Maailman hylkäämä.
Rouva Bethune Baliolin muistiinpanot alkavat seuraavasti:
Siitä on kolmekymmentäviisi tai kenties lähemmä neljäkymmentä vuotta,
kun läksin lyhyelle Ylämaan kierrokselle, kuten sellaista retkeilyä
siihen aikaan määriteltiin, huojentaakseni alakuloisuutta, joka
johtui perheessäni paria kolmea kuukautta aikaisemmin sattuneesta
raskaasta kuolemantapauksesta.
Tuollainen matka oli tullut jossain määrin muotiin; mutta vaikka
sotilastiet olivat oivallisia, oli mukavuuksista niin suuri puute,
että sen suorittamista pidettiin pikku seikkailuna. Sitäpaitsi,
vaikka tuo Skotlannin tunturiseutu nyt on yhtä rauhallinen kuin
mikään osa Yrjö-kuninkaan valtakuntaa, herätti se nimi vieläkin
kauhua, kun oli elossa niin monia vuoden 1745 kapinan[2] näkijöitä.
Useakin tunsi epämääräistä pelkoa, katsellessaan Stirlingin
ylänteiltä pohjoista kohti, missä mahtava vuorijono kohoaa kuin
tummana vallina kätkemässä kansaa, joka puvultaan, tavoiltaan ja
kieleltään oli vielä suuresti erilainen kuin heidän alamaalaiset
maanmiehensä.
Minä puolestani kuulun sukuun, joka ei kovinkaan herkästi joudu
pelkästään mielikuvituksesta johtuvaan arkailuun. Minulla oli
joitakuita ylämaalaisia heimolaisiakin, tunsin useita sikäläisiä
huomattavia perheitä, ja pelottomana läksin taipaleelle, vaikka
minulla oli kumppaninani ainoastaan Alice Lambskin, kamarineitoni.
Mutta olihan minulla opas ja ohjaaja melkein yhtä pätevä kuin
Suurisydän "Kristityn Vaelluksessa", nimittäin kyytimies Donald
MacLeish, jonka sain Stirlingissä samalla kun vuokrasin vantteran
kaksivaljakon, yhtä vakaan kuin Donald itse, vetämään vaunujani,
seuranaistani ja minua minne vain mieleni teki.
Donald MacLeish kuului sellaiseen kyyditsijäin rotuun, jonka lienevät
jo syrjäyttäneet käytännöstä postivaunut ja höyrylaivat. Heitä
tavattiin pääasiallisesti Perthissä, Stirlingissä ja Glasgow'ssa,
missä matkustavaiset tai matkailijat tavallisesti vuokrasivat heidät
hevosinensa liikematkoja tai huviretkiä varten, joita tahtoivat tehdä
geeliläisessä maassa. Tämä luokka henkilöitä vastasi jokseenkin
samaa käsitettä kuin ulkomaisissa matkailupaikoissa _conducteur,_
myöskin saattoi sen edustajaa verrata brittiläisen sotalaivan
yliluutnanttiin, joka omalla tavallaan seuraa tolaa, mitä kapteeni
käskee hänen noudattaa. Kyytimiehelle selitettiin kierroksen pituus
ja mitä kosketuskohtia siihen haluttiin kuuluviksi, ja mies kykeni
mitä parhaiten määräämään levähdys- tai virkistyspaikat sekä pitämään
kunnollista huolta siitä, että ne valittiin kyydittävän mukavuutta
ajatellen ja mielenkiintoisiin käynteihin soveltuvasti.
Tuollaisen henkilön pätevyysehdot olivat niin ollen paljoa
vaativampia kuin kievaripojan, joka pariin kertaan päivässä
ajaa samat kymmenisen virstaa. Donald MacLeish kykeni kätevästi
korjaamaan mitä tahansa tavallisia hevosilleen tai vaunuille sattuvia
tapaturmia; hän osasi, missä tuli rehusta puute, pitää elukoita
virkkuina sellaisilla vastikkeilla kuin ohra- ja hernekakuilla, ja
lisäksi oli hän tietopuolisesti kehittynyt mies. Hän oli yleiseen
perehtynyt maan perintämuistoihin, samottuaan sitä kovin ahkerasti
ristiin ja rastiin, ja jos häntä rohkaistiin -- sillä Donald oli
mitä säädyllisimmän sulkeutunut seuralainen -- osotti hän mielellään
huomattavimpien heimotaisteluiden paikan ja kertoi merkillisimpiä
tarinoita, joita liittyi taipaleen nähtävyyksiin.
