ajattelemme tuosta israelilaisten orjain kysymyksestä. Eikö Egyptin
perillinen itse saa päättää tuollaisen asian ja määrätä, saavatko he
jäädä tuonne pohjoiseen, vaan lähteä korpeen, jonne he haluavat?"
Kaikkiin tuollaisiin kysymyksiin vastasin ainoastaan, että kertoisin
prinssille heidän sanansa. Enempää en sanonut enkä uskaltanutkaan,
sillä joka paikassa huomasin, että faraon urkkijat seurasivat ja
pitivät minua silmällä.
Viimein saavuin Tebeen ja asetuin asumaan erääseen komeaan taloon,
joka oli prinssin omaisuutta, ja jonka lähettiläs oli määrännyt
minua varten kuntoon laitettavaksi. Se sijaitsi lähellä sfinkseistä
rakennettua sisäänkäytävää, joka johti Teben suurimpaan temppeliin,
jossa oli Seti ensimmäisen ja hänen poikansa, Ramenmeses II:n,
prinssin isoisän, rakennuttama mahtava pylvässali.
Siellä, koska minulla oli sinne vapaa pääsy, kuljin usein öisin ja
hengessäni kohosin silloin lähemmäksi taivasta kuin milloinkaan
ennen. Toisinaan menin Niilin yli sen läntiselle rannalle ja kävin
katsomassa tuota asumatonta laaksoa, jossa Egyptin hallitsijat
lepäsivät. Farao Meneptahin hauta oli vielä avoinna ja sitä vartioi
ainoastaan yksi pappi tulisoihtuineen. Minä hiivin sen maalattuihin
huoneisiin ja katselin hänen kivistä arkkuaan, hänen, jonka niin
äsken vielä olin nähnyt istuvan loistossa valtaistuimella, ja
ihmettelin, miten paljon tai miten vähän hän mahtoi tietää kaikesta
siitä, mitä tapahtui Egyptissä, josta hän oli poistunut.
Sitäpaitsi kopioin noita kirjoituksia, joita olin tullut hakemaan.
Löysin useita oikein arvokkaitakin temppelien vanhoista kirjastoista
ja toisia sain ostetuksi. Yhdessä niistä oli kummallinen kertomus,
joka antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta, varsinkin myöhemmin,
kun kaikki ystäväni olivat kuolleet.
Näin kului kaksi kuukautta, ja olisin viipynyt vielä kauemminkin,
jollei prinssi olisi lähettänyt lähettiläitä luokseni sanomaan, että
hän halusi minut takaisin. Hänen sanansa kuuluivat:
"Ajatteletteko, kirjuri Ana, että koska en enää ole Egyptin
prinssi, minua ei tarvitse enää totella? Jos niin on, pankaa
mieleenne jumalien voivan saada aikaan senkin, että jonakin päivänä
minusta tulee mahtavampi kuin mitä milloinkaan ennen olen ollut,
ja olkaa varma, että muistan tottelemattomuutenne ja teen teidät
päätä lyhyemmäksi. Tulkaa nopeasti, ystäväni, sillä tunnen itseni
yksinäiseksi ja tarvitsen miestä, jonka kanssa saan keskustella."
Vastasin, että palaisin niin nopeasti kuin alus vain toisi minut,
se kun oli tullut raskaaksi monista käsikirjoituksista, joita olin
kopioinut ja ostanut.
Niin lähdin matkalle ja sanoakseni totuuden, olin iloinen päästessäni
sieltä eräästä syystä. Kaksi yötä aikaisemmin kulkiessani yksin
suuresta temppelistä kotiin, lähestyi eräs kirjavapukuinen nainen
minua ja tarttui minuun kiinni. Koetin työntää hänet luotani, mutta
hän tarttui yhä lujemmin minuun. Huomasin, että hän oli juonut
enemmän kuin taipeeksi viiniä. Äkkiä hän kysyi äänellä, joka tuntui
minusta tutulta, tiesinkö, kuka se upseeri oli, joka oli tullut
Tebeen jonkun kuninkaallisen henkilön asioille ja asusti talossa,
joka oli prinssin omaisuutta. Vastasin, että hänen nimensä oli Ana.
"Tunsin kerran erään Anan hyvin", sanoi hän, "mutta minä jätin hänet."
"Miksi?" kysyin vavahtaen, sillä vaikka en voinut nähdä hänen
kasvojaan, joita päähine peitti, tunsin kuitenkin pelkoa.
