"ja vaikka tunnen itseni liian nuoreksi kuolemaan, olen halukas
hänen kanssaan näkemään, miten tämä asia päättyy", ja hän nauroi
äänekkäästi.
Mutta minusta, joka olin peloissani, kuulosti hänen hohotuksensa,
joka kaikui päittemme yläpuolella, oudolta ja todella peloittavalta.
Sitten pukeuduimme juhlapukuihin, jotka olimme ottaneet mukaamme,
mutta miekat ja kilvet jätimme pois. Ja vähän syötyämme lähdimme
ajamaan, puolet vartijoistamme mukana, tuota paikkaa kohden, jossa
näimme faraon lipun liehuvan. Loput vartijoistamme jätimme leiriimme
kukkulalle pyytäen heitä, jos jotakin tapahtuisi meille, palaamaan
takaisin ja ilmoittamaan siitä Memphikseen ja muihin suuriin
kaupunkeihin. Kun lähestyimme leiriä, huomasi etuvartiosto meidät ja
alkoi huutaa. Mutta tunnettuaan laskevan auringon valossa tulijat,
kuului sieltä mutinaa:
"Egyptin prinssi! Egyptin prinssi!" sillä he eivät milloinkaan
lakanneet nimittämästä Setiä sillä nimellä, ja he tekivät kunniaa
keihäillään ja antoivat meidän mennä.
Niin saavuimme viimein faraon teltalle, jonka ympärillä kokonainen
rykmentti oli vartioimassa. Teltan reunat oli nostettu ylös
yön kuumuuden tähden, joka oli tavaton, ja siellä istui farao
päällikköineen, neuvonantajineen, pappeineen, tietäjineen ja muine
seuralaisineen syöden ja juoden. He istuivat pöydän ympärillä,
joka oli taipunut kuin kaari, kasvot ovelle päin. Farao istui
keskimmäisenä ja hänen takanaan seisoivat viuhkan kantajat ja
juomanlaskijat.
Me astuimme telttaan, prinssi keskellä, Bakenkhonsu hänen oikealla
puolellaan nojaten sauvaansa ja minä kantaen kultaisia ketjuja, jotka
farao Meneptah oli antanut minulle, vasemmalla. Muut seuralaisemme
jäivät ulkopuolelle vartijoiden joukkoon.
"Keitä ovat nämä?" kysyi Amenmeses katsoen ylös, "jotka tulevat tänne
kutsumatta?"
"Kolme Egyptin kansalaista, joilla on sanoma faraolle", vastasi
Seti hiljaisella äänellään, "ja olemme tulleet nopeasti ja kaukaa
ilmoittaaksemme sen ajoissa."
"Mitkä ovat nimenne, Egyptin kansalaiset, ja kuka lähettää sanoman?"
"Nimemme ovat: Seti Meneptah, entinen Egyptin prinssi ja kruunun
perillinen, vanha neuvonantaja Bakenkhonsu, ja Ana, kuninkaan
seurueen kirjuri, ja sanomamme on jumalilta."
"Olemme kuulleet nuo nimet jo ennenkin?" sanoi farao ja hänen
puhuessaan koko seurue, tai melkein kaikki, nousi ylös, ainakin
puoleksi ja kumarsivat prinssille. "Tahdotko sinä seuralaisinesi
istuutua aterioimaan, prinssi Seti Meneptah?"
"Kiitämme jumalaista faraota, mutta me olemme jo aterioineet. Onko
meillä faraon lupa ilmoittaa asiamme?"
"Puhu, prinssi!"
