Sammakoita tuli niin paljon, että ne täyttivät Egyptin pohjoisesta
etelään asti. Ja kun ne kuolivat, tuli ilma pahalta haisevaksi.
Kii ja hänen seuralaisensa tekivät myös sen ihmeen ja lähettivät
sammakoita Gosheniin, jossa ne vaivasivat israelilaisia. Mutta
miten olikaan, Setin palatsissa Memphiksessä ja mailla, jotka hän
sen ympärillä omisti, ei ollut sammakoita, tai ainakin ainoastaan
harvoja, vaikka öisin kuului ympärillä olevilta pelloilta niiden
kurnutus, joka muistutti kuluneitten rumpujen räminää.
Sitten tulivat täiparvet, ja Kii seuralaisineen yritti saada niitä
myös hebrealaisten vaivaksi, mutta he epäonnistuivat, eivätkä enää
senjälkeen taistelleet israelilaisten noituutta vastaan. Sitten
seurasivat suunnattomat joukot kärpäsiä niin, että ilma oli mustana
niistä, ja ne pilasivat kaiken kasvullisuuden. Ainoastaan Setin
palatsissa ei ollut kärpäsiä ja puutarhassakin oli vain muutamia.
Senjälkeen alkoi hirveä ruttotauti karjassa niin, että niitä kuoli
tuhansittain. Mutta Setin suuressa karjassa ei ainoakaan ollut edes
sairaana, eikä, kuten kuulimme, Goshenissakaan eläimiä sairastunut
ruttoon.
Tämä vaiva kohtasi Egyptiä vähän sen jälkeen kuin Merapi oli
synnyttänyt pojan, suloisen lapsen, jolla oli äitinsä silmät,
ja jonka nimeksi pantiin isänsä mukaan Seti. Tuo Setin, hänen
huonekuntansa ja kaiken omaisuutensa ihmeellinen pelastuminen
kirouksista levisi laajalti ja antoi niin paljon puheenaihetta, että
monet lähettivät tarkemmin tiedustelemaan sitä.
Ensimmäinen tuollainen tiedustelija oli vanha Bakenkhonsu faraon
lähettinä, ja eräs toinen prinsessa Usertin lähettämä minun luokseni,
sillä hänen ylpeytensä ei sallinut hänen kysyä mitään Setiltä. Emme
voineet Bakenkhonsulle kertoa muuta kuin sen, minkä olen tähän
kirjoittanut, jota hän ei ensin uskonut. Mutta tultuaan varmaksi,
että asia oli niin, sanoi hän olevansa niin sairas, ettei jaksanut
mennä takaisin Tanikseen. Siksi hän pyysi luvan prinssiltä saada
jonkun aikaa levätä tämän telessä, sillä hänhän oli ollut prinssin
isän, isoisän ja isoisänisän ystävä. Seti nauroi, niinkuin vanha mies
itsekin, ja niin jäi Bakenkhonsu meidän luoksemme loppuun saakka
suureksi iloksemme, sillä hän oli hauskin ja oppinein seuralaisemme.
Asiasta, jota hän oli tullut tiedustelemaan, vei vastauksen faraolle
ja Usertille hänen palvelijansa, joka samalla ilmoitti isäntänsä
vaikean sairauden.
Noin kahdeksan päivää myöhemmin, seistessäni eräänä aamuna auringon
paahteessa puutarhan käytävällä, josta näkyi Ptahin temppeli,
ja veltosti katsellessani pappien laulavaa juhlakulkuetta (näin
sairaalloisena aikana poistuin linnasta ainoastaan harvoin) näin
erään miehen lähestyvän minua vahvasti puettuna aamukylmää vastaan.
Mies tuli aivan lähelle ja puhutellen minua vartioston päälliköksi,
kysyi, voisiko hän saada tavata neiti Merapia. Vastasin kieltävästi,
sillä hän oli hoitamassa poikaansa.