Miehen ajattelussa ja haastelussa oli jotakin erikoista -- hänen
muistelmiensa ollessa omituisena vastakohtana kyytimiehen ammattiin
kuuluvalle tietorikkaalle käytännöllisyydelle -- mikä sai matkan
hänen kanssaan keskustelemalla joutumaan kylläkin hupaisesti.
Päällepäätteeksi oivalsi Donald kaikki arkiolon tarpeelliset seikat
näillä alituiseen kulkemillansa tienoilla. Hän tiesi päivälleen
sanoa, milloin toimitettaisiin vuonanteurastus Tyndrumissa tai
Glenuiltissa, jotta muukalaisella olisi jonkun verran mahdollisuutta
tulla ravituksi kuin kristitty, ja täsmälleen osasi hän mainita
viimeisen talon, mistä oli saatavissa vehnäleipää, niiden
ohjaukseksi, jotka eivät olleet tutustuneet ohrakyrsien maahan. Hän
tunsi taipaleen jokainoan virstan ja pystyi tuumalleen määräämään,
mistä kohti toinen puoli ylämaalaista siltaa oli kulkukelpoinen ja
mistä alkoi sen ehdottomasti vaarallinen sivu.
Sanalla sanoen ei Donald MacLeish ollut ainoastaan uskollinen
saattolaisemme ja sävyisä palvelijamme, vaan myöskin nöyrä ja
avulias ystävämme, enkä luule koskaan saaneeni niin järkevää ja
älykästä opasta, vaikka olenkin koetellut Italian puolisivistynyttä
ciceronea, puheliasta ranskalaista palatsipalkollista ja Espanjan
muulinajajaakin, joka ylpeilee turkinvehnä-leivästään ja jonka
kunniallisuutta on vaarallinen epäillä.
Liikkeemme olivat luonnollisesti Donaldin hoivattavina, ja useinkin
sattui kauniilla säällä, että me pidimme mieluisampana pysähtyä
lepuuttamaan hänen hevosiansa missä ei ollut mitään vakituista
kievariakaan ja nauttia virvokkeemme kallioseinustalla vesiputouksen
äärellä tai lähteen partaalla, jonka vehmaalla nurmikolla loisteli
monilajisia metsäkukkia. Donaldilla oli silmää tuommoisille
paikoille, ja vaikka hän ei varmastikaan ollut koskaan lukenut
"Gil Blasia" tai "Don Quixotea", valitsi hän kuitenkin sellaisia
poikkeuspaikkoja kuin Le Sage tai Cervantes olisivat kuvanneet.
Huomatessaan, kuinka mielelläni minä puhelin maalaisväen kanssa,
sai hän hyvin usein sovitetuksi, että pysähdyimme levähtämään
lähelle majaa, missä asui joku vanha geeliläinen, jonka lyömämiekka
oli välkkynyt Falkirkissa tai Prestonissa[3] ja joka näytti
menneiden aikojen hauraalta, mutta kuvaavalta muistomerkiltä.
Toisin ajoin hän taasen toimitti meidät teekupposen ääreen
jonkun arvoisan ja sivistyneen pitäjänpapin vieraiksi tai
paremmanlaiseen maalaisperheeseen, jonka alkuperäisten tapojen
karkeaan yksinkertaisuuteen ja auliiseen vieraanvaraisuuteen yhtyi
jonkunlaista kohteliaisuutta; tämä piirre on ominainen kansalle,
jonka alhaisimmatkin ovat tottuneet pitämään itseänsä -- kuten
espanjalainen sanoo -- "yhtä hyväsäätyisinä kuin kuningaskin, vaikkei
juuri niin rikkaina".
Kaikille sellaisille henkilöille oli Donald MacLeish hyvin tunnettu,
ja hänen esittelynsä kävi yhtä täydestä kuin olisi hän tuonut
suosituskirjeen joltakulta seutukunnan korkealta heimopäälliköltä.
Ylämaalainen vieraanvaraisuus taritsi meille vuoristoravinnon kaikkea
moninaisuutta -- maito- ja munalaitoksia, useata lajia leivoksia ja
vankempiakin herkkuja, mikäli asukkaalla riitti varoja matkalaisen
kestitykseen. Toisinaan sattui, että tämä ystävällisyys hiukan
liian ylenpalttisesti siunasi Donald MacLeishiä "kotipolttoisella".
