VII.

Tihutyö.

Seuraavan aamun aurinko tapasi mökissä haudan hiljaisuuden. Äiti

ja poika olivat nousseet, ryhtyen kumpainenkin omiin hommiinsa.

Hamish puhdisteli ja laittoi kuntoon aseitaan mitä huolellisimmin,

mutta hänen sävynsä ilmaisi suurta apeutta. Sieluntuskassaan

rauhattomampana puuhasi Elspat aterian valmistamisessa; eilispäivän

ahdistava jännitys oli saanut heidät molemmat unohtamaan kaiken

ravinnon. Hän kattoi pöydän pojalleen ja lausui geeliläisen

runoilijan sanoilla:

"Ilman jokapäiväistä ravintoa seisoo talonpojan auransaara alallaan

vaossa; ilman jokapäiväistä ravintoa on soturin miekka liian raskas

hänen käteensä. Ruumiimme ovat orjiamme, mutta niitä on ruokittava,

jos tahdomme niiltä palvelusta. Niin haastoi ennen vanhaan Sokea

Runoseppo Fionin sotureille."

Nuori mies ei vastannut, mutta hän nautti eteensä pantua ikäänkuin

kerätäkseen voimia siihen kohtaukseen, joka hänen oli kestettävä.

Nähtyään hänen syöneen kyllikseen täytti äiti jälleen tuon onnettoman

juomapikarin ja tarjosi sitä aterian lopuksi. Mutta Hamish hätkähti

syrjään sekä pelkoa että inhoa kuvastavin elein.

"Ei, poikani", vakuutti Elspat, "tällä kertaa sinulla varmastikaan ei

ole mitään syytä pelkoon."

"Älä tyrkytä, äiti", vastasi Hamish, "tai pane myrkyllinen sammakko

haarikkaan, ja minä juon -- mutta tuosta kirotusta pikarista ja sen

pökerryttävästä sisällöstä en enää eläissäni maista pisaraakaan!"

"Niinkuin tahdot, Hamish", virkkoi Elspat korskeasti ja alkoi

näköjään hyvin uutterana hyöriä kaikenlaisissa askareissa, jotka

olivat edellisenä päivänä keskeytyneet.

Mitä hänen sydämessään liikkuikaan, kaikki tuskaloisuus näytti

häipyneen hänen katseistaan ja käyttäytymisestänsä. Ainoastaan hänen

ylenpalttisesta touhuamisestaan olisi likeisesti tarkaten saattanut

havaita, että hänen toimiaan kannusti joku sisäinen ahdistavan

kiihtymyksen aihe; ja samalla olisi myös tullut huomanneeksi, että

hän usein keskeytti nähtävästi itsetiedottoman hyräilynsä, pikaisesti

vilkaistakseen ulos mökin ovesta.

Mitä Hamish ajattelikaan, hänen sävynsä oli aivan päinvastainen kuin

äidin. Laitettuaan aseensa kuntoon mökissä istuutui hän mökin oven

edustalle ja piti silmällä vastapäistä tunturia kuin paikalleen

asetettu etuvartija, joka odottaa vihollisen lähenemistä. Puolipäivä

tapasi hänet samassa muuttumattomassa asennossa, ja tuntia myöhemmin

hänen äitinsä seisahtui hänen viereensä, laski kätensä hänen olalleen

ja kysyi niin välinpitämättömällä äänenpainolla kuin olisi puhunut

jostakin ystävällisestä vierailusta:

"Milloin odotat heidän saapuvan?"

"He eivät voi olla täällä ennen kuin varjot pitenevät itään päin",

vastasi Hamish, "siinäkään tapauksessa nimittäin, että läheisin

patrulli, kersantti Allan Breack Cameronin johtama, on Dunbartonista

lähetetyllä pikaviestillä käsketty tänne, niinkuin on varsin

luultavaa".

"Tule sitten äitisi katon alle vielä nyt; nauti hänen laittamaansa

ruokaa viimeinen kerta; sen jälkeen tulkoot he, ja sinä saat nähdä,

onko äitisi taistelun hetkellä hyödyttömänä rasituksena. Sinun

kätesi on kyllä hyvin harjaantunut, mutta se ei pysty laukomaan

näitä aseita niin nopeasti kuin minä kykenen ne lataamaan -- niin,

jos käy tarpeelliseksi, en itsekään pelkää väläystä tai pamausta, ja

tähtäystäni on pidetty tehoisana."