"Ja kenties on hänellä muitakin asioita, luulen minä", sanoi mies
merkitsevästi äänellä, joka tuntui minusta hyvin tutulta. "No, saanko
sitten puhutella prinssi Setiä?" Ei, hän oli myöskin estetty.
"Hän on hoitamassa omaa sieluaan, tutkimassa neiti Merapin silmiä,
lapsensa hymyä, kirjuri Anan viisautta ja hoitaa sadan yhden jumalan
ominaisuuksia, jotka hän tuntee, ja erittäinkin Israelin Jumalan,
luulen minä", sanoi tuo tuttu ääni, lisäten: "Sitten saan varmaan
tavata kirjuri Anaa, joka pitää itseään oppineena?"
Suutuin tuosta muukalaisen pilkasta (vaikka koko ajan tunsin, että
hän oli joku tuttu) ja vastasin, että kirjuri Ana yrittää tyydyttää
onnenkaipuutaan ajamalla takaa tiedon jumalatarta.
"Antaa hänen yrittää", pilkkasi vieras, "sillä se onkin ainoa
nainen, jonka hän kykenee vangitsemaan. On totta, että kerran eräs
vangitsi hänet. Jos te olette hänen tuttavansa, kysykää häneltä, mitä
hän keskusteli tuon naisen kanssa sfinksikäytävässä Teben suuren
temppelin ulkopuolella, jolloin tuo keskustelu maksoi hänelle kultaa
ja kyyneliä."
Kuullessani tuon, panin käden otsalleni ja hieroin silmiäni, sillä
luulin vaipuneeni uneen auringonpaisteessa. Avatessani silmäni, oli
kaikki, kuten ennenkin. Tuolla seisoi vartija välinpitämättömänä
kaikesta, mikä ei hänelle kuulunut; kukko, joka oli luonut
höyheniään, vieläkin kaapi tuossa liassa; pikkulintu istui vieläkin
siipiään räpytellen suuren Rameses patsaan pään päällä; vesikauppias
huusi yhä edelleen tavaroitaan, mutta muukalainen oli kadonnut.
Silloin tiesin uneksineeni ja käännyin lähteäkseni, mutta jouduinkin
kasvot vastakkain tuon miehen kanssa.
"Mies", sanoin närkästyneenä, "mitenkä Ptahin ja kaikkien hänen
pappiensa nimessä voitte mennä tuon vartijan ohi ja kadun poikki
minun huomaamattani?"
"Älkää vaivatko itseänne uudella arvoituksella, kun täällä jo on niin
paljon selvitettävää, ystävä Ana. Sanokaas, oletteko jo ratkaissut
sen, miten tällainen sauva voi itsestään muuttua kädessänne
käärmeeksi?" ja hän veti päähineen syrjään paljastaen Kiin paljaaksi
ajellun pään ja liekehtivät silmät.
"Ei, en ole", vastasin. "Kiitos", hän tarjosi minulle sauvaansa,
"mutta en halua yrittää tuota temppua uudelleen. Ensi kerralla
tuo peto voisi purra. No Kii, kun olette tullut tänne ilman minun
lupaani, niin miksi kysytte sitä? Sanalla sanoen, mitä tahdotte
minusta nyt, kun nuo hebrealaiset profeetat ovat saaneet teidän
hartianne maahan?"
"Vaiti, Ana! Älkää milloinkaan vihastuko, sillä se kuluttaa voimia,
joita meillä on niin vähän varastossa, sillä tiedättehän, niin viisas
teki olette, tai kenties ette sitä tiedä, että jumalat syntyessämme
antavat meille jonkun määrän voimia, ja kun ne olemme käyttäneet,
kuolemme ja on meidän mentävä hakemaan jostakin lisää. Tämän
mukaan on teidän elämänne lyhyt, Ana, sillä te tuhlaatte voimianne
kiivaudella."
"Mitä haluatte?" toistin jälleen, sillä olin liian suuttunut
väitelläkseni hänen kanssaan.
"Tahdon saada vastauksen tuohon kysymykseen, jonka te niin röyhkeästi
teitte: Miksi hebrealaiset profeetat ovat, kuten sanotte, panneet
minut selälleni?"
