aivan yksin. Voisittepa nähdä, että jokaisella hiekkajyväselläkin on
korvat."
"Olkaa hyvä ja selittäkää tarkemmin, Kii."
"Ei, Ana, siitä tulisi liian pitkä juttu, ja lyhyestä virsi kaunis.
Kuten sanoin, te ette ollut yksin, sillä vaikka olikin muutamia
sanoja, joita en voinut erottaa, kuulin minä paljon siitä, mitä
keskustelitte Jabezin kanssa."
"Mitä te kuulitte?" kysyin vihoissani, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä toivoin, että ennen olisin puraissut kieltäni kuin
lausunut nuo sanat.
"Paljon, paljon. Odottakaas, kun ajattelen. Te puhuitte rouva
Merapista ja siitä, tekisikö hän viisaammin jäädessään Memphikseen
prinssin turviin tai palatessaan Gosheniin jonkun henkilön luokse,
jonka nimen olen unohtanut. Jabez, viisas mies, sanoi luulevansa,
että hän tulisi onnellisemmaksi Memphiksessä, vaikka kenties hänen
olonsa siellä tuottaisi suuren surun hänelle itsellensä ja -- eräälle
toiselle."
Ja hän katsoi taas lapseen, joka näytti tuntevan hänen silmäyksensä,
sillä se heräsi ja huitoi ilmaa pikku käsillään.
Hoitajakin tunsi sen, vaikka hänen päänsä oli poispäin käännetty,
sillä hän säpsähti ja siirtyi sitten erään palmupuun suojaan. Merapi
sanoi hiljaisella, vapisevalla äänellä:
"Tiedän, mitä tarkoitatte, tietäjä, sillä olen nähnyt senjälkeen
Jabez setäni."
"Kuten minäkin, rouva, useita kertoja, mikä selvittänee teille sen,
jota Ana tässä pitää niin ihmeellisenä, nimittäin tietoni siitä, mitä
he keskustelivat silloin, kun hän luuli heidän olleen aivan yksin. Ja
yksinhän, kuten sanoin, ei kukaan voi milloinkaan olla, ei ainakaan
Egyptissä, maassa, jossa jumalat kuuntelevat --"
"Ja noidat vakoilevat", huudahdin minä.
"-- Ja noidat vakoilevat", toisti hän, "ja kirjurit hankkivat tietoa
ja opettelevat sen ulkoa, ja papeilla on suuret korvat kuin aasilla,
lehdet kuiskivat ja jumalat riitelevät -- ja paljon muuta."
"Lopettakaa pilkkanne ja sanokaa, mitä teillä on sanottavaa", sanoi
Merapi samanlaisella uupuneella äänellä.
Kii ei vastannut, katseli vain puuta, jonka taakse hoitaja ja lapsi
olivat kadonneet.
"Oi! Minä tiedän, minä tiedän", kirkaisi Merapi. "Lastani uhataan! Te
uhkaatte lastani siksi, että vihaatte minua."
"Anteeksi, rouva. On totta, että paha uhkaa tuota kuninkaallista
lasta, tai niin ainakin ymmärsin Jabezin puheesta, joka tietää niin
paljon. Mutta en minä uhkaa häntä, enkä minä vihaa teitä, jonka
tunnustan vertaisekseni, vaan se on eräs minua paljon mahtavampi,
jota minun on velvollisuus totella."
"Miksi pilkkaatte minua?"
"Pilkkaavatko kuun jumalattaren papit Isistä, tieteen äitiä,
rukouksillaan ja uhreillaan? Ja minäkö, joka teen erään pyynnön ja
tarjoan --"
"Minkä pyynnön ja mitä tarjoatte?"
"Pyyntöni on, että sallitte minun olla suojassa tässä talossa
noilta monilta vaaroilta, jotka uhkaavat minua faraon ja kansanne
profeettojen puolelta. Ja tarjoan sellaista apua kuin kykenen
tiedoillani ja kyvyilläni antamaan noita hirveitä vaaroja vastaan,
jotka uhkaavat -- erästä."
