Tyynenmeren saarten tulevaisuudesta on yleensä vaikea esittää mitään
varmoja suuntaviivoja, mutta erittäin uskallettua se on Uuden Guinean
mandaattialueen suhteen. Sen valtiollinen kohtalo säädetään nykyjään
Kansainliitossa, ja siihen kuuluvien saarten sekä taloudellinen että
sivistyksellinen kehitys on suuresti riippuvainen oikean isännän
valitsemisesta. Entisen Saksan Uuden Guinean nykyiset isännät,
australialaiset, ovat vielä tottumattomia johtamaan siirtomaita.
Heiltä ei tosin puutu hyvää tahtoa, mutta heiltä puuttuu se vaikuttava
auktoriteetti, jolla esimerkiksi englantilaiset niin menestyksellisesti
hallitsevat lukuisia mustien asumia siirtomaitaan. On kuitenkin
muistettava, mitä tulee erikoisesti entiseen Saksan Uuteen Guineaan,
että australialaiset ovat siellä vain päällysmiehinä, joiden on
toteltava Kansainliiton määräyksiä, eivätkä he niin ollen ole
halukkaita kiinnittämään harrastustaan tarpeeksi voimakkaana maan
olojen kehittämiseen.
Uuden Guinean mandaattialueen hallinnon pääasiallisimmat heikkoudet
ovat siinä, että ylin käskynhaltija virkamiehineen ei uskalla päättää
juuri mitään; kaikille vähänkin tärkeämmille toimenpiteille on saatava
merentakaisten diplomaattien hyväksyminen, poliitikkojen, joilla ei ole
alkeellisintakaan käsitystä alkuasukkaiden hallitsemisesta. Tällainen
hallitusjärjestelmä on ilveilyä, joka ei voi päättyä muuhun kuin omaan
tuhoonsa.
Elävä esimerkki toisenlaisen hallitusmuodon paremmuudesta on
Papua eli Brittiläinen Uusi Guinea, joka on ollut Australian
Liittovaltion välittömän hallinnon alaisena vuodesta 1912 lähtien.
Papuan kuvernöörillä on melkein diktaattorin valta maan sisäisissä
asioissa, vaikka hän onkin vastuuvelvollinen Australian Liittovaltion
hallitukselle. Papuan taloudellinen kehitys ja kaikinpuolinen
edistyminen tapahtuu varmoin askelin. Alkuasukkaiden taloudelliset
edut on turvattu ja heidän yritteliäisyyttänsä rohkaistaan. Papuan
territoria kannattaa itse itsensä, kun taas mandaattialueen hallinto
nielee Australialta vuosittain suuria summia.
Hallituksen julkaisemat lakisäädökset ja muut toimenpiteet alhaisella
tasolla olevien alkuasukkaiden suojelemiseksi ja kehittämiseksi eivät
ole missään siirtomaissa saaneet eurooppalaisten uudisasukkaiden
kannatusta, kaikkein vähimmän Uuden Guinean mandaattialueella.
Hallituksen ja yksityisten edut ovat ilmeisessä ristiriidassa
keskenään. Uudisasukkaat näkevät hallituksen suojelutoimenpiteissä vain
hempeämielistä tunteellisuutta. Vähitellen tämä vastustusmieli laajenee
niin, että nekin hallituksen toimenpiteet, jotka eivät ole missään
yhteydessä alkuasukaskysymyksen kanssa tuomitaan arvottomiksi. Niin on
käynyt aikaisemmin Fidši-saarilla, ja näyttää käyvän samoin nyt Uudessa
Guineassa.
Eräs uudisasukkaissa ja jossakin määrin alkuasukkaissakin
tyytymättömyyttä aikaan saanut lakimääräys, jonka mandaattihallitus
Australian eläinsuojelusliiton ja naisyhdistyksen painostuksesta
saattoi voimaan ensimmäisinä hallitusvuosinaan, oli paratiisilintujen
täydellinen rauhoittaminen 100 punnan sakon uhalla. Saksalaisten aikana
harjoitettiin paratiisilintujen metsästystä runsaassa mitassa. Vuonna
1913 saatiin Saksan Uudessa Guineassa metsästetyistä paratiisilinnuista
tuloja lähes 11 miljoonaa Suomen markkaa. Moni nuori tropiikin
saksalainen perusti niillä rahoilla kukoistavan kookosplantaasin.
