poistuminen tuona hetkenä oli Kiin työtä sentähden, että hän halusi
saada kansan uskomaan, että minä todellakin olen noita?"
"Miksi?" kysyin minä.
"En tiedä. Kenties siksi, että hän saisi uhrin alttarille itsensä
tilalle. Ainakin tiedän hyvin, että minun se on maksettava, minun ja
minun lihani ja vereni, mitä tahansa Kii luvanneekin", ja hän katseli
nukkuvaa lastansa.
"Älkää olko peloissanne, rouva", sanoin. "Kii on poistunut
palatsista, ettekä te näe häntä enää."
"Niin siksi, että prinssi oli vihainen hänelle tuon petoksen tähden,
mikä tapahtui Isiksen temppelissä. Sentähden hän lähti äkkiä, tai
oli lähtevinään, sillä miten voi kukaan sanoa, missä sellainen mies
todella on? Mutta hän tulee takaisin. Muistakaa, Kii oli Egyptin
suurin tietäjä. Ei vanha Bakenkhonsukaan voi muistaa ketään hänen
vertaistaan. Sitten hän rupesi kilpailemaan kansani profeettojen
kanssa ja hävisi."
"Mutta hävisikö hän, rouva? Mitä he tekivät, sen teki hänkin
lähettämällä israelilaisille samat vaivat, mitkä teidän profeettanne
olivat lähettäneet meille."
"Niin, muutamia niistä, mutta hän jäi tai pelkäsi lopuksi jäävänsä
jälkeen. Onko Kii mies, joka unohtaa sellaisen? Ja jos Kii todella
uskoo, että minä olen hänen vastustajansa ja herransa tässä pimeässä
työssä, kuten tuhannet tänä päivänä uskovat kuultuaan, mitä Amonin
temppelissä tapahtui, eikö hän ennemmin tai myöhemmin mittaa minulle
samalla mitalla? Oi, minä pelkään Kiitä, Ana, ja pelkään Egyptin
kansaa, ja jollei se olisi niin rakas herralleni, pakenisin poikani
kanssa erämaahan, ja luopuisin kokonaan tästä vihaa täynnä olevasta
maasta! Hiljaa! Hän herää."
Tämän jälkeen oli Egyptissä suuri pelko. Ei kukaan näyttänyt oikein
tietävän, mitä he pelkäsivät, mutta kaikki olivat varmat siitä,
että he olivat tekemisissä kuoleman kanssa. Ihmiset kulkivat ympäri
huolissaan katsellen taaksensa, aivankuin joku olisi seurannut heitä,
ja öisin he kokoontuivat ryhmiin ja puhelivat kuiskaten. Ainoastaan
hebrealaiset näyttivät olevan onnellisia ja iloisia. Sitäpaitsi he
valmistivat itseään ottamaan vastaan jotakin uutta ja outoa.
Nuo israelilaiset naiset, jotka asuivat Memphiksessä, alkoivat myydä
tavaroitaan ja lainasivat sitten egyptiläisiltä. Erittäinkin pyysivät
he lainaksi jalokiviä sanoen, että he valmistivat suurta juhlaa
ja halusivat näyttää hienoilta maanmiestensä silmissä. Kukaan ei
kieltänyt heiltä mitään, mitä he pyysivät, sillä kaikki pelkäsivät
heitä. Jopa he tulivat palatsiinkin ja pyysivät Merapiltakin
koristuksia, vaikka hän oli heidän oma kansalaisensa, joka oli
osoittanut heille niin paljon ystävällisyyttä. Niin, ja nähdessään,
että hänen pojallaan oli pieni kultainen rengas hiuksissa, pyysi eräs
heistä senkin, eikä Merapi kieltänyt häneltä sitäkään. Mutta samassa
astui prinssi huoneeseen ja nähdessään tuon kuninkaallisen merkin
naisen kädessä, suuttui hän ja vaati häntä antamaan sen pois.