Tässä hän jälleen tuijotti puunrunkoon, jonka takaa kuulin
pienokaisen itkua.
"Ja jos suostun, mitä sitten?" kysyi Merapi käheästi.
"Silloin, rouva, yritän suojella erästä pienokaista kirousta vastaan,
jonka Jabez sanoo odottavan häntä ja monia muita, joiden suonissa
virtaa egyptiläistä verta. Tahdon yrittää, jos minun sallitaan
olla täällä. En uskalla sanoa, jos onnistun, sillä kuten herranne
muistutti minulle ja kuten te näytitte minulle Amonin temppelissä, on
minun voimani heikompi kuin Israelin profeettojen."
"Ja jos kieltäydyn?"
"Silloin, rouva", vastasi Kii äänellä, joka kalskahti kuin rauta,
"olen varma, että erään, jota rakastatte -- äidin rakkaudella --
ryöstää teiltä jumala, jota nimitämme Osirikseksi."
"Seis!" kirkaisi Merapi ja kääntyen ympäri pakeni pois.
"Kas, Ana, hän meni", sanoi Kii, "ja ennen kuin ehdimme sopia
asiasta. Kuinka kummallisia naiset ovat, Ana. Tässä on yksi suurimpia
tuosta sukupuolesta, kuten näitte Amonin temppelissä. Ja kuitenkin
hän aukeaa vain silloin, kun toivon aurinko paistaa, mutta kurtistuu
pelon varjossa, aivankuin tuo heikko kasvi, joka kasvaa joen
partaalla; hän, jonka silmät näkevät takana olevan salaisuuden,
josta tuulet hänelle kuiskivat, voisi tallata sekä maallisen toivon
että pelon jalkainsa alle tai tehdä niistä kiviä, joita myöten
kulkisi loistoon. Jos hän olisi mies, tekisi hän niin, mutta hänen
sukupuolensa vie hänet onnettomuuteen, hänet, joka ajattelee enemmän
lapsen suuteloa kuin kaikkea sitä loistoa, mihin voisi sydämensä
kohottaa. Niin, lapsi, yksinkertainen, pieni lapsi parka! Teilläkin
oli kerran sellainen, vai mitä, Ana?"
"Oh! Set ja hänen tulensa periköön teidät ja ilkeän puheenne", sanoin
ja poistuin hänen luotaan.
Kun olin mennyt vähän matkaa, katsoin taakseni ja näin Kiin nauravan,
heittävän sauvansa ilmaan ja taas tarttuvan siihen kiinni.
"Set ja hänen tulensa", huusi hän jälkeeni. "Ihmettelen, mitä ne
muistuttavat, Ana. Kenties jonakin päivänä saamme tietää sen, kirjuri
Ana, me kumpikin, te ja minä."
Niin jäi Kii luoksemme ja asui yhdessä Bakenkhonsun kanssa. Melkein
joka päivä näin heidät kävelemässä puutarhassa, sillä minä, joka
istuin prinssin pöydässä, paitsi silloin kun rouva Merapi söi hänen
kanssaan, en aterioinut heidän kanssaan. Silloin keskustelimme
monista asioista. Niissä, jotka koskettelivat tiedettä tai vieläpä
uskontoakin, olin minä etevämpi Kiitä, joka ei ollut mikään suuri
oppinut eikä mestari jumaluusopissa. Mutta aina, ennen kuin erosimme,
heitti hän jonkun nuolen minuun, jolle vanha Bakenkhonsu nauroi
ja nauroi uudelleen, vetäen kuitenkin aina ylitseni suojuksen
kunnioitusta herättävällä viisaudellaan, vain siksi, luulen, että hän
rakasti minua. Juuri tämän jälkeen löi rutto Egyptin karjan niin,
että tuhansittain eläimiä kuoli, vaikka eivät kaikki, kuten oli
kerrottu. Mutta, kuten olen sanonut, prinssin karjasta ei kuollut
ainoatakaan, eikä, niinkuin meille kerrottiin, israelilaisiltakaan
Goshenin maassa. Nyt oli Egyptissä suuri hätä, mutta Kii hymyili
ja sanoi, että hän tiesi niin käyvän ja vielä oli tulossa paljon
pahempaa, jolloin olisin tahtonut iskeä häntä päähän hänen omalla
sauvallaan, jollen olisi pelännyt sen vielä kerran muuttuvan
kädessäni käärmeeksi.
