(Nuoren rouvan päiväkirjasta.)
Venezia, huhtik. 15.
Vasta kolme päivää olen ollut naimisissa ja jo sillä aikaa olen saanut
kokea jotakin aivan odottamatonta.
Tänään aamulla, kun Leo minua suutelee, jotain pistelee poskiani.
Katson hänen kasvoihinsa ja huomaan suurimmaksi hämmästyksekseni että
ne, jotka ennen olivat niin sileät, nyt ovat kuin pellonsänki, täynnä
pieniä parran piikkejä.
-- Leo, sinä et kahteen päivään ole ajauttanut partaasi -- sanon
soimaavalla äänellä.
Hän kääntyy hymyillen puoleeni (Leo osaa kovin suloisesti hymyillä),
syleilee minua ja kysyy leikillisesti:
-- Ehk'en näin miellytä Vikiäni?
-- Ainakin vähemmin kuin milloin partasi on ajettu. Sillä noin sinä
olet ruma.
-- Ruma?
-- Usko pois, sangen ruma!
-- Sinä siis vaan kauneuteni tähden tulit vaimokseni?
-- Epäilemättä sekin siihen vaikutti, sillä se suuresti loukkaisi
turhamielisyyttäni, jos ei mieheni pitäisi paikkaansa kaunistenkin
miesten joukossa.
Leo purskahtaa nauruun ja, tarttuen pöydällä olevaan käsipeiliin,
katselee siihen.
-- Kuuleppas, pikku puolisoni, enhän minä ole niin erittäin ruma...
Päin vastoin ... rupeen mielistymään itseeni... Sangen sievä poika
kurkistelee vastaani tästä peilistä! -- inttailee hän.
-- Minulla on aivan toinen ajatus ja minä toivon, että tässä yhdessä
asiassa vaimosi mieltymys sinulle on suuremmanarvoinen kuin omasi eikö
niin? -- vastaan mairittelevimmalla äänelläni ja lisään siihen,
suloisesti hänen silmiinsä katsoen: -- Mene parturille, minä pyydän,
mene pian!
Tästä hellästä pyynnöstäni luulin Leon heti nousevan paikaltaan,
antavan minulle pari suukkosta, tarttuvan hattuunsa ja rientävän
likimpään parturilaan, palataksensa neljänneksen tunnin kuluttua
maailman sileinposkisena miehenä ja polvilleen langeten lausuaksensa:
"Kas niin, kultaseni, kuten olet käskenyt!"
Mutta tänään Leo on aivan käsittämättömällä tuulella; hänen silmänsä
ovat niin veitikkamaiset, hänen kasvojensa juonteet niin oikulliset ja
vallattomat, hän ei ota hattuaan, ei kiiruhda parturille, päin vastoin
ilmoittaa aikovansa vielä muutamat päivät pitää tuota ilkeää
parransänkiä.
-- Ystäväni, minä en ymmärrä sinua -- sanoin ihmetellen.
-- Selitys on varsin yksinkertainen -- vastasi Leo -- minä luulin
valloittaneeni sinut luonteeni ominaisuuksilla ja nyt tulee ilmi, että
olitkin vaan kauneuteeni rakastunut. Tätä en saata siksensä jättää;
koettelen sinua siis, voitko rakastaa minua tämänkin muotoisena, näin
rumana, harjaksisena. Ja nyt, armahani, pue itsesi pian, sillä vielä
emme ole Veneziasta mitään nähneet... Katsos tuota ihanaa näköalaa
ikkunastamme, tuolla Dogana, Saluten kirkko... Joudu, tunnin päästä
tulen takaisin!
Ja hän rientää ulos!
Minä katsoin hämmästyneenä hänen jälkeensä.
Mikä muutos!
Hän on vasta kolmipäiväinen aviomies eikä enää täytä pyyntöäni! Olisiko
hän niin pian unhottanut kaikki sulhasajan herttaiset tavat, kalliit
traditsionit?
Olisiko totta, että mies sinä hetkenä muuttuu, jona hän vihkituolista
nousee; olisiko todellakin niin, että naisella on vaan yksi ihana
ajanjakso -- morsiuskausi, koska mies vaan silloin on kohtelias, hellä,
myöntyväinen ja kuuliainen; olisiko siinä perää, että avioliitto,
onnellisinkin, ei ole muuta kuin luonteiden taistelua?
