Toivottomuuden vallassa.
Ilta läheni, kun Hamish ensin heräsi, mutta silloin ei hän
ollut laisinkaan täydellisesti tointunut sielullisesta ja
ruumiillisesta herpaannuksestaan. Hänen katkonaisista lauseistaan
ja rauhattomasta valtimostaan hätääntyi Elspat aluksi, mutta hän
käytti lääkintätaitonsa mukaisia apukeinoja ja näki tyytyväisenä
hänen iltayöstä taas vaipuvan syvään uneen. Tämä luultavasti häivytti
unijuoman vaikutukset enimmältä osalta, sillä auringon noustessa hän
kuuli nuoren soturin huutavan häntä ja kaipaavan lakkiansa. Sen oli
äiti vasiten kätkenyt, jottei nukkuja kenties havahtuisi yöllä ja
lähtisi liikkeelle hänen tietämättänsä.
"Lakkini -- lakkini", huusi Hamish; "on aika lähteä. Juomasi oli
liian voimallista, äiti -- aurinko on ylhäällä -- mutta huomisaamuna
silti näen vanhan Dunin kaksoishuipun. Lakkini -- lakkini, äiti!
Minun on heti riennettävä taipaleelle."
Hamish-parka ei voinut aavistaa, että tuon onnettoman pikarillisen
tyhjentämisestä oli kulunut kaksi yötä ja päivä, ja Elspatin oli nyt
uskaltauduttava kiusalliseen tehtävään, joka hänestä tuntui melkein
vaaralliselta -- selittämään salajuontansa.
"Anna minulle anteeksi, poikani", hän alotti lähestyen Hamishia ja
tarttuen häntä käteen pelonsekaisen nöyrästi, jollaista sävyä hän
ei kenties ollut aina omaksunut hänen isäänsä kohtaan tämän ollessa
kiivaallakin päällä.
"Anteeksiko, äiti -- mistä syystä?" sanoi Hamish nauraen.
"Siitäkö, että tarjosit minulle liian voimakkaan kulauksen, joka
tuntuu päässäni vielä nyt aamullakin, vai lakkini kätkemisestäkö
minun viipyäkseni hiukan kauvemmin? Ei, suo _sinä_ anteeksi
_minulle_. Annahan lakki ja salli sen tapahtua, minkä täytyy. Anna
lakkini, tahi lähden ilman; enhän toki rupea viivästymään niin
mitättömästä puutteesta -- minä joka olen vuosikausia kulkenut vain
hirvennahkahihna niskatukan siteenä. Älähän suottaile, vaan anna se
tänne, taikka minun pitää lähteä avopäin, koska jäädä on mahdoton."
"Poikani", haastoi Elspat, pitäen lujasti kiinni hänen kädestään,
"mikä on tehty, sitä ei käy peruuttaminen; jos voisit lainata
tuon kotkan siivet, niin saapuisit Dunbartoniin myöhästyneenä
määrähetkeltäsi. Luulet näkeväsi auringon nousevan ensi kertaa sen
jälkeen kun katselit sen laskua, mutta eilispäivä näki sen kohoavan
Ben Cruachanin yli, vaikka sinun silmäsi olivat ummistetut sen
valolta."
Hamish loi äitiinsä hurjaa säikkyä ilmaisevan katseen, mutta tointui
heti ja virkahti:
"En ole lapsi, antaakseni tuollaisten kujeiden viekotella itseäni
aikeeni toteuttamisesta. Hyvästi, äiti, jokainen hetki on nyt
elinajan arvoinen."
"Seis", huudahti äiti, "hyvä Hamish -- eksytetty poikani! Älä ryntää
häpeään ja häviöön. Tuolla maantiellä näen papin kulkevan valkealla
hevosellaan -- kysy häneltä kuukauden ja viikon päivää -- anna hänen
ratkaista meidän välillämme."
Nopeana kuin kotka säntäsi Hamish ylös rinnettä ja seisahtui
Glenorquhyn pastorin luo, joka noin varhain ratsasti toimittamaan
lohdutusta eräälle hädänalaiselle perheelle Bunawen lähistölle.
