mitään teille, Ana, koska pidin sitä enteenä, sillä uneksin yöllä,
että Kii ilmestyi ja otti sen minulta", kuiskasi prinssi minulle.
"'Se ei riitä', vastasin minä! 'Tuo koristehan on voitu varastaa
häneltä, tai ryöstää prinssin kuolleelta ruumiilta, tai noituudella
ottaa häneltä!'
"Viittaan puettu mies arveli hetken ja sanoi: 'Tänä yönä, ei
tuntiakaan sitten, farao ja hänen joukkonsa on peitetty Punaiseen
mereen. Olkoon se merkkinä!'
"'Miten se voi olla mahdollista?' vastasin minä. 'Punainen merihän on
kaukana täältä, eivätkä sellaiset sanomat voi tunnissa joutua tänne.
Menkää matkoihinne petollinen viettelijä!'
"'Kuitenkin niin on käynyt', vastasi hän.
"'Jos todistatte sen minulle, uskon ja tulen!'
"'Hyvä', sanoi hän ja hävisi.
"Seuraavana päivänä alkoi liikkua huhu, että tuo hirveä asia oli
tapahtunut. Huhu tuli yhä varmemmaksi ja varmemmaksi, kunnes kaikki
vannoivat, että niin oli tapahtunut. Nyt kohdistui kansan raivo
minuun. He raivosivat linnan ympärillä kuin jalopeurat erämaassa,
huutaen vertani. Kuitenkaan eivät he päässeet sinne, sillä kun he
hyökkäsivät portteja ja muureja vastaan, työnnettiin heidät takaisin.
Joku henki näytti suojelevan linnaa. Kului päiviä ja tuli se yö, joka
nyt on kulunut, ja vielä kerran sekoin parvekkeella, ja vielä kerran
viittaan puettu mies ilmestyi puitten välistä.
"'Nyt olette kuullut, Israelin kuu, sanoi hän, 'ja nyt teidän on
uskottava ja tultava, vaikka luulette olevanne turvassa, koska tämä
Setin koti vaivojen alkaessa lumottiin pahaa vastaan niin, ettei
ketään siellä olevaa voida vahingoittaa!'
"'Olen kuullut ja luulen, että uskon, vaikka en ymmärrä, miten tuo
sanoma tunnissa saapui Memphikseen. Kuitenkin, muukalainen, sanon
teille, ettei se riitä.'
"Silloin mies veti papyruskäärön povestaan ja heitti sen jalkojeni
juureen. Avasin sen ja luin. Se oli kirjoitettu Anan käsialalla,
jonka hyvin tunsin, ja alla oli sinun oma nimikirjoituksesi, herrani,
ja se oli varustettu sinetilläsi ja Bakenkhonsun sinetti oli vielä
todisteena. 'Tässä se on', ja hän veti esille povestaan kirjoituksen
ja antoi sen minulle, johon hän koko tämän ajan oli nojannut.
"Minä avasin sen ja soihtujen valossa prinssi, Bakenkhonsu ja minä
luimme sen. Se näytti olevan, niinkuin hän oli kertonut, minun
käsialallani kirjoitettu ja todistettu ja sinetöity, kuten hän oli
sanonut. Se kuului näin:
"Merapille, Israelin kuulle, talossani Memphiksessä.
"Tule, rakkauden kukkanen, minun, herrasi luo. Tämän kantaja
saattaa sinut turvallisesti luokseni. Tule heti paikalla,
sillä olen suuressa vaarassa, kuten itsekin olet, ja ainoastaan
yhdessä voimme olla turvassa".
"Ana, mitä tämä tarkoittaa!" kysyi prinssi peloittavana äänellä. "Jos
olette pettänyt minut ja hänet --"
"Jumalien nimessä", aloin minä närkästyneenä, "olenko mies, koska
teidän korkeutenne puhuttelee minua tuolla tavoin, vai olenko vain
koira?"
Lopetin tähän, sillä Bakenkhonsu alkoi nauraa.
"Katsokaa kirjoitusta!" nauroi hän. "Katsokaa kirjoitusta!"
Me katsoimme ja kas! Kirjaimet muuttuivat ensin veren värisiksi
ja hävisivät sitten kokonaan, kunnes pidin kädessäni puhdasta
papyruskappaletta.
"Oho-ho!" nauroi Bakenkhonsu. "Totisesti, ystävä Kii, olet
ensimmäinen tietäjistä, lukuunottamatta noita israelilaisia
profeettoja, jotka ovat saattaneet sinut -- Mihin he ovat saattaneet
sinut, ystävä Kii?"
