Sissipäällikön poika.
Elspat oli nähnyt auvon päiviä, vaikka hänen vanhuutensa oli vaipunut
toivottomaan ja lohduttomaan suruun ja hätään.
Hän oli ollut Hamish MacTavishin kaunis ja onnellinen vaimo, miehen,
jolle voimakkuutensa ja urotekojensa ansiosta oli annettu arvonimeksi
MacTavish Mhor. Tämän elämä oli levotonta ja vaarallista, hän kun oli
tavoiltaan vanhaa ylämaalaista kantaa, joka piti häpeänä olla minkään
puutteessa, mikä oli ottamalla saatavissa.
Ne alamaan rajalaiset, jotka asuivat hänen lähellään ja halusivat
rauhassa nauttia elämästänsä ja omaisuudestaan, alistuivat
maksamaan hänelle suojelusrahan nimellä pikku hyvityksen ja
lohduttausivat vanhalla sananlaskulla, että oli parempi "mielistellä
kuin riitaannuttaa lempoa". Toiset pitivät sellaista sopimusta
häpeällisenä, ja heidät yllätti usein MacTavish Mhor liittolaisineen
ja saattolaisinensa, tavallisesti toimittaen vastaavaksi
rangaistukseksi riittäviä vaurioita joko henkilöille tai omaisuudelle
taikka molemmille.
Vielä muistetaan se partioretki, jolla hän yhtenä laumana pyyhälsi
sataviisikymmentä lehmää Monteithista, ja kerrotaan, miten hän
asetti Ballybughtin lairdin[7] alastomana hetteeseen, kun tämä
oli uhannut toimittaa omaisuutensa varjelijoiksi joukon Ylämaan
vartiosotureita. Mutta mitä hyvänsä voitonriemun hetkiä tälle
uskaliaalle _cateranille_ -- rosvoilevalle sissipäällikölle --
sattuikaan, ne vaihtuivat useasti vastoinkäymisiksi, ja hänen täpäriä
pelastumisiaan, nopeita pakomatkojansa ja nerokkaita juoniaan, joilla
hän vapautui uhkaavasta vaarasta, muisteltiin ja ihailtiin yhtä
suuresti kuin onnistuneita saavutuksiansa.
Menestyksessä tai murheessa -- kaikkinaisissa rasituksissa,
vaikeuksissa ja uhkaseikkailuissa oli Elspat hänen uskollisena
kumppaninansa. Miehensä kanssa hän nautti satunnaisista vaurauden
päivistä, ja milloin kova onni ahdisti heitä tiukasti, sanotaan
vaimon mielenlujuuden, kerkeän älyn ja urhean kestävyyden vaaroissa
ja uurastuksessa usein elvyttäneen miehensä ponnistuksia.
Heidän elämänkatsomuksensa oli vanhan ylämaalaisen rodun --
uskollisten ystävien ja tuimien vihollisten: Alamaan karjoja ja eloja
he pitivät ominaan, milloin heillä vain oli tilaisuutta korjata
niitä haltuunsa. Siihen käsitykseen ei sekaantunut vähäisintäkään
omistusoikeuden epäilyä. Hamish Mhor järkeili kuten vanha
kreetalainen soturi:
Tää nahkakilpi, keihäs, kalpa
mun saavat herraks kaiken maan:
ken kanssain kiistaamaan on halpa,
mua palvelkoon hän polvillaan --
kalunsa, maansa mulle luovuttakoon,
ne kuuluu orjain omaisuuden jakoon.
Mutta nuo vaarallisen, joskin usein onnistuvan riiston päivät
alkoivat harveta sitte kun prinssi Charles Edward oli tehnyt
hukkaretkensä. MacTavish Mhor ei ollut kapinan aikana istunut
alallaan, ja hänet julistettiin henkipatoksi sekä maansa kavaltajana
että rosvona ja _cateranina_.
Linnueita sijotettiin nyt moniin paikkoihin, missä ei oltu kuuna
päivänä nähty punatakkia, ja saksilainen sotarumpu jumisi Ylämaan
vuoriston salaisimmissakin kätköissä. MacTavishin kohtalo kävi päivä
päivältä vääjäämättömämmäksi, ja hänen oli sitä vaikeampi pulailla
puolustuksekseen tai paokseen, kun Elspat oli juuri näinä kovina
aikoina lisännyt hänen perhettään pienokaisella, joka oli melkoisena
rasituksena heidän liikkeittensä välttämättömälle joutuisuudelle.
