Puhelin odotussalissa Szerváczin kanssa, odottaen junan lähtöä.
Piroska, jonka jo kokonaista kaksi tuntia saatoin sanoa vaimokseni, oli
pakinoissa äitinsä ja sukulaistensa kanssa. Hän vuodatti kyyneliä ja he
vuodattivat kyyneliä ja lohduttelivat toisiaan, että miksikä tämä
mielenliikutus, kun he kuuden viikon päästä taas kohtaavat toisensa.
Annettiin merkki, ensimmäinen soitto. Ovenvartija käveli edestakaisin,
kilistäen kelloansa odotussalissa ja huutaen pikajunan asemia: "Vácz,
Esztergom, Ersekújvár, Pozsony, Marchegg, Wien". Syleilyjä,
silmienhieromisia.
Szervácz pudistaa kättäni ja huokaa syvästi liikutetulla äänellä:
-- Sinun siis todellakin täytyy lähteä, ystävä raukkani!
-- Miksi surkuttelet mua? Olen suunnattoman onnellinen! -- vastasin
kummastellen.
-- Niinkuin orja saattaa olla -- lausui Szervácz ja lisäsi siihen
soimaavasti: -- Sinä menit naimisiin vastoin kaikkia varoituksiani,
myit vapautesi, olet hukassa, vedän ristin päällesi.
-- Mitä olisin voinut muuta tehdä, kun olin rakastunut?
-- Hullutusta! Muuten on jo myöhäistä siitä kanssasi kiistellä. Mene,
onneton, joka sidoit itsesi yhteen ainoaan ja luovuit suloisesta
vaihtelusta, mikä minulle, joka olen varjellut vapauttani ja kaikkina
aikoina sitä varjelen, vielä lupaa niin monta ihanaa hetkeä. Nytkin ...
niin ... jospa tietäisit ... mitkä silmät ... mitkä uhkuvat huulet ...
uhkuvat ... oikein uhkuvat!... Se on todellinen onnellisuus.
Onnellisuutta ei voi ajatella ilman vapautta ja vapauden perusehtona
miehellä on naimattomuus, -- päätti Szervácz pitkäksi vetäneen
lausuntonsa.
-- Alfred! Alfred! -- kuului sukulaisteni piiristä. -- Riennä, kohta
soitetaan toinen kerta.
Vain sen verran ehdin enää sanoa Szerváczille, että minä en välitä
vapaudesta, vaan rakkaudesta. Johon hän vastasi, että rakkaus on
ikuinen, pysyvä, ainoastaan sen esineet vaihtelevat. Se oli hänen
käsityksensä.
Soitettiinkin toinen kerta. Kahden minuutin kuluttua istuin erittäin
tilatussa vaununosastossa Piroskan kanssa. Kolmas soitto, nenäliinain
huiskutusta... Herran haltuun! huusivat sukulaiset. "Eläköön vapaus!"
kaikui pienestä seurueesta. Tunsin Szerváczin barytonin.
Lempiviikkoni kestivät kauemmin kuin määrä oli. Kuusi viikkoa oli
kulunut ja minä pyysin Salzburgista sähkötietä vielä yhden viikon
vapautta. Sainkin sen.
Takaisin palattuani odotti minua paljon virkatöitä; vieraissakäynnit ja
kaikenlaiset ostot veivät runsaasti aikaa, ja vilpittömästi
surkuttelin, että minulle jäi vähimmin aikaa siihen, mikä
vastasolmitussa avioliitossa uutuutensa takia on niin suloista, jos
naisen lempeys osaa sen semmoiseksi tehdä, nim. kotona olemiseen. Minun
pitäisi oikeastaan aina istua kotona. Niin viehättävä on tämä kotini.
