Kertomus, joka israelilaisilla oli meille esitettävänä, oli pitkä
ja ikävä. Sitäpaitsi he näyttivät toteen paljon julmia tekoja,
jotka he olivat kärsineet, ja kun ne olivat lopussa, täytyi kutsua
esille vartijat ja paljon muita todistamaan ne, ja kaikki ne oli
ehdottomasti kirjoitettava muistiin. Ja lopuksi, prinssillä ei
näyttänyt olevan mitään kiirettä lähtöön, koska hän sanojensa mukaan
odotti noitten kahden profeetan paluuta korvesta. Näitä ei kuitenkaan
kuulunut. Koko tänä aikana ei Seti enään nähnyt Merapia, eikä edes
puhunut hänestä, ei edes silloinkaan, kun kreivi Amenmeses ivaillen
puhui hänen vaunutoveristaan ja kysyi, eikö hän ollut taas ajanut
kuun valossa korpeen.
Minä kuitenkin näin hänet kerran. Kulkiessani eräänä päivänä
kylässä auringonlaskun aikana tapasin hänet tiellä enonsa Jabezin
ja rakastajansa Labanin välissä, aivan kuin vangin kahden vartijan
keskellä. Minun mielestäni hän näytti onnettomalta, mutta jalka näkyi
olevan jälleen terve. Ainakin hän liikkui ontumatta.
Pysähdyin tervehtimään häntä, mutta Laban rypisti otsaansa ja
kiiruhti häntä mukaansa. Jabez pysähtyi ja jäi keskustelemaan
kanssani. Hän kertoi, että Merapin haava oli parantunut, mutta
hänen ja Labanin välille oli tullut erimielisyyttä, johtuen kaikki
tuon illan tapahtumista, jolloin Merapin jalka loukkaantui, ja joka
päättyi Labanin ja kapteenin väliseen taisteluun.
"Tämä nuori mies näyttää olevan epäluuloinen luonteeltaan", sanoin
minä. "Hänestä tulee tyly puoliso vaimolleen."
"Niin, oppinut kirjuri, epäluuloisuus on ollut hänen onnettomuutensa
nuoruudestaan asti, niinkuin niin monen muunkin meidän kansastamme,
ja minä kiitän Jumalaa, etten ole se nainen, jonka hän nai."
"Miksi sitten annatte sisarentyttärenne hänelle, Jabez?"
"Koska hänen isänsä kihlasi hänet tuolle leijonan pennulle, kun tyttö
oli vielä pieni lapsi, ja meidän keskuudessamme sellaista liittoa
on vaikea särkeä. Omasta puolestani", lisäsi hän alentaen ääntään
ja vilkuillen ympärilleen viekkailla silmillään, "haluaisin nähdä
sisarentyttäreni jossakin muualla kuin Labanin vaimona. Kun hänellä
on niin paljon suloa ja lahjoja, voisi hänestä tulla jotakin --
jotakin, jos hänellä olisi tilaisuutta. Mutta meidän lakiemme mukaan,
vaikka Laban kuolisikin, niinkuin voi käydä niin rajulle miehelle, ei
hän voi mennä naimisiin muun kuin hebrealaisen kanssa."
"Muistaakseni hän kertoi meille, että hänen äitinsä oli syyrialainen."
"Niin olikin, kirjuri Ana. Hän oli ihana sotavanki, johon Nathan
rakastui ja otti hänet puolisokseen, ja tytär tuli äitiinsä.
Kuitenkin hän on hebrealainen ja kuuluu hebrealaiseen uskontoon ja
seurakuntaan. Jollei olisi niin käynyt, hän loistaisi kuin tähti eikä
niinkuin kuu, jonka mukaan häntä nimitetään. Ja ehkäpä hän loistaisi
itse faraon linnassa."
"Niinkuin suuri kuningatar Taia, joka muutti menneen sukupolven
aikana Egyptin uskonnon, jolloin palveltiin vain yhtä jumalaa",
ehdottelin minä.