"Koska hän oli hullu raukka", vastasi hän, "eikä mikään mies;
sellainen, joka aina ajatteli kirjoituksia ja kirjoitteli niitä, ja
tapasin toisen, jota rakastin enemmän -- kunnes hän hylkäsi minut."
"Ja miten kävi tuolle Analle?" kysyin minä.
"En tiedä. Luulen, että hän jatkoi uneksimistaan, tai kenties otti
hän toisen vaimon. Jos hän otti uuden, säälin sitä naista. Mutta jos
hän on tuo sama, joka on tullut Tebeen, täytyy hänen olla rikas, ja
silloin menen hänen tykönsä ja vaadin häntä pitämään huolta minusta."
"Oliko teillä lapsia?" kysyin.
"Ainoastaan yksi, jumalille kiitos, ja sekin kuoli -- jumalille
kiitos siitäkin, sillä muuten olisi siitä tullut samanlainen kuin
minä olen", ja hän nyyhkytti kerran rajusti ja sitten jatkoi
inhoittavaa hyväilyään.
Silloin päähine solui hänen päästään ja minä näin edessäni vaimoni
kasvot, vieläkin kauniit, vaikka peloittavat juopumuksesta ja
rikoksista. Värisin päästä jalkoihin asti, sitten sanoin muuttaen
ääneni, kuten koko ajan olin häntä puhutellut:
"Nainen, tunnen tuon Anan. Hän on kuollut ja te olitte syypää hänen
sortumiseensa. Kuitenkin, koska olin hänen ystävänsä, ottakaa tämä
ja menkää parantamaan elämänne", ja vedin esille kukkaron, joka oli
täynnä kultaa.
Hän iski siihen kuin haukka ja nähdessään sen sisällön kuun valossa,
kiitti hän minua sanoen:
"Totisesti on Ana kuolleena arvokkaampi kuin elävänä. Ja on hyvä,
että hän kuoli, sillä hän on päässyt sinne, mihin lapsi meni, lapsi,
jota hän rakasti enemmän kuin elämää, laiminlyöden minut hänen
tähtensä ja tehden minusta sen, mikä nyt olen. Jos hän olisi elänyt
vielä, olisi hän, joka oli hullu, kuten sanoin, saanut vielä enemmän
kokea kovaa onnea naisilta, joita hän ei milloinkaan ymmärtänyt.
Hyvästi, Anan ystävä, joka olette antanut minulle mahdollisuuden
saada itselleni uuden puolison", ja nauraen hurjasti horjui hän erään
sfinksin taakse ja katosi pimeyteen.
Tästä syystä olin onnellinen saadessani poistua Tebestä. Sitäpaitsi
oli tuo viheliäinen olento haavoittanut minua kipeästi, paljastaen
minulle sen, mitä olin vain aavistanut, nimittäin, että naisten
seurassa olin vain hupsu, niin suuri hupsu, että heti paikalla
vannoin suojelusjumalani nimessä etten koskaan enään rakastaisi
ketään heistä. Sen valan olen pitänyt hyvin, vaikka muita olisinkin
rikkonut. Vielä hän loukkasi minua puhumalla kuolleesta lapsestamme,
sillä on totta, että kun tuo suloinen olento pakeni Osiriin luo,
murtui sydämeni, eikä koskaan enään tullut entiselleen. Viimeksi
pelkäsin olevan totta, että olin laiminlyönyt äidin tuon lapsen
takia, jota jumaloin, niin, ja vieläkin jumaloin, ja sillä lailla
aiheuttanut hänen häpeänsä. Tuo ajatus vaivasi minua niin, että
erään asiamiehen välityksellä, johon luotin, annoin hänelle lahjaksi
rahamäärän, jonka avulla hän saisi elämänsä huolettomaksi. Hän meni
uudelleen naimisiin erään kauppiaan kanssa, jota hän oli tavoitellut,
ja muutamassa ajassa tuhlasi hän tämän omaisuuden ja saattoi hänet
häviöön, jolloin kauppias hylkäsi hänet. Hän kuoli, vietettyään
huonoa elämää, Seti II:n kolmantena hallitusvuotena. Mutta jumalille
kiitos, hän ei milloinkaan saanut tietää, että prinssin yksityinen
kirjuri oli sama Ana, joka oli ollut hänen puolisonsa. Lopetan tähän
kertomukseni hänestä.