"Koska en ole tietäjä, kuten te olette olevinanne, en voi vastata
siihen, Kii".
"En hetkeäkään luullut, että voisitte," vastasi hän hyvitellen,
ojentaen kätensä ja jättäen sauvansa maahan seisomaan. (Vasta
jälkeenpäin muistin, että tuo kirottu puunkappale seisoi siinä
itsestään ilman näkyvää tukea, sillä se oli kiven päällä). "Mutta
sattumalta teillä on tässä talossa kaikkien tietäjien hallitsija tai
oikeammin hallitsijatar, kuten jokainen egyptiläinen tietää, neiti
Merapi, ja minä haluaisin tavata häntä."
"Miksi sanotte häntä tietäjien hallitsijattareksi?" kysyin
närkästyneenä.
"Kuinka toinen lintu tuntee toisen omaa sukuaan olevan linnun?
Miksi vesi täällä pysyy selkeänä, kun kaikki muut vedet muuttuvat
vereksi? Miksi eivät sammakot kurnuta Setin linnassa ja miksi
kärpäset karttavat hänen ruokiaan? Miksi Amonin patsas suli
hänen silmäyksestään, minun noituuteni kimmahtaessa pois hänen
kuolevaisesta rinnastaan, kuten nuolet rautahaarniskasta? Nämä ovat
kysymyksiä, joita Egypti tekee, ja minä haluaisin saada niihin
vastauksen häneltä, jota sanotaan Israelin kuuksi."
"Miksi ette sitten itse mene etsimään häntä, Kii? Teille,
epäilemättä, olisi helppo asia muuttaa itsenne käärmeeksi, rotaksi
tai linnuksi ja madella tai juosta tai lentää Merapin luo."
"Kenties se ei olisi vaikeata, Ana. Tai, vielä paremmin, voisin
käydä tervehtimässä häntä unessa, kuten kävin teidän luonanne tuona
yönä Tebessä, jolloin kerroitte minulle, mitä olitte puhellut erään
naisen kanssa sfinksikäytävässä ja miten se maksoi teille kultaa ja
kyyneliä. Mutta tällä kertaa haluan esiintyä miehenä ja ystävänä,
ja viipyä hetkisen. Bakenkhonsu kertoi minulle, että hänestä elämä
täällä Memphiksessä on hyvin suloista ja vielä lisäksi vapaata
taudeista, jotka nyt juuri näyttävät olevan niin yleisiä Egyptissä;
miksi en siis minäkin jäisi tänne, Ana?"
Katselin hänen pyöreitä, kypsyneitä kasvojaan, joilla oli muuttumaton
hymy, kuten muumioitten arkkujen päälle maalatuilla kuvilla, ja
kylmiä, syviä, vähän räpytteleviä silmiään. Totta puhuakseni pelkäsin
tuota miestä, jonka tunsin olevan kosketuksissa asioiden ja olentojen
kanssa, jotka eivät kuulu meidän maailmaamme, ja pidin viisaimpana
olla enää kauempaa vastustamatta häntä.
"Se on kysymys, joka on tehtävä herralleni, Setille, joka omistaa
tämän talon. Tulkaa, vien teidät hänen luoksensa", sanoin.
Kuljimme palatsin läpi palatsin suurta pylväskäytävää kohden.
Aioin viedä Kiin omaan huoneeseeni, josta sitten olisin lähettänyt
sanan prinssille. Mutta samassa näimmekin hänet istumassa tuella
varjoisassa paikassa. Hänen vieressään istui Merapi ja heidän
välissään paksulla kudotulla matolla nukkui heidän pienokaisensa,
jota he kumpikin katselivat ihaillen.
"Kummallista, että tämän äidin sydämessä on enemmän voimaa kuin
kaikilla Egyptin jumalilla! Kummallista, että nuo äidin silmät voivat
painaa tomuun vanhan, loistavan Amonin!" sanoi Kii minulle niin
hiljaisella äänellä, että tuntui melkein siltä kuin olisin kuullut
hänen ajatuksensa enkä sanoja, niinkuin kenties kuulinkin.
