Sisareni Editin puolesta sain omituisen tehtävän toimekseni: minun tuli
mennä ystäväni Gerö Avassyn luokse ja pyytää häntä heittämään
unkarilainen kansallispuku, jossa hänen oli tapa käydä, pukeutumaan
ranskalaisiin vaatteisin ja niissä tulemaan sisareni luokse saamaan
vastausta kosintaansa. Tämä vastaus tulee varmaankin myöntäväksi, koska
Editillä ei ole mitään muuta Gerötä vastaan kuin vaan se, että hän käy
unkarilaisessa puvussa. Parikymmentä vuotta takaperin ei kukaan olisi
sitä kummastellut; silloinhan me kaikki, isänmaallisesta innostuksesta,
kävimme niin puettuina. Vaan että nyt kaksi vuosikymmentä sen jälkeen,
kun perustuslait taasen voimaan saatettiin, nuori mies käyttää tuota
vanhaa pukua muulloinkin kuin juhlatiloissa, se on vain
eriskummallisuuden tavottamista.
Näin ajattelimme kaikki, emmekä saattaneet käsittää syytä siihen, Edit
viittasi siihen monta kertaa Gerön läsnäollessa, odottaen hänen joko
luopuvan puvustaan taikka ilmoittavan syyn, miksi hän siitä pitää
kiinni. Mutta kumpikaan ei tapahtunut. Ei selitystä eikä muutosta.
Kaikki jäi entiselleen, vaikka Gerö kovasti rakasti sisartani; se näkyi
kaikista hänen toimistaan ja sanoistaan. Mutta siitä huolimatta
viittaukset, kysymykset ponnahtivat hänestä takaisin mitään
vaikuttamatta. Omituisella tavalla osasi hän olla kysymyksiin
vastaamatta. Siinä kyllä, että hän kolmen kuukauden tuttavuuden jälkeen
kosi Editiä, joka riemulla olisi antanut suostumuksensa, jos vaan ei
olisi ollut tuota -- unkarilaista pukua. Pidettiin perheneuvottelu,
jossa asia otettiin kaikenpuolisen harkinnan alaiseksi ja tultiin
seuraaviin päätöksiin:
a) Gerö Avassyssa on hyvät naimiskaupat ja vahinko olisi laskea hänet
menemään, vaikkapa ei Edit rakastaisikaan häntä niin paljon kuin hän
todellakin rakastaa.
b) Unkarilainen puku tähän aikaan saattaa käydä päinsä maaseuduilla.
Jos yksi ja toinen vanha herra sitä käyttää, voipi sekin vielä mennä
mukiin. Mutta Budapestissä ja nuoren miehen yllä se on kuin onkin
jotain, jota vastaan neitosen sopii panna vastalause, koska se herättää
huomiota ja antaa aihetta muistutuksiin.
c) Kaiken tämän johdosta minä saan toimekseni puhutella Gcrötä,
selvittää hänelle asema ja saada hänet käymään ajanmukaisesti puettuna.
Minä tapasin Gerön kotona ja muutamain alustavain lauseitten jälkeen
ryhdyin heti tehtäväni suorittamiseen. Hänen kauniit, vakavat, vähän
ruskettuneet kasvonsa synkistyivät.
-- Neiti Edit tahtoo että heittäisin tämän pukuni?
-- Ellei sinulla siihen ole mitään tärkeää syytä.
-- Ja jos olen siihen tottunut, jos minun on siinä hyvä olla, eikö se
olisi kylläksi?
Yritin selittämään että seuraelämässä etenkin naiset usein paheksivat
pientä takaperoisuutta, kummallisuutta tai tavattomuutta enemmän kuin
suurta vikaa.
-- Tiedän sen -- oli vastaus.
-- Etkä sittenkään taivu?
-- En voi!
Olisin tahtonut jatkaa kaupan hieromista, mutta eihän tuolle vietävän
miehelle voinut mitään. Hänen raskasmieliset kasvonsa pysyivät aina
niin vakavina ja mitä hän sanoo, siinä hän järkähtämättä pysyy.
