olisinkaan tavannut sen päässä, jollen vanhaa Pambasaa, joka monin
kumarruksin ilmoitti minulle, että prinssi tarvitsi minua? Kysyin,
miten se saattoi olla mahdollista, sillä hänhän oli lähettänyt minut
pois yöksi. Hän ei sanonut tietävänsä, vaan hänet oli käsketty ohjata
minut yksityiseen kammioon, samaan huoneeseen, jossa ensiksi elin
nähnyt hänen Korkeutensa. Menin sinne ja löysin hänet lämmittelemästä
tulen äärestä, sillä yö oli kylmä. Hän katsoi ylös ja pyysi Pambasaa
päästämään sisälle ne, jotka olivat odottamassa; sitten hän,
huomattuaan renkaista tehdyn panssaripaidan ja miekan, jota kannoin
kädessäni, sanoi:
"Te olette ollut prinsessan luona, ettekö olekin, ja hänellä täytyi
olla paljon sanomista teille, sillä keskustelunne oli pitkä? Hyvä,
minä luulen arvaavani sen sisällyksen, sillä olenhan lapsuudesta
asti tuntenut hänen mielenlaatunsa. Hän pyysi teitä pitämään minua
silmällä, sekä ruumistani että sydäntäni ja kaikkea, mikä tulee
sydämestä -- ah, ja paljon muuta. Ja hän antoi teillekin syrialaisen
puvun kannettavaksi hebrealaisten keskuudessa, kuten hän antoi
minullekin. -- Kuulkaapas Ana. Olen pahoillani, että häiritsen
lepoanne, sillä te olette varmaan väsynyt matkasta ja keskustelusta.
Mutta vanha Bakenhonsu, jonka tunnette, odottaa ulkopuolella ja hänen
kanssaan Kii, suuri tietäjä, jota luullakseni ette ole nähnyt. Hän on
ihmeellinen tietomies. Hän tekee todella kummallisia taikatemppuja
ja toisinaan näyttää menneisyys ja tulevaisuus olevan avoinna hänen
katseilleen. Epäilemättä hänellä on, tai hän luulee itsellään olevan,
joku ilmoitus minulle taivaasta. Ajattelin, että haluaisitte kuulla
sen."
"Haluan kernaasti, prinssi, jos olen sen arvoinen ja tahdotte
suojella minua tuon tietäjän vihalta, jota pelkään."
"Viha muuttuu toisinaan luottamukseksi, Ana. Ettekö huomannut sitä
juuri äsken prinsessan suhteen, kuten sanoin tulevan tapahtumaan?
Hiljaa! He tulevat. Istuutukaa ja laittakaa kirjoitustaulunne kuntoon
tehdäksenne muistiinpanoja heidän puheistaan."
Oviverhot vedettiin syrjään ja niiden takaa tuli iäkäs Bakenkhonsu
nojaten keppiinsä ja hänen mukanaan itse Kii puettuna valkeaan
viittaan ja hiukset ajeltuina, sillä hän oli saanut perintönä Amonin
papin viran Thebessä ja oli vasta alkava Isiksen, salaperäisyyksien
äidin, palvelija. Hänellä oli myös Kherhebin, Kherheb oli päätietäjän
virallinen nimitys muinaisessa Egyptissä, eli päätietäjän tehtävät.
Ensi näkemältä oli tuossa miehessä jotakin outoa. Todellakin, hän
olisi hyvin näkönsä puolesta saattanut olla keski-ikäinen kauppias;
ruumiiltaan hän oli lyhyt ja tukeva, kasvoiltaan lihava ja hymyilevä.
