iloitsette loistosta, jonka jumalat ovat lahjoittaneet teille, samoin
herrani prinssikin iloitsee levosta ja rauhasta, jonka jumalat ovat
hänelle suoneet, eikä pyydä enempää."
"Voi olla niin, kirjuri, mutta minusta se on niin kummallinen asia,
että toisinaan pelkään näitten loistavien kukkieni kätkevän jonkun
kuolettavan käärmeen, josta prinssi tietää, jollei hän olisikaan
pannut sitä niihin."
"En voi sanoa, farao, mutta epäilemättä, vaikka hän ei voikaan olla
petollinen, prinssi ei ole samanlainen kuin muut ihmiset. Hänen
sydämensä on sekä laaja että syvä."
"Liian syvä minulle", mumisi Amenmeses. "Joka tapauksessa, sanokaa
kuninkaalliselle serkulleni kiitokseni hänen lahjoistaan, erittäinkin
niistä, joita kantoi Egyptin perillisenä ollessaan isäni Khaemuas,
joka toivoakseni on jättänyt minulle viisautensa samoin kuin
verensäkin. Sanokaa hänelle vielä, että niin kauan kuin hän hillitsee
itsensä tekemästä minulle harmia valtaistuimella, kuten tiedän hänen
tähän asti tehneen, voi hän olla varma, etten minäkään häiritse häntä
siinä asemassa, jonka hän on valinnut."
Näin myöskin prinsessa Usertin, joka kyseli minulta tarkasti
herrastaan. Kerroin hänelle kaiken salaamatta mitään. Hän kuunteli ja
kysyi:
"Mitenkä on tuon hebrealaisen naisen, Israelin kuun, laita?
Epäilemättä hän täyttää minun paikkani."
"Ei, prinsessa", vastasin. "Prinssi elää yksinään. Ei hän eikä kukaan
muukaan nainen täytä teidän paikkaanne. Hän on ainoastaan prinssin
ystävä, ei sen enempää."
"Ystävä! No, ainakin tiedämme, miten tuollaiset ystävyyssuhteet
päättyvät. Oi, varmasti jumalat kurittavat prinssiä hulluudella."
"Voi olla, teidän korkeutenne, mutta minä luulen, että jos jumalat
rankaisisivat useampia ihmisiä sellaisella hulluudella, tulisi
maailma paremmiksi kuin se on."
"Maailma on maailma, ja sellaisten velvollisuus, jotka ovat syntyneet
ylhäisiksi, on hallita siellä, missä ovat eikä piiloutua kirjojen
ja kukkien sekaan, eikä puhella mielettömyyksiä kauniin muukalaisen
naisen ja kirjurin, vaikkapa oppineenkin, kanssa", vastasi hän
katkerasti, lisäten: "Oi; jollei prinssi ole hullu, tekee hän
varmasti toiset hulluiksi ja minut, puolisonsa, muitten muassa. Tämä
valtaistuin on hänen -- hänen; kuitenkin sallii hän juron tomppelin
ottaa paikkansa ja lähettää mokomalle lahjoja ja siunauksia."
"Minun mielestäni teidän korkeutenne pitäisi odottaa siksi, kunnes
kertomus on lopussa, ennen kuin lausutte tuomionne."
Hän katsoi minuun terävästi ja kysyi:
"Miksi sanotte niin? Eikö prinssi ole kaiken tämän jälkeen
hullu? Kenties hän ja te, jotka kumpikin näytätte olevan niin
yksinkertaisia, leikitte jotakin suurta ja salaista peliä, kuten
olen kuullut järjettömien ihmisten menestyksellä tekevän? Vai onko
tuolla israelilaisella noidalla joku salaperäinen taito johtaa teitä,
sellainen kuin naisella, joka voi särkeä Amonin patsaan hienoksi
tomuksi, täytyy olla? Te ette ole tietävinänne siitä, mikä merkitsee,
ettette tahdo vastata. Oi, kirjuri Ana, jos se vain olisi vaaratonta,
niin luulen, että löytäisin keinon, jolla voisin puristaa teistä
esiin totuuden, vaikka teeskentelette olevanne viaton kuin lapsi."