Seisoimme noiden kolmen edessä. Aurinko paistoi meidän takanamme,
sillä oli vielä aikaista. Kiistä, joka jälleen oli viitalla verhonnut
itsensä, lankesi varjo lapsen päälle ja jäi siihen. Silloin tuli
mieleeni inhoittava ajatus. Näytti aivan kuin balsamoitsijan haamu
olisi kumartunut pienen kuolleen yli. Lapsi tunsi sen, avasi suuret
silmänsä ja valitti. Merapi näki sen ja sieppasi lapsen syliinsä.
Setikin nousi ylös huudahtaen: "Kuka tulee?"
Silloin minun hämmästyksekseni heittäytyi Kii maahan ja lausui
tervehdyksen, jollaista käytettiin vain Egyptin hallitsijalle:
"Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!"
"Kuka uskaltaa lausua minulle nuo sanat?" kysyi Seti. "Ana, minkä
hullun tuotte tänne?"
"Suokaa anteeksi, prinssi, _hän_ tuo _minut_ tänne", vastasin nolona.
"Mies, sanokaa minulle, kuka käski teitä käyttämään sellaisia sanoja."
"Ne, joita palvelen, prinssi."
"Ja keitä palvelette?"
"Egyptin jumalia."
"Silloin, mies, luulen, että jumalat kaipaavat seuraanne. Farao ei
ole Memphiksessä ja jotta hän kuulisi nuo--"
"Ei farao kuule niitä, prinssi, vaikka hän kuuleekin kaiken."
He tuijottivat toisiaan. Sitten, aivankuin minä tein tuolla tiellä,
Seti hieroi silmiään ja sanoi:
"Tämä on varmasti Kii. Miksi juuri nyt otitte toisen muodon?"
"Jumalat voivat muuttaa lähettiläänsä muodon tuhannesti
silmänräpäyksessä, jos niin haluavat, prinssi." Setin tuska katosi
ja hän alkoi nauraa. "Kii, Kii", sanoi hän, "teidän pitäisi säästää
nämä kepposet hoviin. Mutta, koska olette hyvällä päällä, miten
tervehditte tätä naista vierelläni?"
Kii tuijotti Merapiin, kunnes tämä, joka aina pelkäsi ja vihasi
Kiitä, aivan vapisi.
"Hathorin kruunu, olkaa tervehditty. Isiksen rakastettu, loistakaa
taivaalla levittäen valoa ja viisautta, ennen kuin painutte alas."
Tuollainen tervehdys hämmästytti minua. En oikein ymmärtänyt sitä,
ennen kuin Bakenkhonsu muistutti minulle, että Merapin nimi oli
Israelin kuu, että Hathorin, rakkauden jumalattaren kaikki patsaat
on kruunattu kuulla, että Isis on salaperäisyyden ja viisauden
kuningatar, ja että Kii, joka piti Merapia täydellisenä rakkaudessa
ja kauneudessa sekä suurimpana kaikista velhottarista, vertasi häntä
niihin.
"Niin," vastasin minä, "mutta mitä hän tarkoitti puhuessaan hänen
alas painumisestaan?"
"Eikö kuukin laske ja eikö se toisinaan ole pimennossa?" kysyi
Bakenkhonsu lyhyesti.
"Niinhän tekee aurinkokin", vastasin. "Todellakin, niin tekee
aurinko! Teistä on tullut viisas, niin, todellakin hyvin viisas,
ystävä Ana. Ohoh-ho!"
Mutta palaan jälleen kertomukseeni. Kun Seti kuuli nuo sanat, nauroi
hän jälleen ja sanoi:
"Minun täytyy miettiä noita sanoja, mutta selvää on, että tuolla
ylistyksellänne on joku sukkela tarkoitus. Eikö totta, Merapi,
Hathorin kruunu, Isiksen viisauden haltia?"