Silloin ensimmäisen kerran katosi tuo liioiteltu hymyily Kiin
kasvoilta, ja ne muuttuivat aivan kuin kivimöhkäleeksi, johon oli
pantu kaksi kiiltävää jalokiveä. Ne olivat Kiin silmät.
"Jatka, Merapi", sanoi prinssi.
"Tottelin kirjoitusta. Pakenin miehen kanssa, joka sanoi vaunujen
odottavan meitä jossakin. Menimme ulos pienen portin kautta.
"'Missä ovat vaunut?' kysyin minä.
"'Menemme veneellä', vastasi hän ja suuntasi kulkunsa joelle päin.
Kulkiessamme suurta palmukäytävää pitkin ilmestyi miehiä puitten
takaa.
"'Te olette pettänyt minut', huusin minä.
"'Ei', vastasi hän, 'vaan minut on petetty!'
"Sillein ensikerran tunsin hänen äänensä. Se oli Labanin.
"Miehet hyökkäsivät kimppuumme. Heidän päällikkönsä oli Kii.
"'Tämä on se noita', sanoi hän, 'joka täytettyään ilkityönsä pakenee
hebrealaisen rakastajansa kanssa, joka myös on osallinen noihin
noitatemppuihin!'
"He repivät viitan ja tekoparran hänen yltään, ja edessäni seisoi
Laban. Kirosin hänet vasten kasvoja. Mutta hän vastasi vain:
"'Merapi, mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt rakkaudesta sinuun.
Aikomukseni oli viedä sinut kansamme luo, sillä tiesin, että täällä
tahdottaisiin tappaa sinut. Tämä tietäjä lupasi sinut minulle
palkaksi muutamista tiedonannoista, joita olen antanut hänelle, jos
voisin houkutella sinut pois palatsin suojasta.'
"Nämä olivat ainoat sanat, jotka puhuimme koko aikana. He raahasivat
meidät suuren temppelin salaiseen vankityrmään, jossa elimme
erotettuina. Siellä Kii ja papit kiusasivat minua kaiken päivää
kysymyksillään, joihin en vastannut mitään. Illan tullen toivat he
minut ulos Labanin rinnalla. Kun kansa näki minut kuului sieltä
huutoja: 'Velho! Hebrealainen noita!' He tunkeutuivat vartijoiden
joukon läpi, tarttuivat minuun, heittivät minut maahan ja tallasivat
minua. Laban yritti suojella minua, mutta hänet temmattiin pois.
Viimein kansa saatiin ajetuksi tiehensä, ja oi, herrani, sinä tiedät
lopun. Olen puhunut totta enkä voi muuta."
Sen sanottuaan hänen polvensa herpaantuivat ja hän pyörtyi. Me
kannoimme hänet vaunuihin.
"Te olette kuullut, Kii", sanoi prinssi. "Mitä vastaatte?"
"En mitään, farao", vastasi Kii kylmästi, "sillä farao te olette,
kuten arvasin teistä tulevan. Henkeni on jättänyt minut, nuo
hebrealaiset ovat sen ryöstäneet. Tuon kirjoituksen olisi pitänyt
hävitä papyrukselta heti, kun tuo nainen oli sen lukenut, ja sitten
olisin kertonut teille jotakin muuta; olisin kertonut salaisesta
rakkaudesta, petollisesta ja väkivaltaisesta paosta rakastajan
kanssa. Mutta joku paha henki piti sen siinä siksi, kunnes tekin
olitte sen lukeneet, te, joka tiesitte, ettette ollut kirjoittanut
sitä, minkä näitte. Farao, minut on voitettu. Tehkää minulle tahtonne
mukaan, ja hyvästi. Rakastettuna olette aina pysyvä, kuten aina
olette ollutkin, mutta onnelliseksi ette tässä maailmassa tule."
"Oi kansa", huusi Seti, "en tahdo tuomita omassa asiassani. Te olette
kuulleet, tuomitkaa te. Mikä palkka tälle noidalle annetaan?"
Silloin kohosi valtaava huuto: "Kuolema! Kuolema polttoroviolla!
Kuolema, jonka hän oli valmistanut viattomalle!" Ja niin kävi. Mutta
jälkeenpäin kerrottiin minulle, että kun tuo suuri nuotio oli palanut
loppuun, löydettiin sieltä Kiin pää, joka oli kuin tulipunainen
kivi. Kun sitten auringon valo lankesi siihen, meni se kappaleiksi
ja hävisi, kuten kirjaimet häviävät tuosta kirjoituksesta. Onko tämä
totta, en tiedä, sillä en silloin ollut siellä läsnä.