"Mitä kruunuilla tehdään, kun ei ole päitä, jotka kantavat niitä?"
pilkkasi nainen ja juoksi pois nauraen, vieden mukanaan kaiken, mitä
oli koonnut.
Kun Merapi kuuli hänen noin puhuvan, tuli hän vieläkin
surullisemmaksi ja pelokkaammaksi kuin ennen, ja hänestä tuo
huolestuneisuus tarttui Setiinkin. Hänkin tuli surulliseksi ja
levottomaksi, vaikka hän ei tiennyt syytä siihen, kun kysyin sitä
häneltä. Mutta hän arveli sen kenties johtuvan siitä, että jokin uusi
vaiva oli lähellä.
"Ja kun olen tullut toimeen yhdeksän vaivan aikana," lisäsi hän, "en
ymmärrä, miksi pelkäisin kymmenettä."
Kuitenkin hän pelkäsi sitä, ja niin paljon, että hän kysyi
Bakenkhonsulta, olisiko mitään keinoa lepyttää jumalien vihaa.
Bakenkhonsu nauroi ja sanoi, ettei hän luullut löytyvän, sillä
jolleivät jumalat olleet vihaisia yhdestä asiasta, niin olivat
ne toisesta. Luotuaan maailman, eivät he ole muuta tehneet kuin
riidelleet sen kanssa, tai toisten jumalien kanssa, jotka myös olivat
mukana sen muodostamisessa, ja heidän riidellessään joutuvat ihmiset
uhreiksi.
"Kestäkää tuskanne, prinssi", lisäsi hän, "jos sellaisia tulee, sillä
kun Niili on tulvinut korkeintaan viisikymmentä kertaa, on teille
kaikki aivan yhdentekevää."
"Ajattelette siis, että joka tapauksessa kuolemme, ja että Osiris on
vain toinen nimi auringonlaskulle, Bakenkhonsu."
Vanha neuvonantaja pudisti harmaata päätään ja vastasi:
"En. Jos joskus kadottaisitte jonkun, jota suuresti rakastatte,
lohduttakaa itseänne, prinssi, sillä en usko, että elämä päättyy
kuolemaan. Kuolema on vain hoitaja, joka panee hänet nukkumaan, ja
aamulla herää hän uudelleen jatkaakseen matkaansa toisessa ajassa
niitten kanssa, joitten seurassa hän on alusta alkaen ollut."
"Mihin on hän joutuva kaikkien näiden aikojen jälkeen, Bakenkhonsu?"
"Kysykää sitä Kiiltä, niinä en tiedä."
"Hiiteen koko Kii, minä vihaan häntä", sanoi prinssi ja lähti pois.
"Ettekä ilman syytä, luullakseni", mutisi Bakenkhonsu, mutta kun
kysyin, mitä hän sillä tarkoitti, ei hän tahtonut tai ei osannut
kertoa sitä minulle. Näytti yhä synkemmältä ja palatsin elämä, joka
omalla tavallaan oli ollut hupaisaa, tuli surulliseksi. Kukaan ei
tiennyt, mitä oli tulossa, mutta kaikki tiesivät, että jotakin oli
tulossa ja ojensivat kätensä yrittäen suojata taistelevien jumalien
iskuilta sitä, mikä oli heille kaikkein rakkainta. Setille ja
Merapille oli rakkain heidän poikansa, suloinen pienokainen, joka jo
juoksi ja leperteli, ja jolla Rameses-suvun lapsena oli harvinainen
terveys ja henkiset kyvyt. Aina piti poikasen olla joko isän tai
äidin näkyvissä. Noina päivinä näin todellakin hyvin harvoin Setiä,
eikä meidän opinnoistammekaan tullut mitään, kun hän aina Merapin
kanssa piti huolta pojastaan.
Kun Usertille kerrottiin siitä, sanoi hän erään ystäväni kuullen:
"Epäilemättä koettaa hän kasvattaa tuota sekasikiötä täyttääkseen
sillä Egyptin valtaistuimen."