Hollannin Uudessa Guineassa, missä kookospalmujen viljeleminen on
vasta alkuasteillaan, paratiisilintujen metsästys on eurooppalaisten
tärkein elinkeino. Metsästyskausi alkaa maaliskuussa, jolloin
metsästäjät alkuasukasapulaisineen lähtevät kuukausimääriksi sisämaahan
virittelemään verkkojaan lintumaailman kauneimman edustajan tuhoksi.
Paratiisilintujen pyydystäminen tapahtuu tavallisimmin siten, että
tiheään metsään, missä lintujen tiedetään lentelevän, asetetaan puiden
latvoihin hienosäikeisiä verkkoja. Verkkoihin tarttuneista linnuista
otetaan vain koreat urokset, mutta arvottomat naaraat lasketaan
takaisin vapauteensa. Lintukuormat kuljetetaan sitten Surabayaan ja
Bataviaan, sieltä edelleen maailman muotimarkkinoille lähetettäviksi.
Uuden Guinean mandaattialueella on silti paratiisilinnun metsästyksen
tultua kielletyksi vielä muitakin sallittuja elinkeinoja kuin saarten
pääelinkeino, kookospalmunviljelys. Australialaisten hallituskauden
aikana on siellä pantu alulle kaksi tuottavaa sivuelinkeinoa:
kullankaivaminen ja öljynporaus. (Jälkimmäisestä lähemmin seuraavassa
luvussa.) Saksalaiset olivat jo aikoinaan tietoisia kullan ja öljyn
esiintymisestä Uuden Guinean saarella, mutta eivät ehtineet ryhtyä
toimenpiteisiin niiden nostamiseksi, ennenkuin maailmansota syttyi.
Oleskellessani Uudessa Britanniassa levisi seuduilla huhuja Uuden
Guinean »mantereen» sisäosissa tehdyistä mahdottoman suurista
kultalöydöistä. Salaperäisistä löydöistä oli tosin jo kuiskailtu
parin kuukauden ajan, mutta luotettavamman leiman saivat huhut vasta
sitten, kun muuan harvoja prospektoreja palasi Rabauliin noutamaan
alkuasukkaita ja muonaa eikä humalapäissään malttanut vaieta
rikkauksistaan.
Kullan mahti inhimillisten intohimojen lietsonnassa on tunnettu asia:
se saattaa jäykät brittiläisetkin pois tyynestä tasapainotilastaan,
vieläpä tropiikin flegmaattiset australialaisetkin. Rabaulin pieneen,
ikuisen iltapäivärauhan kaupunkiin ilmestyi elämää ja touhua:
kiinalaiset hotellit täyttyivät viimeistä komeroa myöten päivän ja
suolaisten merihöyryjen ahavoittamista onnen sotureista, ja kapakoissa
vilisi maineeltaan epämääräisiä seikkailijoita. Hyväpalkkaiset
valtion virkamiehet sanoutuivat irti toimistaan tai koettivat saada
virkavapautta, ammatinharjoittajat myivät liikkeensä, ja uusia
seikkailijoita saapui jokaisessa postilaivassa Australian kaikista
kolkista ja kauempaakin. Kaikki saman keltaisen metallin hohteen
houkuttelemina, kaikilla sama päämäärä: tulla äkkiä rikkaaksi.
Suomalainen kapteeni S., joka otti osaa Moroben kultaryntäykseen vuonna
1926, kirjoittaa perille päästyään matkastaan ja oloista siellä:
»Viime elokuussa jätin koprankaupat Salomoninsaarilla sikseen, kun
kuulin näistä suurista kultaryntäyksistä. Värväsin 26 alkuasukasta
kantajiksi ja työmiehiksi, hankin muonat ja työkalut Rabaulissa ja
matkustin joukkoineni Salamoaan jatkaakseni sieltä matkaani Edie-joelle.
Olen nyt ollut täällä kaksi kuukautta ja louhinut kultaa kaikkiaan 300
unssia [1 unssi = 28 gr]. Olen ajatellut viipyä täällä vuoden päivät,
kauempaa tätä tuskin kestäisikään. Tämä ylätasanko on 7 500 jalkaa
merenpinnan yläpuolella ja ilmasto on kerrassaan viheliäistä, kylmää
ja kosteata. Sataa kaksitoista tuntia vuorokaudessa ja lämpömittari
näyttää öisin usein 42 astetta Fahrenheitia (+6° Celsiusta). Nukkuessa
täytyy pitää päällään vähintään kuusi huopapeitettä. Sumupilviä
leijailee yläpuolellamme yhtämittaa, ja keskimääräinen lämpö päivisin
on 60 astetta (+16° Celsiusta).
