Olin kuullut Bismarckin saariston pohjoisten saarten ja samoin Keisari
Wilhelmin maan luonnonkauneutta ylistettävän niin väririkkain sanoin,
että päätin uhrata parin viikon lomani kiertomatkaan noilla seuduilla.
Sattui vielä niin onnellisesti, että erään Wapik-joella poraustöitä
harjoittavan öljykomppanian insinöörin odotettiin piakkoin matkustavan
Rabaulin kautta Aitapehen. Parin suosituskirjeen ansiosta insinööri
suostui ystävällisesti pyyntööni päästä hänen matkakumppanikseen.
Seuraavana päivänä laivamme s/s Mataram, lähti Rabaulista ensimmäisenä
määräpaikkanaan Kavieng, Uuden Irlannin pohjoiskärjessä. Matkustaminen
näissä saariston yhdistetyissä posti- ja lastilaivoissa on
mielenkiintoista, mutta rauhatonta. Uuteen satamaan poiketaan vähintään
kerran päivässä, höyryvintturit rämisevät yötä päivää, kappaletavaraa
puretaan ja kopraa lastataan. Vanhoja tuttavuuksia uudistetaan ja uusia
solmitaan plantaasien työnjohtajien ja laivan matkustajien välillä,
maljoja juodaan ja toivotetaan onnea.
Seuraavana pysähdyspaikkana oli Manus eli Amiraliteettisaaret. Siellä
uudistui sama touhuinen näytelmä. Sitten tultiin niin sanotuille
Länsisaarille eli Maron-ryhmään. Siellä on skandinavialaisen Wahlenin
palatsimainen bungalow. Mutta vielä samana päivänä, lähestyessämme
Ninigo-saariryhmää, sain ihailla elämäni ihaninta merimaisemaa.
Laguunien sinisiä ja vihreitä vivahduksia, pienten palmusaarten
hopeaisia rantajuovia, näköpiirin taakse vaipuvan auringon
oranssimaista hehkua — niiden oikeudenmukaiseen kuvailuun tärvätään
vähintään Stevensonin veroinen kynä. Ninigosta tulimme Mattysaarelle,
missä paljon puheenaihetta antaneet vaaleaihoiset alkuasukkaat elävät,
ja sieltä jatkoimme matkaamme Seleonsaarelle, missä öljyinsinööri ja
allekirjoittanut jättivät laivan ja astuivat maihin.
Kopraa oli kaikkialla, minne vain katsoikaan, sitä oli valtoimenaan
nurmikolla kuivumassa ja säkeissä suurissa pinoissa katosten alla.
Katkeamattomana ketjuna kulki kanakkeja kantaen koprasäkkejä pienten
laiturien ääressä odottaviin proomuihin, joilla kallis lasti sitten
siirrettiin lahdella ankkurissa olevaan laivaan. Seleon oli pieni
ulkoasema, missä oli vain kaksi valtion takavarikoimiskomitean
omistamaa plantaasia, eikä mitään majataloa matkustajia varten. Olimme
kiitolliset, kun toisen plantaasin esimies kutsui meidät asumaan
bungalowiinsa niiden parin päivän ajaksi, jotka meidän piti siellä
odottaa Aitapehen lähtevää kuunaria.
Kahden päivän kuluttua kuunari saapuikin noutamaan meitä.
Hymyilevä, vähänläntä japanilainen kippari ennusti meille märkää
maihinnousua seuraavana päivänä. Keisari Wilhelmin maan suojattomalle
pohjoisrannikolle on nimittäin luoteistuulen aikana hyvin vaikea laskea
maihin kelvollisten ankkuripaikkojen puutteessa. Nyt, helmikuussa,
oli sitäpaitsi juuri pahimpien luoteismyrskyjen aika. Katsoimmekin
parhaaksi varustautua seuraavan päivän koettelemuksia varten muutaman
tunnin unella ja kääriydyimme huopapeitteisiimme ruumaluukkujen päälle.
Uuvuttavassa meri-ilmassa nukuimme sikeästi huolimatta
60-hevosvoimaisen »Skandian» jyskynnästä, ja aamulla ei olisi
hienoimmankaan linjalaivan salongissa tarjottu turkkilainen kahvi
maistunut meistä paremmalta kuin se maitopulverilla vaalennettu
väkevä kahvi, jonka kuunarin kiiltäväpintainen kokki meille kiikutti
keulakannen pimennosta.