Vanha Bakenkhonsu katseli tapahtumaa toisilla silmillä. Hän sanoi,
että sen jälkeen kuin hänen viimeinen vaimonsa kuoli, luullakseni
noin viisikymmentä vuotta sitten, oli elämä tuntunut hänestä hyvin
yksitoikkoiselta. Mutta nyt se jälleen tuli mieltä kiinnittäväksi,
koska nuo ihmeet, jotka Egyptissä tapahtuivat, ja jotka olivat aivan
vastoin luonnonjärjestystä, muistuttivat hänelle hänen viimeistä
puolisoaan ja tämän johtopäätöksiä. Ja hänen tapansa oli sanoa, että
noina vuosina elimme ihmeitten maailmassa, jolloin egyptiläisillä
näytti olevan hallitsijana paholainen Set.
Mutta vieläkään ei farao päästänyt hebrealaisia menemään, kenties
siksi, että hän oli sen pyhästi luvannut Meneptahille, joka asetti
hänet valtaistuimelle, tai kenties jostakin muusta syystä, ehkäpä
niistä, joita Kii oli luetellut Setille.
Sitten tulivat paiseet, jotka vaivasivat miehiä, naisia ja lapsia
kaikkialla maassa, paitsi niitä, jotka asuivat Setin talossa.
Vartija ja tämän perhe, joiden mökki oli portin ulkopuolella,
ei kahtakymmentä askeltakaan siitä, säästyivät. Ja tämä herätti
katkeruutta perheiden naisten keskuudessa. Samoin Kii, joka oli
prinssin vieraana Memphiksessä, säästyi paiseilta, jota vastoin hänen
virkatoverinsa, jotka jäivät Tanikseen, saivat niitä enemmän kuin
ketkään muut, jolloin jotkut heistä kuolivat.
Tämän kuullessaan Kii nauroi ja sanoi, että hän oli kertonut heille
näin käyvän. Itse faraokin ja hänen korkeutensa Userti sairastivat,
jälkimäinen leukaansa, joka teki hänet vallan vastenmielisen
näköiseksi joksikin aikaa. Ja Bakenkhonsu oli kuullut, en tiedä
miten, hänen olevan niin raivoissaan, että oli jo aikonut palata
herransa Setin luo, jonka talossa hän oli kuullut ihmisten olevan
turvassa. Vielä hän oli kuullut, että hänen seuraajansa Israelin kuun
kauneus oli pysynyt vahingoittumattomana, jopa oli suurempikin kuin
ennen, tieto, jonka luullakseni Bakenkhonsu itse ilmoitti hänelle.
Mutta lopulta kuitenkin Usertin ylpeys ja kateus estivät hänet
tulemasta.
Egyptiläisten sydämet alkoivat nyt täydellä todella kääntyä Setin
puoleen. Prinssi, sanoivat he, oli vastustanut hebrealaisten
sortamista, ja kun hän ei voittanut, riistettiin häneltä oikeus
valtaistuimeen, jonka farao Amenmeses hankki sitten itselleen
vastustamalla prinssin politiikkaa. Ja nyt nähtiin jo hänen
hallituksensa hedelmät. Sentähden, päättelivät he, jos Amenmeses
syöstäisiin valtaistuimelta ja prinssi hallitsisi, loppuisivat
heidän vaivansa. Siksi he lähettivät sanansaattajia salaisesti hänen
luokseen, pyytäen häntä nousemaan Amenmesesta vastaan ja luvaten
hänelle apuaan. Mutta prinssi ei tahtonut kuulla ainoatakaan heistä,
sillä, kuten hän sanoi heille, hän oli onnellinen ollessaan se, mikä
hän oli, eikä halunnut mitään muuta asemaa. Kuitenkin tuli farao
kateelliseksi, sillä hän sai kuulla kaiken tämän urkkijoiltaan, ja
lähetti salamurhaajia ottamaan Setin hengiltä.