Viimein koitti kohtalokas päivä. Vaikeapääsyisessä solassa Ben
Cruachanin laiteilla yllätti _sidier royn_[8] patrulli kuuluisan
MacTavish Mhorin. Hänen vaimonsa auttoi häntä sankarillisesti,
laukaisten hänen luikkunsa tuon tuostakin, ja kun heidän
asemapaikkansa oli melkein vallottamaton, olisi hän kenties
pelastunut, jos hänellä olisi riittänyt ampumavaroja. Mutta
lopulta olivat kaikki luodit käytetyt, vaikka hän oli reväissyt
liiveistään hopeanapitkin. Erehtymätön tähtääjä oli surmannut kolme
ja haavottanut useita hätyyttäjiään, mutta nyt ei sotamiehiä enää
pidättänyt pelko; he lähestyivät hänen turvapaikkaansa, ja kun
eivät kyenneet ottamaan häntä elävänä kiinni, surmasivat hänet mitä
hurjimman vastarinnan jälkeen.
Kaiken tämän todistajana oli Elspat, ja hän jäi eloon, sillä hänen
elätettäväkseen tullut lapsi antoi hänelle elvykettä ja voimia
ponnistuksiin. Ei ole helppo sanoa, millä hän eli. Hänen ainoina
näkyvinä toimeentulokeinoinaan oli kolme tai neljä vuohta, joita hän
käytti laitumella vuoristossa mielensä mukaan, kenenkään panematta
sitä pahakseen. Maan yleisessä puutteessa oli hänen vanhoilla
ystävillään niukasti antamista, mutta mitä heiltä omista tarpeista
liikeni, sen he kernaasti soivat muiden huojennukseksi.
Alamaalaisilta hän toisinaan pikemmin vaati kuin pyysi almuja. Hän
ei ollut unohtanut, että hän oli MacTavish Mhorin leski taikka että
hänen vierellään polven korkuisesta taapertanut poikanen saattoi --
siten hän kuvitteli -- jonakuna päivänä kilpailla taattonsa maineesta
ja saavuttaa samanlaisen käskyvallan kuin tällä oli ollut, kenenkään
tahtoon alistumatta. Hän seurusteli niin vähän muiden kanssa, läksi
niin harvoin ja vastahakoisesti liikkeelle vuoriston syrjäisimmistä
lymyistä, missä hän tavallisesti asui vuohinensa, että hän jäi
aivan tietämättömäksi suuresta muutoksesta, joka oli tapahtunut
koko sillä maan kulmalla. Olihan tullut sotaisan nyrkkivallan
sijalle yhteiskuntajärjestys, ja laki ja sen kannattajat olivat
epäämättömästi päässeet voitolle niistä, joita geeliIäisessä laulussa
sanotaan "miekan myrskyisiksi pojiksi."
Oman vähentyneen merkityksensä ja puutteenalaisen tilansa hän
kyllä tunsi, mutta tähän oli hänen käsittääkseen MacTavish Mhorin
kuolema riittävänä syynä, eikä hän epäillyt kohoavansa entiseen
arvoasemaansa, jahka Hamish Bean -- Vaaleatukkainen Jaakko --
kykenisi käyttelemään isänsä aseita. Jos Elspatin siis torjui joku
ynseä vuokratilallinen, kun hän pyysi jotain tarpeisiinsa tai pikku
karjansa mukavuuteen tähdellistä, niin hänen kylläkin hämärästi
lausutut, mutta sisällöltään kamalat kostonuhkauksensa useinkin hänen
kiroustensa pelolla kiristivät ensimältä evätyn avun; ja vapiseva
emäntä, joka antoi jauhoja tai rahaa MacTavish Mhorin leskelle,
toivotteli sydämessään, että ankara akka olisi poltettu päivänä, jona
hänen miehensä sai palkkansa.
Siten vieri vuosia, ja joskaan Hamish Beanista ei varttunut
kooltansa tai voimiltaan isänsä vertaista, sukeusi hänestä rivakka,
miehuullinen, vaaleatukkainen ja vereväposkinen nuorukainen, jolla
oli silmät terävät kuin kotkalla ja kaikki notkeus periytynyt
pelottavasta taatostaan; tämän vaiheita ja urotöitä äiti aina
kuvailikin, muovatakseen poikansa mieltä samanlaista seikkailu-uraa
varten.
