syystä. Ensiksi, koska olen raajarikko, katsokaa", ja hän nosti
vasenta käsivarttaan, joka oli surkastunut ja ohut kuin muumion,
"enkä siksi voi tehdä työtä nopeasti. Toiseksi, koska äitini, jonka
ainoa lapsi minä olen, on leski ja makaa niin sairaana vuoteessa,
ettei ole ketään, joka voisi koota olkia minulle, kuten farao on
määrännyt meitä tekemään. Sentähden kuluu minulta monta tuntia olkien
etsintään, koska minulla ei ole varoja, millä maksaisin, jos joku
toinen tekisi sen edestäni."
"Ana", sanoi prinssi, "kirjoita muistiin tämän nuorukaisen nimi
ja asuntopaikka, ja jos hänen kertomuksensa nähdään todeksi, pidä
huolta, että hänen ja hänen äitinsä puutteet poistetaan, ennen kuin
lähdemme Goshenista. Kirjoita myös tämän työnjohtajan ja hänen
apulaistensa nimet muistiin, ja käske heidän tulla leiriini huomen
aamulla auringon nousun aikaan, jolloin heidän tekonsa tuomitaan.
Sano vielä pojalle, että koska hän on jumalien vaivaama, vapauttaa
Farao hänet tiilien teosta ja kaikesta muusta valtion työstä."
Tehdessäni työtä käskettyä painoivat työnjohtaja ja hänen
seuralaisensa päänsä maahan ja rukoilivat armoa. He olivat
pelkureita, niinkuin julmurit aina ovat. Hänen korkeutensa ei
vastannut heille sanaakaan, katsoi vain heitä kylmästi, ja minä
huomasin, että hänen kasvonsa, jotka olivat niin lempeät, olivat
muuttuneet peloittaviksi. Sitä ajattelivat nuokin miehet, sillä
samana yönä he pakenivat Syriaan, jättäen perheensä ja Jumalansa,
eikä heitä enään milloinkaan nähty Egyptissä.
Kun olin lopettanut kirjoitukseni, kääntyi prinssi ja mennen vaunujen
luo, jotka odottivat, käski ajajaa ohjaamaan vaunut sillalle, joka
vei kanavan yli. Ajoimme hetken ääneti pitkin polkua, joka kulki
viljellyn seudun ja aution erämaan rajalla. Viimein osoitin laskevaa
aurinkoa ja kysyin, eikö ollut jo aika palata takaisin.
"Miksi?" vastasi prinssi. "Aurinko pimenee, mutta tuolta nousee
täysikuu antamaan meille valoaan, ja mitä meillä on pelättävää,
kun on miekat vyöllämme ja viittamme alla hänen korkeutensa
Usertin panssaripaita? Oh, Ana, olen väsynyt ihmisiin ja heidän
julmuuksiinsa, huutoihinsa ja tuskiinsa, ja minusta tuntuu tämä autio
korpi rauhan paikalta, sillä näyttää siltä kuin lähestyisin täällä
omaa sieluani ja taivasta, josta se on tullut; ainakin toivon niin."
"Teidän ylhäisyytenne on onnellinen omatessaan sielun, jota hän
haluaa lähestyä. Meidän kaikkien laitamme ei ole niin", vastasin
nauraen, sillä koetin kääntää hänen ajatuksensa muualle asioilla,
joista hän piti.
Juuri silloin hevoset, jotka eivät olleet kaikkien parhaita,
pysähtyivät erään hiekkatörmän juurelle. Eikä Seti sallinut ajajan
lyödä niitä, vaan käski hänen antaa niiden levätä hetken. Sillä
aikaa me nousimme vaunuista ja kuljimme autiota kukkulaa kohden,
hän nojaten käsivarteeni. Kun saavuimme sen harjalle, kuulimme
nyyhkytystä ja hiljaista puhetta kukkulan toiselta puolen. Kuka tuo
puhuja ja nyyhkyttä ja oli, emme voineet nähdä tamariskipensaitten
takia, jotka kerran olivat muodostaneet aidan.