Mutta Merapi, joka luullakseni ymmärsi enemmän kuin kumpikaan meistä,
vaaleni ja vetäytyi kauemmaksi.
"No Kii", jatkoi Seti, "lopettakaa tervehdyksenne. Mitä sanotte
lapselle?"
Kii katseli pienokaista. "Nyt kun hän ei enää ole varjossa, näen,
että tuo kuninkaallista sukua oleva lapsi kasvaa niin nopeasti ja
suureksi, etten voi erottaa hänen kruunuaan. Hän on liian suuri
tervehdittäväksi, prinssi."
Silloin Merapi huudahti ja kantoi lapsen pois.
"Hän pelkää tietäjiä ja heidän synkkiä ennustuksiaan", sanoi Seti
katsellen hänen jälkeensä huolestuneesti hymyillen.
"Sitä ei hänen tarvitsisi, prinssi, koska hän on koko maan suurin
noita."
"Merapiko noita? Niin yhdessä suhteessa kylläkin -- kun tulee
kysymykseen miesten sydämet, eikö totta, Ana? Mutta puhukaa
selvemmin, Kii. On vielä aikaista, ja pidän arvoituksista vain yöllä."
"Kuka toinen olisi voinut särkeä vahvan ja pyhän rakennuksen, jossa
hallitsija Amon asustaa maan päällä? Eivät edes nuo hebrealaiset
profeetat, luulen minä. Kuka muu voisi suojella tätä puutarhaa
kiroukselta, joka on kohdannut Egyptiä?" kysyi Kii vakavana, sillä
nyt oli koko hänen ivallinen sävynsä poissa.
"En luule, Kii, että hän siten tekee. Luulen, että joku voima tekee
ne hänen avullaan, ja tiedän, että hän uskalsi asettua Amonia vastaan
tämän temppelissä vain siksi, että hänen kansansa papit olivat
pyytäneet häntä."
"Prinssi", vastasi hän naurahtaen lyhyesti, "joku aika sitten lähetin
teille Anan mukana tervehdyksen, joka kenties on muitten ajatusten
tähden unohtunut häneltä. Tuossa tervehdyksessä sanoin, että te
olette viisas, mutta nyt huomaankin, että teiltä puuttuu viisautta,
kuten meiltä muiltakin, sillä jos teillä olisi sitä, tietäisitte,
että veitsi, joka leikkaa, ei ole sitä kuljettava käsi, eikä salama
itsestään leimahtele. Samoin on teidän suloisen rakkautenne laita
ja minun ja kaikkien, jotka tekevät ihmeitä, tai jotakin, mikä on
jumalallista. Me emme tee sitä, mitä näytämme tekevän, me, jotka
olemme vain veitsi ja salama. Mutta tahtoisin tietää, kuka tai mikä
johtaa hänen kättään ja antaa hänelle vallan suojata tai hävittää."
"Kysymys on laaja, Kii, tai sellaiselta se ainakin näyttää minusta,
jolla, kuten sanotte, on vähän viisautta, ja kuka hyvänsä voi sanoa
sen sisältävän tiedon avaimen. Teidän taikanne on vain vähäpätöinen
asia, joka näyttää suurelta siksi, että niin harvat voivat käyttää
sitä. Mikä ihme se on, joka saa kukan kasvamaan, lapsen syntymään,
Niilin tulvimaan ja auringon ja tähdet loistamaan taivaalla? Mikä
vaikuttaa, että ihminen on puoleksi eläin ja puoleksi jumala, ja
mikä kasvattaa häntä alaspäin eläimellisyyteen tai ylöspäin kohden
jumalaa -- tai kummaksikin? Mikä on usko ja mikä epäusko? Kuka kaikki
nämä saa aikaan, niitten avulla selvittäen elämän, kuoleman ja
iankaikkisuuden tarkoituksia? Pudistatte päätänne, ette tiedä. Kuinka
sitten voin minä tietää, joka, kuten sanoitte, olen vain tyhmä?
Pyytäkää vastaus Merapilta itseltään, häneltä kenties vain voitte
saada selityksen."