Mutta voi! Kaikki, mikä oli määrätty pikku Setin täytettäväksi, oli
ruumisarkku.
* * * * *
Oli hiljainen, kuuma ilta, niin kuuma, että Merapi oli pyytänyt
hoitajatarta tuomaan lapsen vuoteen ja asettamaan sen kahden pylvään
väliin suureen pylväskäytävään. Siinä hän nukkui vuoteellaan,
rakastettavana kuin jumalainen Horus. Merapi istui hänen vieressään
tuolilla, jolla oli aivankuin antiloopin jalat. Seti käveli
edestakaisin penkereellä pylväskäytävän toisella puolella nojaten
olkapäähäni jutellen yhtä ja toista. Silloin tällöin ohimennessään
pysähtyi hän hetkeksi kirkkaassa kuun valossa ollakseen varma, että
Merapi ja lapsi voivat hyvin, kuten hänelle hiljakkoin oli tullut
tavaksi tehdä. Sitten puhumatta mitään, jottei vaan herättäisi
poikaa, hän hymyili Merapille, joka istui miettien pää käden varassa,
ja kulki edelleen.
Yö oli hyvin hiljainen. Palmun lehdet eivät värähtäneetkään, sakaalit
eivät liikkuneet ja kimeä-ääniset hyönteisetkin olivat lopettaneet
surinansa. Sitäpaitsi tuo suuri kaupunki alhaalla oli äänetön kuin
hauta. Oli aivankuin jonkun lähenevän turmion enne olisi peloittanut
maailman äänettömäksi. Sillä epäilemättä oli ilmassa turmiota.
Kaikki tunsivat sen, hoitajatarkin, joka aivan kyyristyi tullessaan
emäntänsä tuolin luo ja silloin tällöin vapisi kuumuudesta.
Äkkiä pikku Seti heräsi ja kertoi nähneensä unta.
"Mistä sinä uneksit, poikani?" kysyi hänen isänsä.
"Näin unta", jokelsi hän, "että nainen, jolla oli samanlaiset
vaatteet kun äidillä tuolla temppelissä, otti minua kädestä ja vei
minut ilmaan. Katsoin alaspäin ja näin sinut ja äidin kalpeina
ja itkien. Minäkin aloin itkeä, mutta tuo nainen, jolla oli
höyhenpäähine, kielsi minua, sillä hän kuljetti minua kauniiseen,
suureen tähteen, johon äiti tulisi pian minua tapaamaan."
Prinssi ja minä katsoimme toisiimme, ja Merapi näytti olevan
touhussa tuuditellen lasta uudelleen uneen. Keskiyö läheni, eikä
vielä kukaan näyttänyt aikovan lähteä levolle. Vanha Bakenkhonsukin
tuli luoksemme ja aikoi sanoa jotakin yöstä, joka oli niin outo ja
levoton, kun äkkiä pieni yölepakko, joka oli lennellyt edestakaisin
yläpuolellamme, putosi hänen päänsä päälle ja siitä maahan. Me
tarkastimme sitä ja huomasimme, että se oli kuollut.
"Kummallista, että eläin kuoli tuolla lailla", sanoi Bakenkhonsu, kun
samalla toinenkin putosi maahan aivan sen lähellä. Pikku Setin musta
kissanpoikanen, joka makasi pojan vuoteen vieressä, näki sen putoavan
ja hyökkäsi sinne. Mutta ennenkuin se ehti lepakon luo, pyörähti
se ympäri, seisoi takajaloillaan kynsien ilmaa ympärillään, päästi
sitten valittavan äänen ja kaatui kuolleena maahan.
Me tuijotimme siihen, kun äkkiä jostakin kaukaa kuului
sydäntäsärkevää koiranulvontaa. Sitten alkoi joku lehmä valittavasti
ammua, kuten nämä eläimet tekevät, kun niiltä ryöstetään vasikat. Ja
samassa kuului aivan läheltä aidan toiselta puolen suuressa tuskassa
olevan naisen korvia viiltävää huutoa, jollaista alkoi yhtä aikaa
kuulua joka suunnalta, kunnes ilma oli täynnä valitusta.
