VIII.

Erakon loppu.

Glenorquhyn pastori läksi Dunbartonista heti sen jälkeen kun oli

ollut näkemässä tämän murheellisen tapauksen viimeisen kohtauksen.

Hänen järkensä myönsi oikeaksi tuomion, joka vaati verta verestä, ja

hän tunnusti, että hänen maanmiestensä kostonhimoinen luonne tarvitsi

voimallista hillintää yhteiskunnallisen lain lujilla pidäkkeillä.

Mutta kuitenkin murehti hän lain yksilöllistä uhria. Kuka voi

syyttää taivaan vasamaa, kun se singahtaa metsän poikien joukkoon

-- ja kuka kuitenkaan saa olluksi murehtimatta, kun se valitsee

tuhoavan tähtäyksensä esineeksi nuoren tammen solean rungon, josta

oli varttumassa kasvuahonsa ylpeys? Näitä surullisia seikkoja

mietiskellen joutui hän puoleltapäivin vuoristosoliin, joiden kautta

hänen piti palata vielä etäiseen kotiinsa.

Paikallistuntemukseensa luottaen oli pastori poikennut valtatieltä,

tavottaakseen tuollaisen lyhemmän polun, joita käyttävät vain

jalkamiehet tai ratsastajat, kun heillä on turvanaan maakunnan

pienikasvuisia, mutta varmajalkaisia, sitkeitä ja älykkäitä hepoja,

kuten Glenorquhyn sielunpaimenella. Paikka, jonka halki hän nyt

kulki, oli itsessään synkkä ja autio, ja taru oli lisännyt siihen

taikauskon kaameutta, vakuuttaen siellä erään häijyn kummituksen

liikkuvan, nimeltä Cloght-dearg eli Punavaippa. Tämän kerrottiin

kaikin ajoin, mutta etenkin keskipäivän ja puoliyön hetkinä, väijyvän

sikäläisessä rotkolaaksossa ja sekä ihmistä että alempaa luomakuntaa

vihaten tekevän sellaista pahaa kuin sen vallassa oli, ja hirveillä

kauhuilla ahdisti se muka niitä, joita sen ei oltu sallittu muutoin

vahingoittaa.

Glenorquhyn pastori oli asettunut vastustamaan monia tuollaisia

taikauskoisia luuloja, joiden hän täydellä syyllä arveli johtuneen

paavilaisuuden pimeiltä päiviltä, kenties pakanuudenkin ajoilta, ja

olevan sopimattomia valistuneen aikakauden kristittyjen uskottaviksi.

Jotkut häneen likeisemmin kiintyneet seurakuntalaiset katsoivat hänet

liian ajattelemattomaksi heidän isiensä vanhan uskon mullistajaksi,

ja vaikka he kunnioittivat sielunpaimenensa siveellistä urheutta,

eivät he voineet olla lausumatta julki pelkoaan, että hän jonakuna

päivänä joutuisi uskaliaisuutensa uhriksi, -- että hänet revittäisiin

kappaleiksi Cloght-deargin rotkossa tai jossakussa muussa

kummittelusta tunnetussa saloseudussa, hän kun vielä näytti pitävän

ylpeytenään ja mielihyvänään kulkea sellaisilla tienoilla yksinään

päivinä ja hetkinä, jolloin häijyillä hengillä oletettiin olevan

erityistä valtaa ihmisen ja luontokappaleen suhteen.

Nämä tarinat johtuivat pastorin mieleen, ja yksinäisyydessäkin

vilahti hänen kasvoillaan kaihomielinen hymy, kun hän ajatteli

ihmisluonteen epäjohdonmukaisuutta ja mietti, kuinka monetkin uljaat

miehet, jotka olisi sotasoiton raikuminen yllyttänyt päätähavin

hyökkäämään ojennettuja painetteja vastaan niinkuin hurjistunut

härkä karkaa vihollisensa päälle, olisivat kuitenkin saattaneet

peljätä noiden kuviteltujen kauhujen kohtaamista, joihin hän itse nyt

epäröimättä antausi, vaikka oli rauhan mies eikä ollut tavallisissa

vaaroissa suinkaan varma hermojensa lujuudesta.