"Taivaan nimessä, äiti, älä sekaannu tähän asiaan!" kielsi Hamish.

"Allan Breack on ymmärtäväinen mies ja hyväntahtoinen, ja hän on

hyvää sukujuurta. Kenties voi hän luvata upseeriemme puolesta, ettei

minua tuomita mihinkään häpeälliseen rangaistukseen; ja jos minulle

tarjotaan tyrmässä istumista tai musketinluotiin kaatumista, en ota

sitä vastustaakseni."

"Voi, rupeatko sinä uskomaan heidän sanaansa, hupsu lapsi? Sinun

pitää muistaa, että Dermidin heimo on aina ollut liukaskielinen

ja petollinen, ja niin pian kuin ovat saaneet raudat ranteisiisi,

riisuvat he hartiasi ruoskaa varten."

"Säästä neuvosi, äiti", sanoi Hamish ankarasti; "minun päätökseni on

tehty."

Mutta vaikka hän äitinsä kiusallista taivuttelukiihkoa välttääkseen

puhui siten, olisi Hamish sillä hetkellä havainnut mahdottomaksi

sanoa, minkä menettelytavan hän muka oli valinnut. Vain yhdessä

kohden oli hän tehnyt selvän päätöksen; hän tahtoi odottaa

kohtaloaan, oli se mikä tahansa. Vasten tahtoansa jouduttuaan sanansa

rikkojaksi ei hän tahtonut lisätä syyllisyyttänsä rangaistuksen

välttämiseksi tehdyllä pakoyrityksellä.

Tähän uhrautumiseen hän katsoi olevansa velvollinen sekä oman että

maanmiestensä kunnian tähden. Kehen hänen toveriinsa luotettaisiin

vastedes, jos hänen ajateltaisiin harkitusti rikkoneen lupauksensa

ja pettäneen upseeriensa luottamuksen? Ja ketä muuta kuin Hamish

Bean MacTavishia syyttäisivät geeliläiset niiden epäluulojen

varmentamisesta, joita saksilaisella kenraalilla tiedettiin olevan

ylämaalaisten vilpittömyydestä?

Lujasti oli hän senvuoksi päättänyt pysyä alallaan. Mutta oliko

hänen tarkotuksenaan rauhallisesti antautua kiinniottajiksi

lähetetylle patrullille vai aikoiko hän näennäisellä vastarinnalla

yllyttää heidät surmaamaan hänet paikalla, siihen kysymykseen ei

hän itsekään olisi osannut vastata. Halu tavata Barcaldine ja

selittää poissaolonsa syy kehotti häntä edelliseen menettelyyn,

mutta häpäisevän rangaistuksen pelko ja äidin katkeruus tukivat

voimakkaasti jälkimäistä ja vaarallisempaa aietta. Hän jätti asemansa

sattuman ratkaistavaksi käänteen tullessa; eikä hänen tarvinnut

pitkälle odottaakaan sitä.

Ilta läheni; vuorten jättiläisvarjot loivat tummia viiruja kauvas

itään päin, läntisten huippujensa vielä hehkuessa purppuran ja

kullan hohteessa. Ben Cruachania kiertävä tie oli täydellisesti

näkyvissä mökin ovelta, kun viisi ylämaalaista soturia, joiden aseet

kimmelsivät auringossa, äkkiä kääntyi esille etäisimmästä päästä,

missä valtatie kätkeytyi vuoren taakse.

Yksi eteni hiukan edellä muista neljästä, jotka marssivat kahtena

rivinä, sotilaallisen järjestyksen mukaan. Heidän kantamistansa

luikuista kuten asunaan olevista leväteistäkin ja lakeista kävi

ehdottomasti selville, että tulijat olivat aliupseerin johtama osasto

Hamishin omaa rykmenttiä, ja yhtä vähän saattoi olla epäilyksiä

heidän tarkotuksestaan Loch Awen äärellä.

"Ne tulevat rivakasti", virkkoi MacTavish Mhorin leski. "Kuinkahan

kiireesti tai verkkaan jotkut heistä palannevatkaan! Mutta niitä on

viisi, ja siinä on liiaksi ylivoimaa tasapuoliseen otteluun. Astu

takaisin mökkiin, poikani, ja laukaise ampumareijästä oven vierestä.