"Tahdonpa koettaa. Kiitos Merapin herralle! Eräs pyyntö, oi prinssi,
koska ette suvaitse tuota toista nimeä, joka helposti tulee sen
huulille, jolle nykyisyys ja tulevaisuus ovat jotakin aivan yhtä."
Seti katsoi häneen terävästi, ja ensikerran oli jotakin pelon
tapaista hänen silmissään.
"Jättäkää tulevaisuus sikseen, Kii", huudahti hän. "Mikä lieneekään
Egyptin mielipide, minulle on nyt nykyisyys kylliksi", ja hän
vilkaisi ensin tuoliin, jolla Merapi oli istunut ja sitten mattoon,
jolla hänen poikansa oli maannut.
"Peruutan sanani. Prinssi on viisaampi kuin luulin. Tietäjät näkevät
tulevaisuuden, koska se toisinaan hyökkää heidän päällensä ja heidän
täytyy. Se, joka tekee heidät niin yksinäiseksi, on se, etteivät he
voi sanoa kaikkea, mitä tietävät. Vain jotkut tyhmät haluavat tietää
sen."
"Kuitenkin he silloin tällöin nostavat verhon nurkkaa, Kii. Muistan
muutamia teidän omia sanojanne eräälle, joka löytäisi suuren aarteen
Goshenista ja sen jälkeen kärsisi jonkun maallisen häviön ja -- loput
unohdan. Mies, lopettakaa tuo hymyilynne ja älkää lävistäkö minua
noilla terävillä silmillänne. Tehän voitte määrätä kaikki asiat,
mihin sitten minulta lupaa kysytte?"
"Saadakseni olla täällä jonkun aikaa, prinssi, Anan ja Bakenkhonsun
seurassa. Kuulkaa, en ole enään Kherheb. Olen riidellyt Faraon
kanssa kenties siksi, että sieluni läpi puhaltaa tuon suuren
tulevaisuustuulen pieni henkäys, kenties siksi, ettei hän palkitse
minua kykyjeni mukaan. Olen tullut tänne siksi, että olen samaa
mieltä kanssanne yhdessä asiassa, prinssi, että farao tekisi hyvin
päästäessään hebrealaiset menemään, ja siksi en enään kauemmin yritä
vastustaa heidän loihtujaan. Mutta hän kieltäytyy ja niin olemme
eronneet."
"Miksi hän kieltäytyy, Kii?"
"Ehkä siksi, koska on kirjoitettu, että hänen on kieltäydyttävä.
Tai kenties luulee hän olevansa mahtavin kaikista hallitsijoista
sensijaan, että onkin vain jumalien leikkikalu. Nuo komeat lukot
hänen sydämensä ovella tuhoavat talonkin, jonka ovella ne ovat,
kun tulee tuo rajuilma, josta olen puhunut. En tiedä miksi hän
kieltäytyy, mutta hänen korkeutensa Usertikin on samaa mieltä hänen
kanssaan."
"Te esitätte niin paljon syitä ja kaikki erilaisia, oppinut Kii",
sanoi Seti.
Sitten hän lopetti ja käveli edestakaisin käytävässä. Minä tiesin
hänen ajatuksensa ja arvasin hänen tuumivan, tekisikö hän viisaasti,
jos sallisi Kiin, jota hän toisinaan pelkäsi tämän salaperäisten
puheitten tähden, jäädä taloonsa, vai lähettäisikö hänet pois. Kii
myöskin vapisi hieman, aivan kuin olisi hänestä varjossa tuntunut
kylmältä, ja siirtyi käytävästä auringon paisteeseen. Hän ojensi
kätensä, jolloin suuri perhonen lensi katolta ja laskeutui sille. Hän
nosti sen huulilleen, jotka liikkuivat aivan kuin hän olisi puhunut
hyönteiselle.
"Mitä minun on tehtävä?" kuiskasi Seti minulle ohikulkiessaan.
"Minä en ainakaan pidä hänen seurastaan, eikä minun luullakseni rouva
Merapikaan, mutta on vaarallista loukata häntä, prinssi", vastasin.