"Oi farao, monta kuukautta on kulunut siitä, kun viimeksi katselimme
toisiamme kasvoista kasvoihin, tuona päivänä, jolloin isäni, hyvä
jumala Meneptah, teki minut perinnöttömäksi ja sen jälkeen muutti
täältä Osiriksen luo. Farao muistaa, miksi minut silloin erotettiin
Egyptin kuninkaallisesta suvusta. Se oli noitten israelilaisten
tähden, joita minun mielestäni oli huonosti kohdeltu, ja jotka
siksi olisi pitänyt päästää lähtemään Egyptistä. Hyvä jumala
Meneptah olisi sinun, oi farao, ja muitten neuvosta tahtonut
miekalla lyödä israelilaiset tehdäkseen lopun heistä ja siihen hän
vaati minun suostumustani Egyptin perillisenä. Minä kieltäydyin,
minut syrjäytettiin, ja siitä asti sinä, oi farao, olet kantanut
kaksinkertaista kruunua ja minä olen ollut Memphiksen asukkaana
eläen maillani ja perinnöilläni, jotka kuuluvat minulle. Sen ja
tämän hetken välillä, oi farao, ovat monet vaivat kohdanneet Egyptiä
ja viimeinen niistä maksoi sinulle esikoisesi ja minulle samoin.
Huolimatta kaikesta tästä sinä, oi farao, kuitenkin olet kieltäytynyt
päästämästä näitä hebrealaisia, jotka minun mielestäni olisi pitänyt
päästää jo alussa. Viimein esikoisesi kuoltua päätit, että he
saisivat lähteä. Nyt sinä kuitenkin seuraat heitä suuren sotajoukon
kanssa ja aiot tehdä heille sen, minkä isäni, hyvä jumala Meneptah,
olisi tehnyt, jos minä olisin suostunut, nimittäin -- hävittää heidät
miekalla. Kuule minua, farao!"
"Minä kuulen mitä prinssi Seti vielä haluaa sanoa?"
"Tätä, oi Farao. Pyydän, että palaisit sotajoukkosi kanssa takaisin
ja lopettaisit noitten israelilaisten takaa-ajon, ei huomenna, eikä
seuraavana päivänä, vaan heti -- tänä yönä."
"Miksi, oi prinssi."
"Unen tähden, jonka eräs hebrealainen nainen talossani on nähnyt, ja
unessa ennustetaan perikatoa sinulle ja Egyptin armeijalle, jollet
tottele näitä sanojani."
"Luulen, että tunnemme tuon käärmeen, jonka sinä olet ottanut asumaan
sydämeesi, josta se sylkee myrkkyä Egyptiin. Hänhän on nimeltään
Merapi, Israelin kuu, eikö olekin?"
"Sellainen on unen näkijän nimi", vastasi Seti kylmällä äänellä,
vaikka tunsin hänen vapisevan vihasta vierelläni, "ja jos Farao
tahtoo, seuralaiseni tässä kertovat sen sanasta sanaan hänen
tietäjilleen."
"Farao ei tahdo sitä", huusi Amenmeses lyöden nyrkillään pöytään,
"koska Farao tietää, että se on vain juoni, jolla tahdotaan pelastaa
nuo velhot ja varkaat siltä kohtalolta, jonka he ovat ansainneet."
"Olenko minä sitten juonien punoja, oi Farao? Jos olisin sellainen,
miksi olisin matkustanut tänne varoittamaan, kun istumalla tuolla
Memphiksessä minusta vielä kerran olisi tullut kaksinkertaisen
kruununperillinen? Sillä, sanon sen sinulle, jollet tottele minua,
olet hyvin pian kuolleena, kuten nämä muutkin" -- ja hän osoitti
kaikkia, jotka istuivat pöydässä -- "ja tuo suuri armeija, joka on
telttasi ulkopuolella. Ennen kuin puhut, sano minulle, mikä on tuo
musta pilvi, joka seisoo hebrealaisten leirin edessä? Etkö vastaa?
Silloin vastaan minä. Se on paarivaate, joka pian verhoaa jokaisen
teidän luunne."