Kaksi voit kaataa ennen kuin he poikkeavat valtatieltä polulle --

jäljelle jää silloin vain kolme, ja isäsi on minun avullani usein

asettunut sitä lukumäärää vastaan."

Hamish Bean otti äitinsä tarjoaman pyssyn, mutta mökin ovelta hän

ei hievahtanut. Maantieltä tuleva joukkue huomasi hänet pian, koska

se lisäsi vauhtinsa juoksuksi, vaikka rivit kuitenkin pysyivät

koossa kuin kahlitut ajokoiraparit, edeten hyvin joutuisasti.

Paljoa lyhemmässä ajassa kuin tottumattomammat vuoristonkulkijat

olisivat kyenneet suoriusivat he valtatieltä polulle ja lähenivät

pistoolinkantaman päähän majasta, jonka ovella Hamish seisoi

järkähtämättömänä kuin patsas, pyssy kädessään. EIspat oli asettunut

hänen taakseen ja melkein raivopääksi vimmastuneena moitti häntä

voimakkaimmin sanoin, mitä epätoivon hurjuus saattoi keksiä,

päättämättömyydestä ja hentomielisyydestä.

Hänen sanansa kartuttivat katkeraa äkää, jota alkoi kuohua nuoren

miehen omassa mielessä, kun hän katseli, millä epäystävällisellä

kiireellä hänen entiset toverinsa olivat innokkaasti rientämässä

häneen käsiksi kuin koirat karkaamassa kiinni uroshirveen,

joka on kääntynyt vastarintaan. Isältä ja äidiltä periytyneet

kesyttömät ja tuimat intohimot heräsivät takaa-ajajien oletetusta

vihamielisyydestä, ja se hillintä, jolla hänen terve järkensä oli

tähän asti hallinnut näitä tunteita, alkoi vähitellen myödätä.

Kersantti huusi nyt hänelle:

"Hamish Bean MacTavish, laske alas aseesi ja antaudu."

"Seisahdu _sinä_, Allan Breack Cameron, ja käske miestesi pysähtyä,

muutoin asia kääntyy pahemmaksi meille kaikille."

"Seis, miehet", sanoi kersantti, mutta lähestyi itse edelleen.

"Hamish, ajattele, mitä teet, ja anna pois pyssysi; voit vuodattaa

verta, mutta rangaistuksesta et pääse."

"Ruoska -- ruoska, poikani -- vältä ruoskaa!" kuiskasi Elspat.

"Varo itseäsi, Allan Breack", sanoi Hamish. "En tahtoisi tuottaa

vammaa, -- mutta minä en anna ottaa itseäni kiinni, jollet voi taata

minulle vapautusta saksilaisesta suomimisesta."

"Hupsu!" vastasi Cameron; "tiedäthän, etten sitä voi. Mutta parhaani

kyllä panen hyväksesi. Sanon kohdanneeni sinut paluumatkalla, ja

rangaistus tulee vähäinen -- mutta anna pois muskettisi. Tulkaa,

miehet."

Samassa hän ryntäsi eteenpäin, kurottaen käsivartensa ikäänkuin

työntääkseen syrjään nuoren miehen ojennetun luikun.

"Nyt -- älä säästä isäsi verta, puoltaaksesi isäsi majaa!" huudahti

Elspat.

Hamish laukaisi pyssynsä, ja Cameron kaatui hengettömänä.

Tämä kaikki tapahtui melkein silmänräpäyksessä. Sotamiehet

säntäsivät paikalle ja tarttuivat Hamishiin, joka ei yrittänyt

vähäisintäkään vastarintaa, näköjään tyrmistyneenä tihutyöstänsä.

Toisin oli hänen äitinsä laita; nähdessään miesten olevan asettamassa

käsirautoja hänen ranteisiinsa heittäysi tämä soturien kimppuun

niin raivokkaasti, että heistä täytyi kahden pidellä äitiä, muiden

kytkiessä vangikseen pojan.

"Jo sinä teit kirotun pillan", päivitteli muuan miehistä

Hamishille, "kun surmasit parhaan ystäväsi, joka kaiken aikaa tänne

tullessamme mietti keinoa, miten saada sinut pelastetuksi karkurin

rangaistuksesta."