"Katsokaa, hän puhelee tuttavansa kanssa."
Seti palasi paikalleen, ja pudistettuaan pois perhosen, joka
vastahakoisesti näytti erkanevan hänestä, tuli Kii takaisin varjoon.
"Mitä hyötyä siitä on, Kii, että kyselette minulta, kun kuitenkin
oman puheenne mukaan tiedätte minkä vastauksen annan? Mikä on
vastaukseni?" kysyi prinssi.
"Tuo kirjava hyönteinen, joka istui kädelläni äsken, kuiskasi
minulle, että te sanoisitte minulle: 'Jääkää Kii, olkaa uskollinen
palvelijani ja käyttäkää vähäistä taitoanne, mikä teillä on,
suojellaksenne taloani pahalta'."
Silloin Seti nauroi huolettomaan tapaansa ja vastasi:
"Olkoon niin, sillä on olemassa määräys, ettei kukaan kuninkaallista
sukua oleva saa kieltää vieraanvaraisuuttaan niiltä, jotka sitä
pyytävät ja ovat olleet hänen ystäviään. Enkä minä tahdo verrata
teidän perhostanne siihen, mitä lepakko minun korvaani viime yönä
kuiskasi. Ei, ei ainoatakaan teidän tervehdystänne ilmoittanut
hyönteinen tai luonto", ja hän ojensi kätensä suudeltavaksi.
Kun Kii oli mennyt, sanoin:
"Kerroin teille, että yöperhonen oli hänen sukulaisensa."
"Silloin puhuitte mielettömyyksiä, Ana. Viisautta, jonka Kii omaa,
ei hän ole saanut perhosilta eikä kuoriaisilta. Mutta nyt, kun se on
liian myöhäistä, toivon, että olisin kysynyt Merapilta, mikä hänen
tahtonsa olisi ollut. Teidän olisi pitänyt ajatella sitä sen sijaan,
että annoitte johtaa ajatuksenne harhaan tuon pienen hyönteisen
tähden, joka istui hänen kädellään, vaikka sitähän Kii tarkoittikin.
No, rangaistukseksi saatte joka päivä katsella miestä, jonka kasvot
muistuttavat -- muistuttavat, mitä?"
"Ne muistuttavat niitä, jotka näin hyvän jumalan, teidän jumalaisen
isänne Meneptahin ruumisarkun yläpuolella, kun sitä valmistettiin
hänelle vielä hänen eläessään balsamoitsijan luona Taniksessa",
vastasin minä.
"Niin", sanoi prinssi, "kasvot, jotka alituisesti hymyilevät elämän
ja kuoleman tyhjyyttä, mutta määrätyssä valossa katsottuina silmät
tulta liekehtien."
* * * * *
Seuraavana päivänä kävelin rouva Merapin kanssa puutarhassa, kun hän
pyysi minua mukaansa, ja ylimmäinen imettäjä seurasi meitä kantaen
lasta sylissään.
"Haluan kysellä teiltä Kiistä, ystävä Ana", sanoi hän. "Te tiedätte,
että hän on viholliseni, sillä te varmaankin kuulitte, mitä hän sanoi
minulle Taniksessa, Amonin temppelissä. Näyttää siltä, että herrani
on ottanut hänet vieraaksi taloonsa -- oi, katsokaa!" ja hän osoitti
kädellään eteensä.
Minä katsoin, ja tuolla muutaman askeleen päässä, missä riippuvat
palmupuun oksat muodostivat pimeimmän varjon, seisoi Kii. Hän nojasi
sauvaansa, tuohon samaan, joka oli muuttunut kädessäni käärmeeksi,
ja tuijotti ylöspäin kuin ajatuksiinsa vaipuneena tai kuunnellen
lintujen laulua. Merapi kääntyi aikoen paeta, mutta samassa Kii
huomasi meidät, vaikka hän vielä näytti tuijottavan ylöspäin.
"Terve, Israelin kuu", sanoi hän kumartaen. "Terve, Kiin voittaja."