Koko seura vapisi pelosta, niin, vieläpä papit ja tietäjätkin
vapisivat. Mutta farao raivostui vihasta. Hypäten paikaltaan tarttui
hän kaksinkertaiseen kruunuun, jota hän kantoi päässään, ja heitti
sen maahan. Minä huomasin kultaisen renkaan vierähtävän siitä ja
pysähtyvän Setin sandaalin viereen. Amenmeses repi vaatteitaan ja
huusi:
"Ainakin meidän turmiomme on sinunkin turmiosi, luopio, joka olet
myynyt Egyptin tuolle hebrealaiselle hänen suutelojensa hinnasta.
Sitokaa tuo mies ja hänen seuralaisensa, ja kun lähdemme taistelemaan
israelilaisia vastaan huomenna pimeän haihduttua, pankaa heidät
eturintamaan. Niin saamme viimeinkin tietää totuuden."
Näin määräsi farao, ja Seti, vastaamatta mitään, pani kädet ristiin
rinnalleen ja odotti.
Miehet nousivat paikoiltaan ikäänkuin totellakseen faraota, mutta
vaipuivat jälleen istumaan. Vartijat hypähtivät eteenpäin, mutta
jäivät kuitenkin seisomaan paikoilleen. Silloin Bakenkhonsu purskahti
suureen nauruun:
"O-ho-ho", nauroi hän, "olen nähnyt faraoita tulevan ja menevän,
yksi ja kaksi ja kolme, ja neljä ja viisi, mutta en kumminkaan
koskaan ole nähnyt faraota, jota ei kukaan hänen neuvonantajansa tai
vartijansa voi totella, vaikka miten tahtoisivatkin. Kun teistä tulee
farao, prinssi Seti, olkoon teillä parempi onni. Käsivartenne, Ana
ystäväni, ja käykää edellä, Egyptin kuninkaallinen perillinen. Totuus
on näytetty sokeille silmille, jotka eivät tahdo nähdä. On puhuttu
kuuroille korville, jotka eivät tahdo kuulla, ja velvollisuus on
täytetty. Yö joutuu. Nukkukaa hyvin, te Osiriin kutsutut, nukkukaa
hyvin!"
Sitten käännyimme ja lähdimme teltasta. Sen ovella katsoin taakseni
ja tuossa himmeässä valossa näytti minusta kuin nuo kaikki pöydän
ympärillä istujat 30 olisivat kuolleet. Heidän kasvonsa olivat
siniset ja silmät näyttivät kuopilta, eikä heidän huuliltaan tullut
ainoatakaan sanaa. He vain tuijottivat meihin, tuijottivat ja taas
tuijottivat.
Teltan oven ulkopuolella, prinssin käskystä, julistin kovalla
äänellä Merapin unen pääsisällön ja pyysin kaikkia, jotka kuulivat,
lopettamaan Israelin kansan takaa-ajon, jos he tahtoisivat jatkaa
elämäänsä kirkkaan auringon alla. Eikä nytkään, vaikka tällainen puhe
oli rikos Faraota vastaan, kukaan nostanut kättään prinssiä eikä
minua, hänen palvelijaansa vastaan. Usein senjälkeen olen ihmetellyt,
miksi näin oli, mutta en ole löytänyt vastausta kysymyksiini. Kenties
se tapahtui korkean isäntäni tähden, jonka kaikki tiesivät olevan
oikean Faraon ja jota he sydämestään rakastivat. Tai kenties siksi,
että he olivat varmoja siitä, ettei hän olisi tullut näin kauaksi
ja antautunut Amenmeseksen valtaan muuten kuin etsiäkseen Egyptin
sotajoukon parasta ja tuodakseen heille sanoman, jonka itse jumalat
olivat ilmoittaneet. Tai ehkä häntä ympäröi vielä se suoja, jonka
hebrealaiset olivat luvanneet hänelle Jabezin kautta. Ainakin niin
tapahtui. Farao käski, mutta hänen palvelijansa eivät totelleet.