Kelpo mies hiukan hätkähti havaitessaan aseellisen ylämaalaisen
-- silloin harvinaisen ilmiön -- nähtävästi hyvin kiihdyksissään
pysäyttävän suitsista hevosen. Sopertaen kysyi mies häneltä viikon ja
kuukauden päivää.
"Jos olisit eilen ollut siellä missä sinun piti olla, nuori mies",
vastasi pappi, "niin olisit tiennyt, että se oli Herran sapatti
ja että tämä on maanantai, viikon toinen päivä ja kuukauden
yhdeskolmatta."
"Onko se totta?" kysyi Hamish.
"Niin totta kuin että minä eilen saarnasin Jumalan sanaa tälle
seurakunnalle", vastasi kummastunut hengenmies. "Mikä sinua vaivaa,
nuori mies? Oletko sairas -- oletko järjiltäsi?"
Hamish ei vastannut, vaan toisti itsekseen pastorin ensimäisen
lauseen: "Jos olisit eilen ollut siellä missä sinun piti olla."
Niin sanoessaan hän hellitti suitsista, kääntyi pois maantieltä ja
laskeutui polkua myöten mökille päin, katsannoltaan ja käynniltään
kuin mestaukseensa menevä.
Pappi katsoi hänen jälkeensä ihmeissään, mutta vaikka hän tunsi
hökkelin asukkaan, ei Elspatin luonne ollut kehottanut häntä
ryhtymään mihinkään suoranaisiin väleihin tämän kanssa, sillä
sissipäällikön leskeä väitettiin yleiseen paavilaiseksi taikka
oikeastaan kaikesta uskonnosta välinpitämättömäksi henkilöksi,
joitakuita taikauskoisia menoja lukuunottamatta, jotka olivat
periytyneet vaimon vanhemmilta. Hamishille oli pastori Tyrie kyllä
antanut ohjausta tuolloin tällöin tavatessaan hänet, ja jos siemen
lankesikin huiman ja kehittymättömän mielenlaadun pensastoon ja
kivikkoon, ei se ollut vielä kokonaan menettänyt kasvukykyään tai
tuhoutunut. Nuorukaisen kasvonpiirteiden ilmeessä oli nyt jotakin
niin kaameata, että kelpo mies tunsi kiusausta poiketa alas mökkiin
kysymään, oliko sen asukkaita kohdannut joku vaurio, jossa hänen
läsnäolonsa saattoi lohduttaa ja papillinen asemansa auttaa.
Valitettavasti ei hän pannut toimeen aiettaan, joka olisi saattanut
ehkäistä suuren onnettomuuden, koska hänestä olisi luultavasti tullut
välittäjä kovaonnisen nuoren miehen hyväksi. Mutta muistaessaan maan
vanhan tavan mukaan kasvatettujen ylämaalaisten hurjamielisyyden
jätti hän lopultakin sikseen laajalti peljätyn rosvon MacTavish
Mhorin lesken ja pojan asiat, siten menettäen tilaisuuden tehdä
paljon hyvää, ja katkerasti pahotteli hän tätä jälkeenpäin.
Kun Hamish MacTavish astui äitinsä mökkiin, heittäytyi hän vain
äskeiselle vuoteelleen, huudahti: "hukassa, hukassa!" ja alkoi
surun ja suuttumuksen sanoilla ilmaista syvää järkkymystänsä siitä
petoksesta, joka oli häntä vastaan tehty, ja siitä julmasta pulasta,
johon hänet oli joudutettu.
Elspat oli valmistautunut poikansa kiihtymyksen ensimäiseen
purkaukseen ja arveli itsekseen: "Se on pelkkä ukkossateen paisuttama
vuoripuro. Tarvitsee vain istuutua äyräälle levähtämään; kaikesta sen
nykyisestä pauhinasta huolimatta tulee väleen aika, jolloin pääsee
kuivin kengin ylitse."
Hän antoi pojan valitusten ja moitteitten, jotka pahimman tuskankin
aikana olivat kunnioittavia ja helliä, kuoleutua virkkamatta
sanaakaan vastaukseksi. Viimein vaipui nuori mies synkeään
äänettömyyteen, ehdytettyään kaikki murheen ilmaukset, joita hänen
sydämentunteisiin runsasvarainen puhekielensä soi kärsivälle. Äiti
antoi pysähdyksen pitkittyä lähes tunnin verran, ennen kuin lähestyi
poikansa makuusijaa.