"Oi, Seti, Seti", huudahti Merapi äänellä, joka pikemmin muistutti
sihinää kuin kuiskausta, "katso poikaasi!"
Me juoksimme sinne, missä poika makasi. Hän oli herännyt ja tuijotti
ylöspäin suurin silmin ja jäykin kasvoin. Pelko, jos se sitä oli,
katosi hänen kasvoiltaan, mutta yhä hän tuijotti. Hän nousi pikku
jaloilleen, yhä tuijottaen ylöspäin. Sitten kirkasti hymy, suloisin
hymy hänen kasvonsa. Hän ojensi kätensä kuin syleilläkseen jotakuta,
joka kumartui hänen puoleensa, ja kaatui taaksepäin -- kuolleena.
Seti seisoi äänetönnä kuin kuvapatsas. Kaikki, jopa Merapikin,
seisoivat liikahtamatta. Sitten hän kumartui ja otti syliinsä pojan
ruumiin.
"Nyt, puolisoni", sanoi hän, "on sinua kohdannut se suru, josta
Jabez setäni puhui sinulle, jos vähääkään seurustelisit kanssani.
Nyt Israelin kirous on murtanut sydämeni ja nyt on lapsemme kasvanut
liian suureksi maallisille onnentoivotuksille ja tervehdyksille,
kuten ilkeä Kii ennusti."
Näin hän puhui kylmällä, hiljaisella äänellä, kuten sellainen,
joka jo kauan on odottanut jotakin tai tiennyt sen tapahtuvaksi.
Sitten hän kumarsi prinssille ja lähti kantaen lapsen ruumista. Ei
milloinkaan, minun mielestäni, Merapi ollut ihanampi kuin tuona
hetkenä, jolloin hän oli rakkaansa kadottanut, sillä nyt loisti hänen
naisellisen rakastettavaisuutensa läpi vielä joitakin säteitä hänen
sielustaan. Hänen silmänsä ja liikkeensä olivat todellakin sellaiset,
että se olisi yhtä hyvin voinut olla aave kuin nainen, joka lähti
luotamme sen kanssa, joka oli ollut hänen poikansa.
Seti nojasi olkapäähäni katsellen tyhjää vuodetta ja pelästynyttä
hoitajaa, joka yhä istui sen vieressä, ja tunsin kyyneleen putoavan
kädelleni. Vanha Bakenkhonsu kohotti ryppyiset kasvonsa ja katsoi
prinssiin.
"Älkää surko liian paljon, prinssi", sanoi hän, "sillä ennen kuin
niin monta vuotta kuin minä olen elänyt on kulunut, on tämä lapsi
unohtunut, ja hänen äitinsä on unohtunut, ja teistäkin, prinssi,
elää vain nimi, joka kerran oli suuri Egyptissä. Ja sitten, prinssi,
alkaa jossakin ilo uudelleen, ja sen, minkä olette kadottaneet,
löydätte jälleen. Kiin noituus ei kaikki ole valetta, ja kun hän
sanoi teille tuolla Taniksessa, ettei teitä turhanpäiten nimitetty
'Uudestisyntymisen herraksi', puhui hän sanoja, joista tänä yönä
voitte löytää lohdutusta."
"Kiitän teitä, neuvonantaja", sanoi Seti ja kääntyi seuraten Merapia.
"Luulen, että saamme enemmän kuolleita", huudahdin tuskin tietäen,
mitä surussani sanoin.
"En luule, Ana", vastasi Bakenkhonsu, "sillä Jabezin tai hänen
Jumalansa kilpi suojaa meitä. Alinomaa hän ennusti, että Merapille ja
hänen tähtensä Setille tulisi surua, mutta siinä onkin kaikki."
Minä vilkaisin kissanpoikaseen.