Uuden Guinean rannikkoa kaartava vuorijono oli vielä kauttaaltaan
sinertävän usvan peitossa, vain siellä täällä korkeimmat huiput
nousivat sumumeren yläpuolelle. Sitä mukaa kuin usva haihtui, erotti
silmä kuulakkaassa aamuilmassa vuorten rinteillä sijaitsevista kylistä
kohoavia savukiehkuroita. Kaiken todennäköisyyden mukaan kyliä,
jonne valkoinen mies ei vielä ollut astunut. Mitä salaperäisyyksiä
kätkivätkään nuo luoksepääsemättömät vuorilinnoitukset? Elivätkö
niiden asukkaat vielä kivikauden elämää, olivatko he todellakin
täysin tietämättömiä samalla saarella asuvien »sivistyneiden»
veljiensä olemassaolosta, näiden koreista vyötäisvaatteista ja
Capstan-savukkeista? Ja olivatko lie onnellisia tietämättömyydessään?
Tuntui oudolta ajatella, että kuljimme kukaties hyvinkin
taisteluhaluisten alkuihmisten luolien ohi verraten turvallisina vain
muutaman mailin matkan päässä.
Kuunarin kapteenin ja mustan miehistön kesken syntyi lievää
erimielisyyttä jonkin maihinnousukohdan määrittelemisessä. Mahtoi
ollakin vaikeata löytää tuttua merkkiä yksitoikkoisesta rannikosta
aamuauringon vielä kisaillessa eksyttäväsi aallonharjoilla ja
välimatkan ollessa viisi, kuusi mailia. Lopulta eräs »pojista»
keksi määrätyn puun määrätyssä paikassa, joten asemapaikka saatiin
määritellyksi.
Kuunarista katsoen rantahyrskyt olivat verraten pienet, mutta kapteeni
näytti silti olevan hieman huolissaan maihin pääsemisestämme. Laukkumme
laskettiin veneeseen muiden maihinmenevien tavaroiden mukana ja itse
asettauduimme istumaan keskituhdolle, soutajien ja peränpitäjän
väliin. Päästyämme noin sadan metrin päähän rannasta peränpitäjä käski
soutajien lakata soutamasta ja kiinnitti itse kaiken huomionsa mereltä
hiljaa vyöryvien hyökyjen lähestymiseen. Yht'äkkiä perämies komensi
airot käyntiin, ja puhisten painautuivat kanakit takakenoon vetäen
airoja ruumiinsa painolla. Veneemme kiisi hurjaa vauhtia kohti rantaa
oikein roiman hyökyaallon harjalla, joka, samassa kuin veneen pohja
karahti rantahiekkaan, repesi valkoiseksi vaahtoryöpyksi aivan keulan
edessä. Toistakymmentä rannalla tuloamme odottanutta mustaa käsiparia
tarttui veneemme laitoihin kiskaistakseen sen samassa hengenvedossa
ylemmäksi maalle. Mutta ensimmäinen yritys epäonnistui ja ennenkuin
»pojat» ehtivät yrittää toistamiseen, syöksähti samanlainen hirmuaalto,
jonka harjalla juuri olimme lentäneet, yli veneen, kyllästyttäen
suolavedellä kaiken, mitä veneessä oli. Minulle ei vahinko ollut
kovinkaan suuri, sillä metallinen laukkuni oli kutakuinkin vedenpitävä
ja siinä oli sitäpaitsi pääasiallisesti vaatteita, mutta päättäen
niistä attribuuteista, joilla lähestyvät eurooppalaiset kiittivät
veneenvetäjiä, ei heidän kauan odottamansa Sydneyn tuomiset olleet
käyneet ainakaan paremmiksi tästä Tyynenmeren aaltojen roiskahduksesta.
Läpimärkänä ja kengät santaa täynnä seisoin rannalla ja katselin,
kuinka alkuasukkaat tyhjensivät venettä. Tapaus ei ollut varmastikaan
ensimmäinen laatuaan, koskapa eurooppalaiset vielä kotvan aikaa
alkuasukkaita läksyteltyään alistuivat kohtaloonsa ja alkoivat
tottuneesti jaella määräyksiä lastin pikaisesta käsittelystä.
Riisisäkit oli tyhjennettävä purjekankaalle auringonpaisteeseen, koneet
ja muut metalliesineet oli huuhdeltava jokivedessä ja kuivattava
huolellisesti. Koska oma, vähäpätöinen persoonani ei saanut osakseen
mitään erikoisempia myötätunnonilmauksia, päättelin, että kuului maan
tapoihin nousta maihin vaatteet likomärkinä.