"Teidän korkeuttanne huvittaa uhkailla ja ilman syytä."
"Ei", vastasi hän muuttaen ääntään ja asentoaan, "minä en uhkaile.
Se on vain mielettömyyttä, joka on tarttunut minuun Setistä.
Ettekö tekin tulisi hulluksi, jos tietäisitte, että toinen nainen
kruunattaisiin teidän sijastanne huomenna, koska -- koska --" ja hän
alkoi itkeä, mikä peloitti minua enemmän kuin kaikki hänen kovat
sanansa.
Hän kuivasi äkkiä kyyneleensä ja sanoi:
"Sanokaa herralleni, että minä iloitsen kuullessani, että hän
voi hyvin ja lähetän hänelle terveiseni, mutta etten milloinkaan
omasta tahdostani halua nähdä hänen eläviä kasvojaan, jollei hän
muuta mieltään ja ota omakseen sitä, mikä on hänen omaansa. Sanokaa
hänelle, että vaikka hän niin vähän huolehtii minusta, eikä välitä
mitään minun tahdostani, minä kuitenkin pidän silmällä hänen
hyvinvointiaan ja turvallisuuttaan parhaani mukaan."
"Hänen turvallisuuttaan, prinsessa! Farao sanoi minulle tuskin tunti
sitten, ettei hänellä ole vähääkään pelättävää, niinkuin ei hän
pelkääkään mitään."
"Oi, kumpi teistä on tyhmempi", huudahti hän polkien jalkaa,
"isäntäkö vaiko renki? Te uskotte, ettei prinssillä ole mitään
pelättävää, koska tuo vallananastaja sanoo teille niin, ja hän uskoo
sen -- koska hän ei pelkää vähääkään. Vähän aikaa hän saa nukkua
rauhassa. Mutta odottakoon siksi, kunnes monenlaiset vaivat kohtaavat
Egyptiä ja kansa, joka ymmärtää, että jumalat ovat lähettäneet ne
tuon pahan virheen tähden, jonka isäni teki kuoleman kuristaessa
hänen kurkkuaan ja järkensä hämärtäessä, alkaa kääntää silmänsä
laillista kuningasta kohden. Silloin tuo vallananastaja tulee
kateelliseksi ja jos hän onnistuu, saa prinssi ikuisesti nukkua
rauhassa. Jos hänen kaulansa säilyy, on se vain sen vuoksi, että
minä pidätän murhaajan kättä. Hyvästi. En voi puhua enempää, sillä
ajatukseni ovat kuin tulessa -- ja huomenna hänet olisi kruunattu
ja minut hänen rinnallaan", ja hän lähti kuninkaallisempana kuin
milloinkaan ennen jättäen minut ihmettelemään, mitä hän tarkoitti
puhuessaan Egyptin vaivoista, tai olivatko ne vain sattumalta
lausuttuja sanoja.
Myöhemmin Bakenkhonsu ja minä söimme illallista yhdessä Ptahin
temppelin virkahuoneessa -- häntä nimitettiin ikänsä vuoksi temppelin
isäksi -- ja silloin kuulin enemmän tuosta asiasta.
"Ana", sanoi hän, "sanonpa teille, että Egyptiä uhkaa sellainen
synkeys, jollaista ei ole milloinkaan nähty, ei edes silloinkaan,
kun luultiin niiniveläisten barbaarien valloittavan maan ja tekevän
kansan orjiksi. Amenmeseksestä tulee viides farao, jonka minä olen
nähnyt kruunattavan. Ensimmäinen kruunattiin silloin, kun minä
olin pieni lapsi, joka riipuin äitini viitan liepeissä, mutta en
kertaakaan ole nähnyt tällaista synkeyttä."