Userti varoitti minua erään lähettilään kautta ensimmäisestä
murhaajasta, mutta toisen ja pahemman huomasi Kii jollakin
kummallisella tavalla, joten vartijat saivat heidät kiinni porteilla
ja tappoivat. Silloin Seti sanoi, että hän sittenkin oli tehnyt
viisaasti osoittaessaan Kiille vieraanvaraisuutta, jos nimittäin
elämän pitkittäminen oli viisautta.
Rouva Merapikin sanoi samaa, mutta minä huomasin, että hän aina
karttoi Kiitä, jota hän epäili ja pelkäsi.
XV.
KAUHUJEN YÖ.
Sitten tuli rakeita ja muutama kuukausi sen jälkeen heinäsirkkoja,
ja Egypti oli täynnä kauhua ja kärsimystä. Me olimme kuulleet,
sillä Kiin ja Bakenkhonsun ollessa palatsissa tiesimme kaiken, että
hebrealaiset profeetat olivat luvanneet lähettää rakeet, koska farao
ei totellut heitä. Sentähden Seti lähetti sanan koko maahan, että
egyptiläisten tulisi viedä karjansa suojaan, ne, mitkä heillä vielä
oli jäljellä, heti myrskyn tehdessä tuloaan. Mutta farao sai kuulla
siitä ja antoi julistaa, ettei sitä saanut tehdä, koska se olisi
Egyptin jumalien häpäisemistä. Kuitenkin useat tekivät niin ja he
pelastivat karjansa. Oli kummallista katsella tuota jäämuuria, joka
ulottui maasta taivaaseen asti ja hävitti kaiken, minkä päälle se
putosi. Mahtavat taatelipalmut olivat katkenneet aivan poikki; maa
oli myllerretty aivan sekaisin; ihmiset ja eläimet, jotka olivat
ulkona, oli lyöty kuoliaiksi tai kokonaan hävitetty.
Seisoin portilla ja katselin. Tuossa, noin kyynärän verran minusta,
putosi valkeita rakeita tuhoten kaiken, ja tänne aidan sisäpuolelle
ei tullut ainoatakaan. Merapikin katseli sitä ja samassa tuli Kiikin
Bakenkhonsun kanssa, joka ei pitkän elämänsä aikana milloinkaan ollut
nähnyt tällaista. Mutta Kii katseli enemmän Merapia kuin rakeita,
sillä näin hänen yrittävän tunkeutua noilla julmilla silmillään tämän
sydämeen asti.
"Rouva", sanoi hän viimein, "pyydän teitä, kertokaa palvelijallenne,
miten saatte aikaan tämän?" ja hän osoitti ensin puita ja kukkia
aidan sisäpuolella ja sitten tuota hävitystä ulkopuolella.
Luulin ensin, ettei Merapi ollut kuullut häntä rakeitten suhinan
tähden, sillä hän kumartui ja avasi pienen sivuportin sakaaliparalle,
joka raaputti sen takana. Mutta niin ei ollut, sillä hän kääntyi
äkkiä ja sanoi:
"Pyytääkö Kherheb, Egyptin suurin tietäjä, oppimatonta naista
opettamaan itselleen ihmeitä? Kii, sitä en voi, koska en tee enkä
edes tiedä, miten tämä on tehty."
Bakenkhonsu nauroi ja Kiin hymyily tuli yhä selvemmäksi.