* * * * *
Me kannoimme Merapin linnaan. Hän eli ainoastaan kolme päivää, sillä
hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat murtuneet. Näin hänet viimeisen
kerran tuntia ennen kuolemaansa, kun hän lähetti noutamaan minut.
Hän makasi Setin sylissä jutellen heidän lapsestaan ja näyttäen
suloiselta ja onnelliselta. Hän kiitti minua ystävyydestäni samalla
hymyillen tavalla, josta huomasin, että hän tiesi sen olleen enemmän
kuin ystävyyttä, ja pyysi minua hoitamaan hyvin isäntääni siksi,
kunnes kaikki jälleen kohtaisimme jossakin toisemme. Sitten hän antoi
minulle kätensä suudeltavaksi ja minä lähdin itkien pois.
Hänen kuoltuaan valtasi Setin kummallinen halu. Hän antoi tehdä
palatsin suureen saliin kultaisen valtaistuimen, ja tuolle
valtaistuimelle hän asetti Merapin kuninkaallisiin vaatteisiin ja
kallisarvoisiin rinta- ja kaulakoristuksiin puettuna, kruunattuna,
kuten Egyptin kuningatar. Ja tällä lailla näytti hän hänet Memphiksen
ylimyksille. Sitten hän antoi balsamoida hänet ja viedä salaiseen
hautakammioon, mutta ilman juhlamenoja, koska hän ei kuulunut Egyptin
uskoon. Minä vannoin Setille, etten milloinkaan ilmaise tuota
paikkaa, jossa Merapin hauta sijaitsee.
Siellä hän sitten lepää ikuisessa kodissaan ylösnousemuksen päivään
saakka pienen poikansa kanssa.
* * * * *
Noin kuukauden kuluttua hautajaisista tulivat Egyptin ylhäiset
miehet Memphikseen kruunaamaan prinssin faraoksi, ja heidän mukanaan
tuli myös hänen korkeutensa kuningatar Userti. Olin läsnä noissa
juhlamenoissa, jotka minun mielestäni olivat hyvin kummalliset.
Siellä oli visiiri Nehesi, ylipappi Roi ja paljon muita pappeja,
niin, ja vieläpä vanha kamariherra Pambasakin oli mukana samalla
lailla madellen, kuten ennenkin, vaikka hän oli eronnut prinssin
palveluksesta silloin, kun tämä oli tehty perinnöttömäksi, ja
liittynyt farao Amenmeseksen huonekuntaan. Kun hän ilmestyi
virkasauvoineen ja pitkine, valkeine partoineen, kuulin prinssin
monen viikon kuluttua taas nauravan.
"Sinä olet siis tullut takaisin jälleen, kamariherra Pambasa," sanoi
hän.
"Oi kaikkein pyhin, oi kaikkein kuninkaallisin", vastasi tuo vanha
palvelija, "onko Pambasa, tomuhiukkanen teidän jalkojenne alla,
koskaan lähtenytkään pois faraon hovista, tai hänen luotaan, josta
tulee farao?"
"Ei", vastasi Seti, "se tapahtui vain siksi, ettet uskonut tulevan
faraota hänestä, jonka luota lähdit. No, mene tehtäviisi, lurjus,
joka kenties pohjaltasi olet yhtä rehellinen kuin muutkin."
Sitten seurasivat suuret tavanmukaiset juhlallisuudet, jolloin kruunu
annettiin ja papit puhuivat puettuina jumaliksi ja toiset kuolleiksi
mahtaviksi faraoiksi. Siellä puhuivat myös Egyptin korkeasäätyiset ja
kaupunkien päämiehet. Kun kaikki olivat lopettaneet, vastasi Seti:
"Minä otan tämän, perintöni", ja hän tarttui kaksinkertaiseen
kruunuun, "en siksi, että haluan sitä, vaan siksi, että se en
perintöni ja tiedän, että niin kauan kuin elän en minun tehtävä
velvollisuuteni, jonka vannoin tekeväni eräälle, joka on lähtenyt
täältä. Isku toisensa jälkeen on kohdannut Egyptiä, mikä ei koskaan
olisi tapahtunut, jos olisi toteltu varoitustani. Egypti makaa
vertavuotavana ja kuolemaisillaan. Olkoon teidän ja minun tehtäväni
koettaa hoitaa sitä saadaksemme sen jälleen elämään. En ole kauan
luonanne, sillä minuakin on lyöty, mutta niin kauan kuin olen täällä,
tahdon minä olla teidän ja Egyptin palvelija. Ja minun määräykseni
on, ettei mitään juhlallisuuksia panna toimeen valtaistuimelle
nousemiseni johdosta, ja että varat, jotka olisivat kuluneet niihin,
en jaettava niiden leskille ja lapsille, jotka hukkuivat Punaiseen
mereen. Lähtekää!"
