Aina vaan nukkeni, nukkeni!... Hän pitää minua nukkena, jolla sopii
leikitellä. Siinä hän on suuresti erehtyvä!
Genua, huhtik. 26.
Illalliseksi Leo tilasi sampanjaa ja tyhjensi melkein yksin koko pullon.
Huoneesemme saavuttuamme hän hellästi syleili minua ... mutta minä
peitin kasvoni.
-- Mitä teet, nukkeni? -- kysyi hän kummastellen.
-- Nukkesi tekee sitä, ettei suutele partaisia kasvoja! -- vastasin
minä jäykästi.
-- Taaskin tuo parta?
-- Taaskin! Ja aina, aina -- siksi kuin se ajetaan pois!
Lienen puhunut tavattomalla voimalla ja kiiholla, sillä Leo vähäisen
säpsähti. Hänen leikillisyytensä katosi yht'äkkiä ja vakavan, melkein
suuttuneen näköisenä hän iski silmänsä minuun, ikäänkuin olisi tahtonut
lukea sielustani. Minä kestin hänen silmäyksensä ... hetken aikaa
heitimme toisillemme sudensilmää!
Yhtäkkiä nuot vakavat kasvot muuttuvat -- aurinko pilkistää -- Leo
purskahtaa nauruun ja huudahtaa:
-- Nukkeni! Onko todellakin päätetty, ettet suutele minua ennen kuin
parta on poissa?
-- On kuin onkin!
-- Hyvä, se on siis poistettava; anna minulle nyt vaan suukkonen! --
vastaa mieheni suurimmalla hellyydellä.
-- Todellakin?
-- Heti huomenna aamulla!
Maailma melkein pyöri ympärilläni -- riemun tunne valtasi koko
olentoni. Ei voitto ilahuttanut minua, ei se, että Leo antautui, vaan
se kokemus, että hän tosiaan minua rakastaa! Kuinka hyvä ihminen hän
on, mieheni! Hän rakastaa minua -- jää siis vaikutusvoimani alaiseksi
-- ei siis ole minulta katoova! Kylläpä pidän vaaria, ettei hän
turmellu. Vaan silti en anna hänen tuntea valtaani -- hellästi,
huomaamatta olen häntä taluttava -- ja Budapestiin palattuamme saattaa
hän huoleti taas antaa partansa kasvaa, minä en siitä välitä.
Lankesin hänen kaulaansa! Hehkuvassa suudelmassa huulemme kohtasivat
toisensa... Katedraalin tornissa kello ilmoitti sydänyön hetken...
Suloisia sanoja kuiskaellen teimme sovinnon... Kuinka ihana sovinto on!
Nizza, huhtik. 27.
Olisin tahtonut että hän sovintoillan jälkeisenä aamuna heti olisi
ajauttanut partansa, mutta juna lähti aikaisin, parturilat olivat vielä
suljetut, minun täytyi luopua aikomuksestani.
-- Mutta Nizzassa, siellä menemme heti parturille, eikö niin?
-- Se on tietty!
Kaunis on Riviera aina, viehättävä -- mutta kauniin, jos rakastavan
miehen rinnalla sitä kulkee -- sovinnon jälkeisenä päivänä! Löytyykö
toista sen vertaista rautatietä -- nuorille, onnellisille
häämatkailijoille tarkoituksenmukaisempaa? Maanalaisia tunneleja
ehtimiseen!... Tuo rata on teknillinen mestariteos!
Eräs englantilainen istui samassa vaunussa vastapäätä meitä.
Kymmenennestä tunnelista ulos päästyämme hän nousi ylös ja siirtyi
toiseen vaunuun...
-- Siihen me olemme syypäät -- naureskeli mieheni. -- Hän pakeni
muiskutulvaa, ettei hukkuisi siihen.
-- Kuinka hän sitä olisi nähnyt -- tunneleissahan me vaan suutelimme.
-- Hän ei nähnyt, mutta kuuli!
-- Paha mies! Mikset ole varovaisempi, maiskutat aina niin!
Nizza, huhtik. 28.
Kavallusta!
Olen petetty!
Leo on syönyt sanansa!
Tänään aamulla käskin hänen mennä parturille sill'aikaa kuin pukeudun
-- hän menikin ulos -- palasi myös takaisin -- mutta parrakkaana! En
uskonut silmiäni.
-- Entä lupaus?