Donald-poloinen oli silloin kuin Gideonin talja, lionnut jalossa
nesteessä, joka luonnollisesti ei kostuttanut meitä. Mutta se
oli hänen ainoa vikansa, ja kun häntä maanitettiin kulauttamaan
_doch-an-dorroch_ -- lähtöryyppy -- armollisen rouvan terveydeksi,
olisi kieltäytyminen pantu pahaksi, eikä hänen tehnyt mieli osottaa
sellaista epäkohteliaisuutta.
Se oli, kuten sanottu, hänen ainoa vikansa, eikä meillä ollut
suurtakaan valittamisen syytä, sillä jos se saikin hänet jonkun
verran puheliaammaksi, lisäsi se hänen tavallista tarkkatuntoista
säädyllisyyttään, joten hän vain ajoi verkallisemmin ja puheli
pitempään ja mahtipontisemmin kuin oltuaan vailla tislattua
pisaraakaan. Ainoastaan tuollaisina hetkinä huomasimme Donaldin
tärkeänä haastavan MacLeishin suvusta, ja meillä ei ollut mitään
oikeutta asettua arvostelevalle kannalle heikkouteen nähden, jonka
seuraukset pysyivät noin viattomissa rajoissa.
Totuimme siinä määrin Donaldin johtelutapaan, että hiukan
huvitettuina tarkkailimme taidokkuuutta, jota hän käytti
tuottaakseen mieluisan pikku yllätyksen, salaten meiltä
suunnittelemansa pysähdyspaikan, kun tämä oli laatuaan harvinainen
ja mielenkiintoinen. Se oli hänellä niin tavallista, että kun hän
taipaleelle lähdettäessä pahotteli joutuvamme pysähtymään jossakussa
karussa ja yksinäisessä paikassa, jotta hevoset saisivat haukata
eväitään, me yleensä jännitimme mielikuvitustamme arvailussa,
minkä haaveellisen sopen hän olikaan salaa määrännyt meidän
puolipäivälepomme virkistämiseen.
Olimme viettäneet suuremman osan aamua Dalmallyn viehättävästä
kylässä, käyneet järvellä sen kunnon pappismiehen opastamina, jolla
silloin oli Glenorquhyn seurakunnan sielunhoito,[4] ja kuulleet
hyvinkin sata muistotietoa Loch Awen ankarista päälliköistä --
takkukarvalakkisesta Duncanista ja muista Kilchurnin nyt lahoavien
tornien isännistä. Tavallista myöhempään siis läksimme matkalle,
Donaldin jo pariin kertaan muistutettua kievarinvälin pituudesta, kun
Dalmallyn ja Obanin taipaleella ei ollut hyvää pysähdyspaikkaa.
Lausuttuamme hyvästit kunnianarvoisalle ja hyväntahtoiselle
opastajallemme, pitkitimme retkeilyämme, kiertäen Ben
Cruachaniksi nimitettyä tavattoman jylhää vuorta, joka kaikessa
majesteetillisuudessaan syöksee synkän kallioryhmänsä järvelle,
jättäen ainoastaan solan, jossa aseman erinomaisesta lujuudesta
huolimatta Lorn-seudun MacDougalin sotainen heimo melkein lopen
tuhoutui älykkään Robert Brucen nujertamana.
Tuo kuningas, aikansa Wellington, oli pikamarssin avulla saanut
toteutumaan sen aavistamattoman tempun, että osa hänen väkeään
tunkeusi vuoren toisen kupeen ympäri ja siten asettui Lornin miesten
sivulle ja taakse, hänen samalla käydessään ahdistamaan näitä
edestäpäin. Solan läntistä rinnettä laskeutuessaan näkee vielä suuret
määrät hautaroukkioita, jotka osottavat, kuinka raskaasti Bruce kosti
piintyneille ja henkilökohtaisille vihollisilleen. Minähän olen
soturin sisar, ja jälkeenpäin on elävästi johtunut mieleeni, että
Donaldin kuvaama taisteluliike muistutti Wellingtonin tai Bonaparten
sotajuonia.