Piroska on todellisella kekseliäisyydellä järjestänyt sen niin, että
mielelläni pysyisin siellä, hyvin viihtyisin siellä, en haluaisi sieltä
pois. Järjestyksellä en tarkoita huonekaluja, kapineita, mattoja,
vaikka nekin kyllä olivat mukavia; siitä, mikä oikeastaan teki kotini
niin viehättäväksi, saan kiittää Piroskaa. Hymyily, tyytyväisyys ja
rauha odottavat minua aina kodissani. Niin hyvää, niin suloista on
minun täällä olla. Ja tämmöistä elämää rohkeni Szervácz sanoa
orjuudeksi, tämäkö koti olisi muka vankila? Szervácz, Szervácz, miksen
voi sinulle näyttää orjuuttani? Varmaankin sitä kadehtisit!
Mutta Szervácz ei näyttäytynyt. Hänen asuntonsa oli suljettu.
Kulkupuheitten mukaan hän on matkoilla. Useissa kotimaan
kylpylaitoksissa hänet on nähty erään naisen seurassa, jolla on kovin
uhkuvat huulet. Ennen pitkää hän kyllä sanoo jäähyväiset noille
uhkuville huulille ja kulkee kai jonkun toisen kaunottaren kanssa maita
mantereita. Ja sitä hän sanoo onnellisuudeksi!
Niin kului melkein puoli vuotta, vilaukseltakaan näkemättäni entistä
ystävääni, ja minä olin jo luopunut siitä toivostani, että tuo
seikkailujen sankari joskus vielä astuisi vankilani kynnyksen yli, kun
sattumalta sain tietää, että hän jo aikoja sitten on Budapestissä.
Mutta hän ei käy missään. Istuu alati kotona. Karttaa tuttaviaan.
Sitä ei kestä kauan; moinen onnellisuus on tavallisesti ohimenevää,
väliaikaista laatua.
Tällä kertaa kumminkin erehdyin. Tuo hänen onnellinen erokaselämänsä ei
tahdo loppua. Hän oli tavannut mestarinsa. Noin kestävää suhdetta en
vielä tietänyt hänestä; puolta vuotta kauemmin ei hänen muulloin ollut
tapana pysyä yhden ihanteen luona. Tuo Circe herätti uteliaisuuttani ja
kun Piroskakin alkoi kehoittaa minua tiedustelemaan Szerváczia, miksei
hän tule vanhan ystävänsä luo, läksin eräänä iltapäivänä hänen
asunnolleen.
Soitostani avaa palvelustyttö oven. (Ennen palvelija sen teki).
-- Haen herra Szervácz Kovács'ia.
-- Ei ole kotona -- kuuluu vastaus lyhyesti, miltei ylenkatseellisesti.
-- Koska häntä voi tavata?
-- Se on epätietoista.
-- Tulen takaisin toiste. Tässä käyntikorttini.
Pystynenäisen piian kasvoilla näkyi ilkeä ilme, kun hän otti korttini.
Luulin että ystäväni vastaa käyntiini. Taaskin erehdyin. Viikon
odotettuani päätin ottaa selkoa, mikä häntä pidättää.
Soitan. Pystynenän omistaja ilmestyy taas oveen. Sama ilkeä ihme,
terävä ääni, joka tuonnoin minua harmitti. Szervácz ei nytkään ole
kotona ja aivan epätietoista on, milloinka hän on tavattavissa.
-- Annoitteko hänelle käyntikorttini viime kerralla? -- kysyin
suuttuneena.
-- Tietysti.
-- Tehkää hyvin ja antakaa tämäkin!
Ja nyt kirjoitin korttiin: "Odotan sinua niin pian kuin suinkin".
Tein sen lujan päätöksen, että jos ei Szervácz ystäväni nytkään käy
luonani, minäkin luovun kaikesta enemmästä jälleennäkemisen
yrityksestä, koska hänen käytöksestään selvästi näkyy, ettei hän tahdo
minua tavata. Pysyköön siis erillään! Ja niin kävikin. Luopunut ystävä
ei vielä kahden viikon kuluttuakaan ollut luokseni ilmestynyt.