Tieto tuosta unesta levisi, ja sinä yönä useat erosivat faraon
sotajoukosta ja kerääntyivät meidän ympärillemme tai pakenivat
takaisin sinne, mistä olivat tulleet. Ja näitten joukossa oli useita
neuvonantajia ja pappejakin, jotka salaisesti olivat keskustelleet
Bakenkhonsun kanssa. Ja jos farao halusikin tehdä lopun meistä,
niinkuin hän kenties aikoi, piti hän kuitenkin viisaimpana siirtää
sen siksi, kunnes selviytyisi Israelin kansasta.
Oli kummallinen yö. Ilma oli tyyni ja painostava. Tähtiä ei näkynyt,
mutta tuossa mustassa, pilven muodostamassa esiripussa, joka oli
egyptiläisten leirin takana, näkyi leimahduksia, joista muodostui
ikäänkuin kirjoituksia, joita minä en osannut lukea.
"Katsokaa kohtalon kirjaa, jonka Jumalan käsi on tulella
kirjoittanut!" sanoi Bakenkhonsu katsellessaan sitä. Keskiyön aikana
alkoi puhaltaa voimakas itätuuli niin lujasti, että meidän oli
maattava kasvoillamme sotavaunujemme pohjalla. Kun tuuli taukosi,
kuulimme melua ja huutoja sekä egyptiläisten leiristä että pilven
takana olevasta israelilaisten joukosta. Samassa tuntui sysäys
niinkuin maanjäristyksessä, joka paiskasi ne meistä, jotka seisoivat,
maahan, ja veripunaisen kuun tullessa esiin näimme, että koko faraon
armeija oli lähdössä liikkeelle merta kohden.
"Mihin he menevät?" kysyin prinssiltä, joka nojasi käsivarteeni.
"Turmioon, luullakseni", vastasi hän, "mutta millaiseen turmioon,
sitä en tiedä."
Sen jälkeen emme puhuneet enempää, sillä kaikki olimme liian
peloissamme.
* * * * *
Viimein päivä valkeni näyttäen hirveimmän näyn, mitä ihmissilmä on
milloinkaan nähnyt.
Pilvimuuri oli kadonnut ja kirkkaassa aamuvalossa huomasimme, että
Punainen meri oli jakautunut kahtia. Siihen keskelle jäi leveä
ajotie, joka näytti ikäänkuin tuulen muodostamalta, tai kenties
maanjäristys oli sen äkkiä rakentanut. Kukapa sen voi sanoa? En
ainakaan minä, joka en koskaan astunut tuolle kuoleman polulle.
Tätä polkua pitkin kiiruhtivat kymmenet tuhannet israelilaiset
veden lainehtiessa kummallakin puolen, ja heitä seurasi koko faraon
armeija, paitsi ne, jotka olivat eronneet siitä ja seisoivat tai
makasivat ympärillämme katsellen. Näimmepä kultaiset vaunutkin, jotka
ilmaisivat itse faraon ja hänen henkivartiostonsa läsnäolon, keskellä
tuota hajaantunutta sotajoukkoa, joka pyrki eteenpäin ilman sotakuria
ja järjestystä.
"Mitä nyt? Oi! Mitä nyt?" mumisi Seti, ja hänen puhuessaan järähti
maa toisen kerran. Silloin meren länsiosassa nousi mahtava aalto,
joka näytti olevan korkea kuin pyramiidi. Se vyöryi eteenpäin
vaahtopäisenä ja vain hetken, ei enempää, näimme Egyptin armeijan.
Tuona hetkenä olin kuitenkin näkevinäni mahtavia haamuja, jotka
pakenivat maalle päin pitkin aallon harjaa. Minä pidin noita haamuja
Egyptin jumalina, joita ajoi takaa kuin piiskalla kirkas ja loistava
olento. He menivät ja tulivat surkeasti valitellen, ja aalto vyöryi
alas.
Mutta sen takana marssivat israelilaisten joukot turvallisesti
toiselle rannalle.
