Suuri pettymys.
Vitkastuva toivo -- sanoo kuninkaallinen viisas -- tekee sydämen
sairaaksi. Niin luja kuin Elspatin ruumiinrakenne olikin, alkoi hän
jo huomata sen riutuvan siinä rasituksessa, jota hänelle tuotti
tuskitteleva ja ylenpalttinen hellyytensä.
Mutta eräänä aamuna varhain elvytti etäisen matkamiehen ilmestyminen
yksinäiselle vuoristotielle ne toiveet, jotka olivat alkaneet hiipua
ankeaksi epätoivoksi.
Muukalaisessa ei näkynyt jälkeäkään saksilaisesta ikeestä. Kaukaa
havaitsi Elspat vyötetyn viitan valuvan soreina laskoksina hartioilta
ja töyhdön, joka lakkiin pistettynä ilmaisi arvoasemaa ja suurta
sukua. Tulija kantoi pyssyä olallaan, lyömämiekka heilui hänen
kupeellaan, tavanmukaisina lisinään väkipuukko, pistooli ja _sporran
mollach_, pukinnahkainen massi, jota ylämaalaiset pitävät vyössänsä.
Ennen kuin Elspatin katse oli kaikkia näitä yksityiskohtia
tarkannutkaan joudutti vaeltaja joustavia askeliaan ja heilutti
käsivarttaan tuntemuksen merkiksi. Lyhyen tovin kuluttua syleili äiti
poikaansa, joka oli pukeutunut esi-isiensä asuun ja näytti hänen
silmissään komeimmalta kymmenentuhannen seassa.
Ensimäistä hellyyden purkausta olisi mahdoton kuvata. Siunaukset
sekaantuivat armastelevimpiin sanoihin, mitä voimakas kieli varasi
Elspatin riemastuksen hurjan hurmion katkonaiseen tulkintaan. Hänen
pöydälleen ilmestyi pikaisesti kaikkea, mitä hänellä oli tarjottavaa,
ja nuoren soturin nauttiessa virkistyksiä katseli äiti häntä
tuntein, jotka paljossa poiketenkin sentään suuresti muistuttivat
aikaa, jolloin hän oli nähnyt Hamishin saavan ensimäisen ravintonsa
rinnoillaan.
Ilon ailahdusten tyynnyttyä kävi Elspat jännittyneeksi tietämään
poikansa seikkailut heidän eroamisensa jälkeen eikä voinut olla
moittimatta hänen uhkarohkeuttaan, joka oli saanut hänet samoamaan
vuoristossa asultaan ylämaalaisena ilmi päivällä, kun siitä oli
säädetty kova rangaistus ja maassa runsaasti liikkui punatakkeja.
"Älä ole minun tähteni peloissasi, äiti", sanoi Hamish, ja
hänen sävynsä oli tarkotettu huojentamaan toisen huolta, vaikka
siinä ilmeni hämiäkin. "Minä voin pitää ylläni _tartania_
Augustus-linnotuksen edustalla, jos haluan."
"Voi, älä ole liian uskalias, Hamish kulta, vaikka se vika parhaiten
soveltuukin taattosi pojalle -- älä toki ole liian uskalias! Ei
taistella nykyään niinkuin entiseen aikaan, rehellisin asein ja
tasaväkisesti, vaan käytetään lukumäärän ja aseiden ylivoimaa, niin
että pojan laukaus kaataa yhtä hyvin väkevän kuin heikon. Äläkä
ajattele minua arvottomaksi esiintymään isäsi leskenä ja sinun
äitinäsi, jos puhunkin näin, sillä Jumala tietää, että mies miestä
vastaan uskaltaisin asettaa sinut kiistasille Breadalbanen ja
Lorninkin parhaimpien kanssa."
"Vakuutan sinulle, äiti hyvä", vastasi Hamish, "etten ole missään
vaarassa. Mutta oletko nähnyt MacPhadraickia, äiti, ja mitä on hän
sanonut sinulle puolestani?"