Hän oli suuri mies, tuo Robert Bruce, Baliol-suvunkin jäsenen
täytyy se myöntää, -- vaikka nykyään aletaan tunnustaa, että hänen
oikeutensa kruunuun tuskin oli yhtä pätevä kuin sen kovaonnisen
suvun, jonka kanssa hän kiistasi; mutta se sikseen. Teurastus oli
ollut sitä suurempi, kun syvä ja vuolas Awe-joki pursusi järvestä
juuri pakolaisten takana, kiertäen tuon pelottavan vuoren juurta
pitkin. Onnettomien peräytymistä ehkäisi siten kaikilta puolin
maiseman hankaluus, joka oli tuntunut lupaavan heille turvaa ja
suojaa.
Menneitä aikoja mietiskellessämme emme olleet laisinkaan
kärsimättömiä vauhtimme hiljenemisestä melkein ryömimiseksi, kun
ajajamme eteni kenraali Waden sotilastietä pitkin, joka harvoin --
jos koskaan -- mukautuu poikkeamaan syrjään jyrkimmästäkään vierusta,
vaan kulkee suoraan ylä- ja alamäkeen yhtä vähän välittäen maaperän
muodosta kuin vanhojen roomalaisten tienrakentajain käsiala yleensä.
Mutta ylämaan suuremmoiset sotilasvaltatiet ovat kuitenkin peräti
kunnollista ja tukevaa työtä, ja ne ansaitsivat hyvinkin erään
runoilijan kiitoslauselman: joko oli hän kotoisin sisarmaastamme[5]
ja käytti kansallista puhetapaansa taikka luuli puhuttelemillansa
olevan erityisiä kaukonäkemyksen lahjoja -- ainakin sommitteli hän
kuuluisan säeparin:
Nää tiet jos oisitte nähneet vain _ennen_ kuin ne luotiin,
te kiittäisitte, kun kenraali Waden syntyä suotiin.
Mikään ei voikaan olla ihmeellisempää kuin nähdä pääsevänsä näihin
jylhiin seutuihin joka suunnalta mitä parhaiten rakennettuja väljiä
väyliä myöten, jotka ovat paljoa oivallisempana kulkuvälineenä kuin
maa olisi moniin vuosisatoihin tarvinnut mihinkään rauhalliseen
tarkotukseen. Siten ovat toisinaan sodan jäljet omiaan rauhan
käytäntöihin. Bonaparten voitot ovat olleet tuloksettomia, mutta
hänen rakennuttamansa tie Simplonin yli pysyy kauvan yhdyssiteenä
vaurastuvien maiden välillä;[6] liike-elämään ja ystävälliseen
kanssakäymiseen nämä käyttävät jättiläistyötä, joka suoritettiin
sotaisen maahanryntäyksen kunnianhimoisessa hankkeessa.
Siinä hiljalleen edetessämme käännyimme vähitellen Ben Cruachanin
hartian taa ja kohisevan Awen vaahtoisan uoman kallasta pitkin
laskeutuen jätimme taaksemme mahtavan järvenselän, josta tuo
raju virta saa alkunsa. Kalliot ja jyrkänteet, jotka kohosivat
kohtisuoraan polultamme oikealla kädellä, olivat säilyttäneet
vielä joitakuita rippeitä entisestä metsäpeitteestään, joka oli
viime aikoina kaadettu Bunawen rautavalimojen syöttämiseksi, kuten
Donald MacLeish meille kertoi. Tämä seikka sai meidät huomaavasti
kiinnittämään katseemme isoon tammeen, joka kasvoi vasemmallamme
virran puolella.
Se näytti harvinaisen vankalta ja suuremmoisuudellaan viehättävältä
rungolta, kohoten paikasta, missä näytti olevan juuri tilkkunen
avointa maata valtavien järkäleiden lomassa, joita oli vierinyt
vuorelta. Aseman runollisuutta lisäsi se, että aukio levisi
ylpeäoksaisen kallion juuritse, jonka laelta syöksähti tunturipuro
kuudenkymmenen jalan putouksena, pirstoutuen vaahdoksi ja kasteeksi.
Pohjalla puro häviölle joutuneen kenraalin tavoin vaivoin kokosi
hajaantuneet joukkonsa ja ikäänkuin talttuneena haki itselleen
äänettömän pääsyn kanervikon poikki Aween.
Puu ja putous tehosivat minuun suuresti, ja mieleni teki
päästä lähemmäksi niitä. En tosin ajatellut luonnoskirjaa tai
harjotelmasalkkua, sillä nuoruudessani eivät neitoset olleet
tottuneet hiilipiirustimiin, jolleivät kyenneet käyttämään niitä
johonkin pätevään tarkotukseen. Mutta tuntui vain huvittavalta
tarkastaa niitä likemmältä.
