II.

Sissipäällikön poika.

Elspat oli nähnyt auvon päiviä, vaikka hänen vanhuutensa oli vaipunut

toivottomaan ja lohduttomaan suruun ja hätään.

Hän oli ollut Hamish MacTavishin kaunis ja onnellinen vaimo, miehen,

jolle voimakkuutensa ja urotekojensa ansiosta oli annettu arvonimeksi

MacTavish Mhor. Tämän elämä oli levotonta ja vaarallista, hän kun oli

tavoiltaan vanhaa ylämaalaista kantaa, joka piti häpeänä olla minkään

puutteessa, mikä oli ottamalla saatavissa.

Ne alamaan rajalaiset, jotka asuivat hänen lähellään ja halusivat

rauhassa nauttia elämästänsä ja omaisuudestaan, alistuivat

maksamaan hänelle suojelusrahan nimellä pikku hyvityksen ja

lohduttausivat vanhalla sananlaskulla, että oli parempi "mielistellä

kuin riitaannuttaa lempoa". Toiset pitivät sellaista sopimusta

häpeällisenä, ja heidät yllätti usein MacTavish Mhor liittolaisineen

ja saattolaisinensa, tavallisesti toimittaen vastaavaksi

rangaistukseksi riittäviä vaurioita joko henkilöille tai omaisuudelle

taikka molemmille.

Vielä muistetaan se partioretki, jolla hän yhtenä laumana pyyhälsi

sataviisikymmentä lehmää Monteithista, ja kerrotaan, miten hän

asetti Ballybughtin lairdin[7] alastomana hetteeseen, kun tämä

oli uhannut toimittaa omaisuutensa varjelijoiksi joukon Ylämaan

vartiosotureita. Mutta mitä hyvänsä voitonriemun hetkiä tälle

uskaliaalle _cateranille_ -- rosvoilevalle sissipäällikölle --

sattuikaan, ne vaihtuivat useasti vastoinkäymisiksi, ja hänen täpäriä

pelastumisiaan, nopeita pakomatkojansa ja nerokkaita juoniaan, joilla

hän vapautui uhkaavasta vaarasta, muisteltiin ja ihailtiin yhtä

suuresti kuin onnistuneita saavutuksiansa.

Menestyksessä tai murheessa -- kaikkinaisissa rasituksissa,

vaikeuksissa ja uhkaseikkailuissa oli Elspat hänen uskollisena

kumppaninansa. Miehensä kanssa hän nautti satunnaisista vaurauden

päivistä, ja milloin kova onni ahdisti heitä tiukasti, sanotaan

vaimon mielenlujuuden, kerkeän älyn ja urhean kestävyyden vaaroissa

ja uurastuksessa usein elvyttäneen miehensä ponnistuksia.

Heidän elämänkatsomuksensa oli vanhan ylämaalaisen rodun --

uskollisten ystävien ja tuimien vihollisten: Alamaan karjoja ja eloja

he pitivät ominaan, milloin heillä vain oli tilaisuutta korjata

niitä haltuunsa. Siihen käsitykseen ei sekaantunut vähäisintäkään

omistusoikeuden epäilyä. Hamish Mhor järkeili kuten vanha

kreetalainen soturi:

Tää nahkakilpi, keihäs, kalpa

mun saavat herraks kaiken maan:

ken kanssain kiistaamaan on halpa,

mua palvelkoon hän polvillaan --

kalunsa, maansa mulle luovuttakoon,

ne kuuluu orjain omaisuuden jakoon.

Mutta nuo vaarallisen, joskin usein onnistuvan riiston päivät

alkoivat harveta sitte kun prinssi Charles Edward oli tehnyt

hukkaretkensä. MacTavish Mhor ei ollut kapinan aikana istunut

alallaan, ja hänet julistettiin henkipatoksi sekä maansa kavaltajana

että rosvona ja _cateranina_.

Linnueita sijotettiin nyt moniin paikkoihin, missä ei oltu kuuna

päivänä nähty punatakkia, ja saksilainen sotarumpu jumisi Ylämaan

vuoriston salaisimmissakin kätköissä. MacTavishin kohtalo kävi päivä

päivältä vääjäämättömämmäksi, ja hänen oli sitä vaikeampi pulailla

puolustuksekseen tai paokseen, kun Elspat oli juuri näinä kovina

aikoina lisännyt hänen perhettään pienokaisella, joka oli melkoisena

rasituksena heidän liikkeittensä välttämättömälle joutuisuudelle.