Että myttyyn mennyt lähetystoimi teki Editiin vastenmielisen
vaikutuksen, on itsestään selvä. Pieni siskoni itki kaksi päivää. Me
kaikki haudoimme päässämme mitä tästä nyt oli koituva Saapaspari,
ahtaat housut ja attila hävittävät kahden ihmisen onnen... Vai
ottaisiko Edit hänet kuitenkin, huolimatta muistutuksista ja
pahansuopain neulanpistoista? Minä olin ensimmäinen, joka koetin
sisartani siihen taivuttaa, selittäen hänelle, kuinka se, mikä nyt on
tavatonta, huomiota herättävää, joku aika sitten oli muodinmukaista ja
jokapäiväistä. Hän on lapsi, hän syntyi silloin, kun me panimme toimeen
mielenosoituksia, hän ei tahtonut uskoa, että kävelypaikkana muodissa
oleva Vácz-katu 1860-luvulla oli kansanteatterin näyttämön kaltainen
silloin, kun siinä esitellään kansannäytelmiä. Kullankarvaiset
alusliivit, helmillä kirjaellut päähineet, koreat viitat, töyhtöillä
varustetut hatut, kilisevät kannukset, kädessämme kirveskeppi, kun
olimme oikein suuttuneet itävaltalaisiin, mutta pitkä paimensauva, jos
olimme myöntyväisemmällä tuulella.
-- Ja te kävelitte noin puettuina? -- kummasteli Edit.
-- Se mies, jonka saappaissa suurimmat kannukset välkkyivät.
-- Kummallista!
-- Miksi kummallista? Käytämmehän vieläkin kansallispukuamme
juhlatiloissa, ylpeilemme sen kauneudesta...
-- Se on toista, ihan toista -- viisasteli Edit -- kruunaus,
hovitanssiaiset, valtiopäiväin avajaiset eivät olisi kauniita ilman
unkarilaista juhlapukua, mutta jokapäiväisessä elämässä se ei sovi. Ja
sehän oli ennenaikaan, kun jokainen sellaista pukua käytti, mutta
meidän päivinämme... Minä en pidä poikkeuksista.
-- Kultaseni, vuonna 1862 minä matkustin läpi puolen Eurooppaa
attilassa.
-- Kuinkahan sinua lie töllistelty!
-- Töllisteltiin kyllä, mutta minä kärsin sen isänmaan tähden.
Edit vaan ei tahtonut kärsiä rakkautensa tähden. Jos tuo kosija vain
sen verran rakastaa häntä, ett'ei tahdo tehdä hänelle mieliksi tuota
pientä uhria, silloin hän ei rakasta häntä -- --
Ja Gerö ajatteli melkein samalla tavalla Editistä. Asettaessani hänet
sen vaihtoehdon alaiseksi, että joko saapuisi ranskalaisessa puvussa
saamaan vastausta kosintaansa taikka ei ollenkaan -- hän matkusti pois.
Siinäpä vasta pommi! Pääkaupungin rakastuneille on todellakin onneksi,
että vesijohto tykkänään on hävittänyt kaivot; onnettomille
rakastuneille ei ainakaan enään ole mihin hypätä. Siitä tulee kaunis
juttu, huokasi kanssani koko perhe ja ajatteli päänsä puhki, mitenkä
asia olisi autettava oikealle tolalle. Emmehän saata Avassylle lähettää
antautumiskirjettä? Saakelin poika! Hän ei tuhlaa monta sanaa, ennemmin
sopii häntä sanoa vaiteliaaksi, mutta jos on toimittava, tekee hän pian
päätöksensä. Ja naisia tämmöiset vakavat, toimintaan valmiit miehet
enimmin miellyttävät.
Sisareni oli äärettömän onneton niitten kahden viikon kuluessa kuin
neuvottelumme kestivät. Lopulta kuitenkin sovimme, että olkoon
menneeksi! Minä matkustan perheen nimessä Gerön luokse ja ... ja ... ja
niin edespäin.
Aioin lähteä kotia, joutuakseni pian matkalle, kun käytävässä
ulkopuolella eteisen ovea tapasin Gerön.
-- Sinä täällä? -- kysyin kummastuneena.
-- Niin, olen saanut sähkösanoman, ja riensin tapaamaan rakasta
morsiantani.