"Ja nyt", virkkoi hän viimein, ja hänen äänessään lievensi vanhemman
käskeväisyyttä äidin rakkaus, "oletko lopettanut turhanaikaisen
suremisesi ja kykenetkö vertaamaan voittoasi siihen, mitä olet
hävinnyt? Onko Dermidin kavala poika sinun veljesi, taikka heimosi
isä, jotta itkisit, koska et voi sitoutua häneen ja joutua niiden
joukkoon, joiden on täytettävä hänen käskynsä? Voisitko sieltä
kaukaiselta maalta tavata järvet ja vuoret, jotka jättäisit jälkeesi
tänne? Saisitko pyytää Breadalbanen hirviä Amerikan metsistä,
tai suopiko valtameri sinulle Awen lohia? Ajattele siis häviösi
määrää ja viisaan miehen tavoin ota samalla lukuun, mitä olet siinä
voittanutkin."
"Olen hävinnyt kaikki, äiti", vastasi Hamish, "koska olen rikkonut
lupaukseni ja menettänyt kunniani. Voisin kertoa vastukseni, mutta
kuka uskoisikaan minua?"
Onneton nuori mies väänteli taas käsiään, painoi ne otsaansa vasten
ja kätki kasvonsa vuoteeseen.
Elspat alkoi nyt todella huolestua ja toivotteli kenties, että hän
olisi jättänyt petollisen juonensa sikseen. Hänellä ei ollut toivoa
muusta apukeinosta kuin suostuttelevasta kaunopuheisuudesta, johon
hän olikin hyvin luontuva, vaikka hänen täydellinen vieraantumisensa
olevaisesta maailmasta teki sen tehottomaksi. Hän kehotteli
poikaansa kaikin äidin hellyyden huomautuksin pitämään huolta omasta
turvallisuudestaan.
"Jätä minut", hän sanoi, "harhaannuttamaan vainoojasi. Minä
pelastan henkesi -- minä varjelen kunniaasi -- sanon heille, että
vaaleatukkainen Hamishini putosi Corrie dhun (Mustan kuilun)
kaltaalta lahteen, jossa yksikään ei ole tavannut pohjaa. Sen sanon
heille, ja minä heitän viittasi orjantappuroihin, joita kasvaa
syvyyden partaalla, jotta he uskovat sanojani. Kyllä he uskovat,
ja he palaavat Dunbartoniin, sillä vaikka saksilainen rumpu saa
kutsutuksi elolliset kuolemaan, ei se voi herättää kuolleita
heidän orjuuttavan lippunsa alle. Sitte me samoamme yhdessä kauvas
pohjoiseen Kintailin suolaisille järville, jättäen notkoja ja
tuntureita asuinsijamme ja Dermidin poikien välille. Me käymme tumman
järven rannoilla, ja minun sukulaiseni -- sillä eikö äitini ollut
Kennethin lapsia, ja eivätkö he muista meitä vanhalla rakkaudella?
-- sukulaiseni ottavat meitä vastaan entisaikaisella kiintymyksellä,
joka on säilynyt noilla etäisillä laaksomailla, missä geeliläiset
vielä asuvat ylväydessänsä, sekaantumatta saksilaisiin moukkiin tai
heidän välikappaleikseen ja orjikseen tulleeseen kehnoon väkeen."
Geelinkielen voimallisuus, joka on luonnostaan liioitteleva
tavallisimmissakin ilmauksissaan, tuntui nyt melkein liian heikolta
suomaan Elspatille välineitä sen loistavan kuvan selventämiseen,
jonka hän loihti pojalleen tämän turvapaikaksi esittämästänsä
tienoosta. Vähälukuisia kuitenkin olivat värit, joilla hän sai
maalatuksi ylämaalaista paratiisiansa.