Mutta nuoret näkevät tämän vaihtelevan maailman olevaisen tilan
tarkemmin kuin vanhat. Suuresti kiintyneenä äitiinsä ja halukkaana
tekemään kaikkensa hänen hyväkseen tajusi Hamish kuitenkin maailmalla
liikkuessaan, että _cateranin_ ammatti oli nyt vaarallisuutensa
lisäksi käynyt häpeälliseksikin ja että jos hän tahtoi tavottaa
taattonsa kuntoa, sen täytyi tapahtua jollakulla muulla sodankäynnin
tolalla, joka paremmin soveltui uuden ajan mielipiteisiin.
Sielun ja ruumiin kykyjen kehittyessä hän alkoi paremmin oivaltaa
asemansa täpäryyden, äitinsä harhaantuneet käsitykset ja hänen
tietämättömyytensä sen yhteiskunnan muutoksista, jossa hän niin
vähän liikkui. Käydessään ystävien ja naapurien luona hän huomasi,
kuinka äärimäisen ahtaissa oloissa hänen kantajansa eli, ja tuli
ymmärtämään, että tällä oli vähän tai tuskin mitään yli ehdottomien
elämäntarpeiden ja että nämä olivat toisinaan ehtymäisillään.
Väliin kykeni pojan menestys kalastuksessa ja riistanpyynnissä
tuottamaan lisiä hänen toimeentuloonsa; mutta Hamish ei havainnut
mitään säännöllisiä keinoja äitinsä elatusavuksi, paitsi nöyrtymällä
palkollisen työhön -- ja jos hän itse olisikin saanut sitä
siedetyksi, tiesi hän, että se olisi ollut ikäänkuin kuolinisku äidin
ylpeydelle.
Elspat sillävälin näki kummeksuen, että vaikka Hamish Bean nyt
oli vanttera ja asekuntoinen, hän ei osottanut mitään taipumusta
astua taattonsa toimintanäyttämölle. Hänen sydämessään oli jotakin
äidillistä, mikä esti häntä kehottelemasta selvin sanoin poikaansa
lyöttäytymästä _cateraniksi_, sillä hänen mieltänsä pelottivat
silloin ne vaarat, joihin sen ammatin täytyi johtaa harjottajansa. Ja
kun hän olisi tahtonut puhua pojalleen tästä asiasta, tuntui hänen
kiihtyneessä mielikuvituksessaan siltä kuin olisi puolison haamu
noussut heidän välilleen verisessä _tartanissaan_[9] ja laskenut
sormensa huulilleen, näköjään kieltäen sen puheenaineen.
Kuitenkin oudosteli hän poikansa näennäistä uljuudenpuutetta,
huokaili nähdessään hänen päivä päivältä kuljeksivan pitkäliepeisessä
Alamaan takissa, joka oli laissa säädetty geeliIäisten
vaatekappaleeksi heidän oman runollisen vaatetuksensa asemesta,
ja ajatteli, kuinka paljoa likeisemmin Hamish olisi muistuttanut
hänen miestänsä, jos hän olisi ollut puettu vyöllä kiinnitettyyn
ristiraitaiseen viittaan ja polvihousuihin, kiillotettujen aseittensa
välkkyessä kupeellaan.
Paitsi näitä huolen aiheita oli Elspatilla muita, luonteensa
vallitsevasta kiihkeydestä johtuvia. Hänen rakkauttansa MacTavish
Mhoria kohtaan oli pidätellyt kunnioitus ja joskus pelkokin, sillä
_cateran_ ei ollut sitä lajia miestä, joka alistuu naishallintaan.
Mutta poikansa suhteen hän oli ensin lapsuuden aikana ja sitte
varhaisimpina nuoruusvuosina käyttänyt häilymätöntä käskyvaltaa, joka
loi hänen äidilliseen rakkauteensa kateellisen luulevaisuuden sävyä.
Hän ei voinut sietää, että Hamish ikänsä karttuessa otti uudistuvia
askeleita itsenäisyyteen päin, poistui hänen mökistään milloin ja
miksi aikaa halusi, ja näytti ajattelevan -- vaikka yhä pysyikin
äitiänsä kohtaan mahdollisimman kunnioittavana ja ystävällisenä --
että hän oli aivan vapaa toimimaan ja yksinään vastuussa toimistaan.