Kolkkoa maisemaa katsellessaan täytyi hänen kylläkin myöntää

itsekseen, että se ei ollut huonosti valittu niiden henkien

tyyssijaksi, joiden sanotaan suosivan yksinäisyyttä ja autiutta.

Rotko oli niin syvä ja soukka, että puolipäivän aurinko täpärästi sai

luoduksi muutamia hajallisia säteitä synkälle ja ehtyneelle virralle,

joka hiipi sen lymyjä myöten enimmäkseen äänettömänä, mutta toisinaan

kumeasti kohisi kallioita ja isoja järkäleitä vasten, jotka näyttivät

tahtovan sulkea siltä pääsyn. Talvella ja sadeaikana tämä pikku joki

oli mitä pelottavimman suuremmoisena pauhaava niva, ja sellaisina

aikoina se oli repinyt auki ja alastomiksi ne leveäpintaiset

kallionlohkareet, jotka nyt monin paikoin kätkivät näkyvistä sen

uoman ja näyttivät aikovan kokonaan tukkia sen.

"Epäilemättä", ajatteli pappi, "tämä vuoripuro pilvenpurkauksen

tai rajusään äkillisesti paisuttamana on useinkin ollut sellaisten

tapaturmien syynä, jotka Cloght-deargin mukaan nimitetyssä rotkossa

sattuneina on katsottu tuon hirmun tuottamiksi."

Juuri kun tämä aatos johtui hänen mieleensä, kuuli häntä naisäänen

huudahtavan kimakasti ja oudostuttavasti: "Michael Tyrie -- Michael

Tyrie!"

Hän katseli ympärilleen hämmästyneenä ja hiukan peljästyneenäkin.

Ensin tuntui siltä kuin olisi se paha henkiolento, jonka

olemassaolon hän oli kieltänyt, aikonut ilmestyä rankaisemaan hänen

epäuskoisuuttansa. Tämä säikky pidätti häntä kuitenkin vain hetkisen

vastaamasta lujalla äänellä: "Kuka huutaa -- ja missä olet?"

"Kurjuudessa elämän ja kuoleman vaiheilla vaeltava", lausui ääni, ja

puhuja, pitkä nainen, astui esiin kallionlohkareiden seasta, jotka

olivat kätkeneet hänet näkyvistä.

Hänen tullessaan lähemmä olisivat hänen heleä _tartaninsa_, jossa

punainen väri oli vallitsevana, kookas vartalonsa, pitkät askeleensa

sekä myssyn alta näkyvät vääntyneet kasvonpiirteensä ja hurjat

silmänsä saaneet hänet hyvinkin esittämään sitä haamua, josta laakso

oli saanut nimensä. Mutta pastori Tyrie tunsi hänet heti MacTavish

Mhorin leskeksi, Hamish Beanin nyt lapsettomaksi äidiksi. Eipä

tiedä, vaikka olisi pappi mieluummin kestänyt itse Cloght-deargin

ilmestyksen kuin täten järkkymyksekseen tavannut Elspatin, kun

ottaa lukuun vaimon rikoksen ja surkeuden. Hän pysähdytti hevosensa

vaistomaisesti ja yritti koota ajatuksiaan, jollaikaa tulija saapui

muutamin askelin hevosen pääpuoleen.

"Michael Tyrie", virkkoi leski, "Clachanin hupsut vaimot pitävät

sinua kuin jumalana -- ole sellainen minulle ja sano, että poikani

elää. Sano se, niin minäkin palvon sinua -- taivutan polveni

seitsemäntenä päivänä sinun rukouspaikassasi, ja sinun Jumalasi

olkoon minun Jumalani."