"Olen kuullut hänestä, kirjuri Ana. Hän oli ihmeellinen nainen ja
lisäksi kaunis muotokuvasta päättäen. Jospa te egyptiläiset voisitte
löytää toisen sellaisen kääntämään sydämiänne oikeaan uskoon ja
pehmentämään ne meitä muukalais-raukkoja kohtaan! Milloin hänen
korkeutensa poistuu Goshenin maasta?"
"Kolmen päivän kuluttua tästä auringon nousun aikaan."
"On tarpeellista hankkia muonavaroja matkalle, vieläpä sangen paljon
niin suurelle joukolle. Minä harjoitan lammas- ja muun ruokatavaran
kauppaa, kirjuri Ana."
"Ilmoitan sen hänen korkeudelleen ja visiirille, Jabez."
"Kiitän teitä, kirjuri, ja odotan leirin ulkopuolella huomen aamulla
vastaustanne. Kas, Laban palaa Merapin kanssa. Yksi sana vielä,
kavahtakoon hänen korkeutensa Labania. Hän on hyvin kostonhimoinen,
eikä ole unohtanut tuota miekan iskua, jonka hän sai päähänsä."
"Olkoon Laban varuillaan", vastasin minä. "Jollei hänen korkeutensa
olisi estänyt, olisivat sotilaat tappaneet hänet tuona yönä, koska
hän uskalsi yrittää käydä käsiksi kuninkaalliseen henkilöön. Toisella
kerralla ei hän liukahda pois. Sitäpaitsi kostaisi farao kaiken
Israelin kansalle."
"Ymmärrän. Olisi ollut ikävää, jos Laban olisi tapettu, hyvin ikävää.
Mutta Israelin kansalla on Yksi, joka voi suojella sitä faraota ja
hänen joukkojaan vastaan. Hyvästi, kirjuri Ana. Jos joskus tulen
Tanikseen ja suvaitsette, niin keskustelemme enemmän."
Illalla kerroin tämän kaiken prinssille. Hän kuunteli ja sanoi:
"Surkuttelen neiti Merapia, sillä hänelle näyttää tulevan kova
kohtalo. Kuitenkin", lisäsi hän hymyillen, "on kenties hyvä teille,
ystävä, ettette enää näe häntä, joka varmasti tuo mukanaan hämminkiä,
mihin hän tuleekin. Tällä naisella on kasvot, jotka kummittelevat
mielessä, kuten Kaa kummittelee hautakammioissa, ja minä puolestani
en halua nähdä niitä enää."
"Olen iloinen kuullessani tuon, prinssi, ja minä puolestani olen
ollut tekemisissä naisten kanssa, hyvin kauniittenkin. Sanon
Jabez'ille, että muonavarat matkalle hankitaan muualta."
"Ei, ostakaa ne häneltä, ja jos Nehesi murisee hinnasta, maksakaa
ne minun rahoillani. Tie hebrealaisen sydämeen kulkee hänen
aarrepussinsa kautta. Jos Jabezia hyvin kohdellaan, tulee hän
ystävällisemmäksi veljensä tyttärelle, josta minulla on aina
miellyttävä muisto. Ja siitä olen kiitollinen tämän katkeran kansan
seassa, joka vihaa meitä, ja syystä."
Lampaat ja kaikki ruokatarpeet matkaa varten ostettiin siis Jabezilta
hänen itsensä määräämiin hintoihin, josta hän kovasti kiitteli minua.
Ja kolmantena päivänä lähdimme.
Viimeisellä hetkellä prinssi, jonka mieli näkyi tulleen illalla
oikulliseksi, kieltäytyi matkustamasta yhdessä joukon kanssa
seuraavana aamuna melun ja tomun tähden. Turhaan esteli kreivi
Amenmeses häntä, ja Nehesi ja korkeat päälliköt polvillaan rukoilivat
häntä sanoen, että heidän oli vastattava hänen turvallisuudestaan
faraolle ja prinsessa Usertille.