"Rahaa hän jätti minulle kyllälti, Hamish, mutta hänen parhaana
lohdutuksenaan oli, että sinä jaksoit hyvin ja aioit tulla piakkoin
tapaamaan minua. Mutta varo MacPhadraickia, poikani, sillä sanoessaan
itseään isäsi ystäväksi piti hän huonointakin karjansa nupoa enemmän
arvoisena kuin MacTavish Mhorin sydänverta. Käytä siis hänen
palveluksiaan ja maksa niistä -- sillä siten pitää meidän menetellä
arvottomien suhteen, mutta noudata neuvoani: älä luota häneen."
Hamish ei kyennyt pidättämään huokausta, joka tuntui Elspatista
ilmaisevan, että varotus tuli liian myöhään.
"Mitä olet hänen kanssaan asioinut?" jatkoi hän kiihkeänä ja
hädissään. "Minä sain häneltä rahaa, ja hän ei anna sitä vastikkeetta
-- hän ei ole niitä, jotka vaihtavat viljaa akanoihin. Voi, jos kadut
kauppojasi ja jos sinun sopii ne purkaa häpeättä, niin vie takaisin
hänen hopeansa äläkä usko hänen kauniita sanojaan."
"Ei käy päinsä, äiti", vastasi Hamish. "Enkä minä sopimustani
surekaan; pahottelen vain, että se pakottaa minut piammiten lähtemään
taas luotasi."
"Lähtemään luotani! mitenkä lähtemään luotani? Sinua hupsua, etkö
luule minun tietävän, mikä on urhean miehen vaimon tai äidin
velvollisuutena? Sinä olet vasta poika, mutta vielä kun isäsi oli
jo kaksikymmentä vuotta ollut maan pelotuksena, ei hän halveksunut
minun seuraani ja apuani, vaan sanoi usein, että tukeni vastasi kahta
vantteraa renkiä."
"En siltä kannalta tarkottanut, äiti; mutta koska minun täytyy lähteä
maakunnasta. --"
"Lähteä maakunnastako!" keskeytti äiti. "Ja olenko minä kuin
pensas, joka on juurtunut kasvupaikkaansa ja kuoleutuu, jos se
viedään muuanne? Olen minä hengittänyt muitakin tuulia kuin näitä
Ben Cruachanin -- olen saattanut isääsi Rossin saloille ja Y Mac Y
Mhorin pahakulkuiseen erämaahan. Joutavia, Hamish -- niin vanhat kuin
raajani ovatkin, kyllä ne kantavat minut yhtä pitkälle kuin sinun
nuoret jalkasi jaksavat näyttää tietä."
"Voi, äiti", sopersi nuori mies, "mutta matkustaa meren yli --."
"Merenkö! Miksi minä merta pelkäisin? Enkö ole kuuna päivänä istunut
venheessä -- kertaakaan nähnyt Mull-salmea, Treshornishin saaria ja
Harrisin riuttoja?"
"Äiti kulta, minä joudun kauvas, kauvas noista kaikista. Olen
pestautunut erääseen uuteen rykmenttiin, ja me lähdemme ranskalaisia
vastaan Amerikaan!"
"Pestautunut!" äännähti hämmästynyt äiti. "Vastoin _minun_ tahtoani,
ilman _minun_ suostumustani -- sinä et voisi -- sinä et hentoisi" --
hän nousi seisaalle ja suoristausi käskevästi: -- "Hamish, sinä et
_uskaltaisi!"_
"Epätoivo uskaltaa kaikkea, äiti", vastasi Hamish surumielisen
lujasti. "Mitä tekisin täällä, missä tuskin saan irti leipää
itselleni ja sinulle, ja ajat yhä huononevat? Jos vain istahtaisit
kuuntelemaan, niin saisin sinulle selväksi, että olen toiminut
parhaaksemme."
Katkerasti hymyillen istuutui Elspat, ja sama ankara, ivallinen ilme
pysyi hänen kasvonpiirteillään, kun hän tiukkaan puristunein huulin
kuunteli pojan puhdistautumista.