"Lisää julmuutta, tai ainakin surua", kuiskasi Seti. "Menkäämme
katsomaan."
Hiivimme tamariskipensaitten luo ja kurkistaessamme niitten kohenen
kevyitten latvojen välistä näimme suloisen näyn erämaan kuun
kirkkaassa valossa. Tuossa noin viiden askeleen päässä seisoi nuori
ja kaunisvartaloinen nainen valkeassa puvussa. Hänen kasvojansa emme
voineet nähdä, sillä ne oli käännetty meistä poispäin ja pitkä,
musta tukkakin, joka liehui olkapäillä, peitti niitä. Hän rukoili
ääneen, puhuen välillä hebreaa, jota me kumpikin ymmärsimme jonkun
verran, ja välillä egyptin kieltä, kuten sellainen, joka on tottunut
ajattelemaan kummallakin kielellä. Vähän päästä keskeytti rukouksen
nyyhkytys.
"Oi kansani Jumala", sanoi hän, "riennä minulle apuun ja vie minut
turvallisesti kotiin, ettei Sinun lapsesi jäisi yksin korpeen
petoeläinten eikä ihmisten saaliiksi, ihmisten, jotka ovat pahempia
kuin eläimet."
Sitten hän nyyhkytti, polvistui olkitaakan päälle ja alkoi jälleen
rukoilla.
"Oi Jumala", sanoi hän, "oi isieni Jumala, auta kurjaa sydäntäni,
auta kurjaa sydäntäni."
Aioimme juuri astua esiin ja kysyä häneltä, mikä häntä vaivasi,
kun hän äkkiä käänsi päätään niin, että valo lankesi suoraan hänen
kasvoilleen. Ne olivat niin suloiset, että minä pidätin henkeäni
ja prinssi vieressäni säpsähti. Totisesti ne olivat enemmän kuin
suloiset, sillä niinkuin valo loistaa alabasterimaljan tai helmen
läpi, samoin tämän naisen henki loisti kyyneleisten kasvojen läpi,
tehden ne salaperäisiksi näin yöllä. Silloin ymmärsin, varmaan
ensi kerran, että se on sielu, joka todellisesti kaunistaa sekä
naisen että miehen, eikä ruumis. Valkea alabasterimaljakko, miten
kaunis lieneekin, on kuitenkin vain malja; se on kätketty valo,
joka antaa sille tähden loistavan kauneuden. Ja nuo silmät, nuo
suuret, uneksivat silmät täynnä kyyneliä ja väriltään kuin loistavat
lasurikivet. Oi! Kuinka olisi voinut katsoa niihin ihastumatta!
"Merapi", kuiskasin minä.
"Israelin kuu", mumisi Seti, "täynnä kuun valoa, suloinen kuin kuu,
salaperäinen kuin kuu ja palvelemassa kuuta, äitiään."
"Hän on hädässä, auttakaamme häntä", sanoin.
"Ei, odotetaan hetkinen, Ana, sillä emme milloinkaan enään, ette te
enkä minä, saa nähdä tällaista näkyä."
Vaikka puhuimme hiljaa hengähtämättä, luulen, että neito kuuli
puheemme. Ainakin hänen kasvonsa muuttuivat pelokkaan näköisiksi. Hän
nousi äkkiä, nosti maasta suuren olkikimpun, jonka päällä hän oli
ollut polvillaan, ja asetti sen päänsä päälle. Hän juoksi muutamia
askelia, horjahti sitten ja vaipui maahan hiljaa valittaen. Siinä
samassa olimme hänen vieressään. Hän tuijotti meihin pelästyneenä,
sillä hän ei voinut nähdä keitä olimme tavallisten avarapäähineisten
viittojemme tähden, jotka tekivät meidät yöllä liikkuvien varkaiden
tai beduiini orjakauppiaiden näköisiksi.