Mutta noissa hymyilevissä kasvoissa oli kaksi ihmeellistä, harmaalle
vivahtavaa, melkein mustaa silmää. Kun kasvot hymyilivät, tuijottivat
nuo silmät tyhjyyteen kuin kuvapatsaan silmät. Ne olivat todellakin
kuin kivisen patsaan silmät tai oikeammin silmäkuopat, niin syvällä
ne olivat päässä. Omasta puolestani sanon, että pidin niitä
kunnioitusta herättävinä, ja arvelin, että mikä Kii mahtoi ollakin,
ei hän ainakaan ollut petturi.
Tämä kummallinen pari kumarsi prinssille, ja prinssin viittauksesta
istuutuivat he, Bakenkhonsu tuolille, koska hänen oli vaikeata
nousta, ja Kii, joka oli nuorempi, kirjanoppineitten tavan mukaan
lattialle.
"Mitä kerroin teille, Bakenkhonsu?" sanoi Kii vahvalla, mahtavalla
äänellä, lopettaen sanat omituisella hihityksellä.
"Kerroitte minulle, tietäjä, että löytäisimme prinssin tästä
huoneesta, jonka kuvasitte minulle tarkasti juuri sellaiseksi, kuin
nyt näen sen, vaikka emme kumpainenkaan ole ennen käyneet täällä.
Sanoitte myöskin, että siellä sisällä istuisi lattialla kirjuri
Ana, jonka minä tunnen, vaan ette te, pitäen käsissään vahatauluja
ja kynää. Hänen vieressään on ihmeellinen panssaripaita ja
leijonatuppinen miekka."
"Sepä on kummallista", keskeytti prinssi, "mutta anteeksi,
Bakenkhonsu näkee nämä asiat. Jos te, oi Kii, kertoisitte meille,
mitä on kirjoitettu Anan tauluille, joita emme kumpainenkaan voi
nähdä, ja olisi vielä ihmeellisempää, jos sanoisitte, onko sinne
kirjoitettu mitään."
Kii hymyili ja tuijotti kattoon. Hetken kuluttua hän sanoi:
"Kirjuri Ana käyttää pikakirjoitusta, jota ei ole helppo selittää.
Kuitenkin näen kirjoitettuna tauluille erään talon hinnan, jonka
hän on saanut jossakin kaupungissa, jonka nimeä ei ole mainittu --
se on niin ja niin paljon. Myöskin näen sinne kirjoitettuna summan,
minkä hän maksoi pois siitä palvelijalle, ja aasin ruoan kahdessa
majatalossa, joissa hän poikkesi matkallaan. Se on niin ja niin
paljon. Sitten on luettelo papyruskääröistä ja sanat: 'Sininen
viitta', jotka on pyyhitty pois."
"Ana, onko se oikein sanottu?" kysyi prinssi.
"Aivan oikein", vastasin täynnä pelkoa, "ainoastaan sanat 'Sininen
viitta', jotka totta kyllä kirjoitin taululle, on myös pyyhitty pois."
Kii hihitti ja käänsi silmänsä katosta minuun.
"Haluaisiko teidän Korkeutenne, että kertoisin teille, mitä on
kirjoitettu tämän kirjanoppineen muistiin yhtä hyvin kuin sen, mitä
on kirjoitettu noihin vahatauluihin, joita hän pitää käsissään?
Niitä on helpompi selittää kuin noita toisia ja minä näen niissä
paljon mielenkiintoisia asioita. Esimerkiksi salaisia sanoja, joita
hänelle on puhunut joku korkea olento aivan äskettäin, suurista
valtiollisista asioista, luullakseni. Tai teidän ylhäisyytenne
mielipide siitä, miten vilun värinä kylmällä ilmalla joen partaalla
seistessä muuttuu kuumuudeksi, kun astuu veteen ja vastaus siihen.
Ja sanoja, jotka puhuttiin alabasterimaljaa rikottaessa. Sivumennen
sanoen, kirjuri, hyvän kätköpaikan valitsitte maljan toiselle
puoliskolle piilottaessanne sen arkun pohjalle kammiossanne, arkun,
joka on suljettu nuoralla ja sinetöity Rameses toisen aikoina
kovakuoriaissinetillä. Luullakseni maljan toinen puolisko on
helpommin saatavissa", ja kääntyen ympäri hän tuijotti seinään, jossa
näin vähän alabasterimaljan reunaa.
