hän
meni maata, ilman puhetta hän nousi ylös. Vain unissaan hän puhui,
milloin yksityisiä sanoja ääneen huutaen, josta hänen vaimoparkansa
kovin pelästyi. Hän herättikin miehensä, mutta pian tämä uudelleen
nukkui ja alkoi nyt kiristellä hampaitaan. Varmaankin vastustuspuolueen
takia. Väliin hän purskahti nauruun, pilkallisesti virnistellen.
Silloin hän luultavasti uneksi olevansa vastustuspuoluelainen, joka
tahtoo pilkkanaurulla masentaa aloittelevan puhujan.
Tämmöinen pahaa-ennustava yö oli sen päivän edellä, jonka tuli
ratkaista, onko hän nolla vai ei, edustaako hänen vaalipiiriään
tyhjänarvoinen mies vaiko semmoinen, jonka sana on lukuunotettava?
Tämä on kysymys; siihen hän itsekin vasta tänään keskipäivällä saa
vastauksen. Se on totta, että hän jo aikaisesta nuoruudestaan asti ei
ole tuntenut itseään nollaksi, ja kun hän kirjoitti johtavia
artikkeleja maaseutulehtiin, häämöitti hänen mielessään jotain
sellaista, että hänelle käy ahtaaksi -- Macedonia.
Kello on kahdeksan -- hän suurusti. Teetä, kaksi munaa ja kinkkua.
Pittin oli tapana syödä suurukseksi kaksi munaa, Foxin kinkkua.
Varmuuden vuoksi hän söi sekä munaa että kinkkua; ellei hänestä tule
Pitt, tulee ehkä Fox. Hän olisi vielä tahtonut syödä päälliseksi
käristettyä silavaa, sillä se on Károly Eötvösin suurus -- mutta ei
sattunut olemaan silavaa kotona.
Ottaessaan hattunsa naulakosta juohtuu hänen mieleensä: vielä on aikaa,
vielä saatat ilmoittautua sairaaksi...
Mutta ei! Sen ajatuksen hän torjuu pois arvottomana. Mitä ajattelisi
hänestä hänen vaimonsa, joka jo oli kutsunut kaikki ystävänsä tähän
premieeriin.
Sumuisessa, syksyisessä tunnelmassa hän näkee Kansallismuseon uljaan,
kauniin pylväistön ilmestyvän eteensä. Kuinka hyvä olisi päästä
ylihuoneen jäseneksi! [Yli- eli magnaattihuone on pitänyt istuntonsa
Unkarin kansallismuseon rakennuksessa, jonka vieressä on alihuoneen
kokoushuone. Museorakennuksen edustalla seisoo Unkarin suurimman
eepillisen runoilijan János Aranyin kuvapatsas, jonka jalustaa koristaa
hänen kirjoittamansa Toldi-nimisen eepoksen päähenkilön kuva. Suoment
muist.] Sillä ei ole vaalipiiriä, sen ei tarvitse puhua; vaikkapa
kaiken ikänsä vaikenee ja äänestää, ei sekään tee mitään!
Hän pysähtyy János Aranyin kuvapatsaan eteen, hänen silmänsä kääntyvät
Nikolaus Toldiin. Kuinka rohkeana, uljaana istuu siinä sankari! Ja
yht'äkkiä hänkin alkaa rohkaistua... Onhan hän aina ollut puhuja;
parempaa maljanesittäjää kuin hän ei olisi koko komitaatista
hakemallakaan löytänyt. Hän vaan nousi ylös ja aatteet jo välähtivät
hänen päässään ja sanat tulvailivat hänen huulilleen... Jos joku
rohkeni siihen jotain pistää väliin, sai hän heti sanan sanasta. Mitäpä
hän siis pelkää, mikä häntä vapisuttaa? Osaahan unkarilainen -- jos ei
muuta -- ainakin puhua! Kummaa, että esi-isämme Árpád aseella, eikä
onnistuneella puheella, hankki itselleen tämän maan. Mikä niinmuodoin
häntä peloittaa? Hja, tietysti -- toista on komitaatti, tuttu piiri,
sukulaiset, ystävät, jotka odottavat hänen esiintymistään, jotka ovat
niin varmat siitä, että jos tämä mies nousee puhumaan -- hän ei lausu
tyhmyyksiä!
Mutta valtiopäivät! ... uusi yleisö ... epäilevät puoluelaiset ...
häijy oppositsiooni ... väijyvät lehterit ... viekkaat ja ilkeät
sanomalehtikertojat!...
Suuremmalla päättäväisyydellä ei vielä koskaan mikään valtiopäivämies
ole antanut päällystakkiaan vahtimestarille kuin hän. Hän tiesi että
tänään päivällisen aikana, ennen kello kahta tuossa naulakossa on
riippuva joko hänen palttoonsa taikka hän!...
Hän astuu istuntosaliin...
Käy istumaan...
Puheenjohtajan ilmoituksia...
Hän katsoo kelloaan. Se raksuttaa ... hänen sydämensä sykkii...
Puoli tuntia kuluu.
Notarius huutaa erään nimen:
-- Tódor Koronghy!
Hän kavahtaa pystyyn.
Mutta istuutuu heti. Sillä hän ei ole Tódor Koronghy, vaan Ferdinand
Kisfalusy. Ompa onni ettei ole unhottanut nimeään. Tódor Koronghy
puhuu ... hänkin on aloittelija ... lausuu esikoispuheensa, kangertaen.
Hän kuului oppositsiooniin ja niin hänen puolueystävänsä, vaikka puhe
olikin heikko, auttoivat häntä pulasta hyvä- ja éljen-huudoilla.
Tódor Koronghy istuutuu.
Hälinää ... puheenjohtaja soittaa. Huone täyttyy yhtäkkiä.
Hallituspuolue tulvailee sisään kaikkialta käytävistä. Ystävärengas
ympäröi hänet ... edestä, takaa ... sekä oikealta että vasemmalta.
Notarius huutaa jo toisen kerran hänen nimensä, hän ei kuule.
Oikeanpuolinen naapurinsa nykäisee häntä kylkeen.
Hän kavahtaa ylös.