Kymmenen päivän matka Salamoasta tänne ei ollut mitään huvikävelyä:
pitkät taipaleet piti ryömiä ihan nelinkontin. Mutta mitä ihminen
ei tekisi kullan vuoksi! Tätä Edie-joen aluetta pidetään maailman
kultapitoisimpana seutuna. Valtaukset ovat 20 000 neliöjalan laajuisia,
ja parhaimmat palstat tuottavat 50—60,jopa satakin unssia päivässä.
Minun parhaat päiväni ovat tuottaneet 10—30 unssia, mutta olen
tyytyväinen, jos sitä jatkuu vielä muutaman kuukauden ajan. Täällä on
tällä hetkellä 200 valkoista miestä, kullakin parikymmentä kanakkia
kaivajana, ja lisää kuuluu tulevan maailman kaikista kolkista.»
Vuoden 1926 aikana laivattiin Uuden Guinean territoriasta kultaa
Australiaan kaikkiaan 43 248 unssia. Siis pari hyvää hevoskuormaa
eli rahaksi muutettuna noin 36 miljoonaa Suomen markkaa. Tässä on
vasta se määrä, mikä on kuljetettu virallista tietä Rabaulin kautta.
Saattaa olla hyvinkin niin, että toinen mokoma on kulkeutunut sivuteitä
maailmanmarkkinoille. Tällaisten rikkauksien kansantaloudellinen
hyöty ei kuitenkaan ole läheskään niin tuntuva, kuin miltä se
ensi silmäyksellä näyttää, vaikka kullan demoralisoiva vaikutus
jätettäisiinkin huomioonottamatta. Australiassa, esimerkiksi, on
viimeisten neljän vuosikymmenen aikana nostettu kultaa kaikkiaan noin
120 miljardin Suomen markan arvosta, mutta lasketaan kultamäärän
tuotantokustannusten kohoavan likipitäen samaan määrään.
* * * * *
Eräs kookospalmujen sivutuote, joka tähän saakka on ainakin Uudessa
Guineassa kokonaan jätetty huomioonottamatta, nimittäin kookospähkinän
kuitu, voi tulevaisuudessa kehittyä tuottavaksi teollisuudenhaaraksi.
Kookospähkinän ulkokuori käsittää, paitsi orvaskettä eli ulkopintaa,
paksun, osaksi kuitumaisen, osaksi korkkimaisen sisäkerroksen.
Tämä kuitumainen aines on jo kauan ollut tunnettu poikkeuksellisen
sitkeäksi ja kestäväksi kudosaineeksi, jonka koneellinen kehrääminen
on tähän saakka kuitenkin osoittautunut mahdottomaksi. Malabarilla
ja Ceylonilla alkuasukkaat valmistavat kuidut kehruukelpoisiksi
antaen pähkinänkuorten liottua vähintään vuoden ajan lammikossa tai
ojassa. Vain alkuasukkaat kykenevät kehräämään näitä kovia kuituja.
Kaikki koneelliset kehräysyritykset ovat tähän saakka epäonnistuneet,
joten monet tuhannet markkinoilla esiintyvät kookosmatot ja muut
kookoskuiduista valmistetut esineet ovat kaikki käsin tehtyjä.
Hiljattain on eräs hollantilainen asiantuntija päästänyt julkisuuteen
monivuotisten kokeilujensa tulokset, jotka eivät ainoastaan ratkaise
kookoskuitujen kehruuprobleemia, vaan tulevat mullistamaan koko
koprateollisuuden. Kookospähkinöiden rikkominen ja kopran erottaminen
on tähän saakka tapahtunut käsin, hakkuuveitsellä. Hollantilaisen
keksimässä menetelmässä heitetään kookospähkinät sellaisinaan
koneeseen, joka murskaa pähkinät, irroittaa kopran ja repii irti
kuidut, jotka sitten pannaan erikoiseen liuokseen kahdeksi tunniksi —
alkuasukkaiden menetelmän vaatiessa toista vuotta. Liuoksessa oltuaan
kuidut käyvät joustaviksi ja ne voidaan nyt kartata, kehrätä ja kutoa
tavallisia menetelmiä käyttäen.