Tunturit olivat hänen vakuutuksensa mukaan siellä korkeampia ja
muhkeampia kuin Breadalbanen -- Ben Cruachan oli vain kääpiö
Skoorooran rinnalla. Järvet levisivät laajempina selkinä, ja niissä
ei ollut ainoastaan kaloja runsaasti, vaan yltäkyllin lihavia
hylkeitäkin. Hirvet olivat kookkaampia ja kulkivat suurempina
laumoina -- valkoisia torahampaitaan väläyttelevä metsäkarju,
jonka ajoa urhot aina ovat mieluimmin harrastaneet, oli vielä
noiden läntisten salojen asukkaana -- ihmiset olivat ylevämpiä,
viisaampia ja voimakkaampia kuin se rappeutunut rotu, joka oleksi
"saksilaisen" lipun suojassa. Sen maakunnan tyttäret olivat kauniita,
sinisilmäisiä, vaaleatukkaisia ja lumipovisia, ja heistä hän
valitsisi Hamishille vaimon, hyväsukuisen, maineeltaan nuhteettoman,
uskollisen ja hellän, hänen ollakseen auringonsäteenä heidän
kesämajassaan ja kotilieden lämpönä talviasunnossa.
Sellaisilla puheilla yritti Elspat lieventää poikansa epätoivoa ja
taivuttaa häntä siirtymään paikalta, missä hän näytti päättäneen
viipyä. Hänen puheenlaatunsa oli runollista, mutta muistutti
muuten samaa leperrystä, jota hän muiden helläin äitien tavoin
oli haaskannut Hamishiin tämän lapsuusaikoina, saadakseen hänen
suostumuksensa johonkin vastenmieliseen, ja hän haastoi äänekkäämmin,
nopeammin ja hartaammin, mikäli alkoi menettää luottamuksensa sanojen
vakuuttavaan voimaan.
Hamishin mieleen ei hänen kaunopuheisuutensa ollenkaan tehonnut. Hän
tunsi paljoa paremmin kuin äiti maan todelliset olot ja oivalsi, että
vaikka saattoikin olla mahdollista piiloutua pakolaisena etäisempään
vuoristoon, Ylämaassa ei nykyään ollut ainoatakaan soppea, missä kävi
päinsä harjottaa hänen isänsä ammattia, jollei hän olisikaan aikansa
muuttuneesta elämänkatsomuksesta omaksunut sitä mielipidettä, että
_cateranin_ ura ei enää kelvannut tieksi kunniaan ja maineeseen.
Äidin sanat tulvivat senvuoksi välinpitämättömiin korviin, ja tämä
uuvutti itsensä turhaan, koettaessaan kuvailla äitinsä heimolaisten
asuinsijoja sellaisin vakuutuksin, että ne viehättäisivät Hamishin
seuraamaan häntä sinne. Hän puhui tuntikausia, mutta aivan hukkaan,
kykenemättä saamaan muuta vastausta kuin voihkauksia, huokailuja ja
äärimäisen toivottomuuden huudahduksia.
Vihdoin kavahti Elspat seisaalle ja muutti yksitoikkoisen
äänensävynsä, jolla hän oli ikäänkuin laulanut turvallisen maakunnan
ylistystä, kiivaan kiihtymyksen lyhyeksi ja ankaraksi puheenlaaduksi.
"Hupsu olen", hän sanoi, "kun tuhlaan sanojani joutavanpäiväiselle,
älyttömälle surkeilijalle, joka kyyristyy kuin koira saamaan
ruoskaa. Odota täällä, vastaanota rasittajasi ja antaudu heidän
kuritettavakseen; mutta älä luule, että äitisi silmä rupeaa sitä
katselemaan. En voisi nähdä sitä ja elää. Usein olen katsellut
kuolemaa, vaan en milloinkaan häpeätä. Hyvästi, Hamish! Emme tapaa
toisiamme enää."
Hän syöksähti ulos mökistä kuin nahkasiipi ja kenties ajattelikin
tehdä mitä uhkasi, -- ainiaaksi erota pojastaan.
Kamala näky olisi hän ollut sinä iltana matkalaiselle, joka olisi
kohdannut hänet harhailemassa erämaan halki kuin rauhattoman haamun,
hurjasti haastellen itsekseen. Hän samosi siten tuntikausia,
pikemmin etsien kuin kartellen vaarallisimpia polkuja. Uhkamielisen
kiireisesti kulki hän täpäriä latuja rämeiden yli, huimaavien
rotkojen reunoja tai pauhaavan virran äyräitä.