* * * * *
Purjehtiessani Niiliä pitkin sydän raskaampana kuin laivamme suuri
ankkurikivi, jäimme kolmantena pimeänä yönä ankkuriin erään aluksen
viereen, joka oli matkalla Niiliä ylöspäin. Aluksessa oli eräs
upseeri, jonka olin nähnyt farao Meneptahin hovissa, ja jolla oli
asiaa Tebeen. Mies näytti niin pelästyneeltä, että kysyin, painoiko
hänen mieltään jokin. Silloin hän otti minut mukaansa palmulehtoon
rannalle ja istuutuen erään vedennostokoneen vivulle, kertoi hän,
että ihmeellisiä asioita tapahtui Taniksessa.
Hebrealaiset profeetat olivat vielä kerran tulleet faraon luo,
joka huolimatta lupauksestaan oli jättänyt israelilaiset rauhaan,
eikä ollut lyönyt heitä miekalla, kuten Meneptah oli halunnut
tehdä. Luultiin, että hän pelosta ei uskaltanut sitä tehdä, jottei
kuolisi, kuten Meneptah kuoli. Kuten ennenkin olivat profeetat
esittäneet pyyntönsä, että Israelin kansa päästettäisiin erämaahan
palvelemaan Jumalaansa ja farao oli kieltänyt sen. Kun hän sitten
varhain seuraavana aamuna meni joelle purjehtimaan, olivat he
kohdanneet hänet ja toinen heistä löi veteen sauvallaan, jolloin se
muuttui vereksi. Silloin Kii ja hänen seuralaisensa myöskin löivät
sauvoillaan toiseen paikkaan vedessä ja sekin muuttui vereksi. Se
tapahtui kuusi päivää sitten, ja nyt tuo mies vannoi minulle, että
veri nousi Niiliä ylöspäin. Nauroin tuolle kertomukselle.
"Tulkaa sitten katsomaan", sanoi hän ja vei minut takaisin
alukseensa, jossa kaikki toisetkin näyttivät yhtä pelästyneiltä kuin
hänkin.
Hän vei minut suuren vesiastian luo, joka oli keulassa ja kas! Se
näytti olevan täynnä verta, joka haisi pahalta, ja siinä oli kuollut
kala.
"Tämän veden", sanoi hän, "nostin omin käsin Niilistä purjehdittuamme
viisi tuntia pohjoiseen päin. Mutta veri seuraa meitä. Katsokaas
tänne", ja hän otti lampun ja piteli sitä laivan keulan yläpuolella,
jolloin näin, että sen laidat olivat aivan veren tahrimat.
"Neuvon teitä, oppinut kirjuri", hän lisäsi, "täyttämään joka astian
ja leilin, minkä voitte saada, makealla vedellä, ettei teidän ja
seuralaistenne huomenna tarvitsisi kulkea janoisina", ja hän naurahti
surumielisesti.
Sitten erosimme puhumatta sen enempää, sillä kumpikaan meistä ei
tiennyt mitä sanoa, ja keskiyöllä hän jatkoi matkaansa tuulen mukana
pimeässä.
Minä tein, kuten hän oli käskenyt, vaikka laivamiehet, jotka eivät
olleet keskustelleet hänen miestensä kanssa, luulivat minua hulluksi
lastatessani laivan sellaisella vesimäärällä.
Päivän ensi säteitten tullessa esiin annoin käskyn lähteä liikkeelle.
Katsoessani aluksen laidan yli näytti minusta kuin valon säteet
taivaasta olisivat heijastaneet veteen ja tehneet sen pinnan
punertavaksi. Mutta tuo punainen pinta tuli yhä paksummaksi ja
vastoin luonnon lakia, kulki vasten- eikä myötävirtaa. Miehet
tuijottivat tuota hämmästyneinä ja mutisivat keskenään. Sitten yksi
heistä, kumartuen laidan yli, nosti kädellään vettä suuhunsa, mutta
sylkäisi sen samassa pois kauhuissaan huutaen:
"Se on verta! Verta! Osiris on surmattu ja hänen pyhä verensä täyttää
Niilin uoman."
He olivat niin peloissaan, että jollen väkivallalla olisi pakottanut
heitä olemaan paikoillaan, olisivat he kääntyneet ja soutaneet
takaisin Niiliä ylöspäin tai laskeneet rantaan ja paenneet erämaahan.