"Ehkä se johtuu siitä, että kruunu joutuu sellaiselle, jonka ei
pitäisi kantaa sitä, Bakenkhonsu."
Tämä pudisti päätään. "Ei aivan. Minä luulen, että tämä pimeys tulee
taivaasta, kuten valokin. Ihmiset pelkäävät, tietämättä mitä."
"Israelilaisiako?" kyselin minä.
"Nyt olette lähellä sitä, Ana, sillä epäilemättä heillä on paljon
tekemistä tässä asiassa. Jollei heitä olisi, kruunattaisiin huomenna
Seti eikä Amenmeses. Ja kertomus ihmeestä, jonka kaunis hebrealainen
nainen teki tuolla temppelissä, on levinnyt laajalti ja pidetään sitä
enteenä. Kerroinko jo teille, että kuusi päivää sitten vihittiin
siellä hieno, uusi jumalan kuvapatsas, ja seuraavana aamuna se
löydettiin makaamassa kyljellään tai oikeammin nojaten päätään Mutin
rintaa vasten?"
"Silloin on Merapi ainakin syytön, sillä hänhän on poistunut tästä
kaupungista."
"Tietysti hän on poistunut, sillä eikö Setikin ole mennyt? Mutta
luulen, että hän on jättänyt jotakin jälkeensä. Olkoon kuinka
tahansa, itse meidän uusi jumalainen herrammekin on peloissaan. Hän
näkee pahoja unia, Ana", lisäsi hän alentaen ääntään, "niin pahoja,
että hän on kutsunut luokseen Kiin, päätietäjän, selittämään niitä
hänelle."
"Ja mitä sanoi Kii?"
"Kii ei voinut sanoa mitään tai oikeammin ainoa vastaus, jonka hän
suvaitsi antaa hänelle ja hänen seuralaisilleen, kun nämä kysyivät
tulevaisuuttaan, oli se, että tämän jumalan hallitus tulisi olemaan
hyvin lyhyt ja että se loppuisi yhtä aikaa kuin hänen elämänsäkin."
"Mikä luultavasti ei miellyttänyt jumalaa, Bakenkhonsu."
"Mikä ei ollenkaan miellyttänyt jumalaa. Hän uhkasi Kiitä. On
mieletöntä uhata suurta tietäjää, Ana, ja sen Kherheb sanoikin
hänelle katsoen häntä silmiin. Silloin farao pyysi anteeksi ja
kysyi, kuka seuraisi häntä valtaistuimelle, mutta Kii sanoi, ettei
hän tiennyt, sillä Kherheb, jota on uhattu, ei voi muistaa mitään --
paitsi maksaa takaisin uhkaajalle."
"Ja tiesikö hän sen, Bakenkhonsu?"
Vastauksen asemasta murensi vanha neuvonantaja jotakin hienoa
pöydälle, sitten sormellaan piirsi muruihin sakaalipäisen jumalan
ja kaksi höyhentä, ja senjälkeen nopealla liikkeellä pyyhkäisi
murut lattialle. "Seti!" kuiskasin minä, luettuani Setin nimen
kuvakirjaimilla piirrettynä, ja hän nyökytti päätään ja naurahti
tapansa mukaan.
"Ihmiset saavat toisinaan takaisin omansa, Ana, varsinkin, jos he
eivät etsi omaansa", sanoi hän. "Mutta jos niin paljon täytyy ensin
tapahtua, on se hirveätä. Uusi farao ei ole ainoa ihminen, joka
uneksii, Ana. Myöhäisempinä vuosinani olen tullut herkkäuniseksi ja
toisinaan uneksin, vaikka en ole taikuri, niinkuin Kii."
"Mitä uneksitte?"
"Näin unta, että suuret parvet marssivat aivankuin heinäsirkat
Egyptin yli. Niiden edellä kulki tulipatsas, jolla oli kaksi kättä.
Toinen piteli Amonia kurkusta ja toinen uutta faraota. Niiden
jäljessä tuli pilvipatsas, jossa näkyi kuin kääreistään irroitetun
muumion haamu, kuoleman haamu seisoen veden päällä, joka oli täynnä
lukemattomia kuolleita."