Kaikki lähtivät nöyrinä, mutta onnellisina, sillä tässä oli farao,
joka tiesi Egyptin tarpeet ja rakasti maataan, ja joka yksin oli
näyttänyt olevan viisas toisten ollessa täynnä hulluutta. Silloin
hänen korkeutensa Userti astui sisään komeasti puettuna ja kruunu
päässään hovikuntansa seuraamana ja kumarsi.
"Terve faraolle", huusi hän.
"Terve Egyptin kuninkaalliselle prinsessalle", vastasi Seti
"Ei farao, vaan Egyptin kuningattarelle."
Setin valtaistuimen vieressä oli toinen istuin, johon hän oli pannut
kuolleen Merapin kruunatessaan hänet. Farao kääntyi ja katseli sitä
hetken. Sitten hän sanoi:
"Näen, että tämä istuin on tyhjä. Ottakoon Egyptin kuningatar sen
paikakseen, jos häntä haluttaa."
Userti tuijotti häneen aivan kuin luullen häntä hulluksi, vaikka hän
epäilemättä oli kuullut jotakin tuosta kertomuksesta. Sitten nousi
hän portaita ylös ja istuutui tuohen kuninkaalliseen tuoliin.
"Teidän Majesteettinne on ollut kauan poissa", sanoi Seti.
"Niin", vastasi tämä, "mutta kuten teidän korkeutenne lupasi, on hän
palannut lailliselle paikalleen faraon viereen -- milloinkaan enään
poistumatta siitä."
"Farao kiittää hänen majesteettiaan", sanoi Seti syvään kumartaen.
* * * * *
Oli kulunut noin kuusi vuotta, kun eräänä yönä istuin farao Seti
Meneptahin kanssa hänen palatsissaan Memphiksessä, sillä siellä hän
aina oleskeli silloin, kun valtiolliset asiat sallivat.
Oli esikoisen kuoleman vuosipäivä ja siitä hän halusi puhua kanssani.
Hän kulki edestakaisin huoneessaan ja tarkastellessani häntä lampun
valossa huomasin, että hän äkkiä oli paljon vanhentunut ja hänen
kasvonsa olivat tulleet vielä entistäkin suloisemmiksi. Hän oli
myöskin laihempi kuin ennen, ja hänen silmissään oli katse, joka
tuijotti etäisyyteen.
"Te muistatte tuon yön, ystävä, eikö totta", sanoi hän; "kenties
hirmuisimman yön, mitä maailma on milloinkaan nähnyt." Hän pysähtyi,
nosti erästä verhoa ja osoitti pientä syvennystä ulkopuolella
olevassa pylväskäytävässä. "Tuolla istui Merapi," jatkoi hän; "tuolla
seisoitte te. Tuella makasi poika ja tuossa istui kumarassa hänen
hoitajansa -- sivumennen sanoen, olen pahoillani kuullessani hänen
olevan sairaana. Tehän pidätte huolta hänestä, Ana, pidättehän?
Sanokaa hänelle, että farao tulee tervehtimään häntä -- kun hän voi,
kun hän voi."
"Muistan tuon kaiken, farao."
"Niin tietysti muistatte, koska rakastitte häntä, eikö totta, sekä
poikaa että vieläpä minuakin, isää. Ja samoin rakastatte meitä aina,
kuten mekin rakastamme teitä, kun saavumme maahan, jossa sukupuoli ja
sen tuottamat esteet ja kiihko unhotetaan."
"Niin", vastasin minä, "koska rakkaus on elämän avain ja ainoastaan
ne ovat kirottuja, jotka eivät milloinkaan ole oppineet rakastamaan."
"Miksi kirottuja, Ana, sillä, jos elämä jatkuu, voivat he vielä
oppia?" Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten: "Olen iloinen, että
poika kuoli, Ana, vaikka, jos hän olisi elänyt, olisi hänestä varmaan
tullut jälkeeni farao, koska kuningattarella ei ele yhtään lasta.