"Kuuletko _sitä_, äiti?" virkahti Hamish, kääntyen Elspatiin päin sen

verran kuin kahleensa sallivat -- mutta tämä ei kuullut eikä nähnyt

mitään. Hän oli pyörtynyt mökkinsä permannolle.

Hänen toipumistaan odottamatta läksi joukkue melkein heti

kotimatkalle Dunbartonia kohti, vieden vankinsa mukanaan. He

katsoivat kuitenkin tarpeelliseksi viivähtää tuokion Dalmallyn

kylässä, josta lähettivät muutamia asukkaita tuomaan pois

kovaonnisen johtajansa ruumiin, itse poiketen järjestyksenvalvojan

luo ilmottamaan tapauksesta ja kuulustamaan hänen ohjeitansa asian

järjestämisestä edelleen. Kun rikos oli sotilaallista laatua,

määrättiin heidät kiireesti saattamaan vanki Dunbartoniin.

Hamishin äiti oli kauvan tainnuksissa, sitä kauvemmin kenties, kun

hänen täytyi voimakkaasta ruumiinrakenteestaan huolimatta olla

hyvin uupunut kolmipäiväisestä jännittyneestä kiihtymyksestä. Hänet

herättivät vihdoin horrostilasta naisäänet, jotka kättenläiskeen ja

äänekkäiden huudahdusten lomassa lauloivat itkuvirttä, samalla kun

tuon tuostakin kuului säkkipillin valittavina sointuina erityinen

Cameronin heimon kuolinsävelmä.

Elspat kavahti ylös kuin kuolleista herännyt, ilman mitään selvää

muistoa kohtauksesta, joka oli tapahtunut hänen silmäinsä edessä.

Mökissä oli vaimoja, jotka parhaillaan käärivät ruumista veriseen

viittaan, kantaakseen sen pois tästä turman paikasta.

"Sanokaa", virkahti Elspat noustessaan seisaalle, keskeyttäen heidän

veisuunsa ja työnsä, "sanokaa, minkätähden laulatte MacDhonuil Dhun

itkuvirttä MacTavish Mhorin majassa?"

"Vaiti siinä ulvahtelemasta, senkin naarassusi", vastasi muuan

vaimo, vainajan sukulainen, "ja anna meidän täyttää velvollisuutemme

rakasta omaistamme kohtaan! Ei lauleta ikinä itkuvirttä tai soiteta

kuolinsävelmää sinulle tai verenhimoiselle sudenpenikallesi. Korpit

saavat nokkia hänet hirsipuusta, ja ketut ja villikissat repivät

sinun ruumiisi tunturilla. Kirottu olkoon se, joka tahtoisi siunata

sinun luusi tai lisätä kiven hautaroukkioosi!"

"Sinä hupsun äidin tytär", sanoi MacTavish Mhorin leski, "pane

mieleesi, että hirttolava, jolla meitä uhkaat, ei kuulu meidän

perintöömme. Kolmekymmentä vuotta isosi rakasta miestäni musta lain

puu, jossa on vainajien ruumiita omenina, mutta urhon tavoin hän

kuoli, miekka kädessä, joutumatta sen oksaan riippumaan."

"Niin ei käy lapsellesi, katala noita-akka", vakuutti toinen, yhtä

rajuna luonnoltaan kuin Elspat itsekin. "Korpit saavat kiskoa hänen

vaaleita hiuksiaan pesiensä sisustukseksi, ennen kuin aurinko painuu

Treshornishin saarten taakse."

Nämä sanat johdattivat Elspatin mieleen kolmen viime päivän koko

kamaluuden. Ensimältä hän seisoi hievahtamattomana kuin tuskansa

rajattomuudesta puutunut; mutta piankin karaisi luontainen ylpeys

ja hurjamielisyys hänet vastaamaan, etenkin kun häntä mielestään

kohdeltiin röyhkeästi omalla kynnyksellänsä:

"Jos vaaleatukkainen poikani kuoleekin, herjä akka, niin

se ei tapahdu valkoisin käsin. Hän on kostuttanut kouransa

vihollisen vereen, Cameronin heimon parhaaseen -- muista se; ja

kun laskette vainajanne hautaansa, olkoon hänen soveliaimpana

muistokirjotuksenaan, että hänet surmasi Hamish Bean, kun hän yritti

käydä käsiksi MacTavish Mhorin poikaan tämän omalla ovella. Hyvästi

-- häviön ja mieshukan häpeä jääköön siihen heimoon, joka on sen

kokenut!"