Minä istuin suu avoinna, sillä miten saattoi tuo mies tietää kaiken
tämän? Mutta prinssi nauroi ääneen, sanoen:
"Ana, minä rupean tuumimaan, että pidätte huonosti asioita salassa.
Ainakin luulisin niin, jollen muistaisi, ettei teillä ole vielä ollut
tilaisuutta kertoa minulle, mitä prinsessa tuolla mahtoi teille
sanoa, ja tuskin voitte tietää tämän huoneen seinässä olevasta
petollisesta liukuvasta luukusta, jota en ole milloinkaan näyttänyt
teille."
Taaskin Kii nauraa hihitti ja Bakenkhonsun leveille, ryppyisille
kasvoille levisi hymy.
"Oi prinssi", aloitin minä, "vannon teille, ettei koskaan ole
pieninkään sana --"
"Tiedän sen, ystävä", keskeytti prinssi, "mutta näyttää olevan
sellaisiakin, jotka eivät odota sanoja, vaan lukevat 'ajatusten
kirjasta'. Sentähden ei ole hyvä seurustella heidän kanssaan liian
usein, sillä jokaisellahan on ajatuksia, joita ei tarvitse muitten
tietää kuin hän itse ja Jumala. Tietäjä, mitä asiaa teillä on
minulle? Puhukaa aivan kuin me olisimme kahden."
"Tämä, prinssi, on asiani. Te teette matkan hebrealaisten luo, kuten
kaikki olemme kuulleet. Nyt Bakenkhonsu ja minä sekä kaksi ennustajaa
minun virkakunnastani olemme erityisesti tarkastelleet tulevaisuutta,
joka koskee tätä matkaa. Sillä me kaikki rakastamme teitä ja
tiedämme, miten paljon teidän menestyksenne merkitsee Egyptille.
Vaikka se, mitä olemme saaneet tietää, eroaa muutamissa asioissa, on
se toisissa vallan sama. Sentähden pidimme velvollisuutenamme kertoa
teille, mitä olemme nähneet."
"Jatka, Kherheb."
"Ensiksi, että teidän Korkeutenne elämä joutuu vaaraan."
"Elämä on aina vaarassa, Kii. Menetänkö sen? Jos niin käy, älkää
pelätkö kertoa sitä minulle."
"Emme tiedä sitä, mutta emme luule niin käyvän, päättäen muusta,
mitä meille on ilmoitettu. Saimme tietää, ettei ainoastaan ruumiinne
joudu vaaraan. Tuolla matkalla näette naisen, johon rakastutte. Tämä
nainen, niin arvelemme, tuottaa teille paljon sekä surua että iloa."
"Silloin tuo matka on kenties tekemisen arvoinen, Kii, koska monet
saavat kulkea kauas ennenkuin löytävät sen, jota voivat rakastaa.
Kertokaa minulle, olenko nähnyt tuon naisen?"
"Siinä olemme sekaisin, prinssi, sillä näyttää siltä -- epäilemättä
olemme väärässä -- että olette nähnyt hänet usein, usein, ja olette
tuntenut hänet tuhansia vuosia sitten, niinkuin olette tuntenut tuon
vieressänne olevan miehen tuhansia vuosia sitten."
Setin kasvot tulivat hyvin tarkkaavaisiksi.
"Mitä tarkoitatte, tietäjä?" kysyi hän katsoen häneen terävästi.
"Mitenkä minä, joka olen vielä nuori, olen voinut tuntea jonkun
naisen ja miehen tuhansia vuosia sitten?"
Kii tarkasteli häntä kummallisilla silmillään ja vastasi:
"Teillä on paljon arvonimiä, prinssi. Eikö yksi niistä ole
'Jälkeensyntyneitten Herra', ja jos on, niin miten saitte sen, ja
mitä se merkitsee?"
