Nathalie parka!
Tuossa hän venyi pehmeällä matolla, joka peitti ruokasalin lattian,
kovasydämisen miehensä Alfredin kiiruhtaessa makuukamariin muuttaakseen
pukuaan ja sitte lähteäkseen pois kotoa.
Monta katkeraa pettymystä tämä nuori vaimo oli saanut kokea siitä asti
kuin hän neiti Nathalie Homokysta oli muuttunut rouva Illokyksi. Kovin
katkeralta tuntui hänestä ensinnäkin häämatkan myttyyn meneminen,
jota mies yritti hänen mielestään varsin huonosti puolustamaan
asianajajatointensa kiireellisyydellä ja tärkeydellä. Merkillistä oli
edelleen se muutos, joka miehessä oli tapahtunut nuoren rouvan
Rembrandt-hattuun nähden: sulhasena hän sitä oli ihaillut, nyt se
hänestä oli kummallinen ja liiaksi huomiota herättävä. Niinikään ...
mutta miksikä luettelisin erikseen niitä suurempia ja pienempiä pilviä,
joilla Alfred tuon tuostakin pimitti lempiviikkojen taivaan? Siirryn
heti suurimpaan, siihen, joka saattoi Nathalien vaipumaan maahan,
lattialle, matolle.
Kuvitelkaamme mieleemme nuorta vaimoa, jolle hänen onnellisuutensa ensi
päivinä mies ilmoittaa: "suo anteeksi, kultaseni, mutta tänä iltana en
voi olla kotona; minulla on vanha illallisseura, jonka on tapana
kokoontua joka tiistai-ilta, ja minä olen luvannut naituanikin
noudattaa tätä hyvää tapaa." Mitä ken vaimo hyvänsä, jonka mies hänet
tällä tavoin tahtoisi jättää, sanoisi, sen lausui Nathaliekin, itkien,
soimaten, rukoillen. Hän aloitti tuommoisilla yleisillä mietelmillä
kuin "aviopuoliso ei saa huvitella itsekseen" ja lopetti tällä
itsekohtaisella huudahduksella: "äitini, äitini, jos olisit tämän
tiennyt, etpä suinkaan olisi minua miehelään laskenut!"
Mutta Alfrediin tämä perheellinen myrsky ei tehnyt vähintäkään
vaikutusta. Uskalsipa hän vielä pisteliäällä ivalla väittää, että hän
vain säilyttääksensä Nathalien hyvää mainetta lähtee ulos, muuten hänen
pikku puolisonsa varmaan joutuisi ilkeän kotityrannin huutoon, joka
tahtoo sitoa miehensä köydellä kiinni pöydänjalkaan. Hän suuteli
vaimonsa kaunista otsaa ja poistui.
Pois "valkoisten kettujen" luokse. Sillä niin nimitettiin tuota hänen
pöytäseuraansa, muitten samanlaisten seurain esimerkin mukaan, joilla
oli tapana ottaa itselleen varsin omituisia nimiä.
Kun Alfred palasi hyljätyn kotilietensä ääreen, löysi hän sen
haltijattaren sortuneena matolle. Ei veressään, ainoastaan
aamupuvussaan, joka erittäin somisti hänen solakkaa vartaloansa.
Nathalie odotti tästä asennosta suurta vaikutusta, se oli oleva
mielenosoituksena miehen kovasydämisyyttä vastaan. Alfred varmaankin
säikähtyy, löytäessään hänet tässä asennossa; kysyy, kauanko hän siinä
on ollut, ja saapi silloin kuulla tuon kauhistuttavan ilmoituksen, että
Nathalie on tällä tapaa viettänyt koko pitkän illan. Mahdotonta, ettei
tämä kohtaus herätä sääliä hänen kivisydämessään, ja hän on rientävä
katuvaisella mielellä lupaamaan parannusta vastaisuudeksi.
Näin viisasteli itsekseen Nathalie, kun hän kello kymmenen ajoissa
kuuli miehensä tunnetut askeleet etehisestä lähenevän.
Mutta mikä uusi pettymys! Alfred ei säikähtynyt tuosta asennosta eikä
katunut pahaa tekoaan, vaan alkoipa vielä, ikäänkuin ei olisi mitään
erinomaista huomannut, iloisesti kertoa, kuinka hauskasti hän oli
iltansa viettänyt.
Tällaisia kohtauksia oli Illoky-Homokyn avioliiton ensi kuukauden
aikana tapahtunut jo kolme kertaa ja tänään -- kuukauden neljäntenä
tiistaina -- oli se taas uudistuva.