"Oi, herrat", sanoi, hän "älkää tehkö minulle pahaa. Minulla ei ole
mitään arvokasta paitsi tämä taikakalu."
"Kuka olette ja mitä teette täällä?" kysyi prinssi muuttaen ääntään.
"Herrat, olen Merapi, leviitta Nathanin tytär, hänen, jonka kirottu
egyptiläinen kapteeni Khuaka murhasi Taniksessa."
"Kuinka uskallatte nimittää egyptiläisiä kirotuiksi?" kysyi Seti
tehden äänensä äreäksi peittääkseen nauruaan.
"Oi, herrat, koska he ovat -- tarkoitan, että luulin teitä
arabialaisiksi, jotka vihaavat heitä, kuten mekin. Ainakin tämä
egyptiläinen oli kirottu, sillä arvoisa prinssi Seti, Faraon
perillinen, antoi mestata hänet tuosta rikoksesta."
"Ja vihaatteko myös arvoisaa prinssi Setiä, Faraon perillistä, ja
sanotteko häntäkin kirotuksi?"
Tyttö arveli ja sanoi sitten epäillen:
"En, minä en vihaa häntä."
"Miksi ette, kun kerran vihaatte egyptiläisiä, joista hän on
ensimmäisiä ja sentähden kahdenkertaisesti vihattavan arvoinen, ollen
sortajanne Faraon poika?"
"Siksi, että olen koettanut parhaani, mutta en voi. Ja myös siksi",
hän lisäsi iloissaan, löydettyään hyvän syyn, "koska hän kosti isäni
kuoleman."
"Se ei ole mikään syy, tyttö, sillä lakihan määräsi hänet niin
tekemään. Sanotaan, että tuo koira, Faraon poika, on täällä
Goshenissa jollakin asialla. Onko se totta, ja oletteko nähnyt hänet?
Vastatkaa, sillä me erämaan asukkaat haluamme tietää sen."
"Uskon, että se on totta, mutta en ole nähnyt häntä".
"Miksi ette, jos hän kerran on täällä?"
"Koska en halua, herra. Miksi haluaisi Israelin tytär katsella
Egyptin prinssin kasvoja?"
"Sitä en todellakaan tiedä", vastasi Seti unhottaen teeskennellyn
äänensä. Mutta huomattuaan, että tyttö katsoi häntä tarkasti, lisäsi
hän jurosti:
"Veli, joko tämä nainen valehtelee tai sitten hän ei ole kukaan muu
kuin neito, jota sanotaan Israelin kuuksi, ja joka asuu enonsa,
leviitta Jabezin luona. Mitä tuumit, veli?"
"Minä luulen, että hän valehtelee, ja kolmesta syystä", vastasin
yhtyen pilaan. "Ensiksi, hän on liian vaalea ollakseen mustaa
hebrealaista verta."
"Oi, herra", voivotti Merapi, "äitini oli korkea-arvoinen nainen
Syrian vuoristosta ja hänellä oli niin valkea iho kuin maito ja
silmät taivaan siniset."
"Toiseksi", jatkoin huomioonottamatta hänen puhettaan, "jos suuri
prinssi Seti on todellakin täällä Goshenissa ja tyttö asuu täällä,
on mahdotonta, ettei hän olisi mennyt katsomaan prinssiä. Koska hän
on nainen, on ainoastaan kaksi syytä, jotka pidättäisivät häntä
siitä, toinen -- että hän pelkää ja vihaa häntä, jota hän ei sano
tekevänsä, ja toinen -- että hän pitää hänestä liian paljon, ja ollen
varovainen, pitää viisaimpana, ettei enää näe häntä."
Kuultuaan ensimmäisen syyn katsoi Merapi ylös ja pani huulensa
kuin vastatakseen. Sitten hän painoi silmänsä alas ja näytti äkkiä
hillitsevän itsensä, samalla kun näin kuun valossakin punan kohoavan
hänen kasvoilleen ja pitkin valkoisia käsivarsiaan.