Viimein koitti kohtalokas päivä. Vaikeapääsyisessä solassa Ben

Cruachanin laiteilla yllätti _sidier royn_[8] patrulli kuuluisan

MacTavish Mhorin. Hänen vaimonsa auttoi häntä sankarillisesti,

laukaisten hänen luikkunsa tuon tuostakin, ja kun heidän

asemapaikkansa oli melkein vallottamaton, olisi hän kenties

pelastunut, jos hänellä olisi riittänyt ampumavaroja. Mutta

lopulta olivat kaikki luodit käytetyt, vaikka hän oli reväissyt

liiveistään hopeanapitkin. Erehtymätön tähtääjä oli surmannut kolme

ja haavottanut useita hätyyttäjiään, mutta nyt ei sotamiehiä enää

pidättänyt pelko; he lähestyivät hänen turvapaikkaansa, ja kun

eivät kyenneet ottamaan häntä elävänä kiinni, surmasivat hänet mitä

hurjimman vastarinnan jälkeen.

Kaiken tämän todistajana oli Elspat, ja hän jäi eloon, sillä hänen

elätettäväkseen tullut lapsi antoi hänelle elvykettä ja voimia

ponnistuksiin. Ei ole helppo sanoa, millä hän eli. Hänen ainoina

näkyvinä toimeentulokeinoinaan oli kolme tai neljä vuohta, joita hän

käytti laitumella vuoristossa mielensä mukaan, kenenkään panematta

sitä pahakseen. Maan yleisessä puutteessa oli hänen vanhoilla

ystävillään niukasti antamista, mutta mitä heiltä omista tarpeista

liikeni, sen he kernaasti soivat muiden huojennukseksi.

Alamaalaisilta hän toisinaan pikemmin vaati kuin pyysi almuja. Hän

ei ollut unohtanut, että hän oli MacTavish Mhorin leski taikka että

hänen vierellään polven korkuisesta taapertanut poikanen saattoi --

siten hän kuvitteli -- jonakuna päivänä kilpailla taattonsa maineesta

ja saavuttaa samanlaisen käskyvallan kuin tällä oli ollut, kenenkään

tahtoon alistumatta. Hän seurusteli niin vähän muiden kanssa, läksi

niin harvoin ja vastahakoisesti liikkeelle vuoriston syrjäisimmistä

lymyistä, missä hän tavallisesti asui vuohinensa, että hän jäi

aivan tietämättömäksi suuresta muutoksesta, joka oli tapahtunut

koko sillä maan kulmalla. Olihan tullut sotaisan nyrkkivallan

sijalle yhteiskuntajärjestys, ja laki ja sen kannattajat olivat

epäämättömästi päässeet voitolle niistä, joita geeliIäisessä laulussa

sanotaan "miekan myrskyisiksi pojiksi."

Oman vähentyneen merkityksensä ja puutteenalaisen tilansa hän

kyllä tunsi, mutta tähän oli hänen käsittääkseen MacTavish Mhorin

kuolema riittävänä syynä, eikä hän epäillyt kohoavansa entiseen

arvoasemaansa, jahka Hamish Bean -- Vaaleatukkainen Jaakko --

kykenisi käyttelemään isänsä aseita. Jos Elspatin siis torjui joku

ynseä vuokratilallinen, kun hän pyysi jotain tarpeisiinsa tai pikku

karjansa mukavuuteen tähdellistä, niin hänen kylläkin hämärästi

lausutut, mutta sisällöltään kamalat kostonuhkauksensa useinkin hänen

kiroustensa pelolla kiristivät ensimältä evätyn avun; ja vapiseva

emäntä, joka antoi jauhoja tai rahaa MacTavish Mhorin leskelle,

toivotteli sydämessään, että ankara akka olisi poltettu päivänä, jona

hänen miehensä sai palkkansa.

Siten vieri vuosia, ja joskaan Hamish Beanista ei varttunut

kooltansa tai voimiltaan isänsä vertaista, sukeusi hänestä rivakka,

miehuullinen, vaaleatukkainen ja vereväposkinen nuorukainen, jolla

oli silmät terävät kuin kotkalla ja kaikki notkeus periytynyt

pelottavasta taatostaan; tämän vaiheita ja urotöitä äiti aina

kuvailikin, muovatakseen poikansa mieltä samanlaista seikkailu-uraa

varten.