Mutta minä huusin heille, että soutaisivat pohjoiseen päin,
sillä siten kenties nopeammin pääsisimme näistä hirmuista, ja he
tottelivat minua. Mitä kauemmaksi menimme, sitä punaisemmaksi tuli
vedenpinta, melkein mustaksi, kunnes lopulta näytti, kuin olisimme
kulkeneet verimeressä, jossa tuhannet kuolleet kalat ajelehtivat
tai sätkyttelivät kuolemaisillaan veden pinnalla. Hajukin oli niin
hirveä, että meidän täytyi tukkia sieraimet, voidaksemme hengittää
tuota haisevaa ilmaa.
Tulimme erään kylän kohdalle. Sieltä kuului kauhun huutoja. Miehet
seisoivat kuin juopuneet tuijottaen punaisiin käsiinsä, joilla he
olivat ammentaneet joesta vettä, ja naiset juoksivat rannalla edes
takaisin ja repivät hiuksiaan ja vaatteitaan. Kuului tällaisia
huutoja:
"Noidan työtä! Lumottua! Kirottua! Jumalat ovat lyöneet toinen
toistaan ja ihmistenkin täytyy kuolla", ja paljon muita.
Näimme tuolla kaukana joen rannasta talonpoikien kaivavan kuoppia
nähdäkseen, voisivatko sitä tietä päästä käsiksi raittiiseen ja
terveelliseen veteen. Koko päivän purjehdimme siten tuota hirveätä
jokea pitkin kovan pohjatuulen pirskottaessa verta päällemme, kunnes
olimme niin tahraiset kuin teurastajat. Emmekä voineet syödä mitään
tuon hirveän hajun tähden, sillä ruokakin maistui suolaiselta, kuten
tuore veri, joimme ainoastaan vettä, jota olin koonnut. Miehet,
jotka olivat pitäneet minua hulluna ammentaessani sitä, nimittivät
nyt minua viisaimmaksi mieheksi, sellaiseksi, joka tiesi, mitä
tulevaisuudessa tapahtui.
Viimein iltapuolella huomasimme, että vesi muuttui yhä vaaleammaksi
tunti tunnilta. Silloin pysäytimme aluksen ja lauloimme
ylistysvirren, jossa kiitimme Hapia, Niilin mahtavaa, salaista ja
kätkettyä jumalaa. Ja todellakin, ennen auringon laskua oli joki
jälleen kirkas, ainoastaan rannalla, johon yövyimme, olivat kivet
ja kaislat vielä tahraiset ja tuhannet kuolleet kalat saastuttivat
ilman. Päästäksemme tuosta hajusta, kiipesimme eräälle kalliolle,
joka kohosi aivan joen rannalla, nähtyämme siellä aukkoja, jotka
veivät vanhoihin hautoihin, jotka kauan sitten oli ryöstetty ja
jätetty tyhjiksi. Aioimme jossakin niistä levätä tämän yön.
Ihmisten tallaama kapea polku johti suurimman haudan luo, josta
lähelle tultuamme kuulimme valitusta. Katsoessani sisään näin naisen
ja muutamia lapsia olevan kyyryllään haudan lattialla, päät tomun
peitossa. Huomattuaan meidät alkoivat he huutaa kovemmin karhealla,
kuivalla äänellä. Epäilemättä he luulivat meitä ryöväreiksi tai
kenties aaveiksi verentahraamien pukujemme tähden. Siellä oli vielä
yksi lapsi, aivan pieni, joka ei huutanut, sillä se oli kuollut.
Kysyin naiselta, mitä oli tapahtunut, mutta vaikka hän näki, että
olimme vain miehiä, jotka emme aikoneet tehdä hänelle pahaa, ei hän
voinut tai ei tahtonut puhua, läähätti vain: "Vettä! Vettä!" Annoimme
hänen ja lasten juoda vesiastiasta, jonka olimme tuoneet mukanamme,
ja he joivatkin ahneesti. Sitten sain hänet kertomaan.
Hän oli erään kalastajan vaimo. Mies oli perustanut kodin tähän
luolaan, ja kuten sanottu, seitsemän päivää sitten oli Niili
muuttunut vereksi, niin etteivät he voineet juoda siitä, eikä heillä
ollut vettä muuta kuin vähän pullossa. Eivätkä he voineet kaivaakaan
löytääkseen sitä, sillä maa oli täällä vuorista. Eivätkä he voineet
päästä täältä poiskaan, sillä mies, nähdessään tuon ihmeen, oli
peloissaan poistunut veneestä ja kahlannut rantaan, ja vene oli
karannut.