Hamish jatkoi, hämmentymättä hänen odotettavasta pahastuksestaan:
"Kun läksin täältä, äitiseni, menin suoraa päätä MacPhadraickin
taloon, sillä vaikka tiesin hänet ovelaksi ja maailmalliseksi,
saksilaisten[12] tapaan, on hän kuitenkin järkimies, ja minä arvelin
saavani häneltä ohjausta, koska se ei maksaisi hänelle mitään, kuinka
voisin parantaa toimeentuloamme."
"Toimeentuloamme!" huudahti Elspat, menettäen siitä sanasta
kärsivällisyytensä. "Ja sinä menit kehnon moukan luo, jolla ei ole
parempaa sielua kuin lehmipaimenella, kysymään neuvoa menettelystäsi?
Isäsi ei luottanut muuhun kuin urheuteensa ja miekkaansa."
"Äiti hyvä", vastasi Hamish, "miten saisin sinut käsittämään,
että sinä elät tässä isiemme maassa niinkuin olisivat isämmekin
vielä elossa? Sinä ikäänkuin kävelet unissasi, ympärilläsi ammoin
vainajiksi joutuneiden haamuja. Kun isäni eli ja taisteli, pitivät
suuret voimakasta miestä arvossa ja rikkaat pelkäsivät häntä. Hän
sai suojelusta MacAllan Mhorilta ja Caberfaelta sekä avustusta
halvemmilta miehiltä. Tuo on lopussa, ja hänen poikansa hankkisi vain
häpeällisen ja sääliä herättämättömän kuoleman niillä teoilla, jotka
tuottivat taatolle kunniaa ja valtaa _tartanin_ käyttäjien joukossa.
Maa on voitettu -- sen johtotähdet ovat sammuneet -- Glengary,
Lochiel, Perth, loordi Lewis, kaikki korkeat päälliköt ovat manalla
tai maanpaossa. Saatamme murehtia sitä, muttemme mahda sille mitään.
Lakki, miekka ja massi -- - valta, voima ja varallisuus menetettiin
Drummossien nummella."
"Se on lorua!" kivahti Elspat. "Sinä ja muut sellaiset raukat
masennutte oman heikon sydämenne sortamina, vaan ette vihollisen
voiman nujertamina. Sinä olet kuin pelokas vesilintu, josta
vähäisinkin pilvenhattara taivaalla näyttää kotkan varjolta."
"Äiti", sanoi Hamish ylpeästi, "älä moiti minua heikosta sydämestä.
Menen sinne, missä tarvitaan miehiä, joilla on voimakkaat käsivarret
ja rohkea mieli. Erämaasta lähden, päästäkseni keräämään mainetta."
"Ja äitisi jätät menehtymään puutteeseen, vanhuuteen ja
yksinäisyyteen", muistutti Elspat, yrittäen perätysten jokaista
keinoa, järkyttääkseen päätöstä, jonka hän alkoi havaita olevan
syvemmälle juurtunut kuin hän oli ensimältä luullut.
"Enpä niinkään", vastasi toinen. "Jätän sinut mukavuuteen ja
varmuuteen, jollaista et ole vielä koskaan kokenut. Barcaldinen
pojasta on tullut päällikkö, ja hänen väkeensä olen pestautunut.
MacPhadraick toimii hänen puolestaan, hankkii miehiä ja saa siitä
hyvityksensä."
"Se on tarinassa tosi sana, vaikka kaikki muu olisikin väärää kuin
paholaisen juoni", virkkoi vanha vaimo katkerasti.
"Mutta hyvää koituu siitä meillekin", jatkoi Hamish, "sillä
Barcaldine luovuttaa sinulle lampurimajan omistamastaan
Letterfindreightin metsästä. Yhteislaitumelta saavat vuohesi
rehunsa, ja lehmääkin sopii sinun pitää. Oma palkkani, äitiseni, --
vaikka minä olen kaukana, -- riittää yltäkyllin sinulle jauhoihin
ja kaikkiin muihin tarpeisiisi. Älä pelkää minun puolestani. Menen
yksityisenä urhona, mutta jos sitkeä taisteleminen ja säännöllinen
palvelus voivat sen ansaita, niin palaan upseerina, jolla on palkkaa
puoli taaleria päivässä."