Surmatun Cameronin omainen korotti äänensä vastaukseen, mutta Elspat

halveksui sanasodan pitkittämistä tai kenties tunsi murheensa olevan

masentamaisillaan vihansa voiman, äkkiä poistuen majasta ja etääntyen

kirkkaassa kuutamossa.

Surmatun miehen ruumista vaalivat vaimot kiirehtivät surullisesta

työstänsä katsomaan kookkaan haamun häipymistä kallioiden joukkoon.

"Hyvä, että meni", virkkoi muuan nuorempi apuri. "Yhtä mielelläni

pukisin ruumista itse sielunvihollisen -- Jumala armahtakoon --

seistessä näkyvänä edessämme kuin Puun Elspatin ollessa mukana. Niin,

niin -- liiaksikin on hän aikoinaan seurustellut paholaisen kanssa."

"Sinua tyhmää", muistutti se vaimo, joka oli ollut sananvaihdossa

Elspatin kanssa, "luuletko maan päällä tahi allakaan olevan

pahempaa häijyydenhenkeä kuin tuollaisen loukkaantuneen syöjättären

raivoisa ylpeys? Veri on ollut hänelle yhtä tuttua kuin kaste

tunturikaunokille. Monen urhean miehen on hän toimittanut päiviltä

pikku vääryyden takia, mitä he olivat tehneet hänelle tai hänen

likeisilleen. Mutta hänen kinnerjänteensä ovat nyt katkenneet, kun

hänen sudenpenikalleen koituu murhamiehen loppu."

Vaimojen siten haastellessa Allan Breack Cameronin ruumiin ääressä

samosi hänen kuolemansa onneton aiheuttaja yksinäistä tietänsä vuoren

yli. Mökin näkösällä ollessaan hän hillitsi itseään tiukasti, jottei

olisi millään astunnan tai ryhdin muutoksella suonut vihollisilleen

sitä voitonriemua, että he olisivat päässeet arvostelemaan hänen

sieluntuskaansa. Hän harppoi sen vuoksi pikemmin verkallisin kuin

joutuisin askelin ja näytti suorana pysytellen lujana kestävän

menneen turman, ja uhmaavan tulevaista onnettomuutta.

Mutta edettyään mökkiin jääneiden katseen kantamattomiin hän ei

enää kyennyt taltuttamaan tavatonta järkkymystään. Vetäen viittansa

kiivaasti ympärilleen hän seisahtui ensimäisen kunnaan luo, kapusi

sen laelle, ojensi kätensä kirkasta kuuta kohti, ikäänkuin syyttäen

taivasta ja maata vastoinkäymisistänsä, ja kirkui vihlovasti

kuin kotka, jonka pesästä on poikaset riistetty. Tovin purki hän

murhettaan näihin sanoiksi muodostumattomiin huudahduksiin ja ryntäsi

sitten eteenpäin kiireisin ja kompastelevin askelin siinä turhassa

toivossa, että saavuttaisi joukkueen, joka oli kuljettamassa hänen

poikaansa vankina Dunbartoniin. Mutta niin yli-inhimillisiltä kuin

hänen voimansa tuntuivatkin, pettivät ne koetuksessa, eikä hänen

onnistunut äärimäisinkään ponnistuksin toteuttaa tarkotustansa.

Edelleen hän kuitenkin samosi niin joutuisasti kuin voipuneessa

tilassaan suinkin kykeni. Kun ravinto kävi välttämättömäksi, hän

astui ensimäiseen mökkiin. "Antakaa jotakin syödäkseni", hän sanoi;

"olen MacTavish Mhorin leski -- olen Hamish MacTavish Beanin äiti,

-- antakaa jotakin syödäkseni, jotta saan vielä kerran nähdä

vaaleatukkaisen poikani".

Hänen pyyntöänsä ei kertaakaan evätty, vaikka myöntäessä useinkin

sääli taisteli pelon apuna inhoa vastaan. Ei tarkalleen tiedetty,

mikä osuus hänellä oli ollut Allan Breack Cameronin kuolemaan,

joka oli arvattavasti sovitettava hänen poikansa hengellä, mutta

kun tunnettiin hänen raju luonteensa ja entiset elämäntapansa, ei

yksikään epäillyt, että hän oli tavalla tai toisella ollut tihutyön

syynä, ja Hamish Beania pidettiin pikemmin äitinsä välikappaleena

kuin apurina surmateossa.