Kysyin, missä hänen miehensä oli ja hän viittasi taaksensa. Menin
katsomaan ja löysin miehen riippumasta nuorassa, joka oli kiinnitetty
erääseen hautapylvääseen. Mies oli kuollut ja kylmä. Palasin sieltä
sydän raskaana ja pyysin naista kertomaan, mitenkä näin oli käynyt.
Hän kertoi, että mies huomattuaan kaikkien kalojen olevan kuolleita,
joutui epätoivoon, ja surmattuaan nuorimman lapsensa tuli hulluksi,
ryömi tuonne haudan perälle ja vaimon tietämättä hirtti itsensä. Se
oli kaamea kertomus.
Annoimme leskelle osan ruoastamme ja menimme sitten lepäämään toiseen
hautaan, sillä meitä ei miellyttänyt kuolleitten seura. Seuraavana
aamuna hämärissä otimme vaimon lapsineen alukseemme ja kuljetimme
heitä neljän tunnin matkan erääseen kylään, jossa hänellä oli sisar,
jonka hän löysikin. Kuolleen miehen ja lapsen jätimme sinne hautaan,
sillä mieheni eivät tahtoneet saastuttaa itseään koskemalla niihin.
Siten, nähtyämme paljon kauhua ja tuskaa matkallamme, saavuimme
turvallisesti Memphikseen. Jätettyäni miehet vetämään venettä
maalle menin palatsiin, puhelematta kenenkään kanssa. Minut vietiin
heti paikalle prinssin luo. Hän istui neiti Merapin vieressä
varjoisassa huoneessa ja piteli häntä kädestä. Nähdessäni heidät
muistui mieleeni vanhoissa haudoissa näkemäni kuvapatsaat, joita
kuvanveistäjät olivat muodostaneet tahtoessaan kuvata miehen ja
naisen täydellistä yhdenvertaisuutta. Sellaisia eivät he enään
nykyään tee, luullakseni siksi, että papit ovat opettaneet heitä,
ettei se ole luvallista. Prinssi puhui hänelle hiljaisella äänellä,
jota hän kuunteli hymyillen suloisesti, kuten hän aina teki, mutta
silmät tuijottivat yhteen kohtaan ja minusta näyttivät ne olevan
täynnä pelkoa. Hän oli hyvin suloinen valkeassa puvussaan ja hiukset
valloillaan, vain kultainen pää koriste ohimoilla piti niitä hieman
koossa. Mutta katsellessani häntä tunsin iloa huomatessani, ettei
sydämeni enään himoinnut häntä, kuten tuona yönä, jolloin olin nähnyt
hänet istumassa huvihuoneen edustalla puitten varjossa. Nyt hän oli
ainoastaan ystäväni, ei enempää, ja sellaisena hän pysyi loppuun
saakka, kuten sekä prinssi että hän itsekin hyvin tiesivät.
Nähdessään minut hypähti Seti ylös ja tuli tervehtimään minua, kuten
mies ystäväänsä, jota hän rakastaa. Suutelin hänen kättään, sitten
menin Merapin luo ja suutelin hänenkin kättään, jossa huomasin nyt
olevan tuon kuninkaallisen sormuksen, jonka hän kerran oli liian
suurena kieltäytynyt vastaanottamasta.
"Kertokaa minulle, Ana, kaikki, mitä teille on tapahtunut", sanoi
Seti miellyttävällä, innokkaalla äänellään.
"On niin paljon tapahtunut, prinssi. Jotakin oikein outoa ja
kauheata", vastasin.
"Ihmeellisiä ja hirmuisia asioita on tapahtunut täälläkin", keskeytti
Merapi, "ja voi! tämä on vain tuskien alkua." Sen sanottuaan hän
nousi, aivan kuin ei hän olisi uskaltanut puhua enempää, kumarsi
ensin Setille ja sitten minulle, ja lähti huoneesta.
Katsoin prinssiin ja hän luki kysymyksen silmistäni.