"Niin ei puhuta Goshenissa, rouva", vastasi Kii, "ja hebrealaiset
naiset täällä Memphiksessä ovat samaa mieltä. Eivätkä Amonin papit
sano sellaista. Nämä selittävät, että te olette taitavampi kuin
kaikki muut noidat Niilin varrella. Tämä on todisteena siitä", ja hän
osoitti ulkopuolella olevaa hävitystä ja sisäpuolella olevaa rauhaa,
lisäten: "Rouva, jos te voitte suojella oman kotinne, miksi ette
suojele Egyptin viatonta kansaa?"
"Koska en voi", vastasi hän vihaisesti. "Jos minulla joskus oli
sellainen voima, on se lähtenyt minusta, joka nyt olen egyptiläisen
lapsen äiti. Minulla ei ole mitään. Tuolla Amonin temppelissä joku
voima teki työtään minun avullani, siinä kaikki, eikä se enään
milloinkaan tule minuun rikokseni tähden."
"Minkä rikoksen, rouva?"
"Rikoksen, jonka tein ottaessani prinssi Setin puolisokseni. Jos nyt
joku jumala puhuisi kauttani, olisi se joku noista egyptiläisten
jumalista, sillä Israelin Jumala on hylännyt minut."
Kii tuijotti aivan kuin hän olisi saanut jonkun uuden ajatuksen ja
samassa kääntyi Merapi ja lähti pois.
"Jos hän olisi Isiksen papitar, silloin hän toimisi meidän
puolellamme, eikä meitä vastaan", sanoi Kii.
Bakenkhonsu pudisti päätään.
"Antaa tuon asian olla", vastasi hän. "Olkaa kuitenkin varma, ettei
koskaan israelilainen nainen rupea uhraamaan sellaiselle, jota hän
sanoo egyptiläisten kauhistukseksi."
"Jollei hän tahdo uhrata pelastaakseen kansaa, olkoon silloin
varuillaan, ettei kansa uhraa häntä pelastaakseen itsensä", sanoi Kii
kylmästi.
Sitten hänkin lähti pois.
"Luulen, että jos joskus sellainen hetki tulee, on Kii saava siitä
myös osansa", nauroi Bakenkhonsu. "Mitä etua on paimenesta, joka
oleskelee täällä suojassa tyytyväisenä sillä aikaa kuin tuolla
ulkopuolella lauma kuolee, Ana?"
Sitten tulivat heinäsirkat, jotka söivät kaiken, mitä vielä oli
jäljellä syötävää Egyptissä, niin tarkasti, että kansa parkaa, joka
ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja jolla ei ollut mitään sanomista
faraon ja israelilaisten välisiin asioihin, kuoli tuhansittain
nälkään, ja samalla oli vielä suuri pimeys, jolloin Laban tuli.
Tämä pimeys peitti maan kuin sankka pilvi kolme päivää ja kolme
yötä. Siitä huolimatta, vaikka varjot olivat synkät, ei Setin
talossa Memphiksessä ollut aivan pimeätä, sillä se oli aivan kuin
valopatsaassa, joka ulottui maasta taivaaseen asti.
Kauhu oli nyt kymmenkertaisesti suurempi, ja minusta näytti kuin
kaikki nuo sadat tuhannet Memphiksen asukkaat olisivat olleet
koossa meidän muuriemme ulkopuolella, jotta voisivat edes katsella
valoa, sellaisena kuin se oli, jolleivät muuta voisikaan. Seti
olisi tahtonut päästää sisälle niin paljon kuin olisi mahtunut,
mutta Kii ei sallinut sitä, sillä, hän sanoi, jos niin tehtäisiin,
tulisi pimeys heidän mukanaan. Ainoastaan Merapi päästi sisälle
muutamia israelilaisia naisia, jotka asuivat kaupungissa ja olivat
egyptiläisten kanssa naimisissa. Mutta nämä tuottivat hänelle vain
tuskaa nimittämällä häntä noidaksi. Sillä nyt olivat useimmat
Memphiksen asukkaat varmoja, että se oli Merapi, joka oli tuottanut
nämä onnettomuudet heille siksi, että hän palveli vieraan maan
jumalaa.