Nyt minulle muistui mieleen se kuva, jonka prinssi ja minä olimme
nähneet pilvissä tuolla Goshenin maassa, mutta siitä en virkkanut
mitään. Luulen kuitenkin, että Bakenkhonsu näki ajatukseni, sillä hän
kysyi:
"Uneksitteko te milloinkaan, ystäväni? Te näette näkyjä, jotka
toteutuvat -- Amenmeses valtaistuimella, esimerkiksi. Ettekö tekin
toisinaan uneksi? Ettekö? No, entä prinssi sitten? Te näytätte
sellaiselta, ja aika on sovelias ja tärkeä. Oi, minä muistan!
Te uneksitte kumpikin, ei sellaisia näkyjä, jotka kulkevat Kiin
peloittavien silmien ohi, vaan sellaisia, joita kuu heijastaa
Memphiksen vedenpintaan, Israelin kuu. Ana, kuulkaa minua, unohtakaa
pois ruumis ja kasvattakaa henkeä, sillä se yksin on onnea, josta
nainen ja kaikki ilomme ovat vain maallisia vertauskuvia, varjoja,
jotka heijastavat kuoleman pilven läpi, joka on meidän ja valon
välissä. Näen, että ymmärrätte, koska muutamia säteitä tuosta valosta
on päässyt sydämeenne. Muistatteko, että näitte sen loistavan sillä
hetkellä, jolloin pieni tyttärenne kuoli? Niin, tiesin sen. Se
oli lahja, jonka hän jätti teille, lahja, joka kasvaa sellaisessa
rinnassa kuin teidän, jos vain tahdotte hylätä ruumiin ja tehdä
sille tilaa, Ana. Mies, älkää itkekö -- naurakaa, kuten minä teen,
oho-ho! Antakaa minulle keppini ja hyvää yötä. Älkää unohtako, että
istumme yhdessä huomisissa kruunajaisissa, sillä te olette 'Kuninkaan
seuralainen', ja se on arvo, jota, kun se kerran on annettu, ei
uusi farao voi ottaa pois. Se on niinkuin hengen lahja, Ana, vaikea
saavuttaa, mutta kerran saavutettuna ikuisempi kuin tähdet. Oi, miksi
elän niin kauan minä, joka tahtoisin kylpeä siinä, kuten lapsena oli
tapani kylpeä Niilissä?"
* * * * *
Seuraavana päivänä määrättyyn aikaan menin palatsin suureen saliin,
jossa ensiksi olin nähnyt Meneptahin, ja otin minulle osoitetun
paikan. Se oli jotenkin takana, kenties siksi, ettei toivottu minun,
joka tunnettiin prinssin yksityiseksi kirjuriksi, muistuttavan
Egyptiä hänestä, esiintymällä sellaisessa paikassa, jossa kaikki
voisivat nähdä minut.
Vaikka sali olikin suuri, oli se ääriään myöten täynnä ihmisiä.
Sitäpaitsi ei siellä ollut mitään ainaista väkeä, vaan melkein kaikki
aatelisia ja Egyptin ylipappeja, näiden puolisoja ja tyttäriä,
niin että koko hämärä linna loisti kullasta ja jalokivistä, joita
heillä oli juhlapuvuissaan. Odotellessa nilkutti vanha Bakenkhonsu
luokseni ihmisten tehdessä tietä hänelle, ja minä näin hymyn hänen
sisäänpainuneissa silmissään.