Eräänä päivänä kello kahdentoista ajoissa asioillani ollessani
tullihuoneen tienoissa käännyin juuri Vala-torilta Tonavan rannalle,
kun yht'äkkiä näin edessäni Szerváczin, joka talutti kainalossaan
pitkävartaloista, uhkuvahuulista naista. Molemmat katsahdamme
hämmästyneinä toisiimme, minä tervehdän, hän myös, vaikka arkamaisesti.
Nainen luopi vihaisen silmäyksen minuun, vetää Szerváczia käsivarresta
ja he rientävät pois.
Kotona kerroin vaimolleni tämän kohtauksen.
-- Nyt ymmärrän jo, miksi emme saa nähdä Szerváczia täällä. Tuo nainen
ei laske häntä.
Itsenäistä, riippumatonta miestäkö ei laskisi hänen naisensa?
Semmoisessa orjuudessa vain me aviomiehet elämme. Mutta Szervácz ei ole
orja. Jos hän ei tule luoksemme, niin on siihen syynä vain hänen oma
päätöksensä. Epäilemättä hän rakastaa tuota naista ja koskei hän voi
missään esittää häntä, pysyy hän ennemmin itsekin poissa.
Tämä oli minun ajatukseni, mutta se, mitä eri tahoilta pian sain
kuulla, todisti vaimoni arvelun oikeaksi. Rupesin asiaa tarkemmin
tiedustelemaan ja siitä tuli ilmi, ettei Szervácz raukan elämä
tosiaankaan ollut kadehdittava. Hän on jo kauan aikaa asunut yhdessä
tuon naisen kanssa, joka muutamain kertomuksen mukaan joskus on ollut
muotitavarain kauppias, toisten väitteen mukaan taas on tahtonut
valmistua pianonsoittajaksi. Häntä kutsutaan Celiaksi, joka kyllä on
kaunis nimi, mutta samaa ei voi sanoa hänen elämästään. Szerváczia hän
pitää niin aisoissa, että tuskin päästää hänet ulos; hän seuraa häntä
kaikkialle ja jos hänen joskus kuitenkin täytyy laskea hänet omille
hoteilleen, määrää hän täsmälleen ajan, milloin Szerváczin on kotia
tuleminen, ja jos tämä myöhästyy vain viisi minuuttia, odottaa häntä
ankarat kotiripitykset. Tuonnoin Celia semmoisen myöhästymisen takia
kaappasi hänen päästään silinterin ja tallasi sen mäsäksi; toisen
kerran tempasi hän kävelykepin hänen kädestään ja, murtaen sen poikki
polveansa vastaan, viskasi kappaleet hänen eteensä. Ratkaiseviin
toimiin hänellä on suuri taipumus ja Szerváczin kapinanyritykset hän
säännöllisesti sillä tapaa tukehuttaa. Kun ystäväni kerran kyllästyi
tähän melkein liiaksi vaihtelevaan ja melskeiseen elämään ja uhkasi
erolla, hyppäsi Celia ylös ikkunalaudalle ja tahtoi heittäytyä siitä
alas. Szervácz pelästyy, tempaa naisen alas vaarallisesta asemasta ja
pyytää polvillaan anteeksi.
Tämän kaiken sain juorutietä tietooni erään tuttavani kautta, jonka
palvelustyttö oli hyvä ystävä Szerváczin pystynenäisen piian kanssa.
Tuohonko siis oli joutuva se, joka kammoksui kunnialliseen puolisoon
sitoutumista? Ja tämäkö se vapaus, jonka myymisestä hän minua
asemakartanolla pilkkasi!
Saapuessani virastooni sinä päivänä, jolloin edellä mainitut tiedot
Szerváczin kotielämästä joutuivat korviini, löydän pöydältäni suljetun
kirjekortin. Päällekirjoituksesta tunnen Szerváczin käsialan.
Kirjeen sisällys: "Rakas ystäväni! Huomenna tiistaina aamupäivällä
kello 9 ja 10 välillä tulen luoksesi virastoosi. Laita niin, että
puolen tunnin aikana saan häiritsemättä puhua kanssasi. Minulla on
paljon ja tärkeätä sanottavaa. Ystäväsi Szervácz."