-- Minkä sähkösanoman?
Hän näytti minulle sen: "Olen Teidän, tulkaa ensi junalla. Edit." Häijy
tyttö, antaa meidän turhaan neuvotella koko kaksi viikkoa!
Gerö herra voitti: unkarilaisessa puvussa hän vietti kihlauksensa;
unkarilaisessa puvussa hän kävi vierailemassa morsiamensa kanssa;
unkarilaisessa puvussa vei hän hänet alttarille ja unkarilaisessa
puvussa läksi hän häämatkalle ja palasi -- ranskalaisessa puvussa.
Hämmästyksemme oli tietysti suuri, luulimme kaikki että nuori rouva oli
vihdoinkin tuon pukumuutoksen aikaansaanut, mutta Edit selitti nauraen,
että hän ei suinkaan voinut sitä ansiokseen lukea.
-- Vartokaa vaan, kyllä hän itse kertoo, mistä syystä käytti tuota
pukua ja minkätähden sen heitti.
Nuoren parin kotiintuloa vietettiin perheessä suurilla illallisilla ja
kun sampanjan jälkeen ensimmäinen puhe oli suoritettu, vaadimme uutta
lankomiestämme selittämään tuon omituisen arvoituksen.
-- Te muistatte kai vielä kaikki -- alotti Gerö kertomuksensa -- noita
kuudenkymmenen luvun aikoja. Elämämme oli täynnä innokasta toivoa --
minä tarkoitan nuorisoa. Vanhat olivat huolestuneita, mutta me emme
tietäneet heikkouskoisuudesta, me olimme pyhästi vakuutetut siitä, että
väkisin valloitamme takaisin perustuslait, kun vaan panemme toimeen
mielenosoituksia, mistä hinnasta hyvänsä, millä tavalla tahansa.
Unkarilaisia pukuja, isänmaallisia lauluja, salaisia kokouksia,
rahankeräyksiä isänmaallisiin tarkoituksiin, otteluja poliisien kanssa
jne., jne. Olin silloin lakitieteen ylioppilas pääkaupungissa; monet
tovereistani pistettiin salvan taa tahi sotamiesriviin, minä sattumalta
pääsin kummastakin. Muutamain toverieni kanssa -- meitä lienee ollut
viisitoista -- perustimme piirin, joka kokoontui kaksi kertaa viikossa
erään ravintolan sivuhuoneessa ja vietti iltansa onnellisissa,
isänmaallisissa haaveiluissa. Kuinka helpolta näyttikään meistä uuden
Unkarin luominen, jahka vaan saisimme vallan käsiimme! Paljon kauniita,
jaloja aatteita vaihdoimme ja kerran teimme juhlallisen lupauksen, että
käytämme kansallispukuamme kuolemaan asti. Vuodet vierivät, minä päätin
lakitieteelliset opintoni, palasin kotia ja pysyin lupauksessani.
-- Siis lupaus! -- huusi Editin äiti.
-- Kärsivällisyyttä, äiti kulta, on vielä jatkoakin -- lausui Edit,
luoden riemusta loistavat silmänsä Geröön.
-- Kuulkaamme, kuulkaamme! -- kaikui joka taholta; -- pyydämme jatkoa.
-- Kerran sitten rakastuin, ensimmäisen kerran -- jatkoi Gerö.
Uskomattomuuden mutina kuului seuran miespuolisista jäsenistä.
-- Lasket joutavia! Olit ylioppilas Pestissä, etkä muka olisi ollut
keneenkään rakastunut? -- Näillä sanoilla minä toin ilmi yleisen
mielipiteen.
-- Liehakoitsija! Puolisonsa tähden hän niin puhuu! -- väitti eräs
toinen seurassa.
-- Rakkauteni esineen nimi oli Gabriella. Minä rakastin häntä, mutta
hän ei huolinut rahtuakaan minusta.
-- Ja sinut vastustus teki vielä tulisemmaksi, eikö niin? -- kysyi
joku.
-- En tiedä mikä sen vaikutti, se vaan on varma, että olin rakastunut.