"Se eksyi tänne kaupungista muutamia päiviä sitten, Ana. Ja
yölepakotkin lensivät varmaan tuolta kaupungista. Kuulkaa tuota
valitusta. Onko Egyptissä ennen kuultu sellaista ääntä?"
XVI.
JABEZ MYY HEVOSIA.
Bakenkhonsu oli oikeassa. Paitsi Setin poikaa, ei ketään niistä,
jotka asuivat hänen talossaan tai sen lähellä, kuollut, vaikka kaikki
Egyptin esikoiset kuolivat, vieläpä kaikkien eläinten esikoiset. Kun
tämä tuli tiedoksi ympäri maata, valtasi egyptiläiset viha Merapia
kohtaan, joka, he muistivat, oli huutanut kirousta Egyptille sen
jälkeen kuin hänet oli pakotettu rukoilemaan temppelissä ja kuten he
uskoivat poistamaan pimeyden Memphiksestä.
Bakenkhonsu, minä ja toiset, jotka rakastimme häntä, huomautimme,
että hänen oma lapsensakin oli kuollut. Tähän vastattiin, ja siinä
olin huomaavinani Usertin ja Kiin vaikutusta, ettei se ollut mitään,
koska noidat eivät rakastaneet lapsia. Sitäpaitsi, sanoivat he, hän
voisi hankkia niitä miten paljon häntä vain haluttaisi ja milloin
haluaisi, muodostaen niiden savisen ruumiin lasten näköisiksi ja
kasvattaen niitä ilkeähenkisiksi vahingoittamaan maata. Lisäksi
kansa vannoi, että hänen oli kuultu sanovan, että vaikka hänen olisi
surmattava oman miehensä poika, tahtoi hän kostaa egyptiläisille,
jotka kerran olivat pitäneet häntä orjana ja murhanneet hänen isänsä.
Vieläpä israelilaisetkin, tai muutamat heistä, kenties Laban muiden
muassa, olivat kertoneet egyptiläisille, että tuo noita joka oli
lumonnut prinssi Setinkin, tuotti heille sellaisia kärsimyksiä.
Siksi alkoivat egyptiläiset vihata Merapia, joka oli suloisin ja
rakastettavin naisten joukossa. Ja toiset vielä syyttivät häntä
siitäkin, että hän noituudellaan oli ryöstänyt Setin sydämen pois
tämän lailliselta puolisolta ja saanut hänet käännyttämään tämän
puolisonsa, Egyptin kuninkaallisen prinsessan, takaisin palatsinsa
porteilta, joten hän oli pakotettu asustamaan yksin Taniksessa.
Kukaan ei soimannut Setiä, jota kaikki Egyptissä rakastivat, koska
tiedettiin, että hän olisi tahtonut kohdella israelilaisia vallan
eri tavalla ja siten pelastaa Egyptin kaikilta kärsimyksiltä. Tuo
hebrealainen suurisilmäinen tyttö, joka oli onnistunut loihtimaan
hänet, oli hänen kova onnensa. Eihän ollut kummallista, jos yksi
noista naisista, joita prinssillä oli talo täynnä, kuten he uskoivat
ja kuten prinsseillä yleensä oli tapana, olisi ollutkin velho. Olen
varma, että Merapi vain siksi, että prinssin tiedettiin rakastavan
häntä, säästyi myrkytykseltä tai muulta salaiselta murhalta, joka
tapauksessa ainakin vähäksi aikaa.
Nyt saatiin iloisia uutisia, että faraon ylpeys oli viimeinkin
murtunut (sillä hänen esikoisensa oli kuollut toisten mukana), tai
oli hänen järkensä selvinnyt, kummin nyt asia sitten mahtoi olla. Hän
oli määrännyt, että Israelin lapset saivat lähteä milloin ja mihin
halusivat. Silloin kansa hengitti uudelleen toivossa, että heidän
kärsimyksensä loppuisivat.