Hän käski heidän mennä tiehensä, ilmoittaen tulevansa heidän
leiriinsä seuraavana iltana. Minäkin pyysin häntä ottamaan vaarin
varoituksista, mutta hän sanoi minulle tuimasti, että minkä hän
oli sanonut, sen hän oli sanonut, ja että hän ja minä kahden
matkustaisimme hänen vaunuissaan kaksi aseistettua juoksijaa
mukanamme. Sitten hän vielä lisäsi, että jos minä pidin sitä
vaarallisena, voisin mennä edellä joukon mukana. Silloin purin
huultani ja olin ääneti. Hän huomasi loukanneensa minua, kääntyi
puoleeni ja pyysi nöyrästi anteeksi, niinkuin hänen hyvä sydämensä
neuvoi häntä tekemään.
"Minä en voi sietää enää kreivi Amenmesesta ja noita upseereita",
sanoi hän, "ja rakastan niin yksinäisyyttä korvessa. Viime
matkallamme saimme kokea miellyttäviä asioita, ja epäilemättä
Taniksessa joudun tekemisiin epämiellyttävien seikkojen kanssa.
Kutsukaa sisälle tuo hebrealainen pappi, joka odottaa opettaakseen
minulle uskontonsa salaisuuksia; haluan saada tutustua niihin."
Minä kumarsin ja poistuin mennäkseni ilmoittamaan, etten ollut
onnistunut saada hänen mieltään muuttumaan. Yltyneenä hänen
villistä uhkarohkeudestaan tein tämän -- sillä enkö ollut vannonut
prinsessalle puolustavani häntä? Juoksijoiden sijasta valitsin
kaksi parasta ja rohkeinta sotilasta näyttelemään heidän osaansa.
Sitäpaitsi neuvoin kapteenia, joka löi Labania päähän, piiloutumaan
tiepuoleen valitun miesjoukon kera ja riittävästi vaunuja mukanaan
niiden kuljetukseen, ja seuraamaan prinssiä pysytellen juuri poissa
näkyvistä.
Aamuhämärissä lähtivät sitten sotilaat, aatelismiehet ja upseerit
liikkeelle yhdessä kuormaston kanssa, emmekä me seuranneet heitä,
ennen kuin useampien tuntien kuluttua. Osan ajasta kulutti prinssi
kuljeskelemalla ympäri kylää tarkastellen kansan puuhia ja elämää.
Ihmiset, kuten minusta näytti, katselivat meitä karsaammin kuin
ennen, kenties siksi, että olimme ilman vartijoita. Ja todellakin,
kääntyessäni ympäri näin erään miehen pudistelevan nyrkkiään ja
vanhan noita-akan, joka sadatteli meitä. Silloin toivoin, että
olisimme olleet kaukana poissa täältä Goshenin maasta. Mutta kun
kerroin tämän prinssille, hymyili hän vain eikä ottanut sitä
kuuleviin korviinsakaan.
"Kaikki voivat nähdä, että he vihaavat meitä egyptiläisiä", sanoi
hän. "Hyvä, ottakaamme tehtäväksemme koettaa muuttaa heidän vihansa
rakkaudeksi."
"Sitä ette milloinkaan voi tehdä, prinssi, se on liian syvälle
juurtunut heidän sydämiinsä, sillä syntyessään he ovat imeneet sen
itseensä äidin maidossa. Sitäpaitsi on tämä taistelua Egyptin ja
Israelin jumalien välillä, ja ihmisten on mentävä sinne, mihin heidän
jumalansa pakottavat heidät."
"Luuletteko niin, Ana? Silloin eivät ihmiset ole muuta kuin tomua,
jota taivaan tuulet ovat puhaltaneet pimeydestä kootakseen ne jälleen
iäksi haudan öiseen pimeyteen."