Mutta epätoivosta tullut urheus juuri pelastikin hengen, jonka hän
kenties halusi kuolettaa, vaikka tahallinen itsemurha oli Ylämaassa
ani harvinainen. Hänen astuntansa oli kuilun reunalla vakaata kuin
vuorikauriin. Tuossa kiihtymyksen tilassa olivat hänen silmänsä niin
terävät, että erottivat pimeässäkin vaarat, joita vieras ei olisi
kyennyt väistämään keskipäivälläkään.
Elspat ei samonnut suoraan eteenpäin, muutoin hän olisi pian ollut
kaukana mökistä, johon oli jättänyt poikansa. Hänen tolansa kierteli,
sillä tuo mökki oli keskus, johon hänen sydämensä oli sidottu, ja
vaikka hän harhaili sen ympärillä, tunsi hän mahdottomaksi poistua
sen lähistöltä. Aamuruskon ensi hehkussa hän palasi majaan.
Toviksi pysähtyi hän vitsaksilla suljetulle ovelle ikäänkuin
häpeissään siitä, että sitkeä kiintymys oli tuonut hänet takaisin
paikalle, jolta hän oli lähtenyt aikomatta milloinkaan palata.
Mutta hänen empimisessään oli vielä enemmän pelkoa ja tuskallista
huolestusta: kenties oli hänen vaaleatukkainen poikansa saanut
vauriota unijuoman vaikutuksista tai hänen vihamiehensä käyneet
häneen kiinni yön kuluessa. Hiljaa avasi hän oven ja astui sisään
äänettömin askelin.
Surunsa ja tuskansa voivuttamana ja ehkä vieläkin tuntien vaikutusta
voimakkaasta unijuomastaan nukkui Hamish Bean jälleen sitä
puuduttavaa sikiunta, johon intiaanien sanotaan vaipuvan kidutuksensa
väliaikoina. Hänen äitinsä tuskin rohkeni olla varma siitä, että
todellakin näki hänen hahmonsa makuulla, että todellakin kuuli hänen
hengityksensä.
Pamppailevin sydämin meni Elspat keskemmäksi lieden ääreen, missä
turvepalasen peittämillä uinuivat tulennoksen kiiluvat hiilet, niitä
kun ei milloinkaan päästetä sammuksiin skotlantilaisessa takassa,
ennen kuin asukkaat ovat ainiaaksi jättäneet talon.
"Hiipuva tuike", puheli hän itsekseen, rikkitikulla sytyttäessään
päreen kynttiläkseen, "voimaton tuike, pian sammut sinä siitä, ja
suokoon taivas, että Elspat MacTavishin elämänkipinä ei olisi sinua
pitkällisempi!"
Puhuessaan hän kohotti loimuavaa tervaslastua vuoteeseen päin,
jolla yhä virui hänen poikansa sellaisessa asennossa, että oli
epätietoista, nukkuiko hän vai makasiko tainnuksissa. Hänen
lähestyessään leposijaa välähti valo makaavan silmiin -- tämä
kavahti heti jalkeille, harppasi eteenpäin, paljastettu väkipuukko
kädessä kuin verivihollista kohtaamaan varustautuneella miehellä, ja
huudahti: "Takaisin! -- henkesi uhalla, pysy loitompana!"
"Tuo on mieheni sana ja teko", vastasi Elspat, "ja nyt tunnen
puheesta ja liikkeistä MacTavish Mhorin pojan".
"Äitikö siinä?" virkkoi Hamish, ja hänen epätoivoinen karskiutensa
muuttui surumieliseksi pahotteluksi. "Voi, äitiseni, miksi olet
palannut tänne?"
"Kysy minkätähden metsävuohi tulee takaisin vasan luo", selitti
Elspat, -- "miksi vuorikissa palaa luolaansa ja poikasiensa pariin.
Tiedä, Hamish, että äidin sydän elää ainoastaan lapsensa povessa."
"Sitte se pian lakkaa sykkimästä", sanoi Hamish, "jollei se voi
värähdellä povessa, joka on turpeen alla. Äiti, älä moiti minua; jos
suren, niin en ole heikko itseni tähden, vaan sinun vuoksesi, sillä
minun kärsimykseni ovat pian lopussa; mutta sinun -- oi, mikä muu
kuin taivas voipi asettaa niille rajan!"