Silloin ilmestyi Jabez vielä kerran Memphikseen mukanaan suuri joukko
sotaratsuja. Hän sanoi haluavansa myydä ne prinssille, sillä hän
ei halunnut jättää niitä kenenkään muiden käsiin. Hän oli laskenut
ja määrännyt hevosien hinnan, jonka mukaan ne olivat äärettömän
suuriarvoisia.
"Miksi haluatte myydä hevosenne?" kysyi Seti.
"Siksi, että menen kansani mukana paikkoihin, joissa on vähän vettä
ja missä ne kuolisivat, oi prinssi."
"Minä ostan hevoset. Katsokaahan niitä, Ana", sanoi Seti, vaikka
tiesin hyvin, että hänellä oli jo enemmän kuin mitä hän tarvitsi.
Prinssi nousi näyttääkseen, että keskustelu oli lopussa, kun Jabez
kumarrellen kiitokseksi sanoi nopeasti.
"Iloitsen nähdessäni, oi prinssi, että on tapahtunut niinkuin minä
ennustin, tai oikeammin niinkuin minua oli käsketty ennustamaan,
nimittäin, että teidän kotinne on säästynyt kärsimyksiltä, jotka ovat
kohdanneet Egyptiä."
"Silloin iloitsette väärin, hebrealainen, sillä vaikein noista
kärsimyksistä on tullut tänne. Poikani on kuollut", ja hän kääntyi
pois.
Jabez kohotti viekkaat silmänsä ja vilkaisi häneen.
"Prinssi", sanoi hän, "tiedän sen ja olen pahoillani, että tämä
tappio on haavoittanut sydäntänne. Kuitenkin ei se ollut minun
eikä kansani syy. Jos tarkoin ajattelette, muistatte varmasti,
että sekä silloin kun rakensin tämän paikan ympärille suojamuuria
hyvien tekojenne tähden, joita olitte israelilaisille osoittaneet,
oi prinssi, että jo ennen sitä varoitin ja annoin varoittaa teitä.
Sanoinhan, että jos te ja veljentyttäreni, Israelin kuu, joutuisitte
yhteen, kohtaisi teitä suuri suru hänen kauttaan, jonka, tultuaan
egyptiläiseksi naiseksi, täytyy kantaa sama kohtalo kuin muillakin
egyptiläisillä naisilla on."
"Voi olla niin", sanoi prinssi. "Asia on sellainen, josta en halua
puhua. Jos tämä kuolema aiheutui teidän loihdustanne, on minulla vain
sanottavana -- että se oli huono palkka minulle kaikesta siitä, mitä
olen yrittänyt tehdä hebrealaisten hyväksi. Niin, mitä muuta voisi
toivoakaan sellaiselta kansalta sellaisessa maassa? Hyvästi."
"Yksi pyyntö, oi prinssi. Pyydän lupaanne saada puhella
veljentyttäreni, Merapin kanssa."
"Hän ei ole tavattavissa. Sen jälkeen kuin hänen lapsensa
noitakeinoilla murhattiin, ei hän ota vastaan ketään miestä."
"Luulen kuitenkin, että hän haluaa puhutella setäänsä, prinssi."
"Mitä teillä olisi sitten sanottavaa hänelle?"
"Oi, prinssi, faraon armeliaisuuden tähden saamme me orja raukat
poistua Egyptistä, emmekä milloinkaan palaa takaisin. Sentähden,
jos Merapi jää tänne, on luonnollista, että haluaisin sanoa hänelle
jäähyväiset. Samalla uskoisin hänelle muutamia sukumme ja perheemme
asioita, jotka hän kenties haluaisi taas siirtää lapsilleen."
Kuullessaan sanan "lapset" Seti nyyhkytti.
"En luota teihin", sanoi hän. "Teillä on ehkä lisää noita
hebrealaisia kirouksia Merapia varten, tai te voitte lausua sanoja,
jotka tekevät hänet vielä onnettomammaksi kuin hän jo on. Mutta jos
tahdotte tavata häntä minun läsnäollessani --"
"Herrani prinssi, en tahdo vaivata teitä niin paljon. Hyvästi. Olkaa
hyvä ja viekää --"
"Tai jollei se miellytä teitä", keskeytti Seti, "voitte tehdä sen
tämän Anan läsnäollessa, jollei Merapi kieltäydy ottamasta vastaan
teitä."