Seuraavana päivänä heti yhdeksän jälkeen kuulen kiireisen koputuksen ja
puoleksi avoinna olevaan oveen ilmestyy kalpeat kasvot, kaksi
tähystävää silmää.
-- Olen yksinäni, astu huoleti sisään! -- lausun nousten ja hänen
eteensä rientäen.
Hän astuu luokseni, pudistaa kättäni ja heittäytyy hermostuneena
sohvaan.
-- Vihdoinkin olen täällä. Jo kuukauden ajan olen aikonut tulla, mutta
se ei käynyt päinsä. Tuo nainen ... tuo nainen! Mutta nyt hänet
petkutin. Hän olisi tahtonut minua seuraamaan häntä hammaslääkärille,
minä olin olevinani pahoinvoipa, panin maata vuoteeseni, hän menee
ulos, minä lähetän palvelustytön apteekkiin, hyppään vuoteestani, puen
kiiruusti päälleni ja ilmestyn määrähetkenä luoksesi. Enkö ole
taitavasti menetellyt?
Vilkkaasti, melkein kehuen hän toi esiin tämän, kuin jos olisi
suorittanut jonkun suuren urostyön.
-- Niinkö vaikea sinun on päästä ystäväsi luo? -- kysyin, lausuakseni
jotakin, sillä en tietänyt mitä sanoisin hänen suuren uhkayrityksensä
johdosta. Szervácz ei vastannut kysymykseeni, jatkoi, ikäänkuin vaan
yhden ajatuksen valtaamana, kiivaasti puhettaan melkein kuin itsekseen.
-- Hän pelkää kaikkia, yksin ystäviänikin. Naisia en saa edes katsella.
Hänen kanssaan kadulla liikkuminen on todellinen piina. Enhän alati voi
silmiäni maahan luoda. Vaan olkoon se vielä menneeksi! Mutta mitä minä
mahdan sille, jos naiset katsovat minuun? Silloin hän nipistää minua
käsivarresta. Ui! hirveä olento, kauhea! Minun täytyy istua aina
kotona ... aina ... ja häntä huvitella. Se oli nautintoa ensi
alussa ... mutta nyt se jo käy yksitoikkoiseksi tuo ijankaikkinen
istuskeleminen hameenliepeissä. Tahtoisin työskennellä jossain
toimessa. Sinun ei ole pakko tehdä sitä, vastaa hän; olet tarpeeksi
varakas. Lyhyesti sanoen: sietämätön elämä, kärsimätön tila, josta
täytyy tehdä loppu. Tulin luoksesi neuvoa pyytämään.
-- No, eikö terve järkesi sitä anna? Jätä hänet!
-- Niin, niin, jätän hänet. Mutta tahtoisin sen tehdä ilman melua,
huomiota herättämättä, vaan hän on eriskummainen olento. Alfred, entä
jos sinä ottaisit järjestääksesi tämän asian? Minä pyydän, tee se! --
rukoili Szervácz.
-- Mitäpä siinä on järjestämistä? Sinä et ole häneen sidottu. Vapaana
miehenä saatat heittää hänet muitta mutkitta.
Mutta Szervácz ei tahtonut sitä kuullakaan, tuo nainen tekisi silloin
tiesi mitä. Tunnollisesti on hänen kanssaan meneteltävä, säädyllinen
loppusuoritus tarjottava, jos hän puolestaan lupaa olla uhriaan enempää
häiritsemättä. Hän ei enää mene kotiakaan, muuttaa hotelliin asumaan
eikä tahdo nähdä uhkuvien huulten omistajaa, jottei horjuisi
päätöksessään. Minä otin hieroakseni kaupan ja saattaakseni asian
suoritukseen, Szerváczin luvattua että hän alistuu viisaan johtoni
alaiseksi ja tarkasti seuraa määräyksiäni.