"Herra", läähätti hän, "miksi loukkaatte minua? Vannon, etten
milloinkaan tähän hetkeen asti ole ajatellut sellaista. Se olisi
todellakin rikos."
"Epäilemättä", huomautti Seti, "vaikka kuitenkin sellainen, jonka
kuninkaat voisivat suoda anteeksi."
"Kolmanneksi", jatkoin minä yhä, ikäänkuin en olisi kuullut heitä
kumpaakaan, "jos tämä tyttö olisi se, joka hän väittää olevansa, ei
hän kulkisi yksin yöllä erämaassa, sillä olen kuullut arabialaisten
kesken puhuttavan, että Merapi, leviitta Nathanin tytär, ei ole
mitään alhaista sukua ja hänen omaisensa ovat rikkaita. Kuitenkin,
niin paljon kuin hän valehteleekin, voimme nähdä omin silmin, että
hän on kaunis."
"Niin, veli, ja se on meidän onnemme, sillä epäilemättä saamme
hänestä hyvän hinnan tuolla erämaassa orjakauppiailta."
"Oi, herra", huusi Merapi kooten viittansa helmat, "te ette ole
varmastikaan, niin minusta tuntuu, vaikka en tiedä miksi, mikään
ilkeä varas. Te, jolla on äiti ja kenties sisaria, ette tuomitse
naiselle sellaista kohtaloa. Älkää tuomitko minua väärin siksi, että
olen yksin. Farao on määrännyt, että meidän on koottava olkia tiilien
tekoa varten. Tänä aamuna lähdin kauas hakemaan naapurilleni, jonka
vaimo on sairaana. Mutta ennen auringon laskua kompastuin ja satutin
itseni terävään kiveen. Katsokaa", ja nostaen jalkaansa näytti
hän meille haavoitettua nilkkaansa, josta vieläkin vuosi verta,
näky, joka liikutti meitä, "ja nyt en voi kulkea ja kantaa tätä
olkitaakkaa, jonka olen sellaisella vaivalla koonnut."
"Ehkäpä hän puhuu totta, veli", sanoi prinssi, "ja jos viemme hänet
kotiin, emme kai saa niinkään pientä palkintoa leviitta Jabezilta.
Mutta sanokaa minulle ensin, neiti, mikä rukous se oli, jonka
lausuitte kuulle, että Hathor pelastaisi sielunne?"
"Herra", vastasi hän, "ainoastaan epäjumalia palvelevat egyptiläiset
rukoilevat Hathoria, rakkauden jumalatarta."
"Minä luulin, että koko maailma rukoilee rakkauden jumalatarta,
neiti. Mutta mitä rukoilitte? Onko kenties joku mies, jonka
haluaisitte omaksenne?"
"Ei ole", vastasi hän vihaisesti.
"Miksi sitten tarvitsee sydämenne niin paljon apua, kuten äsken
pyysitte? Onko kenties joku, jota ette halua?"
Hän painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.
"Tule, veli", sanoi prinssi, "tämä neito on väsynyt meihin ja
minä sanon, että jos hän olisi rehellinen nainen, vastaisi hän
kysymyksiimme paljon kernaammin. Menkäämme ja jättäkäämme hänet. Kun
hän ei voi kulkea, voimme ottaa hänet myöhemmin, jos haluamme."
"Herrat", sanoi hän, "olen iloinen, että menette, sillä hyeenat
ovat turvallisempaa seuraa kuin kaksi miestä, jotka uhkaavat
myydä avuttoman naisen orjuuteen. Kuitenkin, kun nyt eroamme enää
milloinkaan tapaamatta toisiamme, tahdon vastata kysymykseenne.
Rukouksessa, jota ette hävenneet kuunnella, en pyytänyt saada
rakastajaa, vaan pyysin päästä eroon eräästä."
"Nyt Ana", sanoi prinssi purskahtaen nauruun ja heittäen pois mustan
viittansa, "saatte ottaa selville sen onnettoman miehen nimen, josta
neiti Merapi haluaa päästä eroon, sillä minä en uskalla."