Donald avasi heti vaununoven, mutta huomautti rinteen olevan
louhikkoista kävellä ja vakuutti näkeväni puun paremmin, jos
pysyttelin tiellä vielä satakunnan kyynärää, jolloin se sivuutti
lähemmältä paikan. Hän ei kuitenkaan näyttänyt erityisesti pitävän
koko aikeesta. "Tiedän paljoa verremmän puun kuin tuo on -- likempänä
Bunawea", hän sanoi, "ja siellä on tasaista seisahdustilaa vaunuille,
kun sitävastoin näillä rinteillä on vaikea pysäyttää. Mutta niinkuin
armollinen rouva vain tahtoo..."
Armollinen rouva piti mieluisampana katsella edessään nousevaa
uhkeata puuta kuin kulkea ohitse vielä uhkeamman odotuksessa. Me siis
kävelimme vaunujen vieressä, saapuaksemme kohtaan, mistä me Donaldin
vakuutuksen mukaan saatoimme kapuilematta mennä niin lähelle puuta
kuin halusimme, "vaikka minä en neuvoisi teitä menemään likemmäksi
valtatieltä", hän lisäsi.
Donaldin ruskettuneilla kasvoilla kuvastui jotakin vakavaa ja
salaperäistä hänen lausuessaan meille tämän vihjauksen, ja hänen
sävynsä poikkesi niin suuresti hänen tavanmukaisesta suoruudestaan,
että naisellinen uteliaisuuteni heräsi. Kävelimme sillävälin
eteenpäin, ja minä huomasin, että puu -- jonka nyt olimme menettäneet
näkyvistämme väliintulleen kummun taa -- olikin etäämpänä kuin olin
ensimältä luullut.
"Olisinpa voinut vannoa", virkoin oppaalleni, "että tuo puu ja putous
olivat juuri se paikka, johon aioitte järjestää tämänpäiväisen
pysähdyksemme".
"Taivas varjelkoon", sanoi Donald pikaisesti.
"Ja miksi, Donald? Minkätähden tahtoisitte sivuuttaa noin
miellyttävän kohdan?"
"Se on liian likellä Dalmallya, armollinen rouva, hevosten
syöttämiseksi. Niiden poloisten päivällinen tulisi silloin liian liki
niiden aamiaista ... ja sitäpaitsi ei sinne ole hyvä poiketa."
"Kas siinäpä se salaisuus sitten onkin. Siellä asustaa joku kouko tai
peikko, velho tai noita-akka, mörkö taikka keijuinen?"
"Ei yhtikäs, armollinen rouva -- ihan te nyt olette poikessa polulta,
niin sanoakseni. Mutta jos teidän armonne malttaa vain odottaa,
kunnes olemme päässeet sivutse paikasta ja pois notkosta, kerron
teille kyllä kaikki. Ei ole ollenkaan onneksi puhua semmoisista
seikoista siellä missä ne tapahtuivat."
Minun oli pakko hillitä uteliaisuuttani. Huomasinhan, että jos
itsepintaisesti vääntäisin puhelua yhtäänne, Donaldin punoessa sitä
toisaanne, tekisin hänen vastustuksensa vain sitä sitkeämmäksi, kuten
hamppuköyden. Vihdoin tuli eteemme luvattu tienmutka, toimittaen
meidät viidenkymmenen askeleen päähän puusta, jota halusin ihailla,
ja nyt havaitsin kummastuksekseni, että sitä ympäröivien kallioiden
keskessä oli ihmisasumus.
Se oli pikkaraisin ja kurjimman näköinen mökki, mitä olin
Ylämaassakaan koskaan nähnyt. Multaseinät eivät olleet neljää jalkaa
korkeita, katto oli ruovoilla ja kahiloilla paikattua turvetta,
savesta muovattu savutorvi oli sidelty olkinuorilla, ja kaikkea,
mökin koko ulkopintaa seiniltä savupiipun harjalle, peitti runsas
kasvullisuus -- laukka, nurmikka ja sammal, kuten tuollaisista
aineksista rakennettuja rapistuneita mökkejä yleensä.
Ei näkynyt merkkiäkään kaalimaasta, joka tavallisesti kuuluu
viheliäisimpiinkin hökkeleihin, ja elollista emme nähneet muuta kuin
mökin katolla pureskelevan kilin ja jonkun matkan päässä sen emon
käymässä laitumella tammen ja Awe-joen keskivaiheilla.