Hän pysähtyi hetkeksi, sitten jatkoi:
"Jos minä olisin farao, päästäisin tämän kansan menemään, sillä
epäilemättä on heidän Jumalansa mahtava, ja sanonpa teille, että
pelkään heitä."
"Miksi hän ei tahdo päästää heitä?" kysyin minä. "Hehän heikentävät
Egyptiä, eivätkä tee sitä voimakkaaksi, kuten nähtiin tuon
raakalaiskansan, jonka puolelle he yhtyivät maahan hyökätessä.
Sitäpaitsi tämän hedelmällisen maan arvo, jota he eivät voi viedä
mukaansa, on suurempi kuin kaikki heidän työnsä."
"En tiedä sitä, ystävä. Isälläni on omat mielipiteensä, ja myös
prinsessa Usertilla. Ehkä se johtuu siitä, ettei hän tahdo muuttaa
isänsä, Rameseksen, menettelytapaa, tai siitä, että hän on itsepäinen
sellaisia kohtaan, jotka vastustavat hänen tahtoansa. Tai saattaa
olla syynä se, että häntä pidättää tällä tiellä joka jumalain
lähettämä mielettömyys, joka tuottaa Egyptille tappiota ja häpeää."
"Silloin, prinssi, ovat kaikki papit ja ylhäisö myös hulluja, kreivi
Amenmeseksestä alkaen."
"Niin sinne, minne farao johtaa, papit ja ylhäisö seuraavat. Kysymys
on siitä, kuka johtaa faraota? Tässä on hebrealaisten temppeli.
Menkäämme sisään."
Astuimme alas vaunuista, joihin minä puolestani olisin kernaammin
jäänyt, ja menimme ympäröivän savimuurin portista temppelin
ulkopihalle, joka oli näin hebrealaisten viikon seitsemäntenä,
pyhäpäivänä, täynnä rukoilevia naisia. Nämä eivät olleet huomaavinaan
meitä, vaikka tarkastelivatkin meitä silmäkulmiensa alta. Kuljimme
heidän ohitseen ja tulimme ovelle, jonka kautta pääsimme toiselle
pihalle, joka oli varustettu katolla. Siellä oli paljon miehiä, jotka
murisivat meidät nähdessään. He olivat kokoontuneet kuuntelemaan
valkoviittaista pappia, jolla oli päässään oudonnäköinen päähine
ja rinnallaan joitakin koristeita. Tunsin tuon miehen, hän oli
pappi Kohath, joka oli kertonut prinssille niin paljon hebrealaisen
uskonnon salaisuuksia, koska tämä halusi ne tietää. Nähdessään meidät
lopetti hän heti puheensa, luki jonkun kiireisen siunauksen ja tuli
tervehtimään meitä.
Minä odottelin prinssin takana, sillä pidin parhaana vartioida hänen
selkäänsä noitten rajujen miesten keskuudessa, enkä siksi kuullut,
mitä pappi sanoi hänelle kuiskaamalla tässä pyhässä paikassa. Kohath
vei hänet etemmäksi saadakseen hänet pois ahdingosta, luullakseni.
He tulivat pienen temppelin päähän, jossa oli muutama porras, joiden
yläpuolella riippui paksu ja raskas väliverho. Prinssi, astuessaan
eteenpäin, ei huomannut alimmaista porrasta tuossa hämärässä valossa.
Hänen jalkansa tarttui siihen ja hän horjahti eteenpäin. Estääkseen
kokonaan kaatumasta tarttui hän verhoon siitä kohden, missä sen
molemmat puoliskot yhtyivät ja veti sen mukanaan auki, jolloin tuli
näkyviin tavallinen, pieni huone, jossa oli alttari. Siinä oli
kaikki, mitä minulla oli aikaa huomata, sillä samassa hetkessä vihan
karjunta tärisytti ilmaa ja puukot välähtelivät hämärässä.