-- Mikä lupaus? -- kysyy hän viattomimmalla äänellä.
-- Etkö luvannut Genuassa, tuona ihanana iltana, että ajauttaisit
partasi?
-- Lupasin, se on totta -- vastaa hän salaisella, viekkaalla hymyllä --
mutta en sitä täyttääkseni.
Olin muuttua kiveksi.
-- Etkö aio pitää lupaustasi? -- huudahdin suurimmalla suuttumuksella.
-- Mielelläni sen tekisin -- vastaa hän vähintäkään hämille joutumatta
-- mutta jo jonkun aikaa on hampaitani särkenyt, pelkään niitten
vilustuneen. Siten käy usein niille, jotka kerran ovat tottuneet partaa
pitämään, ja sentähden olen päättänyt taas kokonaan parroittua.
Maahan sortuneena tuijotin ääneti eteeni.
-- Nukkeni, etkö tule kävelemään?
-- En! -- oli lyhyt, terävä vastaukseni.
-- Siis näkemiin asti!
Ja samalla tuo ilkiö lähtee tepsuttaa tiehensä, melkein tanssiaskelin!
Hän on pettänyt minut -- syönyt sanansa -- pettänyt ehdon tahdon --
varastaaksensa lempeni... Oi! jos voisin riistää takaisin ne suutelot,
joita hänelle tuhlasin!... Saatan arvata, kuinka hän nyt nauraa
minulle, käsiään hykerrellen, itsekseen jupisten: narrasin kuin
narrasinkin nukkeni -- oi, kuinka suloinen nukkeni silloin oli!...
Kun hän tuli takaisin, oli oveni suljettu; hän koputti -- minä
vastasin, että jaksan huonosti, päätäni kivistää, älköön häiritkö mua.
Hän palasi kotia myöhään illalla; oli käynyt Monte-Carlossa, huvitellut
hyvästi, kehui suuresti seudun kauneutta ja kertoi pitkäpuheisesti
havaintojaan.
Minä en vastannut sanaakaan.
Nizza, huhtik. 29.
Mitä tästä tulee? En tiedä itsekään. Loukkaus on niin suuri, että
sovinnosta ei voi tulla puhettakaan. Tähän asti en ole halunnut
saavuttaa voittoa hänestä, mutta sen perästä mitä on tapahtunut,
täytyy, sen tunnen, tulla ratkaistuksi, kumpi meistä on voimakkaampi.
Päätin etten tänäänkään mene ulos huoneestani -- tulen taas
huononvoivaksi -- saanpa nähdä, eikö hän sääli minua.
Hän ei osoita vähintäkään taipumusta mihinkään sellaisiin.
Koko päivän olin ypö yksinäni ikävissäni kotona, hän kuljeskeli ulkona
ja palasi vasta illalla erään vanhan rouvan seurassa. Ikävin ihminen
koko maan päällä! Neuvoksetar S. Budapestista, joka on viettänyt talvea
täällä ja päivällispöydässä oli sattunut yhteen Leon kanssa. He olivat
uudistaneet tuttavuutta; neuvoksetar, jolla on ollut hirveän ikävä, oli
suurimmassa määrässä ihastunut siitä tiedosta, että minä jaksan
huonosti -- hän on muka seurustelullaan lyhentävä minulle pitkäksi
käyvän ajan.
-- Olen sangen kiitollinen, jos tahdotte hauskuttaa rakasta Vikiäni --
puhui mieheni. Se petturi! Hän tietää hyvin, kuinka ikävystyttävä tuo
neuvoksetar on ja etten koskaan ole voinut häntä kärsiä.
-- Suurimmalla ilolla -- vastaa tuo mielistelevä eukko. -- Minä lupaan
olla joka päivä Vikin luona siksi kuin hän taas jaksaa mennä ulos.
-- Te olette kovin ystävällinen ja saatatte sillä Vikille erinomaisen
suuren ilon. Eikö niin, Viki?
-- Epäilemättä. (Mitä olisin muuta voinut vastata?).
-- Nyt saatan huoleti poistua -- lausuu mieheni -- kun voin jättää
sinut näin hyvään seuraan. Minä kiitän, rouva neuvoksetar,
osanotostanne, kiitoksia paljon! Hyvästi, nukkeni!
Ovesta hän loi minuun silmäyksen, täynnä pirullista pilkkaa.
Nizza, huhtik. 30.