"Jabez oli täällä", kertoi hän, "ja täytti hänen mielensä
kaikenlaisilla ennustuksilla. Jollei farao päästä israelilaisia
menemään, toivon Amonin nimessä, että hän lähettäisi Jabezin
sellaiseen paikkaan, josta ei hän koskaan palaisi. Mutta sanokaas,
näittekö tekin veren virtaavan Niiliä pitkin vasten virtaa? Näyttääpä
siltä", ja hän katseli tahraisia vaatteitani, joita ei millään
pesemisellä saisi puhtaaksi.
Nyökäytin päätäni, ja sitten keskustelimme kauan ja innokkaasti,
mutta lopetettuamme emme olleet ollenkaan viisaampia. Sillä emme
kumpikaan ymmärtäneet, miten voi olla mahdollista, että miehet
iskemällä sauvalla veteen voivat muuttaa sen veren näköiseksi, kuten
hebrealainen profeetta ja Kii olivat tehneet, tai miten tuo veri voi
kulkea vasten virtaa Niiliä ylöspäin ja pysyä joka paikassa seitsemän
päivää; niin, ja levitä kaikkiin Egyptin kanaviinkin niin, että
ihmisten oli kaivettava kuoppia löytääkseen vettä ja kaivettava joka
päivä uusia, sillä veri tunkeutui niihinkin ja saastutti ne. Mutta
kumpikin olimme sitä mieltä, että tämä oli jumalien työtä ja ennen
kaikkea sen Jumalan, jota hebrealaiset palvelivat.
"Muistatte, Ana, sanan, jonka Jabez teidän mukananne lähetti
minulle", sanoi prinssi, "nimittäin, ettei mitään pahaa tapahtuisi
minulle. Ja mitään pahaa ei vielä ole tullutkaan, paitsi Jabezin
tuloa. Edellisenä päivänä ennen kuin saimme kuulla tuosta
verivaivasta, ilmestyi Jabez puettuna syrialaisen kauppiaan pukuun
myyden tavaroita, joista hän otti minulta kolminkertaisen hinnan.
Hän hankki itselleen pääsyn Merapin luo ja näyttäessään hänelle
tavaroitaan jutteli hänen kanssaan, ja kuten pelkään, kertoi hänelle
sen, minkä te ja minä niin huolellisesti olemme koettaneet salata,
nimittäin, että hän tuottaisi onnettomuutta minulle. Ainakaan ei
hän siitä asti ole ollut enää aivan sama kuin ennen, ja minä pidin
viisaana panna hänet vannomaan vala, jota, olen varma siitä, ei hän
milloinkaan riko, ja nyt kun kuulumme yhteen, ei hän yritäkään erota
minusta niin kauan kuin kumpikin elämme."
"Tahtoiko Jabez viedä hänet mukanaan, prinssi?"
"En tiedä. Ei hän ainakaan kertonut minulle sellaista. Olen kuitenkin
varma, että jos Jabez olisi tullut aikaisemmin, olisi hän mennyt
hänen kanssaan. Nyt toivon, että on esteitä, jotka pidättävät hänet
täällä."
"Mitä Jabez sitten sanoi, prinssi?"
"Jotakin sellaista, mitä hän jo sanoi teille, nimittäin, että Egyptiä
kohtaa suuret vaivat. Hän lisäsi, että hänet oli lähetetty suojaamaan
minua ja omaisiani noilta vaivoilta, koska olin ollut hebrealaisten
ystävä niin pitkälle kuin oli ollut mahdollista. Sitten hän kulki
läpi koko talon ja puutarhat sanellen jotakin eräästä kirjasta, jota
en ollenkaan voinut ymmärtää, ja vähän päästä heittäytyi maahan
rukoilemaan Jumalaansa. Sitten hän pysähtyi rukoilemaan siellä,
missä puutarha päättyy kanaviin ja sen lähteen luo, mistä juomavettä
noudetaan. Sitäpaitsi kävi hän Merapin seurassa viljavainioillani ja
karjalaitumillani lukien ja rukoillen niin kauan, että palvelijat
luulivat häntä hulluksi. Sitten he yhdessä palasivat takaisin ja
sattumalta kuulin heidän keskustelunsa. Merapi sanoi:
"'Talon olette siunannut ja se on turvassa; pellot ja palmulehdot
olette siunannut ja ne ovat turvassa; ettekö siunaa minuakin, setäni,
ja niitä, jotka syntyvät minusta?'