Tuli synkkä pimeys ja pimeyden läpi näin tai olin näkevinäni Merapin,
Israelin kuun, seisovan edessämme pelästyneen näköisenä ja kuulin tai
luulin kuulevani hänen huutonsa:
"Oi! Auta minua Seti, puolisoni! Auta minua Seti, puolisoni!"
Sitten hänkin katosi.
"Valjastakaa hevoset!" huusi Seti kolkolla äänellä.
XVIII.
MERAPIN KRUUNAUS.
Vaikka kiiruhdimmekin hevosiamme, oli huhu tai oikeammin totuus
levinnyt nopeammin. Sitä veivät eteenpäin ne, jotka olivat lähteneet
ennen meitä. Oi, tämä matka oli kuin pahojen jumalien aikaansaamaa
unta. Me nelistimme eteenpäin yötä päivää, ja katso, joka kaupungissa
ja kylässä ryntäsivät naiset luoksemme huutaen:
"Onko totta, matkustajat, onko totta, että farao sotajoukkoineen on
hukkunut mereen?"
Silloin vanha Bakenkhonsu huusi vastaan: "Totta on, että hän, joka
oli farao, hukkui sotajoukkonsa kanssa mereen. Mutta katsokaa,
tässä on hän, joka nyt on farao", ja hän osoitti prinssiä, joka ei
huomannut sitä ollenkaan eikä sanonut mitään muuta kuin: "Eteenpäin!
Eteenpäin!"
Ja taas syöksyimme eteenpäin, kunnes valitukset jälleen taukosivat.
Oli auringonlaskun aika ja viimeinkin lähestyimme Memphiksen katuja.
Prinssi kääntyi puoleeni ja puhui: "Tähän asti en ole uskaltanut
kysyä", sanoi hän, "mutta kertokaa minulle, Ana. Sen jälkeen kuin
vedet olivat vyöryneet paikoilleen, hirveät haamut kadonneet ja kun
seurasi pimeys, olitteko silloin näkevinänne naisen edessämme ja
kuulevinanne hänen puheensa?"
"Olin, prinssi."
"Kuka tuo nainen oli ja mitä hän sanoi?"
"Hän oli eräs, joka lahjoitti teille lapsen, jota lasta ei ole enää,
ja hän sanoi; 'Oi! Auta minua, Seti puolisoni! Auta minua, Seti
puolisoni!'"
Hänen kasvonsa tulivat tuhkan harmaiksi tuon tomupeitteenkin alla ja
hän voihki:
"Kaksi, jotka rakastivat häntä, on sen nähnyt ja kaksi, jotka
rakastivat häntä, on sen kuullut. Ei ole epäilemistäkään, Ana, hän on
kuollut!"
"Rukoilen jumalia --"
"Älkää rukoilko, sillä Egyptin jumalat ovat myös kuolleet. Israelin
Jumala on heidät surmannut. Ana, kuka on murhannut hänet?"
Minä, joka olen piirustaja, vedin sormellani paksuun tomuun, jota oli
vaunujen pöydällä, miehen kulmakarvat ja niiden alapuolelle kaksi
syvää silmää. Kun aurinko sattui kullattuun pöytään, näytti noissa
silmissä olevan ikäänkuin tulta.
Prinssi nyökäytti päätään ja sanoi: "Nyt saamme nähdä, voivatko
sellaiset suuret tietäjät, kuten Kii, kuolla samalla lailla kuin
muut ihmiset. Niin, jos tarvitaan, näytän, että panen päähäni faraon
kruunun."
Saavuimme Memphiksen porteille. Ne olivat kiinni ja suljettu
salvalla, mutta sisäpuolelta tuosta suuresta kaupungista kuului
hälinää.
"Avatkaa!" huusi prinssi vartijoille.
"Kuka käskee avaamaan?" vastasi vartijoiden päällikkö tuijottaen
meihin, sillä laskeva aurinko oli meidän takanamme.
"Farao käskee avaamaan."
"Farao!" sanoi mies. "Meille on juuri ilmoitettu, että farao
sotajoukkoineen on hukkunut mereen."