"Se on nimeni. Mitä se merkitsee, en tiedä, mutta sain sen jonkun
unen johdosta, jonka äitini näki yöllä ennen kuin synnyin. Kertokaa
te minulle, mitä se merkitsee, koska näytte tietävän niin paljon."
"En osaa, prinssi. Tuota salaisuutta ei ole näytetty minulle.
Kuitenkin tunsin nuoruudessani keski-ikäisen miehen, joka oli
tietäjä, kuten minäkin, ja häneltä opin paljon. -- Bakenkhonsu tässä
tunsi hänet hyvin -- sillä hän tutki tuota asiaa. Hän kertoi minulle
olevansa varma, koska niin oli ilmoitettu hänelle, että ihmiset
eivät elä ainoastaan kerran ja sitten lähde täältä iäksi. Hän sanoi,
että ne elävät monta kertaa ja monissa muodoissa, vaikka aina tässä
maailmassa, ja jokaisen elämän välillä on pimeyden muuri."
"Jos niin on, mitä hyötyä on elämästä, jota emme muista sen jälkeen
kuin kuolema on sulkenut ovet?"
"Ovet on kerran jälleen avautuva, prinssi, ja näyttävä meille paikat,
joiden läpi jalkamme ovat kulkeneet alusta alkaen."
"Uskontomme opettaa meille, Kii, että kuoleman jälkeen elämme
iankaikkisesti jossakin muualla ruumiissamme, jotka saamme takaisin
tuomiopäivänä. Iankaikkisuudella, jolla ei ole loppua, ei voi olla
alkuakaan; se on ympyrä. Sentähden, jos on totta, että elämme
uudelleen, niin täytyy senkin olla totta, että olemme eläneet aina."
"Se on hyvin perusteltu, prinssi. Ennen muinoin, ennen kuin papit
alkoivat muodostella ihmisten ajatuksista kivimöhkäleitä ja rakentaa
niistä temppeleitä tuhansille jumalille, monet pitivät tuota
perustetta oikeana, kuten heidän mielestään oli vain yksi jumalakin."
"Niinhän on israelilaisillakin, joitten luo menen. Mitä sanotte
heidän jumalastaan, Kii?"
"Että hän on sama kuin meidänkin monet jumalamme, prinssi. Ihmisten
silmillä katsoen on Jumalalla monet kasvot, ja jokainen väittää, että
ne, jotka hän näkee, ovat ainoan oikean Jumalan. Kuitenkin he ovat
väärässä, sillä nehän ovat kaikki oikeita."
"Tai vääriä kenties, Kii, jollei petollisuuskin ole osa totuudesta.
No niin, olette kertonut minulle kahdesta vaarasta, joista toinen
kohtaa sydäntäni, toinen ruumistani. Onko mitään muuta ilmoitettu
teidän viisaudellenne?"
"On, prinssi. Kolmas on se, että tämä matka lopulta on maksava teidän
valtaistuimenne."
"Jos kuolen, niin se varmasti maksaa valtaistuimeni."
"Ei, prinssi, vaan eläessänne."
"Tiedättekö, Kii, että silloin voisin kantaa elämää paljon nöyremmin
kuin valtaistuimella ollessani. Voisiko hänen Korkeutensa prinsessa
tehdä samoin, se on eri asia. Sanotte siis, että jos menen tuolle
matkalle, tulee toinen faraoksi minun tilalleni."
"Emme sano niin, prinssi. On totta, että meille on näytetty jonkun
täyttävän paikkanne aikana, jolloin Egyptissä vallitsee hämmennys
ja sekasorto, ja jolloin tuhannet kuolevat. Kuitenkin katsoessamme
uudelleen, emme näe tuota toista, vaan teidät jälleen omalla
paikallanne." Tässä minä, Ana, muistin näkyni Faraon salissa. "Asia
on pahempi kuin luulin, sillä kerran luovuttuani kruunusta en luule,
että minulla olisi mitään halua ruveta sitä jälleen kantamaan", sanoi
Seti. "Kuka näyttää teille näitä asioita ja miten?"