"Jos hän, joka on Egyptin perillisen rakastettu, vain uhraisi Egyptin
jumalille, otettaisiin nämä kärsimykset pois meiltä", sanoivat he.
Luulen, että he olivat oppineet tämän Kiiltä. Tai ehkäpä Usertin
vakoojat olivat neuvoneet heitä.
Seisoimme taas portin luona katsellen ihmisiä, jotka tuolla
ulkopuolella pimeässä kulkivat edes takaisin, sillä tämä näky lumosi
Merapin niin kuin käärme lumoaa linnun. Silloin ilmestyi Laban.
Tunsin heti hänen kyömynenänsä ja haukansilmänsä, ja Merapikin
huomasi hänet.
"Tule pois minun mukaani, Israelin kuu", huusi hän, "ja sinä saat
kaikki anteeksi. Mutta jollet tule, paha sinut silloin perii."
Merapi tuijotti häneen vastaamatta sanaakaan. Juuri silloin tuli
prinssi Seti luoksemme ja huomasi Labanin.
"Ottakaa kiinni tuo mies", käski hän punastuen vihasta, ja vartijat
syöksyivät pimeyteen täyttääkseen hänen käskynsä. Mitta Laban oli
kadonnut.
Pimeyden toisena päivänä oli meteli kova, kolmantena päivänä se oli
hirveä. Eräs joukko heitti vartijat syrjään, mursi portit ja syöksyi
palatsiin. He pyysivät nöyrästi, että rouva Merapi tulisi rukoilemaan
heidän puolestaan; kuitenkin näkyi heidän katseistaan, että jollei
hän tulisi, aikoivat he viedä hänet.
"Mitä on tehtävä?" kysyi Seti Kiiltä ja Bakenkhonsulta.
"Senhän saa prinssi määrätä", sanoi Kii, "vaikka en voi ymmärtää,
mitä se vahingoittaisi rouva Merapia, jos hän rukoilikin puolestamme
Memphiksen avonaisella torilla."
"Antakaa hänen mennä", sanoi Bakenkhonsu, "muuten saamme kaikki pian
lähteä kauemmaksi kuin haluaisimme."
"En tahdo mennä", huusi Merapi, "tietämättä ketä minun on rukoiltava
ja miten."
"Tapahtukoon niinkuin tahdot, rouva", sanoi Seti vakavalla ja
ystävällisellä äänellään. "Mutta kuuntele tuon väkijoukon melua. Jos
kieltäydyt, luulen, että hyvin pian jokainen meistä on lähetetty
maahan, jossa kenties ei tarvitse rukoilla ollenkaan", ja hän katseli
pienokaista hänen sylissään.
"Minä menen", sanoi Merapi.
Hän lähti kantaen lasta ja minä kuljin hänen jäljessään. Ja niin
teki Setikin, mutta tuossa pimeydessä eksyi hän meistä tuhansiin
nousevaan kansanjoukkoon, enkä nähnyt häntä enään, ennen kuin kaikki
oli ohitse. Bakenkhonsu nojasi minun käsivarteeni, mutta Kii oli
mennyt ennen meitä. Tuo suunnaton joukko liikkui pimeässä, jossa
siellä täällä lepatti joku valo kuin lyhty tyynellä merellä. En
tiennyt, mihin olimme menossa, ennen kuin yksi noista lampuista, joka
loisti suuren Ramenmeseksen mahtavan patsaan korokkeella, valaisi
ympäristön. Silloin huomasin, että olimme lähellä porttia, joka
vei Memphiksen suunnattoman suureen temppeliin, kenties maailman
suurimpaan.