"Lapsi-parka!" vastasi Elspat, ja hänen äänensä ilmaisi sekä
surkuttelua että halveksimista; "ja sinä luotat MacPhadraickiin?"
"Minun sietää, äiti", sanoi Hamish, jonka otsalle ja poskille sävähti
suvun tumma puna, "sillä MacPhadraick tuntee, mitä verta virtaa
suonissani, ja tajuaa, että jos hän rettelöitsisi sinun suhteesi,
saisi hän lukea päivät Hamishin paluuseen asti Breadalbaneen ja
lisätä elämänsä päiviin vielä kolme. Minä surmaisin hänet oman
lietensä ääressä, jos hän söisi minulle antamansa sanan -- sen
tekisin kautta meidän molempien Luojan!"
Nuoren soturin katse ja ryhti pitivät Elspatia tovin pelossa; hän ei
ollut tottunut näkemään poikansa ilmaisevan syvällistä kiivautta,
joka voimakkaasti muistutti hänen isästään. Mutta kuitenkin antausi
äiti jälleen moitiskeluunsa, pysyen äskeisessä ärsyttävässä sävyssään.
"Poika-raiska!" hän päivitteli; "ja sinä luulet puolen maailman takaa
uhkaustesi kuuluvan tai muistuvan! Mutta mene -- mene -- ojenna
niskasi hannoverilaisen ikeen alle, jota vastaan jokainen oikea
geeliläinen taisteli kuolemaan asti. Mene, hylkää kuninkaallinen
Stuart, jonka puolesta isäsi ja hänen isänsä ja äitisi isät ovat
punanneet monia kenttiä hurmeellaan. Mene, ota hoivasi Dermidin
heimosta, jonka lapset murhasivat -- niin", hän lisäsi kirkaisten,
"murhasivat äitisi isät heidän rauhallisissa asunnoissaan Glencoessa!
Niin", huudahti hän yhä hurjemmin ja kimakammin, "minä olin silloin
syntymätön, mutta äitini on kertonut minulle -- ja _minä_ kuuntelin
äitini ääntä -- hyvin muistan hänen sanansa! Ne tulivat rauhan
miehinä, ne otettiin vastaan ystävyydessä, ja tulella ja veren
vuodatuksella tuhottiin viaton heimo!"[13]
"Äiti", vastasi Hamish murheellisesti, mutta lujasti, "kaikkea tuota
olen harkinnut. Barcaldinen uljasta kättä ei tahraa pisarakaan
Glencoen verta; kirous kohtaa Glenlyonin onnetonta sukua, ja sitä
onkin Jumala rangaissut."
"Jo sinä puhut kuin saksilainen pappi", ivasi äiti. "Eikö olekin
parempi jäädäksesi ja pyytääksesi MacAllan Mhorilta kirkkoa, jotta
saarnaat anteeksiantamusta Dermidin heimolle?"
"Eilispäivä oli eilinen", vastasi Hamish, "ja tänään on päivä toinen.
Kun heimot on rusennettu ja survottu yhteen, on oikeaa ja viisasta,
että niiden vihat ja kiistat eivät säily pitempään kuin niiden
itsenäisyys ja valta. Ken ei kykene miehen tavoin toimeenpanemaan
kostoa, hän ei saisi raukan lailla hautoa hyödytöntä vihamielisyyttä.
Äitiseni, nuori Barcaldine on rehellinen ja urhoollinen. Tiedän
MacPhadraickin neuvoneen häntä olemaan sallimatta minun hyvästellä
sinua, jottet sinä käännyttäisi minua tolaltani. Mutta hän sanoi:
'Hamish MacTavish on urhon poika, ja hän ei riko lupaustaan.' Äiti
hyvä, Barcaldine johtaa sataa geeliläisten uljainta poikaa heidän
kansallisessa asussaan ja heidän isiensä aseissa -- sama sykkii sydän
kaikilla -- saman asian hyväksi omistaa kukin kuntonsa. Olen vannonut
lähteväni hänen kanssaan. Hän on luottanut minuun, ja minä tahdon
luottaa häneen."