Mutta nyt juolahtaa Nathalien päähän jotakin, joka yht'äkkiä valaisee
hänen synkät kasvonsa; hän nojaa kauniin päänsä käteensä ja puhuu
itsekseen: "minun täytyy tietää, missä hän käy, minä tahdon nähdä nuot
'valkoiset ketut', jotka hävittävät avioelämäämme. Minä menen hänen
jälkeensä. Naisena sitä en voi tehdä, mutta minä puen itseni mieheksi
ja seuraan häntä."
Hän kavahtaa tuoliltaan, hiipii vaatekammioon, anastaa sieltä yhden
miehensä puvuista ja sulkeutuu sitte makuukamariinsa. Muutaman hetken
kuluttua hymyilee häntä vastaan peilissä sangen sievä poikanen, joka
koettelee, mitenkä silinterihattu häntä paremmin somistaisi, kallellaan
sivulle vaiko niskaan tai otsaan painettuna. Yölliseen seikkailuun
paraiten soveltuvana viimeksi mainittu asento hyväksytään ja kun hän
vielä lisäksi veti kauluksen pystyyn, ei kasvoista pistänyt esiin muuta
kuin pieni viehättävä nenä. Tämmöisenä hän suuresti miellytti itseään,
ja tutkiessaan peilissä tuota somaa poikaa, joka pistää kätensä takin
taskuihin, hän purskahti iloiseen nauruun ja unhotti tykkänään, että
tuo nuori poika oikeastaan oli maailman onnettomin vaimo, jonka hänen
armoton miehensä uskottomasti jättää muutamain valkoisten kettujen
mieliksi.
Vaan mikähän paperi takertuu taskussa kopeloivaan käteen? Hän vetää sen
esiin. Tunnettu käsiala ... Pali Szücs'in, tuon heidän vanhan hyvän
ystävänsä, joka ensiksi esitti Alfredin Nathalien kodissa ja sittemmin
suuressa määrässä oli ollut avullisena siihen, että avioliitto heidän
välillään syntyi.
Kirje ei sentähden joudu nuoren naisen käsiin, että se jäisi lukematta,
ja tämä kirje oli vielä lisäksi sitä laatua, että jo sen ensimmäiset
rivit herättivät aivan erityistä huomiota. Se kuului sanasta sanaan
näin:
"Rakas Alfred!
"Muutaman päivän perästä sinä menet naimisiin ja minä toivotan
sinulle onnea tällä uudella uralla, jossa itsestäsi riippuu,
onko siinä kasvava ruusuja vai ohdakkeita. Nathalie on kaunis,
hyvä ja älykäs -- hänellä on vain yksi vika, johon hän ei
kuitenkaan voi mitään, ja se on se, että hän on vanhempiensa
ainoa lapsi. Semmoisena hän on ollut kodin tähtitarhan
keskipisteenä, jonka ympäri kaikki on kierrellyt, jota kaikki
ovat palvelleet, mairitelleet, hemmotelleet, sanalla sanoen
Nathalie on pilalle hellitelty pieni velho."
Historiallinen totuus vaatii meitä mainitsemaan, että lukijan pienet
huulet tässä paikassa vähäisen ynseästi vavahtivat. Hän jättikin
lukemisen hetkeksi, katsoen eteensä ilmaan; sitten hän taas jatkoi.
"Tällaiset naiset ovat tavallisesti taipuvaiset tekemään
miehestään semmoisen koneen, joka käy vaan heidän mielikseen.
Kihlausaikananne olen sinua silmällä pitänyt ja huomannut,
että jos sinä, veli kulta, et ajoissa ala kasvattaa pikku
puolisoasi ja totuttaa häntä itseesi, niin hän on kasvattava
ja totuttava sinut itseensä. Ja silloin sinä et voi astua
askeltakaan kynnyksesi ulkopuolelle ilman hänen erityistä
lupaansa, et voi venyä sohvalla, jos hän tahtoo nähdä sinut
nojatuolissa, ja jos mielesi tekee polttaa sikari, on sinun
siitä laadittava nimenomainen anomuskirja."
-- Kas sitä vaan! -- sanoi itsekseen Nathalie.
"Harvassa naisessa on sitä järkevyyttä, että jättäisi miehensä
vapauden rajoittamatta, ja minä luulen, Nathaliessa kaikista
vähimmin. Sinun täytyy siis taistella ja voittaa itsellesi
tämä vapaus, ei väärin käyttääksesi sitä, vaan päin vastoin
laskeaksesi sen vapaaehtoisena uhrina hänen jalkainsa juureen.
Vangiksi minä suon miehen -- mutta sellaiseksi vangiksi, joka
kantaa taskussaan vankilansa avainta.