"Meillä on huonot paikat, Ana", sanoi hän. "Mutta jos joku Egyptin
monista jumalista sattumalta vuodattaisi tulta faraon päälle, olemme
me silloin turvassa. Jumalista puhuttaessa", jatkoi hän kuiskaten,
"oletteko kuulleet, mitä tapahtui tunti sitten Taniksen Ptahin
temppelissä, josta juuri tulen? Farao ja kaikki kuninkaallisen
perheen jäsenet -- paitsi yhtä -- kulkivat tavan mukaan jumalan
patsaan ohi, jonka, kuten tiedätte, pitäisi nyökäyttää päätään
merkiksi, että hän valitsee ja hyväksyy kuninkaan. Amenmeseksen
edellä kulki prinsessa Userti, ja kun hän meni ohi, kumartui jumalan
pää, sillä minä näin sen, Vaikka kaikki väittivät, etteivät he
nähneet sitä. Sitten tuli farao -- ja seisoi odottaen, mutta se ei
kumartunut, vaikka papit lausuivat vanhaan tapaan: 'Jumala tervehtii
kuningasta'. Viimein hän jatkoi matkaansa näyttäen synkältä kuin
yö, ja toiset Rameseksen jälkeläiset seurasivat järjestyksessä.
Viimeisenä kaikista nilkutti Saptah ja kuulkaa! Jumala kumarsi taas."
"Miten ja miksi se tekee sillä lailla", kysyin minä, "ja väärällä
ajalla?"
"Kysykää papeilta, Ana, tai Usertilta tai Saptahilta. Kenties ei
tuota jumalaista niskaa oltu öljytty pitkiin aikoihin, ehkä oli
liiaksi tai liian vähän öljytty, tai ehkä rukoukset -- taikkapa
nauhat -- olivat sotkeutuneet. Tai kenties farao oli kitsaasti
antanut lahjoja suuren jumalan huoneen virkakunnalle. Kuka olen
minä, että ymmärtäisin jumalien tiet? Siinä temppelissä, jossa minä
palvelin viisikymmentä vuotta sitten, Tebessä, ei teeskennelty
kumartamista eikä vaivattu päätä sillä, mikä kuninkaallinen suku tuli
valtaistuimelle. Hiljaa! Farao tulee."
Komeassa juhlakulkueessa, prinssien, neuvonantajien, naisten, pappien
ja vartijoiden ympäröimänä, Amenmeses ja kuninkaallinen puoliso
Urnure, suuri nainen, joka käveli kömpelösti, saapuivat saliin. Se
oli loistava seurue. Ylipappi Roi ja visiiri Nehesi ottivat faraon
vastaan ja veivät hänet valtaistuimelle. Kaikki heittäytyivät maahan,
torvet toitottivat ja vanha tervehdys: "Elämä! Veri! Voima! Farao!
Farao! Farao!" huudettiin.
Amenmeses nousi ja kumarsi, ja minä näin, että hänen kovat kasvonsa
olivat levottomat ja vanhentuneet. Sitten hän vannoi jumalille ja
ihmisille jonkun valan, jonka Roi luki hänelle, ja koko seurueen
edessä pani päähänsä kaksinkertaisen kruunun ja muut koristeet, ja
otti käteensä valtikan ja kultaisen sirpin. Heti sen jälkeen tehtiin
uskollisuuden vala. Ensimmäiseksi tuli prinsessa Userti ja suuteli
faraon kättä, mutta ei notkistanut polveaan. Kuitenkin hän ensin
puhui hänen kanssaan hetken. Me emme voineet kuulla, mitä sanottiin,
mutta jälkeenpäin saimme tietää, että hän vaati faraota julkisesti
toistamaan kaikki ne lupaukset, jotka hänen isänsä Meneptah oli
tehnyt hänelle, ja vahvistamaan hänen asemansa ja oikeutensa. Lopuksi
Amenmeses tekikin sen, vaikka minun mielestäni hyvin vastahakoisesti.