Kookoskuidun erikoisten ominaisuuksien vuoksi voidaan sitä tämän
keksinnön tultua käytäntöön ruveta käyttämään moniin eri tarkoituksiin.
Se kestää meriveden sekä monien kemikaalien vaikutuksen, joten se on
mitä sopivinta ainesta säkki- ja päällyskankaaksi. Halvan hintansa
vuoksi sillä tulee kaikesta päättäen olemaan suuri merkitys juuri
säkkikankaan valmistuksessa, sillä kopran vientimaissa on säkkien
kysyntä suuri. Yksin Jaavassa tarvitaan noin sata miljoonaa säkkiä
vuodessa. Joustavuutensa ja kosteuden vastustuskykynsä vuoksi sitä
tullaan varmaan käyttämään myöskin sähkökaapeliteollisuudessa.
* * * * *
Etelämeren saarten taloudellinen tulevaisuus näyttää siis lupaavalta,
mikäli Luonto tulee säästämään niitä maanjäristysten sekä muiden
vulkaanisten mullistusten tuhoilta. Mutta niiden alkuperäisillä
asukkailla, päiväntasaajan lapsilla on tuskin tulevaisuutta edessään.
Siirtomaiden historia todistaa, että kaikkialla, minne eurooppalaiset
ovat tunkeutuneet, alkuasukaskansat ovat ruvenneet vähenemään, ovatpa
jotkut kansat parin miespolven aikana hävinneet tyystin sukupuuttoon
(homo Tasmanianus). Espanjalaisten 200-vuotisen hallituskauden aikana
Marianne-saarten asukasmäärä väheni sadastatuhannesta yhteen tuhanteen.
Matty-saaren asukkaat, vaaleaihoisuudestaan kuuluisat mikronesialaiset,
ovat viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana vähentyneet puolestatoista
tuhannesta kolmeensataan, ja Mortlock-saarten alkuperäinen väestö on
samassa ajassa hävinnyt olemattomiin.
Kun alkuasukkaat saavat päähänsä, että heidän on paras lakata olemasta,
niin he yksinkertaisesti lakkaavat olemasta. Olisi kuitenkin väärin
väittää, että esimerkiksi melanesialaiset olisivat degeneroituja,
sillä itse asiassa he ovat vain sekä ruumiillisesti että henkisesti
sairaita. Muuksi kuin henkiseksi sairaudeksi ei voi tulkita niitä
testamentteja, joita heimopäälliköt jättävät perinnöksi kansalleen,
kuolinvuoteillaan kieltäen heitä lisääntymästä, jos tahtovat
välttää tuhoa. Taikauskoiset alkuasukkaat pelkäävät manalle menneen
päällikkönsä henkeä ja noudattavat määräystä. Viimeisen vuosikymmenen
aikana on alkuasukasnaisissa sitäpaitsi huomattu yleistä haluttomuutta
lapsen saamiseen.
Mandaattihallitus on tietoinen näistä rotuitsemurhista ja koettaa
kaikkensa niiden estämiseksi. Hiljattain hallitus julkaisi määräyksen,
että alkuasukasnaisille on maksettava yksi punta jokaisesta
vastasyntyneestä.
Kun eräältä varakkaalta alkuasukkaalta kysyttiin, miksei hänellä ollut
useampia kuin yksi lapsi, vastasi mies hartioitaan kohauttaen:
»Mary no like.» (Vaimoni ei halua.)
Alkuasukkaat eivät kuitenkaan ole askeetteja eivätkä pidättyväisyyden
harjoittajia, kuten ylläolevan perustalla voisi luulla. Päinvastoin.
Lääkärien lausunnon mukaan ei esimerkiksi Gasellinniemen monituhantisen
alkuasukasväestön keskuudessa ole kymmenvuotiaista ylöspäin ainoatakaan
koskematonta naista. Salaisuus on siinä, että alkuasukasnaiset tuntevat
toistakymmentä eri yrttiä ja ruoholajia, jotka vapauttavat heidät
suvunjatkamisen vaivoista.
Etelämeren saaria verrataan kovin usein paratiisillisiksi
olinpaikoiksi. Eedenin paratiisissa oli »käärme» väijymässä, mutta
tekisi mieli huudahtaa: Etelämerelle niitä on sijoitettu liian monta!