"Egyptiläinen häpäisee pyhäkön!" huusi joku. "Laahatkaa hänet ulos ja
tappakaa hänet!" kiljui toinen.
"Ystävät", sanoi Seti kääntyen heidän hyökätessään päin, "jos olen
tehnyt jotakin pahasti, oli se vahingossa --"
Hän ei voinut sanoa enempää, sillä he olivat hänen kimpussaan tai
oikeammin minun, joka olin hypähtänyt hänen eteensä. He tarttuivat jo
vaatteisiini ja minun käteni oli miekan kahvassa, kun pappi Kohath
huusi:
"Israelin miehet, oletteko hulluja? Tahdotteko saattaa faraon vihan
päällemme?"
He pysähtyivät hetkeksi ja heidän johtajansa huusi:
"Me halveksimme faraota! Jumalamme suojelee meitä faraolta. Kiskokaa
hänet ulos ja tappakaa hänet muurin ulkopuolella!"
He alkoivat jälleen liikkua, kun mies, jonka tunsin Jabeziksi,
Merapin sedäksi, huusi kovalla äänellä:
"Seis! Jos tämä Egyptin prinssi on häväissyt Jehovaa omasta halustaan
eikä vahingossa, niin on varma, että Jehova kostaa hänelle. Onko
ihmisten otettava Jumalan tuomio omiin käsiinsä? Astukaa takaisin
ja odottakaa hetkinen. Jos Jehova on vihainen, kuolee egyptiläinen
siihen paikkaan. Jollei hän kuole, antakaamme hänen mennä
vahingoittumattomana, sillä sellainen on Jehovan tahto. Tulkaa pois,
sanon minä, sillä aikaa kuin minä lasken kuuteenkymmeneen."
He vetäytyivät askeleen taaksepäin ja Jabez alkoi hitaasti laskea.
Vaikka siihen aikaan en tiennyt mitään Israelin Jumalan voimasta,
täytyy minun sanoa, että olin täynnä pelkoa hänen hitaasti
laskiessaan ja pysähtyessään joka kymmenen jälkeen. Näky oli hyvin
kummallinen. Tuossa, portaitten vieressä seisoi prinssi selkä
verhoa vasten, käsivarret ristissä ja kasvoillaan hymy, johon
oli sekoittunut sekä ihmettelyä että ylenkatsetta, mutta pelon
merkkiäkään ei hänessä näkynyt. Hänen toisella puolellaan olin minä,
joka tiesin hyvin, että minulla olisi sama kohtalo kuin hänelläkin,
enkä toivonutkaan muuta. Toisella puolella oli pappi Kohath, jonka
kädet vapisivat ja silmät tuijottivat päässä. Meidän edessämme
laski vanha Jabez, tarkastellen julmannäköistä seurakuntaa, joka
kuoleman hiljaisuudessa odotti päätöstä. Hän jatkoi yhä lukemistaan.
Kolmekymmentä. Neljäkymmentä. Viisikymmentä -- oh, se näytti kestävän
iäisyyden.
Viimein kuusikymmentä kuului hänen huuliltaan. Hän odotti hetken ja
kaikki tarkastivat prinssiä epäilemättä odottaen, että hän kaatuisi
kuolleena maahan. Mutta sen sijaan kääntyi hän Kohathin puoleen ja
kysyi levollisesti, oliko koetus nyt lopussa, aivan kuin hän olisi
halunnut uhrata temppelissä, johon hän oli kutsuttu tulemaan.
"Jumala on antanut meille vastauksen", sanoi Jabez. "Tyytykää siihen,
Israelin miehet. Sen, minkä tämä prinssi teki, hän teki vahingossa
eikä tahallaan."
He kääntyivät ja lähtivät sanaakaan sanomatta, ja kun minä olin
pannut uhrin, joka ei ollut vähäpätöinen, määrätylle paikalle,
seurasimme mekin heitä.