Tästä maanmiestensä yleisestä mielipiteestä ei ollut suurtakaan

hyötyä Hamish-poloiselle. Hänen kapteeninsa, Ripsas Colin, tunsi maan

tavat ja käsitykset, joten hänen oli helppo saada Hamishilta selville

hänen oletetun karkaamisensa yksityiskohdat ja miten aliupseeri oli

saanut surmansa. Hän surkutteli sydämensä pohjasta nuorukaista,

joka oli siten joutunut vanhemman ylenpalttisen hellyyden uhriksi.

Mutta hänellä ei ollut esitettävänä mitään perustetta onnettoman

tarjokkaansa pelastamiseksi tuomiosta, jonka julisti häntä vastaan

sotilaallinen kuri ja sotaoikeuden nimenomainen päätös.

Tämän toimenpiteissä ei oltu hukattu hetkeäkään, ja tuomio määrättiin

myös pantavaksi täytäntöön viivyttelemättä. Kenraali oli päättänyt

toimittaa ankaran esimerkin ensimäisestä kiinnisaadusta karkurista,

ja tässä oli riveistä poistunut, joka oli puolustautunut väkivallalla

ja kahakassa surmannut pidättäjäkseen lähetetyn upseerin.

Soveliaampaa rangaistavaa ei olisi voinut esiintyä, ja Hamish sai

nopean kuolemantuomion. Hänen kapteeninsa ei kyennyt välityksellään

saamaan aikaan hänen hyväkseen muuta kuin että hänelle myönnettiin

sotilaan kuolema, sillä aikomuksena oli ollut hirttää hänet.

Glenorquhyn arvoisa pappi osui parhaillaan olemaan Dunbartonissa

joillakin kirkon asioilla. Hän kävi kovaonnisen seurakuntalaisensa

luona vankilassa, huomaten hänet kylläkin kehittymättömäksi, vaan

ei kovakorvaiseksi, ja ne vastaukset, joita hän uskonnollisista

asioista puhellessaan sai vangilta, olivat sellaisia, että hän tunsi

kaksin verroin mielipahaa luonnostaan puhtaan ja ylvään mielenlaadun

jäämisestä noin rajuksi ja muokkaamattomaksi.

Saatuaan varmuuden nuoren miehen todellisesta luonteesta ja

elämänkatsomuksesta soimasi arvoisa sielunpaimen itseään katkerasti

arkamaisuudestaan, joka Hamishin suvun pahasta maineesta johtuen

oli pidättänyt hänet armeliaasti yrittämästä tuoda tätä eksynyttä

lammasta talteen.

Syvästi pahotellessaan raukkamaisuutta, joka oli pelottanut hänet

panemasta itseänsä alttiiksi vaaraan, kenties pelastaakseen

kuolemattoman sielun, päätti hän torjua vastedes tuollaisen arkailun

mielestään ja yrittää hänen upseereihinsa vetoamalla saada edes

armonaikaa, -- jollei armahdusta -- rikolliselle, joka hänessä

herätti tavatonta harrastusta sekä säveydellään että jalomielisellä

luonteellaan.

Pastori siis haki puhuteltavakseen varusväen kasarmista

kapteeni Campbellin. Ripsaan Colinin kasvot kuvastivat synkkää

surumielisyyttä, joka lisääntyi papin mainitessa nimensä, säätynsä ja

asiansa.