Jabez mietti hetken ja vastasi:
"Tapahtukoon se sitten Anan läsnäollessa, sillä hän on mies, joka
tietää, milloin pitää vaieta."
Jabez kumarsi ja lähti, ja prinssin viittauksesta minä seurasin
häntä. Meidät vietiin heti rouva Merapin huoneeseen, jossa hän istui
surullisena ja yksinään musta huntu päässään.
"Terve sinulle, setäni", sanoi hän vilkaistuaan minuun, jonka
läsnäolon hän luullakseni ymmärsi. "Tuotko lisää ennustuksia? En
tahdo kuulla niitä, koska viimekertaiset olivat liian tosia", ja hän
kosketti kädellään mustaa huntua.
"Tuon uutisia ja erään pyynnön, veljentyttäreni. Uutiset ovat,
että Israelin kansa on lähdössä Egyptistä. Pyyntö, joka myöskin on
määräys, on -- että valmistaudut seuraamaan heitä -- --"
"Labaninko luo?" kysyi Merapi katsoen ylös.
"Ei, veljentyttäreni, vaan elämään nöyränä kansasi keskuudessa. Laban
ei halua puolisokseen sellaista, joka on ollut egyptiläisen vaimona."
"Olen iloinen, ettei Laban toivo sellaista, jota hän ei milloinkaan
voi saavuttaa, setäni. Pyydän, sanokaa, miksi minun pitäisi totella
tätä pyyntöä tai tätä käskyä?"
"Tärkeästä syystä, Merapi -- sillä elämäsi on kysymyksessä. Tähän
asti on sinun annettu tehdä sydämesi halun mukaan. Mutta jos jäät
Egyptiin, jossa sinulla ei enää ole mitään tehtävää, kun kaikki se
on saavutettu, mitä haluttiinkin rakastajasi prinssi Setin avulla,
kuolet varmasti."
"Tarkoitat, että kansamme tappaa minut."
"Ei, ei meidän kansamme. Mutta kuitenkin kuolet."
Merapi astui askeleen lähemmäksi häntä ja katsoi häntä suoraan
silmiin.
"Sinä olet varma, että kuolen, setä?"
"Olen, tai ainakin toiset ovat varmoja siitä."
Nyt Merapi nauroi. Se oli ensimmäinen kerta monien kuukausien
jälkeen, kun näin hänen nauravan.
"Silloin jään tänne", sanoi hän.
Jabez tuijotti häneen.
"Minä luulin, että sinä rakastaisit tuota egyptiläistä, joka todella
on kenen naisen rakkauden arvoinen tahansa", mutisi hän partaansa.
"Kenties juuri siksi, että rakastan, haluan kuolla. Olen antanut
hänelle kaiken, mitä minulla on annettavaa. Minulla ei ole enää
muuta jäljellä vaivaisesta aarteestani kuin sellaista, mikä tuottaa
hänelle kärsimystä ja onnettomuutta. Sentähden mitä suurempi rakkaus
-- ja se on suurempi kuin kaikki nuo pyramiidit yhteensä -- sitä
välttämättömämpää, että se tulee joksikin aikaa kokonaan maahan
kätketyksi. Ymmärrätkö?"
Jabez pudisti päätään.
"Ymmärrän vain sen, että sinä olet hyvin kummallinen nainen,
erilainen kuin kaikki toiset, jotka olen tuntenut."
"Lapseni, joka surmattiin, oli minulle koko maailma, ja tahtoisin
olla siellä, missä hän on. Ymmärrätkö nyt?"
"Tahtoisitko poistua elämästä maataksesi haudassa kuolleen poikasi
kanssa, vaikka, kun vielä olet nuori, voisit kenties saada useamman
tuon yhden sijaan?" kysyi Jabez hitaasti aivan kuin ihmetellen.