"Onneton vaimo", vastasi pappi, "ihminen ei tee sopimuksia Luojansa

kanssa niinkuin itsensä kaltaisen kuolevaisen kanssa. Ajatteletko

voivasi hieroa kauppaa Hänen kanssaan, joka loi maan ja levitti

taivaat, tai tarjota mitään Hänen silmissään vastaanottamisen

arvoista kunnioitusta ja hartautta? Hän on pyytänyt kuuliaisuutta

eikä uhria, ja kärsivällisyyttä niissä koettelemuksissa, joilla Hän

meitä etsiskelee, vaan ei turhia lahjuksia, jollaisia ihminen tarjoaa

muuttelehtivalle lähimäiselleen, jotta tämä luopuisi päätöksestään."

"Ole vaiti, pappi!" tiuskasi epätoivoinen vaimo; "älä minulle latele

valkoisen kirjasi sanoja. Elspatin omaiset olivat sitä sukua, joka

risti itsensä ja polvistui, kun messukulkunen soi, ja hän tietää,

että alttarilla voidaan antaa sovitus ulkosalla tehdyistä tekosista.

Elspatilla oli aikoinaan vuohilaumoja tuntureilla ja nautakarjaa

laaksonrinteillä. Hänellä oli kultakäädyt kaulassaan ja kultakoruja

hiuksissaan -- paksuja punoksia kuin entisen ajan sankareilla. Kaikki

ne olisi hän luovuttanut papille -- kaikki, ja jos hän olisi halunnut

hienon vallasnaisen helyjä tai korkean päällikön _sporrania_, olisi

MacTavish Mhor hankkinut ne Elspatin lupaamina. Elspat on nyt köyhä

eikä hänellä ole mitään annettavaa. Mutta Inchaffrayn mustakaapuinen

apotti olisi käskenyt hänen ruoskia hartioitansa ja raadella

jalkojaan pyhiinvaelluksella, suoden hänelle synninpäästön, nähtyään

hänen verensä vuotaneen ja jalkainsa tulleen haavoille. Ne olivat

pappeja, joilla tosiaan oli valtaa voimallisimpienkin suhteen -- he

uhkasivat maan suuruuksia sanallaan, kirjansa lauselmalla, soihtunsa

loimulla, messukulkusen kilinällä. Mahtavat taipuivat heidän

tahtoonsa ja irrottivat pappien määräyksestä ne, jotka he olivat

raivostuksissaan kytkeneet, tai vapauttivat vahingoittumattomana sen,

jonka olivat tuominneet kuolemaan ja jonka verta olivat himoinneet.

Se oli suurivaltaista väkeä, ja hyvin sietikin heidän vaatia köyhiä

polvistumaan, koska heidän mahtinsa kykeni nöyryyttämään isoisia.

Mutta sinä -- ketä vastaan olet sinä voimallinen muuta kuin naisiin

nähden, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi hupsuuteen, ja miesten

suhteen, jotka eivät ole milloinkaan kantaneet miekkaa? Vanhan ajan

papit olivat kuin talvinen vuo, joka täyttää tämän ontelon laakson

ja hiertelee noita jyhkeitä järkäleitä vastakkain yhtä helposti kuin

poika leikkii pallolla, jota heittelee edellään. Mutta sinä! -- sinä

muistutat vain kesän nuuduttamaa jokea, jonka kääntävät syrjään

kaislat ja sulkee saramätäs. Voi sinuas, ei lähde sinusta apua!"

Pappismies oivalsi selkeästi, että Elspat oli menettänyt

roomankatolilaisen uskonnon, saamatta mitään muuta sijalle,

ja että hänellä vieläkin oli jotain epämääräistä ja sekavaa

ajatusta sovinnonteosta papiston kanssa ripityksellä, almuilla ja

katumisharjotuksilla sekä heidän suuresta vallastaan, joka hänen

käsityksensä mukaan riitti pelastamaan hänen poikansakin, jos sitä

asianmukaisesti lepyteltiin. Säälitellen hänen asemaansa sekä ottaen

lukuun hänen harhaluulonsa ja tietämättömyytensä vastasi hengenmies

leppeästi:

"Voi sinua onnetonta vaimoa! Soisin kykeneväni saamaan sinut yhtä

helposti vakuutetuksi siitä, mistä sinun tulisi etsiä lohdutusta

ja sitä varmasti tapaisit, kuin voin vakuuttaa sinulle yhdellä

sanalla, että vaikka Rooma ja sen papisto taaskin olisivat täydessä

vallassaan, ne eivät voisi -- anteliaisuudella yhtä vähän kuin

parannuksenteollakaan hyvitettyinä -- suoda mielentuskallesi

hiventäkään apua tai viihdykettä. Elspat MacTavish, minua surettaa

viestini ilmottaminen."