Tämä ei olisi paljoakaan merkinnyt, jos Elspat olisi kyennyt
kätkemään tunteensa omaan poveensa. Mutta hänen tulisuutensa ja
maltittomuutensa sai hänet useasti osottamaan pojalleen, että
hän piti itseänsä laiminlyötynä ja huonosti kohdeltuna. Hamishin
oltua vähänkin pitempään poissa kotoa, ennakolta ilmottamatta
lähtöaikeestaan, oli äidin pahastus hänen palatessaan tavallisesti
niin kohtuuton, että se itsestään luonnutti nuorta itsenäisyyteen
mieltynyttä ja asemaansa maailmassa parantamaan halukasta miestä
jättämään hänet. Jättämään juuri pelkästään voidakseen pitää
huolta vanhemmastakin, joka itsekkäästi pojanhellyyttä vaatimalla
pyrki kahlitsemaan hänet erämaahan, missä he molemmat kituivat
toivottomassa ja avuttomassa köyhyydessä.
Eräänä kertana oli poika taas tehnyt itsensä syypääksi johonkin
omavaltaiseen retkeilyyn, josta äiti tunsi kokeneensa loukkausta ja
tylyyttä. Hän oli Hamishin palatessa ollut tavallista kiivaampi ja
saanut tämän otsan ja poskipäät synkistymään pahastuksesta.
Kun äiti yhä purki silmitöntä äkäänsä, loppui kuulijalta viimein
kärsivällisyys. Hän otti uuninnurkasta pyssynsä ja jupisi itsekseen
vastauksen, jota kunnioitus äitiä kohtaan esti lausumasta ääneen,
aikoen lähteä mökistä, johon oli vasta saapunutkin.
"Hamish", sanoi äiti, "taasko sinä jätät minut?"
Mutta Hamish vastaukseksi vain katseli ja hieroi luikkunsa lukkoa.
"Niin, hiero vain pyssysi lukkoa", virkkoi hänen kantajansa
katkerasti. "Minua ilahuttaa, että sinulla on kylliksi miehuutta sen
laukaisemiseen, vaikkakin vain metsäkaurista tähdäten."
Hamish hätkähti tästä ansaitsemattomasta ilkusta ja loi häneen
suuttuneen katseen vastaukseksi. Morkkaaja näki tavanneensa kipeän
kohdan.
"Niin", hän jatkoi, "katso vain tuimasti vanhaan vaimoon ja äitiisi!
Kyllä kestäisi odottaa, että rypistäisit otsaasi partasuun urhon
vihastuneen katsannon edessä."
"Ole vaiti, äiti, taikka puhu sellaisesta, mitä ymmärrät", kivahti
Hamish, "nimittäin viipsinpuusta ja värttinästä".
"Ja viipsinpuuta ja värttinääkö ajattelin, kun kannoin sinut pois
selässäni kuuden saksilaisen sotamiehen luotien lennellessä --
vaikertavan lapsen? Sanonpa sinulle, Hamish, että minä tiedän sata
vertaa enemmän miekoista ja pyssyistä kuin sinä tulet koskaan
tietämään, ja sinä et itseksesi ikinä opi niin paljoa uljaasta
sodasta kuin olet nähnyt ollessasi kiedottuna viittaani."
"Olet ainakin vakaasti päättänyt olla suomatta minulle mitään rauhaa
kotona, äiti. Mutta tästä pitää tulla loppu", sanoi Hamish, jälleen
nousten lähtöaikeissa ja lähestyen ovea.
"Seis, minä käsken!" huudahti hänen äitinsä. "Seis, taikka tulkoon
kantamasi pyssy tuhosi tuottajaksi ja samoamasi taival hautajaistesi
tolaksi!"
"Mikä saa sinut käyttämään sellaisia sanoja, äiti?" pahotteli nuori
mies kääntyen hiukan takaisin. "Ne eivät ole sopivia, ja hyvää ei
niistä voi koitua. Hyvästi nyt vain, me olemme liiaksi suutuksissa,
puhuaksemme keskenämme. Hyvästi -- kestää kauvan ennen kuin näemme
toisemme jälleen."
Ja hän poistui. Ensi kiihtymyksessään syyti äiti hänen jälkeensä
kirojaan ja seuraavassa hetkessä toivotteli niitä kilpistymään
itseensä, jotta hänen poikansa niiltä säästyisi.