Vielä samana päivänä menin Celian luokse, uteliaana odottaen, minkä
vaikutuksen tuo huono uutinen saisi aikaan. Huudahuksia, raivostusta,
uhkauksia ... valmistauduin jo edeltäpäin niihin annettavaan
vastaukseen.
Hämmästyksekseni sain kokea ihan päinvastaista. Odotin haukkaa, tapasin
kyyhkysen.
Pelkkää antaumusta, lempeyttä, kärsivällisyyttä, hyvyyttä,
herttaisuutta. Servácz siis tahtoo luopua hänestä, on kyllästynyt
häneen? Tämä tieto saattaa hänen sydämensä pakahtumaan, hän ei vielä
ikinä eläissään ole sellaista tuskaa tuntenut -- hänhän jumaloipi
häntä ... niin, todellakin jumaloipi ... on uhrannut hänelle hyvän
maineensa, kunniansa. Antoi kelpo kosijalle rukkaset, sillä tunsi heti
ensikerran ystäväni nähtyään, ettei voi elää ilman häntä. Ja nyt hän
kuitenkin heittää hänet oman onnensa nojaan! Mutta yhtä kaikki! Hän ei
pidätä häntä hetkeksikään, pakollista rakkautta hän ei tarvitse, antaa
hänelle takaisin vapautensa ja poistuu yksinäisyyteen, sillä iäti
iankaikkisesta iankaikkiseen hän vaan Szerváczia, ainoastaan häntä
yksistään on rakastava.
Hänen viimeiset sanansa tukehtuivat itkuun.
Sortuneena, murtuneena istui hän edessäni sohvalla.
Merkillistä! Tämäkö siis se kammottava olento, josta ystäväni melkein
vavisten puhui?
-- Kiitoksia, hyvä, rouva -- vastasin hetken vaiettuani -- että teette
toimeni suorittamisen niin helpoksi. Kauniit ja jalot sananne tulevat
epäilemättä liikuttamaan ystävääni, vaikkeivät ne saata mitenkään
muuttaa hänen päätöstään.
-- Hyvä Jumala, mitä minusta tulee? -- huokasi Celia.
-- Älkää siitä huolestuko, ystäväni tahtoo pitää murhetta teistä.
Vaikkei hän voikaan vakuuttaa teille toimeentuloa koko elinkaudeksenne,
niin hän ainakin toistaiseksi...
Celia keskeytti kiivaasti: Elatusta, eikö niin? Kahden viikon tai yhden
kuukauden irtisanomisella? Uusi loukkaus! Sanokaa hänelle, että rahaa
en tarvitse. Ellei hän voi antaa sydäntään, luovun kaikesta muusta.
-- Sekö viimeinen sananne? -- kysyin.
-- Viimeinen -- vastasi hän vakavalla äänellä. Sitte hän mietti
vähäisen ja jatkoi: -- Eipä sentään ... viimeisen tahtoisin hänelle
itselle lausua. Ainoastaan hänelle. Tehkää hyvin, pyytäkää häntä
tulemaan luokseni, vain puoleksi tunniksi ... lyhyeksi puoleksi
tunniksi. Taivutattehan hänet siihen, eikö niin? Tehkää se, hyvä herra,
armosta, säälistä!
Hurmaavan kaunis ja viehättävä hän oli, näin rukoillessaan. Tämä
intohimoiselta näyttävä olento osasi olla noin hellä, liikuttava!
-- Olkaa huoleti, -- vakuutin -- tarkasti ilmoitan Szerváczille kaikki,
mitä täällä olen nähnyt ja kuullut, ja toivon hänen suostuvan
pyyntöönne.
Totta puhuen, liikutettuna poistuin tämän naisen luota, joka niin vähän
vastasi sitä kuvaa, minkä hänestä olin luonut, ja täysin tyytyväisenä
asian onnellisesta päättymisestä läksin Szerváczin luo.
-- Kaikki käy hyvin, veikkoni, Celia luopuu sinusta eikä vaadi
minkäänlaista korvausta.