Jatkoimme matkaamme esipihan ja pilarikäytävän läpi, pappien
taluttaessa meitä, kunnes tulimme erääseen pyhäkköön kaikkein
suurimman pihan kautta, joka oli tungokseen asti täynnä miehiä ja
naisia. Se oli pyhitetty Isikselle, jonka rinnoilla lepäsi Horus
pienokainen.
"Oi, Ana ystävä, auttakaa minua", huusi Merapi. "He pukevat minut
kummallisiin vaatteisiin."
Yritin päästä hänen luokseen, mutta minut työnnettiin takaisin, ja
ääni, jonka luulin tuntevani Kiin ääneksi, sanoi:
"Henkenne tähden, hullu!"
Äkkiä lamput nostettiin ylös ja niiden valossa näin Merapin istuvan
tuolilla puettuna kuin Isis jumalatar ja päässä korppikotkan
muotoinen pää koriste, äärettömän kaunis. Hänen sylissään oli lapsi,
joka oli puettu kuin Horus pienokainen.
"Rukoile puolestamme, Isis äiti", huusivat tuhannet äänet, "että tämä
kirottu pimeys poistuisi."
Silloin hän rukoili, sanoen:
"Oi, Jumalani, ota pois tämä pimeys tältä viattomalta kansalta", ja
kaikki läsnäolijat toistivat hänen rukouksensa.
Siinä silmänräpäyksessä alkoi taivas valeta ja vähemmässä kuin
puolessa tunnissa tuli aurinko näkyviin. Kun Merapi näki, miten hän
ja lapsi oli puettu, repi hän pois nuo kallisarvoiset koristeet,
huutaen:
"Voi! Voi! Voi! Hukka periköön Egyptin kansan!"
Mutta riemuissaan jälleen saadusta valosta vain harvat kuuntelivat
häntä, joka, kuten he varmasti luulivat, oli saattanut auringon
jälleen esille. Laban ilmestyi taas hetkeksi näkyviin.
"Noita! Petturi!" huusi hän. "Sinä olet kantanut Isiksen vaatteita ja
rukoillut egyptiläisten jumalien temppelissä. Israelin Jumalan kirous
olkoon päälläsi ja hänen päällään, joka sinusta on syntynyt."
Minä juoksin hänen luokseen, mutta hän oli kadonnut. Sitten kannoimme
Merapin kotiin pyörtyneenä.
Niin tämäkin vaiva loppui, mutta sen jälkeen ei Merapi päästänyt
poikaansa näkyvistään.
"Miksi niin huolehditte hänestä, rouva?" kysyin eräänä päivänä. Hän
vastasi:
"Koska tahtoisin rakastaa häntä oikein, niin kauankuin hän on täällä,
ystävä, mutta älkää sanoko tästä mitään hänen isälleen."
* * * * *
Kului taas joku aika, ja me kuulimme, ettei farao vieläkään tahtonut
päästää israelilaisia menemään. Silloin lähetti prinssi Seti
Bakenkhonsun ja minut Tanikseen faraon luo sanomaan hänelle:
"En etsi mitään itselleni ja unohdan kaiken sen pahan, mitä
kateellisuudesta, yritit minulle tehdä. Mutta sanon sinulle,
että jollet päästä noita muukalaisia menemään, suuret ja hirveät
tapahtumat kohtaavat sinua ja koko Egyptiä. Kuule sentähden
rukoukseni ja päästä heidät menemään."
Kun Bakenkhonsu ja minä tulimme faraon eteen, näimme, että hän oli
kovasti vanhentunut, sillä hiukset ohimoilla olivat tulleet harmaiksi
ja silmien alla riippui suuret pussit. Eikä hän voinut hetkeäkään
seisoa hiljaa.
"Onko teidän herranne ja oletteko tekin noitten hebrealaisten
profeettojen palvelijoita, joita egyptiläiset kunnioittavat kuin
jumalaa, koska hän on tehnyt heille niin paljon pahaa?" kysyi hän.