Rannalla oli kaikkiaan neljä valkoihoista miestä meitä kahta
vastatullutta lukuunottamatta. Kaksi heistä oli poraustöitä johtavia
apulaisinsinöörejä, kolmas oli alkuasukasten esimies ja neljäs toimi
varastonhoitajana. Viimeksimainitun kehoituksesta siirryimme heidän
yhteisesti asumaansa bungalowiin, noin kivenheiton päähän rannasta.
Insinöörin käskystä kannettiin verannalle laatikko, jonka sisällys ei
pienistä haaksirikoista pilaannu ja jolla nyt vuorostamme kostuttelimme
sisäpuoltamme — malarian varalta.
Apulaisinsinööreillä oli kiire takaisin porausreijilleen, joiden
päättelin sijaitsevan jonkin matkan päässä sisämaassa. Meille
vastatulleille valmistettiin kylpy ja tervetullut ateria. Saatuamme
kuivat vaatteet päällemme ja nälän vaatimukset täytetyiksi tunsimme
olomme aika mukavaksi, ja aamuinen märkä vastaanotto oli aivan
unohtunut.
Pienen öljynporausyhteiskunnan asumukset sijaitsivat erikoisen
kauniilla paikalla, rinteellä, noin kaksikymmentä jalkaa merenpintaa
ylempänä ja parin kivenheiton päässä Wakipjoen suusta. Bungalowit
olivat kaikki alkuasukasmallisia taloja. Paitsi päärakennusta,
jossa minä insinöörin vieraana olin saanut asunnon, oli avara
varastorakennus hyvinlajiteltuine kauppatavaroineen, rihkamineen
ja sepänkaluineen. Vähän erillään näistä oli pienempi bungalow,
jossa asui toinen apulaisinsinööreistä vaimonsa kanssa; sen takana
olivat keittiörakennukset, kiinalaisen kirvesmiehen asunto, sairaala
alkuasukkaita varten sekä joitakin pieniä majoja. Hiekoitetut käytävät
yhdistivät eri bungalowit toisiinsa. Eurooppalaisten asuntojen
ympärillä kasvoi troopillisessa yltäkylläisyydessä mitä monivärisimpiä
kukkia. Näiden kirjavien kukkien näkeminen yksitoikkoisen vihreän
metsän jälkeen oli silmille elähdyttävää, samalla kuin se antoi
viidakkoon pystytetylle uudisasutukselle sivistyneen leiman.
Iltapäivällä apulaisinsinöörien kotiuduttua alkoi yleinen postin
tarkastelu. Panin merkille, etteivät nämä takaliston miehet jättäneet
parin kuukauden vanhoista sanomalehdistä ja magasiineista montakaan
riviä lukematta.
Matkasta väsyneenä menin varhain vuoteeseen. Rakennuksen toisella
sivulla sijaitsevalta verannalta kantautui selvästi korviini
yli-insinöörin ja varastomestarin kiihtynyt keskustelu; miehet
väittelivät jonkin pienen saaren etäisyydestä päiväntasaajalta. Lopulta
vaivuin uneen yölintujen säännöllisten huutojen ja niitä säestävien
sirkkojen yksitoikkoisen surinan tuudittamana.
Aamulla heräsin lehmänkellon kalinaan: alkuasukasten työnjohtaja
keräsi kellonsoitolla miehensä riviin jakaakseen kullekin päivän
tehtävät. Olin nukkunut hyvin. Ylhäältä mäeltä henkivä viidakkotuuli
tuntui miellyttävältä Seleonsaaren kostean meri-ilman jälkeen, ja
Rabaulin rikkituoksuiseen ilmastoon tätä ei olisi voinut verratakaan.
Kömpiessäni ulos moskiittoverkkoni suojasta tajusin vasta ensimmäisen
kerran, että olin Uuden Guinean »mantereella» — saarella, joka on
pinta-alaltaan lähes puoli miljoonaa neliökilometriä ja jonka ylimmät
vuorenhuiput kohoavat enemmän kuin 15 000 jalan korkeuteen merenpinnan
yläpuolelle — ja että ilmastosuhteet täällä olivat tykkänään
toisenlaiset kuin Bismarckin saariston alavilla korallisaarilla.