"Ette voi puhua minulle siitä miehestä parempaa kuin olen taipuvainen

uskomaan", vastasi ylämaalainen upseeri; "ette voi pyytää minua

tekemään hänen hyväkseen enempää kuin itsestäni haluan ja olen jo

yrittänyt tehdä. Mutta kaikki on turhaa. Kenraali on puolittain

alamaalainen, puolittain englantilainen. Hänellä ei ole käsitystäkään

siitä ylväästä ja intomielisestä luonteesta, joka täällä vuoristossa

usein saattaa jaloja avuja kosketuksiin suurten rikosten kanssa,

näiden kuitenkin vähemmin ollessa sydämen pilloja kuin ymmärryksen

erheitä. Olen mennyt niin pitkälle, että olen vakuuttanut hänelle

tuon nuoren miehen kuoleman merkitsevän parhaan ja uljaimman

soturin surmaamista komppaniastani, jossa jokseenkin kaikki ovat

kunnon urhoja. Selitin hänelle, mistä kummallisesta harhaannuksesta

MacTavishin näennäinen karkaaminen aiheutui ja kuinka vähän hänen

sydämensä oli mukana rikoksessa, jonka hänen kätensä valitettavasti

teki. Kenraalin vastauksena oli: 'Nuo ovat ylämaalaisia näkyjä,

kapteeni Campbell, yhtä haihattelevia ja tyhjänpäiväisiä kuin

kaukonäkemyksenkin ilmiöt. Törkeätä karkaamistapausta voidaan

milloin hyvänsä lievennellä juopumukseen vetoamalla; upseerin

murhaa saatetaan yhtä helposti kaunistella tilapäisen mielenhäiriön

väitteellä. Esimerkki on tehtävä, ja jos se on osunut muutoin

kunnolliseen sotamieheen, tehoaa se sitä paremmin.' -- Kun kenraalin

horjumaton päätös on sellainen", pitkitti kapteeni Campbell

huoaten, "olkoon teidän huolenanne, herra pastori, että holhottinne

valmistautuu huomispäivän koitteeseen asti siihen suureen muutokseen,

jonka alaisiksi me kaikki jonakuna päivänä joudumme."

"Ja johon Jumala meidät kaikki valmistakoon", toivotti hengenmies,

"niinkuin minä koetan velvollisuuteni mukaisesti tuon nuorukaisparan

suhteen".

Seuraavana aamuna, kun päivännousun kaikkein varhaisimmat säteet

tervehtivät eriskummallisen näköisen ja jylhän kallion harjalta

kohoavia harmaita torneja, ilmestyivät uuden ylämaalaisrykmentin

soturit Dunbartonin linnan harjotuskentälle ja riveihin

järjestyttyään alkoivat siirtyä alas jyrkkiä porraskäytäviä ja

kapeita solia myöten ulkoportille, joka on ihan kallion juurella.

Aika-ajoin kuului säkkipillin valittavia säveliä, vaihtelunaan rummut

ja poikkihuilut, jotka esittivät kuolonmarssia.

Onnettoman rikollisen kohtalo ei ensimältä herättänyt rykmentissä

sitä yleistä myötätuntoa, jota hänen rankaisemisensa pelkästä

karkaamisesta olisi kaiketi saanut osakseen. Allan Breackin surma

oli antanut toisenlaisen värityksen Hamishin rikkomukselle, sillä

vainaja oli suuresti suosittu ja kuului sitäpaitsi lukuisaan ja

mahtavaan heimoon, jonka jäsenistä oli useita riveissä. Onneton

rikollinen sitävastoin oli vähän tunnettu ja tuskin sukua kellekään

rykmenttikumppanilleen. Hänen isänsä oli kyllä ollut kuuluisa

voimakkuudestaan ja uljuudestaan, mutta hän kuului hajaheimoon, kuten

niitä nimitettiin, joilla ei ollut päällikköä heimolaisten johtajaksi

taisteluun.

Olisi ollut muussa tapauksessa melkein mahdotonta saada rykmentin

riveistä sitä joukkuetta, joka tarvittiin tuomion täytäntöönpanoon;

mutta tarkotukseen valitut kuusi miestä olivat vainajan ystäviä,

MacDhonouil Dhun suvusta polveutuneita kuten hänkin, ja

valmistautuessaan kolkkoon tehtävään, johon heitä vaati velvollisuus,

tunsivat he tuimaa kostonkin tyydytystä.

Rykmentin johtava komppania alkoi nyt lyhyinä riveinä marssia

ulkoportista, ja sitä seurasivat toiset, kukin perätysten liikkuen

ja pysähtyen ajutantin määräysten mukaan, muodostaakseen pitkähkön

suunnikkaan kolme sivua, rivit sisäänpäin kääntyneinä. Suunnikkaan

neljännen sivun sulki se valtava ja korkea vuori, jonka laelle linna

on rakennettu.

Kulkueen keskivaiheilla asteli sotalain onneton uhri avopäin,

aseettomana ja sidotuin käsin. Hän oli kalman kalpea, mutta hänen

ryhtinsä oli niin luja ja silmänsä niin kirkkaat kuin konsanaan.