Merapi kumarsi takaisin ja pysähtyi kuin pikku lintu nähdessään
käärmeen. Seurasi pitkä äänettömyys, jonka Kii rikkoi kysymällä:
"Miksi etsitte sitä Analta, jonka Kii itse on halukas antamaan?
Ana on oppinut, mutta onko hänen sydämensä Kiin sydän? Ja ennen
kaikkea, miksi sanotte hänelle, että Kii, nöyrin palvelijanne, on
vihollisenne?"
Nyt Merapi suoristi itsensä, katsoi häntä silmiin ja vastasi:
"Olenko kertonut Analle mitään, jota hän ei tietäisi? Eikö Ana
kuullut, mitkä olivat viimeiset sananne minulle tuolla Amonin
temppelissä Taniksessa?"
"Epäilemättä hän kuuli ne ja siksi olen iloinen, että hän on tässä
kuulemassa niiden tarkoituksen. Rouva Merapi, tuona hetkenä minä,
Amonin uhripappi, olin täynnä -- en omaa henkeäni, vaan tuon jumalan
kiivasta henkeä, jota te olitte häväissyt enemmän kuin häntä
milloinkaan ennen oli häväisty Egyptissä. Minun avullani jumala
vaati teiltä noituutenne salaisuutta ja uhkasi teitä vihallaan, jos
kieltäytyisitte. Rouva, hän vihaa teitä, mutta en minä, sillä hän
vihaa minuakin siksi, että teidän profeettanne ovat voittaneet minut
ja hänet minun töissäni. Rouva, me olemme matkakumppaneita 'Vaivojen
laaksossa'."
Merapi tuijotti häneen järkähtämättä ja minä näin, ettei hän uskonut
sanaakaan siitä, mitä Kii puhui. Vastaamatta mitään Kiin puheeseen,
kysyi hän ainoastaan:
"Miksi tulette tänne vahingoittamaan minua, joka en ole tehnyt teille
mitään?"
"Te erehdytte, rouva", vastasi Kii. "Minä tulen tänne pakoon Amonia
ja hänen palvelijataan faraota, jonka Amon ajaa perikatoon. Tiedän
hyvin, että, jos tahdotte, voitte kuiskata prinssin korvaan, ja heti
hän ajaa minut pois. Mutta silloin --" ja hän katseli Merapin pään
yli tuonne, missä imettäjä seisoi tuuditellen nukkuvaa lasta.
"Mitä silloin, tietäjä?"
Antamatta vastausta, kääntyi Kii minun puoleeni. "Oppinut Ana,
muistatteko, kun kohtasitte minut eräänä yönä Taniksessa?"
Pudistin päätäni, vaikka arvasin aivan hyvin, mitä yötä hän tarkoitti.
"Teidän muistinne on huono, oppinut Ana, tai kenties se on
hämmentynyt, sillä me tapasimme usein, eikö totta?"
Hän tuijotti sauvaa kädessään. Minäkin tuijotin siihen, koska en
voinut olla sitä tekemättä, ja näin tai luulin näkeväni tuon kuolleen
puun alkavan paisua ja köyristyä. Se oli kylliksi minulle ja sanoin
nopeasti:
"Jos tarkoitatte kruunauspäivää, muistan --"
"Oi! Arvasinhan, että muistaisitte. Te, oppinut Ana, olette varmaan
pannut merkille, miten pienet asiat, kuten kukan tuoksu tai linnun
lento, vieläpä käärmeen kiemurtelukin tomussa, usein tuovat mieleen
tapauksia ja sanoja, jotka ovat unohtuneet jo kauan sitten."
"No, mitä tuosta meidän kohtaamisestamme?" keskeytin nopeasti.
"Ei mitään tai vain tämä. Juuri sitä ennen olitte keskustellut
hebrealaisen Jabezin, rouva Merapin sedän kanssa, ettekö ollutkin?"
"Niin, puhelin hänen kanssaan avonaisella paikalla, aivan yksinämme."