Hirveät päivät! Olla Nizzassa kauniimpana vuodenaikana ja viettää koko
päivä huoneessaan -- ikävän, lörpöttelevän vanhan neuvoksettaren
seurassa! Kuinka kauan olen tätä kestävä? Tunnen jo kärsimättömyyden
heikkohermoisuutta joka jäsenessäni.
Vaan tulisiko minun sitten antautua? Minähän aloitin tämän
sodankäynnin, päättäessäni pysyä sisällä; enhän saata astua ulos
huoneestani ilman minkäänlaista myönnytystä mieheni puolelta. Ja tuo
parta -- oi, tuo parta, se kasvaa kasvamistaan, tihenee tihenemistään
päivä päivältä.
Kumma, etten jo ole tullut hulluksi!
Nizza, toukok. 1.
Ilma on täynnä sähköä -- tätä tilaa ei voi kauan kestää, täytyy
tapahtua jonkinlainen purkaus. Se vaan ikävä, että Leo ei yllytä
siihen... Minä taas en tahdo tuon ratkaisevan kohtauksen
alkuunpanijaksi ruveta.
Nizza, toukok. 2.
Ilmoitin Leolle, etten tahdo kauemmaksi jäädä Nizzaan -- lähdetään
Parisiin.
-- Mutta, nukkeni, sinä et ole vielä mitään nähnyt tästä ihanasta
seudusta.
Pelotan häntä, ajattelin, ja huonolla tuulella ollen tokaisin siihen
vastaukseksi, että Nizza ei viehätä minua.
Sadasta miehestä yhdeksänkymmentä varmaankaan ei olisi sallinut
vaimonsa lähteä Nizzasta tekemättä edes ainoata kävelyä Promenade des
Anglais'illä. Mutta Leossa oli kuin olikin miestä siihen! Hän rupesi
heti pakkaamaan vaatteita matkalaukkuun, maksoi hotellilaskun ja --
hetken päästä matkustamme pois!
Sydämeni on haljeta jättäessäni tämän kuuluisan paikan, jonne koko
elinkauteni olen ikävöinyt, tällä tavoin. Mutta ylpeyteni oli kovasti
loukattu... Suutelot Genuassa polttivat kasvojani -- niitten jäljet
olivat poistettavat!
Parisi, toukok. 10.
Täällä en ole uudistanut nizzalaista menetystapaani, välttääkseni
katumusta perästäpäin. Me siis liikumme ja kävelemme yhdessä,
katselemme kaupunkia, teattereja, museoita, mutta emme ole
minkäänlaisessa niin sanoakseni sisällisessä suhteessa toisiimme --
välimme on diplomaattisen kylmä.
Parisi, toukok. 12.
Vietimme illan Comédie françaisessa ja Leolla oli mainion hauskaa,
niinkuin hän yleensä ei anna minkään häiritä häämatkaansa: hänellä on
erinomainen ruokahalu ja sampanjaa hän ei säästä -- ainoastaan minä
olen pahalla tuulella.
Tuskin saatan enää tätä tilaa kärsiä -- katkeruus täyttää sydämeni
ylimmilleen ja odottamalla odotan sitä hetkeä, jolloin myrsky
vihdoinkin on puhkeeva esiin.
Joko -- taikka!
Joko hän rakastaa minua taikka ei rakasta!
Tällaisissa tunteissa astuin ylös portaita, kun Leo alkoi viheltää
erästä kansanlaulua. Tuo vihellys tällä hetkellä kiihoitti äärettömästi
hermojani ja loukkasi minua sanomattomasti, sillä se osoitti hänen
mielentilansa olevan huutavassa ristiriidassa oman mielentilani kanssa.
Tunsin kyynelten valuvan poskiani myöten; huoneesen astuttuani
sydämeeni kasaantunut murhe puhkesi ilmi ... heittäydyin nojatuoliin ja
rupesin itkemään.
En tiedä, kuinka kauan tätä itkua oli kestänyt, kun yht'äkkiä tavaton,
säännöllisillä väliajoilla uudistuva ääni koskee korviini ... rupeen
sitä tarkkaamaan ... se on kuorsausta.
Leo kuorsasi!
Minä olin häväisty! Minun katkerasti itkiessäni hän oli muitta
metkuitta, sanaakaan hiiskumatta, ainoatakaan kysymystä tekemättä
pannut maata, vieläpä nukkunutkin -- hän saattoi nukkua!