"Hän vastasi pudistaen päätään: 'En ole saanut mitään määräystä
siunata enkä kirota sinua, Merapi, kuten teki tuo mieletön, jonka
prinssi surmasi. Sinä olet valinnut itsellesi oman polun kaukana
kansastasi. Voi tulla hyvää, voi tulla pahaa, tai kenties kumpaakin,
mutta tästä lähtien on sinun kuljettava tiesi yksin, mihin tahansa se
sitten vieneekään. Hyvästi, kenties emme enään tapaa toisiamme.'
"Näin puhellen he kulkivat niin kauas, etten enää voinut erottaa
heidän sanojaan, mutta näin, että Merapi yhä pyysi hartaasti ja Jabez
pudisti päätään. Lopuksi antoi Merapi hänelle uhrin, kaiken mitä
hänellä oli, luullakseni, vaikka en tiedä, tuliko se hebrealaisten
temppelin hyväksi vaiko Jabezin omaan kukkaroon. Ainakin se näytti
lauhduttavan häntä, sillä hän suuteli Merapia otsalle hellästi ja
lähti sitten hyräillen iloisesti, kuten onnellinen kauppias ainakin,
joka on myynyt tavaroitaan. Mutta kaikesta siitä, mitä heidän
välillään tapahtui, ei Merapi tahtonut kertoa mitään. Enkä minäkään
kertonut hänelle, mitä kuulin."
"Ja sitten, prinssi?"
"Ja sitten saimme kuulla kertomuksen tuosta hebrealaisesta
profeetasta, joka muutti veden vereksi, ja Kiistä ja hänen
puoluelaisistaan, jotka tekivät samoin. -- Tuota jälkimmäistä en
usko, koska olisi ollut paljoa järkevämpää, jos Kii olisi muuttanut
veren jälleen vedeksi, sen sijaan, että lisäsi verta sinne, missä
sitä jo oli tarpeeksi."
"Luulen, että tietäjät eivät ota huomioon sitä, mikä on järkevää."
"Tai tekevät vain sellaista, mikä tuottaa epäjärjestystä, Ana. Joka
tapauksessa muuttui vesi tuon kertomuksen jälkeen vereksi ja pysyi
sellaisena seitsemän päivää. Tuo mädänneitten kalojen haju sai aikaan
paljon sairautta. Ja mikä ihme -- täällä minun taloni alueella ei
ollut yhtään verta, vaikka kanava puutarhan ulkopuolella oli aivan
täynnä sitä. Vesi pysyi sellaisena kuin se oli aina ennenkin ollut
ja kalat uivat siinä, kuten ennenkin, myöskin lähde pysyi kirkkaana
ja puhtaana. Kun se tuli tiedoksi, riensi tuhansittain ihmisiä tänne
huutaen vettä. Mutta huomattuaan, että se muuttui punaiseksi heidän
astioissaan, täytyi heidän juoda vesi siinä, missä ammensivat sen, ja
sekin oli tehtävä nopeasti."
"Mitenkähän he mahtavat kertoa tästä asiasta Memphiksessä, prinssi?"
kysyin hämmästyneenä.
"Toiset heistä sanovat, ettei Kii, vaan minä olen suurin tietäjä
Egyptissä -- ei milloinkaan, Ana, ole ansaittu helpommin mainetta.
Ja toiset sanovat, että Merapi, jonka teoista Taniksen temppelissä
he ovat kuulleet kerrottavan, on todellinen tietäjä, hän kun on
israelilainen, noitten hebrealaisten profeettojen sukua. Hiljaa! Hän
tulee takaisin."
XIV.
KII TULEE MEMPHIKSEEN.
Minä, Ana, en tahdo kertoa kaikista noista kauhuista, joita Egyptissä
tapahtui, ja jotka alkoivat tuolla veden vereksi muuttumisella, sillä
jos niin tekisin, en saisi sitä valmiiksi eläessäni, sillä olen jo
vanha ja kertomus niin pitkä. Ne kestivät monta, monta kuukautta ja
tulivat yksi kerrallaan, kunnes kansa vallan uupui köyhyyteen ja
kärsimyksiin. Aina kerrottiin samaa. Hebrealaiset profeetat kävivät
faraon luona Taniksessa ja vaativat, että hän päästäisi Israelin
kansan menemään, uhaten kostaa hänelle, jos hän kieltäytyisi.
Kuitenkin hän kieltäytyi, sillä jokin hulluus pidätti häntä, tai
kenties Israelin Jumala lumosi hänet, sitä en tiedä.