Niin tuota juhlaa jatkettiin monin vanhanaikaisin juhlamenoin,
kunnes kaikki väsyivät odottaessaan hetkeä, jolloin farao puhuisi
kansalle. Tuota puhetta ei kuitenkaan koskaan pidetty, sillä äkkiä
näin nuo kaksi Israelin profeettaa, jotka olivat käyneet Meneptahia
tervehtimässä tässä samassa salissa, työntäytyvän eteenpäin. Ihmiset
vetäytyivät taaksepäin niin, että he menivät suoraan valtaistuimen
luo, eivätkä edes vartijat yrittäneet pysäyttää heidän kulkuaan. Mitä
he siellä sanoivat, en voinut kuulla, mutta luulen, että he vaativat,
että heidän kansansa sallittaisiin mennä palvelemaan Jumalaansa
tapansa mukaan, ja että Amenmeses kieltäytyi, kuten Meneptahkin oli
tehnyt. Silloin toinen miehistä heitti sauvansa maahan ja se muuttui
käärmeeksi, joka sihisi faraolle, jonka jälkeen Kherheb Kii ja
hänen seuralaisensa myöskin heittivät sauvansa maahan, jotka nekin
muuttuivat käärmeiksi, vaikka minä saatoin ainoastaan kuulla sihinän.
Sen jälkeen sali pimeni niin, etteivät ihmiset voineet nähdä
toistensa kasvoja, ja jokainen alkoi ääneensä huutaa seuralaistaan,
joka hämmingissä oli sekaantunut väkijoukkoon. Bakenkhonsu ja minä
jouduimme yhdessä ihmisten työntäminä ovelle, josta iloksemme taas
saimme nähdä taivaan.
Näin loppui Amenmeseksen kruunaus.
XII.
JABEZIN SANOMA.
Tuona yönä ei ollut ketään iloitsevaa kaupungin kaduilla, eikä
ketään, paitsi hovin suojissa ja saleissa, joka olisi juhlinut.
Kuljin torin poikki ja huomasin ihmisten kulkevan synkkinä
edestakaisin tai kuiskaten puhuvan keskenään. Äkkiä alkoi eräs mies,
jonka kasvot oli peitetty kaavulla, puhutella minua sanoen, että
hänellä oli sanoma isännälleni, prinssi Setille. Vastasin, etten ota
mitään sanomia oudolta muukalaiselta, jolloin hän työnsi päähineen
taaksepäin, ja minä näin, että se oli Jabez, Merapin setä. Minä
kysyin häneltä, oliko hän totellut prinssiä ja vienyt profeetan
ruumiin, tuon, joka oli yrittänyt murhata Merapin, Gosheniin ja
kertonut vanhimmille syyn miehen kuolemaan.
"Olen", vastasi hän, "eivätkä vanhimmat olleet vihaisia prinssille
siitä. He sanoivat, että heidän lähettiläänsä oli mennyt pitemmälle
kuin mitä hänellä oli oikeutta, sillä ne eivät milloinkaan olleet
käskeneet häntä kiroamaan Merapia, vielä vähemmin yrittämään ottaa
häntä hengiltä, ja että prinssi teki oikein tappaessaan sellaisen,
joka olisi tehnyt murhan hänen kuninkaallisten silmiensä edessä.
Kuitenkin he lisäsivät, että tuo kirous, jonka pappi kerran oli
lausunut, varmasti kohtaisi Merapia joko toisella tai toisella
tavalla."
"Mitä hänen sitten pitäisi tehdä, Jabez?"
"En tiedä, kirjuri. Jos hän palaa kansansa luo, kenties hänet
vapautetaan siitä, mutta silloin hänen varmasti on naitava Laban. Se
on hänen valittavanaan."
"Ja mitä te tekisitte, jos olisitte hänen sijassaan, Jabez?"
"Luulen, että olisin siellä, missä olen, ja tekisin itseni hyvin
rakkaaksi Setille. Onhan mahdollista, että kirous menee hänen
ohitseen, sillä sitähän ei ole laillisesti hänelle määrätty. Mitä
tietä hän astuneekin, surut odottavat, ja pahinta kaikista, nainen
toivoisi saavansa tyydyttää sydämensä ennen kuin se kuolee, varsinkin
jos tuo sydän on sattunut kääntymään sellaiseen, josta tulee farao."