"Meidän henkemme, joka on salainen itsemme, näyttää niitä meille,
prinssi, ja monella tavalla. Toisinaan unien ja näkyjen, toisinaan
vedenpinnalla näkyvien kuvien ja pelkkään hiekkaan merkittyjen
kirjoitusten avulla. Kaikissa näissä muodoissa ja muissakin antaa
henkemme, vetäen esille viisauden loppumattomat lähteet, jotka on
kätketty jokaiseen ihmiseen, nähdä pilkahduksen totuudesta, kuten se
antaa meille, jotka on kasvatettu siihen, voiman tehdä ihmeitä."
"Totuudesta. Ovatko nämä asiat, jotka kerroitte minulle, siis tosia?"
"Me uskomme niin, prinssi."
"Ja koska ne ovat tosia, täytyy niiden tapahtua. Mitä hyödyttää
siis varoittaa sellaisesta, jonka täytyy tapahtua? Ei voi olla
kahta totuutta. Mitä haluaisitte minun tekevän? Ettenkö menisikään
tuolle matkalle? Mutta minunhan on mentävä, sillä jollen menisi,
muuttuisi totuus valheeksi, joka on mahdotonta. Sanotte, että
sallimus on määrännyt matkani ja mentyäni tapahtuu sellaisia ja
sellaisia asioita. Ja kuitenkin neuvotte, etten menisi, sillä sitähän
tarkoitatte. Oi, Kherheb Kii ja Bakenkhonsu, epäilemättä olette
suuria tietäjiä ja hyvin viisaita, mutta on suurempi, joka hallitsee
maailmaa viisaudella, johon verrattuna teidän on kuin vesipisara
Niilissä. Kiitän teitä varoituksistanne, mutta huomenna matkustan
Goshenin maahan täyttämään faraon käskyä. Jos palaan sieltä, puhumme
näistä asioista tässä maailmassa. Jollen tule takaisin, puhumme
kenties niistä jossakin muualla. Hyvästi!"
VI.
GOSHENIN MAA.
Prinssi Seti ja hänen suuri seurueensa pääsivät onnellisesti
Goshenin maahan, minä, Ana, istuen hänen kanssaan vaunuissa. Se
oli siihen aikaan, kuten nytkin, viljava maa, joka laajeni aivan
tasaisena autioitten kukkularyhmien takana, joitten poikki kuljimme
kaitaa, mutkikasta polkua pitkin. Kaikkialla tasangolla kulki
kanavia, joitten välissä oli suuria peltoja, joihin juuri oli
siemen kylvetty. Siellä oli myös vihreitä ruohoniittyjä, joissa oli
laitumella satoja eläimiä, ja niiden takana, kuivuneilla rämemailla,
kulki lammaslaumoja. Goshen, kylä, jos sitä niin voi nimittää,
oli ainoastaan mitätön paikka. Siellä ei ollut muuta kuin joukko
savimajoja, joitten keskellä oli rakennus, myös savesta, ja sen
edessä kaksi tiileistä rakennettua pylvästä. Se oli tämän kansan
temppeli, kuten meille kerrottiin, jonka sisimmäisiin osiin ei saanut
kukaan muu astua kuin heidän ylimmäinen pappinsa. Minä nauroin
nähdessäni sen, mutta prinssi nuhteli minua sanoen, ettei pitäisi
tuomita henkeä ruumiin mukaan eikä jumalaa huoneen perusteella.