"Hullu!" huusi prinssi. "Farao ei koskaan kuole. Farao Amenmeses on
Osiriin luona, mutta hyvä jumala Seti Meneptah, joka on nyt farao,
käskee sinua avaamaan."
Silloin pronssiset portit aukenivat ja vartijat heittäytyivät tomuun.
"Mies", huusin minä päällikölle, "mitä tarkoittaa tuo huuto?"
"Herra", vastasi hän, "en tiedä, mutta minulle on kerrottu, että
tuo noita, joka on tuottanut kärsimystä Egyptille ja noituudella
aiheuttanut farao Amenmeseksen ja hänen armeijansa kuoleman,
poltetaan temppelin edustalla."
"Kenen käskystä?" huusin minä taas ajajien lyödessä hevosia, mutta
mitään vastausta ei kuulunut.
Me riensimme eteenpäin pitkin leveätä katua suurelle torille, joka
oli ahdattu täyteen ihmisiä. Me ajoimme hevosilla heidän päälleen.
"Tietä faraolle! Tietä mahtavalle, hyvälle jumalalle Seti
Meneptahille, ylä- ja alamaan hallitsijalle!" huusi suojelussaatto.
Ihmiset kääntyivät ja näkivät prinssin hoikan vartalon tuossa
juhlapuvussa, joka hänellä oli ollut käydessään Amenmeseksen luona
teltassa meren rannalla.
"Farao! Farao! Terve Faraolle!" huusivat he ja heittäytyivät maahan.
Ja tuo huuto levisi kuin tuuli läpi Memphiksen.
Me olimme saapuneet torin keskelle ja tuolla temppelin suuren portin
edustalla paloi valtaava rovio. Rovion edessä liikkui olentoja,
joista yhden tunsin tietäjäpukuunsa pukeutuneeksi Kiiksi. Heidän
ympärillään oli kaksinkertainen sotilasketju, joka pidätti kansaa
paikoillaan.
Ja se olikin tarpeellista, sillä he raivosivat kuin mielipuolet
ja heristelivät nyrkkejään. Rovion lähellä oli joukko pappeja, ja
minä näin heidän keskellään miehen ja naisen, jälkimmäinen hiukset
hajallaan ja revityissä vaatteissa, aivan kuin häntä olisi raa'asti
kohdeltu. Samassa hänen voimansa näyttivät loppuvan ja hän vaipui
maahan. Silloin näin hänen kasvonsa, ne olivat Merapin, Israelin kuun.
Hän ei siis ollut kuollut. Mies hänen vieressään kumartui nostaakseen
hänet ylös, mutta varjosta lensi kivi hänen selkäänsä, joka pakoitti
hänet suoristamaan itsensä, jonka hän teki kiroten heittäjää. Tunsin
heti tuon äänen, vaikka puhuja olikin valepuvussa.
Se oli israeliitta Labanin ääni, hänen, joka oli Merapin kihlattu ja
oli yrittänyt murhata meidät Goshenissa. Mitä, teki hän täällä? Se
minua ihmetytti.
Kii puhui. "Kuulkaa, miten tuo hebrealainen kissa sylkee", sanoi hän.
"No, asia on tutkittu ja päätös tehty, ja ajattelen, että noidan
likeinen ystävä saa ensin tyydyttää liekkejä. Tarkatkaa häntä nyt,
ehkä hän muuttuu joksikin."
Kaiken tämän hän puhui hymyillen tavalliseen, miellyttävään tapaansa
vielä silloinkin, kun antoi merkin temppelin mustille orjille,
jotka seisoivat siinä lähellä. Nämä juoksivat esiin ja tuli välkkyi
heidän kuparisissa rannerenkaissaan, kun he tarttuivat Labaniin. Hän
vastusti raivoissaan, huutaen:
"Missä teidän sotajoukkonne on, egyptiläiset, ja missä on koiranne,
farao? Menkää kaivamaan heidät ylös Punaisesta merestä. Hyvästi,
Israelin kuu. Katso, miten kuninkaallinen rakastajasi kruunaa sinut
viimein, sinä uskoton --"
Hän ei sanonut enempää, sillä samassa orjat heittivät hänet pää
edellä keskelle suurta roviota, joka hetkiseksi himmeni ja paloi
jälleen kirkkaasti.