Sitte kerroin hänelle koko kohtauksen, semmoisena kuin se oli
välillämme tapahtunut, ja ihmettelin suuresti, etteivät sanani tehneet
ystävääni sitä suotuisaa vaikutusta, jota olin odottanut.
Hermostuneesti hän minua kuunteli, näyttäen selviä kärsimättömyyden
ilmeitä, ja lopuksi hän epätoivoissaan hypähti paikaltaan.
-- Olen hukassa, hukassa!
-- Mitenkä niin? Etkö ole minua ymmärtänyt? Pelkkää hyvyyttä,
lempeyttä!
-- Muiden edessä; komediaa hän näytteli lumotaksensa sinua, mutta jos
hän jälleen näkee minut ja me olemme kahden kesken, alkavat taas nuot
vanhat kohtaukset.
Szervácz lausui nämät sanat suurimmalla mielenliikutuksella ja selvästi
näkyi, kuinka vakuutettu hän oli niitten oikeudesta.
-- Sehän on sangen helposti autettavissa: et näe häntä enää ja sillä
kuitti.
-- Minä häntä en, mutta hän minua kyllä! Jos hän olisi ottanut
korvausta, olisin levollinen, mutta moinen jalomielisyys todistaa,
ettei hän tahdo laskea minua menemään.
-- Mitenkä mies saattaa noin puhua? -- puhkesi minusta suuttumus.
-- Tuommoisiin naisiin nähden kadotamme kaiken voimamme. Se, mikä
hillitsee muita naisia, siveyden, kasvatukseen, uskonnollisuuden
vaatimukset, sitä kaikkea ei ole olemassa näille seikkailijoille. He
eivät välitä seuraelämän eikä muista siteistä. Ja juuri sen vuoksi he
eivät haikaile skandaaliakaan, päin vastoin tietäessään, mitenkä se
kammottaa meitä, jotka seuraelämässä ehtimiseen tapaamme tuttavia, he
ovat valmiit aikaan saattamaan häväistystä kuinka usein hyvänsä,
pitääksensä meitä siten kynsissään.
Huomasin että Szervácz ystäväni silmään vähitellen alkaa häämöittää
erotus, näitten ja noitten naisten välillä.
-- Jos asian laita on semmoinen, -- vastasin -- niin ei ole muuta
neuvoa kuin paeta hänen tieltään. Viekkaus viekkautta vastaan! Ilmoitan
hänelle, että ylihuomenna saavut hänen luokseen, sillaikaa ehdit
järjestää asiasi ja lähteä matkoihisi.
Mutta ystäväni ei saattanut noudattaa tätä viisasta neuvoa siitä
yksinkertaisesta syystä, että Celia asui hänen asunnossaan; hänen
huonekalunsa, asiakirjansa, rahansa, kaikki oli hänen luonaan; jos siis
ei voinut hyvällä saattaa naista huomiota, skandaalia herättämättä
muuttamaan pois, täytyi Szerváczin suostua hänen ehtoonsa ja mennä
häntä viimeisen kerran tapaamaan. Yritin lohduttaa ystävääni:
-- Entä jos erehdyt hänestä ja hän sittenkin suostuu eroon?
-- Eipä suinkaan suostu, sillä...
Hän ei jatkanut lausettaan.
-- No, miksei hän suostu? -- kysyin.
Szervácz näytti epäröivän, ikäänkuin jatkaminen kysyisi suurta
ponnistusta; sitte hän kumminkin lausui ilmi sen, mikä hänen mieltään
painoi, tukehutetulla, kolkolla äänellä.
-- Siksei, että hän tahtoo naittaa itsensä minun kauttani.
Kauhistuen katson ystävääni.
-- Szervácz! Ethän toki ota sellaista naista vaimoksesi?
-- En ikinä, Alfred, en ikinä; ennemmin menköön kaikki omaisuuteni!