Pappi käveli hänen vieressään, ja edellä kannettiin arkkua, jonka

piti vastaanottaa hänen maalliset jäännöksensä. Hänen toveriensa

katsanto oli vakaa, tyyni ja juhlallinen. He säälittelivät

nuorukaista, jonka komea muoto ja miehekäs, vaikka nöyrä esiintyminen

olivat heti hänen tultuaan selvästi näkyviin pehmittäneet monenkin

sydämen, -- muutamien sellaistenkin, joihin kostonhimoiset tunteet

olivat vaikuttaneet.

Hamish Beanin vielä elävälle ruumiille varattu arkku asetettiin

suunnikkaan tyhjälle reunalle noin kahden kyynärän päähän jyrkänteen

juurelta, joka kohoaa siinä kohden pystynä kuin kiviseinä kolmen- tai

neljänsadan jalan korkeuteen. Sinne vietiin myös vanki, jonka

vieressä hengenmies yhä lausui rohkaisevia ja lohduttavia kehotuksia;

näitä näkyi nuorukainen kuuntelevan kunnioittavan hartaasti.

Vitkallisin ja näköjään melkein vastahakoisin askelin eteni

ampumisjoukkue suunnikkaan sisäpuolelle ja asettui vastapäätä vankia,

noin kymmenen kyynärän päähän. Pappismies teki nyt lähtöä.

"Ajattele, poikani", hän sanoi, "mitä olen sinulle selittänyt, ja

perusta toivosi siihen ankkuriin, jonka olen osottanut. Silloin

vaihdat lyhyen ja viheliäisen olon täällä elämään, jossa et joudu

kokemaan surua etkä tuskaa. Onko mitään muuta, mitä voit uskoa

toimitettavakseni?"

Nuorukainen katsahti hihanappeihinsa. Ne olivat kultaa, kenties

hänen isänsä ottamia saaliikseen kansalaissotien aikana joltakulta

englantilaiselta upseerilta. Pappi irrotti ne hänen hihoistaan.

"Äitini!" virkkoi tuomittu hiukan vaivaloisesti; "antakaa ne

äiti-paralleni! Käykää hänen luonansa, hyvä isä, ja valaiskaa

hänelle, mitä hänen pitäisi ajatella tästä kaikesta. Sanokaa hänelle,

että Hamish Bean meni tyytyväisemmin kuolemaan kuin koskaan levolle

pisimmän metsästyspäivän jälkeen. Hyvästi, herra pastori -- hyvästi!"

Kunnon mies kykeni tuskin peräytymään turman paikalta. Muuan upseeri

ojensi hänelle tueksi käsivartensa. Viimeksi katsahtaessaan Hamishiin

näki hän tämän polvistuneena arkulla; harvat ympärillä olleet olivat

kaikki vetäytyneet loitomma. Käskysana kuului, kallioseinä kajahti

yhteislaukauksesta, ja Hamish tuupertui voihkaisten eteenpäin, mutta

kuoli arvattavasti melkein ilman hetkellisenkään kivun tuntoa.

Kymmenkunta hänen oman komppaniansa miestä astui sitten esille ja

asetti juhlallisen kunnioittavasti toverinsa jäännökset arkkuun,

samalla kun kuolonmarssi alkoi taas soida ja eri komppaniat

yksinkertaisina riveinä kulkivat arkun ohi yksitellen, jotta kaikki

saisivat kamalasta näystä sen varotuksen, joka sillä erityisesti

tahdottiin terottaa mieliin. Rykmentti marssitettiin sitte pois ja

nousi taas ylös ikivanhan kallion kuvetta, mutta kuten sellaisissa

tilanteissa on tavallista raiutti heidän soittokuntansa nyt

iloisempia sävelmiä, ikäänkuin olisi surun tai syvän ajattelunkin

pitänyt mahdollisimman lyhytaikaisena asustaa soturin povessa.

Edellämainittu pikku joukko kantoi sillävälin kovaonnisen Hamishin

hänen halpaan hautaansa erääseen Dunbartonin kirkkomaan soppeen, jota

tavallisesti käytettiin rikollisille. Siellä lepää pahantekijäin

tomun seassa nuorukainen, jonka nimi olisi saattanut koristaa urhojen

aikakirjoja, jos hän olisi säästynyt niiden onnettomien tapausten

tuholta, jotka jouduttivat hänet rikokseen.