"Jos olisin sinuna, tiedätkö mitä tekisin? Minä annan sinulle
reseptin, jolla on se etu, että sitä on koeteltu ja tehokkaaksi
havaittu; itse olen sitä noudattanut ensimmäiseen vaimooni
nähden. Minä aloittaisin sillä, että heittäisin häämatkan
siksensä ja saattaisin pikku puolisoni heti jokapäiväisen
elämän raitioon, jotta hän tottuisi taloni järjestykseen."
-- Vai niin! Siitä syystä siis ei häämatkastamme tullut mitään!
"Sen jälkeen, ennenkuin löisin esiin suurimman valttini,
ottaisin selkoa, kuinka myötenantava hän on ja mitenkä suuri
minun vaikutusvoimani. Vaadi häneltä jotakin turhuuden uhria,
esim. jostakin mielihatusta luopumista."
-- Ahaa! Rembrandt-hattu!
"Jos hän siihen myöntyy, älä silloin kammo uskaliainta yritystä,
seuraten minun esimerkkiäni, joka heti avioliittoni ensipäivinä
anastin itselleni yhden vapaan illan sillä tekosyyllä, että
minun täytyi viettää se eräässä ystäväpiirissä, jolle minä
kiireessä annoin tuon kummallisen nimen 'valkoiset ketut'.
Sangen raskaiksi kävivät minulle ne perheriidat, joita minun
näiden kettujen tähden täytyi kestää. Kovin minua suretti
tuolla tavoin kiduttaa vaimo parkaani ... mutta kasvatus
pakoitti siihen. Ja vähitellen tulivat hedelmät näkyviin.
Nuori rouvani muuttui kokonaan..."
Nathalie ei lukenut enempää. Siinä oli jo tarpeeksi saattamaan hänet
sangen viekkaasti ja veitikkamaisesti hymyilemään.
Hän riisuu heti yltään miehen vaatteet ja sukeltaa sen sijaan
viehättävän aamuhameen pitsimereen. Katsahtaa vielä peiliin ... korjaa
pikkuisen hiuksiaan ... ja sitte pois budoariin, jossa hän heittäytyy
mukavaan nojatuoliin, asettaen pienet jalkansa kamiinin rautaa vastaan.
Ja hän odottaa...
Alfredin täytyy astua tämän budoarin lävitse, jos kamaristaan tahtoo
mennä valkoisten kettujen luolaan.
Hän kuuluu jo lähestyvän. Ainakin oli Nathalie kuulevinaan askelia
viereisestä huoneesta. Joku mies kävi siellä, se on varma, mutta hän
seisahtui. Minkätähden hän seisahtui? Ehkäpä hän epäröi?
Niin, Alfred todellakin epäröi.
Hän seisoo toisessa huoneessa ja kokoilee sielunsa voimia
suoritettavaan otteluun.
Sillä jos ihmisystävällinen sääli pusersi meistä huudahduksen "Nathalie
parka!" niin saatamme saman tunteen valtaamana sanoa myöskin: "Alfred
parka!"
Mies kärsi näet yhtä paljon taistelusta kuin hänen nuori vaimonsa,
hänen puolustuksensa kysyi yhtä paljon henkistä voimaa kuin tämän
ryntäykset. Nuot kyyneleet tipahtelivat hänen sieluunsa kuin palava
öljy; nuot soimaukset ja rukoukset, joitten tulvassa hän ulos
mennessään kahlaili aina portille asti, tuskastuttivat häntä
sanomattomasti; hänen rauhaa ikävöivä luonteensa olisi ottelujen
kestäessä ollut sata kertaa valmiina sovinnon tekemiseen, ellei hänelle
taas olisi johtunut mieleen Pali Szücs'in kirje.
Sillä hän oli vakuutettu siitä, että Pali oli oikeassa ja että hänen
puolisollensa pieni pakkotaivutus oli erittäin tarpeen.
Eikä ollut siinä kyllä, että nuo kotiottelut häntä tuskastuttivat; yhtä
ikävystyttävä oli se, mikä niitten jälkeen seurasi, kun hän oli
asunnostaan lähtenyt ja kadulle joutunut.
"Valkoisia kettuja" ei ollut olemassa; hänen ei siis ollut minnekään
mentävä. Ei kukaan häntä missään odottanut. Hyvin lämmitetty, mukavasti
sisustettu asunto hänen oli jättäminen, yksin vetelehtiäksensä ulkona
tyhjillä kaduilla, kylmässä ja tuulessa; hän tosin yritti pistäytymään
sellaiseen ravintolaan tahi kahvilaan, jossa ennen aikaan hänen
tuttavansa kävivät, mutta joko hän ei tavannut heitä taikka tuntuivat
he hänestä nyt -- suoraan sanoen -- erinomaisen ikäviltä. Mikään
yhteinen harrastus ei enää sitonut heitä toisiinsa, ja kun päivän
tapaukset olivat pohditut, ei hänellä enään ollut heille mitään
sanottavaa. Mahdollista että hänen mielentilansakin oli tähän syynä.