Mutta kuka olisi sitä uskonut hänestä, joka näytti niin
myödenantavalta, niin helläsydämiseltä!
Florens, huhtik. 20.
Koko Veneziassa olomme aikana en puhunut parrasta enää sanaakaan.
Odotin, mitä hän on tekevä. Ehkä hän katuu ja omantunnonvaiva ajaa
hänet parturille... Mutta odotukseni on ollut turha. Leo ei tunne
mitään omantunnonvaivaa -- hänen partansa kasvaa suurimmalla
johdonmukaisuudella yhä pitemmäksi... Se on selvää: Leo on peruuttanut
kuuliaisuuden ja demonstreeraa! Parran kasvaminen on vastalause minun
valtaani vastaan!
Oi, Minka, Minka! Kuinka oikeassa olit, varoittaessasi varomaan Leoa;
hän ei ole semmoinen mies, joka notkistaa polvensa, kumartaa päänsä
vaimolleen; hänen kohteliaan, tyvenen, iloisen käytöksensä takana
piilee paljon voimaa. Ja Minka antoi minulle sen neuvon, että jo kohta
kihlauskautena rupeisin häntä taivuttamaan -- silloin se käy
helpommin... Kauan neuvottelimme, mistä aloittaisin. Minka kesytti
miehensä siten, että vieroitti hänet jalanliikutuksesta. Hänellä oli se
paha tapa, että istuessaan heitti toisen jalkansa toisen yli ja
liikutteli yhtä mittaa päällimmäistä. Minka pyysi häntä luopumaan tästä
tavasta, koska se hermostutti häntä. Mutta jalanliikutus oli tullut
Arthurille toiseksi luonnoksi; kun hän unhotti itsensä, alkoi jalka
itsestänsä liikkua. Silloin Minka katsahti häneen pitkään ... heidän
silmäyksensä kohtasivat toisensa ... jalka herkesi liikkumasta. Sillä
tavoin totuttaen miestänsä siihen, että yhdestä silmäyksestä ymmärsi
hillitä luontonsa, Minka vähitellen taivutti hänet tahtonsa alaiseksi.
-- Mutta eihän Leo jalkaansa liikuta -- vastustelin minä, vaan Minkalla
oli heti vastaus valmiina:
--- Herran poika! Joka ei liikuta jalkaansa, se tupakoitsee, vaimon
sopii siis vieroittaa hänet tupakanpoltosta, taikka on hänellä joku muu
paha tapa... Oi! Viki -- nyt juolahtaa jotakin päähäni! Entä, jos
saattaisit Leon ajamaan partansa?
Kauhistuen katsahdin Minkaan. Mikä ajatus! Leon parta on todellinen
taideteos, niin pehmeä, niin tuuhea; lisäksi se kaunistaa häntä,
parrakkaana hän näyttää paljoa komeammalta kuin muuten.
-- Tätä yhtä älä vaadi -- pistin minä vastaan.
-- Hyvä, silloin luovut myös vallasta.
--- Minä viis siitä, luontoni ei muutenkaan ole vallanhimoinen -- oli
vastaukseni, johon Minka ei kuitenkaan tyytynyt. Hän selitti, että
vaimon tulee johtaa miestään ei vallanhimon tyydyttämiseksi, vaan
perheonnen säilyttämistä varten, sillä muuten saattaa mies turmeltua,
ystäväinsä vaikutuksen alaiseksi joutuen muuttua kevytmieliseksi,
nautinnonhimoiseksi, irstaaksi ihmiseksi -- sen sijaan että hänestä,
jos hän pysyy vaimonsa vaikutuksen alaisena, ei tarvitse mitään pelätä.
-- Sitä paitsi -- jatkoi Minka -- voit tästä uhrista päättää senkin,
rakastaako sulhasesi sinua.
Minä annoin myöten ... kauniisti, lempeästi, hellästi pyysin Leoa
ajauttamaan partansa, koska tuo parta minua ei ensinkään miellytä ...
ja hän toi minulle tämän uhrin!