Me leiriydyimme kylän ulkopuolelle ja pian pääsimme selville, että
tässä ja tuolla kauempana toisissa kylissä asui noin kymmenen tuhatta
ihmistä, jotka useimmat kuljeskelivat leirimme ympärillä nähdäkseen
meidät. Miehillä oli tulinen katse ja kyömynenä, nuoret naiset olivat
kauniita ja miellyttäviä nähdä, vanhemmat naiset suurimmaksi osaksi
pyyleviä ja hieman kömpelöitä, ja lapset hyvin suloisia. Kaikki oli
puettu karkeisiin, kotikutoisiin, tumman värisiin liina-viittoihin,
mutta naisten puvut olivat kirjaillut valkealla kankaalla. Huolimatta
varallisuudesta, jota näimme ympärillämme olevissa pelloissa ja
karjassa, ei heillä ollut paljon koristuksia, tai kenties oli ne
kätketty meiltä.
Oli helppo nähdä, kuinka he vihasivat meitä egyptiläisiä ja
vieläpä uskalsivat halveksiakin meitä. Viha näkyi heidän
kiiluvista silmistään, ja minä kuulin heidän nimittävän meitä
"epäjumalanpalvelijoiksi" ja kyselevän, missä jumalamme, härkä oli,
sillä ollen tietämättömiä luulivat he meidän palvelevan Apis-härkää
(kuten kenties jotkut rahvaasta tekevät) sensijaan, että pidämme
tuota pyhää eläintä luonnon voimien vertauskuvana. Vieläpä he
tekivät enemmänkin. Ensimmäisenä yönä tulomme jälkeen teurastivat he
samanlaisen härän kuin Apis on ja aamulla löysimme sen tieltä lähellä
leiriämme, ja sen nahkaan oli työnnetty suuri joukko vielä elävien
sittiäisten teräviä pistimiä. Sillä he eivät taaskaan tienneet, ettei
tuo kuoriainen ole egyptiläisten jumala, vaan ainoastaan Luojan
vertauskuva. Sittiäinen pyörittää pallon mudasta ja laskee siihen
munansa hautoakseen niitä, ja samoin Luoja pyörittää maailmaa, joka
näyttää tulevan pyöreäksi, ja synnyttää siihen elämää.
Kaikki leirissämme olivat vihaisia tuosta häväistyksestä, paitsi
prinssi, joka sanoi nauraen, että hän piti pilaa raakana, mutta
sukkelana. Mutta pahemmin oli käydä. Eräs päihtynyt sotilas oli
häväissyt hebrealaista naista, joka tuli yksin kanavasta vettä
nostamaan. Huhu tästä lensi ja muutama tuhat israelilaista hyökkäsi
leiriin, huutaen ja vaatien kostoa niin uhkaavalla tavalla, että oli
välttämätöntä muodostaa vartijoista oikea sotajoukko.
Prinssi määräsi, että tyttö ja hänen sukulaisensa tuotaisiin esiin
selittämään asiaa. Hän tuli itkien ja voivotellen, ja repien
koristeitaan, samalla heittäen tuhkaa päänsä päälle, vaikka kävi
selville, ettei sotilas ollut tuottanut hänelle mitään suurempaa
vaaraa, sillä tyttö juoksi pakoon. Prinssi pyysi häntä näyttämään
miehen, jos hän tuntisi sen, ja hän osoitti erästä kreivi
Amenmeseksen henkivartijaa, jonka kasvot olivat täynnä aivankuin
naisen kynnen jälkiä. Kun häneltä kysyttiin, sanoi hän muistavansa
vähän koko asiasta, mutta tunnusti, että hän oli nähnyt naisen
kanavan rannalla kuun nousun aikana ja laskenut leikkiä hänen
kanssaan.
Tytön sukulaiset huusivat, että mies oli tapettava, koska hän oli
yrittänyt häväistä korkeasyntyistä israelilaista naista. Siihen
ei Seti suostunut, vaan sanoi, ettei se rikos tuota kenellekään
kuolemaa, mutta lupasi hän määrätä miehen julkisesti ruoskittavaksi.