Mutta nuoret näkevät tämän vaihtelevan maailman olevaisen tilan

tarkemmin kuin vanhat. Suuresti kiintyneenä äitiinsä ja halukkaana

tekemään kaikkensa hänen hyväkseen tajusi Hamish kuitenkin maailmalla

liikkuessaan, että _cateranin_ ammatti oli nyt vaarallisuutensa

lisäksi käynyt häpeälliseksikin ja että jos hän tahtoi tavottaa

taattonsa kuntoa, sen täytyi tapahtua jollakulla muulla sodankäynnin

tolalla, joka paremmin soveltui uuden ajan mielipiteisiin.

Sielun ja ruumiin kykyjen kehittyessä hän alkoi paremmin oivaltaa

asemansa täpäryyden, äitinsä harhaantuneet käsitykset ja hänen

tietämättömyytensä sen yhteiskunnan muutoksista, jossa hän niin

vähän liikkui. Käydessään ystävien ja naapurien luona hän huomasi,

kuinka äärimäisen ahtaissa oloissa hänen kantajansa eli, ja tuli

ymmärtämään, että tällä oli vähän tai tuskin mitään yli ehdottomien

elämäntarpeiden ja että nämä olivat toisinaan ehtymäisillään.

Väliin kykeni pojan menestys kalastuksessa ja riistanpyynnissä

tuottamaan lisiä hänen toimeentuloonsa; mutta Hamish ei havainnut

mitään säännöllisiä keinoja äitinsä elatusavuksi, paitsi nöyrtymällä

palkollisen työhön -- ja jos hän itse olisikin saanut sitä

siedetyksi, tiesi hän, että se olisi ollut ikäänkuin kuolinisku äidin

ylpeydelle.

Elspat sillävälin näki kummeksuen, että vaikka Hamish Bean nyt

oli vanttera ja asekuntoinen, hän ei osottanut mitään taipumusta

astua taattonsa toimintanäyttämölle. Hänen sydämessään oli jotakin

äidillistä, mikä esti häntä kehottelemasta selvin sanoin poikaansa

lyöttäytymästä _cateraniksi_, sillä hänen mieltänsä pelottivat

silloin ne vaarat, joihin sen ammatin täytyi johtaa harjottajansa. Ja

kun hän olisi tahtonut puhua pojalleen tästä asiasta, tuntui hänen

kiihtyneessä mielikuvituksessaan siltä kuin olisi puolison haamu

noussut heidän välilleen verisessä _tartanissaan_[9] ja laskenut

sormensa huulilleen, näköjään kieltäen sen puheenaineen.

Kuitenkin oudosteli hän poikansa näennäistä uljuudenpuutetta,

huokaili nähdessään hänen päivä päivältä kuljeksivan pitkäliepeisessä

Alamaan takissa, joka oli laissa säädetty geeliIäisten

vaatekappaleeksi heidän oman runollisen vaatetuksensa asemesta,

ja ajatteli, kuinka paljoa likeisemmin Hamish olisi muistuttanut

hänen miestänsä, jos hän olisi ollut puettu vyöllä kiinnitettyyn

ristiraitaiseen viittaan ja polvihousuihin, kiillotettujen aseittensa

välkkyessä kupeellaan.

Paitsi näitä huolen aiheita oli Elspatilla muita, luonteensa

vallitsevasta kiihkeydestä johtuvia. Hänen rakkauttansa MacTavish

Mhoria kohtaan oli pidätellyt kunnioitus ja joskus pelkokin, sillä

_cateran_ ei ollut sitä lajia miestä, joka alistuu naishallintaan.

Mutta poikansa suhteen hän oli ensin lapsuuden aikana ja sitte

varhaisimpina nuoruusvuosina käyttänyt häilymätöntä käskyvaltaa, joka

loi hänen äidilliseen rakkauteensa kateellisen luulevaisuuden sävyä.

Hän ei voinut sietää, että Hamish ikänsä karttuessa otti uudistuvia

askeleita itsenäisyyteen päin, poistui hänen mökistään milloin ja

miksi aikaa halusi, ja näytti ajattelevan -- vaikka yhä pysyikin

äitiänsä kohtaan mahdollisimman kunnioittavana ja ystävällisenä --

että hän oli aivan vapaa toimimaan ja yksinään vastuussa toimistaan.