Aamiaisen jälkeen liityin porauspaikalle lähteviin insinööreihin.
Hyvin tallattu polku sukelsi pian aukeamasta tiheään metsään kulkien
sitten Wakip-joen kumpaakin rantaa. Siellä ja täällä oli suuria puita
kaadettu joen yli sillaksi, mutta useissa kohdin oli mentävä ylitse
kiveltä toiselle hyppien. Joka käänteessä silmä havaitsi jotakin uutta
katseltavaa. Vähän väliä soinnahti jossakin lähistöllä ihmeellisen
kirkas viserrys, nousten asteikossa aina korkeaan c:hen ja pysähtyen
sitten äkisti. Se oli paljonpuhuttu »Kumul» eli paratiisilintu.
Matkakumppanieni suureksi huviksi väsytin niskanikamiani koettaessani
turhaan kurkistella lintua puiden latvoista.
Vielä kerran mentyämme joen poikki saimme näkyviimme ilmoitustaulun,
jossa näkyvästi maalatuin kirjaimin kiellettiin asiaankuulumattomia
lähestymästä porausaluetta. Kutakuinkin tarpeeton ilmoitus, sillä
seudun ainoat lukutaitoiset olivat edellämainitut öljykomppanian
miehet. Ilman mainittua tauluakin olisin voinut arvata, että olimme
hyvin lähellä matkamme määrää, sillä väkevä öljynhaju täytti tienoon.
Tunsin suoraan sanoen pettyneeni, kun saavuimme ensimmäiselle
porausreiälle, sillä odottamieni korkeiden telineiden ja mahtavien
pumppulaitteiden sijaan ensimmäisellä porausreiällä ei ollut näkyvissä
muuta kuin kappale kuusituumaista putkea ja sen päässä laatikkomainen
kotelo. Tämä oli nyt sitten kuuluisa Wakip-joen ylänkö, jonka
öljypitoisuudesta puhuttiin toisella puolen maailmaa. Joki tai sillä,
kohdalla paremminkin vuoripuro virtasi ohitse tuskin kivenheiton päässä
porauspaikalta. Aivan joen partaalla oli havaittavissa saksalaisten
geologien tekemiä porausreikiä, joista tihkui öljyä vieläkin. Ne
reiät oli kuitenkin hylätty kannattamattomina, sillä 70 jalan
syvyydestä tavattu öljymäärä oli siksi vähäinen, ettei se vastannut
nostokustannuksia. Nyt koeteltavassa reiässä oli päästy öljyyn jo 40
jalan syvyydessä.
Insinöörin aukaistua putken päässä olevan metallilaatikon ja kuunneltua
syvyydestä kantautuvaa huminaa ja haisteltua esiintihkuvan öljyn
laatua siirryimme toiselle porausreiälle, joka sijaitsi vähän ylempänä
mäellä. Sieltä kuului moottorin tasainen »fat-fat», ja siellä oli
vähän katselemista maallikollekin. Tärkeimmältä mielestäni näytti noin
10 metrin korkuinen nostokurkiteline, jonka huippuun oli kiinnitetty
kourupyörä, jonka kautta teräsköysi sitten kulki kelasta alas
porausreikään. Pumppuaminen toimitettiin pienemmällä teräsköydellä,
joka kulki toisen kourupyörän kautta.
Yksi miehistä nosti pumpun männän ylös ja tyhjensi sen tuoman kuonan
erikoiseen laatikkoon. Noin lapiollinen yön aikana varissutta soraa
ja savea, siinä kaikki, mitä maan uumenista nousi. Insinööri vakuutti
kuitenkin, että toisinaan oli hyvinkin vaikea saada reikää »seisomaan»
maaperän mureuden ja usein etäisten maanjäristystenkin vuoksi.