"Miksi sanotte: 'Josta tulee farao', Jabez?" kysyin minä, sillä me
seisoimme aivan kahden yksinäisessä paikassa.
"Sitä en voi sanoa teille", vastasi hän sukkelasti, "kuitenkin käy
niin kuin sanon. Hän, joka on valtaistuimella, on hullu niinkuin
Meneptah oli hullu, ja taistelee voimaa vastaan, joka on mahtavampi
kuin hänen, kunnes se painaa hänet maahan. Ainoastaan prinssin
sydämessä loistaa viisauden valo. Se, minkä tänään näitte, on vain
ensimmäinen monista ihmeistä, kirjuri Ana. En voi sanoa enempää."
"Mikä sitten on asianne, Jabez?"
"Tämä: Koska prinssi on koettanut kohdella hyvin Israelin kansaa ja
heidän tähtensä hylännyt kruunun, mitä sitten muille tapahtuneekin,
ei hänen tarvitse pelätä mitään. Mikään vaiva ei kohtaa häntä eikä
hänen lähellään olevia, esim. teitä, kirjuri Ana, joka myöskin
tahtoisitte kohdella meitä oikeuden mukaisesti. Kuitenkin saattaa
tapahtua, että veljentyttäreni Merapin vuoksi, jonka päälle nuo
kiroussanat ovat tulleet, kohtaa suuri suru sekä prinssiä että häntä
itseään. Sentähden kenties voi olla viisasta, että hän jää Setin
taloon, ja prinssi taas tekisi viisaasti kääntäessään hänet takaisin
oveltaan."
"Mikä suru?" kysyin minä hämmästyneenä hänen synkästä puheestaan,
mutta vastausta ei kuulunut, sillä hän oli mennyt.
Lähellä asuntoani kohtasin toisen miehen. Kuun valaistessa hänen
kasvojaan näin Kiin peloittavat silmät.
"Kirjuri Ana", sanoi hän, "te lähdette huomenna varhain Memphikseen,
ettekä kahden päivän kuluttua, kuten aioitte."
"Miten sen tiedätte, tietäjä Kii?" kysyin, sillä en ollut kenellekään
kertonut suunnitelmani muutoksesta, koska olin sen tehnyt vasta
sitten kuin Jabez oli poistunut.
"Minä en tiedä mitään, Ana, paitsi että uskollinen palvelija, joka
on saanut tietää kaiken, minkä te olette tänään kuullut, tahtoo
kiiruhtaa kertomaan siitä isännälleen, varsinkin jos siellä on joku
toinenkin, jolle hän haluaisi siitä ilmoittaa, kuten Bakenkhonsu
tuumii."
"Bakenkhonsu puhuu liian paljon, mitä hän sitten tuumineekaan",
huudahdin äreästi.
"Vanha tulee suulaaksi. Te olitte tänään kruunajaisissa, ettekö
ollutkin?"
"Olin, ja jos näin oikein sieltä kaukaa, nuo hebrealaiset
profeetathan näyttivät voittavan teidät, Kherheb, joka harmittaa
teitä kovasti, niinkuin olitte harmissanne silloin temppelissä, kun
Amon kukistui."
"Se ei harmita minua, Ana. Jos minulla on kykyjä, voi olla toisia,
joilla on vielä suurempia kykyjä, kuten näin Amonin temppelissä.
Miksi sentähden hämmästyisin?"
"Kykyjä!" naurahdin minä, sillä tuona yönä oli mieleni kuohuksissa.
"Eikö viekkaus olisi parempi sana? Miten voitte muuttaa sauvan
käärmeeksi, asia, joka on aivan mahdoton ihmiselle?"
"Viekkaus voi olla parempi sana, sillä se tarkoittaa taitoa yhtä
paljon kuin petostakin. 'Mahdotonta ihmiselle'! Luuletteko senkin
jälkeen mitä näitte jonkun aikaa sitten Amonin temppelissä, että
mikään on mahdotonta miehelle tai naiselle? Kenties itsekin voisitte
tehdä yhtä paljon."