Silloin Amenmeses, joka piti sotilaistaan, hyökkäsi kiivaasti esille
sanoen, ettei hänen palvelijaansa saisi koskeakaan siksi, että tämä
oli yrittänyt hyväillä kaunista israelilaista naista, jolla ei
ollut mitään asiaa liikkua yksin yöllä. Hän lisäsi, että jos mies
ruoskittaisiin, hän ja hänen seurueensa poistuisivat leiristä ja
marssisivat takaisin ilmoittamaan faraolle.
Keskusteltuaan neuvonantajiensa kanssa ilmoitti prinssi naiselle
ja tämän sukulaisille faraon määräyksen, että hän tahtoi tuomita
asiat, ja käski heitä tulemaan hoviin kuukauden kuluttua ja
esittämään siellä syytteensä sotamiestä vastaan. He lähtivät pois
tyytymättöminä, sanoen, että Amenmeses oli häväissyt heidän tytärtään
vielä enemmän kuin hänen palvelijansa oli tehnyt. Ja kaiken tämän
loppu oli se, että seuraavana yönä löydettiin sotilas kuolleena,
ruumis puukon iskuja täynnä. Tyttöä, hänen vanhempiaan ja veljiään
ei voitu löytää, sillä he olivat paenneet erämaahan, eikä ollut
mitään merkkiä, mikä olisi näyttänyt, kuka sotamiehen oli murhannut.
Sentähden ei voitu tehdä mitään muuta kuin haudata ruumis.
Seuraavana aamuna alkoi tarkastus tavanmukaisine juhlallisuuksineen.
Prinssi Seti ja kreivi Amenmeses ottivat paikan suuren teltan
toisessa päässä, neuvonantajat heidän takanaan ja kirjurit, joiden
joukossa minäkin, istuutuivat heidän jalkojensa juureen. Silloin
saimme kuulla, että nuo kaksi profeettaa, jotka näin Faraon hovissa,
eivät olleet Goshenin maassa, vaan olivat lähteneet sieltä ennen
meidän tuloamme "uhraamaan Jumalalle erämaassa", eikä kukaan tiennyt,
milloin he palaisivat. Tuli kuitenkin muita vanhimpia ja pappeja,
jotka alkoivat esittää valituksiaan, joita he kertoivat laveasti
ja suurella kiivaudella, useasti kaikki yhtä aikaa puhuen. Siksi
oli vaikeata tulkita heidän puheitaan, he kun väittivät, etteivät
osanneet Egyptin kieltä.
Sitäpaitsi aloittivat he kertomuksen aivan alusta, jolloin he
olivat tulleet Egyptiin satoja vuosia sitten. Heidän apunaan oli
silloin ollut sen aikaisen faraon visiiri, joku Yusuf, mahtava
ja älykäs mies heidän suvustaan, joka nälänhädän aikana kokosi
viljaa ja myi sitä myös. Tämä farao oli Hyksos-kansasta, eräs
noita paimentolaiskuninkaita, joita me egyptiläiset vihasimme
ja monen taistelun jälkeen saimme pois valtaistuimelta. Näitten
paimentolaiskuninkaitten aikana tuli israelilaisista niin rikas ja
mahtava kansa, että jälkeen päin tulevat faraot, jotka eivät pitäneet
heistä, alkoivat pelätä heitä.
Näin kauaksi päästiin kuulustelussa ensimmäisenä päivänä.
Seuraavana päivänä alkoi kertomus heidän rasituksistaan, jonka
alaisina he kuitenkin vielä lisääntyivät kuin hyttyset Niilin
varsilla. Ja heistä tuli niin vahva ja monilukuinen kansa, että
viimein Rameses Suuri teki katalan teon määrätessään heidän
poikalapsensa kuolemaan. Tätä määräystä ei milloinkaan toteutettu,
koska faraon oma tytär, hän joka löysi Moseksen joen kaislikosta,
puolusti heitä.