Silloin Merapi ponnisti itsensä seisomaan ja huusi kaikuvalla äänellä
nuo sanat, jotka prinssi ja minä olimme jo kuulleet kaukana Punaisen
meren rannalla --
"Oi! Auta minua, Seti puolisoni! Auta minua, Seti puolisoni!" Niin,
samat sanat, jotka olivat kaikuneet päiviä ennen meidän korvissamme,
ennen kuin ne lähtivät hänen huuliltaan, kuten me ainakin uskoimme.
Kenties olisi ehditty laskea sataan, ei enempää, silloin kun meidän
vaunumme vähän kerrallaan tunkeutuivat katsojamuurin läpi. Kun kaiku
hänen huudostaan viimeinkin lakkasi, olimme me päässeet tungoksen
läpi ja kiipesimme alas vaunuista.
"Noita kutsuu sellaista, joka tänä yönä aterioi faraon ja hänen
armeijansa kanssa Osiriksen pöydässä", pilkkasi Kii. "No, menköön
etsimään häntä, jos jumalien vartijat suovat sen", ja hän viittasi
jälleen mustille orjille.
Mutta Merapi oli nähnyt tai tuntenut Setin lähestyvän tuolta pimeästä
ja huomattuaan hänet heittäytynyt hänen rintaansa vasten. Seti
suuteli häntä otsalle kaikkien heidän nähtensä, pyysi sitten minua
tukemaan häntä ja kääntyi kansan puoleen.
"Kumartukaa! Kumartukaa! Kumartukaa!" huusi Bakenkhonsun voimakas
ääni. "Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!" ja hänen sanojaan
säestivät vartijamme.
Siinä samassa kansa ymmärsi. He painuivat polvilleen ja joka puolelta
kohosi tuo ikivanha tervehdys. Seti kohotti kätensä ja siunasi
heitä. Katsellessani näin Kiin hiipivän pimeätä kohden ja kuiskaavan
sanan vartijoille, jotka karkasivat hänen kimppuunsa ja toivat hänet
takaisin.
Sitten prinssi puhui:
"Te nimitätte minua faraoksi, Memphiksen asukkaat, ja farao minä
pelkään olevanikin sukuperäni mukaan tänäpäivänä, mutta suostunko
ottamaan vastaan hallituksen rasittavia tehtäviä, jos Egypti
sitä toivoo, en tiedä vielä. Joka tapauksessa hän, joka kantoi
kaksinkertaista kruunua, on kuolleena keskellä merta, ainakin näin
veden peittävän hänet ja hänen sotajoukkonsa. Sentähden, vaikka vain
hetken, tahdon olla faraona, jotta faraona voin tuomita muutamia
asioita. Rouva Merapi, pyydän, kerro minulle, miten jouduit tähän
asemaan?"
"Herrani", vastasi hän hiljaisella äänellä, "sen jälkeen kuin
sinä olit mennyt varoittamaan faraon armeijaa tuon unen käskystä,
jonka näin, Kii, joka lähti samana päivänä, palasi takaisin. Erään
hovikuntaan kuuluvan naisen välityksellä pääsi hän luokseni, kun olin
yksin huoneessani. Siellä hän asetti minulle nämä ehdot:
"'Neuvokaa minulle', sanoi hän, 'salaisuutenne, jotta voin kostaa
noille hebrealaisille velhoille, jotka ovat aiheuttaneet häviöni,
ja koko Israelin kansalle ja kaikille muille vihollisilleni niin,
että minusta vielä kerran tulee Egyptin mahtavin mies. Palkaksi
täytän minä kaikki teidän toivonne ja teen teistä, enkä kenestäkään
muusta, Egyptin kuningattaren. Olen teidän uskollinen palvelijanne
ja myös prinssi Setin, josta tulee farao, elämäni loppuun saakka.