"Ja helpostihan se käykin, sillä olen kuullut, että serkkuni Seti
pitää talossaan israelilaista noitaa, joka torjuu pois häneltä kaikki
ne vaivat, jotka ovat kohdanneet muuta Egyptiä, ja hänen luokseen
on myöskin paennut Kii, entinen Kherheb, tietäjäni. Sitäpaitsi olen
kuullut, että jotkut kevytmieliset pelkurit ovat noitten loihtujen
maksuksi luvanneet hänelle Egyptin valtaistuimen. Olkoon hän
varuillaan, etten nosta häntä korkeammalle kuin hän haluaa, sillä
olen jo tarpeekseni saanut pettureista tässä maassa, ja te myös
saatte varoa!"
Minä en sanonut mitään, sillä näin, että mies oli hullu, mutta
Bakenkhonsu nauroi ääneen ja vastasi:
"Oi, farao, minä tiedän vähän, mutta tiedän kuitenkin tämän, vaikka
olenkin vanha, nimittäin että, vaikka ihmiset ovatkin lakanneet
puhumasta teistä, minä kuitenkin keskustelen Egyptin kaksinkertaisen
kruunun kantajan kanssa. Tahdotteko nyt päästää hebrealaiset
menemään, vai haluatteko tuottaa Egyptille kuoleman?"
Farao tuijotti häneen ja vastasi: "En päästä heitä menemään."
"Miksi ette päästä, farao? Kertokaa minulle, sillä olen utelias."
"Siksi etten voi", vastasi hän huokaisten. "Koska joku minua
väkevämpi pakottaa minut hylkäämään heidän pyyntönsä. Menkää!"
Niin lähdimme, ja tämä oli viimeinen kerta, jolloin näin Amenmeseksen
Taniksessa.
Kun me lähdimme huoneesta, näin hebrealaisen profeetan menevän sinne.
Jälkeenpäin kertoi huhu, että hän oli uhannut tappaa koko Egyptin
kansan, mutta sittenkään ei farao päästänyt israelilaisia menemään.
Kerrottiin vielä, että hän oli sanonut profeetalle, että jos tämä
vielä kerran tulisi hänen näkyviinsä, olisi hän kuoleman oma.
Me palasimme Memphikseen tietoinemme ja ilmoitimme ne Setille. Kun
Merapi kuuli ne, joutui hän pois suunniltaan, itki ja väänteli
käsiään. Kysyin häneltä, mitä hän pelkäsi. Hän vastasi pelkäävänsä
kuolemaa, joka oli lähellä meitä kaikkia. Silloin sanoin:
"Onhan pahempiakin asioita olemassa, rouva."
"Kenties teille, jotka olette uskollisia ja hyviä omalla tavallanne,
mutta ei minulle. Ettekö ymmärrä, Ana ystävä, että minä olen
sellainen, joka olen rikkonut Jumalani lain, jota minua neuvottiin
tottelemaan."
"Ja kukapa meistä ei olisi rikkonut sen jumalan lakia, jota meidän
olisi pitänyt totella, rouva? Jos todellakin olette jotakin rikkonut
pakenemalla jonkun murhamielisen ihmisen luota sellaisen turviin,
joka teitä rakastaa paljon, niin varmasti sellaiset synnit kuin tämä
annetaan anteeksi."
"Niin, kenties, mutta voi! Asiahan on paljon synkempi. Oletteko
unohtanut, mitä tein? Puettuna Isiksen pukuun rukoilin Isiksen
temppelissä, poikani näytellessä Horuksen osaa sylissäni. Se on
rikos, jota ei milloinkaan anneta anteeksi hebrealaiselle naiselle,
sillä Jumalani on kiivas Jumala. Vaikka onhan totta, että Kii väkisin
puki minut."
"Jollei hän olisi pukenut, rouva, luulen, että jonkun toisen meistä
olisi pitänyt se tehdä, sillä kansa oli vallan suunniltaan tuosta
kauheasta pimeydestä; ja se uskoi, että te yksin voisitte sen
poistaa, kuten todella tapahtuikin", lisäsin vähän epäillen.