Kun porauskone oli saatu uudelleen käyntiin, kyllästyin piankin sen
yksitoikkoiseen tahtiin ja aloin katsella ympäristöä. Jättiläispuita ja
tiheää, paikoin kirjavana kukkivaa alametsää kaikkialla. Puulajeissa
oli useita arvokkaita, niin vakuuttivat insinöörit. Siellä oli _quila_
ja _afzelia bijuga_, joita saksalaiset aikoinaan kuljettivat suuressa
määrin emämaahan laivanrakennuspuiksi. Loistavia linnunkokoisia
perhosia lenteli kirjavien kämmekkäin latvoissa. Moottorin tasaisen
fat-fat-äänen ja porauskoneen rätinän yli erottautui yhtäkkiä
ihmeellisen korkea ja värisevä viserrys, johon kohta vastasi toinen,
kenties asteen matalampi ääni, ja vihdoinkin onnistui minun nähdä
uhkea, keltainen paratiisilintu korkean leipäpuun latvassa ja kohta
toinen ruskean ja keltaisen kirjava. Linnut kuhertelivat ja hyppelivät
oksalta toiselle välittämättä vähääkään alapuolellaan jyskyttävien
koneiden melusta. Ihmettelin, kuinka miehet eivät joutuneet kiusaukseen
moisten aarteiden viserrellessä melkein käden ulottuvilla, mutta sain
vastaukseksi, ettei kannattanut ruveta urheilemaan, sillä lainkoura oli
paratiisilintuihin nähden ankarampi kuin monien vakavampien rikosten
suhteen.
Pora oli työskennellyt keskeytymättä noin tunnin ajan, kun kone
taas pysäytettiin ja tutkittiin tuloksia. Männän mukana nousseessa
sorassa ei ollut vieläkään mitään merkkiä öljystä, mutta maakerros oli
ilmeisesti muuttunut, sillä aikaisemmin nostetun ruskean soran sijasta
saatiin nyt harmahtavaa. Se saattoi merkitä paljonkin. Vaikka maasto
oli monin paikoin öljykiveä, ei porausreiässä, jonka syvyys oli jo
lähes 100 jalkaa, oltu vielä tavattu merkkiä öljykivikerrostumasta.
Mutta pora saattoi iskeä siihen millä hetkellä tahansa.
»Todellisia teollisuuden ja kehityksen esiraivaajia!» ajattelin
nähdessäni insinöörien iltapäivällä väsyneinä ja öljyn ja pölyn
tahraamina palaavan asuntoonsa. Oli helppoa antaa ajatuksen rakentaa
mielikuvituksen taikavasaralla seudusta tulevaisuuden öljykaupunki,
puoliksi ummistetuin silmin »nähdä» öljylaivojen keikkuvan
turvallisesti ankkurissa aallonmurtajien sisäpuolella toisten ottaessa
lastia laiturien ääressä pulppuavista öljyputkista. Kuvittelin
kuulevani, kuinka lokomotiivi vihelsi ja sähisi kuljettaessaan miehiä
aamulla työhön ylös kaivannoille. Rantapengermällä, missä nyt kasvoi
metrinkorkuista _kunui_-ruohoa, olisi pieni, mutta toimelias kaupunki
radiomastoineen ja sähkövaloineen...
»Kuusi pistettä — ruutu valttia... kahdeksan — pata valttia — menetkö
yli?»
Insinööri ja varastomestari pelasivat »viittäsataa» takaverannalla,
ja kookasrakenteinen Manus-saarten kanakki liikkui arvokkain ja
itsetietoisin elein merenpuoleisella verannalla päivällispöydän
kattamispuuhissa...
Seuraavana aamuna lähetti Hollannin puolelta tuleva lähetysaseman
kuunari ohipurjehtiessaan veneen maihin tiedustelemaan, halusiko
kukaan lähteä Rabauliin. Koska olin ensinnäkin jättänyt paluumatkani
satunnaisten ohipurjehtijain varaan ja toiseksi nähnyt Aitapen
tärkeimmän nähtävyyden, päätin käyttää hyväkseni näin edulliseen
aikaan ilmaantunutta tilaisuutta. Seuraava sattuma olisi saattanut
viipyä viikkokausia. Pakkasin nopeasti vähät tavarani, sanoin pikaiset
jäähyväiset ja kiiruhdin rantaan laukkuani kantavien laivamiesten
perässä.
Paluumatka Rabauliin suoritettiin mahdollisimman suoraa reittiä
poikki saaristomeren eikä niin ollen muodostunut läheskään niin
mielenkiintoiseksi kuin mutkitteleva menomatka. Mutta yhtä kaikki
olin täysin tyytyväinen puolentoista viikon kiertomatkaani tropiikin
takalistossa. Sen ihanampia laguunimaisemia ja auringonlaskuja
tuskin tulen koskaan näkemään. Sain sitäpaitsi oppia tietämään, että
uudisraivaajia, joilta kysytään sekä tarmoa että rohkeutta, voi tavata
päiväntasaajan uinailevilta saariltakin.