Kuullessaan tämän niin lujasti ja päättävästi lausutun vastauksen jäi
Elspat tyrmistyksiin ja epätoivoon. Todisteet, joita hän oli pitänyt
vastustamattoman pätevinä, olivat tuntuneet yhtä vähän kuin aalto
kallioon. Pitkällisen vaitiolon jälkeen hän täytti poikansa pikarin
ja ojensi sen hänelle alakuloisen kunnioittavana ja nöyränä sävyltään.
"Juo", hän sanoi, "isäsi kurkihirren muistoksi, ennen kuin jätät sen
ainiaaksi. Ja sano minulle, -- koska isäsi poika on kytketty uuden
kuninkaan ja uuden päällikön kahleisiin, miesten, joita sinun isäsi
pitivät pelkkinä verivihollisinaan, -- sano minulle, kuinka moneksi
päivää minun sallii sinua katsella niiden tahto, jotka olet ottanut
isänniksesi? Montako siis on minulla vielä elämän päivää -- sillä
lähdettyäsi ei minulle jää maailmaan mitään elämisen arvoista?"
"Kuusi vuorokautta saan viipyä luonasi, äiti", vastasi Hamish
MacTavish, "ja jos tulet liikkeelle minun kanssani viidentenä
päivänä, niin vien sinut turvallisesti uuteen asuntoosi. Mutta
jos jäät tänne, niin lähden seitsemäntenä aamun koittaessa -- se
on viimeinen hetki, jolloin minun _täytyy_ lähteä taivaltamaan,
Dunbartonia kohti, sillä jollen kahdeksantena päivänä ole paikalla,
joudun karkurin rangaistuksen alaiseksi ja tahraan kunniani soturina
ja urhona."
"Isäsi jalka", sanoi Elspat, "oli vapaa kuin nummen tuuli. Olisi
ollut yhtä turha kysyä häneltä lähtönsä määrää kuin tiedustaa tuolta
pilvien ajelijalta, minkätähden se puhaltaa. Sanohan minulle, minkä
rangaistuksen uhalla sinun täytyy -- koska kerran olet käsketty ja
halukas lähtemään -- palata orjuuteesi?"
"Orjuudeksi älä sitä sano, äiti; se on kunniallisen soturin
palvelusta -- ainoa ura, joka on nyt avoinna MacTavish Mhorin pojalle."
"Sano kuitenkin, mikä on uhkana, jollet palajaisi?" tivasi Elspat.
"Sotilaallinen karkurin rangaistus", vastasi Hamish; mutta hänen
äitinsä huomasi nuoren soturin vääntelehtivän sisäisten tunteiden
vallassa ja päätti niitä seuloa sisintä myöten.
"Ja se on tottelemattoman koiran kuritus, eikö niin?" sanoi hän
teennäisen tyynenä, mutta silmien välähdys puhui toista.
"Älä kysy minulta enempää, äiti", pyysi Hamish. "Se rangaistus ei ole
mitään sille, joka ei sitä joudu koskaan ansaitsemaan."
"Minulle se on jotakin", väitti Elspat, "koska tiedän paremmin kuin
sinä, että missä on valta koveta, siinä on usein tahtoa siihen
ilman aihetta. Tahtoisin rukoilla puolestasi, Hamish, ja minun
on tiedettävä, miltä vaurioilta minun pitäisi anoa suojelusta
nuoruudellesi ja yksinkertaisuudellesi Häneltä, joka ei jätä ketään
turvattomaksi."
"Äiti", haastoi Hamish, "vähätpä on väliä sillä, mitä rikollinen voi
joutua kokemaan, jos mies on päättänyt pysyä velvollisuuden polulla.
Ylämaalaisilla päälliköillämmekin oli tapana rangaista vasallejaan,
ja kuulemani mukaan ankarasti. Muistaakseni juuri Lachlan Maclanilta,
jota paljon mainitaan, lyötiin hänen päällikkönsä käskystä pää
poikki, kun Lachlan ampui uroshirveä hänen edellään?"