Hän vietti sen ja seuraavan päivää kaikessa voimattoman ja kuitenkin
hillittömän kiihkon kiivailussa. Väliin hän rukoili taivasta -- ja
mitä voimia hän vanhoista perimätiedoista muisti -- toimittamaan
takaisin rakkaan poikansa, "sydämensä vasan". Toisin ajoin hän
kärsimättömän äkeänä mietti, millä katkerilla sanoilla soimaisi pojan
niskuroimista hänen palatessaan, kunnes taas ajatteli hellimpiä
lauselmia hänen kiinnittämisekseen mökkiin, jota hän poikansa ollessa
saapuvilla ei olisi hellyytensä hurmiossa vaihtanut Taymouthin linnan
suojamiin.
Kului kaksi päivää, jollaikaa hän löi laimin nekin heikot
elatusneuvot, joita hänen asemansa salli. Ei mikään muu
kuin kaikenlaatuisiin rasituksiin ja puutteisiin tottuneen
ruumiinrakenteen lujuus olisi saattanut pitää häntä hengissä,
vaikka mielen tuska esti häntä huomaamasta heikkoa tilaansa. Hänen
asuntonaan oli tähän aikaan sama mökki, jonka lähellä minä hänet
tapasin, mutta silloin asuttavammassa kunnossa Hamishin uurastuksen
ansiosta, hän kun oli sitä suuressa määrin korjaillut.
Kolmantena päivänä poikansa katoamisen jälkeen hän istui ovella
huojutellen itseään, kuten hänen maansa naisilla on tapana, kun heitä
ahdistaa hätä tai tuska. Silloin sattui se siihen aikaan harvinainen
tapahtuma, että valtatielle hänen mökkinsä yläpuolelle ilmestyi
matkamies.
Hän loi vain pikaisen silmäyksen tulijaan. Tämä saapui ratsain, joten
hän ei voinut olla Hamish, ja Elspat ei välittänyt ainoastakaan
muusta olennosta maan päällä sen vertaa, että olisi toistamiseen
kääntänyt katsettaan häneen. Mutta vieras pysähtyi vastapäätä mökkiä,
laskeusi heponsa selästä ja talutti sen alas jyrkkää ja epätasaista
polkua, joka johti hänen ovelleen.
"Jumalan rauha, Elspat MacTavish!"
Toinen katsahti mieheen, kun tämä puhutteli häntä maan alkuperäisellä
kielellä. Hänen silmäyksensä ilmaisi pahastusta siitä, että hänen
mietiskelyänsä keskeytettiin, mutta vieras jatkoi:
"Minä tuon sinulle sanoman pojastasi Hamishista."
Elspatin silmissä oli matkamies ollut niin tuiki yhdentekevä kuin
konsanaan saattoi olla elollinen olento. Mutta nyt muukalaisen
hahmo yhtäkkiä kävi kauhistavaksi hänen nähtensä, ikäänkuin taivaan
lähetiksi, joka oli vasiten tullut julistamaan hänelle kuoleman tai
elämän.
Hän kavahti istuimeltaan, ja kädet kouristuneesti liitettyinä
yhteen ja kohotettuina taivasta kohti, silmät tiukasti tähdättyinä
vieraaseen ja vartalo kumartuneena häneen päin ilmaisi hän
katseillaan ne kysymykset, joita kieli kieltäysi kirvottamasta.
"Poikasi lähettää sinulle sydämelliset terveisensä ja tämän", ilmotti
sanansaattaja, pannen Elspatin käteen pienen kukkaron, jossa oli
neljä tai viisi taalaria.
"Hän on mennyt, hän on mennyt!" huudahti Elspat. "Myynyt itsensä
saksilaisten rengiksi, ja minä en enää koskaan saa häntä nähdä! Sano
minulle, Miles MacPhadraick, sillä nyt minä tunnen sinut -- pojan
veren hinnanko sinä olet pannut äidin käteen?"
"Jumala varjelkoon!" vastasi MacPhadraick; hän oli n.s.
"toimitusmies" ja oli vuokrannut melkoisen maa-alan päälliköltään,
joka asui noin kahdenkymmenen penikulman[10] päässä. "Jumala
varjelkoon minua tekemästä tai sanomasta väärin sinulle taikka
MacTavish Mhorin pojalle! Vannon päällikköni käden kautta, että
poikasi jaksaa hyvin ja tulee pian katsomaan sinua -- ja muun hän
kertoo itse."
Niin sanoen MacPhadraick kiirehti takaisin ylös polkua -- pääsi
valtatielle, hyppäsi satulaan ja karautti matkaansa.