"Välitän elämästä vain niin kauan kuin voin sillä palvella
häntä, jota rakastan. Ja jos tulee päivä, jolloin hän nousee
valtaistuimelle, miten voi vihattu Israelin tytär silloin palvella
häntä? Enkä tahdo enempää lapsia. Elävänä tai kuolleena hän, joka
lähti täältä, omisti koko sydämeni, siellä ei ole enään sijaa muille.
Se rakkaus on ainakin puhdas ja täydellinen, ja kun se on balsamoitu
kuolemalla, ei se voi milloinkaan muuttua. Sitäpaitsi en makaa
haudassa hänen kanssaan, niin ainakin uskon. Näitten egyptiläisten
uskonto, jota me halveksimme, kertoo ikuisesta elämästä taivaassa, ja
sinne tahtoisin mennä etsimään häntä, joka on kadonnut, ja odottamaan
häntä, joka hetkeksi jää jälkeenpäin tänne."
"Ah!" sanoi Jabez. "Minä puolestani en vaivaa itseäni noilla
arvoituksilla, sillä tämän maailman ajallinen elämä riittää
täyttämään ajatukseni ja haluni. Mutta sinähän, Merapi, olet
kapinoitsija, ja ollaanpa sitten taivaassa tai maan päällä, miten
kuningas, jota vastaan niskoittelijat ovat kapinoineet, ottaa vastaan
heidät?"
"Sinä sanot minua kapinoitsijaksi", sanoi Merapi kiinnittäen
liekehtivät silmänsä häneen. "Miksi? Siksi, etten tahtonut häväistä
itseäni menemällä naimisiin miehen kanssa, jota vihaan, ja lisäksi
miehen, joka on murhaaja, ja siksi, etten niin kauan kuin elän tahdo
erota miehestä, jota rakastan, palatakseni niitten luo, jotka eivät
ole tehneet minulle muuta kuin pahaa. Tekikö Jumala sitten naiset
myytäviksi kuin karjan sellaisen huviksi ja hyödyksi, joka voi eniten
maksaa?"
"Näyttää siltä", sanoi Jabez levittäen kätensä.
"Näyttää, että sinä ajattelet niin, sinä, joka muodostat Jumalan
sellaiseksi kuin haluaisit hänen olevan. Mutta minä puolestani en
usko sitä, ja jos uskoisin, etsisin itselleni toisen hallitsijan.
Setä, minä vetoan papeista ja vanhimmista Häneen, joka loi sekä
heidät että minut, ja Hän saa päättää, seisonko vaiko kaadun."
"Joka tapauksessa on vaarallista tehdä niin", tuumi Jabez, "sillä
papit ovat nopeita ottamaan oikeuden omiin käsiinsä, ennen kuin asiaa
ehditään edes selittää missään. Mutta, mikä minä olen, että voisin
neuvoa sellaista, joka voi musertaa Amonin tomuksi tämän omassa
pyhäkössä, ja jolla ehkä siksi on oikeus tehdä kaikkea, mitä hän
ajattelee ja tahtoo?"
Merapi polki jalkaansa.
"Tiedät hyvin, sinä itse toit minulle määräyksen vaatia Amon-jumala
taisteluun temppelissään. Se en ollut minä --" hän alkoi.
"Tiedän", vastasi Jabez heilauttaen kättään. "Tiedän myöskin, että
niin sanovat kaikki noidat, mikä kansallisuus tai jumala heillä
sitten lieneekään, eikä sitä usko kukaan. Koska sinulla oli usko,
tottelit määräystä ja sinun avullasi lyötiin Amon. Sekä israelilaiset
että egyptiläiset pitävät sinua suurimpana velhona, mitä Niilin
rannoilla on nähty, ja se on vaarallinen nimi, Merapi."
"En ansaitse sitä, enkä ole milloinkaan sitä tavoitellut."