Jos kieltäydytte, yllytän kansan teitä vastaan ja ennen kuin prinssi
palaa, jos hän ollenkaan palaa, ne, jotka uskovat teidän olevan
ilkeän velhon, määräävät teille noidan kohtalon.'
"Minä vastasin Kiille, kuten niin usein ennenkin olin sanonut
hänelle, ettei minulla ollut mitään taikaa hänelle ilmoitettavana
enkä tiennytkään mitään sellaisesta. Enhän minä hävittänyt Amonin
patsasta Taniksen temppelissä, vaan tuo sama Voima, joka senjälkeen
on Egyptille kärsimyksiä tuottanut. Sanoin hänelle vielä, etten
välittänyt mistään hänen tarjoamistaan lahjoista, eikä minulla ollut
vähääkään halua tulla Egyptin kuningattareksi. Hän nauroi vasten
kasvojani sanoen, että saisin kokea, mitä merkitsee vastustaa häntä,
kuten niin monet muutkin olivat kokeneet ennen minua. Sitten hän
osoitti minua sauvallaan ja mutisi jonkun loihdun. Se lamaannutti
jäseneni ja ääneni tehden minut aivan avuttomaksi pitkäksi aikaa,
joten hän ehti mennä niin kauas, etteivät palvelijasi, joita sinun
nimessäsi käskin ottamaan hänet kiinni ja pidättämään siksi, kunnes
palaat, voineet häntä löytää.
"Siitä asti alkoi kansa uhkailla minua. Tuhannet kokoontuivat linnan
porttien ulkopuolelle huutaen yöt päivät, että he aikoivat tappaa
minut, noidan. Rukoilin apua, mutta minulta syntiseltä taivas
oli paennut niin kauaksi, että rukoukseni näyttivät palaavan
kuulemattomina takaisin. Linnan palvelijatkin kääntyivät minua
vastaan, eivätkä tahtoneet edes nähdä minua. Viimein eräänä yönä,
kun jo alkoi hämärtää, menin parvekkeelle ja koska ei mikään jumala
tahtonut kuulla minua, käännyin pohjoiseen päin, jonne tiesin sinun
menneen, ja huusin sinua avukseni noilla samoilla sanoilla, jotka
huusin uudelleen juuri vähää ennen kuin saavuit." (Tässä prinssi ja
minä katsoimme toisiimme.) "Silloin ilmestyi puutarhan pensaista
mies. Hän oli puettu pitkään lampaannahkaiseen viittaan, joten en
voinut nähdä hänen kasvojaan, ja hän sanoi minulle.
"'Israelin kuu, hänen korkeutensa prinssi Seti on lähettänyt minut
sanomaan teille, että elämänne on vaarassa, kuten hänen oma
elämänsäkin, eikä hän voi tulla luoksenne. Hän käskee teitä tulemaan
luoksensa, että yhdessä pakenisitte Egyptistä maahan, jossa kumpikin
voitte olla turvassa siksi, kunnes kaikki nämä levottomuudet ovat
lopussa.'
"'Mistä tiedän, että te, jonka kasvot on peitetty, olette oikea
lähettiläs?' kysyin minä. 'Näyttäkää minulle joku merkki.'
"Silloin hän näytti minulle tuon lasurikivisen kuoriaisneulan,
jonka teidän korkeutenne antoi minulle kaukana Goshenin maassa,
saman, jonka pyysit minulta takaisin rakkauden merkiksi silloin
kun vannoimme uskollisuutta, antaen minulle sijaan kuninkaallisen
sormuksesi. Näin tuon neulan rinnassasi silloin, kun lähdit matkalle
Anan kanssa."