"Tiedän sen sanomattasikin", virkkoi onneton vaimo. "Poikani on

tuomittu kuolemaan."

"Elspat", pitkitti pastori, "hänet _tuomittiin,_ ja tuomio on pantu

täytäntöön".

Äiti-poloinen loi silmänsä taivasta kohti ja kirkaisi inhimillisestä

äänestä niin poikkeavasti, että yläilmoissa leijuva kotka vastasi

siihen niinkuin kumppanin huhuntaan.

"Mahdotonta!" voihkasi hän; "mahdotonta! Ihmiset eivät tuomitse ja

surmaa samana päivänä! Sinä petät minua. Sinua sanotaan pyhäksi --

onko sinulla sydäntä väittää äidille, että hän on murhannut lapsensa?"

"Jumala tietää", vastasi pappi, jonka poskille valui viljavia

kyyneleitä, "että minä ilomielin ilmottaisin parempia tietoja, jos se

olisi vallassani. Mutta sanomani on yhtä varma kuin surkeakin. Omin

korvin kuulin kuolonlaukauksen, omin silmin näin poikasi kuoleman

-- hänen hautauksensa. Kieleni todistaa, mitä korvani kuulivat ja

silmäni näkivät."

Tuskainen vaimo liitti kätensä tiukasti yhteen ja piteli niitä

taivasta kohti kuin sotaa ja hävitystä julistava tietäjätär, samalla

kun hän voimattomassa, mutta kauhistavassa raivossaan syyti julmia

kirouksia.

"Kehno saksilainen tolvana", huusi hän, "kurja tekopyhä temppuilija!

Ne silmät, jotka kesysti katselivat vaaleatukkaisen poikani kuolemaa,

sulakoot kuoppiinsa loppumattomista kyynelistä, likeisimpiesi

ja rakkaimpiesi tähden vuodatetuista! Ne korvat, jotka kuulivat

hänen kuolinsoittonsa, lumpeutukoot kuuroiksi kaikille muille

äänille paitsi korpin koikkumiselle ja kyykäärmeen sihinälle!

Kuivettukoon suussasi kieli, joka kertoi minulle hänen kuolemastaan

ja rikoksestani -- tai paremmin, kun tahdot rukoilla väkesi kanssa,

vallitkoon sitä pahahenki ja lausukoon se siunausten sijasta

herjauksia, kunnes ihmiset kauhuissaan pakenevat luotasi, ja

pitkäisen tuli leimahtakoon sitte päähäsi tähdäten ja vaientakoon

herjän ja kirotun äänesi ainiaaksi! Mene, mukanasi tämä toivotus!

Elspat ei enää milloinkaan, ei milloinkaan haaskaa niin monta sanaa

elolliselle olennolle."

Hän piti sanansa -- siitä päivästä asti oli maailma hänelle erämaana,

jossa hän viipyi ajatuksetta, huoletta tai harrastuksetta, omaan

murheeseensa vaipuneena ja kaikesta muusta välinpitämättömänä.

Hänen eleskelyynsä on lukija jo tutustunut siinä määrin kuin

minäkin kykenisin sitä valaisemaan. Hänen kuolemastaan en tiedä

kertoa mitään. Sen arvellaan tapahtuneen useita vuosia myöhemmin

kuin hän oli herättänyt oivallisen ystävättäreni rouva Bethune

Baliolin huomaavaisuutta. Tämän hyväsydämisyys ei koskaan tyytynyt

vuodattamaan tunteellista kyyneltä, kun oli tilaisuutta tehokkaan

armeliaisuuden toimintaan, ja se ominaisuus sai hänet useaan

kertaan yrittämään lieventää tämän mitä viheliäisimmän vaimon

tilaa. Mutta kaikki hänen ponnistuksensa saattoivat vain tehdä

Elspatille elintarpeiden saannin vähemmän epävarmaksi, mikä seikka

näytti hänelle olevan aivan yhdentekevä, vaikka se yleensä on

mielenkiintoinen kurjimmillekin hylkiöille.