"Mikä mies" -- en voinut olla huudahtamatta -- "onkaan voinut tehdä
kyllin suurta syntiä, ansaitakseen noin kurjan asunnon!"
"Syntiä kylliksi", sanoi Donald MacLeish, puoleksi pidättäen
ähkäyksen, "ja kurjuuttakin kylliksi, sen Jumala tietää. Eikä se
minkään miehen asunto olekaan, vaan vaimoihmisen."
"Vaimon!" toistin minä. "Noin yksinäisessä paikassa! Millainen nainen
se lieneekään?"
"Tulkaahan tänne, armollinen rouva, niin saatte itse päättää", sanoi
Donald.
Ja edettyämme muutaman askeleen ja käännyttyämme äkkiä vasemmalle
saimme näkyviimme päinvastaisen puolen leveärintaisesta
jättiläistammesta kuin ollessamme sitä äsken lähenemässä.
"Jos hän pitää vanhan tapansa, niin hän on tuolla tähän aikaan
päivästä", virkkoi Donald, mutta vaikeni samassa ja osotti
sormellaan, ikäänkuin peljäten tulevansa kuulluksi.
Katsoessani huomasin -- ja hiukan pelonsekaisin tuntein --
naisolennon istumassa tammen juurella, pää kumarassa, kädet ristiin
liitettyinä ja tumma linnikko heitettynä pään yli, ihan kuten Judah
esitetään syrialaisissa mitaleissa istumassa palmupuunsa alla.
Minuun tarttui se arka kunnioitus, jota oppaani näytti tuntevan
tätä yksinäistä olentoa kohtaan, enkä ajatellutkaan lähestyä häntä
paremmin tarkatakseni, ennen kuin olin luonut kysyvän katseen
Donaldiin. Tämä vastasi siihen puolittain kuiskaten: "Hän on ollut
järkiään paha nainen, armollinen rouva."
"Järjiltään, sanotte", vastasin minä, kuullen vajavasti. "Sitte hän
kenties onkin vaarallinen?"
"Ei -- hän ei ole järjiltään", selitti Donald. "Silloin hän ehkä
kyllä olisi onnellisempi kuin tänällään -- vaikka ajatellessaan, mitä
hän on tehnyt ja pannut tapahtumaan mieluummin kuin hiuskarvankaan
vertaa peräytynyt omasta häijystä sisustaan, hän ei varmaankaan voi
olla varsin tasaisellakaan mielellä. Mutta hän ei ole hullu eikä
ilkijuoninen; ja kuitenkin, hyvä rouva, on luullakseni parasta,
ettette mene lähemmäksi häntä."
Ja sitte hän muutamin kiireisin sanoin tutustutti minut tarinaan,
jonka tässä kerron yksityiskohtaisemmin. Kuuntelin selostusta sekä
kauhistuneesti että myötätuntoisesti, ja tämä vaikutelma houkutti
minua lähenemään kärsivää ja lausumaan hänelle lohdun tai oikeammin
säälin sanoja, mutta samalla pelotti minua siitä aikeesta.
Sama vaikutelma olikin häntä kohtaan vallitsevana ympäristön
ylämaalaisten kesken. Heidän silmissään oli Elspat MacTavish --
eli Puun Vaimo, kuten he häntä nimittivät --- samanlainen olento
kuin kreikkalaisten keskuudessa raivotarten ahdistamat ihmiset,
jotka suurten rikoksiensa johdosta kokivat sielullisia tuskia.
Kreikkalaisethan pitivät Oresteen ja Oidipoksen kaltaisia onnettomia
vähemmin tahallisina rikkomustensa tekijöinä kuin tahdottomina
välikappaleina, joilla Sallimuksen kauheita säännöksiä oli pantu
täytäntöön, ja heidän herättämäänsä pelkoon yhtyi kunnioitusta.
Edelleen kuulin Donald MacLeishiltä, että jonkun verran pelkäiltiin
huonon onnen seuraavan niitä, jotka rohkenivat liiaksi lähestyä tai
häiritä noin sanomattoman onnettoman olennon kaameata yksinäisyyttä.
Oletettiin, että jokaisen joka lähestyi häntä, täytyi jossain kohden
kokea hänen kurjuutensa tartuntaa.