Hänen ajatuksensa lentelivät aina vain kotia; siellä hän näki armaan
puolisonsa ikävissään itkevänä ja surevana, ja hän harmistui siitä,
että he näin toisistaan erillään olivat tuomitut kiusalliseen
ikävyyteen, sen sijaan että heidän yhdessä olisi voinut olla hyvinkin
hauska.
Alfred ei viihtynyt kauemmin kahvilassa, hän riensi taas ulos tyhjiä,
kylmiä katuja mittelemään.
Jospa hänen asunnossaan vaan olisi ollut kaksi sisäänkäytävää, niin hän
olisi kuin olisikin sievästi puikahtanut huoneesensa ja viipynyt siinä
puoli-yöhön asti; silloin hän olisi ollut tulevinaan kotia.
Mutta siinä ei ollut kahta ovea.
Mitä siis tehdä? Ei muuta kuin kuljeksia, vetelehtiä, ikävystyä.
Eipä niinmuodoin ollut ihmettelemistä, että Alfred, tämmöinen ikävä
ilta ja nuot säännölliset ottelut tulossa, epäröiden käyskentelee
kamarissaan.
Onko hänen enää jatkaminen sotaa, tuumii hän itsekseen ja tulee siihen
päätökseen, että koska kerran on sen aloittanut, täytyy se loppuunkin
saattaa. Nathaliessa ei vielä huomaa merkkiäkään myöntyväisyydestä,
nöyrtymisestä -- siis pois!
Vielä rohkaisee hän mielensä, karaisee vielä kerran sydämensä,
katsahtaa peiliin ja huomaa unhottaneensa näyttää tarpeeksi ankaralta.
Vetäsee pari ryppyä otsaansa... Kas niin!
Ovi aukenee.
Nathalie ja Alfred seisovat silmä vasten silmää.
Vaan mitähän tämä merkitsee -- mikähän silmänkääntäjä tässä on
temppujaan tehnyt? Myrskyisten pilvien sijasta täyttää budoarin
herttainen päivänpaiste. Viehättävimmällä hymyllä tervehtää nuori rouva
miestään.
-- Oletko vielä kotona? -- kysyy hän iloisesti; -- luulin sinun jo
aikoja sitte menneen.
-- Täytyi kirjoittaa pari kirjettä, se viivytti minua -- vastaa Alfred,
joka tuskin kykenee kummastustaan salaamaan.
-- Joudu, kultaseni, kello käy jo yhdeksättä ja kettu-toverisi
suuttuvat sinuun, jos myöhästyt... Mutta herran tähden, miksi katsot
minuun noin kummallisesti?
-- Sitäpä vielä kysyt, -- vastaa Alfred, laskien hattunsa pöydälle; --
kummastelen käytöstäsi: ennen olet pidättänyt minua pois menemästä ja
nyt kehoitat siihen.
-- Älä enää muistuta tuosta tuhmuudestani... Suo anteeksi, että olen
käyttäytynyt niin mielettömästi.
Ja hän ojensi hänelle kätensä. Alfred puristi, hyväili sitä ja istui
tietämättään toiseen nojatuoliin ihan vaimonsa viereen.
-- Sinä siis ... myönnät käyttäytyneesi ... jos minäkin saan käyttää
niin kovaa sanaa ... mielettömästi? -- jatkoi riemusilmin Alfred,
hypistellen aamuhameen pitsejä.
-- Tietysti! Olin itsekäs, tahdoin riistää sinulta vapautesi... Mutta
lupaan nyt kokonaan muuttua. Tästedes saatat minun puolestani mennä
mihin milloinkin mielit... Kuules, kello lyö jo neljänneksen yli
kahdeksan ... valkoiset ketut odottavat ... riennä!
-- Odottakoot vielä hetkisen -- kuiskaa Alfred, nojaten päänsä
Nathalien olkaa vastaan.
-- Mutta valkoinen karitsa pelkää valkoisia kettuja ... ne raatelevat
hänet vielä, jos hänen tähtensä jäät kotia.
Joku paperi putosi lattialle, Nathalien vetäessä esiin nenäliinan
taskustaan.
Molemmat purskahtavat nauruun, joka päättyi pitkään -- suuteloon.
Tästä hetkestä alkaen rouva Illoky ei ikinä enää kuullut sanaakaan
valkoisista ketuista.