Yriteltiin kyllä myös asettaa mökkiin joku henkilö hoivaamaan häntä,

mutta ne kokeet teki tyhjiksi se leppymätön äkäisyys, jota hänessä

herätti kaikki yksinäisyytensä häiritseminen, tai niiden pelokkuus,

jotka oli valittu asumaan kamalan Puun Vaimon luona.

Kun Elspat viimein -- ainakin näköjään -- kävi aivan kykenemättömäksi

kääntymäänkään kehnolla makuulavallaan, lähetti pastori Tyrien

hyväntahtoinen seuraaja kaksi vaimoa olemaan saapuvilla erakon

viimeisinä hetkinä, joiden pääteltiin olevan lähellä, ja estämään

sitä mahdollisuutta, että hän menehtyisi avun tai ravinnon

puutteeseen, ennen kuin sortui vanhuudenheikkouteen tai kuolettavaan

tautiin.

Oli marraskuun ilta, kun tähän ikävään tehtävään hankitut kaksi

naista saapuivat jo kuvaamaamme rapistuneeseen hökkeliin. Sen

kovaosainen asukas virui vuoteella ja melkein jo näytti elottomalta

ruumiilta; tuimat tummat silmät vain kierivät kamalasti kuopissaan

ja tuntuivat kummastuneina ja vihastuneina tarkkailevan vieraitten

liikkeitä. He säikkyivät hänen katseistaan, mutta toistensa seuran

rohkaisemina tekivät he tulen takkaan, sytyttivät kynttilän,

laittoivat ruokaa ja ryhtyivät muihin puuhiin velvollisuutensa

täyttämiseksi.

Apurit sopivat keskenään, että kumpainenkin vuorotellen valvoisi

sairasvuoteen ääressä. Mutta puoliyön tienoissa molemmat vaipuivat

sikeään uneen uupumuksen yllyttäminä, sillä he olivat päivän mittaan

kävelleet pitkän taipaleen. He heräsivät vasta muutaman tunnin

kuluttua, ja silloin oli mökki tyhjillään, potilas kadoksissa.

He nousivat kauhistuneina ja riensivät ovelle, joka oli säpissä

niinkuin se oli illalla jäänyt. He katselivat ulos pimeyteen ja

huhuilivat hoidokkiansa nimeltä. Huuhkaja kirkui vanhassa tammessa,

kettu ulisi tunturilla, kumea vesiputous vastasi kohullaan, mutta

ihmisääntä ei kuulunut yöstä.

Säikähtyneet vaimot eivät uskaltaneet etsiä enempää ennen aamun

valkenemista, sillä noin raihnaan vanhuksen äkillinen katoaminen

ja hänen kolkko elämäntarinansa pelottivat heitä liikkumasta ulos

mökistä. He jäivät senvuoksi odottelemaan kamalan kauhun vallassa,

toisinaan luullen kuulevansa hänen äänensä ulkoa ja toisin ajoin

ollen erottavinaan muunlaisia ääniä yötuulen raskaasta huokailusta

tai kosken pauhusta. Väliin myös ratisi säppi, niinkuin olisi

hento ja voimaton käsi turhaan yrittänyt saada sitä nousemaan, ja

tuon tuostakin he odottivat näkevänsä kamalan potilaansa astuvan

sisään yliluonnollisen voiman elvyttämänä ja mukanaan kenties joku

hirvittävämpikin olento kuin hän itse.

Aamu tuli vihdoin. He etsivät turhaan louhikot, viidat ja varvikot.