Tässä viittasi prinssi väsyneenä hälinään ja kuumuuteen, joka
johtui suuresta väentungoksesta, ja lopetti istunnon määräten sitä
jatkettavaksi seuraavana päivänä. Käskien minua seuraamaan itseään,
hän määräsi vaunut, ei omiaan, laitettaviksi kuntoon, ja vaikka minä
pyysin, ettei hän tekisi niin, lähti hän liikkeelle ilman vartijoita,
ainoastaan minä ja vaununajaja olimme mukana. Hän sanoi tahtovansa
omin silmin nähdä, miten tämä kansa teki työtä.
Hebrealainen poika otettiin oppaaksi juoksemaan hevosten edellä, ja
niin ajoimme erään kanavan rannalle, jossa israelilaiset tekivät
tiilejä savesta. Kun ne oli kuivattu auringonpaisteessa, lastattiin
ne veneisiin, jotka olivat siellä odottamassa, ja vietiin muualle
Egyptiin käytettäviksi faraon rakennuksiin. Tuhansia miehiä oli
täällä työssä uupuneina raatamisestaan egyptiläisten työnjohtajien
määräysten alaisina; nämä laskivat tiilet leikkaamalla pykäliä
sauvaan, tai toisinaan kirjoittamalla niiden luvun levyille. Nämä
johtajat olivat julmia miehiä, suurimmaksi osaksi alhaisista kansan
luokista, jotka käyttivät raakaa puhetta orjiaan kohtaan. Eivätkä
he tyytyneet vaan sanoihin. Huomattuamme eräässä paikassa kansaa
kokoontuneena ja kuullessamme huutoa, menimme katsomaan, mitä
siellä tapahtui. Näimme maassa makaamassa pojan, jota oli niin
julmasti piesty nahkapiiskoilla, että veri virtasi hänestä. Prinssin
viittauksesta kysyin minä, mitä poika oli tehnyt ja vastattiin
raa'asti, sillä työnjohtajat ja heidän vartijansa eivät tienneet
keitä olimme, että viimeksi kuluneitten kuuden päivän aikana oli hän
valmistanut ainoastaan puolet tiileistä, jotka oli määrä tehdä.
"Päästäkää hänet!" sanoi prinssi levollisesti.
"Kuka sinä olet, joka määräät minua?" kysyi työnjohtaja, joka piteli
poikaa kiinni sillä aikaa kuin vartijat pieksivät häntä. "Mene
tiehesi, tai saat samaa kuin tämä laiskuri."
Seti katsoi mieheen ja katsoessaan hänen huulensa valkenivat.
"Sano hänelle!" sanoi hän minulle.
"Koira", läähätin minä, "etkö tiedä, kuka tämä herra on, jolle
uskallat puhua noin?"
"En, eikä ole väliäkään. Lyö, vartija!"
Silloin prinssi, jonka pukua peitti yleisesti käytetty väljähihainen
viitta, veti sen auki, jolloin tuli näkyviin rintakoriste, jota
hän oli käyttänyt hovissa. Se oli kaunis kultainen esine, johon
oli kirjoitettu hänen kuninkaalliset nimensä ja arvonsa mustalla
ja punaisella emaljilla. Myös nosti hän ylös oikean kätensä, jossa
oli faraon sinetti, jota hän käytti, ollessaan tämän valtuutettuna.
Miehet tuijottivat häneen. Sitten eräs, joka oli älykkäämpi kuin
muut, huusi:
"Kautta jumalien, tämähän on hänen ylhäisyytensä Egyptin prinssi!"
Sen kuullessaan kaikki heittäytyivät kasvoilleen.
"Nouse", sanoi Seti pojalle, joka katseli häntä unhottaen
ihmetyksestä tuskansa, "ja kerro minulle, miksi et ole valmistanut
tiilimäärääsi?"