Keskustelumme tulos oli se, että Szerváczin on kuin onkin mentävä
kotia, mikä paon ja poissa vietetyn yön jälkeen kyllä on tuskallinen
yritys, mutta minä rohkaisin, terästin häntä vastustukseen niin kauan,
että vihdoin huoletta saatoin laskea hänet matkalle. Hän lupasi pitää
puoliaan.
Kolmantena päivänä sen jälkeen sain häneltä seuraavan lyhyen kirjeen:
"Rakas ystäväni! Olen saanut kaikki kuntoon, matkustan pois. Kiitoksia
hyväntahtoisesta välityksestäsi! Ystäväsi Szervácz."
Iloitsin näistä riveistä, ne kun todistivat että minä sittenkin olin
oikeassa Celiaan nähden. Ärtyneessä mielentilassaan Szervácz oli nähnyt
aseman liiaksi synkässä valossa ja kuvaillut eteemme sellaisen
naispaholaisen, jommoisia kaikeksi onneksi vaan poikkeuksena on
olemassa.
Piroska, jolle illallispöydässä kerroin asian, ei ollut tyytyväinen sen
loppusuoritukseen.
-- Szervácz pääsi liian helpolla pulasta. Tuo daami olisi saattanut
hiukan enemmän piinata häntä.
-- Oletpa sinä kostonhimoinen!
-- Mitä se ansaitsee, joka kiihoittaa avioliittoa ... pyhää
avioliittoa ... avioliiton pyhyyttä vastaan? -- vastasi Piroska
kiivaasti. -- Mitä ansaitsee, kysyn ma, se, joka kutsuu kunniallisten
vaimojen miehiä orjiksi ja löytää onnellisuutta vain siinä, että
saattaa vapaasti tyydyttää himojaan moisten naisten parissa? Jos se
olisi minusta riippunut, olisin paremmin tanssittanut tuota
Szervácziamme ... mokomaa miestä, -- lisäsi hän katkeralla äänellä.
Aikaa myöten hänkin sentään tyytyi siihen, että kohtalo epäilemättä
lievittäviin asianhaaroihin katsoen oli määrännyt ystävällemme vähemmän
rangaistuksen kuin mitä hän oli ansainnut, ja ennen pitkää ilahuttava
perhetapaus sai meidät unhottamaan kaiken muun tässä maailmassa.
Pikku poikani ristiäisten jälkeisenä päivänä toi postiljooni meille
kimpun onnentoivotuskirjeitä, joitten kaikkien sisällys eri
toisinteluilla oli se, että uusi kansalainen toteuttaisi kaikki
vanhempainsa toiveet hänestä ja tulisi heille iloksi ja kunniaksi sekä
heidän vanhuutensa tueksi. Tuo yhtäläinen nuotti alkoi minua
ikävystyttää ja aioin jo heittää viimeiset lukematta syrjään, kun
yhdessä päällekirjoituksessa tunsin Szerváczin käsialan. Avoimessa
kuoressa oli kaksi korttia.
Toisessa seisoi: "Szervácz Kovács ilmoittaa ilolla avioliittonsa rouva
Celia Szélin kanssa."
Toisessa: "Celia Szél ilmoittaa ilolla avioliittonsa herra Szervácz
Kovácsin kanssa."
* * * * *
Sen jälkeen näin vaan kerran ystäväni; satuimme yht'äkkiä yhteen
Lloyd-rakennuksen kulmassa Dorottya-kadun varrella.
-- Szervácz! -- huudahdin.
Hän joutui aivan hämilleen, rohkeni tuskin katsoa minua silmiin.
-- Alfred, kuinka jaksat? Hyvin! Se minua ilahuttaa. Hyvästi! -- lausui
hän hämillään ja tahtoi paeta.
Minä pidätin häntä:
-- Olet siis kuitenkin nainut hänet?
-- Se oli velvollisuuteni. Hän rakastaa minua, rakastaa suuresti! --
puolustelihe ystäväni, jonka kasvoilla kummastuksekseni keksin muutamia
kynsien jälkiä.
Hän huomasi sen.
-- Vaimoni kissa raapaisi. Servus!
Ne kissat!