Silloin jo nuot isänmaallista innostusta uhkuvat ajat olivat ohitse,
alettiin luopua unkarilaisesta kansallispuvusta, eurooppalainen muoti
rupesi taas pääsemään valtaan ja laskiaisajan alussa siinä pienessä
kaupungissa, missä tämä tapahtui, kiisteltiin paljon siitä,
mentäisiinkö tanssiaisiin frakissa vai attilassa. Suurin osa naisia
puolusti frakkia, tekivätpä oikein propagandaa sen puolesta, Gabriellan
johdon alaisena. Jos joku mies vastustikin muita, niin kaunis johtaja
kyllä sai hänet taivutetuksi. Sillä Gabriella oli kaunis, yhtä kaunis
kuin rikas ja turhamielinen. Joka ei taipunut hänen oikkunsa alaiseksi,
se oli hukassa ainaiseksi. Attilan puoltajien joukko oli jo huvennut
sangen pieneksi ja varmalta näytti, että ensimmäisissä tanssiaisissa
frakki voittaa, jos minäkin taipuisin. Sillä vastustus nojautui enää
vaan minuun. Antautuisinko vai enkö? Sitä mietiskelin. Minä tunsin,
että jos Gabriella rakastaisi minua, ripustaisin mielipiteeni ja
attilani naulaan.
Tanssiaisilta lähestyi; Gabriellan kunnia oli kysymyksessä. Hän oli
luvannut, ettei baalissa nähtäisi ainoatakaan attilaa ja kutsutti minut
luoksensa kuulusteltavaksi. Sykkivin sydämin istuin hänen huoneesensa;
hän oli kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän laski valloilleen kaiken
kaunopuheisuutensa, kaiken viehätysvoimansa, voittaaksensa minut
puolelleen. Pyysi minua hänen tähtensä antamaan myöten tuossa pikku
asiassa; tanssiaisten jälkeen saisin vaikka kuolinpäivääni saakka käydä
unkarilaisessa puvussa, mutta hänen vastustajansa nauravat hänelle, jos
hän ei pidä lupaustaan. Minä panin vastaan. Vihdoin hän menetti
malttinsa ja huudahti kiivastuneena: "Hyvä, silloin en minä ikinä tule
omaksenne!" Maailma pyörähti silmissäni. Tähän asti hän ei koskaan
ollut lausunut ainoatakaan sanaa, josta olisin saattanut päättää hänen
vähimmälläkään tavalla suosivan minua; nyt hän, ikäänkuin sydämensä
salpa olisi pamahtanut auki, yht'äkkiä ilmaisi itsensä! "Te siis
voisitte rakastaa minua?" kysyin mielenliikutuksesta vavisten. Hän
katsoi minuun, ei minuun -- vaan sisimpään sydämeeni ja vastasi: "Sen
sanon sitte tanssiaisissa!" Asia oli ratkaistu: frakki voitti. Mutta
minä ... minä en voittanut! Tanssiaisissa pyytäessäni vastausta, tuo
armoton koketti heleästi naurahtaen vastasi: "laskin leikkiä, paljasta
leikkiä!"
Tuli ilmi, ett'ei hänen ollut juolahtanut mieleenkään minua rakastaa;
hän meneekin näinä päivinä kihloihin erään husaariupseerin kanssa, jota
joka hetki odotetaan Wienistä. Jouduin epätoivoon ja tuskassani minulta
pääsi tuo vähän omituinen kysymys: "miks' ette voi minua rakastaa?"
Gabriella vastasi ilkkuen: "Miks' en? Siks' en, että minä pidän
iloisista, hauskoista ihmisistä, ja Te tuossa ijankaikkisessa
unkarilaisessa puvussanne olette tuommoinen ... noh, tuommoinen surkea
unkarilainen!" Enempää en tarvinnut. Olin tullut järkiini. Mutta
silloin tein sen päätöksen, että nain vaan sellaisen naisen, jolle
kelpaan surkeanakin unkarilaisena. Sen vuoksi en tätä ennen ole
heittänyt tuota pukua.
-- Eläköön surkea unkarilainen, eläköön! --kajahti illallispöydästä ja
eläköön-huutoa seurasi uuden sampanjapullon paukahdus.