Tämä ei olisi paljoakaan merkinnyt, jos Elspat olisi kyennyt

kätkemään tunteensa omaan poveensa. Mutta hänen tulisuutensa ja

maltittomuutensa sai hänet useasti osottamaan pojalleen, että

hän piti itseänsä laiminlyötynä ja huonosti kohdeltuna. Hamishin

oltua vähänkin pitempään poissa kotoa, ennakolta ilmottamatta

lähtöaikeestaan, oli äidin pahastus hänen palatessaan tavallisesti

niin kohtuuton, että se itsestään luonnutti nuorta itsenäisyyteen

mieltynyttä ja asemaansa maailmassa parantamaan halukasta miestä

jättämään hänet. Jättämään juuri pelkästään voidakseen pitää

huolta vanhemmastakin, joka itsekkäästi pojanhellyyttä vaatimalla

pyrki kahlitsemaan hänet erämaahan, missä he molemmat kituivat

toivottomassa ja avuttomassa köyhyydessä.

Eräänä kertana oli poika taas tehnyt itsensä syypääksi johonkin

omavaltaiseen retkeilyyn, josta äiti tunsi kokeneensa loukkausta ja

tylyyttä. Hän oli Hamishin palatessa ollut tavallista kiivaampi ja

saanut tämän otsan ja poskipäät synkistymään pahastuksesta.

Kun äiti yhä purki silmitöntä äkäänsä, loppui kuulijalta viimein

kärsivällisyys. Hän otti uuninnurkasta pyssynsä ja jupisi itsekseen

vastauksen, jota kunnioitus äitiä kohtaan esti lausumasta ääneen,

aikoen lähteä mökistä, johon oli vasta saapunutkin.

"Hamish", sanoi äiti, "taasko sinä jätät minut?"

Mutta Hamish vastaukseksi vain katseli ja hieroi luikkunsa lukkoa.

"Niin, hiero vain pyssysi lukkoa", virkkoi hänen kantajansa

katkerasti. "Minua ilahuttaa, että sinulla on kylliksi miehuutta sen

laukaisemiseen, vaikkakin vain metsäkaurista tähdäten."

Hamish hätkähti tästä ansaitsemattomasta ilkusta ja loi häneen

suuttuneen katseen vastaukseksi. Morkkaaja näki tavanneensa kipeän

kohdan.

"Niin", hän jatkoi, "katso vain tuimasti vanhaan vaimoon ja äitiisi!

Kyllä kestäisi odottaa, että rypistäisit otsaasi partasuun urhon

vihastuneen katsannon edessä."

"Ole vaiti, äiti, taikka puhu sellaisesta, mitä ymmärrät", kivahti

Hamish, "nimittäin viipsinpuusta ja värttinästä".

"Ja viipsinpuuta ja värttinääkö ajattelin, kun kannoin sinut pois

selässäni kuuden saksilaisen sotamiehen luotien lennellessä --

vaikertavan lapsen? Sanonpa sinulle, Hamish, että minä tiedän sata

vertaa enemmän miekoista ja pyssyistä kuin sinä tulet koskaan

tietämään, ja sinä et itseksesi ikinä opi niin paljoa uljaasta

sodasta kuin olet nähnyt ollessasi kiedottuna viittaani."

"Olet ainakin vakaasti päättänyt olla suomatta minulle mitään rauhaa

kotona, äiti. Mutta tästä pitää tulla loppu", sanoi Hamish, jälleen

nousten lähtöaikeissa ja lähestyen ovea.

"Seis, minä käsken!" huudahti hänen äitinsä. "Seis, taikka tulkoon

kantamasi pyssy tuhosi tuottajaksi ja samoamasi taival hautajaistesi

tolaksi!"

"Mikä saa sinut käyttämään sellaisia sanoja, äiti?" pahotteli nuori

mies kääntyen hiukan takaisin. "Ne eivät ole sopivia, ja hyvää ei

niistä voi koitua. Hyvästi nyt vain, me olemme liiaksi suutuksissa,

puhuaksemme keskenämme. Hyvästi -- kestää kauvan ennen kuin näemme

toisemme jälleen."

Ja hän poistui. Ensi kiihtymyksessään syyti äiti hänen jälkeensä

kirojaan ja seuraavassa hetkessä toivotteli niitä kilpistymään

itseensä, jotta hänen poikansa niiltä säästyisi.