"Niin kyllä", myönsi Elspat, "ja oikein olikin, koska hän häpäisi
väen isää ihan koollaolevan heimon nähden. Mutta päälliköt olivat
ylväitä vihassaan -- he rankaisivat terävällä säilällä eivätkä
patukalla. Heidän tuomionsa vuodattivat verta, mutta ne eivät
tuottaneet häpeätä. Voitko sanoa samaa niistä laeista, joiden
ikeeseen olet alistanut vapaasyntyisen kaulasi?"
"En voi, äiti, en kylläkään", vastasi Hamish murheellisesti. "Näin
niiden rankaisevan erästä saksilaista, joka heidän puheentapansa
mukaan oli karannut lippunsa alta. Hänet suomittiin -- sen tunnustan
-- suomittiin kuin hurtta, joka on loukannut käskeväistä herraansa.
Minua tympäisi se näky -- myönnän sen. Mutta koirien rangaistus
on varattu ainoastaan koiria kehnommille, jotka eivät osaa pysyä
uskollisina."
"Tähän häpeään olet kuitenkin alistanut itsesi, Hamish", huomautti
Elspat, "jos annat tai upseerisi ottavat aihetta loukkaannukseen
sinua vastaan. -- En puhu sinulle enempää aikeistasi. Jos kuudes
päivä tämän aamun auringosta lukien olisi minun kuolinpäiväni ja
sinun pitäisi jäädä ummistamaan silmäni, niin sinulla olisi vaarana
tulla sidotuksi kuin koira patsaaseen -- niin, jollei sinulla olisi
sydämen uljautta jättääksesi minut kuolemaan yksinäni ja autiolle
pankolleni, -- taattosi tulen ja hyljätyn emosi elämän viimeisen
kipinän sammumaan yhtähaavaa!"
Hamish mitteli permantoa kärsimättömin ja vihaisin askelin.
"Äiti", virkkoi hän viimein, "älä vaivaa mieltäsi tuommoisilla
seikoilla. Minä en voi joutua sellaiselle häpeälle alttiiksi,
sillä minä en sitä ikinä ansaitse; ja jos minua sillä uhattaisiin,
tietäisin kuolla ennen kuin se tahra minut leimaisi."
"Siinä puhui sydämeni puolison poika!" vastasi Elspat.
Hän muutti puheenainetta ja näytti surumielisen myöntyväisenä
kuuntelevan, kun poika muistutti hänelle, kuinka lyhyt aika heille
oli suotu seurusteluunsa ja pyyteli, että se vietettäisiin ilman
hyödyttömiä ja ikäviä muisteloja olosuhteista, joissa heidän oli
piakkoin erottava.
Elspat oli nyt vakuutettu siitä, että hänen poikansa oli muutamien
muiden ominaisuuksien ohella perinyt isänsä korskean miehekkyyden,
joka saattoi mahdottomaksi käännyttää häntä kerran harkitusti
tekemästänsä päätöksestä. Hän oli senvuoksi ulkonaisesti alistuvinaan
heidän välttämättömään eroonsa, ja jos hän tuolloin tällöin puhkesi
valituksiin ja nurinaan, oli syynä se, että hän joko ei kyennyt
tyyten taltuttamaan luontaista kiivauttansa taikka älysi noudattaa
varovaisuutta juuri täten, koska täydellinen ja ehdoton taipuminen
olisi saattanut pojasta näyttää väkinäiseltä ja epäiltävältä sekä
saada hänet varomaan ja tekemään tyhjiksi keinot, joilla Elspat vielä
toivoi estävänsä Hamishin lähtemästä luotansa.
Hänen kiihkeä, vaikka itsekäs kiintymyksensä ainokaiseensa,
kykenemättömänä tuntemaan vaikutusta hellyytensä onnettoman esineen
todellisten etujen ajattelemisesta, muistutti eläinten vaistomaista
rakkautta jälkeläisiinsä; ja tunkeutumatta paljoakaan pitemmälle
tulevaisuuteen kuin luontokappale hän vain tunsi, että Hamishista
erkaneminen oli kuolemaa.