Tyttö tuijotti häntä kasvoihin ja päästi hiljaisen huudahduksen.
"Ah!" sanoi hän. "Olin tuntevinani äänenne, kun kerran unohditte
osanne. Prinssi Seti, luuleeko teidän ylhäisyytenne, että oli
ystävällisesti tehty ilveillä yksinäisen ja peloissaan olevan kanssa?"
"Neiti Merapi", vastasi hän hymyillen, "älkää suuttuko; te ette
kertonut meille mitään, jota emme olisi tienneet. Kaiketi muistatte,
että sanoitte Taniksessa olevanne kihloissa ja se kuului äänestänne.
-- Sallikaa minun nyt sitoa haavanne."
Sitten hän polvistui, leikkasi hienosta juhlaviitastaan kaistaleen ja
alkoi sitoa hänen jalkaansa taitavasti, sillä hän oli ihmeellisen,
aavistamattoman kätevä mies. Hänen siinä puuhaillessaan katselin
minä heitä ja näin heidän katseensa kohtaavan toisensa, näin vielä
kerran veren syöksyvän Merapin otsalle. Silloin aloin tuumia, että
oli sopimatonta Egyptin prinssin leikkiä lääkäriä sitomalla naisen
vammoja erämaassa, ja ihmettelin, miksi hän ei ollut jättänyt tuota
alhaista työtä minulle.
Pian oli side valmis ja kiinnitetty kuninkaallisella
kovakuoriaisenpäisellä kultaisella neulalla, jota prinssi kantoi
puvussaan. Neulaan oli kaiverrettu kruunu ja sen alapuolella olivat
sanat: "Ylä- ja alamaan hallitsija", joka oli Faraon virka- ja
arvonimi.
"Katsokaa, neiti", sanoi prinssi, "teillä on Egypti jalkojenne
alla", ja kun tyttö kysyi, mitä hän tarkoitti, luki hän kirjoituksen
neulasta, jolloin Merapi punastui kolmannen kerran. Sitten nosti
Seti hänet maasta, asettaen hänet nojaamaan koko painollaan olkaansa
vastaan, sanoen pelkäävänsä kuoriaisen, jota hän piti hyvin
arvokkaana, särkyvän.
Niin lähdimme, minä jäljessä kantaen olkitaakkaa prinssin pyynnöstä,
sillä, hän sanoi, kun ne on koottu sellaisella vaivalla, niitä ei saa
jättää sinne. Saavuttuamme vaunujen luo löysimme ajajan nukkumasta ja
opas oli juossut tiehensä. Prinssi nosti Merapin vaunuihin viittansa
päälle ja kääri hänet minun kaapuuni, jonka hän lainasi minulta
sanoen, etten tarvitsisi sitä olkia kantaessani. Sitten kiipesi
hän itse viereen ja vaunut lähtivät liikkeelle pitkin jalkapolkua.
Kulkiessani siellä jäljessä kantaen olkia, jotka tukkivat korvani,
en kuullut mitään heidän puheestaan, jos he ollenkaan puhuivatkaan
ajajan läsnäollessa. Enkä totta sanoen kuunnellutkaan, sillä olin
vaipunut ajatuksiini tuumien näitten hebrealaisraukkojen kovaa
kohtaloa, heidän kun täytyi koota tällaista likaista ainetta ja
kantaa sitä niin kauaksi. Olivathan oljet niin painaviakin, kun savea
tarttui niiden juuriin.
Emme nytkään, niin sattui, päässeet Gosheniin ilman harmia. Juuri kun
olimme kulkeneet kanavan sillan yli näin, katsoessani taaksepäin,
kirkkaassa kuunvalossa nuoren miehen juoksevan meitä kohti. Hän
oli hebrealainen, hoikka, hyvinpuettu ja kaunismuotoinen. Hänen
silmänsä olivat tummat ja tuliset, nenä käyrä, hampaat säännölliset
ja valkoiset, ja pitkä, musta tukka riippui mahtavana olkapäillä.