Kahden tunnin kuluttua saapui pastori itse, ja vartijain ilmotuksen

johdosta hälytti hän liikkeelle koko tienoon. Mökin ja tammen

ympäristö tutkittiin nyt laajalti ja läpikotaisin. Mutta se oli

hukkatyötä. Elspat MacTavishia ei milloinkaan löydetty, ei kuolleena

eikä elävänä, eikä edes saatu vähäisintäkään vihiä hänen kohtalostaan.

Naapuristo oli eri mieltä hänen katoamisensa syystä. Herkkäuskoiset

ajattelivat, että pahahenki, jonka vaikutettavana hän näytti

toimineen, oli perinyt hänet ruumiineen ja sieluineen; ja monet

ovat vieläkin vastahakoisia hankalina hetkinä kulkemaan tuon tammen

ohi, jonka juurella he väittävät hänen yhäti näkyvän istuskelemassa

tapansa mukaan. Vähemmän taikauskoiset taasen olettivat, että jos

olisi ollut mahdollista naarata Corrie Dhun vuono, järven ylettömät

syvyydet tai virran upottavat kurimukset, olisi voitu tavata Elspat

MacTavishin ruumis, koska hänen tilaansa ajatellessa ei mikään ollut

luonnollisempaa kuin että hän oli tapaturmaisesti pudonnut tai

tahallaan syöksynyt tuollaiseen varmaan tuhopaikkaan.

Seurakunnan pastorilla oli oma mielipiteensä.

Hän ajatteli, että alkaneesta vartioimisestaan kärsimättömän

kovaonnisen vaimon vaisti oli ohjannut hänet useiden kotieläinten

tavoin lymyämään oman lajinsa näkyvistä, jotta kuolinkamppailu

tapahtuisi jossakin salaisessa luolassa, missä hänen maalliset

jäännöksensä kaiken todennäköisyyden mukaan eivät milloinkaan

esiintyisi kuolevaisten katseille. Tällainen vaistomainen tunne

näytti pastorista yhdenmukaiselta hänen onnettoman elämänsä koko

tolan kanssa ja olevan parhaiten omiansa vaikuttamaan häneen sen

lähetessä loppuaan.

Viiteselitykset:

[1] Aamukoitto on runotarten ystävä.

[2] Ylämaalaisten viimeinen yritys Stuart-suvun palauttamiseksi

valtaan; sitä kuvataan esim. Scottin "Waverley"-romaanissa. _Suom_.

[3] Taistelupaikkoja v:lta 1745, jolloin viimeinen Stuart-suvun

vallantavottaja, prinssi Charles Edward, tuli Ranskasta Skotlantiin

ja nostatti onnettoman kapinan yhdistyneen kuningaskunnan

hannoverilaista hallitsijahuonetta vastaan. _Suom_.

[4] Tämä kunnianarvoisa ja vieraanvarainen herrasmies oli nimeltään

Maclntyre. _Tekijä_.

[5] Irlantilaiset ovat tunnettuja ajatusopillisesti kompastelevista

lauselmistansa. _Suom_.

[6] Simplon-tunnelin rakentamiseen v. 1884 asti. _Suom_.

[7] Aatelis- tai kartanonherra Skotlannin maaseuduilla.

[8] Puna(takk)iset sotilaat. _Suom_.

[9] Monivärinen ruudukas villakangas-viitta. _Suom_.

[10] Englannin penikulma on noin 1,6 km.

[11] Edellämainitun kapinan ratkaiseva rynnistys. _Suom_.

[12] Englantilaisia nimittivät Skotlannin kelttiläiset asukkaat

heidän alkuperänsä mukaan saksilaisiksi. _Suom_.

[13] Glencoen Macdonaldein heimon päämies kuului oikeastaan

armahdettuihin kapinallisiin, joita taas silloin oli noussut

Stuart-suvun puolesta. Kuitenkin hänet rauhan palattua hallituksen

toimenpiteestä salakavalasti surmattiin enimmän väkensä keralla v.

1692, naisia ja lapsiakaan säästämättä; osa pakoon päässeitä menehtyi

talvipakkaseen tuntureilla. _Suom_.