Hiukan vastahakoisesti siis näki Donald minun valmistautuvan
pääsemään lähemmällä katsomaan kärsivää, ja yhtä haluttomasti
läksi hän auttamaan minua, laskeutuessani hyvin epätasaista polkua
myöten. Luullakseni hänen huolenpitonsa minusta voitti muutamia
hänen omassa povessaan heränneitä raskaita tunteita, jotka
ennustivat tämän palveluksen tuottavan rampautumista hevosille,
sokkonaulojen kirpoamista, kumoonajoja ja muita kyytimiehen elämän
vaaranmahdollisuuksia.
En ole varma, tokko oma rohkeuteni olisi saattanut minut niin lähelle
Elspatia, jollei hän olisi tullut mukaan. Vanhuksen kasvoilla
kuvastui toivottoman ja musertavan murheen jäykkä ilme, johon yhtyi
katumus taistelemassa ylpeyttä vastaan, tämän yrittäessä salata sitä.
Hän kenties arvasi, että hänen harvinaisesta tarinastaan johtunut
uteliaisuus minut sai tunkeutumaan hänen yksinäisyyteensä -- ja hän
ei voinut olla hyvillään siitä, että matkalaisen huvikkeen aiheena
oli ollut sellainen kohtalo kuin hänen.
Mutta hän ei katsonut minuun hämillään, vaan halveksivasti.
Maailman ja kaikkien sen lasten mielipide ei voinut hivenelläkään
lisätä tai vähentää hänen kurjuutensa kuormaa, ja hän näytti yhtä
välinpitämättömältä minun tuijotettavanani kuin olisi hän ollut
hengetön ruumis tai marmoripatsas, jollen ota lukuun puolinaista
hymyä, joka näytti ilmaisevan pelkällä tuskansa suuruudella
tavallisten inhimillisten asiain piirin yläpuolelle temmatun olennon
ylenkatsetta.
Elspat oli keskimittaa pitempi; hänen harmaantuneet hiuksensa olivat
vielä runsaat, ja ne olivat olleet sysimustat. Samanväriset olivat
silmät, joissa hehkui järkytettyä mieltä osottava hurja ja rauhaton
kiilto, ankarain ja jäykkäin kasvonpiirteiden vastakohtana. Tukka
oli jonkun verran siroutta ajatellen kierretty hopeaneulan ympäri,
ja tumma linnikko oli tavallaan aistikkaasti heitetty ylle, vaikka
ainekset olivat mitä tavallisinta lajia.
Tuijotin tähän syyllisyyden ja kovan onnen uhriin, kunnes minua
hävetti jäädä vaiti. Vaikka olin epävarma, miten puhuttelisin häntä,
aloin kuitenkin ilmaista kummastustani siitä, että hän oli valinnut
näin aution ja surkuteltavan asuinpaikan.
Hän keskeytti nämä myötätunnon ilmaukset vastaten ankaralla äänellä,
vähääkään muuttamatta katsantoansa taikka asentoaan:
"Muukalaisen tytär, hän on kertonut sinulle tarinani."
Huomautus vaiensi minut heti. Tunsin, kuinka mitättömältä täytyi
kaiken maallisen mukavuuden tuntua sielussa, jolla oli haudottavanaan
sellaisia asioita kuin hänellä.
Yrittämättä uudestaan alottaa keskustelua otin kukkarostani
kultarahan, sillä Donald oli huomauttanut, että hän eli almuista.
Odotin hänen ojentavan kätensä ottamaan sitä. Mutta hän ei
vastaanottanut eikä hyljännyt lahjaa -- hän ei näyttänyt sitä
huomaavankaan, vaikka se luultavasti oli kahtakymmentä vertaa
suurempiarvoinen kuin hänelle tavallisesti tarjottiin.
Minun oli pakko laskea se hänen helmaansa, samalla tullen
ehdottomasti virkkaneeksi: "Antakoon teille Jumala anteeksi ja
lohduttakoon teitä!"
En milloinkaan unohda katsetta, jonka hän loi taivasta kohti, enkä
äänensointua, jolla hän huudahti sananmukaisesti ihan niinkuin vanha
ystäväni John Hume runossaan:
"Kaunoiseni -- sankarini!"
Se oli luonnon kieltä ja kumpusi yksinäisen äidin sydämestä kuten
lahjakkaan runoilijan mielikuvituksesta, tämän kuvatessa soveliain
ilmauksin Lady Randolphin murhetta.