Kun Minka häitten jälkeen saattoi minua rautatielle, kuiskasi hän
jäähyväisiksi korvaani: "Pidä vaaria, ettei Leo millään tavoin
parroittuneena palaa kotia!"
Juuri kuin olisi aavistanut tulevaisuutta!
Florens, huhtik. 21.
Asemani on todellakin erinomaisen vaikea en tiedä mitä tehdä. Vaimolla
on kolme keinoa tarjona saadakseen jotain aikaan mieheensä nähden;
riita, itku ja ynseys -- mutta en voi päättää, mitä näistä käyttäisin,
sillä ne sotivat kaikki luontoani vastaan... Mutta Minka, Minka! Näen
täältäkin jo hänen ivallisen katseensa, kuulenpa hänen, Leon parran
nähtyään, pilkallisella äänellä sanovan "Leolla siis taas on parta?" Ja
lisäksi olen huolestunut vaikutusvoimastanikin, sillä se vaimo, joka
kadottaa vaikutusvoimansa, kadottaa miehensäkin... On niinmuodoin pakko
-- parta on kuin onkin ajettava, ajattelin tänään itsekseni, kun
Madonna della Saccoa katseltuamme jalkaisin palasimme Piazza della
Signorialle, jossa aioimme suurustaa saksalaisessa ravintolassa.
Silloin huomaan parturilan kymmenen askeleen päässä. Seisahdun äkkiä ja
sanon:
-- Rakas Leoni!
-- Käske, nukkeni!
-- Veneziasta asti en ole virkkanut parrasta sanaakaan, eikö totta?
Tahdoit tietää, rakastanko sinua vaan kauneutesi tähden; olet
toivoakseni jo tullut vakuutetuksi siitä, että niin ei ole laita, mene
siis ja...
Osoitin parturia.
-- Nyt ei ole aikaa siihen, minun on kovin nälkä -- vastasi hän
karttaen.
-- Mitenkä saatat liikkua ihmisten joukossa, kasvot tuommoisina? --
sanoin vähän harmistuneena.
-- Täällä ei minua kukaan tunne. Matkustan incognito -- vastasi hän
nauraen. Tämä nauru ärsytti minua niin, että kiivastuin.
-- Tiedä siis, että minä en tule kanssasi ravintolaan suurusta syömään,
ellet ensin ajauta partaasi!
Leo siihen vastasi aivan yksinkertaisesti, että siinä tapauksessa hän
lähettää suuruksen huoneeseni. Ja suurimmaksi kiusakseni niin
tapahtuikin -- hän saattoi minut kotia hotelliin, huoneeseni, meni
sitten alas, lähetti ylös ruoan ja minun täytyi suurustaa ypö yksinäni!
Oi lempiviikot, oi häämatka, kuinka toisenlaisiksi minä niitä olin
mielessäni kuvitellut!
Pisa, huhtik. 24.
Duotno, kallellinen torni -- mitä teistä olen nähnyt? En mitään, en
tosiaankaan mitään, sillä mieleni on alakuloinen, ajatukseni muualla.
Esineet seisovat kyllä edessäni, mutta en kykene niihin huomiotani
kiinnittämään.
Sitä paremmalla tuulella on Leo. Pelkkää hellyyttä, leikillisyyttä,
hullunkurisuutta! Hän suutelee -- vieläpä tulisestikin, jos tarvitaan.
Hän ei piittaa minun alakuloisuudestani; vaikkapa häneen loisin kuinka
soimaavan silmäyksen, se ei häntä vähintäkään häiritse.
Leikkipuheillaan, sanasutkauksillaan hän minuun vaikuttaa ja on
saattanut minut monta kertaa vastoin tahtoani naurahtamaan. Mikä
onnettomuus, kun ei voi näyttää tarpeeksi vakavalta, juhlalliselta --
niinkuin esim. minä. Kasvojeni ilme on säännöllisesti iloinen,
ystävällinen ja synkeältä näyttääkseni minun täytyy erityisellä
ponnistuksella koota pilviä otsalleni. Mutta se ei, sen olen huomannut,
hämmästytä Leoa.
Jos olen synkeä, sanoo hän: "Nukkeni, älä ole juro -- se ei sinulle
onnistu."