"Näyttipä siltä, ettei teidän Jumalanne ole lempeä jumala", sanoi
prinssi Kohathille, kun vihdoinkin olimme ulkopuolella temppeliä.
"Ainakin hän on oikeudenmukainen, teidän korkeutenne. Jollei hän
olisi sellainen, olisitte te, joka häpäisitte hänen pyhäkköään
vaikkapa vahingossakin, nyt kuolleena."
"Te siis arvelette, pappi, että Jehovalla on voima lyödä meidät
silloin, kun hän on vihainen?"
"Epäilemättä, teidän korkeutenne -- niinkuin, jos profeettamme
puhuvat totta, luulen, että Egypti on sen ennen pitkää näkevä", hän
lisäsi jurosti. Seti katsoi häneen ja vastasi:
"Saattaa käydä niin, mutta kaikki jumalat, -- tai oikeammin heidän
pappinsa -- haluavat valtaa kiusatakseen ja hävittääkseen sellaiset,
jotka palvelevat muita jumalia. Eivät ainoastaan naiset ole
kateellisia, Kohath, tai siltä ainakin näyttää. Minun mielestäni
teette väärin Jumalallenne, sillä vaikkapa hänellä onkin sellainen
voima, oli hän paljon sääliväisempi kuin hänen palvelijansa, jotka
hyvin tiesivät, että tartuin verhoon vain estääkseni itseäni
kaatumasta. Jos toisten tulen temppeliinne, tuon mukanani sellaisia,
jotka voivat panna voiman voimaa vastaan, joko sitten henkisesti tai
miekalla. Hyvästi."
Saavuimme sitten vaunujen luo, joitten lähellä seisoi Jabez, joka
pelasti meidät.
"Prinssi", kuiskasi hän, vilkaisten väkijoukkoon, joka odotteli
vähän matkan päässä meistä hiljaisena ja kiihkoissaan. "Pyydän
teitä, poistukaa tästä maasta joutuisasti, sillä täällä ei henkenne
ole turvassa. Tiedän, että se tapahtui vahingossa, mutta te olette
häväissyt pyhäkön ja nähnyt sellaista, jota ei kenenkään, paitsi
ylimmäisten pappien, silmät saa katsella. Se on rikos, jota ei kukaan
israelilainen voi antaa anteeksi."
"Ja te ja teidän kansanne, Jabez, olisitte halunneet häväistä minun
elämäni pyhäkön vuodattamalla sydänvereni, ettekä vahingossa. Olette
todellakin kummallista kansaa, joka koettaa tehdä vihollisekseen
sellaisenkin, joka on yrittänyt tulla teidän ystäväksenne."
"Minä en tahdo sitä", huudahti Jabez. "Toivoisin, että meillä
olisi puolellamme faraon suu ja silmä, joka on pian tuleva itse
faraoksi. Oi, Egyptin prinssi, älkää vihastuko kaikille Israelin
lapsille, vaikka kärsimykset ovatkin tehneet toiset heistä jäykiksi
ja kovasydämisiksi. Lähtekää nyt ja hyvyytenne tähden muistakaa
sanojani."
"Tahdon muistaa", sanoi Seti antaen ajajalle lähtömerkin.
Kuitenkin viipyi prinssi vielä kylässä sanoen, ettei hän pelännyt
mitään, koska hän halusi oppia tuntemaan niin paljon kuin mahdollista
tätä kansaa ja sen elämää voidakseen paremmin kertoa siitä faraolle.
Omasta puolestani olin varma, että siellä olivat eräät kasvot, jotka
hän halusi nähdä vielä kerran ennen lähtöään, mutta pidin viisaampana
olla sanomatta siitä mitään.