"Miksi pilkkaatte minua, Kii? Minä opiskelen kirjoja enkä käärmeitten
lumoamista."
Hän katseli minua tyynellä tavallaan, ikäänkuin tarkastellen, ei
kasvojani, vaan ajatuksiani niiden takaa. Sitten hän katsoi kädessään
olevaa keetripuista sauvaansa ja antoi sen minulle sanoen:
"Tarkastakaa tätä, Ana, ja sanokaa minulle, mikä se on."
"Olenko lapsi", vastasin suuttuneena, "etten tuntisi papin sauvaa?"
"Luulen, että teissä on jotakin lapsellista, Ana", hän mutisi, koko
ajan silmillään tuijottaen kasvoihini.
Silloin tapahtui hirveätä. Sauva alkoi liikkua kädessäni ja kun
vilkaisin siihen, katso, se oli pitkä, keltainen käärme, jota pitelin
hännästä. Heitin tuon matelijan kirkaisten maahan, sillä se käänsi
päätään kuin pistääkseen minua. Ja tuossa tomussa se liikkui ja
kiemurteli pois minusta Kiitä kohden. Hetkistä myöhemmin se oli vain
sauva keltaisesta keetripuusta, vaikka minun ja Kiin välillä oli
käärmeen jälki hiekassa.
"Ana, on häpeämätöntä", sanoi Kii nostaessaan sauvansa, "syyttää
minua viekkaudesta samalla, kun itse koetatte hämmentää
silmänkääntäjäparan tällaisilla tempuilla."
En tiedä, mitä sanoin hänelle. Lopuksi kuitenkin arvelin, että hän
pian sanoisi minun voivan täyttää huoneen pimeydellä keskellä päivää
ja saada ihmiset kauhuihinsa.
Äkkiä hänen kasvonsa ja äänensä muuttuivat.
"Se kaikki on ollut leikkiä", sanoi hän. "Tahdotteko uudelleen ottaa
tämän sauvan ja ojentaa sen kuuta kohden? Te kieltäydytte ja teette
oikein, sillä ette te enkä minä voi peittää hänen kasvojaan. Ana,
koska te olette viisas tavallanne ja seurustelette vielä viisaamman
kanssa, ja olitte läsnä temppelissä, jolloin Amonin patsas särkyi
tuon noidan tahdosta, joka mitteli voimiaan kanssani ja voitti minut,
niin minä, suuri tietäjä, olen tullut kysymään teiltä -- mistä oli
lähtöisin tuo pimeys tänään salissa?"
"Jumalasta, luullakseni", vastasin kuiskaten peloissani.
"Niin luulen minäkin, Ana. Mutta sanokaa minulle, tai pyytäkää
Merapia, Israelin kuuta, sanomaan minulle -- mistä jumalasta? Oi,
sanonpa teille, että peloittava voima on liikkeellä tässä maassa ja
prinssi Seti teki viisaasti luopuessaan Egyptin valtaistuimesta ja
paetessaan Memphikseen. Sanokaa se hänelle, Ana."
Sitten hänkin oli poissa.
Nyt palasin turvallisesti Memphikseen ja kerroin kaiken prinssille,
joka kuunteli innokkaasti. Ainoastaan kerran hän oli kovasti
liikutettu. Se oli silloin, kun kerroin hänelle Usertin sanat,
ettei tämä milloinkaan tahtoisi nähdä hänen kasvojaan, jollei häntä
haluttaisi uudelleen palata valtaistuimelle. Tämän kuullessaan
nousivat kyyneleet prinssin silmiin ja hän alkoi kävellä edestakaisin
huoneessa.
"Kaatunut ei saa odottaa hellyyttä", sanoi hän, "ja epäilemättä, Ana,
pidätte mielettömänä, että olen harmissani tällaisesta kohtelusta."
"En, prinssi, sillä minutkin on vaimoni jättänyt iäksi päiväksi, ja
tuska on unohtumaton."