Elspat värähti ja astui taaksepäin, mutta suoristausi taas melkein
heti lujaryhtiseksi ja uhkamieliseksi.
"Juurikään ajattelin olevasi mies", hän haastoi, "ja sinä oletkin
taas lapsi. Kuuntele minua vielä, ja lähtekäämme täältä yhdessä.
Olenko tehnyt sinulle vääryyttä tai vauriota? Jos olen, niin älä
kuitenkaan kosta näin julmasti. Katso, Elspat MacTavish, joka ei ole
milloinkaan ennen polvistunut edes papin eteen, lankee oman poikansa
jalkoihin ja anoo häneltä anteeksi."
Ja samassa hän heittäysi polvilleen nuoren miehen eteen, tarttui
häntä käteen ja suuteli sitä moneen kertaan, sydäntäsärkevästi
rukoillen anteeksi yhä uudestaan ja uudestaan.
"Anteeksi", hän huudahti, "anteeksi, taattosi tomun tähden --
anteeksi, sen tuskan tähden, jolla sinut synnytin -- sen huolen
tähden, jolla sinut kasvatin! Kuullos, taivas -- katso, maa: äiti
pyytää lapseltaan anteeksi, ja hänen rukouksensa evätään!"
Turhaan yritti Hamish tyrehdyttää tätä mielenkuohun purkausta,
vakuutellen äidilleen mitä juhlallisimmin, että hän ei ollut tälle
katkerana siitä onnettomasta juonesta, jolla hänet oli petetty.
"Tyhjiä sanoja", valitti äiti, "joutavia väitteitä, joilla vain
peittelet mielenkarvautesi itsepintaisuutta. Jos tahdot, että uskon
sinua, niin tule pois täältä heti ja peräydy seudulta, joka käy hetki
hetkeltä vaarallisemmaksi. Tee niin, ja silloin saatan ajatella, että
olet antanut minulle anteeksi -- kieltäydy siitä, ja taaskin haastan
kuun ja tähdet, taivaan ja maan todistamaan, kuinka heltymättömän
sisukkaasti sinä kannat kaunaa äidillesi virheestä, joka johtui
rakkaudesta sinuun, jos se olikaan virhe."
"Tässä seikassa et saa minua taipumaan, äiti", epäsi Hamish. "Minä en
tahdo paeta kenenkään tieltä. Vaikka Barcaldine lähettäisi lippunsa
alta jokaisen geeliläisen tänne, niin täällä minä odottaisin heitä;
ja kun pyydät minua pakenemaan, voit yhtä hyvin käskeä tuon vuoren
irtautua perustuksiltansa. Jos olisin varma siitä, mitä kautta
he tulevat, niin säästäisin heiltä etsinnän vaivan; mutta minä
saattaisin mennä vuoripolkua, heidän kenties tullessaan järveltä.
Täällä minä tahdon odottaa kohtaloani; ei ole Skotlannissa niin
voimallista ääntä, että hievahtaisin paikaltani sitä totellakseni."
"Täällä sitte pysyn minäkin", virkkoi Elspat, nousten seisaalle
ja puhuen teennäisen tyynesti. "Olen nähnyt mieheni kuoleman --
silmäni kestävät katsella poikani sortumista. Mutta MacTavish Mhor
kuoli urhon tavoin, kelpo säilä oikeassa kädessään; poikani joutuu
turmaan kuin mulli, jonka ajaa teurastuspenkkiin saksilainen isäntä,
ostettuaan sen huokeasta hinnasta."
"Olet ottanut henkeni, äiti", vastasi onneton nuori mies. "Siihen
sinulla on oikeus, sillä sinä sen minulle annoit. Mutta älä kajoa
kunniaani! Sen olen perinyt uljaalta esi-isien sarjalta, ja sitä
ei saa tahrata miehen tekonen tai naisen kielastus. Mitä minun on
tehtävä, sitä en kenties itsekään vielä tiedä; mutta älä kiusaa
minua pitemmälle moitteillasi -- olet jo tärvellyt enemmän kuin voit
koskaan korjata."
"Hyvä on, poikani", sanoi siihen Elspat. "Et enää kuule minulta
valitusta tai anelua. Olkaamme vaiti ja odottakaamme käännettä, minkä
taivas meille toimittaa."