Hänellä oli puinen sauva kädessään ja paljas puukko vyötäisillä.
Nähdessään vaunut, hän tarkasteli niitä ja kysyi sitten hebreaksi,
olivatko matkustajat sattuneet näkemään nuorta israelilaista naista,
joka oli kadoksissa.
"Jos etsit minua, Laban, olen täällä", huudahti Merapi viitan sisästä.
"Mitä teet siellä yksin egyptiläisen kanssa?" sanoi mies kiivaasti.
Mitä sitten seurasi, en tiedä, sillä he puhuivat niin nopeasti outoa
kieltään, etten ymmärtänyt heitä. Viimein kääntyi Merapi prinssiin
päin sanoen:
"Herra, tämä on sulhaseni Laban, joka käskee minua lähtemään
vaunuista ja seuraamaan häntä parhaani mukaan."
"Ja minä, neiti, määrään, että teidän on jäätävä tähän. Sulhasenne
Laban voi seurata meitä."
Nyt Laban suuttui, johon huomasin hänellä olevan taipumusta, ja
ojensi kätensä työntääkseen Setin tieltään ja tarttuakseen Merapiin.
"Varokaa itseänne, mies", sanoi prinssi, jolloin minä heitin oljet
maahan, vedin esille miekkani ja juoksin heidän väliinsä huutaen:
"Orja, aiotko koskea käsinesi Egyptin prinssiin?"
"Egyptin prinssiin!" sanoi hän, vetäytyen hämmästyneenä taaksepäin,
sitten lisäten jurosti: "Mitä tahtoo Egyptin prinssi minun
kihlatultani?"
"Hän auttaa häntä, joka on haavoittunut, kotiin, löydettyään hänet
avuttomana erämaasta noitten kirottujen olkien hausta", vastasin.
"Eteenpäin, ajaja", sanoi prinssi, ja Merapi lisäsi: "Ole hyvä,
Laban, ja kanna oljet, jotka hänen Ylhäisyytensä seuralainen on
kuljettanut sellaisen väsyttävän matkan."
Tämä epäili hetken, sieppasi sitten nipun käteensä ja asetti sen
päänsä päälle.
Kun kuljimme siinä vierekkäin, niin hänen paha luontonsa näytti
voittavan hänet. Lakkaamatta hän nurisi sitä, että Merapi oli yksin
vaunuissa egyptiläisen kanssa. Viimein en voinut sitä enään kuunnella.
"Olkaa vaiti, mies", sanoin. "Vähiten kaikista ihmisistä tulisi
teidän syyttää hänen ylhäisyyttään, sillä hänhän on kostanut tämän
naisen isän murhan ja nyt on pelastanut hänet itsensä joutumasta koko
yöksi erämaan villien petojen ja ihmisten joukkoon."
"Tuosta ensimmäisestä seikasta olen kuullut enemmän kuin tarpeeksi",
vastasi hän, "ja toisesta tulen myös kuulemaan samoin. Siitä saakka
kun morsiameni tapasi tämän prinssin, on hän katsonut minuun
toisenlaisilla silmillä ja puhutellut minua erilaisella äänellä.
Niin, ja kun minä joudutan naimista, sanoo hän, ettei se voi käydä
päinsä vielä pitkiin aikoihin, koska hän suree isäänsä -- tosiaankin
isäänsä, jolle hän ei koskaan antanut anteeksi sitä, että tämä
kihlasi hänet minulle seuraten kansamme tapoja."
"Ehkäpä hän rakastaa jotakuta toista miestä", utelin minä haluten
saada tietää mahdollisimman paljon tästä neidosta.
"Hän ei rakasta ketään ihmistä, ei ainakaan jonkun aikaa sitten
rakastanut ketään muuta kuin itseään."
"Kenties noin suloinen ihminen haluaa ylhäistä avioliittoa."