Viimeinkin lähdimme puolenpäivän tienoissa ja ajoimme itäänpäin
samaan suuntaan kuin Amenmeses ja muu seurueemme. Koko iltapäivän
kuljimme siten, nuo kaksi valepukuista sotilasta juosten edellämme ja
meitä seurasi, kuten näin etäisestä tomupilvestä, kapteeni miehineen,
joiden olin salaisesti määrännyt pitämään meitä silmällä.
Illan tullen saavuimme kivisten kukkula ryhmien luo, jotka ympäröivät
Goshenin maata. Täällä astui Seti vaunuista, ja me kiipesimme erään
mäen huipulle noitten kahden sotilaan seuraamana, jotka viittasin
mukaan. Mäellä oli siellä täällä mahdottoman suuria kivilohkareita
ja hiekkakiviharjanteita, joitten väliin oli tuuli tuhansien vuosien
kuluessa muodostellut kuoppia.
Nojaten yhtä tuollaista harjannetta vastaan näimme ihmeellisen
näyn. Kaukana viljavan tasangon keskellä näkyi kylä, josta olimme
poistuneet, ja sen taakse laski aurinko. Näytti siltä kuin myrsky
olisi raivonnut siellä, vaikka taivas yläpuolellamme oli kirkas ja
sininen. Ainakin kohosi kylän edessä kaksi mahtavaa pilvipatsasta
maasta taivaaseen asti aivan kuin jonkun suuren portin pylväät.
Toinen noista pylväistä näytti siltä kuin se olisi ollut tehty
mustasta marmorista ja toinen kuin valetusta kullasta. Niitten
välissä kulki valovirta, joka päättyi sädekehään, ja sen sädekehän
keskellä Raan pyöreä pää, aurinko, paloi kuin Jumalan silmä. Näky oli
yhtä peloittava kuin se oli kauniskin.
"Oletteko koskaan nähnyt Egyptissä tuollaista taivasta, prinssi?"
kysyin.
"En milloinkaan", vastasi hän ja vaikka hän puhui hiljaisella
äänellä, kuulosti se minusta tässä suuressa hiljaisuudessa huudolta.
Katselimme vielä hetken, kunnes aurinko äkkiä laski ja ainoastaan
kirkkaus, joka oli sen ympärillä ja yläpuolella, jäi jäljelle. Siitä
muodostui taivaan kaupungin kaltaisia palatseja ja temppeleitä, tuon
kaukaisen kaupungin, jota ei kukaan kuolevainen voi nähdä muuten kuin
unessa.
"En tiedä miksi, Ana", sanoi Seti, "mutta tunnen pelkoa ensimmäisen
kerran mieheksi tultuani. Minusta tuntuu, että täällä on enteitä
ilmassa, enkä voi selittää niitä. Olisipa Kii täällä selittämässä
meille, mitä merkitsee tuo musta pylväs oikealla ja tulipylväs
vasemmalla puolella, ja millä jumalalla on kotinsa tuossa kirkkaassa
kaupungissa, ja miten ihminen voi kulkea tuota valoisaa tietä
myöten, joka vie sen kultaisille kaduille. Sanon teille, että olen
peloissani. Tuntuu kuin kuolema olisi hyvin lähellä minua ja kaikki
sen ihmeet avoinna kuolevaiselle katseelleni."
"Minäkin pelkään", kuiskasin. "Katsokaa! Pylväät liikkuvat.
Tuo tulinen menee edellä ja tuo musta pilvi seuraa jäljessä.
Niiden välissä näen minä liikkuvan suunnattoman joukon kansaa
loppumattomissa ryhmissä. Katsokaa, miten valo välkkyy heidän
aseistaan. Varmasti hebrealaisten Jumala on liikkeellä."
"Hän, tai joku toinen jumala, tai ei mikään jumala, kuka sen tietää?
Tulkaa, Ana, lähtekäämme, jos haluamme ehtiä leiriin ennen pimeätä."