Mutta mitä merkitsee olla faraona? Minä olen hallinnut nyt kuusi
vuotta, luulen, että minua rakastetaan, hallinnut sairasta maata,
jota olen koettanut parantaa, hallinnut autiota maata, jonka olen
koettanut saada uudelleen kasvamaan. Oi, noitten hebrealaisten kirous
vaikutti tehokkaasti! Ja luulen, että se oli minun syyni, Ana, sillä
jos minussa olisi ollut enemmän miestä, olisi minun, sen sijaan,
että heitin kuormani syrjään, pitänyt jatkuvasti vastustaa isääni
Meneptahia ja hänen politiikkaansa, ja jos olisi tarvittu, yllyttää
kansakin häntä vastaan. Silloin israelilaiset olisivat menneet,
eikä mikään kärsimys olisi kohdannut Egyptiä. No niin, minkä tein,
sen tein kenties siksi, että minun täytyi, ja mikä on tapahtunut,
on tapahtunut. Nyt päiväni ovat päättymässä ja minä lähden täältä
selittämään asioitani parhaani mukaan. Rukoilen hartaasti, että
löytäisin tuomareita, jotka ymmärtävät -- ja ovat suopeita."
"Miksi farao puhuu noin?" kysyin minä.
"En tiedä, Ana, mutta viime aikoina on tuo hebrealainen puolisoni
ollut paljon mielessäni. Hän oli viisas tavallaan, yhtä viisas kuin
rakastettavakin, eikö ollutkin? Ja jos voisimme vielä kerran nähdä
hänet, niin kenties vastaisi hän kysymykseemme. Mutta vaikka hän
onkin niin lähellä minua, en milloinkaan voi nähdä häntä selvästi.
Voitteko te Ana?"
"En, farao, vaikka eräänä yönä vanha Bakenkhonsu vannoi nähneensä
hänet. Hän oli kulkenut ohitsemme ja katsonut minuun hyvin tarkasti
ohimennessään."
"Ah! Bakenkhonsu! Niin, hän on myöskin viisas ja rakasti häntä omalla
tavallaan. Hänen lihansa surkastuu yhä enemmän, vaikka kenties hän
elää uhratakseen kummankin meidän haudallamme. Niin, Bakenkhonsu
on Taniksessa, vai onko hän Tebessä, hänen Majesteettinsa Usertin
kanssa, jota hän aina haluaa totella, kuten minäkin. Hän voi kertoa
meille jotakin siitä, mitä hän näki. Tämä huone on kuuma, Ana;
seisokaamme ulkona.".
Menimme verhon toiselle puolen ja seisoimme pylväskäytävässä
katsellen kuun valaisemaa puutarhaa ja juttelimme yhtä ja toista --
muistaakseni israelilaisista, jotka, kuten hän oli kuullut, vaelsivat
Sinain korvessa. Silloin äkkiä kumpikin vaikenimme.
Pilvi peitti kuun, joten tuli aivan pimeä. Pilvi poistui, ja minä
huomasin, ettemme enään olleet yksin. Tuossa meidän edessämme oli
matto, ja matolla makasi kuollut lapsi, kuninkaallinen pikku Seti.
Maton vieressä seisoi nainen tuskaisin silmin katsellen kuollutta
lasta; se oli hebrealainen nainen nimeltään Israelin kuu.
Seti kosketti minuun ja osoitti Merapia, ja minä osoitin lasta.
Sitten Merapi äkkiä kumartui alas, otti lapsen syliinsä ja ojensi sen
isää kohden. Mutta kas! Se ei enää ollut kuollut, ei, se nauroi ja
nauroi ja huomattuaan isänsä näytti kietovan kätensä hänen kaulaansa
ja suutelevan häntä huulille. Ja tuska naisen silmissä muuttui
kuvaamattomaksi iloksi, ja hän muuttui ihanammaksi kuin tähti.
Sitten, hymyillen kuten lapsi, kääntyi Merapin henki Setin puoleen,
nyökkäsi ja katosi.
"Me olemme nähneet kuolleen", sanoi Seti minulle heti sen jälkeen,
"ja oi! Ana, _kuollut elää sittenkin_!"
Samana yönä, ennen aamun koittoa, kaikui huuto läpi palatsin
herättäen minut unestani. Siellä huudettiin:
"Hyvää jumalaa faraota ei ole enään! Haukka Seti on lentänyt
taivaaseen!"
* * * * *
Faraota haudatessa panin minä tuon pikarin puolikkaan hänen rintansa
päälle, jotta hän voisi juoda siitä ylösnousemuspäivänä.
* * * * *
Tähän loppuu kertomus kirjuri Anasta, kuninkaan seuralaisesta ja
hänen ystävästään.