"Ylhäistä!" huudahti hän kiivaasti. "Kuinka voi hän haluta
ylhäisempää kuin minut, joka olen Juudan sukukunnan ylimys, ja siksi
paljon suurempi kuin tuollainen nousukas prinssi tai mikään muu
egyptiläinen, suurempi itse Faraotakin."
"Varmaankin olette heimonne torventoitottaja", ivasin minä, sillä
sisuni kuohui.
"Mitä?" hän kysyi. "Eivätkö hebrealaiset ole suurempia kuin
egyptiläiset, kuten nuo sortajat pian saavat oppia, ja eikö
israelilainen ylimys ole enemmän kuin mikään epäjumalanpalvelija
teidän kansanne keskuudesta?"
Katsoin tuota miestä halvassa puvussaan ja likaisena tiilien
valmistuksesta ihmetellen hänen julkeuttaan. Epäilemättä hän
uskoi, mitä hän sanoi. Näin sen hänen ylpeästä katseestaan ja
ryhdistään. Hän luuli, että hänen heimonsa oli suurempiarvoisempi
kuin meidän suuri, ikivanha kansamme ja hän, oppimaton nuorukainen,
oli yhdenvertainen tai suurempi kuin Farao. Silloin minä, suuttuen
tuollaisesta herjauksesta, vastasin:
"Sanotte niin, mutta pankaamme se koetukselle. Olen vain
kirjanoppinut, mutta olen nähnyt sotaakin. Viipykää hetkinen,
niin saamme nähdä, kumpi on parempi, israelilainen ylimyskö vai
egyptiläinen kirjanoppinutko?"
"Mielelläni suostuisin siihen, kirjuri", vastasi hän, "jollen
huomaisi teidän juontanne. Te haluatte minua viivyttää täällä kenties
murhataksenne minut jollakin viekkaalla keinolla, isäntänne sillä
aikaa nauttiessa Israelin kuun hymyilystä. Sentähden en tahdo jäädä,
mutta toisen kerran teemme, kuten haluatte, ja kenties piankin."
Ajattelin, että minun olisi pitänyt lyödä häntä vasten kasvoja,
vaikka en ollenkaan riitaa rakastakaan. Mutta siinä samassa tuli
näkyviin egyptiläisiä ratsumiehiä, joita johti itse kreivi Amenmeses.
Nähdessään prinssin vaunuissa pysähtyivät he ja tervehtivät.
Amenmeses hypähti maahan.
"Olemme tulleet etsimään teidän ylhäisyyttänne", sanoi hän, "peläten,
että joku vahinko olisi kohdannut teitä."
"Kiitän teitä, serkku", vastasi prinssi, "mutta vahinko on sattunut
toiselle, eikä minulle."
"Se on hyvä, teidän Korkeutenne", sanoi kreivi tarkastaen hymyillen
Merapia. "Mihin on neitiä haavoitettu? Ei sydämeen ainakaan, siitä
olen varma."
"Ei, serkku, vaan jalkaan, ja siksi hän ajaakin kanssani vaunuissa."
"Teidän Ylhäisyytenne oli ystävällinen onnettomalle. Pyydän teitä
antamaan minulle paikkanne tai sallikaa minun nostaa tyttö hevosen
selkään."
"Ajakaa eteenpäin", sanoi prinssi.
Niin tulimme kylään sotilaiden seuraamina, joitten kuulin laskevan
pilaa prinssistä ja Merapista, minkä Labankin näkyi kuulevan katsoen
tuimasti ympärilleen ja purren hampaitaan. Vaunut pysähtyivät
Merapin osoituksesta hänen enonsa Jabezin asunnon luona; hän oli
valkopartainen, viekassilmäinen, vanha mies. Tämä ryntäsi esille
savikattoisen asuntonsa ovesta huutaen, ettei hän ollut tehnyt
sellaista pahaa, että sotilaiden tarvitsisi tulla häntä ottamaan.