Hän vietti sen ja seuraavan päivää kaikessa voimattoman ja kuitenkin

hillittömän kiihkon kiivailussa. Väliin hän rukoili taivasta -- ja

mitä voimia hän vanhoista perimätiedoista muisti -- toimittamaan

takaisin rakkaan poikansa, "sydämensä vasan". Toisin ajoin hän

kärsimättömän äkeänä mietti, millä katkerilla sanoilla soimaisi pojan

niskuroimista hänen palatessaan, kunnes taas ajatteli hellimpiä

lauselmia hänen kiinnittämisekseen mökkiin, jota hän poikansa ollessa

saapuvilla ei olisi hellyytensä hurmiossa vaihtanut Taymouthin linnan

suojamiin.

Kului kaksi päivää, jollaikaa hän löi laimin nekin heikot

elatusneuvot, joita hänen asemansa salli. Ei mikään muu

kuin kaikenlaatuisiin rasituksiin ja puutteisiin tottuneen

ruumiinrakenteen lujuus olisi saattanut pitää häntä hengissä,

vaikka mielen tuska esti häntä huomaamasta heikkoa tilaansa. Hänen

asuntonaan oli tähän aikaan sama mökki, jonka lähellä minä hänet

tapasin, mutta silloin asuttavammassa kunnossa Hamishin uurastuksen

ansiosta, hän kun oli sitä suuressa määrin korjaillut.

Kolmantena päivänä poikansa katoamisen jälkeen hän istui ovella

huojutellen itseään, kuten hänen maansa naisilla on tapana, kun heitä

ahdistaa hätä tai tuska. Silloin sattui se siihen aikaan harvinainen

tapahtuma, että valtatielle hänen mökkinsä yläpuolelle ilmestyi

matkamies.

Hän loi vain pikaisen silmäyksen tulijaan. Tämä saapui ratsain, joten

hän ei voinut olla Hamish, ja Elspat ei välittänyt ainoastakaan

muusta olennosta maan päällä sen vertaa, että olisi toistamiseen

kääntänyt katsettaan häneen. Mutta vieras pysähtyi vastapäätä mökkiä,

laskeusi heponsa selästä ja talutti sen alas jyrkkää ja epätasaista

polkua, joka johti hänen ovelleen.

"Jumalan rauha, Elspat MacTavish!"

Toinen katsahti mieheen, kun tämä puhutteli häntä maan alkuperäisellä

kielellä. Hänen silmäyksensä ilmaisi pahastusta siitä, että hänen

mietiskelyänsä keskeytettiin, mutta vieras jatkoi:

"Minä tuon sinulle sanoman pojastasi Hamishista."

Elspatin silmissä oli matkamies ollut niin tuiki yhdentekevä kuin

konsanaan saattoi olla elollinen olento. Mutta nyt muukalaisen

hahmo yhtäkkiä kävi kauhistavaksi hänen nähtensä, ikäänkuin taivaan

lähetiksi, joka oli vasiten tullut julistamaan hänelle kuoleman tai

elämän.

Hän kavahti istuimeltaan, ja kädet kouristuneesti liitettyinä

yhteen ja kohotettuina taivasta kohti, silmät tiukasti tähdättyinä

vieraaseen ja vartalo kumartuneena häneen päin ilmaisi hän

katseillaan ne kysymykset, joita kieli kieltäysi kirvottamasta.

"Poikasi lähettää sinulle sydämelliset terveisensä ja tämän", ilmotti

sanansaattaja, pannen Elspatin käteen pienen kukkaron, jossa oli

neljä tai viisi taalaria.

"Hän on mennyt, hän on mennyt!" huudahti Elspat. "Myynyt itsensä

saksilaisten rengiksi, ja minä en enää koskaan saa häntä nähdä! Sano

minulle, Miles MacPhadraick, sillä nyt minä tunnen sinut -- pojan

veren hinnanko sinä olet pannut äidin käteen?"

"Jumala varjelkoon!" vastasi MacPhadraick; hän oli n.s.

"toimitusmies" ja oli vuokrannut melkoisen maa-alan päälliköltään,

joka asui noin kahdenkymmenen penikulman[10] päässä. "Jumala

varjelkoon minua tekemästä tai sanomasta väärin sinulle taikka

MacTavish Mhorin pojalle! Vannon päällikköni käden kautta, että

poikasi jaksaa hyvin ja tulee pian katsomaan sinua -- ja muun hän

kertoo itse."

Niin sanoen MacPhadraick kiirehti takaisin ylös polkua -- pääsi

valtatielle, hyppäsi satulaan ja karautti matkaansa.