Laskeuduimme alas harjanteelta, palasimme vaunuihin ja ajoimme
edelleen tuota vuorensolaa pitkin. Tämä sola oli hyvin ahdas,
muutamin paikoin vain 4 askelta leveä, ja kummallakin puolen tietä
oli sinne vierineitä suuria kiviä, joiden välissä kasvoi erämaan
kasveja ja tulvan uurtamia rotkoja, joiden takana kohosivat vuoren
rinteet. Hevoset kulkivat hiljakseen polun mutkaa kohden, josta maa
jälleen alkoi aleta.
Kun olimme noin puolen keihäänheiton päässä tuosta tienmutkasta,
kuulin äkkiä ääntä, ja katsoessani oikealle, näin naisen juoksevan
vuoren rinnettä alas meitä kohden. Ajaja huomasi hänet myös,
pysähdytti hevoset, ja nuo kaksi vartijaa kääntyivät ja vetivät
miekkansa esille. Vähemmässä kuin puolessa minuutissa saavutti
nainen meidät tullen esiin varjosta niin, että valo lankesi hänen
kasvoilleen.
"Merapi!" huudahdimme prinssi ja minä aivankuin yhdestä suusta.
Se oli todellakin Merapi, mutta kurjassa tilassa. Hänen pitkä
tukkansa oli päässyt irralleen ja riippui hänen ympärillään.
Viitta, joka verhosi häntä, oli repaleinen ja huulet olivat veriset
ja vaahtoiset. Hän seisoi läähättäen, sillä hän ei voinut puhua
hengästyksen tähden, tukien itseään toisella kädellä vaunun syrjästä
ja toisella osoittaen tien mutkaa. Viimein tuli sana, ainoastaan yksi:
"Murha."
"Hän tarkoittaa, että hän on ollut vähällä tulla murhatuksi", sanoi
prinssi minulle.
"Ei", läähätti hän, "te -- te! Hebrealaiset. Menkää takaisin!"
"Käännä hevoset!" huusin minä ajajalle.
Hän totteli ja vartijat auttoivat häntä, mutta tien kapeuden ja
rinteitten jyrkkyyden tähden se ei ollut helppo tehtävä. Ne oli vasta
puoleksi käännetty ja olivat sellaisessa asennossa, että ne sulkivat
kokonaan kulkueen, kun villi huuto "Jehova!" kajahti korviimme ja
tien mutkasta muutaman askeleen päästä hyökkäsi joukko raivokkaita,
kyömynenäisiä miehiä heilutellen puukkoja ja miekkoja. Tuskin oli
meillä aikaa hypähtää vaunujen suojaan ja valmistautua, kun he olivat
kimpussamme.
"Kuule", sanoin minä ajajalle, "juokse niinkuin et ennen milloinkaan
ole juossut ja tuo vartiosto apuun!"
Hän juoksi pois kuin nuoli.
"Poistukaa, neiti", huusi Seti. "Tämä ei ole naisen tehtävä ja
katsokaa, tuolla tulee Laban etsimään teitä", ja hän osoitti
miekallaan murhaajien johtajaa.
Tyttö totteli, hoiperrellen muutaman askeleen tiepuolessa olevan
kiven luo, jonka taakse hän kyyristyi. Jälkeenpäin kertoi hän
minulle, ettei hänellä ollut voimia mennä kauemmaksi, eikä edes
haluakaan, sillä jos meidät surmattaisiin, olisi parasta, että
hänkin, joka varoitti meitä, surmattaisiin.
Nyt he olivat saapuneet luoksemme, koko joukko, kolmekymmentä
tai neljäkymmentä miestä. Ensimmäinen tulija lävisti miekallaan
pelästyneet hevoset, jotka sätkytellen jalkojaan kaatuivat maahan.
Hebrealaiset kiipesivät vaunuihin yrittäen tulla luoksemme ja me
teimme vastarintaa parhaamme mukaan. Viitat tempasimme yltämme,
heitimme ne vasemman käsivarren ympärille ja käytimme niitä kilpinä.