"Nuo egyptiläiset eivät aio ottaa teitä, vaan sisarentyttärenne
ja morsiameni", huusi Laban, jolle sotilaat ja muutamat ympärille
kokoontuneet naiset nauroivat. Sillä aikaa auttoi prinssi Merapia
astumaan vaunuista, nostaen hänet maahan. Tuo näky näytti
raivostuttavan Labania, joka hyökkäsi esiin riistääkseen tytön hänen
käsivarsiltaan -- ja yrittäen sysätä hänen ylhäisyytensä syrjään.
Sotilaiden päällikkö -- joka oli faraon henkivartijain upseeri --
kohotti miekkansa ja antoi sen lavalla Labanille päähän sellaisen
iskun, että hän kaatui kasvoilleen ja makasi siinä voihkien.
"Viekää pois tuo hebrealainen koira ja ruoskikaa hänet!" huusi
kapteeni. "Saako tuollainen koskea Egyptin kuninkaalliseen vereen?"
Sotilaat juoksivat esiin täyttääkseen hänen käskynsä, mutta Seti
sanoi levollisesti:
"Antakaa miehen olla, ystävät. Hän ei osaa käyttäytyä, siinä kaikki.
Onko hän haavoittunut?"
Hänen puhuessaan ryömi Laban jaloilleen ja peläten pahempia
seurauksia, pakeni hän sadatellen ja heitti prinssiin vihaisen
katseen.
"Hyvästi, neiti", sanoi Seti. "Toivon, että pian paranette."
"Kiitän teidän ylhäisyyttänne", vastasi hän katsellen hämmentyneenä
ympärilleen. "Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, että saan palauttaa
teidän kultaisen neulanne."
"Ei, pitäkää se, neiti, ja jos milloin olette hädässä tai pulassa,
lähettäkää se minulle ja teiltä ei ole puuttuva apua." Merapi
vilkaisi häneen ja purskahti itkuun. "Miksi itkette?" kysyi prinssi.
"Oi, teidän ylhäisyytenne, pelkään, että hätä on jo lähellä.
Sulhasellani Labanilla on kostonhimoinen sydän. Auttakaa minut
sisälle, eno."
"Kuulkaa, hebrealainen", sanoi Seti korottaen ääntään, "jos mitään
pahaa tapahtuu sisarentyttärellenne, tai jos hänet pakotetaan
menemään, minne hän ei tahtoisi mennä, silloin paha perii teidät ja
kaikki ne, joitten kanssa olette tekemisissä. Kuuletteko?"
"Oi, herra, kuulen, kuulen. Älkää pelätkö, häntä vartioidaan
huolellisesti, kuten -- kuten hän epäilemättä varjelee tuota
koristetta jalassaan."
"Ana", sanoi prinssi minulle tuona yönä, kun keskustelimme yhdessä
ennen maata menoa, "en tiedä miksi, mutta minä pelkään tuota miestä,
Labania; hänellä on ilkeä katse."
"Minäkin ajattelen, että olisi ollut parempi, jos teidän
ylhäisyytenne olisi jättänyt hänet sotilaiden käsiin, jolloin hänestä
ei olisi ollut enään mitään pelkoa tässä maailmassa."
"En tehnyt sitä ja siinä kaikki. Ana, hän on kaunis nainen ja
suloinen."
"Kaunein ja suloisin, mitä milloinkaan olen nähnyt, prinssi."
"Olkaa varovainen, Ana. Pyydän teitä olemaan varoillanne, muuten
voisitte rakastua sellaiseen, joka on jo kihlattu."
Katsoin ainoastaan häneen ja katsellessani mietin tietä ja Kiin
sanoja. Ja niin luullakseni teki prinssikin. Ainakin hän naurahti ja
kääntyi pois.
Minä puolestani lepäsin huonosti sen yön ja kun viimein nukahdin,
uneksin Merapista, joka rukoili kuun kirkkaassa valossa.
VII.
HYÖKKÄYS.